Etsi

Maria Heikkilä

avainsana

kuntoutus

Kipu pysäyttää ja opettaa

Ystäväni isä kyseli hiljattain, olenko lopettanut blogin kirjoittamisen. Kieltämättä siitä on kulunut pitkä aika, kun kirjoitin tänne viimeksi. Ehdin harkita lopettamistakin jo. Mutta joutuisin silloin tuottamaan pettymyksen ainakin kyseiselle isälle – toivottavasti edes jollekin muullekin 😀 Pitkälle kirjoitustauolle on kaksi pääsyytä. Syy on osittain siinä, että tällä hetkellä en töissä tee mitään muuta kuin kirjoitan. Se vähentää vapaa-ajan kirjoitushaluja. Suurempi syy on kuitenkin siinä, että olen jo marraskuusta saakka tiennyt, mistä haluan seuraavaksi kirjoittaa, mutta hyvän ajankohdan ja näkökulman valitseminen jutulle ei ollut helppoa. Teksti olisi ollut sävyltään hyvin erilainen, jos olisin kirjoittanut sen jo aiemmin. Ja tällä kertaa juttu ei liity urheiluravitsemukseen eikä valmennukseen juurikaan.

Joku voisi väittää, että liioittelen, kun sanon, että elämässäni alkoi uusi vaihe viime marraskuussa. Täydellinen pysähtyminen, pois arjesta ja kiireistä. Pelkoa, ahdistusta ja kipua. Kahdesti leikkauspöydälle, valtavasti aikaa ajatuksille. Mikä minulle on tärkeää, mitä oikeasti haluan tehdä ja kenen kanssa? Luopumista, mutta monin kerroin tärkeämpien asioiden saamista tilalle. Oppimista itsestä, muista ja fysiologiasta. Kulkemista vaikeuksien kautta voittoon.

Epäonnista syksyäni varjosti kipu ja ahdistus. En ole koskaan ollut niin väsynyt ja kipeä kuin reilu puoli vuotta sitten. Kontrasti tähän kevääseen on valtava – en ole nimittäin koskaan ollut niin iloinen, onnellinen ja aikaansaava kuin nyt. Kevään aikana olen ymmärtänyt, että syksy oli valtavan opettavainen ja jätti sellaisia pysyviä jälkiä, joista voisi jatkossa ammentaa ajatuksia oman elämän lisäksi myös esimerkiksi urheilijoiden valmentamiseen. Urheilijat kun kohtaavat pienempiä tai suurempia vastoinkäymisiä toistuvasti. Minun vastoinkäymisekseni koitui välilevyn pullistuma ja sitä seurannut selkäleikkaus. Kahdesti kuukauden sisällä.

Hiihtäjien ammattivaiva. Näin nimitettiin välilevyn pullistumaa syksyn aikana ainakin Iltalehdessä. Sinänsä hieno nimitys – tämän lähemmäs ammattihiihtäjyyttä en omaa kroppaani ollut vielä vienytkään. On kyllä totta, että maajoukkuetasolla saakka hiihtäjillä on kyseisiä selkäongelmia ollut viime vuosina paljon ja moni heistä on joutunut leikkauspöydälle. Omalla kohdallani leikkaus ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Kohtalokseni koitui tilastotiede – kuuluin siihen pieneen prosentuaaliseen osuuteen, joilla välilevyn pullistuma uusiutui heti ensimmäisen leikkauksen jälkeen. Loputtoman kipuilun jälkeen sain kuitenkin joulun alla todeta, että parhaat joululahjat todellakin ovat aineettomia. Minulle parasta mahdollista joululahjaa ei tuonut viime vuonna joulupukki, vaan Töölön sairaalan huippupätevät kirurgit. Kuukausia vaivanneet raastavat kivut jäivät viimein joulun alla Töölöön leikkauspöydälle, eikä niitä ole sen jälkeen kuulunut.

20181120_125748
Ensimmäisen leikkauksen jälkeisenä iltana

Toipuminen kahden leikkauksen jälkeen oli melko hidasta, mutta kun se kunnolla lähti käyntiin, alkoi asioita tapahtua nopeasti. Ensin sen huomasi siitä, että kivut jäivät pois, seuraavassa vaiheessa väsymys alkoi helpottaa. Toipumisen edetessä liikkuminen helpottui asteittain, eikä jossain vaiheessa jokaista askelta liukkaassa talvikelissäkään enää tarvinnut jännittää. Tammikuun alussa kotikorttelin kiertäminen hitaasti kävellen tuntui isolta saavutukselta, joten siihen nähden on oikeastaan aika mahtavaa, että lopulta pääsin hiihtämäänkin tällä kaudella ja kilometrejä ehti kertyä satoja. Kaikki se oli pelkkää plussaa – olin täysin varautunut siihen, etten koskisi suksiin koko talvena. Itse pidin kuntoutumisessa tärkeinä merkkipaaluina näitä:

  • tammikuun lopussa pääsin takaisin töihin
  • helmikuun alussa aloitin intensiivisen kuntoutuksen fysioterapeutin kanssa
  • helmikuun lopussa nousin ensimmäistä kertaa suksille (aivan mieletön fiilis, vaikka ensimmäinen ”lenkki” kestikin 10 minuuttia)
  • maaliskuun puolivälissä sain sukkahousut jalkaan (vielä tammikuussa oli turha haaveilla mistään muista kuin yöhousuista ja villasukista)
  • huhtikuun alussa hiihdin 50 km lenkin
  • toukokuun puolivälissä otin suunnistusmetsässä ensimmäiset juoksuaskeleet
  • Jukolan viesti ei kipeyttänyt selkää ollenkaan (muuten kyllä tulin kipeäksi – tätä kirjoittaessani olen kuumeessa ja korvatulehduksessa…)

Seuraavana merkkipaaluna pidän sitä, että tulee päivä, jolloin en enää ajattele sitä, että selkä on äskettäin leikattu. Tiedän, että lopullinen toipuminen voi kestää vielä kauan. Lääkäreiden mukaan leikkauksen jälkeinen hermo-oireilu voi kestää parikin vuotta. Uskon kuitenkin, että tiedän jo melko hyvin, mikä selkää ärsyttää ja millä välttää isommat ongelmat. Tietyt urheilulajit saavat jäädä, mutta eipä minulle hirveä ikävä esimerkiksi juoksemista asfaltilla, maastavetoa ja loikkimista tulekaan.

20190507_100920
Hiihtolenkillä toukokuussa Kilpisjärvellä. Kyllä kelpaa!

Mitä tästä kaikesta sitten opin ja miksi?

Nauti jokaisesta päivästä

Leikkaukset opettivat kantapään kautta sen, että koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Yhdessä yössä Jyväskylän seminaarireissu vaihtuikin päivystykseen, päivystys vuodeosastoon ja seuraavan aamun leikkauspäätökseen. Toinen leikkauspäätös oli uusien, kovien kipujen takia ennalta-arvattavampi, mutta silti asia, jota en olisi halunnut odottaa. Kaikesta huolimatta, kaikkien epätoivon hetkien ja kyyneleiden keskellä on kuitenkin parempi yrittää pysyä positiivisena ja keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Niitä on aina, yllättävän paljonkin. Myös hyvinä hetkinä olisi tärkeää osata välillä pysähtyä ja ymmärtää, kuinka paljon elämässä on hyviä asioita. Positiivinen asenne myös helpottaa kipua ja huonoa oloa, edes hetkellisesti.

Anna kuntoutumiselle aikaa

Olen ennenkin kuntouttanut esimerkiksi selkää, olkapäätä, polvia – ja varmaan jotain muutakin vielä. Olkapään kuntoutus oli pitkä prosessi, mutta selkäleikkausten jälkeinen fysioterapia vasta pitkää ja intensiivistä olikin. Koen, että säännöllisestä fysioterapiasta on ollut valtava apu toipumisessa. Ensin tein kuusi viikkoa sairaalan kuntoutusohjeiden mukaan, sen jälkeen kävin kolmen kuukauden ajan kahdesti viikossa fysioterapeutin kanssa jumppaamassa ja sen jälkeen olen tehnyt omatoimista voimatreeniä kahdesti viikossa. Hämmästyin, että sairaalasta lähetettiin kotiin vain muutaman jumppaliikkeen kanssa, eikä fysioterapiaa mainittu, ellei siitä erikseen kysytty. En usko, että olisin päässyt tähän kuntoon tekemällä vain muutamia jumppaliikkeitä! Kuntoutus kannattaakin ottaa tosissaan ja käyttää siihen niin kauan aikaa, kun vaaditaan, jotta jatkossa välttyisi ongelmilta.

Priorisoi, keskity tärkeisiin asioihin

Kahden kuukauden totaalinen pysähtyminen ja poistuminen normiarjesta auttoi näkemään sen, kuinka aikataulut täyttyvät helposti kaikella enemmän ja vähemmän turhalla ja että kalenteri on niin täynnä, että lopulta kuormittuu liikaa. Kun ehti ajatella asioita, ymmärsi sen, ettei samalla tavalla voi jatkaa. En tiedä, olisinko ilman leikkauksia uskaltanut sanoa ei monille niistä asioista, joista talven ja kevään aikana päätin kieltäytyä. Päätös on ollut hyvä, sillä tänä keväänä kalenteri on pitkästä aikaa näyttänyt melko inhimilliseltä. Haluan keskittyä niihin asioihin, jotka minulle oikeasti ovat tärkeitä – olkoon se sitten priorisointia tai sopivalla tavalla itsekkäänä olemista.

Hyvät tyypit pysyvät rinnalla aina

Tällaisina hetkinä viimeistään muistaa sen, mitä tosiystävä tarkoittaa. En voi sanoin kuvailla, kuinka tärkeää minulle oli, kun ystävät ja perhe tulivat käymään sairaalassa ja kotona leikkausten jälkeen – jopa yllätysvisiitille tai yökylään toiselta puolelta Suomea ❤ Jatkossa tiedän, että ne ystävät, jotka tuona aikana olivat tukena, ovat tukena varmasti jatkossakin. Toisaalta myös toisin päin – jos kahden kuukauden aikana joku ei kertaakaan ehtinyt ottaa yhteyttä, mietityttää, ehtiikö jatkossakaan. Sain leikkausten myötä myös uusia kavereita, niin sairaalasta kuin muista selkäleikatuista hiihtäjistä.

Pienet vähäpätöiset asiat ovat pieniä, vähäpätöisiä asioita

Leikkaukset toivat elämään aivan uutta perspektiiviä. Ne auttoivat monella tavalla näkemään, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja mikä ei. Pian leikkausten jälkeen eräällä jatko-opintokurssilla kuulin, kun joku totesi, että on ollut jo viikon kipeänä ja kaikki on pilalla ja sen takia väitöskirjakin viivästyy varmasti ihan hirveästi aikataulustaan! En kehdannut todeta, että omg – toiset täällä on maanneet viimeiset kaksi kuukautta sängyssä, eikä kaikki siltikään ole pilalla ja väitöskirjakin etenee varmasti jopa paremmin, kun siihen hetken pitää etäisyyttä. Vastaavia tilanteita on kevään aikana tullut vastaan paljon ja olen huomannut suhtautuvani niihin ihan erilaisella perspektiivillä kuin ennen.

Arvosta ja kiitä niitä, joille kiitos kuuluu

Vaikka leikkauksista on jo aikaa, olen edelleen valtavan kiitollinen Töölön sairaalan lääkäreille. Pääsin sellaisten huippuosaajien käsiin, että en olisi parempaa voinut toivoa. Leikkaus onnistui hyvin ja kammottavat hermokivut jäivät leikkauspöydälle. Olen kiitollinen siitä, kuinka leikkauksen riskit ja hyödyt punnittiin kunnolla läpi ja minut valmistettiin siihen, ettei leikkaus muuta kaikkea kuin taikaiskusta, vaan edessä on pitkä kuntoutus ja riski siitä, että tilanne uusiutuu pian, on tilastollisen todennäköisyyden mukaan olemassa. Samoin Töölön sairaalan sairaanhoitajat, fysioterapeutit ja muu henkilökunta ansaitsee ison kiitoksen huolenpidosta, välittämisestä, tyhmiin kysymyksiin vastailemisesta ja kannustamisesta. Erityiskiitos yöhoitajille, kun leikkauksen jälkeisenä yönä yrititte pitää minut järjissäni, kun pyörtyilin huonosta olosta ja kivusta, tärisin päästä varpaisiin, pidätin oksennusta, enkä voinut liikahtaa sängyssäni.

Valtava kiitos menee myös perheelleni, ystävilleni ja urheilijoilleni, jotka olivat tukenani jo ennen sairaalareissua, sen aikana ja sen jälkeen. Jokainen tsemppiviesti ja -puhelu teki erittäin hyvää tuona aikana, samoin sairaalassa ja kotona moikkaamassa käyminen.

Iso kiitos myös Sellon Liikuntafysion fysioterapeuteille, joiden ansioista kuntoutumisesta tuli tehokasta ja antoisaa.

Työmotivaationi ei koskaan ole ollut niin korkealla kuin tänä keväänä. Kevät on kuitenkin hiljalleen jo muuttunut kesäksi. Jos takana on elämäni mahtavin kevät, en näe mitään syytä, miksei edessä olisi elämäni kesä ja syksy. Hymyillen ja kivuttomista päivistä nauttien siis kohti niitä 😊

Ja palatakseni vielä ensimmäiseen kappaleeseen: kirjoittaminen on niin kivaa, että tuskin blogia ihan vielä lopetan. Näiden henkilökohtaisten pohdintojen jälkeen palaan kuitenkin seuraavaksi ravitsemustieteen ja valmentamisen pariin – näillä teksteillä kuitenkin kaikista eniten on ollut lukijoita.

Aurinkoista kesää – muistakaa nauttia jokaisesta päivästä!

Alla olevat kuvat ovat kevään reissuilta Ylläkseltä, Italiasta ja Kilpisjärveltä. Kaikki alle puoli vuotta leikkauksista. En olisi tammikuussa vielä uskonut, että näihin paikkoihin tänä vuonna pääsen!

 

Takaiskuista voimaa harjoitteluun

Viime perjantaina klo 21.08 aika pysähtyi hetkeksi. Samalla tavalla kuin se noin puoli vuotta aiemmin pysähtyi Kampin Terveystalossa. Sillä kerralla lääkäri totesi minulle, että käteni on murtunut, eikä sillä kuluvan talven aikana tehdä mitään. Tällä kerralla tuijotin suu auki puhelimen näyttöä, jolla luki ”mun polvilumpio on murtunu”. Pian seurasi suuttumus ja epätoivo – voiko tämä edes olla totta?!

Palataanpa ajassa hetki taaksepäin, sunnuntaihin 2.7. – päivään, jolloin kaikki oli paremmin kuin hyvin. Tehtiin Vuokatissa pitkää lenkkiä Rebecan kanssa ja juteltiin tulevasta kaudesta, hyvin menneistä leireistä, yhteisen valmennusuramme alkuhetkistä, tyttöjen juttuja, ihan kaikkea. Myös ajomatka Vuokatista kotiin sujui hetkessä, ja meillä molemmilla oli hyvä tunne siitä, että tästä on hyvä jatkaa kesän harjoittelua. Seuraavan kerran oli tarkoitus nähdä heinäkuun aikana Rebecan mökillä lenkkeilyn ja hyvän ruoan merkeissä. Sitten tuli perjantai 7.7. ja kaikki muuttui hetkessä – saaristomaisemien sijaan nähtiinkin Jorvin sairaalassa. Perjantain rullahiihtotreeni oli päättynyt kaatumiseen. Vaikka näin ikävät kuvat polvesta ja käsistä heti treenin jälkeen, en vielä osannut pelätä mitään haavoja pahempaa. Onneksi Rebecca kuitenkin ymmärsi lähteä lääkäriin. Vielä alkuillasta kaikki vaikutti melko hyvältä, kunnes myöhemmin röntgenkuvat paljastivat totuuden: polvessa on murtuma.

En tiedä, onko murtumia ollut lähipiirissäni aina yhtä paljon, vai onko niihin alkanut kiinnittää enemmän huomiota viime aikoina. Äkilliset urheilutapaturmat ovat tämän vuoden puolella murtaneet ainakin oman olkapääni, entisen valmentajani ranteen ja Rebecan polven. Lisäksi ihan liian monella nuorella urheilijalla ja kaverillani on ollut rasitusmurtumia. Vaikka diagnoosin saaminen harmittaa, ei asiaa saa jäädä harmittelemaan liian pitkäksi aikaa. Pää pystyyn ja eteenpäin! Yhdestä asiasta voin olla ihan varma: takaiskuja kokenut urheilija palaa henkisesti vahvempana takaisin. Ainakin itse sain harjoitteluun myös yllättävää motivaatiota siitä, kun huomasin, kuinka nopeasti paranemista tapahtuu. Kevyitä kuminauhaliikkeitä – rankempia kuminauhaliikkeitä – liikkeitä painojen kanssa – punnerruksia ja lopulta viime viikolla myös leuanvetoja (monikko tosin kyseenalainen muoto 😀 )! Jos kehittymistä tapahtuu jatkossakin näin paljon, niin kohtahan niitä leukojakin menee enemmän kuin koskaan ennen 😉

Muutokset harjoitusohjelmassa eivät aina ole myöskään huono asia. Tuleepa ainakin hetki aikaa vahvistaa niitä lihaksia ja osa-alueita, jotka muuten voisivat jäädä vähemmälle huomiolle. Näin kävi minullekin ja näin tulee käymään myös Rebecalle, se on jo päätetty. Kun käteen ei muutamaan kuukauteen voinut luottaa, oli hyvin aikaa vahvistaa jalkoja ja nyt niissä on varmasti enemmän voimaa kuin ennen. Hiihto ilman sauvoja ja yhdellä sauvalla onnistuivat jo suhteellisen pian kolarista, lisäksi myöhemmin keväällä otin fysioterapeutin kanssa kyykkyprojektin käden kuntouttamisen ohelle. Nyt kyykyn tekniikka alkaa olla kunnossa ja sitä voi tehdä huoletta jo hyvien painojenkin kanssa. Itse asiassa tähän uskoin jopa vähemmän kuin siihen, että käsi tulisi taas kuntoon! Toimivan käden ohelle sain siis paljon enemmän voimaa jalkoihin kuin tavallisena keväänä ja kesänä olisin saanut. Rebecan tavoitteeksi tuleekin vahvistaa ylävartaloa ja käsiä enemmän kuin koskaan ennen. Sairaalassa päätettiin, että kukaan ei ensi kaudella tule olemaan ylävartalostaan häntä vahvempi!

Lopullinen kuntoutuminen tulee totta kai viemään aikaa, eikä juoksuvetoja pääse tekemään välittömästi, kun kipsi on poistettu, mutta hyvällä kuntoutuksella jalkakin on varmasti hyvässä kunnossa pian. Jos minullekin sanottiin moneen kertaan, että ”oot niin nuori, että oot pian taas kunnossa”, niin Rebecca vasta nopeasti kunnossa onkin! Kisakauteen on vielä pitkä aika, joten tässä ei ole mitään hätää.

DSC_0252

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑