Etsi

Maria Heikkilä

Joku muu sen varmaan hoitaa…

Hyvää alkanutta vuotta kaikille blogin lukijoille! 🙂 Menneen vuoden aikana saadun palautteen perusteella oli hyvä idea alkaa kirjoittaa valmennusaiheista blogia. Tämän vuoden ensimmäinen kirjoitus on sävyltään ihmettelevän turhautunut. Esimerkkinä siinä on luonnollisesti käytetty niitä urheiluseuroja, joissa itse olen mukana. Ympäri Suomea asuvien eri lajien seuratoimijoiden kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta kuitenkin tiedän, että esimerkkinä olisi voinut olla mikä tahansa muukin perinteinen urheiluseura. Näissä kaikissa talkootyö (ja sen puute) herättää suuria tunteita tai vähintäänkin ihmetystä.

Vuosi vaihtui ja säätila Etelä-Suomessa teki vihdoin myös talviurheilun kannalta toivotun muutoksen. Yksi asia ei kuitenkaan muuttunut vuoden vaihtuessa miksikään – nimittäin vapaaehtoisten saaminen mukaan urheiluseuran toimintaan. Asia on taas hyvin ajankohtainen kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, koska oma seurani järjestää viikonloppuna isot kansalliset kisat. Kisoihin on kyllä tulossa paljon hiihtäjiä ja olosuhteet ovat viimeisen päälle kohdallaan. Mutta onko kisoihin ollut helppoa saada riittävästi tekijöitä? No ei. Toisekseen vapaaehtoisten osallistaminen seuran toimintaan on ajankohtaista siksi, koska ensi kauden valmennuskuviot pitäisi lyödä lukkoon pian. Jo nyt on tiedossa, että seuran harrastajamäärien kasvettua valmentajamäärä ei enää vastaa kysyntää. Mutta onko uusien valmentajien löytäminen mukaan seuran toimintaan helppoa? No ei. Turhauttaako se? No turhauttaa.

Minut on kasvatettu siihen ajatusmalliin, että urheiluseurassa kaikkien kuuluu osallistua talkootöihin. Jos ei ole aktiivisia seuratoimijoita ja talkoiden tekijöitä, ei ole kehittyvää ja hyvin johdettua urheiluseuraa, valmennusta, kilpailuja tai muitakaan tapahtumia, eikä sponsoreita. Ilman näitä urheiluseuran puolestaan on turha olla olemassa. Vaikka perinteisen urheiluseuran päätehtävä varmasti on se, että urheilijoille tarjotaan valmennusta, on urheiluseuralla kuitenkin lukuisia muitakin tehtäviä. Omakin seurani olisi näyttänyt aikojen kuluessa varsin erilaiselta, jos esimerkiksi näistä tehtävistä ei kukaan olisi ottanut koppia: ryhmien vastuuvalmentajat ja apuvalmentajat, joukkueenjohtajat, johtokunnan jäsenet, kilpailuihin ilmoittajat, kilpailuiden järjestäjät, varainhankintavastaavat, liikenteenohjaajat, ajanottajat, kisanumeroiden jakajat, mehunjakajat, makkaranpaistajat, joulukuusien myyjät, voitelupalvelun voitelijat, kisapalkintojen hankkijat, kisamajoitusten varaajat, latuvahdit ja mitä vielä. Järjestys on täysin mielivaltainen, eivätkä tehtävät ole missään tärkeysjärjestyksessä. Usein esimerkiksi makkaranpaistaja on ollut koko kisaorganisaation tärkein henkilö ja monen mieli on pahoittunut, jos makkara on loppunut liian aikaisin kesken. Pelastipa makkara viime vuonna eräätkin Hopeasompakisat, joissa urheilija sai niin pahoja kramppeja ennen starttia, että hätäpäissään huoltajat eivät keksineet suolan ja nesteen lähteeksi mitään muuta kuin makkarapisteen antimet. Hätäratkaisun ansiosta kilpailuista oli kotiintuomisina palkinto 🙂

Kuten edellä olevasta listastakin näkee, suurin osa urheiluseuran talkoovelvoitteista on usein kohtuullisen pieniä. Siinä tapauksessa, kun ne kasaantuvat vain muutamalle henkilölle, niistä tulee kuitenkin suuria. Olisikin reilua, että jokainen seuran toiminnassa oleva perhe jollain tavalla ottaisi vastuuta seuran toiminnasta, jotta tehtävät myös pysyisivät sen kokoisina, että kenen tahansa olisi helppo lähteä niihin mukaan. Viime vuosina olen entistä useammin kuullut sitä, että perheet haluaisivat ostaa itsensä ulos talkoovelvoitteista. Valitettavasti raha ei aina ratkaise kaikkea. Viime syksynä sinettiseuratapaamisessa joku mukana olleista seuratoimijoista tiivisti hyvin, että raha ei valmenna, ei jaa mehua eikä kisanumeroita, eikä raha paista makkaraa. Hyvin sanottu. Raha kuitenkin on monen talkootehtävän taustalla. Seuran on pakko hankkia rahaa, jotta se voi maksaa valmentajilleen korvauksia sekä tukea urheilijoitaan. Jos rahaa ei talkootöiden kautta saataisi, olisi valmennusmaksuja pakko nostaa merkittävästi tai toisaalta lopettaa urheilijoiden tukeminen. Nekään eivät kuulosta pidemmän päälle hyviltä ratkaisuilta.

Mikä talkootöissä sitten mättää niin pahasti, että moni haluaisi vapauttaa itsensä niistä rahalla? Minulla on kokemusta talkootöistä suuressa mittakaavassa hiihtoseurassa ja huomattavasti pienemmissä määrin suunnistusseurassa. Molemmissa seuroissa on isoja ongelmia löytää riittävästi talkoolaisia tekemään asioita yhteisen hyvän eteen. Tiedän, että ongelma koskettaa muitakin urheiluseuroja. Suunnistusseuraan en koskaan ole koskaan päässyt (halunnut päästä) niin syvälle sisään kuin hiihtoseuraan, joten siellä olen tehnyt vain ne tehtävät, joita minulle on etukäteen määrätty. Olen kuitenkin aina mielelläni lähtenyt toimitsijaksi kuntorasteille, sillä tiedän, ettei niitä voitaisi järjestää ilman talkoolaisia. Ihmetyttää, kun kuulemma valtaosa toimitsijan hommiin pyydetyistä jättää tulematta paikalle ja usein ilman mitään ilmoitusta. ”Joku muu ne hommat kuitenkin hoitaa” tuntuu näillä henkilöillä olevan ajatuksena. Hiihtoseurassa olen puolestaan valmentamisen lisäksi sanonut kyllä turhankin monelle nakille. Välillä on ollut helpompi suostua itse, kuin yrittää löytää joku muu tilalle. Tuntuu siltä, että silloin kun olin lapsi, kaikkien vanhemmat olivat mukana seuratoiminnassa. Edelleen tuntuu siltä, että pitkälti samat perheet pyörittävät seuraa – vaikka näiden vanhempien hiihtäjät ovat jo aikuisten sarjoissa. Tuntuu kuitenkin typerältä käyttää aikaa siihen, että yrittäisi houkutella uusia vanhempia mukaan. Soittamalla jonkun ehkä saisi, sähköpostitse vastausaktiivisuus on olematon. Osa vetoaa kiireeseen, osa väittää, ettei osaa tehdä seuratyötä (jokainen kyllä voidaan perehdyttää ja tehtävät ovat harvoin rakettitiedettä), osa jättää lapset harjoituksiin ”päivähoitoon” ja katoaa niin pian paikalta, että oikeastaan ei ole edes käsitystä, miltä kyseisen urheilijan huoltajat näyttävät. Samat vanhemmat kuitenkin osaavat vaatia seuralta ja valmennukselta usein lähes mahdottomia asioita. Se turhauttaa minua todella paljon. Niin paljon, että se saa välillä jopa kyseenalaistamaan valmentamisen mielekkyyden.

Aika on seuratoiminnan välttelylle mielestäni huono tekosyy. Kukapa täällä ei olisi kiireinen.   Jonkun työt on kuitenkin tehtävä. Valitettavasti jokainen sukkien myyntiin, joulukuusien kuljetukseen, hiihtokurssien organisoimiseen, kilpailuiden järjestämiseen, majoituksien varaamiseen, viestijoukkueiden sumplimiseen ja nettisivujen ja somen päivittämiseen käytetty tunti on poissa siitä minulle kaikista tärkeimmästä seuratehtävästä eli valmentamisesta. Valmentaminen itsessäänkin vie jo huomattavan määrän aikaa ja energiaa ja täyttää lähes kaikki arki-illat ja viikonloput. Välillä tuntuukin siltä, ettei aikaa jää mihinkään muuhun kuin hiihtoon. Miten hyvin tällaiset hetket tiivistyvätkään Antti Tuiskun toissa yönä julkaisemaan hiihtoaiheiseen biisiin, jonka luulen soivan päässäni useampaan otteeseen kuluvan talven aikana 😀

Mä nään tähtii
mä vaan hiihdän
mä rukoilen, mä hiihdän
sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän
meret nousee, mä hiihdän

Jaksaa, jaksaa

En kuitenkaan valita, koska hiihto on sitä, mistä pidän. Silloin harvoin, kun hiihto turhauttaa, se johtuukin siitä, koska aikaa vievät valmentamisen ulkopuoliset hiihtotehtävät. Yksittäisenä nämä olisivat pieniä tehtäviä – siksi edelleen toivoisin, että entistä enemmän aktiivisia toimijoita löytyisi, jotta tehtäviä saataisiin jaettua useammalle. En tiedä, onko tilanne parempi Pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Haluaisin ainakin uskoa, että muualla osallistumisaktiviteetti on korkeampi.

Seuratoiminnassa on kuitenkin paljon hyviä puolia. Valmennuksen hienoja puolia olen pohtinut jo monessa aiemmassa tekstissä. Valmennuksen lisäksi muutkin seuratehtävät ovat kuitenkin opettaneet ja tuoneet paljon hyviä kokemuksia. Seuratoiminnan kautta olen päässyt mukaan mielekkääseen ympäristöön, tutustunut samanhenkisiin ihmisiin, saanut uusia kavereita, päässyt toteuttamaan itseäni, oppinut uutta (mm. koodaamista – tässä mentiin vahvasti mukavuusalueen ulkopuolelle), päässyt haastamaan itseäni, päässyt osallistumaan erilaisiin seuratoiminnan kehittämiseen liittyviin projekteihin ja seminaareihin ympäri Suomea, päässyt erilaisiin urheilutapahtumiin, hyötynyt taloudellisesti (tai ainakin villakerrastollisesti), saanut kiitosta ja tuntenut tekemiseni tärkeäksi ja korvaamattomaksi. Olenkin kiitollinen kaikille niille, jotka ovat olleet toiminnassa mukana ja mahdollistaneet mielekkään toimintaympäristön sekä omissa urheiluseuroissani että kaikissa muissakin Suomen seuroissa. Ja sinä, joka harkitset mukaan lähtemistä, tervetuloa! Mikä tahansa seura on työpanoksestasi varmasti todella kiitollinen.

Highlights from the coaching year 2016

When I started my blog I was asked whether I could write some of the texts also in English. My foreign friends told me that google translating the texts from Finnish to other languages have been quite entertaining but the main message of the texts is not always clear. I don’t doubt that!  That is why I promised them I would think about writing in English every now and then. As I tend to keep my promises I realized that it could be a good idea to summarize the highlights from the coaching year 2016 in English. So, my dear non-Finnish friends, this one is especially for you!

As all of my background info is also in Finnish I’ll start with briefly introducing myself. Even though I come from the southern (too often non-snowy) part of Finland, cross-country skiing has always been one of my biggest passions in life – earlier as a competitive skier and more recently as a coach. Luckily, my youngest brother and my best friends are also into skiing (or other endurance sports) so they understand why one would want to spend most of the freetime on a skiing track. My other big passions are my PhD studies in sports nutrition and Norway. I studied in Norway five years ago and instantly fell in love with the country. I just love the nature, the skiing and hiking possibilities and the friends that I have there. Since I moved back home I’ve been the head coach in the youth group in Espoon Hiihtoseura (the local the skiing club in Helsinki area) for twenty 14-17 year old athletes. In addition to that, I coach four athletes individually.

I think that over the years, coaching is becoming more and more important to me. Coaching has given me plenty of good memories, taught me a lot, kept me in good shape and brought great people into my life. When I started to go through the pictures from 2016 I realized that coaching or skiing were somehow involved in many of the most unforgettable memories this year. In short, here are the highlights from the coaching/skiing year of 2016:

January – February

dsc_0467

The Christmas weather in the southern Finland was just as horrible a year ago. I was extremely thankful when I was invited to spend the days around New Year’s Eve in Lapland with a family from my skiing club. We really enjoyed it there and skied a lot (one day I made my record with skiing over 100 km at once!). After the perfect and snowy holiday it was nice to come back home and get prepared for the competition season which started for most of the athletes in my group in January. In the end of January I took part in a long-distance ski race, Dolomitenlauf, in Austria with my friends. That was absolutely one of the best trips during the whole year. Skiing conditions in Austria were really tough but all of us were very satisfied with our results. To be honest, I remember February mostly from sitting in a car (competitions around Finland) and from failures. My athletes were mostly unhappy with the results in the important competitions in February. In addition to that I hurt my back pretty bad during a long distance race in February. Luckily, the memories from March are much, much better.

March – April

hs-kisat_maria

Success, smiles, laught, tears of joy and results beyond all expectations. This is what I mostly remember when I think of March. All the athletes in my team did really well in the youth Finnish Championships. It’s always nice to end the season with good results and not with disappointments. Especially the awesome results from relays meant a lot to me. We were rated as as the second best skiing club in Finland after the relay day in the youth Finnish Championships (Hopeasompa). That was simply unbelievable.

dsc_0847I had promised to bake a cake for every medal won at the Finnish Championships which meant that I was quite busy in the kitchen after the season 😀 April has always been the month to take a little break from coaching because we don’t have any trainings together in April. The competition season also ends in April. My personal highlight in April is always the trip to Lapland with my family. Nothing is better than skiing there when the sun is shining and the skiing conditions and company are perfect.

May – June

DSC_1128

The main highlight in May/June was, without any doubt, the skiing camp at Sognefjellet in Norway with Team EHS (the elite team of our skiing club’s adult skiers). Of course, the start of a new season in the beginning of May is always a highlight but nothing can be compared with the feeling I had throughout the camp. We travelled there right after an interesting ski coaching seminar. Those two seminar days were filled with lots of interesting lectures, good food, great company, networking, too little sleep, you name it… The only bad thing at the skiing camp at Sognefjellet is the endless drive from Finland to Norway. Especially this year it felt endless because of the injury in my back. Luckily, my brother and our friend took care of the driving. When we arrived in Norway the weather was, well, typical Norwegian weather. Despite the rain and fog the views in the mountain area were incredible. I still can’t believe how lucky we were: the first night we arrived there was the only day with rain. The following ten days brought us only sunshine and warmth. The coach/athlete ratio was really good which meant that the athletes were able to keep the quality of trainings on a high level. We typically skied once a day and the second training was either roller skiing, running or strength training. The Norwegian ski teams and some elite skiers from Finland were at a camp at the same time with us. It was really interesting to see how they trained and also to get some inspiration from them. Another inspiring event in June was a coaching course held by the Finnish Ski Association in Vuokatti. The course started in June and the last lectures will be held in Lahti in January 2017.

July – August

dsc_0176

In July I had a summer holiday from coaching (or to be precise, only from the group trainings and not from other coaching related stuff 😀 ). I spent July mostly travelling and hiking with my friends in Kuusamo and Norway. For me that was the perfect way to enjoy the summer. After the hiking holidays I travelled to Vuokatti to coach on a big skiing camp. Nearly 100 young skiers took part in the camp. I learned a lot from coaching those young athletes and from the other coaches on the camp.

September – October

img_20160912_183311

Different tests (strength, running, roller skiing etc.) and basic training filled my September. It’s always nice to get back to the normal training rhythm with my group (trainings 3 times/week) after the summer holidays. That keeps both the athletes and their coach motivated. This September differed from past Septembers in the amount of athletes in the trainings. There have never been over 10 – 15 athetes in the trainings on a normal autumn day. This must be because of the team spirit which is really good in our group. The team spirit got even better on a camp that we had in October in Leppävirta. For me, a camp in a crowded skiing tunnel has never been a highlight but I guess it was for most of the athletes. For me, the opening of the competition season in Vuokatti next week was much bigger highlight even though, almost all of my athletes were really dissapointed after the competitions. Well, it doesn’t matter at all in October, there’s still plenty of time before the important competitions are in view. However, my main highlight in October was the unexpected trip to Rovaniemi. One of the girls that I’m coaching moved to Rovaniemi for her second term in highschool. She was going to travel there with her mum but she suddendly got sick. I couldn’t say no to the opportunity to travel to Lapland to help her and to train with her. The long weekend was amazing in many ways and I was so happy I was able to travel there.

November – December

dsc_0382

I only spent five days at home in November! December was pretty busy, too. That’s why I wasn’t really surprised when I got sick during the Christmas holiday. My PhD studies and coaching kept me busy during these past few months. I travelled through Finland and collected data for my first articles from athletes and their coaches. Working with them was really cool, something that I’ve always wanted to do. There were also camps, competitions and additional trips to Rovaniemi in November/December. Even though I was tired after all the travelling I’ve never been so happy at this time of year. The camps, trips to competitions and just the basic trainings with my group have been really rewarding. The trips to Rovaniemi to visit Rebecca meant a lot to me both as a coach, a friend and an athlete myself. In addition to those activities, the camp in snowy Saariselkä and coaching course in Rovaniemi were the highlights of my December. It’s too bad that the course is already ending next week and that there won’t be any camps for many months. But it just means that it’s time to get prepared for the competition season now.

Yay, I made it all the way here in English. Who knows, maybe there will be more posts in English in the future. Just let me know if there should be! However, the main the language of the blog will still be Finnish… 🙂

Happy and sporty new year!

Valmentajakollegoista voimaa valmentamiseen

Mahtavat valmentajakollegat ovat yksi valmentamisen parhaista puolista. Suomi on täynnä hienoja valmentajia ja aina löytyykin joku, jonka kanssa jakaa valmennuskokemuksia ja jolta kysyä tarvittaessa apua. Kaikista parasta kuitenkin on, kun valmentajakollegasta saa vielä hyvän ystävän. Vierailevana tähtenä blogissa onkin tällä kertaa Anni Ruostekoski. Ajatus yhteisestä tekstistä heräsi jo aiemmin, mutta säästettiin jutun suunnittelu siihen, kun Anni palasi Itävallasta hiihtokongressista ja oli luonani kyläilemässä. Samassa reissussa hän pääsi myös seuraamaan treenejämme ja haastamaan urheilijoitamme nopeusvedoissa. Suurimmalle osalle ryhmäläisistäni Anni oli tuttu jo Habita- ja Hopeasompaleirien kautta, lopuille esittelin Annin Hiihto-lehden uusimpana kansikuvatyttönä 😉

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että kansikuvamallius tuli itsellenikin tietoon vasta siinä vaiheessa, kun lehti kolahti sisään postiluukusta kotona Jyväskylässä. Taas piti valmennettaville todeta, että tehkää mieluummin niin kuin sanon, älkää niin kuin minä teen. Nyt siis esimerkkinä tuo kansimallin ei niin eteenpäin hyökkäävä vuorohiihtoasento kuin olisi suotavaa 😉 Mutta se kansikuvista ja hiihtoasennoista, jos palataan asiaan ja valmennuksen pariin, niin oma valmennusurani alkoi varsinaisesti kutakuinkin samoihin aikoihin kuin liikuntabiologian opiskeluni Jyväskylän yliopistossa, eli noin viitisen vuotta sitten. Olen kuitenkin hiihtänyt itse kilpaa aivan pienestä pitäen, ja lukion viimeisinä vuosina ja muutama vuosi sen jälkeen valmensin itse itseäni, joten valmennuskokemusta tuli tavallaan kartutettua jo silloin. Olin tuolloin (ja edelleenkin) melko fanaattinen tiedonhakija kaikessa liikuntafysiologiaan ja liikuntaan liittyvissä asioissa, rakastan oppia ja kokeilla uutta, joten liikuntabiologian opintojen aloittaminen ja valmennuspolulle lähteminen tuntui siksi melko luonnolliselta vaihtoehdolta.

Tällä hetkellä olen opinnoissa siinä vaiheessa, että gradumittaukset ovat takana ja valmistuminen ei välttämättä tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta kuin muutamia vuosia sitten. Olen kuitenkin aloittanut tänä syksynä myös liikunnanopettajan opinnot, joten muutama lisävuosi yliopistossa on joka tapauksessa edessä, mutta yksi maisterin paperi liikunnalta maistuisi kuitenkin erittäin hyvältä jo lähitulevaisuudessa, ja se onkin yksi ensi vuoden suurista tavoitteista. Liikuntabiologian graduni käsittelee hyvin yllättäen hiihtoa, ja tein siihen kuuluvat mittaukset viime keväänä Vuokatissa. Vertaan gradussani mm. hiihdon ja rullahiihdon fysiologisia vasteita sekä sauvavoimia intervalliharjoituksessa, joka tehdään samalla radalla ja samoilla vauhdeilla sekä lumella että matolla. Graduni liittyy myös Marian jo mainitsemaan kongressimatkaan, sillä pääsin esittelemään saamiani tuloksia maailman kärkipään hiihtotutkijoille Itävallassa. Täytyy myöntää, että muutama yö jäi syksyn aikana nukkumatta ja muutama painajainen tuli nähtyä tuon esityksen vuoksi, mutta matka oli kokemuksena mahtava ja esityksestäkin jäi erittäin positiivinen fiilis. Esitys oli itselleni ensimmäinen kongressissa ja tulevaisuus näyttää, tuleeko niitä lisää. Ehkä, ehkä ei.

Tapasimme Annin kanssa ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Vierumäellä Hiihtoliiton kakkostason valmentajakoulutuksessa. Uskallan väittää, että kyseinen koulutus oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmennuksesta näin paljon. Kyseisen II-tason koulutuksen jälkeen kisoissa ja erilaisissa valmennusseminaareissa käymistä on odottanut entistäkin enemmän, kun tietää, että paikalla on aina niitä, joiden kanssa juttua riittää. Meillä oli koulutuksessa huikea ”supervalmentajakollegaporukka” (terkkuja Carlokselle ja Samille!), jonka kanssa valmennusasioita käsiteltiin nuorekkaalla ja innokkaalla otteella. Kurssin aikana huomasimme Annin kanssa, että olemme valmennus- ja muissakin asioissa hyvin samalla aaltopituudella. Lisäksi samanikäiset valmennettavat ja samanlaiset kokemukset nuorena naisvalmentajana yhdistivät meitä alusta saakka. Tämän on huomannut myös henkilökohtainen valmennettavani, joka joskus totesi, että saa meiltä molemmilta ihan samanlaisia valmennuksellisia vinkkejä.

Tuo II-tason valmentajakoulutus oli tosiaankin erittäin positiivinen ja innostava kokemus, ja yksi sen monista hyvistä puolista oli juurikin uusiin mahtaviin kollegoihin tutustuminen, ajatusten vaihtaminen sekä pitkät, joskus jopa kiivaat keskustelut (väittelyt?) valmennuksellisista asioista.  Tuon koulutuksen aikana huomasi erityisesti, kuinka tärkeitä keskustelut ja yhteiset pohdinnat ovatkaan valmentajana kehittymisen ja uuden oivaltamisen kannalta.  Avoimuus on avain kehittymiselle ja vain sitä kautta, että itse uskaltaa avata omia ajatuksiaan ja tuoda esille ideoitaan, voi saada myös muilta vastineeksi kullanarvoisia ajatuksia. Olen ollut valmentajana erittäin onnekas, sillä olen saanut työskennellä monien mahtavien, nuorten sekä kokeneiden, kollegojen kanssa eri ryhmissä. Ensimmäiset leirit valtakunnallisella HS-leirillä valmensin yhdessä Siveniuksen Hennan ja Immosen Jarin kanssa, ja heiltä saadut näkökulmat, ajatukset ja kommentit ovat antaneet pohjaa myös oman valmentajanpolkuni ensimetreille. Viimeisen kahden vuoden aikana olen valmentanut paljon Akun (Nikander) kanssa ja täytyy sanoa, että nämä vuodet ovat opettaneet minulle valmentajuudesta sekä vuorovaikutuksesta myös äärimmäisen paljon. Sain tänä keväänä myös mahdollisuuden lähteä yhdessä Akun kanssa koutsaamaan Jyväskylä-Lahti- Habitaryhmiä, ja vaikka aluksi epäilin ottaa haastetta vastaan, sain siihen Akulta kannustusta ja luottoa, ja päätinkin sitten lähteä mukaan. Tänään, koko kesän ja syksy kestäneen leirityksen jälkeen, en voi muuta sanoa kuin että onneksi lähdin. Kokemus oli sekä haastava sekä opettavainen, mutta samalla äärimmäisen mahtava, innostava ja palkitseva eli juuri sitä, mitä valmennus parhaimmillaan on. Odotan erittäin innolla talvea ja kisoja, joissa pääsen näkemään urheilijoiden edesottamuksia, sekä mahdollisesti haastamaan heitä numerolappu rinnassa myös itse.

Kuluneen vuoden aikana olemme törmäilleet Annin kanssa kisoissa, edustaneet nuorta valmentajasukupolvea Valmentajakerhon juhlaseminaarissa Vierumäellä ja valmentaneet Hopeasompaleirillä Vuokatissa sekä Rovaniemellä. Kaikkiin näistä liittyy paljon naurua, kannustusta ja valmennusasioiden jakamista. Valmennusasioiden ohella Anni on ollut tärkeänä tukena väitöstutkimukseni tekemisessä, sillä hän on ymmärtänyt aiheen tärkeyden ja kannustanut eteenpäin. Ihan ensimmäiseen pilottitutkimukseeni sain myös urheilijoita Annin kautta. Edellä mainituista valmennustapahtumista emme varmaan koskaan unohda Valmentajakerhon seminaaria – pukeutumisongelmien sekä Immo Kuutsan kannustavien sanojen takia. Olimme juuri aiemmin päivän aikana tuskailleet siitä, miten olla myös miesurheilijoiden silmissä uskottava valmentaja, joten se osui ja upposi, kun Immo Kuutsa totesi juhlapuheessaan, että ”Pojasta valmentajapolvi paranee, mutta tytöstä se vasta paraneekin”. Ja mitä niihin pukeutumisongelmiin tulee, niin voidaan molemmat luvata, että ei enää koskaan yritetä korjata ylipukeutumista yhdistämällä juhlamekko korkokenkien sijasta lenkkareihin – ei toimi 😀 Rovaniemen leiri on molemmilla vielä hyvin mielessä, joten päätimme kirjoittaa siitä vielä vähän enemmän.

Tämän vuoden Rovaniemen valtakunnallinen HS- leiri oli itselleni tosi merkityksellinen, sillä se oli viimeinen leiri -01 syntyneiden tyttöjen valmentajana ennen heidän siirtymistään Habita- ikäluokkaan. Olen ollut näiden tyttöjen koutsina lähes koko kolmen vuoden leirityksen ajan, ja heidän kanssaan on ollut suuri ilo toimia. Nämä tytöt ovat äärimmäisen motivoituneita, kunnianhimoisia, taitavia ja energisiä persoonia, jotka ovat taanneet, että yhtäkään leiriä ei voi kutsua tylsäksi. Hienoa on myös ollut heidän esimerkillinen käyttäytymisensä niin treeneissä kuin niiden ulkopuolellakin, joka on antanut mallia myös nuoremmille ikäluokille kaikilla leireillä. Tällä Rovaniemen leirillä teimme monta erittäin onnistunutta harjoitusta, joista erityisesti jäivät mieleen Marian vetämä sprinttitreeni sekä viimeisenä päivänä vedetty määräintervalliharjoitus juosten laktaattimittauksilla. Etenkin sprinttitreenissä oli mahtavaa, kun pystyi itse olemaan enemmän urheilijan roolissa ja tarkkailemaan samalla Marian ja Eskon, jotka olivat samaan aikaan Rovaniemellä III-tason koulutuksessa, toimintaa ryhmän valmentajina. Tarkkailemalla muiden valmentajien toimintaa voi itse oppia hyvinkin paljon ja keskustelujen lisäksi tämä muiden tekemisen seuraaminen olisi myös tärkeää valmentajana kasvamisen kannalta. Lisävalmentajien ansiosta pääsin siis itse vetämään nuo molemmat treenit mukana Rovaniemellä, ja ne toimivat erittäin hyvin. Minulle on valmentajana kullanarvoista, että pystyn vetämään joitakin treenejä yhdessä urheilijoiden kanssa ja saan sitä kautta todellisen tunteen treenin toimivuudesta ja tehoista. Tämä seikka motivoi vahvasti myös omaa harjoitteluani, sillä urheilijat alkavat olemaan jo niin kovakuntoisia, että se vaatii koutsiltakin jo paljon jos haluaa pysyä perässä. Ja toisaalta, myös urheilijat ovat kiitelleet sitä, että treenaan toisinaan heidän kanssaan tai toimin esimerkiksi jäniksenä testijuoksuissa. Haaste on siis näin molemmin puolinen 😉

Minulle Rovaniemen reissu oli hyvä yhdistelmä käytännön valmennustehtäviä HS-leirillä sekä uuden valmennustiedon oppimista III-tason valmennuskurssilla. Kurssin pääteemoja olivat kilpailukauden suunnittelu, erilaiset hiihtotekniikat ja hiihtäjän terveyteen liittyvät asiat. Aikaa oli hyvin varattu myös kaikkien kurssilaisten syksyn aikana tehtyjen kehittämistehtävien läpikäymiseen. Itse olin valinnut kehittämiskohteekseni sprinttiharjoittelun. Siksi sainkin tehtäväkseni vetää HS-leiriläisille sprinttiluennon sekä -harjoituksen. Molemmat onnistuivat niin hyvin, että toteutan saman yhdistelmän myös omille valmennettavilleni juuri ennen joulutaukoa. Koko kurssi oli kaikkiaan erittäin motivoiva ja innostava. Oli hienoa päästä tekemään yhteistyötä niin monien eri valmentajien kanssa, toimia apuvalmentajana vanhimpien ja tavoitteellisten tyttöjen ryhmässä, pohtia syvällisesti eri hiihtotekniikoita (kun niitä harjoittelee sisätiloissa ja ilman suksia, on oikeasti pakko ajatella, mitä tekee), ymmärtää syvällisemmin psyykkisen valmennuksen merkitystä ja saada tärkeitä vinkkejä oman valmennuksen kehittämiseen.

Kiitos Marialle tästä mahdollisuudesta päästä jutustelemaan blogiin. Oli mahtavaa päästä seuraamaan myös treenejä Espoon Oittaalle (ja tosiaan haastamaan EHS:n junnuja nopeusvedoissa ;), pitää kokeilla tätä myös omien Ski Jyväskylän junnujen kanssa Joulutauon jälkeen Jyväskylässä. Toivotaan että lunta tulee, niin etelämmässäkin päästään vähän leveämmille laduille. Oikein hyvää joulua kaikille, kisoissa nähdään!

Anni & Maria

Lumileiri Saariselällä

Yksi syksyn kohokohdista on joka vuosi se, kun pääsee Lappiin lumileirille. Näin kävi tänäkin vuonna, vaikka lunta hetken aikaa ehti Espoossakin olla. Lumi kuitenkin katosi liian nopeasti, joten etelän pimeys ja vesisade oli ihanaa vaihtaa Saariselän hankiin ja pakkasiin marras-joulukuun vaihteessa. Tänä vuonna rikoimme lumileirillä kaikkia seuran ennätyksiä, sillä mukana leirillä oli yli 100 EHS:n hiihtäjää! Kuinka moni muu seura voi lähteä näin suurella porukalla leirille?! Jo lentokentällä tuli hieno fiilis, kun tuttuja hiihtäjiä tuli vastaan joka suunnasta. Oma ryhmäni oli leirillä mukana koko 19-henkisessä vahvuudessaan. Myös HS-ryhmä sekä 10-ryhmä olivat liikkeellä vähintään yhtä suurella kokoonpanolla. Torstain leiriviestiin saimmekin kasattua yhdeksän kuusihenkistä joukkuetta – eikä tässä edes ollut kaikkia urheilijoita mukana, sillä leirillä sattui muutamia sairastumisia. Tätä voisi koko maankin laajuudessa kutsua jo melko suureksi viestikisatapahtumaksi!

Omalta osaltani leiri oli hieman poikkeuksellinen, sillä jouduin kesken leirin karkaamaan muutamaksi päiväksi Rovaniemelle. Lähdin Rovaniemelle tällä kertaa siksi, koska siellä pidettiin maastohiihdon 3. tason valmennuskurssin lähijakso, joka keskittyi muun muassa leirivalmennukseen, kilpailukauden ohjelmointiin ja hiihtäjän terveyteen. Harmitti lähteä pois leiriltä, varsinkin, kun moni oli sitä mieltä, että en saa lähteä. Valmennuskurssi oli kuitenkin niin antoisa ja motivoiva, että olen tyytyväinen, että lähdin sinne. Sitä paitsi, se vaikuttaa suoraan urheilijoihini, sillä heihinhän tulen purkamaan kurssilta kerätyt opit ja motivaation.

Rovaniemelle lähtö tietysti vaati sitä, että ryhmäni leiriohjelma piti suunnitella niin, että kaikki ne harjoitukset, joissa minun on pakko olla, piti sijoittaa leirin alkuvaiheeseen. Käytännössä tämä tarkoitti tekniikkaharjoituksia ja nopeusharjoituksia, joissa oli tärkeä keskittyä tekniikkaan. Loppuleiriksi yritin suunnitella ohjelman niin, että olisin sinä aikana mahdollisimman tarpeeton ja huoltajat voisivat vetää kyseiset treenit. Päätin samalla muuttaa perinteistä tekniikkatreenikonseptia ja osallistaa nuoria enemmän itse harjoitukseen. Jaoin nuoret pienryhmiin, joista jokaiselle varattiin aikaa 30 minuuttia. Tässä ajassa ehti käydä läpi ja kuvata kaksi tekniikkaa, kolmas pelkästään kuvattiin. Koska 19-hengen porukalla videoiden katsominen yhdessä ei olisi olut missään määrin järkevää, saivat nuoret ohjeeksi ottaa tekniikkatreeniin puhelimensa mukaan. Vuorotelen jokainen ryhmäläisistä (tai se ryhmäläinen, jonka sormet eivät olleet umpijäässä) pääsikin opettelemaan tekniikan kuvausta ja valmentaja pystyi keskittymään tekniikkaan ilman, että sitä piti tuijottaa kameran läpi. Treenin jälkeen nuoret saivat tehtäväkseen analysoida ryhmissä omia videoitaan ja sen jälkeen tulla omien analyysiensä kanssa esittelemään ne minulle. Tämän jälkeen tekniikkaa pohdittiin vielä yhdessä. Oli hienoa nähdä, kuinka hyvin osa ryhmistä otti kopin tästä tehtävästä ja löysi tekniikastaan sekä hyviä juttuja, että jotakin kehitettävää.

Koska syksy on mennyt pitkälti urheiluravitsemuksellisissa merkeissä, päätin vihdoin pitää myös omille urheilijoilleni kattavan luennon urheiluravitsemuksesta leirin aikana. Luennolla keskityttiin energian saantiin ja sen riittävyyteen, sillä tämän olen huomannut olevan ongelma monen kestävyysurheilijan kohdalla. Vanhemmilta ja urheilijoilta saatu hyvä palaute ja konkreettiset muutokset lautasella ja esimerkiksi pidempiin lenkkeihin valmistautuessa olivat hyvä merkki siitä, että luennolle oli tarvetta.

Kiitos somen, leirille oli helppo pitää yhteyttä myös silloin, kun en ollut siellä fyysisesti paikalla. Oli helpottavaa, että alamäkitreenin jälkeen puhelimeen kilahti 11 viestiä kertoen, että ollaan ”suurinpiirtein ehjinä”. Myöhemmin selvisi, että treeniin mahtui ainakin sauvarikko, haljennut huuli sekä venähtänyt varvas. No, tekevälle sattuu… Myös muut lenkit menivät oikein mallikkaasti – kiitos kaikille niille nuorten ryhmän vanhemmille, jotka ottivat apuvalmentajan roolin leirillä. Pakkanen pakotti tekemään joitakin muutoksia ohjelmaan, mutta onneksi lähes kaikki treenit saatiin tehtyä suunnitellusti. Teho- ja nopeustreenejä jouduttiin hieman karsimaan kylmyyden takia, mutta PK:ta tuli senkin edestä.

Leirin pitkästä lenkistä minulla oli etukäteen jo sellainen aavistus, että se tulee joillakin karkaamaan käsistä. Eikä siinä olisi auttanut sekään, että olisin ollut tuona päivänä paikalla. Lumileirin pitkä-PK on tyypillisesti ollut sellainen lenkki, josta jää kerrottavaa seuraaville leireille saakka. Ihan ensimmäisellä Saariselän leirillä pidettiin pitkällä lenkillä taukoa latukahvilassa, joka ei lopulta ollutkaan latukahvila. Kartan mukaan se kyllä oli. Mentiin sisälle, osa riisui monot jalastaan ja lämmitti varpaita takkatulen lämmössä ja ihmeteltiin, miksei paikalla ollut muita. Kun pihaan kurvasi moottorikelkalla vihainen ulkomaalainen mies huutaen ja raivoten, tuli meille melkoinen kiire takaisin ladulle. Juttu on vuosien varrella värittynyt ja siitä ei enää ole täyttä varmuutta, oliko miehellä asekin mukana. Kaikenlaista 😀 Koska mehut ja munkit jäivät saamatta ja energiat alkoivat hiipua, jaettiin seuraavassa mahdollisessa autiotuvassa pari jäätynyttä suklaapatukkaa koko ryhmän kesken. Mikä voisikaan vahvistaa yhteishenkeä paremmin! Yhteishenkeä vahvistava (tai no, kuulemma lenkin aikana tunnelma kiristyi välillä suhteellisen paljon) lenkki koettiin leirillä myös pari talvea sitten, kun silloiset nuorten sarjalaiset lähtivät pitkälle lenkille tunturiin. Iltapäivä oli jo pitkälti illan puolella, ulkona pilkkopimeää, eikä nuorista ollut näkö- eikä kuulohavaintoja koko päivältä. Siinä vaiheessa, kun jo vakavasti harkittiin etsintäpartion lähettämistä nuorten perään, saivat he yhteyden erääseen valmentajistamme. Nuoret saatiin kartalle ja lopulta turvallisesti perille. Kyllä maistui suklaa ja saunominen sinä iltana. Viime vuonna halusin itsekin päästä mukaan ajettujen latujen ulkopuolelle suuntautuvalle lenkille ja lähdin seuran mieshiihtäjien kanssa tunturiin. Lenkkiin mahtui pimeyttä, umpihankea, tunturia ja laskettelurinnettä, mutta eksymisiltä vältyttiin. Osa huoltoporukasta vaikutti pettyneiltä, kun tällä kertaa lenkiltä palattiin ”jo” iltapäivän aikana. Osa oman ryhmäni urheilijoista närkästyi, kun tein pitkän lenkin mieshiihtäjien kanssa ja päättikin hiihtää huomattavasti enemmän kuin ohjelmaan oli merkitty. Minä en kuulemma uskonut, että he hiihtäisivät näin paljon. Tästä alkoi kierre, joka toivottavasti katkeaa jossain vaiheessa, sillä se ei oikein tue kisakauteen valmistautumista. Viime vuodenvaihteessa nimittäin päätimme sitten Ylläksen lomalla parin leirillä mukana olleen pojan kanssa rikkoa nuo lumileirillä tehdyt kilometriennätykset. Mittariin kertyi yli 100 km. Tämän vuoden lumileirillä puolestaan osa pojista halusi hiihtää tätäkin enemmän. En tiedä, olisiko pitänyt olla tyytyväinen vai järkyttynyt, kun pojat laittoivat leiriltä kuvan, jonka mukaan he olivat hiihtäneet 104 km. Seuraavana päivänä poikia vähän väsytti…

Lopuksi vielä kahden urheilijan kommentteja leiristä:

Mun mielestä leiri onnistui hyvin ja oli hauskaa. Kaikki treenit olivat kivoja ja sujuivat hyvin. Oli kiva saada videoitua tekniikkaa ja sain siitä ainakin hyötyä. Pitkä lenkki oli myös mukava treeni. Ladut oli huippukunnossa ja oli kiva hiihtää eri latuja eri lenkeillä. Vapaa-ajalla meillä oli hauskaa ja 10-hengen huoneistossa majoittuminen oli tosi kivaa. Ruokakin oli hyvää ja valmennus oli myös tosi hyvä! (Ida)

Saariselän leiri oli valtavan palkitseva. Ryhmä ja valmentaja olivat uskomattoman hyviä, joukkuehenki oli hyvä ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hiihto-olosuhteet olivat loistavia, vaikka tiettyinä päivinä oli kylmä. Mutta joka tapauksessa oli kivaa päästä pois Etelä-Suomen sadepäivistä. (Erik)

Uskon, että kaikki 17 muutakin urheilijaa olisivat kommentoineet, että leirillä oli hauskaa ja että leiri oli kokonaisuudessaan onnistunut. On hienoa valmentaa tällaista ryhmää, jossa ryhmähenki on näin hyvä. Vaikka Rovaniemen kurssilta oli hieman haikeaa lähteä etuajassa pois, oli mieletön fiilis palata leirille ja viimeisen illan venyttelyihin, jossa sain kuulla tiivistettynä leirin kulun ja tähtihetket. Mutta mikä viimeistään sai valmentajan hymyn korviin oli se, kun koko porukka venyttelyjen jälkeen ahtautui parille sohvalle laulamaan karaokea. Koskaan eivät ole ”My heart will go on” ja ”Lumi teki enkelin eteiseen” kuulostaneet niin hienoilta kuin meidän hiihtäjäkuoron laulamina. 😀 Näillä fiiliksillä jatketaan kohti alkavaa kisakautta ja leirien pariin palataan ensi vuonna.

 

Syksy Rovaniemellä – urheilijan ja valmentajan ajatuksia Rebecan jaksovaihdosta

Lokakuussa kirjoitimme Rebecan kanssa siitä, miksi hän päätti lähteä lukiovaihtoon Rovaniemelle. Valmentajan ja varaäidin roolissa pääsin itsekin osallistumaan muutto- ja koulunaloituskuvioihin. Nyt lukion kakkosjakson koeviikko on ohi ja tuli aika palata Espooseen. Tässä jutussa pohdimme yhdessä sitä, millainen kokemus Ounasvaaran lukiovaihto oli Rebecalle. Myös valmentajalla on tässä sanansa sanottavana – tulihan Rovaniemellä käytyä vajaan parin kuukauden aikana peräti kolmesti.

Ensimmäinen reissuni ajoittui siihen, kun Rebecca lähti Rovaniemelle, toinen puolestaan marraskuun puoliväliin ja viimeinen marraskuun loppupuolelle, jolloin Rebecan kotiinpaluun aika koitti. Toisella ja kolmannella reissulla ehdin tehdä myös jatko-opintoihini liittyvää tutkimusta ja haastatella niin urheilijoita kuin valmentajiakin sekä pitää heille ravitsemukseen liittyviä luentoja. Paljon jäi kuitenkin myös aikaa Rebecan treenien seuraamiseen sekä omaan treenaamiseen – jälkimmäiseen ehkä jopa liikaakin 😀 Mutta eipä ole koskaan tullut hiihtokilometrejä näin paljon kasaan loka-marraskuussa, ei minulle eikä Rebecallekaan.

Isoimman yksittäisen plussan nostan lukiovaihdosta aamutreeneille, joita pidettiin kolmesti viikossa. Oli hienoa tietää, että silloinkin, kun en itse voinut olla treenejä seuraamassa, valmennus oli takuuvarmasti laadukasta ja harjoitukset monipuolisia. Kiitokset siis Jannelle! Olosuhteille puolestaan menee toinen plussa. Ensilumen latu oli Rovaniemellä alusta saakka todella hyvässä kunnossa ja niin pitkä, ettei siihen hetkessä edes ehtinyt kyllästyä. Vaikka Espoossakin käväisi yllätystalvi marraskuussa, sai Rebecca silti nauttia moninkertaisesti paremmista harjoitusolosuhteista Lapissa asuessaan.

Seuraavassa on Rebecan mietteitä siitä, miten vaihto meni ja millainen kokemus se kaikkiaan oli.

Ensimmäinen viikko meni Rovaniemellä tutustuen latu- sekä lenkkipohjiin. Aamutreenit olivat jotain aivan uutta minulle, koska en ole kotona urheilulukiossa. Pikkuhiljaa tähän rytmiin silti tottui ja oli ihanaa saada treenit jo tehtyä heti aamusta. Alkuaika koulussa oli hiukan vaikeaa, sillä suomenkieli ei ole varsinaisesti äidinkieleni. Lopulta koulukin alkoi sujumaan paremmin ja selviydyin kokeistakin kiitettävästi. Myös mahtava kouluruoka oli iso plussa ;).

Treenit kaiken kaikkiaan sujuivat todella hyvin, ja kuntoakin alkoi löytyä viimeisillä viikoilla tahmean lokakuun jälkeen (tosin reenitunteja tuli jonkin verran lokakuun puolella joka varmaan oli syy tähän… :D). Valmentaminen Rovaniemellä oli huippuluokkaa, ja porukkakin oli aivan huippu. Ensilumenlatukin oli aivan mahtavassa kunnossa koko sen ajan kun olin Rovaniemellä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta olen todellakin menossa Rovaniemelle uudestaan jaksovaihtoon ensi vuonna jos oma koulunkäynti sen vaan sallii!

Kauden toinen Suomen Cup hiihdettiin Rebecan toiseksi viimeisellä Rovaniemen viikolla. Kokonaisuudessaan Suomen Cupista jäi huomattavasti parempi maku kuin Vuokatin cup-avauksesta. Vaikka karvaita pettymyksiä mahtui sekä omien urheilijoideni kuin kavereideni suorituksiin, oli viikonlopussa myös paljon positiivista. Eteenpäin on menty jo lyhyessä ajassa. Jos Rebecan suoritusvarmuus kasvaa tätä tahtia sprinteissä, aletaan kohta jo hätyytellä jatkopaikkoja myös erissä.

Rovaniemen reissun jälkeen vedettiin pari päivää henkeä etelässä, mutta eilen jo lähdettiin EHS:n lumileirille Saariselälle. Pakkasta lukuun ottamatta täällä kyllä kelpaa hiihtäjän hiihdellä. Tai no, toiset saavat nauttia Saariselän hangista koko viikon ajan, toiset puolestaan lähtevät kesken viikon valmentajakurssille – minnekäs muuallekaan kuin Rovaniemelle. 😀

Kun urheilijoiden ravitsemuksesta tuli sydämen asia

Viimeisen parin viikon aikana iso joukko nuoria hiihtäjiä valmentajineen on päässyt näkemään, mikä muu kuin hiihtovalmennus tällä hetkellä täyttää kalenteriani ja miksi esimerkiksi marraskuun aikana matkustan useamman kerran mm. Vuokattiin, Rovaniemelle ja Tampereelle. Koska asia on juuri nyt niin ajankohtainen ja tärkeä, päätin kirjoittaa siitä kokonaisen blogitekstin.

Kun reilu vuosi sitten aloin suunnitella jatko-opintojani, kovinkaan moni ei pitänyt tutkimusaihetta erityisen tärkeänä. Minä ja ohjaajani kuitenkin tiesimme, että kentällä on huutava pula hyvästä ravitsemusvalmennuksesta. Viimeistään syksyn aikana koko lähipiirini on vakuuttunut aiheen tärkeydestä, eikä esimerkiksi pikkuvelikään enää totea, että ”susta piti tulla tuotekehittäjä ja sun piti päästä tekemään kaikkea jännää, mutta vaihdoitkin sitten tommoselle humanistialalle”. Nykyään velikin on ihan vaikuttunut siitä, että ravitsemuksen ja urheilijoiden kanssa voi tehdä kaikkea jännää ja että liian harva urheilija ymmärtää, miksi ei ole se ja sama, mitä syö.

Mitäkö sitten jatko-opinnoissani tutkin? Tavoitteenani on selvittää, minkälaista suomalaisten nuorten kestävyysurheilijoiden ja heidän valmentajiensa ravitsemusosaaminen on. Tähän käytetään kyselylomaketta, joka on tämän vuoden aikana luotu ja validoitu yhdessä muiden urheiluravitsemuksen ammattilaisten kanssa. Tavoitteena on, että lomakkeen täyttäisi vähintään 400 nuorta urheilijaa, jotta tuloksia voitaisiin pitää luotettavina. Tällä hetkellä vastauksia on jo yli 100 – tästä iso kiitos Vuokatti-Ruka Urheiluakatemialle, hiihdon Habita-ryhmille ja ampumahiihtäjille. Marraskuun aikana myös monet muut hiihtäjät, ampumahiihtäjät ja suunnistajat pääsevät täyttämään lomakkeen. Pyöräilijät ja yleisurheilijat ovat vuorossa vähän myöhemmin. Kyselystä saatuja tuloksia käytetään pohjana tutkimuksen myöhemmissä vaiheissa, joissa on tarkoitus käytännössä etsiä nykyaikaisia ratkaisuja, joilla voitaisiin parantaa urheilijoiden ravitsemusvalmennusta. Näiden lisäksi tarkoituksenani on tutkia syömishäiriöitä suomalaisessa urheilussa.

Miksi aihe on tärkeä? Suomalaisessa valmennusjärjestelmässä ravitsemusvalmennus on perinteisesti ollut vähäistä. Monissa muissa maissa niin valmennuskoulutuksissa kuin urheilijoiden valmennuksessa ravitsemuksella on huomattavasti suurempi rooli. Suomessakin on kuitenkin nähty, että tälle olisi tarvetta – moni urheilija ja valmentaja ei yksinkertaisesti tiedä, mitä ja miten urheilijan kuuluisi syödä. Valitettavasti urheilija antaa tällä tasoitusta muille, sillä monipuolisen ravinnon kuuluisi olla urheilijalla yhtä tärkeää kuin harjoittelun ja levon. Jos jokin näistä osa-alueista on pielessä, urheilijan kehittyminen kärsii ja esimerkiksi palautuminen hidastuu. Tämä on myös ensimmäinen tutkimus, jossa tutkitaan ravitsemukseen kohdistuvia asenteita, osaamista ja kiinnostusta suomalaisilla kestävyysurheilijoilla.

Ravitsemusasioista voi olla vaikea saada puolueetonta tietoa ja ravitsemusvalmennusta tarjoavat hyvin erilaiset tahot. Siksi olisikin tärkeää, että urheilijat ja valmentajat ymmärtäisivät, kenen tietoon luottaa ja kenen ei. Esimerkiksi lisäravinteita myyvät yritykset lähtevät usein mielellään sponsoroimaan urheiluseuroja (tällaiseen keskusteluun osallistuin itsekin eilen ravitsemustiedekollegoideni kanssa – yhteistyösopimusta ei syntynyt).  Monet näistä tuotteista ovat harvoin millään tavalla tarpeellisia urheilijan ruokavaliossa ja siksi suututtaakin, kun taitavat puhujat näin yrittävät väittää. Totta kai on myös lisäravinteita, joiden käyttäminen kestävyysurheilussa voi olla perusteltua (mm. urheilujuomat ja energiageelit), mutta valtaosa esimerkiksi vitamiini- ja kivennäisainelisistä menee pelkästään höpöhöpö-kategoriaan. Tätä pyrin urheilijoillekin painottamaan. Kyseisten firmojen edustajat tyypillisesti myös tarjoavat urheilijoille ravitsemusvalmennusta ja varmasti moni muukin alan ”asiantuntija” näin tekee. Lähtökohtana on kaupallinen intressi, ei niinkään urheilijan terveys. Tämä harmittaa ja turhauttaa minua.

Urheilupiireissä tutkimukseni on otettu ilolla vastaan. Kaikki valmentajat, joiden kanssa olen asiasta puhunut, ovat olleet sitä mieltä, että aihe on äärimmäisen tärkeä ja että siihen on puututtu liian vähän. Kun olen käynyt teettämässä kyselyä leirien yhteydessä, olen samalla pitänyt urheilijoille luentoja ravitsemukseen liittyen. Luentojen jälkeen esille nousseiden kysymysten jälkeen ajatus siitä, että urheilijat eivät tiedä, mitä syödä ja keneltä pyytää apua, on vain vahvistunut. Siksi on ollut hyvin palkitsevaa päästä auttamaan urheilijoita konkreettisella tasolla.

Koska 16 – 20-vuotiaiden kestävyysurheilijoiden määrä Suomessa on rajallinen, on jokainen saamani vastaus tärkeä. Siksi tutkimusta saa mainostaa ja minuun saa mielellään ottaa yhteyttä, jos aihepiiri kiinnostaa. Myös tutkimuksen myöhempiin vaiheisiin tarvitsen vapaaehtoisia. Tämän lisäksi vinkit mahdollisista yhteistyökumppaneista olisivat minulle hyvin tärkeitä, jotta tutkimuksen saa kunnialla vietyä läpi.

mariaelisa.heikkila(at)gmail.com

Hiihtokauden avaus Leppävirralla ja Vuokatissa

Kesäkuun Norjan leirin jälkeen sukset olivat saaneet odotella varastossa jo aivan liian kauan, mutta viimeisen parin viikon aikana sisä- ja ulkohiihtokausi pyörähtivät viimeinkin kunnolla käyntiin. Hiihtoputkeen ei ole ollut suurta hinkua, joten sen takia sinnekin tuli mentyä ”vasta” lokakuun puolivälin jälkeen. Ulkolumia puolestaan olen odotellut käytännössä siitä saakka kun edellistalven lumet sulivat pois.

EHS:lla on ollut syysleirejä Leppävirralla jo vuosikausia. Joka vuosi hiihtoa odottaa yhtä suurella innolla, vaikka vuosien kokemuksella jo tietää, että putkessa hiihtäminen ei ole mitään suurinta herkkua. Mutta onneksi sillä saa kuitenkin lihaksiston jo totutettua hiihtoon, jotta oikeilla lumilla pääseekin sitten jo kunnolla hiihdon makuun. Leiri vietiin läpi tutulla, hyväksi todetulla kaavalla. Suurimmassa osassa treenejä keskityttiin PK-hiihtoon, jota höystettiin nopeus-, VK-, voima- ja tekniikkaosioilla. Tekniikkakuvaukset jätettiin kokonaan pois, koska niillä saa putkessa aikaan vain kaaoksen (vinkki muillekin isoille seuroille…). Tekniikkaa ehtii myös hyvin kuvata lumileirien aikana, syksyllä nuorille tärkeintä on saada hiihto sujuvaksi ja päästä eroon rullahiihdon mahdollisesti aiheuttamista tekniikkaongelmista (mm. liian löysä potku perinteisessä). Leirin kova MK-treeni tehtiin sauvarinteessä, sillä sitä ei olisi mielekästä tehdä tupaten täydessä hiihtoputkessa, eikä muutenkaan vielä suksilla näin aikaisessa vaiheessa kautta.

Nuorten osalta leiri oli onnistunut. Laadukkaita ja monipuolisia treenejä tuli paljon ja niissä oli aistittavissa hyvää tekemisen meininkiä. Porttikieltoja kylpylään tuli myös huomattavasti edellisvuosia vähemmän, onkohan jotain kasvamista pikkuhiljaa tapahtunut? Omalta osaltani leiristä muistuttavat edelleen valtavat mustelmat polvissa – onneksi mekko- ja shortsikelejä ei hetkeen ole tiedossa. Yksi leiriläisistä otti ylämäessä vähän turhan läheistä kontaktia suksiini ja seurauksena oli kaatuminen jäiseen mäkeen. Leirillä mukana ollut lääkäri totesi turvotuksen ja kivun perusteella, että pahimmillaan polvesta meni eturistiside poikki. Jalkalenkit ja vapaan hiihto jäivät sitten kokonaan väliin, mutta perinteistä polvi onneksi kesti. Hyvä niin, sillä pää ei olisi kestänyt sitä, että muut pääsevät treenaamaan ja minä en.

Leppävirran leirin jälkeen kävin käännähtämässä kotona ennen Vuokatin reissua. Vuokattiin lähdin sekä huvin että hyödyn vuoksi. Tällä hetkellä jatko-opintojeni tutkimusvaihe on edennyt pisteeseen, jossa kerään urheilijoilta ja valmentajilta kyselytutkimuksella tietoja heidän ravitsemusosaamisestaan. Koska Vuokatissa oli suuri määrä nuoria urheilijoita paikalla, otti tutkimus reissun aikana ison harppauksen eteenpäin. Kaikin puolin antoisan ja onnistuneen reissun alkuosan olin Habitaleirien mukana, viikonlopun kisaturistina Suomen Cupissa ja loppuosan luennoimassa Vuokatti-Ruka Urheiluakatemian urheilijoille. Marraskuu tulee noudattamaan kaiken kaikkiaan hyvin samanlaista kaavaa – Vuokattiin on tulossa lisää tutkimusmatkoja, samoin ainakin Rovaniemelle ja mahdollisesti muuallekin. On ihan loistavaa päästä työmatkoille näihin paikkoihin, sillä samalla pääsee nauttimaan muiden hiihtoihmisten seurasta sekä hiihdosta ulkoladuilla.

Suomen Cup meni valmennettavieni osalta vaihtelevasti. Viikonloppuun mahtui paljon onnistumisia, mutta myös mm. sairastelun aiheuttamia epäonnistumisia. Kokonaisuudessaan seura onnistui jo ensimmäisen Suomen Cup -viikonlopun aikana hankkimaan enemmän cup-pisteitä kuin koko viime kaudella yhteensä. Ei hullumpi saavutus! Tästä on hyvä jatkaa kisakautta Rovaniemellä marraskuun puolivälin jälkeen. Kisakauden alku merkitsee valmentajallekin sitä, että tästä eteenpäin lähes kaikki talven viikonloput on ohjelmoitu täyteen. Mutta eipä se mitään, kisoissa ja reissussa on hyvä olla.

PS. Hiihtokausi toi mukanaan myös suksien voitelun. Voisipa aina valita suksien voiteluun kesäkuiset kelit ja Norjan maisemat. Autotallin seinissä ei samaa fiilistä oikein ole…

dsc_1055

Äkkilähtö Rovaniemelle by Maria & Rebecca

Olen usein huomannut, että kaikista parhaimmat reissut ovat niitä, joita ei liikaa suunnittele etukäteen. Niin kävi tälläkin kertaa. Minun oli tarkoitus lähteä vajaa pari viikkoa sitten sukulaisia moikkaamaan ja etelän kiirettä pakoon Ouluun. Reissuun lähtiessäni en osannut odottaa, että kotiin palaisin Rovaniemeltä. Torstai-iltana sain kuitenkin henkilökohtaiselta valmennettavaltani Rebecalta viestiä: ”Hei, Haluuks tulla Rolloo la-ma? Kosk äiti on kipee ja tarviin äitihahmoo siel et tiiän vähän et mis pyykätään ja tällee…” Kahta kertaa ei tarvinnut miettiä vastausta Rebecan viestiin ja lauantai-aamuna istuinkin jo junassa matkalla kohti Rovaniemeä. Paremmasta lomasta en tähän väliin olisi osannut haaveillakaan – laatuaikaa valmennettavan kanssa, ystäviä ja sukulaisia, treeniä ja Lapin luontoa. Koska urheilijat tekevät valmentajan, päätimme kirjoittaa tämän jutun yhdessä Rebecan kanssa. Tiedossa on siis ensimmäinen yhteistyössä kirjoitettu juttu – eikä tämä toivottavasti jää vain yhteen.

Rebecca muutti Rovaniemelle, koska suorittaa lukion toisen jakson Ounasvaaran urheilulukiossa. Seuraavissa kappaleissa on Rebecan mietteitä muun muassa siitä, miksi hän lähti Rovaniemelle lukiovaihtoon, millaisia tavoitteita hänellä on hiihtäjänä ja miksi hän valitsi lajikseen hiihdon.

Lähdin Rovaniemelle sillä olosuhteet tähän vuodenaikaan ovat siellä selvästi Espoota paremmat. Rovaniemellä levitetään ensilumenlatu, joka ei ole Espoossa mahdollista. Kun Rovaniemellä tupruttelee lunta, Espoossa sataa kaatamalla vettä. Myös itsenäistyminen on asia miksi halusin lähteä jaksovaihtoon. On hyvä päästä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, eikä olla vanhemmista riippuvainen. Koulun vaihto tekee välillä hyvää ja etenkin kielen vaihto. Käyn itse ruotsinkielisessä koulussa, joten on hyvä välillä ajatella suomeksi.

Tavoitteeni hiihdossa on päästä huipulle saakka. Haluan tehdä jokaisen harjoituksen määrätietoisesti, ja pitää määrännostot maltillisena, enkä vetää yli. Myös motivaation ylläpitäminen on tavoite, vaikka se nyt tuntuu turhalta tavoitteelta, koska sitä löytyy ainakin tällä hetkellä rutkasti. Haluan olla monipuolinen hiihtäjä enkä vain erikoistua yhteen matkaan. Haluan hyödyntää omia vahvuuksiani sekä kehittää heikkouksiani. Silti haluan pitää leikkimielisyyden mukana, sillä ilman sitä homma voi mennä totaalisesti pieleen.

Mutta miksi valitsin hiihdon lajikseni ja mistä löydän motivaation harjoitteluun?

Monet blogilukijat ovat varmaan joskus kuulleet äidistäni, ja siinä on suurimmaksi osaksi vastaus siihen, miksi valitsin hiihdon. Äitini on kilpahiihtäjä ja isäni kilpailee pari pitkänmatkan hiihtoa vuodessa. Alussa suoraan sanoen vihasin hiihtoa, mutta kun siirryin Espoon Hiihtoseuran Kymppiryhmään, alkoi hiihto jossain määrin kiinnostaa. Suurin syy miksi jatkoin hiihtotreeneissä käymistä oli kyllä kaverit ja leikkimieliset kisat. Ilman leikkejä Kymppiryhmässä olisin aivan varmasti lopettanut hiihdon harrastamisen. Motivaatio nousi rutkasti ensimmäisten Hopeasompien jälkeen. Treenasin siihen aikaan noin kolme kertaa viikossa, ja nekin treenit menivät aika lailla sluibaillessa. Silti kiilasin itseni 12-parhaan joukkoon. 

Oikea motivaatio löytyi silti vasta pari talvea sitten. Maria alkoi tekemään ohjelmaa minulle, talvi meni hyvin, ja motivaatio singahti taivaisiin. Sieltä se ei sittemmin ole tippunut, pikemminkin noussut koko ajan. 

Olen saanut seurata Rebecan hiihtäjänpolkua siitä saakka, kun Rebecca oli ihan pieni – aluksi apuvalmentajana, myöhemmin ryhmävalmentajana ja henkilökohtaisena valmentajana. On ollut mahtavaa nähdä, kuinka kolme kertaa viikossa vähän miten sattuu treenailijasta on kasvanut äärimmäisen motivoitunut nuori hiihtäjä. Uskon, että syksyn viettäminen muualla kuin kotioloissa kasvattaa motivaatiota entisestään.

Kesän ensimmäisissä blogiteksteissä pohdin sitä, mikä minua kiehtoo valmentamisessa. Tämä pitkä viikonloppu Rovaniemellä vahvisti taas sen, kuinka hienoa valmentaminen parhaimmillaan voi olla. Heti reissun alusta alkaen oli helppo hypätä valmentajamoodiin, sillä lauantaina meillä oli ohjelmassa maastohiihdon kolmostason valmennuskurssin webinaari. Iltapäivä vierähtikin skypessä valmentajakollegoiden kanssa kesän ja syksyn valmennuskokemuksia purkaessa. Webinaarin jälkeen uusia oppeja oli hyvä lähteä soveltamaan Rebecan kanssa. Pitkän viikonlopun aikana ehdimme tutustua koulun kannalta tärkeisiin paikkoihin, löytää hyviä treenimaastoja, urheilla yhdessä, käydä paljon tärkeitä valmennuskeskusteluja ja toisaalta puhua kaikesta muusta kuin urheilusta, nauraa paljon, harjoitella täydellisen kuntosalikampauksen tekemistä koutsille (ihan putkeen ei mennyt… 😀 ) ja viettää kaikin puolin mukavaa aikaa yhdessä. Nämä kaikki vahvistivat entisestäänkin vahvaa urheilija-valmentaja-suhdettamme. Onneksi Rovaniemen reissuja on kalenterissa jo lisää tänä syksynä.

Nuorena naisvalmentajana urheilumaailmassa

Valmentajapolkuni ei ole aina edennyt helposti ja kivuttomasti. Vielä muutama vuosi sitten olin valmis lopettamaan koko valmentamisen. Suurimpana syynä ei suinkaan ollut esimerkiksi se, että valmentaminen vie paljon aikaa. Suurimpana syynä oli se, että tuolloin uskoin, ettei minusta voi koskaan tulla uskottavaa valmentajaa. Koska olen nuori ja koska olen nainen. Olen varma, että olisin päässyt valmentajana huomattavasti helpommalla, jos olisin vanhempi ja etenkin jos olisin mies. Ihan jokainen naisvalmentaja, jonka kanssa olen jutellut asiasta, on ollut samaa mieltä. Ennen kuin joku lupaava naisvalmentajanalku lopettaa uransa, jokaisen kannattaisikin miettiä, miten valmentajiin suhtautuu. Ei kai erilaisuuden tarvitse tarkoittaa automaattisesti sitä, että on huonompi kuin muut?

Suuri osa hiihtovalmentajista on miehiä, huoltohenkilöistä lähes kaikki, vanhemmista ja urheilijoista sentään molemmat sukupuolet ovat tasaisesti edustettuina. Miesvaltaisuus selittänee sen kurjan tosiasian, että kaikki tuntemani naisvalmentajat ovat saaneet jossain vaiheessa valmentajauraansa osakseen tytöttelyä ja tietynlaista epäluottamusta. En tosin väitä, että miehet olisivat tähän ainoastaan syyllisiä – kyllä naisetkin osaavat aliarvioida toisiaan.

Syyskuun alussa törmäsin Helsingin Sanomissa uutiseen, joka vahvistaa sen, että kaikkien mielestä naiset eivät sovi valmentajaksi, etenkään miesurheilijoille. Uutisessa todetaan, että naisten matka valmentajaksi on huomattavasti haastavampi kuin miesten. Osasyynä tähän on se, että miesvaltaisella alalla miehet saavat luotua keskenään vahvempia verkostoja, joiden kautta esimerkiksi välitetään tietoa valmentajatarpeista. Toinen tärkeä syy on se, että urheilua pidetään edelleenkin enemmän miesten alueena. Suomen ammattivalmentajista vain alle neljäsosa onkin naisia. Kuten jutussakin hyvin tuodaan ilmi, ihmettelen itsekin usein sitä, miksei valmentaja voi olla vain valmentaja, ilman sukupuolen mukanaan tuomaa suhtautumista. Eivätkö valmentajan taidot ja kyky tulla toimeen ihmisten kanssa kuitenkin ratkaise huomattavasti enemmän kuin se, onko valmentaja mies vai nainen?

Pahin epäusko omiin kykyihini, mutta toisaalta muutos kohti onnellista nykytilannetta, osui eräälle lumileirille jokunen vuosi sitten. Silloin muut valmentajat (miehiä) ja isät istuivat iltaa useana päivänä peräkkäin ja tekivät leiriin liittyviä päätöksiä. Mielipiteilläni ei ollut mitään merkitystä, enhän edes saanut kutsua kyseisiin tilaisuuksiin. Tuolloin totesin, että ainoa tapa päästä uskottavaksi valmentajaksi on saavuttaa ensin nuorten 100-prosenttinen luottamus. Siihen ei kauaa mennyt, koska välit heidän kanssaan olivat aina olleet hyvät. Pikkuhiljaa urheilijoiden luottamuksen ja urheilijoiden parantuneiden tulosten kautta syntyi myös vanhempien ja muiden valmentajien luottamus ja tarinan loppu onkin onnellinen. Voin tuntea olevani oikeastaan missä tahansa täysin uskottava valmentaja, vaikken olekaan mies.

Olen onnellinen siitä, että Hiihtoliitossa on koko valmentajaurani ajan ollut vahvoja naisvalmentajia. Heidän esimerkistään olen saanut uskoa siitä, että valmentaja voi halutessaan nousta korkeallekin, jos vain haluaa – ja vaikka olisi nainen. Ja sitä paitsi, heistä on saanut hyviä kavereita ja lisäksi hyvän naisvalmentajaverkoston. Vaikka heitäkin on välillä raivostuttanut valmennusalan mieshenkisyys ja se, kuinka paljon enemmän naisena saa tehdä töitä uskottavuutensa eteen, ovat he löytäneet asiasta myös hyvää. Naisena jää helpommin mieleen ja valmennuksen huippupaikoille eteneminen voi loppupeleissä olla helpompaa, kun erottuu massasta. Vaikka nuo huippupaikat eivät välttämättä ole omissa tavoitteissani, olen itsekin alun epäuskon jälkeen löytänyt naisvalmentajuudesta paljon hyviä puolia. Ohessa on niistä osa.

Todella karkean yleistyksen mukaan miehet ovat suoraviivaisia ja naiset puolestaan ajattelevat kaikesta monimutkaisesti. Tästä voi olla etua myös valmennuksessa. Jos puhuu urheilijalle hienotunteisesti, välttää todennäköisemmin myös mahdolliset konfliktitilanteet. Kaksi esimerkkiä tästä: Kuulin juniorina moneen kertaan, kun isät juttelivat keskenään, että ”taas meidän lapselle pitää ostaa uudet sukset, kun se painaa niin paljon enemmän kuin viime talvena”. Jos tämä ei loukkaa murrosiän keskellä olevaa nuorta, niin mikä sitten? Vaikka asia olisi pelkkää faktaa, voisi sen muotoilla hieman hienotunteisemmin. Toinen esimerkki liittyy myös siihen, kuinka asiat voi sanoa liian suoraan tai kauniimmin, jolloin vaikutus on myös parempi. Muistan edelleen, kun eräissä nuorten SM-kisoissa pelkäsin alkuun kuollakseni jyrkkää ja mutkaista alamäkeä. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että kaikki isät totesivat, että eihän tässä mitään ongelmaa ole, vauhtia vaan. Valmentajani kuitenkin suhtautui asiaan hieman erilaisella otteella ja juttelun ja parin treenikerran jälkeen mäessä ei ollutkaan enää mitään pelättävää. Joskin kyllä siinä seuraavana päivänä meni moni kanssakilpailija puuta päin, joten ei se ihan helpoimmasta päästä ollut. Välillä ajattelen asiat liiankin monimutkaisesti, mutta silti olen sitä mieltä, että liian suoraviivaisuuden välttely ja asioiden pohtiminen monelta kantilta voi johtaa parempiin tuloksiin myös valmentamisessa. Rajansa tosin kaikella.

Naisvalmentaja on suurella todennäköisyydellä tunteellisempi kuin miesvalmentaja. Tietynlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen ei kuitenkaan mielestäni ole huono juttu. Silloin urheilijakin tietää, että valmentaja on täysillä mukana siinä, mitä tekee. Voin ainakin itse rehellisesti myöntää, että itku ei ole ollut kaukana silloin, kun joku urheilijoistani on pärjännyt arvokisoissa joko erittäin hyvin tai erittäin huonosti. Yhdessä koetut isot tunteet yhdistävät urheilijaa ja valmentajaa paremmin kuin mikään muu.

Naisvalmentajana myös tyttöjen terveysasioihin on helppo suhtautua, koska niistä on omakohtaista kokemusta. Klassinen esimerkki näistä on kuukautiset. Niistä on kyllä ollut puhetta kaikissa valmentajakoulutuksissa ja miesvalmentajat tuntuvat myös sisäistäneen sen, että niillä on merkitystä naisurheilijan terveyden kannalta. Mutta usein asia kuitataan sillä, että jos kuukautiset tulevat edes jollain tapaa säännöllisesti, asia on käsitelty, eikä siihen tarvitse hetkeen palata uudelleen. Jouduin (vai pääsin?) jopa luennoimaan kerran valmennuskoulutuksessa asiasta miesvalmentajille ja kertomaan, ettei asia ole ihan näin mustavalkoinen. Naisvalmentajana on helppo suhtautua siihen, että joillekin kuukautiset voivat tarkoittaa järjetöntä kipua, tunteiden vuoristorataa, tukkoista ja flunssaista oloa ja muuttunutta ruokahalua – toisille niistä ei ole minkäännäköistä vaikusta ja jollain ne voivat jopa parantaa suorituskykyä. Uskon, että tyttöjen on helpompi jutella kyseisestä asiasta toiselle naiselle, jolloin yhdessä voidaan pohtia, miten näihin tulee kiinnittää huomiota valmennuksessa.

Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että valmentajan ammatti on Suomessa huomattavasti useammin miehelle kuin naiselle suunnattu. Etenkin tämä koskee huipputason valmentajapaikkoja. Ehkä asia vielä vuosien kuluessa muuttuu erilaisten hankkeiden (esim. ”Valmentaa kuin nainen”) kautta. Sitä ennen suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑