Etsi

Maria Heikkilä

Liika on liikaa urheilijallekin

Painonlaskua, rasitusvammoja, sairastelukierteitä, syömishäiriöitä, tulostason hiipumisia ja urheilu-urien päättymisiä – esimerkiksi kaikkia näitä voi urheilijan suhteellinen energiavaje aiheuttaa. Moni lahjakas urheilijanalku ei koskaan pääse aikuisten sarjoihin saakka, sillä energiavajeen ja sen aiheuttamien seurausten vuoksi ura hiipuu jo tätä ennen. Valitettavasti urheilijan suhteellinen energiavaje on ilmiönä äärimmäisen yleinen, kuten tästä Ylen jutusta käy ilmi. Tähän hyvin tärkeään aiheeseen on viimeinkin herätty myös Suomen medioissa. Päätin itsekin tuoda lusikkani tähän soppaan, koska mitä suurempaa näkyvyyttä asia saa, sítä parempi se on koko suomalaiselle urheiluyhteisölle. Mukaan tähän blogitekstiin pyysin espoolaisen, Suomen parhaan kilpakävelijän Taika Nummen. Taika on maailman positiivisin urheilija ja uskomaton monilahjakkuus, jonka uraa on ollut mahtavaa päästä seuraamaan vierestä. Mielestäni Taikan rohkeus kertoa hänen valtavista harjoittelumääristään, liian vähäisestä syömisestä ja loukkaantumisista on yksi niistä syistä, miksi etenkin naisurheilijoiden energiansaannista ja syömishäiriöistä on ollut paljon puhetta viime aikoina. Ainakin Hesari ja Yle ovat uutisoineet Taikan harjoittelusta ja urasta tämän kesän aikana. Valitettavasti Taikan lupaavasti alkanut kilpailukausi päättyi tänä vuonna ennen aikojaan terveysongelmiin.

Hei! Kuten Maria tuossa esitteli niin olen siis Taika. Olen 19-vuotias kestävyysurheilija, lajeinani triathlon, hiihto, juoksu ja kilpakävely. Määrällisesti eniten on viime vuosina tullut uitua, mutta parhaiten olen pärjännyt kilpakävelyssä ja siitä minut myös ehkä parhaiten tunnetaan. Olen kilpakävelyssä tehnyt useita ikäluokkani Suomen ennätyksiä, vuoden 2015 nuorten EM-kisoissa olin kuudes kuten myös viime vuoden nuorten MM-kisoissa. Tänä vuonna siirryin aikuisten sarjoihin ja kilpailumatka kaksinkertaistui. Ensimmäinen 20km:n kisa meni täysin yli odotusten. 16 viikon kävelykiellon jälkeen onnistuin kävelemään alle Lontoon MM-rajan. Siihen kesäni kumminkin jäi. Uusi rasitusmurtuma.

Itse en kuitenkaan pidä itseäni urheilijana. En ole ennen tätä kevättä täyttänyt harjoituspäiväkirjaa, enkä käyttänyt sykemittaria, puhumattakaan harjoitusohjelman seuraamisesta tai nukkumisesta. Ammattimaisuudesta ei siis voida todellakaan puhua. Oikeastaan olen urheilijana mennyt niin metsään kuin olla ja voi. Olen enemmänkin impulsiivinen addikti, joka rakastaa liikkumista ja jolla on elämässä ollut ihan liian hyvä tuuri. 

Vaikka olen käyttänyt älyttömästi aikaa urheiluun, on ykkösjuttuni aina ollut opiskeleminen. Rakastan oppia uutta! Lukiossa luin lähes kaikki kurssit, jota tarjolla oli (yhteensä 130) ja siksi peruspäiväni oli aina hyvin hektinen. Aamulla treeni, sitten kello kahdeksasta neljään tai viiteen vietin koulussa. Illalla menin musiikkiharrastuksiini, eli laulutunneille, pianotunneille ja teatteriin, jonka jälkeen vielä toiseen treeniin. Onneksi olin musiikkilukiossa, niin sain edes joitain musiikkiharrastuksia siirrettyä kouluajalle. Vasta nyt lukion loputtua ymmärrän, kuinka äärirajoilla olen vetänyt kaikin puolin. Nyt on suuntana Aalto yliopisto ja kauppakorkeakoulu. Koitan siellä ottaa edes vähän rennommin. 😉

Haluan puhua omista ongelmistani naiskestävyysurheilijana, koska olen nähnyt näiden vuosien aikana kuinka moni kärsii samoista ongelmista kuin minä. Mikä on kuitenkin huolestuttavinta, on se, kuinka vähän ongelmista on varsinkin täällä Suomessa puhuttu. Pahimmat ongelmat eivät edes ole huipulla vaan sinne pyrkivillä, aikuisuuden portailla olevilla nuorilla. Asiaan on tultava muutos. Tabuja on pakko alkaa käsitellä, jotta niistä päästäisiin eroon. On tärkeä muistaa, että vaikka liian vähäisen energiansaannin ja liiallisen treenimäärän seuraukset ovat kaikilla hyvin samankaltaiset, jokainen on yksilö ja syyt ovat hyvin erilaiset. Toivon kumminkin, että oma tarinani antaisi lohtua ja apua muille.

Vaikka julkisuudessa on ollut esillä Taikan ohella muitakin naisurheilijoita, jotka ovat kärsineet vähäisen energian saatavuuden aiheuttamista ongelmista, koskettaa asia kuitenkin myös miesurheilijoita. Kun aiemmin ravitsemus- ja liikunta-alan kirjallisuudessa on puhuttu naisurheilijan oireyhtymästä (female athlete triad: vähäinen energian saatavuus, kova harjoittelu, kuukautiskierron häiriöt ja luun terveyden heikkeneminen), on tämä nykyään monessa paikassa korvattu termillä ”suhteellinen energiavaje urheilussa” (RED-S, relative energy deficiency in sport). Suhteellisella energiavajeella, joka johtuu liian vähäisestä energiansaannista ja/tai suuresta energiankulutuksesta, on lukuisia vaikutuksia urheilijan terveyteen ja suorituskykyyn sekä suoraan että epäsuorasti. Kehittyminen ja palautuminen hidastuvat, kun energian saatavuus on liian vähäistä. Myös fyysinen suorituskyky voi heikentyä ja sen myötä tuloskunto laskea. Vastustuskyky laskee, mutta rasitusvammojen ja loukkaantumisten sekä erilaisten psyykkisten häiriöiden riski kasvaa. Paino voi laskea liikaa, eikä ainoastaan rasvakudoksesta, vaan myös lihaskudoksesta. Suhteellinen energiavaje voi aiheuttaa myös häiriöitä hormonitoiminnassa. Naisilla nämä ovat helpommin havaittavissa, sillä hormonierityksen häiriintyessä kuukautiskiertoon tulee häiriöitä tai ne voivat jäädä kokonaan pois. Kuukautiskierron häiriintyminen ja estrogeenihormonin pitoisuuden lasku ovat suoraan yhteydessä luuston terveyteen. Luun tiheys heikkenee, jolloin rasitusmurtumien ja esimerkiksi osteoporoosin riski kasvaa, sekä urheilu-uran aikana että sen jälkeen. Valitettavasti edelleen löytyy myös niitä valmentajia ja urheilijoita, joiden mukaan se, että kuukautiset jäävät pois, on vain merkki hyvästä harjoittelusta. Tämä on kuitenkin suhteellisen lyhytnäköinen ajattelutapa, jossa mennään täysin tulostavoitteet eikä urheilijan terveys edellä. Jos urheilijan suhteellinen energiavaje kiinnostaa enemmän, löytyy siihen kattava ja hyvä kirjoitus täältä. Taikan omakohtaiset kokemukset puolestaan jatkuvat ohessa.

Niin sanotut ongelmat alkoivat minun kohdallani noin kolme vuotta sitten. Jouduin rasitusmurtumaputkeen, jossa yhä olen. Rakkaimman harrastukseni, kestävyysjuoksun, jouduin pitkälti lopettamaan, koska paikat eivät kestäneet iskutusta. Siirryin tällöin kävelyyn. Pysyin tällöin hiukan pidempään poissa telakalta. Olin kuitenkin jatkuvasti uima-altaalla tai rullahiihtämässä. Jotenkin onnistuin aina pääsemään kesäksi aivan uskomattomaan kävelykuntoon hyvinkin pienillä kävelymäärillä. Oikeastaan ongelmien syy ei löydy viimeisten kolme vuoden tekemisistä. Pahimmat virheet tehtiin jo kauan sitten. Oikeat ongelmat alkoivat jo seitsemän vuotta sitten ollessani noin kahdentoista ikäinen. Nuorempana liikuin aina paljon ja monipuolisesti. Minulla oli varmaan 20 eri harrastusta. En malttanut pysyä paikoillani. Vaikka olin kömpelö, hidas ja jäin muille mennen tullen lajissa kuin lajissa, urheilusta tuli äkkiä minulle tapa, joka auttoi keskittymään muihin elämän askareisiin. Rakastuin liikkumiseen. Minun ei tarvinnut voittaa. Niin kauan kun pysyin liikkeessä, kaikki oli hyvin.

Niin sanottu treenaaminen alkoi 12-vuotiaana. Aloin käymään kavereiden kanssa kestävyysjuoksuryhmässä ja piirileireillä. Käsitykseni liikkumisesta ja urheilusta muuttui. Piirileireillä sanottiin, että viikossa tulisi treenata vähintään 20 tuntia. Tämä oli nyrkkisääntö. Lisäksi oikea urheilija katsoi tarkkaan mitä söi. Otimme asian kavereiden kanssa ikään kuin haasteena vastaan tajuamatta oikeasti mihin ryhtyisimme. En tajunnut tuolloin, mikä oli oikeanlaista treenaamista. En voinut ymmärtää, että 20 tuntia sisälsi myös pyöräilyt kouluun ja pihaleikit. Juoksin harrastuksesta toiseen keräten tunteja kuin mikäkin hurahtanut keräilijä. Pian aloin olla sitä mieltä, että en ollut treenannut riittävästi, jos päivään ei kertynyt vähintään kolme tuntia urheilua. Karkit ja makeiset jäivät pois. Eihän ne ollut hyväksi terveydelle. Näin oltiin minulle sanottu. Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti treenasin kovaa ja paljon. Energiankulutus kasvoi. Energiansaanti tippui. Sen seurauksena paino putosi aika rutkasti.

Ei minulla ole koskaan ollut suoranaisesti ongelmaa ruuan kanssa, mutta en tajunnut, mikä oli oikeanlainen ruokavalio. Kulutukseen nähden en saanut riittävästi energiaa. Pahimmillaan saatoin päivässä kuluttaa yli 4000 kcal ja syödä noin 2500 kcal verran. 12-vuotiaan silmissä ongelmaa ei ollut. En ollut enää joukon huonoin juoksija ja eikö kestävyysurheilijan kuulukin olla laiha? Huomasin myös, että koulukin alkoi sujumaan paremmin. Mitä enemmän treenasin, sen paremmin pystyin keskittymään kaikkeen muuhun. Sain niin paljon aikaiseksi. Tuntui siltä, että pystyin mihin vaan. Kävin koulussa, musiikkiharrastuksissa, treeneissä ja missä lienee. En koskaan levännyt. Se oli aivan turhaa ajanhukkaa. Kaikki meni niin mallikkaasti. Elämä oli juuri sellaista kuin halusin. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi.

15-vuotiaana aloin hieman huolestua itsekin. Muut tytöt aikuistuivat ja itse olin ikään kuin pysähtynyt paikoilleen. Ei ollut kuukautisia ja näytin yhä 12-vuotiaalta. Kysäisin asiasta pariin otteeseen terveydenhoitajalta ja lääkäriltä ja vastaukseksi sain, että myöhäinen kasvu on tyypillistä kestävyysurheilijalle. Kaipa se niin sitten oli. Kaipa nyt vain olin tällainen. 15-vuotiaalle itselleni kuukautisista puhuminen ei ollut mieluisin asia, joten oli helpompi vain antaa olla.

16-vuotiaana alkoi vammaputki. Jouduin pitkälti lopettamaan juoksun ja siirtymään kävelyyn, koska paikat eivät enää kestäneet. Kävely alkoikin kulkea kovempaa kuin koskaan ja voitin Kalevan kisoissa kultaa. Päältäpäin kaikki näytti siis yhä hyvältä ja minusta tuntuikin hyvältä. Mietin kyllä, miksi olin koko ajan telakalla, mutta annoin asian olla. Eihän urheilu ollut minulle kamalan tärkeä asia. Se oli vain hauskaa. Lopettaisin varmaan kumminkin kohtapuolin ja sitten kaikki korjaantuisi itsestään.

Viime syksynä olin jo lopettamaisillani, vaikka en sitä virallisesti sanonutkaan ääneen. Kesä oli mennyt hyvin. Mielettömän hyvin siihen nähden, että olin maksimissaan treenannut neljä viikkoa putkeen ehjänä viimeisen kolmen vuoden ajan. Olin tullut kumminkin siihen päätökseen, että olin vetänyt itseni äärirajoille. Kroppani ei toiminut kuten naisen kropan kuuluisi toimia ja luuntiheys ei ollut parhaimmasta päästä – ei todellakaan. Halusin myös olla hyvä roolimalli nuorille urheilijoille. En halunnut muiden ajattelevan, että tulee olla laiha pärjätäkseen. Pidin itseäni huonona esikuvana. Jätin ruotsiottelun ja pohjoismaiset väliin ja valmistauduin lähtemään kahdeksan viikon reissulle Amerikkaan ja Meksikoon. Siellä en miettisi urheilua. Nauttisin vain matkustamisesta. Suunnitelma ei mennyt ihan putkeen. Treenasin ylimenokaudella sananmukaisesti yli. Ei ollut enää mitään mikä olisi jarruttanut. En ollut kilpaurheilija, eli palautumisella ei ollut lainkaan väliä. Sain tehdä mitä huvitti.

Pari viikkoa ennen matkaa sain viestiä Australiasta, josta kysyttiin, haluaisinko osallistua kuuden viikon kilpakävelijöihin tehtävään tutkimukseen. Minulle maksettaisiin kaikki ja saisin treenata maailman huippujen kanssa. En voinut muuta kuin tarttua tilaisuuteen. Ei tällaista tullut ihan joka päivä. Lyhyeksi jäi siis kilpaurheilun lopettaminen. Lähtisin ensiksi Amerikkaan ja siitä lentäisin Australiaan. Edessä oli 15 viikon reissu ympäri maailman. En tajunnut kuinka paljon matka tulisi muuttamaan suhtautumistani urheiluun ja itseeni.

20068315_1557304607668733_1290449106_n

En yleensä sanoisi, että rasitusmurtuma on tuuria. Minulle se oli. Ehdin treenata Australiassa pari viikkoa, kunnes koko etureidessä paljastui rasitusosteopatiaa. Edessä olisi 16 viikon uintiputki ja hidas paluu arkeen. Mikä kumminkin teki tästä urheiluvammasta lottovoiton, oli se, ettei Australiassa annettu asian olla. Vaikka olin tutkimukselle hyödytön, minuun käytettiin äärettömän paljon resursseja. Samana päivänä kun rasitusmurtuma todettiin, minulle hoidettiin lääkäri, fysioterapeutti, valmentaja, ravintoasiantuntija ja urheilupsykologi, joiden kanssa lähdettiin perinpohjin tutkimaan syitä murtumalle. Tajusin ensimmäistä kertaa oikeasti, kuinka paljon liikuin. Eihän edes maailman huiput liikkuneet yhtä paljon kuin minä. He eivät oikeastaan liikkuneet lainkaan. He treenasivat ja treenien välissä he makasivat. Toisin kuin minä, joka pompin aina kenguruiden perässä vapaa-ajalla. Australian jälkeen tiesin, mitkä ongelmani olivat. Päätin, että on tehtävä jotain. Mitä enemmän olen puhunut asiasta, sitä enemmän olen saanut myös apua ja tukea.

Taikan tapaan moni urheilija kärsii suhteellisesta energiavajeesta siksi, että energiansaanti jää kauas kulutuksesta. Usein etenkin hiilihydraattien osuus ravinnossa on riittämätön. Etenkin kestävyysurheilijoilla hiilihydraatit ovat kuitenkin ravinnon tärkein energianlähde. Väestötasolla hiilihydraattien osuuden energiansaannista suositellaan olevan noin 45–60 %. Kestävyysurheilijoilla jopa yli 65 % energiasta voi tulla hiilihydraateista, tai vähintäänkin puolet energiasta. Kun nauttii hiilihydraatteja noin 8–12 g/painokilo/vrk pääsee lähelle näitä suosituksia. Liian harva kuitenkin saa ravinnostaan näin paljon hiilihydraatteja, mikä voi suoraan vaikuttaa esimerkiksi suorituskykyyn ja palautumiseen. Kovatehoinen ja laadukas harjoittelu ei ole mahdollista ilman riittävää hiilihydraatinsaantia. Moni pelkää hiilihydraatteja siksi, koska mediassa on viime vuosina ihannoitu vähähiilihydraattisia ruokavalioita ja ylistetty proteiineja. Urheilijan tulisi kuitenkin muistaa, että ei-urheilevien ruokavaliot eivät välttämättä sellaisenaan taivu paljon kuluttavan urheilijan käyttöön. Liialliseen täydellisyyteen ruokavaliossa ei myöskään kannata pyrkiä, sillä tiukat rajoitukset johtavat pahimmillaan syömishäiriöihin tai ainakin häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen. Nämä puolestaan voivat olla esimerkiksi suhteellisen energiavajeen taustalla. Ohessa on Taikan mietteitä siitä, miten hänen suhtautumisensa hiilareihin muuttui Australian matkan aikana.

Minua oli siis pyydetty Australiaan osallistumaan 6 viikkoa kestävään tutkimukseen, jossa pyrittiin selvittämään rasvaruokavalion hyödyt. Tämän vuoden tutkimus, joka toteutettiin Louise Burken johdolla, oli jatkoa viime vuoden tutkimukselle, jossa 20 kilpakävelijää pistettiin kolmeksi viikoksi kolmelle eri ruokavaliolle: rasva-, hiilihydraatti- tai jaksotetulle ruokavaliolle.  Tutkimuksessa haluttiin selvittää, kykeneekö kroppa hyödyntämään paremmin rasvaa energianlähteenä rasvaruokavalion jälkeen. Tämän vuoden tutkimus erosi viime vuodesta siinä, että se oli tuplasti pidempi, sillä kolmen viikon dieetin jälkeen kaikki siirtyivät korkeahiilihydraattipitoiseen ruokaan toisen kolmen viikon ajaksi.  Pyrkimyksenä oli nähdä, mitä tapahtuu, kun rasvaruokavaliosta palataan takaisin hiilihydraatteihin. Tutkimukseen osallistui noin 30 kilpakävelijää ympäri maailman ja porukkaan mahtui muun muassa kolminkertainen Olympiamitalisti Jared Tallent. Itse olin porukan nuorin ja kokemattomin. Oikeastaan olin ainoa, joka ei ollut vielä ehtinyt kilpailla kahdenkymmenen kilometrin matkalla. En tiennyt lainkaan mitä odottaa. Olin valmis ottamaan vastaan mitä vaan.

Jouduin rasvadieetille. Tämä tarkoitti sitä, että n. 80% päivittäisistä kaloreistani tuli rasvoista ja n. 20% proteiineista. Hiilihydraateille ei jäänyt lähes ollenkaan tilaa. Tämä tarkoitti, että periaatteessa eläisin kolme viikkoa avokadolla, pähkinöillä, juustolla, kookosrasvalla, öljyisellä salaatilla ja lohella. Eikä ruuasta voi kuitenkaan valittaa. Se oli oikein maukasta. Sen sijaan treenaaminen oli aivan kamalaa. Rasvaruokavaliolla kroppa oli aivan täysin energiaton, vaikka periaatteessa saimme yhtä paljon energiaa kuin mitä kulutimme. Ensimmäisen kahden päivän aikana glykogeenivarastot lihaksissa tyhjenivät täysin ja kroppa ei vain kyennyt hyödyntämään rasvoja energianlähteenä samalla tavalla kuin hiilihydraatteja.  Varsinkin kovissa treeneissä tämän tunsi. Yleensä pystyn suhteellisen helposti kävelemään 5.30 min/km vauhtia. Ensimmäisellä viikolla en selviytynyt edes kilometrin vedoista sillä vauhdilla – puhumattakaan pitkistä lenkeistä. Pahinta oli se, että korkeahiilihydraattiryhmällä ja jaksotetulla hiilihydraattiryhmällä näytti menevän oikein leppoisasti. Mikä kuitenkin piristi ja sai hymyilemään, oli se, että ryhmässä oli pari maailman huippumieskävelijää, jotka eivät edes pysyneet minun perässä lenkeillä. Asiat olisivat siis voineet olla paljon huonomminkin. Arvostus hiilihydraatteja kohtaan kasvoi huimasti tutkimuksen aikana. Ilman niitä kenestäkään ei tule huippu-urheilijaa. Voin sanoa tämän täysin oman kokemukseni pohjalta. Jos joku väittää vastaan, niin pyydän koittamaan rasvaruokavaliota. Olen täysin varma, että mielipide muuttuu aika nopeasti.

Oma urheilu-urani perässä on suuri kysymysmerkki. Vaikka olen kymmenen kiloa painavampi kuin mitä olen saman pituisena ollut ja minulla on nykyään epäsäännöllisen säännöllisesti kuukautiset, luuntiheyteni on sellainen, ettei se enää koskaan tule olemaan sillä tasolla millä sen pitäisi. Periksi ei olla vielä antamassa ja nyt koitan tehdä asioita niin hyvin kuin vain pystyn ilman, että otan kumminkaan liikaa stressiä. Tilanne tietenkin harmittaa. Varsinkin kun on niin paljon uskomattoman hienoja ihmisiä tavannut urheilun kautta ja on vielä niin hirveästi asioita ja maita näkemättä, mutta onneksi elämässä on paljon kaikkea muutakin kuin pelkästään huippu-urheilu. Tämän takia olen kuitenkin halunnut puhua asiasta julkisesti, koska kyseinen asia on saanut aivan liian vähän huomiota. Olemme Suomessa todella paljon muita länsimaita jäljessä ja ongelmia ei ehkäistä kuten esimerkiksi Australiassa ja Amerikassa.

Uskon, että tiedolla voidaan tulevaisuudessa ehkäistä paljon nuorien urheilijoiden vaivoja. Kuitenkin jos olen itse rehellinen itselleni, en tiedä, olisinko itse tehnyt asioita toisin, vaikka minulle oltaisiin sanottu nuorempana, että olen 20-vuotiaana tällaisessa tilanteessa. Olin jääräpää, tiesin paremmin kuin muut ja mikään ei pysäyttäisi minua. Omalla kohdalla olen tarvinnut nämä vastoinkäymiset, jotta olen oppinut arvostamaan huippu-urheilua. Vähän ironista tietenkin, että mitä huonommassa jamassa olen ollut niin sitä enemmän olen halunnut urheilla. Olen kuitenkin kasvanut valtavasti ihmisenä ja tiedän, että vaikka tämä olisi nyt tässä, niin urheilu on antanut minulle enemmän kuin mitä se on ottanut ja enemmän kuin mitä olisin koskaan edes olettanut.

Olen Taikan kanssa samaa mieltä siitä, että tiedolla ja asioista ääneen puhumalla voidaan auttaa monia nykyisiä ja tulevia urheilijoita. Meitä molempia saa tulla vetämään hihasta, jos haluaa jutella asiasta. Valmentajia, vanhempia ja muita urheilijan tukijoukkoja haluaisin vielä muistuttaa siitä, että teillä on valtava merkitys siihen, miten urheilija suhtautuu esimerkiksi syömiseen ja harjoitteluun. Parhaimmillaan avoimella keskustelulla ja hyvillä esimerkeillä edellä kuvatut ongelmat on mahdollista välttää – pahimmillaan pienetkin huomautukset esimerkiksi urheilijan painosta voivat ajaa urheilijan vaikeaan syömishäiriökierteeseen. Taikalle vielä iso kiitos siitä, että olet rohkeasti puhumassa naisurheilijoiden puolesta!

Onnistumisia ja innostamista 1-tason valmentajakursseilla

Viime syksynä sain Hiihtoliitolta mukavan pyynnön: lähtisinkö tulevan vuoden aikana kouluttamaan uusia 1-tason valmentajia Etelä-Suomeen. Tulijoita kurssille olisi Pääkaupunkiseudun ja Lahden alueelta kuulemma niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuisi yhdelle kurssille. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, totta kai lähtisin. Olin itse nauttinut liiton valmentajakoulutuksista niin paljon, että jos saisin saman innostuksenkipinän tartutettua johonkin uuteen valmentajaan, voisin olla enemmän kuin tyytyväinen. Hieman kuitenkin mietitytti, mitenköhän koulutus sujuu, kun sellaisesta ei ole juurikaan aiempaa kokemusta. Onneksi uusille kouluttajille järjestettiin kouluttajakoulutus, jossa monet asiat kuitenkin selvenivät. Kaikista parasta kuitenkin oli se, että sama pyyntö oli mennyt myös valmentajakollegalleni Sami Maunoselle. Myös Sami lupautui kouluttajaksi. Ja myöskin toiseksi kirjoittajaksi tähän tekstiin. 🙂 Ensikertalaisina toivoimme molemmat, että saisimme vetää koulutuksia yhdessä. Koulutukset onnistuivat paremmin kuin olimme haaveilleetkaan ja viimeisen koulutuspäivän jälkeen totesimmekin, että toivottavasti nämä eivät jääneet viimeisiksi yhteisiksi koulutuksiksemme.

”Kurssi oli paras käymäni valmennuskurssi ja sain paljon informaatiota sekä oppia lisää omaan työskentelyyni” palautetta kurssista

1-tason valmentajakoulutus on ensimmäinen Hiihtoliiton kolmiportaisesta valmentajakoulutuksesta, ja sen avulla valmentaja saa yleiskuvan hiihtourheilusta ja sen vaatimuksista. Kurssikuvauksen mukaan koulutuksen suoritettuaan valmentajan tulisi ymmärtää kokonaisvaltaista valmennusta ja osata suunnitella ja toteuttaa yksittäinen harjoitustapahtuma. Valmentaja myös oppii tietoja ja taitoja hiihdon harjoitteista ja opettamisesta, sekä ymmärtää lapsen ja nuoren kasvua ja kehittymistä sekä tiedostaa tunteiden ja vuorovaikutuksen merkityksen valmennustilanteissa. Etelän valmentajakoulutuksia pidettiin keväällä 2017 Espoossa ja Lahdessa. Näin kurssien päävetovastuutkin saatiin helposti jaettua kouluttajien asuinpaikkojen perusteella. Espoon kurssille osallistui 12 henkilöä, Lahteen puolestaan 14, mikä on kokonaisuudessaan oikein hyvä määrä uusia hiihtovalmentajia etelään. Osallistujista suurin osa oli lasten ja nuorten hiihtäjien vanhempia, osa nuoria kilpahiihtäjiä ja loppuosa (kouluttajat mukaan lukien) kaikkea tältä väliltä. Molemmilla kursseilla oli kaksi lähijaksoa (viikonloppu/neljä arki-iltaa), joista toinen pidettiin lumiseen aikaan ja toinen keväämmällä. Tai no, tänä keväänä luminen aika on ollut suhteellisen liukuva käsite… Toukokuun 6.-7. saatiin Lahden uusille valmentajille todistukset käteen ja 12.-13.5. oli sama edessä Espoossa. Seuraavassa Samin ja Marian ajatuksia valmentajien koulutuksesta.

Moikka Marian blogin lukijoille! Olen Sami Maunonen, 27-vuotias urheilusta ja valmentamisesta kiinnostunut Päijät-Hämeessä asustava turkulainen. Valmennuksen ja ylipäätään urheilun puolella ykkösjuttu on kestävyysurheilu ja etenkin maastohiihto. Pidän kuitenkin liikkumista ja liikettä itsessään suuressa arvossa ja koenkin edustavani valmentajana jonkinlaista ”uutta aaltoa” varsinkin näin perinteisen lajin parissa. Toimin Lahden Hiihtoseuran maastohiihtojaostossa Hopeasompa-ryhmän päävalmentajana ja myös Hiihtoliiton puolella olen mukana nuorten valmennustoiminnassa. Ja kuten Maria totesi, nyt on hypätty myös kouluttajan rooliin!

Menneenä talvena ja keväänä järjestetyt 1-tason valmentajakoulutukset ovat olleet huikea kokemus. Sekä Lahdessa että Espoossa mukana oli runsaslukuinen joukko koulutettavia ja meininki oli todella hyvä läpi koulutuspäivien. Liiton työskentelytapojen ja materiaalien osalta uudistettu koulutus oli meillä ensimmäisenä kokeilussa. Sekä omien fiilisten että saadun palautteen pohjalta uudistus on enemmän kuin toimiva! Uudessa koulutuksessa painotetaan paljon osallistujien osaamisen jakamista erilaisten vuorovaikutteisten opetusmenetelmien kautta. Tämän avulla saavutettiin hyvä ryhmähenki ja luottamuksen ilmapiiri, jossa sekä osallistujien että meidän kouluttajien oli helppo heittäytyä mukaan. Totta kai parannettaviakin asioita löytyy, mutta suunta on oikea 🙂

Hyvää ryhmähenkeä myös korostettiin monissa kurssipalautteissa. Onkin tärkeää, että heti kurssin alussa saatiin ryhmäytettyä osallistujia niin, etteivät he kokeneet ryhmätöitä ja -keskusteluja haastaviksi, vaan päinvastoin ymmärsivät, mikä rikkaus muiden valmentajien kanssa käydyt keskustelut ovat. Onneksi keskusteluja syntyi hyvin myös taukojen aikana, sillä yksi isoimmista miinuksista, joka tällaisessa oman kodin lähellä pidetyssä kurssissa on, on se, että kurssilaiset eivät majoitu samassa paikassa. Oman valmentajanurani aikana juurikin kaikista ruokapöytäkeskusteluista on saanut valtavan määrän hyviä ideoita myös omaan toimintaan. Toisaalta kurssilaisia kehotettiin pitämään yhteyttä ja rohkaistiin kyselemään apua muilta valmentajilta, jos joku asia mietityttää. Mielestäni yksi kurssin sanomista onkin se, että valmennuksen ollessa niin kokonaisvaltaista, kenenkään ei tarvitse hallita kaikkea yksin. On rohkeampaa pyytää tietyn erikoisalan asiantuntijoita apuun, kun yrittää selvitä liian vieraista asioista itse.

” Kiitos todella mukavista viikonlopuista! Kouluttajat olivat huippukivoja ja selvästi alan asiantuntijoita! Mukavaa että opittiin asioita myös muillakin tavoilla kuin dioja ja luennointia seuraamalla! Ryhmähenki oli loistava.” palautetta kurssista

Olen erityisen innoissani siitä, että uudentyyppinen koulutus keskittyy lasten ja nuorten valmennukseen kokonaisvaltaisesti. Varsinaista hiihtoharjoittelua käsitellään loppujen lopuksi melko vähän. Sen sijaan painotus on enemmänkin yleisesti valmennuksen perusasioiden sekä fyysisten ominaisuuksien ja taidon opettelussa. Lisäksi tärkeää on luonnollisesti muun muassa kasvun ja kehityksen vaikutusten ymmärtäminen ja huomioiminen. Seuraavilla koulutuksen tasoilla mennään syvemmälle hiihtoharjoittelun maailmaan ja syvennetään entisestään 1-tasolla opittuja tietoja ja taitoja. Kukaan ei ole hyvä hiihtäjä ennen kuin on yleistaitava liikkuja. Tämän faktan pohjalta koulutuksen tasot etenevät loogisesti. Lasten ja nuorten valmentajien ei tulisi pyrkiä tekemään kenestäkään ensisijaisesti kyseisen lajin urheilijaa, vaan tarjota mahdollisuus harrastaa mielekästä lajia turvallisessa ilmapiirissä. Tätä kautta lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus löytää se kuuluisa rakkaus lajiin ja motivaatio voi kantaa vaikka kuinka pitkälle. Urheilijakeskeisyys vs. Valmentajakeskeisyys. Tässä pohdittavaa myös kokeneemmille valmentajille!

Edellä mainituista asioista keskusteltiin koulutuksissa paljon ja vaikuttaa siltä, että koulutukseen osallistujat olivat yhtä mieltä monipuolisuuden ja harjoitusten mielekkyyden tärkeydestä. Kun harjoituksissa on hauskaa ja turvallista, ollaan jo isosti voiton puolella. Hauskaa ja turvallista oli mielestäni myös koulutustapahtumissa! Näiden isojen linjausten lisäksi sytyin suuresti päästessäni keskustelemaan esimerkiksi taitojen oppimisesta ja opettamisesta, voimaharjoittelusta sekä liikkuvuudesta ja liikkumisesta. Sanonta ”opettamalla oppii parhaiten” tuntuu pitävän ainakin allekirjoittaneen kohdalla paikkansa. Tein näiden koulutusten aikana paljon muistiinpanoja itselleni sekä tulevia koulutuksia että käytännön valmennustyötä silmällä pitäen.

”Opin paljon valmentamisesta. Tärkeintä on ehkä se, että sai rohkeutta valmentaa, itseluottamusta. Sai vahvistusta omille tiedoille ja olettamuksille, mutta myös paljon uutta tietoa.” palautetta kurssista

Vaikka positiivisen palautteen määrä jopa yllätti meidät, jatketaan tekemistä kuitenkin suomalaiseen tyyliin nöyrinä ja liikaa ylpeilemättä. Kehityskohteet on kirjattu ylös ja niitä tullaan pohtimaan jo seuraavien kurssien suunnittelussa. Meillä Samin kanssa seuraava yhteinen haaste on Pajulahti-Vierumäen maastohiihdon yläkoululeirityksen käynnistäminen. Yläkoululaiset ympäri Suomen voivat hakea leiritykseen mukaan, joten nyt äkkiä viimeisetkin hakemukset sisään! Hakuaika loppuu toukokuun loppupuolella. Voit kertoa, että olet kuullut, että leireillä on hyviä tyyppejä valmentajina 😉

Miksi valitsin tekstin otsikkokuvaksi sinivuokkoja? Sen lisäksi, että ihailin niitä viimeksi eilen metsässä, kuvastavat kukkaset mielessäni sitä, kuinka uudet valmentajatkin ovat nyt koulutukset myötä viimeistään puhjenneet kukkaan 🙂 Tsemppiä kaikille uusiin valmennushaasteisiin!

Maria & Sami

DSC_0302

 

Kun urheilijoiden ravitsemuksesta tuli sydämen asia

Viimeisen parin viikon aikana iso joukko nuoria hiihtäjiä valmentajineen on päässyt näkemään, mikä muu kuin hiihtovalmennus tällä hetkellä täyttää kalenteriani ja miksi esimerkiksi marraskuun aikana matkustan useamman kerran mm. Vuokattiin, Rovaniemelle ja Tampereelle. Koska asia on juuri nyt niin ajankohtainen ja tärkeä, päätin kirjoittaa siitä kokonaisen blogitekstin.

Kun reilu vuosi sitten aloin suunnitella jatko-opintojani, kovinkaan moni ei pitänyt tutkimusaihetta erityisen tärkeänä. Minä ja ohjaajani kuitenkin tiesimme, että kentällä on huutava pula hyvästä ravitsemusvalmennuksesta. Viimeistään syksyn aikana koko lähipiirini on vakuuttunut aiheen tärkeydestä, eikä esimerkiksi pikkuvelikään enää totea, että ”susta piti tulla tuotekehittäjä ja sun piti päästä tekemään kaikkea jännää, mutta vaihdoitkin sitten tommoselle humanistialalle”. Nykyään velikin on ihan vaikuttunut siitä, että ravitsemuksen ja urheilijoiden kanssa voi tehdä kaikkea jännää ja että liian harva urheilija ymmärtää, miksi ei ole se ja sama, mitä syö.

Mitäkö sitten jatko-opinnoissani tutkin? Tavoitteenani on selvittää, minkälaista suomalaisten nuorten kestävyysurheilijoiden ja heidän valmentajiensa ravitsemusosaaminen on. Tähän käytetään kyselylomaketta, joka on tämän vuoden aikana luotu ja validoitu yhdessä muiden urheiluravitsemuksen ammattilaisten kanssa. Tavoitteena on, että lomakkeen täyttäisi vähintään 400 nuorta urheilijaa, jotta tuloksia voitaisiin pitää luotettavina. Tällä hetkellä vastauksia on jo yli 100 – tästä iso kiitos Vuokatti-Ruka Urheiluakatemialle, hiihdon Habita-ryhmille ja ampumahiihtäjille. Marraskuun aikana myös monet muut hiihtäjät, ampumahiihtäjät ja suunnistajat pääsevät täyttämään lomakkeen. Pyöräilijät ja yleisurheilijat ovat vuorossa vähän myöhemmin. Kyselystä saatuja tuloksia käytetään pohjana tutkimuksen myöhemmissä vaiheissa, joissa on tarkoitus käytännössä etsiä nykyaikaisia ratkaisuja, joilla voitaisiin parantaa urheilijoiden ravitsemusvalmennusta. Näiden lisäksi tarkoituksenani on tutkia syömishäiriöitä suomalaisessa urheilussa.

Miksi aihe on tärkeä? Suomalaisessa valmennusjärjestelmässä ravitsemusvalmennus on perinteisesti ollut vähäistä. Monissa muissa maissa niin valmennuskoulutuksissa kuin urheilijoiden valmennuksessa ravitsemuksella on huomattavasti suurempi rooli. Suomessakin on kuitenkin nähty, että tälle olisi tarvetta – moni urheilija ja valmentaja ei yksinkertaisesti tiedä, mitä ja miten urheilijan kuuluisi syödä. Valitettavasti urheilija antaa tällä tasoitusta muille, sillä monipuolisen ravinnon kuuluisi olla urheilijalla yhtä tärkeää kuin harjoittelun ja levon. Jos jokin näistä osa-alueista on pielessä, urheilijan kehittyminen kärsii ja esimerkiksi palautuminen hidastuu. Tämä on myös ensimmäinen tutkimus, jossa tutkitaan ravitsemukseen kohdistuvia asenteita, osaamista ja kiinnostusta suomalaisilla kestävyysurheilijoilla.

Ravitsemusasioista voi olla vaikea saada puolueetonta tietoa ja ravitsemusvalmennusta tarjoavat hyvin erilaiset tahot. Siksi olisikin tärkeää, että urheilijat ja valmentajat ymmärtäisivät, kenen tietoon luottaa ja kenen ei. Esimerkiksi lisäravinteita myyvät yritykset lähtevät usein mielellään sponsoroimaan urheiluseuroja (tällaiseen keskusteluun osallistuin itsekin eilen ravitsemustiedekollegoideni kanssa – yhteistyösopimusta ei syntynyt).  Monet näistä tuotteista ovat harvoin millään tavalla tarpeellisia urheilijan ruokavaliossa ja siksi suututtaakin, kun taitavat puhujat näin yrittävät väittää. Totta kai on myös lisäravinteita, joiden käyttäminen kestävyysurheilussa voi olla perusteltua (mm. urheilujuomat ja energiageelit), mutta valtaosa esimerkiksi vitamiini- ja kivennäisainelisistä menee pelkästään höpöhöpö-kategoriaan. Tätä pyrin urheilijoillekin painottamaan. Kyseisten firmojen edustajat tyypillisesti myös tarjoavat urheilijoille ravitsemusvalmennusta ja varmasti moni muukin alan ”asiantuntija” näin tekee. Lähtökohtana on kaupallinen intressi, ei niinkään urheilijan terveys. Tämä harmittaa ja turhauttaa minua.

Urheilupiireissä tutkimukseni on otettu ilolla vastaan. Kaikki valmentajat, joiden kanssa olen asiasta puhunut, ovat olleet sitä mieltä, että aihe on äärimmäisen tärkeä ja että siihen on puututtu liian vähän. Kun olen käynyt teettämässä kyselyä leirien yhteydessä, olen samalla pitänyt urheilijoille luentoja ravitsemukseen liittyen. Luentojen jälkeen esille nousseiden kysymysten jälkeen ajatus siitä, että urheilijat eivät tiedä, mitä syödä ja keneltä pyytää apua, on vain vahvistunut. Siksi on ollut hyvin palkitsevaa päästä auttamaan urheilijoita konkreettisella tasolla.

Koska 16 – 20-vuotiaiden kestävyysurheilijoiden määrä Suomessa on rajallinen, on jokainen saamani vastaus tärkeä. Siksi tutkimusta saa mainostaa ja minuun saa mielellään ottaa yhteyttä, jos aihepiiri kiinnostaa. Myös tutkimuksen myöhempiin vaiheisiin tarvitsen vapaaehtoisia. Tämän lisäksi vinkit mahdollisista yhteistyökumppaneista olisivat minulle hyvin tärkeitä, jotta tutkimuksen saa kunnialla vietyä läpi.

mariaelisa.heikkila(at)gmail.com

Nuorena naisvalmentajana urheilumaailmassa

Valmentajapolkuni ei ole aina edennyt helposti ja kivuttomasti. Vielä muutama vuosi sitten olin valmis lopettamaan koko valmentamisen. Suurimpana syynä ei suinkaan ollut esimerkiksi se, että valmentaminen vie paljon aikaa. Suurimpana syynä oli se, että tuolloin uskoin, ettei minusta voi koskaan tulla uskottavaa valmentajaa. Koska olen nuori ja koska olen nainen. Olen varma, että olisin päässyt valmentajana huomattavasti helpommalla, jos olisin vanhempi ja etenkin jos olisin mies. Ihan jokainen naisvalmentaja, jonka kanssa olen jutellut asiasta, on ollut samaa mieltä. Ennen kuin joku lupaava naisvalmentajanalku lopettaa uransa, jokaisen kannattaisikin miettiä, miten valmentajiin suhtautuu. Ei kai erilaisuuden tarvitse tarkoittaa automaattisesti sitä, että on huonompi kuin muut?

Suuri osa hiihtovalmentajista on miehiä, huoltohenkilöistä lähes kaikki, vanhemmista ja urheilijoista sentään molemmat sukupuolet ovat tasaisesti edustettuina. Miesvaltaisuus selittänee sen kurjan tosiasian, että kaikki tuntemani naisvalmentajat ovat saaneet jossain vaiheessa valmentajauraansa osakseen tytöttelyä ja tietynlaista epäluottamusta. En tosin väitä, että miehet olisivat tähän ainoastaan syyllisiä – kyllä naisetkin osaavat aliarvioida toisiaan.

Syyskuun alussa törmäsin Helsingin Sanomissa uutiseen, joka vahvistaa sen, että kaikkien mielestä naiset eivät sovi valmentajaksi, etenkään miesurheilijoille. Uutisessa todetaan, että naisten matka valmentajaksi on huomattavasti haastavampi kuin miesten. Osasyynä tähän on se, että miesvaltaisella alalla miehet saavat luotua keskenään vahvempia verkostoja, joiden kautta esimerkiksi välitetään tietoa valmentajatarpeista. Toinen tärkeä syy on se, että urheilua pidetään edelleenkin enemmän miesten alueena. Suomen ammattivalmentajista vain alle neljäsosa onkin naisia. Kuten jutussakin hyvin tuodaan ilmi, ihmettelen itsekin usein sitä, miksei valmentaja voi olla vain valmentaja, ilman sukupuolen mukanaan tuomaa suhtautumista. Eivätkö valmentajan taidot ja kyky tulla toimeen ihmisten kanssa kuitenkin ratkaise huomattavasti enemmän kuin se, onko valmentaja mies vai nainen?

Pahin epäusko omiin kykyihini, mutta toisaalta muutos kohti onnellista nykytilannetta, osui eräälle lumileirille jokunen vuosi sitten. Silloin muut valmentajat (miehiä) ja isät istuivat iltaa useana päivänä peräkkäin ja tekivät leiriin liittyviä päätöksiä. Mielipiteilläni ei ollut mitään merkitystä, enhän edes saanut kutsua kyseisiin tilaisuuksiin. Tuolloin totesin, että ainoa tapa päästä uskottavaksi valmentajaksi on saavuttaa ensin nuorten 100-prosenttinen luottamus. Siihen ei kauaa mennyt, koska välit heidän kanssaan olivat aina olleet hyvät. Pikkuhiljaa urheilijoiden luottamuksen ja urheilijoiden parantuneiden tulosten kautta syntyi myös vanhempien ja muiden valmentajien luottamus ja tarinan loppu onkin onnellinen. Voin tuntea olevani oikeastaan missä tahansa täysin uskottava valmentaja, vaikken olekaan mies.

Olen onnellinen siitä, että Hiihtoliitossa on koko valmentajaurani ajan ollut vahvoja naisvalmentajia. Heidän esimerkistään olen saanut uskoa siitä, että valmentaja voi halutessaan nousta korkeallekin, jos vain haluaa – ja vaikka olisi nainen. Ja sitä paitsi, heistä on saanut hyviä kavereita ja lisäksi hyvän naisvalmentajaverkoston. Vaikka heitäkin on välillä raivostuttanut valmennusalan mieshenkisyys ja se, kuinka paljon enemmän naisena saa tehdä töitä uskottavuutensa eteen, ovat he löytäneet asiasta myös hyvää. Naisena jää helpommin mieleen ja valmennuksen huippupaikoille eteneminen voi loppupeleissä olla helpompaa, kun erottuu massasta. Vaikka nuo huippupaikat eivät välttämättä ole omissa tavoitteissani, olen itsekin alun epäuskon jälkeen löytänyt naisvalmentajuudesta paljon hyviä puolia. Ohessa on niistä osa.

Todella karkean yleistyksen mukaan miehet ovat suoraviivaisia ja naiset puolestaan ajattelevat kaikesta monimutkaisesti. Tästä voi olla etua myös valmennuksessa. Jos puhuu urheilijalle hienotunteisesti, välttää todennäköisemmin myös mahdolliset konfliktitilanteet. Kaksi esimerkkiä tästä: Kuulin juniorina moneen kertaan, kun isät juttelivat keskenään, että ”taas meidän lapselle pitää ostaa uudet sukset, kun se painaa niin paljon enemmän kuin viime talvena”. Jos tämä ei loukkaa murrosiän keskellä olevaa nuorta, niin mikä sitten? Vaikka asia olisi pelkkää faktaa, voisi sen muotoilla hieman hienotunteisemmin. Toinen esimerkki liittyy myös siihen, kuinka asiat voi sanoa liian suoraan tai kauniimmin, jolloin vaikutus on myös parempi. Muistan edelleen, kun eräissä nuorten SM-kisoissa pelkäsin alkuun kuollakseni jyrkkää ja mutkaista alamäkeä. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että kaikki isät totesivat, että eihän tässä mitään ongelmaa ole, vauhtia vaan. Valmentajani kuitenkin suhtautui asiaan hieman erilaisella otteella ja juttelun ja parin treenikerran jälkeen mäessä ei ollutkaan enää mitään pelättävää. Joskin kyllä siinä seuraavana päivänä meni moni kanssakilpailija puuta päin, joten ei se ihan helpoimmasta päästä ollut. Välillä ajattelen asiat liiankin monimutkaisesti, mutta silti olen sitä mieltä, että liian suoraviivaisuuden välttely ja asioiden pohtiminen monelta kantilta voi johtaa parempiin tuloksiin myös valmentamisessa. Rajansa tosin kaikella.

Naisvalmentaja on suurella todennäköisyydellä tunteellisempi kuin miesvalmentaja. Tietynlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen ei kuitenkaan mielestäni ole huono juttu. Silloin urheilijakin tietää, että valmentaja on täysillä mukana siinä, mitä tekee. Voin ainakin itse rehellisesti myöntää, että itku ei ole ollut kaukana silloin, kun joku urheilijoistani on pärjännyt arvokisoissa joko erittäin hyvin tai erittäin huonosti. Yhdessä koetut isot tunteet yhdistävät urheilijaa ja valmentajaa paremmin kuin mikään muu.

Naisvalmentajana myös tyttöjen terveysasioihin on helppo suhtautua, koska niistä on omakohtaista kokemusta. Klassinen esimerkki näistä on kuukautiset. Niistä on kyllä ollut puhetta kaikissa valmentajakoulutuksissa ja miesvalmentajat tuntuvat myös sisäistäneen sen, että niillä on merkitystä naisurheilijan terveyden kannalta. Mutta usein asia kuitataan sillä, että jos kuukautiset tulevat edes jollain tapaa säännöllisesti, asia on käsitelty, eikä siihen tarvitse hetkeen palata uudelleen. Jouduin (vai pääsin?) jopa luennoimaan kerran valmennuskoulutuksessa asiasta miesvalmentajille ja kertomaan, ettei asia ole ihan näin mustavalkoinen. Naisvalmentajana on helppo suhtautua siihen, että joillekin kuukautiset voivat tarkoittaa järjetöntä kipua, tunteiden vuoristorataa, tukkoista ja flunssaista oloa ja muuttunutta ruokahalua – toisille niistä ei ole minkäännäköistä vaikusta ja jollain ne voivat jopa parantaa suorituskykyä. Uskon, että tyttöjen on helpompi jutella kyseisestä asiasta toiselle naiselle, jolloin yhdessä voidaan pohtia, miten näihin tulee kiinnittää huomiota valmennuksessa.

Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että valmentajan ammatti on Suomessa huomattavasti useammin miehelle kuin naiselle suunnattu. Etenkin tämä koskee huipputason valmentajapaikkoja. Ehkä asia vielä vuosien kuluessa muuttuu erilaisten hankkeiden (esim. ”Valmentaa kuin nainen”) kautta. Sitä ennen suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni.

Kun pelkkä fysiikkavalmennus ei riitä

Oli hienoa huomata, että viimeisin tekstini aiheutti ainakin yhden pienen, mutta konkreettisen teon. Ystäväni nimittäin soitti minulle ja kertoi viimein vaihtaneensa rullahiihtosauvojensa kuluneet piikit uusiin. Myös eväitä ja kuivia vaatteita oli alettu ottaa yhä useammin treeneihin mukaan. Samoin hiihdon maajoukkuevalmentaja totesi, että jutussa oli käsitelty tärkeitä asioita. Koska edellinen juttu käsitteli sitä, että pääsy huipulle vaatii urheilijalta paljon muutakin kuin fyysistä harjoittelua, on juttua hyvä jatkaa myös valmentajan näkökulmasta. Kuinka kukaan voi kasvaa parhaaksi mahdolliseksi urheilijaksi, jos valmentaja ei pidä tärkeänä mitään muuta kuin treeniä ja kilpailua?

Kyseistä aihetta olen pohtinut moneen kertaan aiemminkin esimerkiksi erilaisten valmennuskoulutusten yhteydessä. Minusta tuntuu, että jokaiseen käymääni valmennuskoulutukseen on aina eksynyt vähintään yksi sellainen henkilö, joka haluaisi saada tarkan kausi- ja viikko-ohjelman, jolla urheilijasta tehdään mahdollisimman hyvä. Minusta tämä on ajatuksenakin aivan älytön, sillä jokainen urheilija on yksilö. Ei ole mitään takeita siitä, että jonkun harjoitusohjelma toimisi sellaisenaan hyvin jollakin toisella. Eikä se muutenkaan riitä, että valmentaja suunnittelee urheilijalle ohjelmat, seuraa treenejä ja analysoi harjoittelun onnistumista. Valmentajan on kyettävä myös tuntemaan urheilija kokonaisvaltaisesti ja eläytymään fysiikkavalmentajan lisäksi moniin muihinkin rooleihin tai vähintäänkin osattava ohjata urheilija oikeiden henkilöiden luo, jos oma osaaminen rajoittuu pelkkään urheiluun.

Itse kävin läpi muutamassa päivässä pitkän liudan erilaisia valmentajuuteen liittyviä rooleja, kun lähdin viime pääsiäisenä kahden 15-vuotiaan pojan kanssa kisakiertueelle Lappiin. Mikä määrä rooleja ehtii kokonaisen kauden aikana ollakaan, kun jo viikossa saa todenteolla olla muutakin kuin fysiikkavalmentaja. Ennen reissua määrittelin tuleviksi rooleikseni ainakin varaäidin, kuskin, järjen äänen ja ruokahuoltajan. Yksi etukäteen suurimmista peloistani tapahtui reissun aikana ja minusta tuli myös suksihuoltaja. Koskaan en ole kuitenkaan yhtä tasaisia liisterisotkuja saanut levitettyä suksien pohjaan kuin ainiovaaralaisen mökin vessassa välineinäni hiustenkuivaaja sekä aivan liian monta liisterituubia, joista valita. Mikä fiilis siitä tulikaan, kun suksilla jopa pärjättiin seuraavan päivän kisoissa 😉 Pojat saivat voitelusession aikana pistää kaikki köksäntunneilla oppimansa taidot käyttöön ja valmistaa meille iltapastat, koska joku työjako sentään piti olla. Reissu oli hektinen, mutta kaikin puolin hyvä kokemus meille kaikille. Erotuomarin roolia ei reissussa onneksi tarvittu ja psyykkinen puolikin hoidettiin vain melko kevyillä keskusteluilla.

Kotona ja arvokisoissa olen huomannut, että urheilijat kaipaavat psyykkistä valmennusta huomattavasti enemmän. Hyvän valmentajan tulee voida kuunnella urheilijaansa, toimia tarvittaessa olkapäänä ja osoittaa urheilijalle, että on tämän luottamuksen arvoinen. Nuorten valmentajana luottamuksen tunnistaa helposti siitä, kertovatko urheilijat valmentajalle sellaisia asioita, joista ei vanhemmille puhuta sanaakaan. Itse olen valmentajana erityisen tyytyväinen siitä, että monet valmennettavistani uskaltavat puhua minulle avoimesti. Jos mieltä askarruttavat esimerkiksi pienetkin terveysongelmat, koulustressi ja muut arjen asiat tai rakkausilot ja -surut, on mielestäni tärkeää, että näistä puhutaan yhdessä. Nämä kaikki kuuluvat elämään ja niillä voi olla yllättävä vaikutus harjoitteluun niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Minusta valmentajan onkin tärkeää tuntea urheilijansa ilot ja murheet, kouluaikataulut ja muut urheilun ulkopuoliseen elämään kuuluvat asiat – olla tarvittaessa ystävä, mutta samalla kuitenkin sopiva auktoriteetti. Kun urheilijalla on luottohenkilö, jolle puhua kaikesta, on hänenkin helpompi käsitellä niitä esteitä, joita huippua tavoitellessa vastaan voi tulla.

Pelkällä jutustelulla ja fysiikkavalmennuksella ei kuitenkaan vielä pääse suoraviivaisinta reittiä maaliin saakka. Vaikka lääkärin tai fysioterapeutin tasoista fysiologista osaamista ei valmentajalta löytyisi, sitä helpompaa valmentaminen on, mitä paremmin ihmiskehon tuntee. Esimerkiksi nuorten valmennuksessa nuorten eriaikainen kehittyminen ja murrosiän mukanaan tuomat fyysiset ja psyykkiset asiat täytyy osata ottaa huomioon, jotta valmennus olisi mahdollisimman tehokasta. Ison ryhmän valmentamisen yksi suurimmista haasteista onkin se, että kaikki ryhmän jäsenet eivät ole vielä valmiita samanlaiseen harjoitteluun esimerkiksi voimaharjoittelun osalta. Lisäksi ei olisi pahitteeksi, jos valmentajalla olisi laaja-alaista kokemusta myös muista terveys- ja ravitsemusasioista. Miten hoitaa ja ehkäistä esimerkiksi rasitusvammoja, jos näihin liittyviä mekanismeja ei tunne? Entä kuinka reagoida siihen, jos naisurheilijan kuukautiset jäävät kovan harjoittelun ja kevyen syömisen vuoksi pois? Mitä tehdä, kun urheilija sairastelee jatkuvasti tai ei palaudu? Ravitsemuksella on näihin kaikkiin valtavan suuri merkitys, mutta sitä en tässä jutussa painota, sillä kirjoitan siitä takuuvarmasti vielä joskus myöhemmin.

Viimeiseksi valitsin ne roolit, jotka menevät kaikista kauimmaksi itse valmentamisesta. Ensimmäinen näistä on yleinen organisoija ja tiedottaja, eli sähköpostilaatikkojen täyttäjä. Vaikka meilläkin on ryhmässä joukkueenjohtaja, jää valmentajan tehtäväksi silti valtava määrä erilaista organisointia – treenien ja muiden tilaisuuksien suunnittelua ja aikataulutusta, ohjeiden lähettelyä, kisa- ja leiritiedottamista ynnä muuta. Nämäkin jonkun on kuitenkin tehtävä. Toinen puolestaan on ”lastentarhanopettaja”. Valmentajana on osattava katsoa urheilijoidensa perään niin leireillä kuin arjen harjoituksissakin. Montakohan kertaa viimekin talvena piti muistuttaa, että ”ette te vaan voi hiihtää viisi hiihtäjää rinnakkain, täällä on muitakin” ja ”jätä vähän enemmän tilaa, kun ohitat toisen hiihtäjän”.

Aivan viimeisimpänä on tärkeä osa-alue, joka on minulle kaikista haastavin. Se on nimittäin nykyteknologioiden asiantuntija. Valmentajalle on olemassa valtava määrä erilaisia sovelluksia, joilla voi mm. ottaa aikoja, kuvata ja analysoida tekniikkaa, tehdä harjoitusohjelmia sekä seurata urheilijan syömistä. Osasta näistä on oikeasti paljon konkreettista hyötyä, osan kanssa menee vain hermot ja aikaa. Veikkaan, että tulevina vuosina teknologian hyödyntäminen valmentamisessa kuitenkin vain lisääntyy lisääntymistään, joten hyviin ja toimiviin sovelluksiin suhtaudun toki positiivisesti ja opettelen käyttämään niitä.

Jotta valmentamiseen liittyvät tehtävät tuntuisivat ulkopuoliseltakin konkreettisemmalta, kirjasin alle ne asiat, jotka tulevalla viikollani ihan suoraan liittyvät valmentamiseen tai tukevat sitä. Lisäksi urheilijat saavat olla yhteydessä minuun milloin tahansa ja yleensä päivittäin hoidetaankin useamman urheilijan asioita.

Ma: Henkilökohtaisen valmennettavan pikkumattotesti, EHS:n valmentajapalaveri Teemun johdolla, urheiluravitsemuksen sivuaineopinnot alkavat, muistutusviestit ryhmälle viikon tärkeistä päivämääristä (selkäfyssarit, seura-asujen tilaus, leiri-ilmoittautumiset, kisamajoitukset jne.)

Ti: Urheilijoilla nopeus- ja loikkatestit + testien analysointia, henkilökohtaisen valmennettavan ruokapäiväkirjojen analysointia

Ke: Hiihtäjän selkävaivoihin liittyvä luento urheilijoille ja valmentajille fysioterapeutin johdolla

To: Hiihtokoulun palaveri aamulla, illalla hiihtäjän selkävaivojen ehkäisyyn liittyvä kuntopiiri urheilijoille ja valmentajille fysioterapeutin johdolla

Pe: Pikkuveli lomille armeijasta – treeniä yhdessä ja jutustelua siitä, missä mennään ja miltä tuntuu

La: Ravitsemus- ja valmennusluento + treenipäivä FSS:n hiihtäjien kanssa Kisakeskuksessa

Su: Henkilökohtaisten valmennettavien treeniohjelmien suunnittelu seuraavalle viikolle, sähköpostia koko valmennusryhmälle tulevan viikon tapahtumista

Joka päivä ja lähes 24/7 tarvittaessa: kommunikointia urheilijoiden ja heidän vanhempiensa kanssa.

Jäljelle jäävä aika onkin sitten varattu töille ja muulle normaalielämälle 🙂

Urheilija – ethän seiso unelmiesi edessä?

Monet tuntemistani urheilijoista haluavat päästä urheilussa huipulle. Heidän harjoittelunsa tähtääkin epäilemättä täysillä sitä kohti. Myös monet tuntemani valmentajat haluavat, että heidän urheilijansa tekevät huippusuorituksia kilpailuissa. Kaikki tehdään sen eteen, että urheilijoiden harjoittelu tähtää kohti huippukuntoa. Niin urheilijoilta kuin valmentajilta tuntuu kuitenkin usein unohtuvan, että urheilija on paljon muutakin kuin urheilusuoritustensa summa.

Isän kanssa aina kiistellään aiheesta ”Mitä teille oikein koulussa opetettiin?”. Ilmeisesti moni oleellinen asia on jäänyt oppimatta (tai pois nykyopetussuunnitelmasta), mutta minulle ainakin opetettiin, että ihminen on aina psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Tämä pätee myös huippu-urheilijaan. Pelkkä fysiikka ei riitä, vaan myös tiedollisen, emotionaalisen ja sosiaalisen puolen on oltava kunnossa. Olen tyytyväinen, että tätä näkökulmaa painotetaan nykyään myös valmentajien koulutuksissa. Tavoitteitaan kohti on helpompi kulkea, kun tunnistaa ne esteet ja motivaationlähteet, joita matkalla huipulle on. Usein nämä esteet saattavat löytyä tunnetasolta tai muualta psyykkiseltä puolelta. Urheilijan hyvä minäkuva, viihtyminen muiden urheilijoiden kanssa, urheilullisen elämäntavan toteuttaminen harjoittelun ulkopuolisessa elämässä, avoin keskusteluyhteys valmentajan ja muiden tukihenkilöiden kanssa sekä tarvittaessa myös urheilupsykologin tapaaminen ovat mielestäni avaimia kohti huipputasoa. Ja lisäksi tietysti täytyy muistaa urheilua tukeva ravinto sekä riittävä lepo. Jos nämä kaksi eivät ole kunnossa ja tasapainossa urheilun kanssa, karkaa huippu väistämättä kauemmas.

Mielestäni on valitettavaa, että monien urheilijoiden tekemisessä on paljon pieniä yksityiskohtia, jotka huomioimalla huipputaso tulisi nopeammin lähettyville. On jokaisen oma asia, miten näihin ”pikkuasioihin” suhtautuu. Pahimmillaan koko urheilu-ura voi kärsiä siitä, kun suhtautuu näihin vähäpätöisesti. Onko urheilijan elämäntyyliä silloin edes sisäistetty kunnolla? Esimerkiksi meidän valmennusryhmässämme on ollut kyseisistä urheilijan elämäntyyliä tukevista asioista moneen otteeseen puhetta, enkä sen vuoksi jaksa nipottaa niistä jokaisessa harjoituksessa. Silti viikosta toiseen ihmettelen muun muassa seuraavia asioita:

Miksi harjoitusten jälkeen ei vaihdeta kuivia vaatteita, edes kuivaa paitaa? Miksi pidemmille lenkeille ei oteta juomapulloa mukaan? Miksi pakkassäällä ei voi laittaa pipoa päähän, vaan silloinkin kuljetaan panta päässä? Miksi harjoitusten jälkeen ei heti syödä pientä välipalaa, jotta palautuminen nopeutuisi? Miksi illalla ei mennä nukkumaan ajoissa (kiitos Whatsapp, kun kerrot valmentajalle, koska urheilijat ovat viimeksi olleet paikalla)? Miksi kisapaikalle jäädään katsomaan kavereiden kisoja tennarit ja farkut jalassa ja pahimmillaan vielä ilman pipoa? Miksi kilpailusuoritukseen keskitytään, mutta alku- ja loppuverryttelyt tehdään miten sattuu? Miksi leirille lähdetään flunssaisena ja suurella todennäköisyydellä tartutetaan myös hiihtokaverit? Miksi harkkapäiväkirjaa ei täytetä ajallaan tai ollenkaan? Miksi yhteisharjoituksiin ei tulla ajoissa? Miksi ennen kovaa harjoitusta ei verrytellä kunnolla? Miksi kuluneita lenkkareita ei vaihdeta ajoissa uusiin? Miksi ennen rullahiihtoharjoituksia ei teroiteta sauvojen piikkejä? Miksi syödään mitä sattuu?

Haluan elää siinä uskossa, että jos itse olisin huippu-urheilija, tekisin kaiken mahdollisimman hyvin, jotta pääsisin kohti unelmiani. En olisi valmis antamaan kilpakumppaneille tasoitusta esimerkiksi edellä mainituilla asioilla. Itse sain hyviä vinkkejä omien arvojen motivoivasta voimasta sekä mahdollisten esteiden käsittelemisestä, kun osallistuin opintojani tukevaan koulutukseen ”Elintapamuutoksen tukeminen arvo- ja hyväksyntäpohjaisen lähestymistavan avulla”. Vaikka urheilijan ei todennäköisesti tarvitse tehdä radikaalia muutosta elintavoissaan, tekee jokaiselle varmasti hyvää hetkeksi pysähtyä ja miettiä, mikä itselle on oikeasti tärkeää. Viekö kaikki tekeminen tätä kohti? Tämä helpottuu esimerkiksi sillä, että kirjaa paperille itselle tärkeimmät arvot ja asiat ja miettii vielä erikseen jokaisen kohdalla, toteutuuko tämä asia nykytilanteessa niin kuin itse haluaisi. Jos ei, mitä asialle voisi tehdä? Itselle tärkeää ja hyvää elämää voi edistää elämällä arvojensa mukaisesti. Toivottavasti seuraavasta esimerkistä joku urheilijakin voi ottaa vaikutteita omaan ajatusmaailmaansa.

Minulla on paljon tavoitteita niin urheilu- kuin työmaailmassakin. Omassa arvokartassani puolestaan kiireettömyys tai tässä hetkessä eläminen on yksi tärkeistä arvoista. Sen toteutuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvää ja olen huomannut, että se saattaa välillä estää tai ainakin hidastaa matkaa kohti tavoitteitani. Ihan liian kauan olen juossut paikasta toiseen ”sitten kun” -asenteella. ”Kaikki muuttuu sitten kun mulla on unelmatyö, sitten kun mun selkään ei yhtään satu, sitten kun mulla on mies, sitten kun asun jossain muualla.” Pahimmillaan pysähtymättömyys on johtanut siihen, että itselle tärkeät asiat ovat jääneet pitkäksi aikaa taka-alalle. Tästä kärsii niin valmentaminen, oma urheilu kuin muu elämäkin. Yhtälailla joku muu arvo voi olla se, joka estää urheilijaa elämästä täysillä kohti unelmaansa. Kun tiedostaa sen, mikä on oikeasti tärkeää ja miten tavoitteisiin voi päästä, on matka niitä kohti jo pitkällä. Minulle yksi konkreettinen askel on taltuttaa turha kiire ja iloita niistä hetkistä, jotka tapahtuvat nyt. On turha murehtia liikaa sellaisista asioista, joihin ei välttämättä edes voi vaikuttaa. Vielä reilu vuosi sitten tuskailin, koska olin mielestäni lukenut liian vähän ravitsemustiedettä. Harmittelin myös sitä, etten ollut tehnyt pedagogisia opintoja, enkä ammattivalmentajan tutkintoa. Noin vuosi myöhemmin nautin valmentamisesta enemmän kuin koskaan ennen, ravitsemustieteestä on tullut minulle työ ja lisäksi pääsen syksyllä myös opettamaan avoimessa yliopistossa. Tarinan opetus: luota itseesi, tee täysillä sitä mitä haluat tehdä, äläkä luovuta.

”Mitä ikinä sun unelmat onkaan et saavuta niitä unessa koskaan

Ota ittees niskast kii

Kelaa mitä haluut ja tee lista siit

Ja sit elät sitä aamusta iltaan ja kun yöllä oot saanut taas virtaa

Teet taas kaikkes sen eteen vaikka välillä se vaikeeks taas menee”

(Robin feat. Elastinen: Kipinän hetki)

Miksi valmennan?

Valmentaminen on tuskin yhdellekään valmentajalle pelkkää treenien suunnittelua ja toteutusta. Käytännön tekemisen lisäksi valmentaminen merkitsee minulle pitkää lista erilaisia kokemuksia ja tunnetiloja. Kuluneen vuoden aikana valmentajuus on vienyt minut pitkälti koko tunneskaalan läpi. Olen innostanut ja kannustanut muita. Innostunut itsekin. Huutanut ääneni käheäksi. Itkenyt onnesta. Toiminut olkapäänä murtuneille urheilijoille. Itkenyt itsekin. Pettynyt. Turhautunut. Vihastunut. Ihastunut. Jännittänyt. Päässyt upeisiin paikkoihin ulkomailla ja Suomessa (kuva Norjan leiriltä kesäkuussa 2016). Tavannut upeita urheilijoita ja valmentajia. Auttanut urheilijoita ylittämään itsensä. Ollut ylpeä. Ollut onnellinen. Uskonut itseeni. Saavuttanut urheilijoiden ja vanhempien luottamuksen. Tiennyt tekeväni työtä tärkeän asian parissa.

Valmentaminen ei ollut minulle hetken mielijohteesta syntynyt idea, vaan kasvoin valmentajaksi pikkuhiljaa. Kun oma kilpaileminen alkoi hiipua, oli hiihtoa luontevaa jatkaa ”toppatakkiosastolla”. Aloitin valmentamisen hiihtokoulun apuopettajana, josta siirryin eteenpäin Hopeasomparyhmän apuvalmentajaksi. Vuonna 2012 minulta kysyttiin, ottaisinko vastuulleni Hopeasomparyhmän päävalmentajuuden. Kieltäydyin monta kertaa, koska en uskonut, että minulla olisi vielä riittävästi valmennuskokemusta. Lopulta kuitenkin suostuin. Ja onneksi suostuin. Takana on monta hienoa vuotta kyseisen ryhmän päävalmentajana. Sittemmin ryhmästä on tullut ”Nuorten ryhmä”, joka kattaa 16–20-vuotiaiden sarjat. Näiden ikäluokkien urheilijoiden kanssa on kiva tehdä töitä, kun on alusta asti nähnyt heidän kasvamistaan urheilijan polulla.

Helppoa valmentaminen ei aina ole ollut – etenkään nuorena naisvalmentajana (tästä kokonainen teksti tulossa myöhemmin). Se, että en ole päässyt valmentajana liian helpolla, on kuitenkin varmasti vahvistanut ja opettanut minua. Onneksi hienoja kokemuksia ja positiivisia tunteita on ollut mukana valmentajaurani alusta saakka, sillä ne ovat aina motivoineet minua jatkamaan.

Ikimuistoisimpia hetkiä valmentajana on niin paljon, ettei yksikään niistä nouse yksittäisenä muiden ohitse. Viime talven pääkisoissa moni urheilijoistani ylitti itsensä ja saavutti mahtavia tuloksia. Valmentajalle se tarkoitti sitä, että ensin huutaa äänensä käheäksi ladun varressa, juoksee täyttä vauhtia maalialueelle, halaa onnellista urheilijaa maalissa ja samalla varovaisesti pyyhkäisee onnenkyyneleen poskelta (onneksi aurinkolasit on keksitty). Yhtä hyvin mieleen toisaalta painuvat myös ne hetket, kun kesken harjoituksen istuu murtuneen urheilijan viereen ruohikolle, ottaa häntä varovaisesti kiinni olkapäästä ja lohduttaa. Tuntuu hyvältä, kun urheilija uskaltaa näyttää tunteensa, eikä väkisin tee sellaista harjoitusta, joka ei syystä tai toisesta suju. Myös se tunne, mikä syntyy siitä, kun saa ulkomaalaisen, ensimmäistä kertaa suksilla seisovan pysymään pystyssä ja alkeellisesti jopa hiihtämään, on mahtava.

Viime talvena minua innostikin erityisesti se, kun pääsin opettamaan eri-ikäisiä ja tasoisia ihmisiä hiihdon parissa. Valmensin nuoria kilpahiihtäjiä, lasten hiihtokoululaisia sekä aikuisten hiihtokurssilaisia niin EHS:n kuin Electrofitin riveissä. Kaikkiin näihin ryhmiin mahtuu motivoituneita urheilijoita, jotka saavat valmentajankin motivaation nostettua korkealle. Hienointa on se, kun näkee urheilijoiden kehittymistä ja innostumista. Hiihtokoululaisella innostuminen näkyy kaikista selkeimmin – hommassa ollaan mukana joko 100 prosenttisesti tai ei ollenkaan. Kovin kauas tästä eivät jää myöskään aikuisten hiihtokoululaiset, jotka uutta opittuaan hiihtävät ladulla yhtä innokkaasti kuin pienet hiihtokoululaiset. Kun saa jäykän suomalaisen innostumaan ja onnistumaan niin, että hän tulee kurssin jälkeen monisanaisesti kiittämään, tietää, että on tehnyt jotain oikein. Ihan oma lukunsa on ulkomaalaiset, jotka haluavat oppia hiihtämään. Jo suksilla pysyminen, saati oikean hiihtorytmin löytäminen voi olla heille hyvin hankalaa. Mutta hitaasti, toistojen kautta ja valtavasti tsemppaamalla nekin yleensä löytyvät. Valmentajan saaman kiitosten määrä on jotain ihan muuta kuin suomalaisryhmissä.

Ulkomaalaisten opettaminen hiihdon pariin on lisäksi auttanut siinä, että kielitaitoni on pysynyt yllä. Henkilökohtaisista valmennettavistani ¾ on suomenruotsalaisia, joten heitä kuuntelemalla myös ruotsin taito pysyy väkisinkin yllä. Valmentajuus on myös tuonut esiintymisvarmuutta ja opetuskokemusta, joista on hyötyä muuallakin kuin ladun varressa. Oma kunto kohenee, kun valmentaa, sillä mitä kovakuntoisempia valmennettavistani tulee, sitä paremmassa kunnossa myös valmentajan täytyy olla. Nuorten kanssa toimiminen on palkitsevaa, etenkin silloin, kun itse huomaa olevansa heille tärkeä. Usein vanhemmat vahvistavat tämän jo ennen kuin sitä itse huomaa kertomalla, etteivät heidän lapsensa usko heitä, mutta minua kyllä kuunnellaan ja uskotaan. Vanhemmat ovat tyytyväisiä siitä, että heidän lapsensa uskaltavat joskus myös kertoa minulle sellaisia asioita, joista heille ei puhuta. Positiivinen palaute ja kiitoksen saaminen onkin yksi sellainen yksittäinen tekijä, josta saa hirveästi lisämotivaatiota. Valmentajuus on vienyt minut myös moniin hulluihin paikkoihin, jotka muuten olisi jäänyt kokematta. Tästä esimerkkinä Torniojokilaakson road trip, johon lähdimme viime keväänä kahden teinipojan kanssa. Alkuun roolikseni oli määritelty koutsi, kuski, varaäiti ja ruokahuoltaja, mutta lopulta voitelin pojille kisasuksetkin yhteen kisaan. Silloin tunsin ylittäneeni itseni.

Uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen on aina ollut minulle tärkeää. Valmentajana se onnistuu helposti ja mielekkäästi. Etenkin Hiihtoliiton tarjoamat erilaiset valmennuskoulutukset ja -seminaarit ovat olleet opettavaisia ja motivoivia. Hienoa on myös se, kuinka paljon niistä on saanut uusia valmentajakollegoita. Enää ei juuri koskaan tunnu siltä, että valmennusta tekisi ihan yksin, sillä koulutusten kautta tavattuihin valmentajiin on helppo ottaa yhteyttä ja pohtia valmennusasioita yhdessä.

Miksi juuri hiihto?

”Siis sä olet Espoosta ja tykkäät hiihdosta ja suunnistuksesta. Okei…”

Ei ole yksi, eikä toinenkaan, joka on mennyt hiljaiseksi, pyöritellyt silmiään ja ihmetellyt lajivalintojani. Sain jo ala-asteella oppia, että monen mielestä kyseiset lajit eivät sovi pääkaupunkiseutulaiseen identiteettiin. Varsinkin teininä tietyissä piireissä oli välillä parempi vain toivoa, ettei keskustelu käänny urheiluharrastuksiin. Jännittävää on ollut huomata, että moni yläaste- ja lukioaikaisista, paatuneista hiihtovihaajista on myöhemmällä iällä tullut kertomaan, että ”ostin muuten viime talvena sukset ja hiihto on aika kivaa”.

Minulta on kysytty todella monta kertaa, miksi olen valinnut lajikseni juuri hiihdon? Olen vastatessani aina ylistänyt sen monipuolisuutta, luonnossa liikkumista ja sitä, että olen harrastanut hiihtoa ihan pienestä saakka. Oikeastaan äskettäin vasta tajusin, että olisi ollut ihan mahdollista, ettei minusta koskaan olisi tullut hiihtäjää – lapsena tykkäsin nimittäin paljon myös suunnistuksesta ja yleisurheilusta. Miksei minusta sitten tullut suunnistajaa tai yleisurheilijaa? Yleisurheilu karsiutui harrastuksista yksinkertaisesti sen vuoksi pois, ettei minulla ollut yleisurheilutreeneissä kavereita. En myöskään muista, että ryhmässä olisi ollut hyvää ryhmähenkeä, eikä valmentajakaan ole jäänyt mieleen millään tavalla. Oli paljon kivempi käydä sellaisissa harrastuksissa, joissa kavereita oli aina paikalla. Suunnistus roikkui hiihdon rinnalla yläasteelle saakka. Sekin päättyi lopulta aika selkein perustein – olin niin huono suunnistaja, että motivaation kaivaminen parista onnistuneesta kisasta oli vaikeaa. Valitettavan moni kisa päättyi siihen, että muut olivat jo kotona, kun löysin maaliin. Kun näitä kokemuksia oli riittävästi, totesin, että ei kiitos enää ikinä karttaa ja kompassia minulle. No, onneksi muutaman taukovuoden jälkeen löysin suunnistuksen uudestaan aikuisiällä. Mikään ei voita suunnistusta kesäharjoittelumuotona, ja nykyään reittivalinnoissani on jopa silloin tällöin järkeä. Eikä minusta muuten myöskään tullut pianonsoittajaa. Jääkööt musiikkiharrastukset suosiolla musikaalisemmille ihmisille. Mutta miksikö minusta sitten tuli hiihtäjä?

Toisin kuin yleisurheilutreeneissä, hiihtotreeneissä minulla oli kavereita. Hiihtokoulusta aina nuorten sarjoihin saakka sain urheilla sellaisessa ryhmässä, jossa oli hyvä yhteishenki ja harjoituksiin oli aina mukava tulla. Lähes kaikki parhaat kaverini olen tavannut jollain tavalla hiihdon kautta. Myös valmentajallani oli iso rooli siinä, että hiihto valikoitui lajikseni. Valmentajani oli innostava ja kannustava, hänelle uskalsi puhua kaikesta ja hän oli aina mukana kaikissa tärkeissä kilpailuissa, harjoituksissa ja leireillä. Olen onnellinen siitä, että vaikka valmennussuhteemme aikanaan päättyi, ei se vaikuttanut ystävyyssuhteeseemme. Nykyään olen entisen valmentajani pojan kummitäti. Hiihdon kautta olenkin tutustunut niin moniin upeisiin ihmisiin, että onneksi jo pienenä tajusin, että tästä lajista kannattaa pitää kiinni. Ei ole montaa päivää, kun juttelin seurassani olevan kokeneen hiihtäjän kanssa siitä, kuinka hienoa on, kun hiihtäjät ovat kuin yhtä suurta perhettä. Esimerkiksi kisapaikoille on talvella mukava mennä, kun tietää, että siellä on aina tuttuja.

Olisi hienoa, jos tämä sama yhteenkuuluvuuden tunne siirtyisi myös omille urheilijoilleni. Siihen varmasti auttaa yhteisharjoitusten lisäksi erityisesti leirit. Erilaiset seuran ja alueen leirit olivat myös yksi niistä syistä, miksi halusin pienenä harrastaa hiihtoa. Leireillä oli yksinkertaisesti niin kivaa. Myös kisamatkoilla oli samanlaista yhteenkuuluvuutta ja jännittävää tunnetta kuin leireillä. Onneksi niitäkin on hiihtäjä- ja valmentajaurani aikana tullut tehtyä paljon. Ilman hiihtoharrastusta Suomen kartalla olisi huomattavasti enemmän paikkoja, joissa en koskaan olisi käynyt.

Totta kai lajivalintani on muodostunut pitkälti myös sen pohjalta, että fyysiset ominaisuuteni sopivat hyvin hiihtoon. Etenkin tasatyöntö oli juniorisarjoissa vahvuuteni, joka innosti minua eteenpäin – näin myöhemmin ajateltuna varsinaista edellä käymistä nykyajan hiihtotrendeihin. Vaikka perinteinen on aina ollut minulle selvästi vahvempi hiihtotyyli, on hiihdossa hienoa sen monipuolisuus. On kaksi eri tekniikkaa, monta erilaista osatekniikkaa, tehdään kestävyys-, nopeus- ja voimaharjoittelua, treenataan ympäri vuoden ja päästään harjoituksissa lähelle luontoa. Onnistumisen tunnetta hiihtoon innoittajana ei myöskään saa unohtaa. Mikä ilo siitä pienelle hiihtäjälle tulikaan, kun esimerkiksi tekniikassa saatiin asioita loksahtamaan paikalleen tai silloin, kun kilpailuissa onnistui hyvin.

Vaikka opiskeluaikana sitten kävi niin, että kilpahiihto loppui on ollut mahtavaa jatkaa mukana tässä suuressa hiihtoperheessä valmentajan roolissa. Seuraava kirjoitus käsitteleekin sitä, miksi minusta tuli valmentaja.

Tästä lähtee

Minulle ehdotettiin pari vuotta sitten, että alkaisin kirjoittaa omaa blogia. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta tosi paljon, mutta siitä huolimatta asiaa piti näköjään pohtia jokunen hetki. Nyt kuitenkin alkoi tuntua siltä, että kirjoittamisen aiheita olisi niin paljon, että miksei niistä blogikin syntyisi. Hiihto ja valmennus valikoituivat helposti aihevalinnaksi, vaikka uskallan väittää, että esimerkiksi leivontablogikin olisin yhtä hyvin voinut perustaa. Hiihto ja valmennus täyttävät varsinkin talvisin lähes kaikki arki-illat ja viikonloput – oikeastaan kaiken vapaa-ajan. Sellaisesta, mikä on lähellä sydäntä, on myös helppo kirjoittaa. Blogi tuleekin käsittelemään urheilua niin valmentajan kuin kestävyysurheiluhullun näkökulmasta. Haluan osaltani olla mukana viemässä Suomen hiihtokulttuuria avoimempaan suuntaan ja siksi päätinkin kirjoittaa blogia omalla nimelläni, enkä minkään mystisen nimimerkin takaa.

Valmennan tällä hetkellä Suomen mittakaavassa isoa nuorten hiihtäjien ryhmää Espoossa, minkä lisäksi minulla on henkilökohtaisia valmennettavia niin kyseisessä ryhmässä, kuin sen ulkopuolella. Itse hiihdin kilpaa nuorempana, mutta mielestäni sen ihan oman juttuni hiihdon parista löysin vasta suhteellisen myöhään, eli selvästi yli parikymppisenä. Se oma juttu on pitkät matkat – mitä pidempi kisamatka on, sitä parempi. Alle 40 kilometrin kilpailut jätän suosiolla niille, jotka pääsevät käyntiin niin lyhyellä matkalla.

Se aika, jota en käytä valmentamiseen, menee pitkälti ravitsemustieteen jatko-opintojen parissa. Myös väitöskirjani liittyy tiiviisti urheiluun, sillä tutkin siinä nuorten kestävyysurheilijoiden ja heidän valmentajiensa ravitsemusosaamista. Tutkimuksen tuloksia saattaakin olla esillä myös tässä blogissa, kun sen aika tulee. Pitkä ja huolellinen blogiin liittyvä alkuverryttely on siis takana ja on aika astua lähtösuoralle. Tästä se nyt lähtee – pysy kuulolla juuri sinä, jolle urheilu ja valmentaminen on myös sydämen asia!

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑