Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Yleinen

Valmentajakollegoista voimaa valmentamiseen

Mahtavat valmentajakollegat ovat yksi valmentamisen parhaista puolista. Suomi on täynnä hienoja valmentajia ja aina löytyykin joku, jonka kanssa jakaa valmennuskokemuksia ja jolta kysyä tarvittaessa apua. Kaikista parasta kuitenkin on, kun valmentajakollegasta saa vielä hyvän ystävän. Vierailevana tähtenä blogissa onkin tällä kertaa Anni Ruostekoski. Ajatus yhteisestä tekstistä heräsi jo aiemmin, mutta säästettiin jutun suunnittelu siihen, kun Anni palasi Itävallasta hiihtokongressista ja oli luonani kyläilemässä. Samassa reissussa hän pääsi myös seuraamaan treenejämme ja haastamaan urheilijoitamme nopeusvedoissa. Suurimmalle osalle ryhmäläisistäni Anni oli tuttu jo Habita- ja Hopeasompaleirien kautta, lopuille esittelin Annin Hiihto-lehden uusimpana kansikuvatyttönä 😉

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että kansikuvamallius tuli itsellenikin tietoon vasta siinä vaiheessa, kun lehti kolahti sisään postiluukusta kotona Jyväskylässä. Taas piti valmennettaville todeta, että tehkää mieluummin niin kuin sanon, älkää niin kuin minä teen. Nyt siis esimerkkinä tuo kansimallin ei niin eteenpäin hyökkäävä vuorohiihtoasento kuin olisi suotavaa 😉 Mutta se kansikuvista ja hiihtoasennoista, jos palataan asiaan ja valmennuksen pariin, niin oma valmennusurani alkoi varsinaisesti kutakuinkin samoihin aikoihin kuin liikuntabiologian opiskeluni Jyväskylän yliopistossa, eli noin viitisen vuotta sitten. Olen kuitenkin hiihtänyt itse kilpaa aivan pienestä pitäen, ja lukion viimeisinä vuosina ja muutama vuosi sen jälkeen valmensin itse itseäni, joten valmennuskokemusta tuli tavallaan kartutettua jo silloin. Olin tuolloin (ja edelleenkin) melko fanaattinen tiedonhakija kaikessa liikuntafysiologiaan ja liikuntaan liittyvissä asioissa, rakastan oppia ja kokeilla uutta, joten liikuntabiologian opintojen aloittaminen ja valmennuspolulle lähteminen tuntui siksi melko luonnolliselta vaihtoehdolta.

Tällä hetkellä olen opinnoissa siinä vaiheessa, että gradumittaukset ovat takana ja valmistuminen ei välttämättä tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta kuin muutamia vuosia sitten. Olen kuitenkin aloittanut tänä syksynä myös liikunnanopettajan opinnot, joten muutama lisävuosi yliopistossa on joka tapauksessa edessä, mutta yksi maisterin paperi liikunnalta maistuisi kuitenkin erittäin hyvältä jo lähitulevaisuudessa, ja se onkin yksi ensi vuoden suurista tavoitteista. Liikuntabiologian graduni käsittelee hyvin yllättäen hiihtoa, ja tein siihen kuuluvat mittaukset viime keväänä Vuokatissa. Vertaan gradussani mm. hiihdon ja rullahiihdon fysiologisia vasteita sekä sauvavoimia intervalliharjoituksessa, joka tehdään samalla radalla ja samoilla vauhdeilla sekä lumella että matolla. Graduni liittyy myös Marian jo mainitsemaan kongressimatkaan, sillä pääsin esittelemään saamiani tuloksia maailman kärkipään hiihtotutkijoille Itävallassa. Täytyy myöntää, että muutama yö jäi syksyn aikana nukkumatta ja muutama painajainen tuli nähtyä tuon esityksen vuoksi, mutta matka oli kokemuksena mahtava ja esityksestäkin jäi erittäin positiivinen fiilis. Esitys oli itselleni ensimmäinen kongressissa ja tulevaisuus näyttää, tuleeko niitä lisää. Ehkä, ehkä ei.

Tapasimme Annin kanssa ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Vierumäellä Hiihtoliiton kakkostason valmentajakoulutuksessa. Uskallan väittää, että kyseinen koulutus oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmennuksesta näin paljon. Kyseisen II-tason koulutuksen jälkeen kisoissa ja erilaisissa valmennusseminaareissa käymistä on odottanut entistäkin enemmän, kun tietää, että paikalla on aina niitä, joiden kanssa juttua riittää. Meillä oli koulutuksessa huikea ”supervalmentajakollegaporukka” (terkkuja Carlokselle ja Samille!), jonka kanssa valmennusasioita käsiteltiin nuorekkaalla ja innokkaalla otteella. Kurssin aikana huomasimme Annin kanssa, että olemme valmennus- ja muissakin asioissa hyvin samalla aaltopituudella. Lisäksi samanikäiset valmennettavat ja samanlaiset kokemukset nuorena naisvalmentajana yhdistivät meitä alusta saakka. Tämän on huomannut myös henkilökohtainen valmennettavani, joka joskus totesi, että saa meiltä molemmilta ihan samanlaisia valmennuksellisia vinkkejä.

Tuo II-tason valmentajakoulutus oli tosiaankin erittäin positiivinen ja innostava kokemus, ja yksi sen monista hyvistä puolista oli juurikin uusiin mahtaviin kollegoihin tutustuminen, ajatusten vaihtaminen sekä pitkät, joskus jopa kiivaat keskustelut (väittelyt?) valmennuksellisista asioista.  Tuon koulutuksen aikana huomasi erityisesti, kuinka tärkeitä keskustelut ja yhteiset pohdinnat ovatkaan valmentajana kehittymisen ja uuden oivaltamisen kannalta.  Avoimuus on avain kehittymiselle ja vain sitä kautta, että itse uskaltaa avata omia ajatuksiaan ja tuoda esille ideoitaan, voi saada myös muilta vastineeksi kullanarvoisia ajatuksia. Olen ollut valmentajana erittäin onnekas, sillä olen saanut työskennellä monien mahtavien, nuorten sekä kokeneiden, kollegojen kanssa eri ryhmissä. Ensimmäiset leirit valtakunnallisella HS-leirillä valmensin yhdessä Siveniuksen Hennan ja Immosen Jarin kanssa, ja heiltä saadut näkökulmat, ajatukset ja kommentit ovat antaneet pohjaa myös oman valmentajanpolkuni ensimetreille. Viimeisen kahden vuoden aikana olen valmentanut paljon Akun (Nikander) kanssa ja täytyy sanoa, että nämä vuodet ovat opettaneet minulle valmentajuudesta sekä vuorovaikutuksesta myös äärimmäisen paljon. Sain tänä keväänä myös mahdollisuuden lähteä yhdessä Akun kanssa koutsaamaan Jyväskylä-Lahti- Habitaryhmiä, ja vaikka aluksi epäilin ottaa haastetta vastaan, sain siihen Akulta kannustusta ja luottoa, ja päätinkin sitten lähteä mukaan. Tänään, koko kesän ja syksy kestäneen leirityksen jälkeen, en voi muuta sanoa kuin että onneksi lähdin. Kokemus oli sekä haastava sekä opettavainen, mutta samalla äärimmäisen mahtava, innostava ja palkitseva eli juuri sitä, mitä valmennus parhaimmillaan on. Odotan erittäin innolla talvea ja kisoja, joissa pääsen näkemään urheilijoiden edesottamuksia, sekä mahdollisesti haastamaan heitä numerolappu rinnassa myös itse.

Kuluneen vuoden aikana olemme törmäilleet Annin kanssa kisoissa, edustaneet nuorta valmentajasukupolvea Valmentajakerhon juhlaseminaarissa Vierumäellä ja valmentaneet Hopeasompaleirillä Vuokatissa sekä Rovaniemellä. Kaikkiin näistä liittyy paljon naurua, kannustusta ja valmennusasioiden jakamista. Valmennusasioiden ohella Anni on ollut tärkeänä tukena väitöstutkimukseni tekemisessä, sillä hän on ymmärtänyt aiheen tärkeyden ja kannustanut eteenpäin. Ihan ensimmäiseen pilottitutkimukseeni sain myös urheilijoita Annin kautta. Edellä mainituista valmennustapahtumista emme varmaan koskaan unohda Valmentajakerhon seminaaria – pukeutumisongelmien sekä Immo Kuutsan kannustavien sanojen takia. Olimme juuri aiemmin päivän aikana tuskailleet siitä, miten olla myös miesurheilijoiden silmissä uskottava valmentaja, joten se osui ja upposi, kun Immo Kuutsa totesi juhlapuheessaan, että ”Pojasta valmentajapolvi paranee, mutta tytöstä se vasta paraneekin”. Ja mitä niihin pukeutumisongelmiin tulee, niin voidaan molemmat luvata, että ei enää koskaan yritetä korjata ylipukeutumista yhdistämällä juhlamekko korkokenkien sijasta lenkkareihin – ei toimi 😀 Rovaniemen leiri on molemmilla vielä hyvin mielessä, joten päätimme kirjoittaa siitä vielä vähän enemmän.

Tämän vuoden Rovaniemen valtakunnallinen HS- leiri oli itselleni tosi merkityksellinen, sillä se oli viimeinen leiri -01 syntyneiden tyttöjen valmentajana ennen heidän siirtymistään Habita- ikäluokkaan. Olen ollut näiden tyttöjen koutsina lähes koko kolmen vuoden leirityksen ajan, ja heidän kanssaan on ollut suuri ilo toimia. Nämä tytöt ovat äärimmäisen motivoituneita, kunnianhimoisia, taitavia ja energisiä persoonia, jotka ovat taanneet, että yhtäkään leiriä ei voi kutsua tylsäksi. Hienoa on myös ollut heidän esimerkillinen käyttäytymisensä niin treeneissä kuin niiden ulkopuolellakin, joka on antanut mallia myös nuoremmille ikäluokille kaikilla leireillä. Tällä Rovaniemen leirillä teimme monta erittäin onnistunutta harjoitusta, joista erityisesti jäivät mieleen Marian vetämä sprinttitreeni sekä viimeisenä päivänä vedetty määräintervalliharjoitus juosten laktaattimittauksilla. Etenkin sprinttitreenissä oli mahtavaa, kun pystyi itse olemaan enemmän urheilijan roolissa ja tarkkailemaan samalla Marian ja Eskon, jotka olivat samaan aikaan Rovaniemellä III-tason koulutuksessa, toimintaa ryhmän valmentajina. Tarkkailemalla muiden valmentajien toimintaa voi itse oppia hyvinkin paljon ja keskustelujen lisäksi tämä muiden tekemisen seuraaminen olisi myös tärkeää valmentajana kasvamisen kannalta. Lisävalmentajien ansiosta pääsin siis itse vetämään nuo molemmat treenit mukana Rovaniemellä, ja ne toimivat erittäin hyvin. Minulle on valmentajana kullanarvoista, että pystyn vetämään joitakin treenejä yhdessä urheilijoiden kanssa ja saan sitä kautta todellisen tunteen treenin toimivuudesta ja tehoista. Tämä seikka motivoi vahvasti myös omaa harjoitteluani, sillä urheilijat alkavat olemaan jo niin kovakuntoisia, että se vaatii koutsiltakin jo paljon jos haluaa pysyä perässä. Ja toisaalta, myös urheilijat ovat kiitelleet sitä, että treenaan toisinaan heidän kanssaan tai toimin esimerkiksi jäniksenä testijuoksuissa. Haaste on siis näin molemmin puolinen 😉

Minulle Rovaniemen reissu oli hyvä yhdistelmä käytännön valmennustehtäviä HS-leirillä sekä uuden valmennustiedon oppimista III-tason valmennuskurssilla. Kurssin pääteemoja olivat kilpailukauden suunnittelu, erilaiset hiihtotekniikat ja hiihtäjän terveyteen liittyvät asiat. Aikaa oli hyvin varattu myös kaikkien kurssilaisten syksyn aikana tehtyjen kehittämistehtävien läpikäymiseen. Itse olin valinnut kehittämiskohteekseni sprinttiharjoittelun. Siksi sainkin tehtäväkseni vetää HS-leiriläisille sprinttiluennon sekä -harjoituksen. Molemmat onnistuivat niin hyvin, että toteutan saman yhdistelmän myös omille valmennettavilleni juuri ennen joulutaukoa. Koko kurssi oli kaikkiaan erittäin motivoiva ja innostava. Oli hienoa päästä tekemään yhteistyötä niin monien eri valmentajien kanssa, toimia apuvalmentajana vanhimpien ja tavoitteellisten tyttöjen ryhmässä, pohtia syvällisesti eri hiihtotekniikoita (kun niitä harjoittelee sisätiloissa ja ilman suksia, on oikeasti pakko ajatella, mitä tekee), ymmärtää syvällisemmin psyykkisen valmennuksen merkitystä ja saada tärkeitä vinkkejä oman valmennuksen kehittämiseen.

Kiitos Marialle tästä mahdollisuudesta päästä jutustelemaan blogiin. Oli mahtavaa päästä seuraamaan myös treenejä Espoon Oittaalle (ja tosiaan haastamaan EHS:n junnuja nopeusvedoissa ;), pitää kokeilla tätä myös omien Ski Jyväskylän junnujen kanssa Joulutauon jälkeen Jyväskylässä. Toivotaan että lunta tulee, niin etelämmässäkin päästään vähän leveämmille laduille. Oikein hyvää joulua kaikille, kisoissa nähdään!

Anni & Maria

Syksy Rovaniemellä – urheilijan ja valmentajan ajatuksia Rebecan jaksovaihdosta

Lokakuussa kirjoitimme Rebecan kanssa siitä, miksi hän päätti lähteä lukiovaihtoon Rovaniemelle. Valmentajan ja varaäidin roolissa pääsin itsekin osallistumaan muutto- ja koulunaloituskuvioihin. Nyt lukion kakkosjakson koeviikko on ohi ja tuli aika palata Espooseen. Tässä jutussa pohdimme yhdessä sitä, millainen kokemus Ounasvaaran lukiovaihto oli Rebecalle. Myös valmentajalla on tässä sanansa sanottavana – tulihan Rovaniemellä käytyä vajaan parin kuukauden aikana peräti kolmesti.

Ensimmäinen reissuni ajoittui siihen, kun Rebecca lähti Rovaniemelle, toinen puolestaan marraskuun puoliväliin ja viimeinen marraskuun loppupuolelle, jolloin Rebecan kotiinpaluun aika koitti. Toisella ja kolmannella reissulla ehdin tehdä myös jatko-opintoihini liittyvää tutkimusta ja haastatella niin urheilijoita kuin valmentajiakin sekä pitää heille ravitsemukseen liittyviä luentoja. Paljon jäi kuitenkin myös aikaa Rebecan treenien seuraamiseen sekä omaan treenaamiseen – jälkimmäiseen ehkä jopa liikaakin 😀 Mutta eipä ole koskaan tullut hiihtokilometrejä näin paljon kasaan loka-marraskuussa, ei minulle eikä Rebecallekaan.

Isoimman yksittäisen plussan nostan lukiovaihdosta aamutreeneille, joita pidettiin kolmesti viikossa. Oli hienoa tietää, että silloinkin, kun en itse voinut olla treenejä seuraamassa, valmennus oli takuuvarmasti laadukasta ja harjoitukset monipuolisia. Kiitokset siis Jannelle! Olosuhteille puolestaan menee toinen plussa. Ensilumen latu oli Rovaniemellä alusta saakka todella hyvässä kunnossa ja niin pitkä, ettei siihen hetkessä edes ehtinyt kyllästyä. Vaikka Espoossakin käväisi yllätystalvi marraskuussa, sai Rebecca silti nauttia moninkertaisesti paremmista harjoitusolosuhteista Lapissa asuessaan.

Seuraavassa on Rebecan mietteitä siitä, miten vaihto meni ja millainen kokemus se kaikkiaan oli.

Ensimmäinen viikko meni Rovaniemellä tutustuen latu- sekä lenkkipohjiin. Aamutreenit olivat jotain aivan uutta minulle, koska en ole kotona urheilulukiossa. Pikkuhiljaa tähän rytmiin silti tottui ja oli ihanaa saada treenit jo tehtyä heti aamusta. Alkuaika koulussa oli hiukan vaikeaa, sillä suomenkieli ei ole varsinaisesti äidinkieleni. Lopulta koulukin alkoi sujumaan paremmin ja selviydyin kokeistakin kiitettävästi. Myös mahtava kouluruoka oli iso plussa ;).

Treenit kaiken kaikkiaan sujuivat todella hyvin, ja kuntoakin alkoi löytyä viimeisillä viikoilla tahmean lokakuun jälkeen (tosin reenitunteja tuli jonkin verran lokakuun puolella joka varmaan oli syy tähän… :D). Valmentaminen Rovaniemellä oli huippuluokkaa, ja porukkakin oli aivan huippu. Ensilumenlatukin oli aivan mahtavassa kunnossa koko sen ajan kun olin Rovaniemellä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta olen todellakin menossa Rovaniemelle uudestaan jaksovaihtoon ensi vuonna jos oma koulunkäynti sen vaan sallii!

Kauden toinen Suomen Cup hiihdettiin Rebecan toiseksi viimeisellä Rovaniemen viikolla. Kokonaisuudessaan Suomen Cupista jäi huomattavasti parempi maku kuin Vuokatin cup-avauksesta. Vaikka karvaita pettymyksiä mahtui sekä omien urheilijoideni kuin kavereideni suorituksiin, oli viikonlopussa myös paljon positiivista. Eteenpäin on menty jo lyhyessä ajassa. Jos Rebecan suoritusvarmuus kasvaa tätä tahtia sprinteissä, aletaan kohta jo hätyytellä jatkopaikkoja myös erissä.

Rovaniemen reissun jälkeen vedettiin pari päivää henkeä etelässä, mutta eilen jo lähdettiin EHS:n lumileirille Saariselälle. Pakkasta lukuun ottamatta täällä kyllä kelpaa hiihtäjän hiihdellä. Tai no, toiset saavat nauttia Saariselän hangista koko viikon ajan, toiset puolestaan lähtevät kesken viikon valmentajakurssille – minnekäs muuallekaan kuin Rovaniemelle. 😀

Kun urheilijoiden ravitsemuksesta tuli sydämen asia

Viimeisen parin viikon aikana iso joukko nuoria hiihtäjiä valmentajineen on päässyt näkemään, mikä muu kuin hiihtovalmennus tällä hetkellä täyttää kalenteriani ja miksi esimerkiksi marraskuun aikana matkustan useamman kerran mm. Vuokattiin, Rovaniemelle ja Tampereelle. Koska asia on juuri nyt niin ajankohtainen ja tärkeä, päätin kirjoittaa siitä kokonaisen blogitekstin.

Kun reilu vuosi sitten aloin suunnitella jatko-opintojani, kovinkaan moni ei pitänyt tutkimusaihetta erityisen tärkeänä. Minä ja ohjaajani kuitenkin tiesimme, että kentällä on huutava pula hyvästä ravitsemusvalmennuksesta. Viimeistään syksyn aikana koko lähipiirini on vakuuttunut aiheen tärkeydestä, eikä esimerkiksi pikkuvelikään enää totea, että ”susta piti tulla tuotekehittäjä ja sun piti päästä tekemään kaikkea jännää, mutta vaihdoitkin sitten tommoselle humanistialalle”. Nykyään velikin on ihan vaikuttunut siitä, että ravitsemuksen ja urheilijoiden kanssa voi tehdä kaikkea jännää ja että liian harva urheilija ymmärtää, miksi ei ole se ja sama, mitä syö.

Mitäkö sitten jatko-opinnoissani tutkin? Tavoitteenani on selvittää, minkälaista suomalaisten nuorten kestävyysurheilijoiden ja heidän valmentajiensa ravitsemusosaaminen on. Tähän käytetään kyselylomaketta, joka on tämän vuoden aikana luotu ja validoitu yhdessä muiden urheiluravitsemuksen ammattilaisten kanssa. Tavoitteena on, että lomakkeen täyttäisi vähintään 400 nuorta urheilijaa, jotta tuloksia voitaisiin pitää luotettavina. Tällä hetkellä vastauksia on jo yli 100 – tästä iso kiitos Vuokatti-Ruka Urheiluakatemialle, hiihdon Habita-ryhmille ja ampumahiihtäjille. Marraskuun aikana myös monet muut hiihtäjät, ampumahiihtäjät ja suunnistajat pääsevät täyttämään lomakkeen. Pyöräilijät ja yleisurheilijat ovat vuorossa vähän myöhemmin. Kyselystä saatuja tuloksia käytetään pohjana tutkimuksen myöhemmissä vaiheissa, joissa on tarkoitus käytännössä etsiä nykyaikaisia ratkaisuja, joilla voitaisiin parantaa urheilijoiden ravitsemusvalmennusta. Näiden lisäksi tarkoituksenani on tutkia syömishäiriöitä suomalaisessa urheilussa.

Miksi aihe on tärkeä? Suomalaisessa valmennusjärjestelmässä ravitsemusvalmennus on perinteisesti ollut vähäistä. Monissa muissa maissa niin valmennuskoulutuksissa kuin urheilijoiden valmennuksessa ravitsemuksella on huomattavasti suurempi rooli. Suomessakin on kuitenkin nähty, että tälle olisi tarvetta – moni urheilija ja valmentaja ei yksinkertaisesti tiedä, mitä ja miten urheilijan kuuluisi syödä. Valitettavasti urheilija antaa tällä tasoitusta muille, sillä monipuolisen ravinnon kuuluisi olla urheilijalla yhtä tärkeää kuin harjoittelun ja levon. Jos jokin näistä osa-alueista on pielessä, urheilijan kehittyminen kärsii ja esimerkiksi palautuminen hidastuu. Tämä on myös ensimmäinen tutkimus, jossa tutkitaan ravitsemukseen kohdistuvia asenteita, osaamista ja kiinnostusta suomalaisilla kestävyysurheilijoilla.

Ravitsemusasioista voi olla vaikea saada puolueetonta tietoa ja ravitsemusvalmennusta tarjoavat hyvin erilaiset tahot. Siksi olisikin tärkeää, että urheilijat ja valmentajat ymmärtäisivät, kenen tietoon luottaa ja kenen ei. Esimerkiksi lisäravinteita myyvät yritykset lähtevät usein mielellään sponsoroimaan urheiluseuroja (tällaiseen keskusteluun osallistuin itsekin eilen ravitsemustiedekollegoideni kanssa – yhteistyösopimusta ei syntynyt).  Monet näistä tuotteista ovat harvoin millään tavalla tarpeellisia urheilijan ruokavaliossa ja siksi suututtaakin, kun taitavat puhujat näin yrittävät väittää. Totta kai on myös lisäravinteita, joiden käyttäminen kestävyysurheilussa voi olla perusteltua (mm. urheilujuomat ja energiageelit), mutta valtaosa esimerkiksi vitamiini- ja kivennäisainelisistä menee pelkästään höpöhöpö-kategoriaan. Tätä pyrin urheilijoillekin painottamaan. Kyseisten firmojen edustajat tyypillisesti myös tarjoavat urheilijoille ravitsemusvalmennusta ja varmasti moni muukin alan ”asiantuntija” näin tekee. Lähtökohtana on kaupallinen intressi, ei niinkään urheilijan terveys. Tämä harmittaa ja turhauttaa minua.

Urheilupiireissä tutkimukseni on otettu ilolla vastaan. Kaikki valmentajat, joiden kanssa olen asiasta puhunut, ovat olleet sitä mieltä, että aihe on äärimmäisen tärkeä ja että siihen on puututtu liian vähän. Kun olen käynyt teettämässä kyselyä leirien yhteydessä, olen samalla pitänyt urheilijoille luentoja ravitsemukseen liittyen. Luentojen jälkeen esille nousseiden kysymysten jälkeen ajatus siitä, että urheilijat eivät tiedä, mitä syödä ja keneltä pyytää apua, on vain vahvistunut. Siksi on ollut hyvin palkitsevaa päästä auttamaan urheilijoita konkreettisella tasolla.

Koska 16 – 20-vuotiaiden kestävyysurheilijoiden määrä Suomessa on rajallinen, on jokainen saamani vastaus tärkeä. Siksi tutkimusta saa mainostaa ja minuun saa mielellään ottaa yhteyttä, jos aihepiiri kiinnostaa. Myös tutkimuksen myöhempiin vaiheisiin tarvitsen vapaaehtoisia. Tämän lisäksi vinkit mahdollisista yhteistyökumppaneista olisivat minulle hyvin tärkeitä, jotta tutkimuksen saa kunnialla vietyä läpi.

mariaelisa.heikkila(at)gmail.com

Nuorena naisvalmentajana urheilumaailmassa

Valmentajapolkuni ei ole aina edennyt helposti ja kivuttomasti. Vielä muutama vuosi sitten olin valmis lopettamaan koko valmentamisen. Suurimpana syynä ei suinkaan ollut esimerkiksi se, että valmentaminen vie paljon aikaa. Suurimpana syynä oli se, että tuolloin uskoin, ettei minusta voi koskaan tulla uskottavaa valmentajaa. Koska olen nuori ja koska olen nainen. Olen varma, että olisin päässyt valmentajana huomattavasti helpommalla, jos olisin vanhempi ja etenkin jos olisin mies. Ihan jokainen naisvalmentaja, jonka kanssa olen jutellut asiasta, on ollut samaa mieltä. Ennen kuin joku lupaava naisvalmentajanalku lopettaa uransa, jokaisen kannattaisikin miettiä, miten valmentajiin suhtautuu. Ei kai erilaisuuden tarvitse tarkoittaa automaattisesti sitä, että on huonompi kuin muut?

Suuri osa hiihtovalmentajista on miehiä, huoltohenkilöistä lähes kaikki, vanhemmista ja urheilijoista sentään molemmat sukupuolet ovat tasaisesti edustettuina. Miesvaltaisuus selittänee sen kurjan tosiasian, että kaikki tuntemani naisvalmentajat ovat saaneet jossain vaiheessa valmentajauraansa osakseen tytöttelyä ja tietynlaista epäluottamusta. En tosin väitä, että miehet olisivat tähän ainoastaan syyllisiä – kyllä naisetkin osaavat aliarvioida toisiaan.

Syyskuun alussa törmäsin Helsingin Sanomissa uutiseen, joka vahvistaa sen, että kaikkien mielestä naiset eivät sovi valmentajaksi, etenkään miesurheilijoille. Uutisessa todetaan, että naisten matka valmentajaksi on huomattavasti haastavampi kuin miesten. Osasyynä tähän on se, että miesvaltaisella alalla miehet saavat luotua keskenään vahvempia verkostoja, joiden kautta esimerkiksi välitetään tietoa valmentajatarpeista. Toinen tärkeä syy on se, että urheilua pidetään edelleenkin enemmän miesten alueena. Suomen ammattivalmentajista vain alle neljäsosa onkin naisia. Kuten jutussakin hyvin tuodaan ilmi, ihmettelen itsekin usein sitä, miksei valmentaja voi olla vain valmentaja, ilman sukupuolen mukanaan tuomaa suhtautumista. Eivätkö valmentajan taidot ja kyky tulla toimeen ihmisten kanssa kuitenkin ratkaise huomattavasti enemmän kuin se, onko valmentaja mies vai nainen?

Pahin epäusko omiin kykyihini, mutta toisaalta muutos kohti onnellista nykytilannetta, osui eräälle lumileirille jokunen vuosi sitten. Silloin muut valmentajat (miehiä) ja isät istuivat iltaa useana päivänä peräkkäin ja tekivät leiriin liittyviä päätöksiä. Mielipiteilläni ei ollut mitään merkitystä, enhän edes saanut kutsua kyseisiin tilaisuuksiin. Tuolloin totesin, että ainoa tapa päästä uskottavaksi valmentajaksi on saavuttaa ensin nuorten 100-prosenttinen luottamus. Siihen ei kauaa mennyt, koska välit heidän kanssaan olivat aina olleet hyvät. Pikkuhiljaa urheilijoiden luottamuksen ja urheilijoiden parantuneiden tulosten kautta syntyi myös vanhempien ja muiden valmentajien luottamus ja tarinan loppu onkin onnellinen. Voin tuntea olevani oikeastaan missä tahansa täysin uskottava valmentaja, vaikken olekaan mies.

Olen onnellinen siitä, että Hiihtoliitossa on koko valmentajaurani ajan ollut vahvoja naisvalmentajia. Heidän esimerkistään olen saanut uskoa siitä, että valmentaja voi halutessaan nousta korkeallekin, jos vain haluaa – ja vaikka olisi nainen. Ja sitä paitsi, heistä on saanut hyviä kavereita ja lisäksi hyvän naisvalmentajaverkoston. Vaikka heitäkin on välillä raivostuttanut valmennusalan mieshenkisyys ja se, kuinka paljon enemmän naisena saa tehdä töitä uskottavuutensa eteen, ovat he löytäneet asiasta myös hyvää. Naisena jää helpommin mieleen ja valmennuksen huippupaikoille eteneminen voi loppupeleissä olla helpompaa, kun erottuu massasta. Vaikka nuo huippupaikat eivät välttämättä ole omissa tavoitteissani, olen itsekin alun epäuskon jälkeen löytänyt naisvalmentajuudesta paljon hyviä puolia. Ohessa on niistä osa.

Todella karkean yleistyksen mukaan miehet ovat suoraviivaisia ja naiset puolestaan ajattelevat kaikesta monimutkaisesti. Tästä voi olla etua myös valmennuksessa. Jos puhuu urheilijalle hienotunteisesti, välttää todennäköisemmin myös mahdolliset konfliktitilanteet. Kaksi esimerkkiä tästä: Kuulin juniorina moneen kertaan, kun isät juttelivat keskenään, että ”taas meidän lapselle pitää ostaa uudet sukset, kun se painaa niin paljon enemmän kuin viime talvena”. Jos tämä ei loukkaa murrosiän keskellä olevaa nuorta, niin mikä sitten? Vaikka asia olisi pelkkää faktaa, voisi sen muotoilla hieman hienotunteisemmin. Toinen esimerkki liittyy myös siihen, kuinka asiat voi sanoa liian suoraan tai kauniimmin, jolloin vaikutus on myös parempi. Muistan edelleen, kun eräissä nuorten SM-kisoissa pelkäsin alkuun kuollakseni jyrkkää ja mutkaista alamäkeä. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että kaikki isät totesivat, että eihän tässä mitään ongelmaa ole, vauhtia vaan. Valmentajani kuitenkin suhtautui asiaan hieman erilaisella otteella ja juttelun ja parin treenikerran jälkeen mäessä ei ollutkaan enää mitään pelättävää. Joskin kyllä siinä seuraavana päivänä meni moni kanssakilpailija puuta päin, joten ei se ihan helpoimmasta päästä ollut. Välillä ajattelen asiat liiankin monimutkaisesti, mutta silti olen sitä mieltä, että liian suoraviivaisuuden välttely ja asioiden pohtiminen monelta kantilta voi johtaa parempiin tuloksiin myös valmentamisessa. Rajansa tosin kaikella.

Naisvalmentaja on suurella todennäköisyydellä tunteellisempi kuin miesvalmentaja. Tietynlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen ei kuitenkaan mielestäni ole huono juttu. Silloin urheilijakin tietää, että valmentaja on täysillä mukana siinä, mitä tekee. Voin ainakin itse rehellisesti myöntää, että itku ei ole ollut kaukana silloin, kun joku urheilijoistani on pärjännyt arvokisoissa joko erittäin hyvin tai erittäin huonosti. Yhdessä koetut isot tunteet yhdistävät urheilijaa ja valmentajaa paremmin kuin mikään muu.

Naisvalmentajana myös tyttöjen terveysasioihin on helppo suhtautua, koska niistä on omakohtaista kokemusta. Klassinen esimerkki näistä on kuukautiset. Niistä on kyllä ollut puhetta kaikissa valmentajakoulutuksissa ja miesvalmentajat tuntuvat myös sisäistäneen sen, että niillä on merkitystä naisurheilijan terveyden kannalta. Mutta usein asia kuitataan sillä, että jos kuukautiset tulevat edes jollain tapaa säännöllisesti, asia on käsitelty, eikä siihen tarvitse hetkeen palata uudelleen. Jouduin (vai pääsin?) jopa luennoimaan kerran valmennuskoulutuksessa asiasta miesvalmentajille ja kertomaan, ettei asia ole ihan näin mustavalkoinen. Naisvalmentajana on helppo suhtautua siihen, että joillekin kuukautiset voivat tarkoittaa järjetöntä kipua, tunteiden vuoristorataa, tukkoista ja flunssaista oloa ja muuttunutta ruokahalua – toisille niistä ei ole minkäännäköistä vaikusta ja jollain ne voivat jopa parantaa suorituskykyä. Uskon, että tyttöjen on helpompi jutella kyseisestä asiasta toiselle naiselle, jolloin yhdessä voidaan pohtia, miten näihin tulee kiinnittää huomiota valmennuksessa.

Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että valmentajan ammatti on Suomessa huomattavasti useammin miehelle kuin naiselle suunnattu. Etenkin tämä koskee huipputason valmentajapaikkoja. Ehkä asia vielä vuosien kuluessa muuttuu erilaisten hankkeiden (esim. ”Valmentaa kuin nainen”) kautta. Sitä ennen suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni.

Mitä tehdä nuorten selkäkivuille?

Havahduin viimeistään viime talvena siihen, että lähipiirissäni olevilla nuorilla hiihtäjillä on aivan liikaa alaselän rasitusmurtumia ja muita lievempiä kiputiloja. Juttelin asiasta myös muiden suomalaisten valmentajien kanssa ja sain valitettavan vahvistuksen asiaan. Kaikki tunsivat nuoria, joilla oli ollut rasitusmurtuma selässä. Kävi myös ilmi, että hiihto ei suinkaan ole ainoa laji, jossa selkäongelmien määrä on kasvanut hurjasti viime vuosina. Päätin, että asialle pitää tehdä jotain, sillä yhtään potentiaalista nuorta hiihtäjää ei ole varaa menettää rasitusvammojen takia.

Otin yhteyttä Espoossa toimipistettään pitävään urheilufysioterapeutti Juha Koistiseen. Hän toimii muun muassa vastaavana fysioterapeuttina Suomen Olympiakomiteassa. Juhalta löytyy myös hiihtotausta, ja hän lupautuikin mielellään auttamaan EHS:n nuorisovalmentajia hiihtäjien rasitusvammojen ehkäisyssä. Keskiviikkona kävimme urheilijoiden, valmentajien ja vanhempien kanssa kuuntelemassa tietoiskua selän ja polven alueen rasitusvammoista, siitä mikä niihin vaikuttaa ja millä toimenpiteillä niitä voisi ehkäistä. Torstaina pääsimme itse asiaan, eli kuntopiiriin, jossa teimme Juhan johdolla keskivartaloa vahvistavia liikkeitä ja liikkuvuusharjoitteita. Nyt kaikilla ryhmäläisilläni on käsitys siitä, miten syviä vatsalihaksia, kylkiä, selkälihaksia ja pakaroita kannattaa vahvistaa. Kaikki harjoittelu ei suinkaan saa olla isoilla painoilla tapahtuvaa voimatreeniä. Toisaalta, kun keskivartalon alueen hallinnan saa hyväksi ja mm. selkää ja polvia rasittavat virheasennot pois, uskaltaa kovempiin voimatreeneihin ottaa myös kunnon painot mukaan. Myös kuntopiirissä läpikäymämme liikkeet olivat sellaisia, että niitä on mahdollista koventaa lisäpainojen avulla – joskin kaikki saivat ne tuntumaan hyvin myös ilman lisäpainoja.

Koko ryhmän tasolla suurimmiksi haasteiksi muodostuivat lantion alueen jäykkyys ja selän asennon hallinta. Lantion alueen jäykkyyttä oli havaittavissa esimerkiksi kyykkyliikkeissä ja kyykkyasennossa tehtävissä liikkuvuusharjoitteissa. Osalla oli näiden kanssa hyvin suuria ongelmia. Tämä saattaa osalla rajoittaa myös taloudelliseen hiihtoasentoon pääsemistä. Toinen ryhmätason ongelmakohta oli selän asennon hallinta. Turhia selän pyöristymisiä ja notkistumisia tuli paljon liikkeiden aikana. Näihin tulemme kiinnittämään huomiota entistä enemmän treeneissä, jotta turhilta selkäkivuilta vältytään. Tärkeintä kuitenkin on, että nuoret ottavat liikkeet mukaansa omaan harjoitteluun, sillä yhteisharjoittelussa aika ei vain millään riitä, jos iso osa siitä pitäisi käyttää tukilihaksiston harjoitteluun. Nyt kun liikemallit ovat kaikilla hallussa, toivonkin, että oppimistamme harjoituksista tulee osa nuorten normaalia harjoitusohjelmaa.

Syitä selkäongelmien lisääntymiseen olemme pohtineet moneen kertaan niin valmentajien, vanhempien kuin itse urheilijoidenkin kanssa. Osansa keskusteluun toi myös kokenut fysioterapeutti eilisessä tietoiskussaan. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että monipuolisen liikunnan väheneminen lapsena vaikuttaa selvästi selkäoireiden lisääntymiseen. Vielä minun lapsuudessani leikittiin pihalla, kiipeiltiin puissa, juostiin ja riehuttiin. Tuntuu siltä, että tällaisen luonnollisen liikunnan harrastaminen lapsuudessa vähenee vuosi vuodelta ja korvaantuu passiivisella istumisella ja näyttöruutujen tuijottamisella. Omatoimisen liikunnan sijaan entistä useampi kuitenkin harrastaa urheilua jossain urheiluseurassa. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Kun pelkkää lajitreeniä tulee liian aikaisin, ei kroppa välttämättä kestä sitä kaikessa yksipuolisuudessaan. Monipuolinen harjoittelu ja aktiivinen vapaa-aika onkin äärimmäisen tärkeää kaikkien rasitusvammojen ehkäisyssä. Hiihtokoulua vetäessä on ollut pelottavaa huomata, kuinka huonot kehonhallinta- ja koordinaatiotaidot monella lapsella ovat. Jotta ne vahvistuisivat kunnolla, lajiharjoittelun ohella on pakko tehdä muutakin ja samalla luoda valmiudet vanhemmalla iällä tapahtuvalle varsinaiselle hiihtoharjoittelulle.

Liika istuminen kipeyttää aikuisten selkien ohella myös lasten ja nuorten selkiä. Olisikin tärkeää, että pitkäaikaista ja turhaa istumista vältettäisiin mahdollisimman paljon. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että ainakin välilevynpullistumien kanssa istuminen on pahinta, mitä selälle voi tehdä. Kun on pakko istua, kannattaa ainakin kiinnittää huomiota siihen, missä asennossa istuu. Pyöristynyt alaselkä lisää kipua valtavasti.

Selän notkistumista tai pyöristymistä hiihdon ja muun urheilun aikana voivat aiheuttaa kireät etureidet ja lonkankoukistajat (notkistuminen) ja takareidet (pyöristyminen). Esimerkiksi perinteisen potkussa alaselän on pakko notkistua, jos lonkankoukistajat kiristävät liikaa. Tämä oli syynä ainakin yhdessä ryhmäläiseni selän rasitusmurtumassa. Kireyttä oli etureisissä ja lonkankoukistajissa liikaa – ja kun joustoa ei saatu sieltä, sitä oli pakko hakea muualta. Tässä tapauksessa heikoimmaksi lenkiksi osoittautui selkä, johon syntyi rasitusmurtuma. Lantion alueen ja etureisien venyttely on siis äärimmäisen tärkeää hiihtäjälle. Venytellessä kannattaa kuitenkin keskittyä hyviin ja hallittuihin asentoihin, jottei niillä riko paikkoja. Hyvä on muistaa, että lähes aina vatsalihaksista pitää löytyä tuki myös venyttelyyn. Selän asento on usein myös varsin suora, eikä sen anneta pyöristyä väkisin (esim. ei selkä pyöreänä nenää maahan istuen tehtävässä takareisivenytyksessä, vaan ennemminkin koko ylävartalo suorana eteenpäin). Myös pakara-, vatsa-, selkä- ja kylkilihasten on oltava riittävän vahvoja, jotta ranka saa tukea niistä, eikä pääse rasittumaan.

Kasvupyrähdys yhdistettynä urheiluun on myös yksi syy siihen, miksi selkäkipujen määrä juuri nuorilla on korkea. Totta kai riskiä voisi pienentää, jos jo ennen kasvupyrähdystä ja sen aikana muistaisi keskittyä tukilihasten vahvistamiseen ja monipuoliseen lajien kokeilemiseen ja liikkumiseen. Kun monipuolisen harjoittelun vielä yhdistää hyvään tukilihaksiston harjoitteluun, liikkuvuusharjoitteluun, sopivaan kuormitusmäärään, hyvään ravintoon ja lepoon, järkevä paketti alkaa olla kasassa. Suosittelen kaikille urheilijoille ja heidän tukijoukoilleen sitä, että tukilihaksiston harjoitteluun käydään hakemassa joko henkilökohtaisia tai edes ryhmätason ohjeita hyvältä fysioterapeutilta. Me ainakin olimme tähän ratkaisuun äärimmäisen tyytyväisiä!

Urheilija – ethän seiso unelmiesi edessä?

Monet tuntemistani urheilijoista haluavat päästä urheilussa huipulle. Heidän harjoittelunsa tähtääkin epäilemättä täysillä sitä kohti. Myös monet tuntemani valmentajat haluavat, että heidän urheilijansa tekevät huippusuorituksia kilpailuissa. Kaikki tehdään sen eteen, että urheilijoiden harjoittelu tähtää kohti huippukuntoa. Niin urheilijoilta kuin valmentajilta tuntuu kuitenkin usein unohtuvan, että urheilija on paljon muutakin kuin urheilusuoritustensa summa.

Isän kanssa aina kiistellään aiheesta ”Mitä teille oikein koulussa opetettiin?”. Ilmeisesti moni oleellinen asia on jäänyt oppimatta (tai pois nykyopetussuunnitelmasta), mutta minulle ainakin opetettiin, että ihminen on aina psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Tämä pätee myös huippu-urheilijaan. Pelkkä fysiikka ei riitä, vaan myös tiedollisen, emotionaalisen ja sosiaalisen puolen on oltava kunnossa. Olen tyytyväinen, että tätä näkökulmaa painotetaan nykyään myös valmentajien koulutuksissa. Tavoitteitaan kohti on helpompi kulkea, kun tunnistaa ne esteet ja motivaationlähteet, joita matkalla huipulle on. Usein nämä esteet saattavat löytyä tunnetasolta tai muualta psyykkiseltä puolelta. Urheilijan hyvä minäkuva, viihtyminen muiden urheilijoiden kanssa, urheilullisen elämäntavan toteuttaminen harjoittelun ulkopuolisessa elämässä, avoin keskusteluyhteys valmentajan ja muiden tukihenkilöiden kanssa sekä tarvittaessa myös urheilupsykologin tapaaminen ovat mielestäni avaimia kohti huipputasoa. Ja lisäksi tietysti täytyy muistaa urheilua tukeva ravinto sekä riittävä lepo. Jos nämä kaksi eivät ole kunnossa ja tasapainossa urheilun kanssa, karkaa huippu väistämättä kauemmas.

Mielestäni on valitettavaa, että monien urheilijoiden tekemisessä on paljon pieniä yksityiskohtia, jotka huomioimalla huipputaso tulisi nopeammin lähettyville. On jokaisen oma asia, miten näihin ”pikkuasioihin” suhtautuu. Pahimmillaan koko urheilu-ura voi kärsiä siitä, kun suhtautuu näihin vähäpätöisesti. Onko urheilijan elämäntyyliä silloin edes sisäistetty kunnolla? Esimerkiksi meidän valmennusryhmässämme on ollut kyseisistä urheilijan elämäntyyliä tukevista asioista moneen otteeseen puhetta, enkä sen vuoksi jaksa nipottaa niistä jokaisessa harjoituksessa. Silti viikosta toiseen ihmettelen muun muassa seuraavia asioita:

Miksi harjoitusten jälkeen ei vaihdeta kuivia vaatteita, edes kuivaa paitaa? Miksi pidemmille lenkeille ei oteta juomapulloa mukaan? Miksi pakkassäällä ei voi laittaa pipoa päähän, vaan silloinkin kuljetaan panta päässä? Miksi harjoitusten jälkeen ei heti syödä pientä välipalaa, jotta palautuminen nopeutuisi? Miksi illalla ei mennä nukkumaan ajoissa (kiitos Whatsapp, kun kerrot valmentajalle, koska urheilijat ovat viimeksi olleet paikalla)? Miksi kisapaikalle jäädään katsomaan kavereiden kisoja tennarit ja farkut jalassa ja pahimmillaan vielä ilman pipoa? Miksi kilpailusuoritukseen keskitytään, mutta alku- ja loppuverryttelyt tehdään miten sattuu? Miksi leirille lähdetään flunssaisena ja suurella todennäköisyydellä tartutetaan myös hiihtokaverit? Miksi harkkapäiväkirjaa ei täytetä ajallaan tai ollenkaan? Miksi yhteisharjoituksiin ei tulla ajoissa? Miksi ennen kovaa harjoitusta ei verrytellä kunnolla? Miksi kuluneita lenkkareita ei vaihdeta ajoissa uusiin? Miksi ennen rullahiihtoharjoituksia ei teroiteta sauvojen piikkejä? Miksi syödään mitä sattuu?

Haluan elää siinä uskossa, että jos itse olisin huippu-urheilija, tekisin kaiken mahdollisimman hyvin, jotta pääsisin kohti unelmiani. En olisi valmis antamaan kilpakumppaneille tasoitusta esimerkiksi edellä mainituilla asioilla. Itse sain hyviä vinkkejä omien arvojen motivoivasta voimasta sekä mahdollisten esteiden käsittelemisestä, kun osallistuin opintojani tukevaan koulutukseen ”Elintapamuutoksen tukeminen arvo- ja hyväksyntäpohjaisen lähestymistavan avulla”. Vaikka urheilijan ei todennäköisesti tarvitse tehdä radikaalia muutosta elintavoissaan, tekee jokaiselle varmasti hyvää hetkeksi pysähtyä ja miettiä, mikä itselle on oikeasti tärkeää. Viekö kaikki tekeminen tätä kohti? Tämä helpottuu esimerkiksi sillä, että kirjaa paperille itselle tärkeimmät arvot ja asiat ja miettii vielä erikseen jokaisen kohdalla, toteutuuko tämä asia nykytilanteessa niin kuin itse haluaisi. Jos ei, mitä asialle voisi tehdä? Itselle tärkeää ja hyvää elämää voi edistää elämällä arvojensa mukaisesti. Toivottavasti seuraavasta esimerkistä joku urheilijakin voi ottaa vaikutteita omaan ajatusmaailmaansa.

Minulla on paljon tavoitteita niin urheilu- kuin työmaailmassakin. Omassa arvokartassani puolestaan kiireettömyys tai tässä hetkessä eläminen on yksi tärkeistä arvoista. Sen toteutuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvää ja olen huomannut, että se saattaa välillä estää tai ainakin hidastaa matkaa kohti tavoitteitani. Ihan liian kauan olen juossut paikasta toiseen ”sitten kun” -asenteella. ”Kaikki muuttuu sitten kun mulla on unelmatyö, sitten kun mun selkään ei yhtään satu, sitten kun mulla on mies, sitten kun asun jossain muualla.” Pahimmillaan pysähtymättömyys on johtanut siihen, että itselle tärkeät asiat ovat jääneet pitkäksi aikaa taka-alalle. Tästä kärsii niin valmentaminen, oma urheilu kuin muu elämäkin. Yhtälailla joku muu arvo voi olla se, joka estää urheilijaa elämästä täysillä kohti unelmaansa. Kun tiedostaa sen, mikä on oikeasti tärkeää ja miten tavoitteisiin voi päästä, on matka niitä kohti jo pitkällä. Minulle yksi konkreettinen askel on taltuttaa turha kiire ja iloita niistä hetkistä, jotka tapahtuvat nyt. On turha murehtia liikaa sellaisista asioista, joihin ei välttämättä edes voi vaikuttaa. Vielä reilu vuosi sitten tuskailin, koska olin mielestäni lukenut liian vähän ravitsemustiedettä. Harmittelin myös sitä, etten ollut tehnyt pedagogisia opintoja, enkä ammattivalmentajan tutkintoa. Noin vuosi myöhemmin nautin valmentamisesta enemmän kuin koskaan ennen, ravitsemustieteestä on tullut minulle työ ja lisäksi pääsen syksyllä myös opettamaan avoimessa yliopistossa. Tarinan opetus: luota itseesi, tee täysillä sitä mitä haluat tehdä, äläkä luovuta.

”Mitä ikinä sun unelmat onkaan et saavuta niitä unessa koskaan

Ota ittees niskast kii

Kelaa mitä haluut ja tee lista siit

Ja sit elät sitä aamusta iltaan ja kun yöllä oot saanut taas virtaa

Teet taas kaikkes sen eteen vaikka välillä se vaikeeks taas menee”

(Robin feat. Elastinen: Kipinän hetki)

Urheilulomalla Norjassa

Tulin eilen kotiin vaelluslomalta Norjasta. Taas Norjasta, voisi tähän joku todeta. Viime vuosina nimittäin lähes kaikki ulkomaanmatkani ovat suuntautuneet Norjaan. Tähän on muutama yksinkertainen syy: rakastan Norjaa, sinne on helppo matkustaa, minulla on siellä hyviä ystäviä ja lisäksi asuin siellä vuoden 2011-12. Lähdin aikanaan vaihto-opiskelemaan Norjaan, koska uskoin maan sopivan hyvin ulkoilmaurheilijalle. Olin oikeassa. Ohessa on pieni matkakertomus kesän reissuista sekä muutamia suosituksia niin hiihtoa kuin vaellusta varten Norjassa. Ehkä joku muukin voisi tekstin luettuaan inspiroitua naapurimaastamme ja valita sen seuraavaksi aktiivilomakohteekseen.

Tänä kesänä olen käynyt kolmesti Norjassa. Touko-kesäkuun vaihteessa Team EHS:n ja Teme Ski Teamin leirillä Sognefjelletissä, juhannuksena ruotsalais-norjalaisissa juhannusjuhlissa ystäväni luona Oslon lähellä ja nyt vaellusreissulla Hardangerviddassa. Alkukesän leiri oli aivan täydellinen (paras leiri, jolla olen koskaan ollut) ja lisäsi valtavasti niin urheilijoiden kuin valmentajan motivaatiota. Olosuhteissa ja säässä oli pelkkää kehuttavaa – en ole koskaan ollut noin pitkää aikaa vuoristossa ilman sumua ja vesisadetta. Latua oli Sognefjellshyttan alueella noin kahdeksan kilometriä, joten kovin montaa kertaa ei samaa pätkää tarvinnut hiihtää yhden lenkin aikana. T-paidassa ja shortseissa tarkeni ladulla hyvin, mutta latu ei silti pahasti mössööntynyt lämmöstä. Samaan aikaan kanssamme leireili myös suomalaisia huippuhiihtäjiä, sekä mm. Norjan maajoukkue. Treeniseura oli siis taatusti kovaa! Suuri osa suomalaisista hiihtäjistä osallistui leirimme harjoituksiin, mikä oli mukavaa, sillä Espoon hiihtäjät saivat tästä hyvää harjoitusvastusta ja -seuraa. Valmentajan näkökulmasta oli mukavaa tutustua uusiin hiihtäjiin ja nähdä heidän harjoitteluaan.

Skjoldenista, vuonon rannalla sijainneen majoituksemme edestä lähteneet rullahiihtomaastot olivat myös jotain ihan muuta kuin Suomessa. Urheilijat saattoivat hiihtää parikin tuntia pelkkää ylämäkeä, minkä jälkeen valmentajat kuskasivat heidät turvallisesti alas. Tällaisista mäistä ei voi kuin haaveilla kotona. Koska näistä maastoista haluttiin ottaa kaikki irti, keskittyi leiri pääasiassa hiihtoon ja rullahiihtoon – siis mäkeen ja määräharjoitteluun. Totta kai ohjelmaan mahtui myös juoksua, salia, kuntopallon heittoa ja rantalentopalloa. Valmentajalle myös jalkalenkkimaastot tulivat varsin tutuiksi, koska selässäni tuolloin ollut välilevyn pullistuma ei ollenkaan tykännyt perinteisen hiihdosta tai rullahiihdosta. Selälle parasta oli mäkisessä maastossa kävely – ja sitä maastoahan Norjassa riittää. Oli mukavaa, että sykkeet pysyivät jopa lähellä aerobista kynnystä ihan vain kävellessä. Tästäkään on kotimaastoissa turha muuta kuin haaveilla.

Mäkiä tuli kiipeiltyä myös juhannusreissun yhteydessä tehdyillä lenkeillä sekä viime viikon vaelluksella. Vaikka kyseinen reissu tehtiin täysin ilman sykemittaria ja veren makua suussa, sai sillä jalat siitä huolimatta hyvään jumiin. Teimme reissun aikana pelkästään päivävaelluksia, sillä sateinen sää ei houkutellut yhtenäiselle pitkälle vaellukselle, vaikka Norjassa vaellusmökkien verkosto mahdollistaakin sen, että vaatteet olisi yön aikana saanut kuivattua sisätiloissa. Kaikissa näissä mökeissä on vähintäänkin keittiö ja sänkyjä, osasta on mahdollista ostaa myös lämmintä ruokaa. Viime viikolla kaikista hienoin, kuten myös raskain vaellus oli 22 km pituinen reissu Trolltungalle (ks. jutun kuva). Maisemat olivat uskomattomat, vaikka kielekkeen reunalla vähän huimasikin!

Lisää tietoa Norjan vaellusmahdollisuuksista ja reittien suunnittelusta löytyy täältä:

http://www.ut.no/

Tässä lisäksi hyväksi todettuja paikkoja hiihtoa ja vaelluksia varten. Rullahiihtäjiä Norjassa näkee lähes joka tienpätkällä, joten siihen en erityisempiä suosituksia kirjoitellut. Jos lähtee mäkiseen maastoon, kannattaa olla mukana kuski, sillä alamäissä vauhti kasvaa melkoisesti.

Testattuja ja hyväksi todettuja hiihtopaikkoja:

  • Sognefjellet (parhaimmillaan alkukesästä – keväällä tie on lumen takia suljettu, mutta loppukesästä lumi on jo sulanut ladultakin)
  • Holmenkollen + muut Oslon alueen latupohjat (näitä on paljon ja julkisilla kulkuneuvoilla pääsee helposti lähelle!)
  • Drøbak (Oslosta n. 40 km etelään, tykkilumilatu)
  • Skeikampen (Lillehammerista n. 40 km pohjoiseen, pääsee hiihtämään jo melko aikaisin, esim. vuonna 2015 marraskuun puolivälissä)
  • Sjusjøen (Lillehammerin lähellä, tykkilumilatu)
  • Geilo (n. 200 km Oslosta)

Testattuja ja hyväksi todettuja vaelluspaikkoja:

  • Sognefjellet + ympäristö (etenkin Norjan korkein huippu Galdhøpiggen (2469 m) on näkemisen arvoinen, samoin yö Fannaråkhyttassa ja sen jälkeinen jäätikkövaellus ovat kokemisen arvoisia)
  • Lofootit (uskomattomat maisemat)
  • Bergen
  • Hardangervidda (paljon hyviä päivävaellusmahdollisuuksia tai vaihtoehtoisesti pidempi vaellus mökiltä mökille). Lähellä sijaitsevat myös mm.:
  • Odda (22 km vaellus Trolltungalle ja takaisin on maisemiltaan yksi hienoimmista reissuista, joita olen koskaan kokenut)
  • Finse-Flåm (joko kävellen tai pyörällä)
  • Stavanger (päivävaellus Preikestoleniin täytyy sisällyttää ohjelmaan, tällaista ei voi kokea muualla, ks. kuva alla)

IMG_1618

 

Miksi juuri hiihto?

”Siis sä olet Espoosta ja tykkäät hiihdosta ja suunnistuksesta. Okei…”

Ei ole yksi, eikä toinenkaan, joka on mennyt hiljaiseksi, pyöritellyt silmiään ja ihmetellyt lajivalintojani. Sain jo ala-asteella oppia, että monen mielestä kyseiset lajit eivät sovi pääkaupunkiseutulaiseen identiteettiin. Varsinkin teininä tietyissä piireissä oli välillä parempi vain toivoa, ettei keskustelu käänny urheiluharrastuksiin. Jännittävää on ollut huomata, että moni yläaste- ja lukioaikaisista, paatuneista hiihtovihaajista on myöhemmällä iällä tullut kertomaan, että ”ostin muuten viime talvena sukset ja hiihto on aika kivaa”.

Minulta on kysytty todella monta kertaa, miksi olen valinnut lajikseni juuri hiihdon? Olen vastatessani aina ylistänyt sen monipuolisuutta, luonnossa liikkumista ja sitä, että olen harrastanut hiihtoa ihan pienestä saakka. Oikeastaan äskettäin vasta tajusin, että olisi ollut ihan mahdollista, ettei minusta koskaan olisi tullut hiihtäjää – lapsena tykkäsin nimittäin paljon myös suunnistuksesta ja yleisurheilusta. Miksei minusta sitten tullut suunnistajaa tai yleisurheilijaa? Yleisurheilu karsiutui harrastuksista yksinkertaisesti sen vuoksi pois, ettei minulla ollut yleisurheilutreeneissä kavereita. En myöskään muista, että ryhmässä olisi ollut hyvää ryhmähenkeä, eikä valmentajakaan ole jäänyt mieleen millään tavalla. Oli paljon kivempi käydä sellaisissa harrastuksissa, joissa kavereita oli aina paikalla. Suunnistus roikkui hiihdon rinnalla yläasteelle saakka. Sekin päättyi lopulta aika selkein perustein – olin niin huono suunnistaja, että motivaation kaivaminen parista onnistuneesta kisasta oli vaikeaa. Valitettavan moni kisa päättyi siihen, että muut olivat jo kotona, kun löysin maaliin. Kun näitä kokemuksia oli riittävästi, totesin, että ei kiitos enää ikinä karttaa ja kompassia minulle. No, onneksi muutaman taukovuoden jälkeen löysin suunnistuksen uudestaan aikuisiällä. Mikään ei voita suunnistusta kesäharjoittelumuotona, ja nykyään reittivalinnoissani on jopa silloin tällöin järkeä. Eikä minusta muuten myöskään tullut pianonsoittajaa. Jääkööt musiikkiharrastukset suosiolla musikaalisemmille ihmisille. Mutta miksikö minusta sitten tuli hiihtäjä?

Toisin kuin yleisurheilutreeneissä, hiihtotreeneissä minulla oli kavereita. Hiihtokoulusta aina nuorten sarjoihin saakka sain urheilla sellaisessa ryhmässä, jossa oli hyvä yhteishenki ja harjoituksiin oli aina mukava tulla. Lähes kaikki parhaat kaverini olen tavannut jollain tavalla hiihdon kautta. Myös valmentajallani oli iso rooli siinä, että hiihto valikoitui lajikseni. Valmentajani oli innostava ja kannustava, hänelle uskalsi puhua kaikesta ja hän oli aina mukana kaikissa tärkeissä kilpailuissa, harjoituksissa ja leireillä. Olen onnellinen siitä, että vaikka valmennussuhteemme aikanaan päättyi, ei se vaikuttanut ystävyyssuhteeseemme. Nykyään olen entisen valmentajani pojan kummitäti. Hiihdon kautta olenkin tutustunut niin moniin upeisiin ihmisiin, että onneksi jo pienenä tajusin, että tästä lajista kannattaa pitää kiinni. Ei ole montaa päivää, kun juttelin seurassani olevan kokeneen hiihtäjän kanssa siitä, kuinka hienoa on, kun hiihtäjät ovat kuin yhtä suurta perhettä. Esimerkiksi kisapaikoille on talvella mukava mennä, kun tietää, että siellä on aina tuttuja.

Olisi hienoa, jos tämä sama yhteenkuuluvuuden tunne siirtyisi myös omille urheilijoilleni. Siihen varmasti auttaa yhteisharjoitusten lisäksi erityisesti leirit. Erilaiset seuran ja alueen leirit olivat myös yksi niistä syistä, miksi halusin pienenä harrastaa hiihtoa. Leireillä oli yksinkertaisesti niin kivaa. Myös kisamatkoilla oli samanlaista yhteenkuuluvuutta ja jännittävää tunnetta kuin leireillä. Onneksi niitäkin on hiihtäjä- ja valmentajaurani aikana tullut tehtyä paljon. Ilman hiihtoharrastusta Suomen kartalla olisi huomattavasti enemmän paikkoja, joissa en koskaan olisi käynyt.

Totta kai lajivalintani on muodostunut pitkälti myös sen pohjalta, että fyysiset ominaisuuteni sopivat hyvin hiihtoon. Etenkin tasatyöntö oli juniorisarjoissa vahvuuteni, joka innosti minua eteenpäin – näin myöhemmin ajateltuna varsinaista edellä käymistä nykyajan hiihtotrendeihin. Vaikka perinteinen on aina ollut minulle selvästi vahvempi hiihtotyyli, on hiihdossa hienoa sen monipuolisuus. On kaksi eri tekniikkaa, monta erilaista osatekniikkaa, tehdään kestävyys-, nopeus- ja voimaharjoittelua, treenataan ympäri vuoden ja päästään harjoituksissa lähelle luontoa. Onnistumisen tunnetta hiihtoon innoittajana ei myöskään saa unohtaa. Mikä ilo siitä pienelle hiihtäjälle tulikaan, kun esimerkiksi tekniikassa saatiin asioita loksahtamaan paikalleen tai silloin, kun kilpailuissa onnistui hyvin.

Vaikka opiskeluaikana sitten kävi niin, että kilpahiihto loppui on ollut mahtavaa jatkaa mukana tässä suuressa hiihtoperheessä valmentajan roolissa. Seuraava kirjoitus käsitteleekin sitä, miksi minusta tuli valmentaja.

Tästä lähtee

Minulle ehdotettiin pari vuotta sitten, että alkaisin kirjoittaa omaa blogia. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta tosi paljon, mutta siitä huolimatta asiaa piti näköjään pohtia jokunen hetki. Nyt kuitenkin alkoi tuntua siltä, että kirjoittamisen aiheita olisi niin paljon, että miksei niistä blogikin syntyisi. Hiihto ja valmennus valikoituivat helposti aihevalinnaksi, vaikka uskallan väittää, että esimerkiksi leivontablogikin olisin yhtä hyvin voinut perustaa. Hiihto ja valmennus täyttävät varsinkin talvisin lähes kaikki arki-illat ja viikonloput – oikeastaan kaiken vapaa-ajan. Sellaisesta, mikä on lähellä sydäntä, on myös helppo kirjoittaa. Blogi tuleekin käsittelemään urheilua niin valmentajan kuin kestävyysurheiluhullun näkökulmasta. Haluan osaltani olla mukana viemässä Suomen hiihtokulttuuria avoimempaan suuntaan ja siksi päätinkin kirjoittaa blogia omalla nimelläni, enkä minkään mystisen nimimerkin takaa.

Valmennan tällä hetkellä Suomen mittakaavassa isoa nuorten hiihtäjien ryhmää Espoossa, minkä lisäksi minulla on henkilökohtaisia valmennettavia niin kyseisessä ryhmässä, kuin sen ulkopuolella. Itse hiihdin kilpaa nuorempana, mutta mielestäni sen ihan oman juttuni hiihdon parista löysin vasta suhteellisen myöhään, eli selvästi yli parikymppisenä. Se oma juttu on pitkät matkat – mitä pidempi kisamatka on, sitä parempi. Alle 40 kilometrin kilpailut jätän suosiolla niille, jotka pääsevät käyntiin niin lyhyellä matkalla.

Se aika, jota en käytä valmentamiseen, menee pitkälti ravitsemustieteen jatko-opintojen parissa. Myös väitöskirjani liittyy tiiviisti urheiluun, sillä tutkin siinä nuorten kestävyysurheilijoiden ja heidän valmentajiensa ravitsemusosaamista. Tutkimuksen tuloksia saattaakin olla esillä myös tässä blogissa, kun sen aika tulee. Pitkä ja huolellinen blogiin liittyvä alkuverryttely on siis takana ja on aika astua lähtösuoralle. Tästä se nyt lähtee – pysy kuulolla juuri sinä, jolle urheilu ja valmentaminen on myös sydämen asia!

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑