Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Yleinen

Onnistumisia ja innostamista 1-tason valmentajakursseilla

Viime syksynä sain Hiihtoliitolta mukavan pyynnön: lähtisinkö tulevan vuoden aikana kouluttamaan uusia 1-tason valmentajia Etelä-Suomeen. Tulijoita kurssille olisi Pääkaupunkiseudun ja Lahden alueelta kuulemma niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuisi yhdelle kurssille. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, totta kai lähtisin. Olin itse nauttinut liiton valmentajakoulutuksista niin paljon, että jos saisin saman innostuksenkipinän tartutettua johonkin uuteen valmentajaan, voisin olla enemmän kuin tyytyväinen. Hieman kuitenkin mietitytti, mitenköhän koulutus sujuu, kun sellaisesta ei ole juurikaan aiempaa kokemusta. Onneksi uusille kouluttajille järjestettiin kouluttajakoulutus, jossa monet asiat kuitenkin selvenivät. Kaikista parasta kuitenkin oli se, että sama pyyntö oli mennyt myös valmentajakollegalleni Sami Maunoselle. Myös Sami lupautui kouluttajaksi. Ja myöskin toiseksi kirjoittajaksi tähän tekstiin. 🙂 Ensikertalaisina toivoimme molemmat, että saisimme vetää koulutuksia yhdessä. Koulutukset onnistuivat paremmin kuin olimme haaveilleetkaan ja viimeisen koulutuspäivän jälkeen totesimmekin, että toivottavasti nämä eivät jääneet viimeisiksi yhteisiksi koulutuksiksemme.

”Kurssi oli paras käymäni valmennuskurssi ja sain paljon informaatiota sekä oppia lisää omaan työskentelyyni” palautetta kurssista

1-tason valmentajakoulutus on ensimmäinen Hiihtoliiton kolmiportaisesta valmentajakoulutuksesta, ja sen avulla valmentaja saa yleiskuvan hiihtourheilusta ja sen vaatimuksista. Kurssikuvauksen mukaan koulutuksen suoritettuaan valmentajan tulisi ymmärtää kokonaisvaltaista valmennusta ja osata suunnitella ja toteuttaa yksittäinen harjoitustapahtuma. Valmentaja myös oppii tietoja ja taitoja hiihdon harjoitteista ja opettamisesta, sekä ymmärtää lapsen ja nuoren kasvua ja kehittymistä sekä tiedostaa tunteiden ja vuorovaikutuksen merkityksen valmennustilanteissa. Etelän valmentajakoulutuksia pidettiin keväällä 2017 Espoossa ja Lahdessa. Näin kurssien päävetovastuutkin saatiin helposti jaettua kouluttajien asuinpaikkojen perusteella. Espoon kurssille osallistui 12 henkilöä, Lahteen puolestaan 14, mikä on kokonaisuudessaan oikein hyvä määrä uusia hiihtovalmentajia etelään. Osallistujista suurin osa oli lasten ja nuorten hiihtäjien vanhempia, osa nuoria kilpahiihtäjiä ja loppuosa (kouluttajat mukaan lukien) kaikkea tältä väliltä. Molemmilla kursseilla oli kaksi lähijaksoa (viikonloppu/neljä arki-iltaa), joista toinen pidettiin lumiseen aikaan ja toinen keväämmällä. Tai no, tänä keväänä luminen aika on ollut suhteellisen liukuva käsite… Toukokuun 6.-7. saatiin Lahden uusille valmentajille todistukset käteen ja 12.-13.5. oli sama edessä Espoossa. Seuraavassa Samin ja Marian ajatuksia valmentajien koulutuksesta.

Moikka Marian blogin lukijoille! Olen Sami Maunonen, 27-vuotias urheilusta ja valmentamisesta kiinnostunut Päijät-Hämeessä asustava turkulainen. Valmennuksen ja ylipäätään urheilun puolella ykkösjuttu on kestävyysurheilu ja etenkin maastohiihto. Pidän kuitenkin liikkumista ja liikettä itsessään suuressa arvossa ja koenkin edustavani valmentajana jonkinlaista ”uutta aaltoa” varsinkin näin perinteisen lajin parissa. Toimin Lahden Hiihtoseuran maastohiihtojaostossa Hopeasompa-ryhmän päävalmentajana ja myös Hiihtoliiton puolella olen mukana nuorten valmennustoiminnassa. Ja kuten Maria totesi, nyt on hypätty myös kouluttajan rooliin!

Menneenä talvena ja keväänä järjestetyt 1-tason valmentajakoulutukset ovat olleet huikea kokemus. Sekä Lahdessa että Espoossa mukana oli runsaslukuinen joukko koulutettavia ja meininki oli todella hyvä läpi koulutuspäivien. Liiton työskentelytapojen ja materiaalien osalta uudistettu koulutus oli meillä ensimmäisenä kokeilussa. Sekä omien fiilisten että saadun palautteen pohjalta uudistus on enemmän kuin toimiva! Uudessa koulutuksessa painotetaan paljon osallistujien osaamisen jakamista erilaisten vuorovaikutteisten opetusmenetelmien kautta. Tämän avulla saavutettiin hyvä ryhmähenki ja luottamuksen ilmapiiri, jossa sekä osallistujien että meidän kouluttajien oli helppo heittäytyä mukaan. Totta kai parannettaviakin asioita löytyy, mutta suunta on oikea 🙂

Hyvää ryhmähenkeä myös korostettiin monissa kurssipalautteissa. Onkin tärkeää, että heti kurssin alussa saatiin ryhmäytettyä osallistujia niin, etteivät he kokeneet ryhmätöitä ja -keskusteluja haastaviksi, vaan päinvastoin ymmärsivät, mikä rikkaus muiden valmentajien kanssa käydyt keskustelut ovat. Onneksi keskusteluja syntyi hyvin myös taukojen aikana, sillä yksi isoimmista miinuksista, joka tällaisessa oman kodin lähellä pidetyssä kurssissa on, on se, että kurssilaiset eivät majoitu samassa paikassa. Oman valmentajanurani aikana juurikin kaikista ruokapöytäkeskusteluista on saanut valtavan määrän hyviä ideoita myös omaan toimintaan. Toisaalta kurssilaisia kehotettiin pitämään yhteyttä ja rohkaistiin kyselemään apua muilta valmentajilta, jos joku asia mietityttää. Mielestäni yksi kurssin sanomista onkin se, että valmennuksen ollessa niin kokonaisvaltaista, kenenkään ei tarvitse hallita kaikkea yksin. On rohkeampaa pyytää tietyn erikoisalan asiantuntijoita apuun, kun yrittää selvitä liian vieraista asioista itse.

” Kiitos todella mukavista viikonlopuista! Kouluttajat olivat huippukivoja ja selvästi alan asiantuntijoita! Mukavaa että opittiin asioita myös muillakin tavoilla kuin dioja ja luennointia seuraamalla! Ryhmähenki oli loistava.” palautetta kurssista

Olen erityisen innoissani siitä, että uudentyyppinen koulutus keskittyy lasten ja nuorten valmennukseen kokonaisvaltaisesti. Varsinaista hiihtoharjoittelua käsitellään loppujen lopuksi melko vähän. Sen sijaan painotus on enemmänkin yleisesti valmennuksen perusasioiden sekä fyysisten ominaisuuksien ja taidon opettelussa. Lisäksi tärkeää on luonnollisesti muun muassa kasvun ja kehityksen vaikutusten ymmärtäminen ja huomioiminen. Seuraavilla koulutuksen tasoilla mennään syvemmälle hiihtoharjoittelun maailmaan ja syvennetään entisestään 1-tasolla opittuja tietoja ja taitoja. Kukaan ei ole hyvä hiihtäjä ennen kuin on yleistaitava liikkuja. Tämän faktan pohjalta koulutuksen tasot etenevät loogisesti. Lasten ja nuorten valmentajien ei tulisi pyrkiä tekemään kenestäkään ensisijaisesti kyseisen lajin urheilijaa, vaan tarjota mahdollisuus harrastaa mielekästä lajia turvallisessa ilmapiirissä. Tätä kautta lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus löytää se kuuluisa rakkaus lajiin ja motivaatio voi kantaa vaikka kuinka pitkälle. Urheilijakeskeisyys vs. Valmentajakeskeisyys. Tässä pohdittavaa myös kokeneemmille valmentajille!

Edellä mainituista asioista keskusteltiin koulutuksissa paljon ja vaikuttaa siltä, että koulutukseen osallistujat olivat yhtä mieltä monipuolisuuden ja harjoitusten mielekkyyden tärkeydestä. Kun harjoituksissa on hauskaa ja turvallista, ollaan jo isosti voiton puolella. Hauskaa ja turvallista oli mielestäni myös koulutustapahtumissa! Näiden isojen linjausten lisäksi sytyin suuresti päästessäni keskustelemaan esimerkiksi taitojen oppimisesta ja opettamisesta, voimaharjoittelusta sekä liikkuvuudesta ja liikkumisesta. Sanonta ”opettamalla oppii parhaiten” tuntuu pitävän ainakin allekirjoittaneen kohdalla paikkansa. Tein näiden koulutusten aikana paljon muistiinpanoja itselleni sekä tulevia koulutuksia että käytännön valmennustyötä silmällä pitäen.

”Opin paljon valmentamisesta. Tärkeintä on ehkä se, että sai rohkeutta valmentaa, itseluottamusta. Sai vahvistusta omille tiedoille ja olettamuksille, mutta myös paljon uutta tietoa.” palautetta kurssista

Vaikka positiivisen palautteen määrä jopa yllätti meidät, jatketaan tekemistä kuitenkin suomalaiseen tyyliin nöyrinä ja liikaa ylpeilemättä. Kehityskohteet on kirjattu ylös ja niitä tullaan pohtimaan jo seuraavien kurssien suunnittelussa. Meillä Samin kanssa seuraava yhteinen haaste on Pajulahti-Vierumäen maastohiihdon yläkoululeirityksen käynnistäminen. Yläkoululaiset ympäri Suomen voivat hakea leiritykseen mukaan, joten nyt äkkiä viimeisetkin hakemukset sisään! Hakuaika loppuu toukokuun loppupuolella. Voit kertoa, että olet kuullut, että leireillä on hyviä tyyppejä valmentajina 😉

Miksi valitsin tekstin otsikkokuvaksi sinivuokkoja? Sen lisäksi, että ihailin niitä viimeksi eilen metsässä, kuvastavat kukkaset mielessäni sitä, kuinka uudet valmentajatkin ovat nyt koulutukset myötä viimeistään puhjenneet kukkaan 🙂 Tsemppiä kaikille uusiin valmennushaasteisiin!

Maria & Sami

DSC_0302

 

Kevätkuulumisia ladulta ja sen sivusta

Melkein kaikilla valmennettavillani varsinainen kisakausi päättyi viimeistään Kontiolahden SM-kisoihin. Sen jälkeen minunkin oli hyvä jättää talvikengät ja untuvatakki odottamaan ensi talvea ja siirtää ajatukset kohti kevättä. Kevät ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoittanut sitä, että olisin pysynyt poissa ladulta. Monet hiihtäjät karkaavat huhtikuussa viettämään siirtymäkautta ulkomaille tai vähintäänkin unohtavat hiihdon hetkeksi. Sitten on meitä, jotka haluavat olla ladulla viimeiseen saakka. Onneksi siihen oli tänä vuonna mahdollisuus ja sain viettää ison osan huhtikuusta Pohjois-Suomen hangilla. Tässä keväässä on muutenkin ollut monta syytä hymyyn. Tässä tärkeimmät poiminnat huhtikuulta – hiihtäjien ja valmentajien lomakuulta.

IMG-20170414-WA0017

Ylläksen reissu, Ylläs-Levi ja Lapponia

Kontiolahden jälkeen etelässä ehti käydä kääntymässä kolmen päivän ajan, minkä jälkeen auto starttasi taas kohti pohjoista. Vuorossa oli lomasta ja keväthangista nauttimista sekä huoltohommia niin Ylläs-Levi-hiihdossa kuin Lapponia-hiihdossa. Ilmoittauduin itse mukaan Suomen ensimmäiseen Visma Ski Classics kisaan Ylläkseltä Leville jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella. Olisi ollut hienoa päästä mukaan hiihtämään, sillä rata oli haastava, maisemat hienoja, sää täydellinen ja iso määrä kovia nimiä mukana kisassa. Kuten jo moneen kertaan todettu, murtunut käsi kuitenkin esti kovemmat hiihtelyt tältä talvelta. Onneksi pääsin silti osallistumaan kisaan huoltajan roolissa, sillä veljeni hiihti sen. Tai no, onneksi ja onneksi. Parkkeeraaminen epämääräisille paikoille ja ajaminen vieraissa paikoissa kun tunnetusti ovat vahvuuksiani 😉 Pahoin pelkään, että kisassa rankka rata olisi saattanut aiheuttaa minulle saman kohtalon kuin Miikalle. 55 kilometriin saakka hiihto kulki hyvin, mutta sen jälkeen totaalinen seinä tuli vastaan. Katsojalle nämä tapahtumat eivät (onneksi) välittyneet, vaan kisan viimeiset hetket ja maailman kärkihiihtäjien maaliintulot oli kiva seurata Levin maalialueella auringonpaisteessa. Miikan sippaaminen ei kuitenkaan näkynyt enää seuraavana päivänä ladulla, vaan sunnuntain ”kevyestä PK-lenkistä” tuli minulle käytännössä 3.30h tehoharjoitus. Käsi kuitenkin kesti jo hyvin – käden takia romahtanut kunto puolestaan ei…

Muutaman hiihtopäivän jälkeen olkapäälle teki hyvää pitää myös taukoa urheilusta, joten en pahastunut ollenkaan, kun huoltohommat jatkuivat tiistaina Lapponia-hiihdossa. Napapiirin Kuljetuksen kapteeni Ari Luusua nimittäin palkkasi minut yhdelle päivälle juottajaksi Lapponiaan. Juuri tuona tiistaina joukkueella oli valitettavasti epäonnea matkassa, kun sekä Arilta että Ristolta katkesi sauva. Tästä huolimatta päivän sijoitukset olivat kirikamppailun jälkeen 4. ja 3. Kolmipäiväisessä kokonaiskilpailussa Napapiirin Kuljetuksen panos oli varsin vahva: ykkösjoukkue (Aino-Kaisa, Ari ja Risto) voitti reilusti joukkuekilpailun ja kakkosjoukkue (Hennariikka, Sami ja Harri) oli viides. Voisi sitä kevätpäivän huonomminkin viettää kuin Pallaksen ja Oloksen maisemissa tämän tasoisia urheilijoita huoltaessa! 🙂

DSC_0399

Mitalikahvit

Meillä on jo usean vuoden ajan ollut urheilijoideni kanssa perinteenä, että kausi päätetään mitalikahveihin. Suut hymyssä ja maha täynnä makeaa on hyvä aloittaa siirtymäkausi. Lupasinkin ennen kisakauden alkua kaikille EHS:n HS- ja nuorten ryhmien urheilijoille, että jokaisesta SM-mitalista tulee yksi kakku mitalikahveille. Tammikuussa moni urheilijoista oli kovinkin huolissaan: ”voitko sä ollenkaan leipoa kakkuja tolla kädellä?!” Onneksi käsi parani, sillä kakkuja piti leipoa paljon! Koska valmennuksen tason laskeminen ei ole vaihtoehto, ensi vuonna pitääkin miettiä, voiko kakkuja lupailla enää samalla kriteerillä – seitsemän kakun leipominen (ja kuljettaminen!) ei nimittäin enää ollut ihan kevyt suoritus. Hienoja ja hyviä niistä kuulemma kuitenkin tuli 🙂

DSC_0379

Personal trainerilta vinkkejä omaan treeniin

Keväällä oli hyvä hetki myös pysähtyä miettimään, miten minä itse oikein treenaan ja onkohan siinä mitään järkeä… Kynnys lähteä ensimmäisen kerran salille oli varsin korkea. Mitä jos hajotan käden uudestaan ihan vaan omaa tyhmyyttäni? Pohdin tätä ääneen oikeassa paikassa ja väikkäriohjaajani ehdotti, että kävisin salilla hänen tuntemansa personal trainerin kanssa. PT:lta sain hyviä vinkkejä olkapään kuntouttamiseen ja käsitreeniin, mutta paljon myös jalkatreeniin, sillä se on aiemmin jäänyt liian vähiin. Nyt kyykyn tekniikat saatiin kohdalleen ja toistoja alle – sillä seurauksella, että jalkalihakset muistuttivat olemassaolostaan seuraavana, sitä seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja esimerkiksi rappujen käveleminen oli mahdotonta. Jatkossa lupaan itselleni, ettei näin pitkiä treenitaukoja pääse tulemaan. Mutta katsotaanpa vaan, miltä jaloissa tuntuu, kun ensi viikolla kaapin pohjalta kaivetaan niin suunnistus- kuin pyöräilykengätkin…

Rukan keväthanget

Kaverini lohdutti minua tammikuussa sillä, että ihan varmasti käsi on keväthankiin mennessä jo siinä kunnossa, että sillä voi hiihtää ja silloin saan ehdottomasti tulla kylään hänen luokseen Rukalle. Siksi lähdinkin huhtikuun viimeisenä maanantaina kohti Rukaa kyläilemään, hiihtämään, etätöihin ja lepolomalle. Kolme ensimmäisenä mainittua onnistuivat mainiosti, mutta sitä hetkeä odotan edelleen kuumeisesti, kun pääsisi lepäämään ja nukkumaan univelkoja pois. Ehkä vielä joku päivä. Hiihtämisen lisäksi uskaltauduin pitkän tauon jälkeen Rukalla myös rinteeseen – olipa kivaa!

Ravitsemustutkimus

Vaikka työpaikalla jossain vaiheessa alettiin jo epäillä, teenkö talvella muuta kuin hiihdän ja valmennan, niin vastaus on edelleen ehdottomasti kyllä. Epäilijöille tiedoksi, että töitä voi onneksi tehdä myös etänä. Ja jos sitäkin epäilee, niin viime vuoden työhommiin liittyvä artikkeli julkaistaan toivottavasti pikapuoleen lehdessä. Hiihtoliiton valmentajaseminaariin 29.-30.4. osallistuneet kuulivatkin jo joitakin poimintoja tämänhetkiseen tutkimukseeni liittyen, mutta suuremmalle yleisölle kestävyysurheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaamisen ongelmakohdat ja yleinen taso paljastetaan kesän aikana. Tämän aiheen parissa riittää tekemistä, etenkin urheilijoiden osalla!

Uudet valmennuskuviot

Toukokuussa alkaa uusi hiihtokausi, joka tuo tullessaan monia uusia juttuja niin omassa seurassa kuin muuallakin. Henkilökohtaisten valmennettavieni määrä kasvaa yhdellä mieshiihtäjällä, ja kaikkiaan omia valmennettavia on tulevalla kaudella viisi. Kaikki urheilijat ovat innostuneita ja motivoituneita huipputyyppejä, mikä innostaa myös valmentajaa. Innostava, aivan uusi kuvio on myös Pajulahden ja Vierumäen maastohiihdon yläkoululeiritys, josta vastataan tulevalla kaudella Sami Maunosen kanssa Hiihtoliiton lajivalmentajina. Uskon, että tästäkin tulee sellainen kokemus, jota en missään nimessä haluaisi jättää väliin. Nyt vielä viimeiset harjoitussuunnitelmat työn alle ja kohti kautta 2017-18 🙂

DSC_0467

65 päivän jälkeen taas syytä hymyyn

Jos joku olisi kaksi kuukautta sitten sanonut, että maaliskuun 19. päivä henkilökohtainen valmennettavani voittaa SM-kultaa ja minä pystyn lähes kivuttomasti hiihtämään kahdella sauvalla, en olisi uskonut. Tai no, ensimmäistä olisin toki sydämeni pohjasta toivonut, mutta oman hiihdon suhteen olin jo luovuttanut. Piti mennä ainakin pääsiäiseen saakka, ennen kuin hiihtoa saisi edes ajatella. Mieli painui välillä väkisinkin maahan, vaikka yritti ajatella positiivisesti.

Lähdettiin Rebecan kanssa kovin odotuksin Rovaniemelle Nuorten SM-kisoihin. Epäonnistumisia ja huonoa onnea piti olla jo riittävästi takana ja lauantai olisi se päivä, jolloin kaiken pitäisi onnistua. Näin ei käynyt. Päivä päättyi taas uusiin pettymisiin. Mieleen tuli väkisinkin ajatus, joka jäi pyörimään päähän koko päiväksi ja yöksi: mitä me ollaan tehty väärin? Oliko sittenkin virhe tehdä hieman erilaisempi kisoihin valmistava viikko, vaikka kaiken järjen mukaan sen piti olla hyvä ja toimiva? Mistä kaivaa motivaatio vielä sille matkalle, jonka ei lähtökohtaisesti pitänyt olla yhtä hyvä kuin lauantain?

Sunnuntain kisassa näki kuitenkin alusta saakka, että tänään on Rebecan päivä. Jossain vaiheessa ykkössija näytti karkaavan liian kauas, mutta mitali olisi joka tapauksessa mahdollinen ja aivan huikea saavutus. Mutta reilu kilometri ennen maalia kuulutukset kertoivat, että ykkössijasta taistelee tänään kaksi urheilijaa. Enempää ei tarvinnut kuulla, tiesimme maalialueella heti, että Rebecca on nostanut itsensä kultataisteluun. Kun tytöt luistelivat maalialueelle, meinasi valmentajalta lähteä sekä ääni että jalat alta. Rebecca taistelee kultamitalista vielä parisataa metriä ennen maalia! Tiesin, että jos tytöt tulevat maalisuoralle yhdessä, ei voittajasta tule olemaan epäselvyyttä. Valtavan määrän nopeustreenejä on nyt maksettava itsensä takaisin. Näin kävi. Vastaavaa sanoinkuvaamatonta onnentunnetta ei voi kokea kuin urheilun kautta. Jos valmentajasta tuntui tältä, voin vain kuvitella, millainen fiilis urheilijalla oli. Jokainen, joka kuuli espoolaisten riemunkiljahdukset maalialueella sunnuntaina, ymmärtää, kuinka iso juttu voitto oli. Lupaan ajatuksissani palata tähän hetkeen aina silloin, kun valmentaminen jostain syystä tökkii.

IMG-20170319-WA0003
Maalihali (kuva: Viestintäpalvelu Heidi Lehikoinen)

Heidi Lehikoinen onnistui tallentamaan urheilijan ja valmentajan ensikohtaamisen heti maalilinjan ylityksen jälkeen (joskin näyttää siltä, että yritän kuristaa Rebecan 😀 ). Kuvitelkaa kuvaan valtava määrä kiljumista, huutoa, nauramista ja onnenkyyneleitä, niin se pääsee entisestään oikeuksiinsa.

Olkaluumurtuman takia luulin tammikuussa, että tämän talven hiihdot on hiihdetty. Masentavaa ja harmittavaa, mutta ei kai muu auttaisi kuin kääntää ajatukset kohti ensi kautta. Pari viikkoa sitten kyllästyin kävelylenkkeilyyn ja kuntopyörään ja palasin ladulle yhdellä sauvalla. Voi mikä hapotuksen määrä! Ehtiipä kunto romahtaa hävyttömän lyhyessä ajassa. Yhdellä sauvalla hiihtäminenkin oli kuitenkin jo tyhjää parempaa ja Rovaniemellekin lähdin sillä ajatuksella, että siellä hiihtelisin helppoja latuja sauvoitta tai yhdellä sauvalla vielä kolmen lomapäivän ajan kisojen jälkeen. Sunnuntain kisojen jälkeinen tunnemyrsky sai kuitenkin ottamaan ladulle yhden sauvan sijaan molemmat sauvat. Ja kaiken lisäksi hiihto onnistui hyvin! Ensin kevyesti hiihdellen tasaisella. Seuraavalla kerralla helpohkossa, mutta mäkisessä maastossa vuorohiihtäen. Keskiviikon huipensin siihen, että kävin lenkin lopussa hiihtämässä yhden osion viikonlopun SM-ladusta. Eipä sattunut pahemmin ja mikä parasta, etukäteen pelkäämääni alamäkikammoa ei ollut sittenkään tullut.

Jos mitään takapakkia ei tule, sain käden lopulta paljon nopeammin takaisin käyttöön, kuin uskalsin toivoakaan. Tästä onnellisena on hyvä palata takaisin kotiin – ”nauttimaan” etelän viimeisistä lumista… Arvatkaapa muuten, mikä on takuuvarma kevään merkki? Pisamat nenänpäässä sekä vuodesta toiseen yhtä hurmaava piporaja otsassa. Onneksi huhtikuussa Lapin keväthangilla on vielä mahdollista tehdä kyseiselle rajalle jotain. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pikkuveljeni onnistuu poistamaan rajan ja saamaan tilalle hyvän rusketuksen, mutta minulla se vaan pahenee entisestään ja naaman värisävy on lähinnä puna-valkoinen. Elämä on epäreilua 😀 Pikkuveljestä puheen ollen lauantainakin oli kisoissa onneksi myös vähän syytä hymyyn, sillä pertsan kisassa Miikan hiihto alkoi pitkästä aikaa näyttää paremmalta. Suksilla ei saisi spekuloida, mutta olisipa niissä ollut edes aavistus pitoa, niin hiihto olisi ollut helpompaa… Sotilaiden SM-kisoissa kulku jatkuu hyvänä. Monen kuukauden sairastelun ja normaalista poikkeavien valmennusratkaisujen jälkeen (treenin ja tehojen määrä rajusti alas) alkaa tuntua siltä, että taudit on vihdoin selätetty.

DSC_0330

DSC_0342
Myös SM-kultamitalistin valmentaja palkittiin – kalapuukolla 🙂 Urheilijoilla oli neljä vaihtoehtoa, johon tätä käyttää: 1) ranteet auki, kun urheilijat pärjäävät huonosti, 2) selkäänpuukottamiseen, 3) jännitystä elämään ja puukko käsimatkatavaroihin kotimatkalla ja 4) siihen, mihin se on tarkoitettukin, eli kalojen fileointiin. Valitsin vaihtoehdon neljä ja lähdin heti sunnuntai-iltana etsimään parhaita pilkkipaikkoja Kemijoelta.

MM-Lahti: hienoja kokemuksia ja hyviä muistoja

Jännitystä, iloa ja riemua, onnenkyyneleitä, liikutusta, urheilun draamaa, huutoa, pettymystä, muita urheiluhulluja, yhteishenkeä, loistavaa tunnelmaa niin paikan päällä kuin TV:n välityksellä – näitä kaikkia tarjosivat Lahden kotikisat 2017. Viimeisen kahden viikon ajan Lahti on ollut päällimmäisenä mielessä ja nyt kisojen jälkeen onkin pieni tyhjiö – eikö enää ajetakaan Lahteen ja eikö telkkarista tulekaan kisoja? Vielä kerran halusin syventyä Lahden muistoihin ja kokosin tähän top10-asiat, jotka kisoista jäivät mieleen. Idean poimin eilisestä Hesarista, jossa on heidän listauksensa kymmenestä asiasta, joista kotikisat tullaan muistamaan.

1 Loistava tunnelma

Pääsin seuraamaan kisoja Lahteen neljänä päivänä: sprinttitorstaina, skiathlonlauantaina, naisten viestin torstaina sekä kisojen päätöspäivänä, kun ohjelmassa oli miesten kuninkuusmatka. Kisoista jäi mieleen erittäin positiivinen tunnelma. Yleisö kannusti kaikkia ja antoi valtavan tuen suomalaisille. Monet norjalaiset hiihtokisat kokeneena voin sanoa, ettei tunnelma todellakaan yhtään kalpene edes Holmenkollenin kisojen tunnelman rinnalla. Vastaavaa kuin Lahden innostunut ja kannustava kisatunnelma en ole muualla päässyt kokemaan.

2 Ylen lähetykset

Koska joka päivä ei Lahteen saakka jaksanut matkustaa, piti Yle huolen siitä, ettei se ollut edes tarpeellista. Jään kaipaamaan Talvistudioita, pitkiä tv-lähetyksiä, urheilijoiden ja valmentajien haastatteluja, asiatuntijoiden kommentteja sekä mainioita selostuksia. Kisoja oli ilo seurata Ylen kanavilta.

3 Stadionin takakaarre

Mikä määrä pettymystä, huuhtoa, surua ja raivoa voikaan osua niin lyhyelle kisaradan pätkälle? Maalisuoran alku koitui liian monen suomalaisen kohtaloksi, mutta etenkin Iivon ja Iversenin kolarointi jäi ikuisesti mieleen. Valtava jännitys ja kannustus täytti kotisohvan, kun Iivo nousi kohti Tuplatunneleita, jännitys kiristyi entisestään Inkkarikukkulalla, J-mutkassa ei enää voinut istua sohvalla. Kaikki näytti täydelliseltä – melkein loppuun saakka. Noin viikko tapahtuneesta voi jo todeta, että ilman urheilun draamaa urheilu ei olisi urheilua.

4 Iivon kultamitali

Parisprintin pyllähdyksen ja täydellisen pettymyksen jälkeen tuntui niin oikealta, että Iivo voitti kultaa päämatkaltaan. Ja millä tavalla vielä! Kisa oli alusta saakka Iivon hallinnassa. On upeaa, että maajoukkueessa on Iivon kaltaisia nuorehkoja urheilijoita vastaamaan myös tulevaisuuden hiihtotoiveisiin, sillä kylmä faktahan on se, että Suomen maajoukkueen keski-ikä on niin korkealla, että moni urheilijoista lopettaa viimeistään kahden vuoden päästä.

5 Iivon haastattelut

Jostain syystä juuri Iivon haastattelut nostivat kylmiä väreitä, niin pettymysten kuin onnistumisten jälkeen. En selvinnyt 15 km maalisuorasta sekä mitalistien ja Iivon läheisten haastatteluista pyyhkimättä kyyneleitä poskilta. Urheilu todellakin herättää tunteita niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka urheilija on se, joka työn tekee ladulla, oli hienoa, että Iivo heti haastattelun kärkeen halusi kiittää myös taustajoukkojaan ja rakkaitaan. Paraskaan urheilija ei pärjää yksin, vaan tarvitsee ympärilleen välittäviä ihmisiä. Kuten Iivokin totesi, huonoina hetkinä ihmisiä ympärillä on ollut vähemmän, mutta ne jotka siellä silloin tukevat, ovat niitä, jotka oikeasti välittävät.

6 Matin pronssi

Matin pronssi oli upea saavutus suomalaisessa hiihdossa. Oli hyvä päätös lähteä vielä kisojen viimeisenä päivänä Lahteen ja nähdä paikan päällä, kun Suomi sai kisoista mitalin. Varmasti jokainen hiihdon ystävä on nähnyt Reijon kommentit Matin hiihdosta, mutta ne on vielä pakko linkata tähän. Päävalmentajamme reaktio kuvastaa sunnuntain fiilistä parhaimmillaan.

7 Ruuhka

DSC_0281Eivät kisat pelkkää hymyä ja auringonpaistetta olleet, vaikkakin edellä mainittujen määrä oli niin suuri, että ne jättivät vastoinkäymiset melko nopeasti varjoonsa. Kisojen ensimmäisenä lauantaina lähdimme kisapaikalle mielestämme hyvissä ajoin – mutta jouduimme silti seuraamaan suurimman osan kisasta puhelimen näytöltä Lahden moottoritiellä. Liikenne oli aivan tukossa ja matkan viimeiseen kymmeneen kilometriin kului aikaa reilusti yli tunti. Onneksi paikallisvaistoa oli sen verran, että heti moottoritieltä päästyämme muutimme radikaalisti reittisuunnitelmaa, saimme auton lähelle kisakeskusta, juoksimme loppumatkan stadionille ja ehdimme näkemään loppuratkaisut naisten kisasta – osittain. Emme olisi ehtineet enää katsomoon sisälle, mutta pikkuveli oli riittävän pitkä kurkkimaan katsomon aitojen yli, minun pituuteni ei tähän riittänyt. Onneksi selostuksista kuuli kuitenkin kaikista tärkeimmän – Krista toi Suomeen hopeaa. Koska kisapäivä oli loppuunmyyty, oli turha kuvitellakaan saavansa alueelta ruokaa tai pääsevänsä edes vessaan. Mutta olipahan ainakin kisatunnelmaa!

8 Median luomat huonot fiilikset

Suurin ihmetys kisojen aikana oli se, miksi mediassa edelleen piti palata Lahden 2001 tapahtumiin? Näistä kisoista on 16 vuotta aikaa ja urheilijat sekä urheilijoiden taustajoukot ovat viimein saaneet karistettua dopingmörön harteiltaan. Onko sitä jatkuvasti pakko nostaa sinne takaisin, kun syytä ei ole? 16 vuotta! Luulisi, että siltä ajalta keksisi jo jotain muutakin sanottavaa. Toinen ikävä uutisointi liittyy tappeluun Suomen huollon ja nimeltä mainitsemattoman urheilijan välillä. Oikeasti, huolto tekee kyllä kaikkensa suksien eteen, on tosi mautonta haukkua huolto lyttyyn tv-haastattelussa.

9 Suomen syttyminen hiihtourheilusta

Kun on itse henkeen ja vereen hiihtohullu, kuten myös suurin osa läheisimmistä ihmisistä, elää melkoisessa hiihtokuplassa. Kisojen aikana olikin upeaa nähdä, että kyllä kisoista syttyivät muutkin kuin tällaiset perinteiset hiihtoniilot. Hiihto kiinnostaa koko kansaa, sen pystyi näkemään kisayleisöstä, kisojen miljoonayleisöistä tv:n välityksellä ja muun muassa jopa ei-niin-hiihtohullujen kavereiden Facebook-päivityksistä. Ja mikä ele, että presidenttikin seurasi kisoja, onnitteli urheilijoita ja jopa soitteli urheilijoille!

10 Kisojen vaikutus muihin

Valmentajana ja tulevaisuuden hiihtotähtien kasvattajana ilahduin valtavasti siitä, mikä vaikutus kisoilla oli omiin valmennettaviin sekä muihin hiihtäjiin. Kun Iivo keskiviikkona otti kultaa, oli sää mitä kamalin Espoossa. Vettä ja räntää satoi kaatamalla. Silti ladulla tuli vastaan perheitä, jotka olivat lähteneet hiihtämään lastensa kanssa juuri sinä päivänä, koska Suomi sai hiihdosta kultaa! Viimeisen kahden viikon aikana treeneissä on ollut myös yksi puheenaihe ylitse muiden: Lahden kisat. Näittekö sen kaatumisen, näittekö sen venymisen, kuka oli paikalla eilen, kuka menee huomenna Lahteen? Turhia höpinöitä ei treenien jälkeen jääty vaihtamaan, koska kaikilla oli kiire katsomaan palkintojenjakoja.

Onneksi Suomi sai vuoden 2017 kotikisat. Toivottavasti kotikisojen tunnelmasta päästään nauttimaan vielä joskus tulevinakin vuosina. Vain yksi asia kisoihin liittyen jäi omalta osaltani harmittamaan. Antti Tuiskun keikalle olisi pitänyt päästä 😀 Jos kisojen jälkeen jäi pieni henkinen hiihtokisatyhjiö, täyttynee se lähiviikonloppuina Vierumäellä ja Rovaniemellä Nuorten SM-kisoissa tulevaisuuden Niskasia ja Pärmäkoskia seuratessa. Ai niin, ja maailmancup jatkuu jo huomenna Drammenissa!

DSC_0285

Espoon Hiihtoseuran juhlaa Hopeasommissa 2017

Viime vuonna Kuopion Hopeasompien jälkeen luotiin toisen Hopparivalmentajamme Timon kanssa selkeät tavoitteet tälle kaudelle: EHS on seuraavissa Hoppareissa toiseksi paras seura henkilökohtaisten kisojen pisteiden perusteella ja paras seura viestipisteissä. Viime vuonna olimme vastaavissa kategorioissa kolmanneksi ja toiseksi parhaat seurat. Lempäälän Hoppareissa urheilijat ylsivät huikeisiin suorituksiin ja edellä mainitut tavoitteet täyttyivät! Ei liene epäselvää, mitkä tavoitteemme ovat ensi kautta ajatellen. #roadtokuhmo ja treeni ykkössijojen turvaamiseksi alkakoon!

Hopeasommat ovat nuorille hiihtäjille kauden tärkeimmät kisat – kisat, joista puhutaan koko kauden ajan ja joissa halutaan menestyä. Siksi peli onkin niin raakaa. Aikuiset ja nuoret saavat mahdollisuuksia onnistua useammissa kisoissa, HS-ikäisillä on vain yksi selkeä pääkisa, ellei KLL-kisoja myös lasketa mukaan. Pitää siis toivoa, että talven aikana pysyy terveenä, jotta on kunnossa Hoppareissa. Hoppareiden osallistujamäärät pyörivät isoimmissa sarjoissa edelleen sadan tuntumassa, mutta valitettavaa on se, että tänä vuonna M13-sarjassa osallistujamäärä oli tippunut jo 81:een. Tosiasia on se, että niihin lukemiin, joita tuloslistoilla oli silloin, kun itse hiihdin Hoppareita, tuskin koskaan enää päästään (120+). Pientä nostoa määriin olisi kuitenkin hyvä saada, jotta olisi varmasti turvattua, että hyviä hiihtäjiä nousee aikuisten sarjoihin saakka jatkossakin. Mikä muu kisoissa on muuttunut 2000-luvun alusta? Muiden valmentajien kanssa pohdittiin tätä lauantai-iltana ja vastauksia nousi ilmaan kaksi: kisadiscoja ei ole näkynyt kisaohjelmassa hetkeen, eikä kukaan enää taida majoittua koulumajoituksissa. Yksi asia ei takuulla ole muuttunut mihinkään: urheilijoiden vanhemmat käyvät yhtä kovilla kierroksilla ennen kisaa kuin jo vuosikymmeniä sitten.

EHS:ta oli Lempäälän Hoppareissa mukana iso ja iskukykyinen joukkue. Perjantaina hiihdettiin sprintit perinteisellä. Espoolaisittain sprintit lähtivät hyvin käyntiin, vaikka muutamia valitettavia sattumia kisan aikana tapahtuikin – pyllähdysten ja hiihtotaparikkeiden muodossa. Rata S-mutkineen ei ollut helppo, minkä vuoksi useampikin hiihtäjä otti viikonlopun aikana lähituntumaa latuun. Espoolaissuoritukset perjantaina olivat seuraavat:

N14: 24. Pinja, 30. Victoria, 38. Heta, 45. Annu, 53. Anni, 80. Noora, 82. Hilda

M14: 4. Ike, 6. Topias, 47. Anton, 49. Elliot, 68. Christoffer, 75. Elias

N16: 15. Ida, 40. Vilja, 69. Meri, 99. Taru

M16: 12. Oskari, 22. Eemeli, 23. Patrik, 126. Otto

Lauantaina puolestaan hiihdettiin normaalimatkan kisat vapaalla väliaikalähdöllä. Lauantai-illalla espoolaisväriä nähtiin palkintojenjaoissa paljon, sillä tuloksellisesti päivä oli mainio. Palkinnoille hiihtivät seuraavat urheilijat:

N13: 8. Annu, 10. Noora

M13: 11. Anton, 17. Elliot

N14: 12. Anni, 24. Victoria

M14: 3. Ike, 7. Topias

M15: 3. Oskari, 23. Eemeli

N16: 11. Vilja, 12. Ida, 21. Aino

M16: 23. Patrik

Mahtavia venymisiä ja itsensä ylittämisiä tapahtui totta kai myös palkintosijojen ulkopuolella ja nämä olivat kaikki aivan yhtä tärkeitä suorituksia kuin palkinnoille yltäneet hiihdot!

Sunnuntai huipensi kisat, koska silloin vuorossa olivat viestit. Ääntä ei ole enää jäljellä ollenkaan, se jäi jo aamupäivällä ladun varteen. Mutta kaikki huuto ja kiljuminen oli ehdottomasti sen arvoista – sekä tytöt että pojat 14-sarjoissa ottivat voitot Espooseen! Onnea urheilijat ja Timo-valmentaja! Poikien kohdalla mitali oli alusta asti melko varma, mutta tytöt tekivät kisasta äärimmäisen jännittävän. Onneksi Victorian hirmuhiihto osui juuri tälle päivälle. Toinen hirmuhiihto nähtiin M16-sarjassa, jossa Patrik nosti joukkueen sijoitusta kakkososuudella yhdeksän sijaa ja oli osuusajoissa nopein. Lopulta pojat olivat viestissä viidensiä, mikä on kova suoritus. Myös tyttöjen 16-sarjan ykkösjoukkueen seitsemän sija oli loistavien hiihtojen tulos. N- ja M14-sarjoissa Espoolla oli molemmissa sarjoissa myös kakkos- ja kolmosjoukkueet sekä 16-tytöissä kaksi joukkuetta. Yksi päivän hienoimmista suorituksista oli mielestäni ehdottomasti myös se, että 11-vuotias Hilla suostui aamulla siihen, että hän ankkuroi 16-tyttöjen kakkosjoukkueen, sillä muuten viesti olisi jäänyt kesken, koska yksi hiihtäjistä sairastui yöllä. Hyvä Hilla!

img_pqaf6r

Kisoissa toimin valmentajan roolin lisäksi EHS:n joukkueenjohtajana. Nyt sunnuntai-iltana tunnelma on onnellinen, mutta äärimmäisen väsynyt. Kun selviää kolmipäiväisten kisojen joukkueenjohtajan roolista ja etenkin viestipäivästä ja sen valinnoista ja viime hetken muutoksista hengissä, voi ainakin olla varma, että ensi viikolla ei arjessa tule mitään yhtä suuria henkisiä paineita vastaan. Eikä puhelin takuulla soi yhtä usein. Työpäivät ovat myös huomattavasti lyhyempiä kuin kisapäivät. Onneksi Hopparit on vain kerran vuodessa! 😀

Tässä vielä linkki kisojen viestivideoon. Täältä pääsee siis nauttimaan kisan tunnelmasta ja hienoista selostuksista. Omaa mieltä lämmittää etenkin omien valmennettavieni meno kohdasta n. 4:14:00 alkaen 🙂 Samalla fiiiksellä sitten jatketaan Nuorten SM-kisoissa Vierumäellä ja Rovaniemellä maaliskuussa.

Toblach-Cortina kisaturistin silmin

Olin päättänyt jo kauan sitten, että tänäkin talvena on päästävä hiihtämään joku pitkän matkan kisa ulkomaille. Tavoitteeksi valikoitui Visma Ski Classicsin osakilpailu Toblachista Cortinaan 11.2., sillä tämä oli talven kalenterissani yksi harvoista vapaista viikonlopuista. Matkaseuraa ei kauaa tarvinnut etsiä, sillä ystäväni Kristiina oli saman tien valmis lähtemään mukaan kisaturistiksi ja huoltajaksi. Hoitihan hän vastaavat tehtävät mallikkaasti myös viime vuonna Obertilliachin kisareissulla. Kesän hakkasin rullilla tasatyöntöä paljon normaalia enemmän ja syystalvellakin sain hiihtokilometrejä alle sen verran paljon, että uskon, että kisa olisi voinut kulkea ihan hyvinkin. Mutta murtuneella kädellä kisaamaan ei kuitenkaan olisi voinut lähteä. Vaikka valtaosa tuttavistani totesi, että voihan matkan varmasti peruuttaa lääkärintodistuksella, olen kuitenkin tyytyväinen, ettei tämä ajatus edes käynyt mielessäni. Italian reissusta tuli upea ja urheilullinen, eikä murtunut käsi loppupeleissä edes juurikaan menoa hidastanut.

Kummallakaan meistä ei ollut reissun suhteen mitään erityisiä ennakkoajatuksia, sillä emme olleet koskaan aiemmin käyneet Toblachissa. Olin kuullut etukäteen useammalta kaveriltani, että paikka on hieno, sympaattinen ja ehdottomasti vierailemisen arvoinen. Allekirjoitan näistä väitteistä jokaisen. Matkaan pakattiin talviulkoiluun sopivia vaatteita ja kenkiä, mutta sukset päätettiin jättää kotiin – Kristiinalla ei edes ollut suurta tarvetta päästä ladulle, minä puolestaan en ollut varma, uskallanko vielä hiihtää. Pahimmillaan kaatuisin uudelleen ja saisin molemmat kädet pakettiin. Todettiin, että eiköhän suksia saa myös vuokrattua paikanpäältä, jos hiihtointo iskee. Iskihän se.

dsc_0113

Perjantaiaamuna herätyskello soi ennen neljää, ja oli aika lähteä lomalle. Matka tuntui loputtoman pitkältä – kiitos julkisen liikenteen, joka ei myöhästymisillään ja kielitaidottomilla kuskeillaan vakuuttanut meitä millään tavalla. Normaali ihminenhän olisi vuokrannut auton Münchenin kentältä ja ajanut Italiaan. Mutta meillä oli matkassa yksi yksikätinen ja yksi ”mä en sitten muuten aio ajaa Autobahnilla enkä vuoristossa”. Koska matkalla ei käytännössä muita teitä ollutkaan, piti matkasuunnitelmaa vähän muuttaa. Uskoin, että lyhyitä pätkiä murtuneellakin kädellä voi ajaa, joten junan ja bussin avulla matkustimme ensin Italian puolelle Bressanoneen, josta vuokrasimme auton. Bressanonesta ajoi Toblachiin reilussa tunnissa, ja oikeastaan ainoa ongelma murtuneella kädellä ajamisessa oli vilkun käyttö, joka vaati kipeän käden käyttöä. Saavuimme alkuillasta Toblachiin ja meitä oli vastassa uskomattoman hyväsydäminen pariskunta, jolta olimme vuokranneet huoneiston matkamme ajaksi. Illalla meitä odotti vielä kävelylenkki uudessa ja vanhassa Toblachissa, kisanumeron haku (pitihän reissusta jotain matkamuistoja saada) sekä Italiassa kun oltiin, niin tietysti pizzaa ja viiniä, nam.

Koska perjantaina oli jo hämärää, kun saavuimme Toblachiin, oli lauantaina uskomattoman hienoa herätä vuorten keskeltä. Lauantaina olimme kisaturisteja ja seurasimme kisaa niin Toblachin hiihtoareenalta kuin maalialueelta Cortinasta. Jo perjantain kisanumeron haku vakuutti meidät siitä, että kisajärjestelyt ovat Italiassa ihan toisella tasolla moneen suomalaiseen massahiihtoon verrattuna. Kisanumeron mukana sai niin paljon elintarvikkeita ja muuta oikeasti hyödyllistä tavaraa, että tällä jo sai osan kisamaksusta katettua. Ladut olivat loistavassa kunnossa, samoin huoltopisteiden ja maalin tarjoilut jotain ihan muuta kuin monessa Suomen kisassa. Näissä kisoissa ei tarvinnut todellakaan hiihtää mustikanvarpujen ja hiekan seassa, vaikka Italiassakin lumesta oli vielä edellisviikolla ollut puutetta. Kisan voitot menivät Team Santanderin Gjerdalenille sekä Smutnalle. Kisan jälkeen ajoimme Cortinan keskustaan tutustumaan kaupunkiin. Oli hämmentävä tunne, kun kaupungissa tuli vastaan miehiä minkkiturkeissaan. Huomasimme kyllä tuulihousuissamme ja lenkkareissamme, että emme ihan kuulu joukkoon 😀 Kauppoihin ei olisi tällä kylällä ollut asiaa, sen verran monta nollaa oli vaatteiden hintalapuissa. Cortina on kuitenkin ehdottomasti yksi kauneimmista kaupungeista, joissa olen koskaan ollut, joten suosittelen siellä käymistä.

img-20170212-wa0044Sunnuntaina pääsimme toden teolla itsekin urheilemaan, kun lähdimme vaellukselle. Tarkoituksena oli yrittää päästä mahdollisimman lähelle Tre Cime-huippuja, jotka esiintyivät jokaisessa Toblachin matkaesitteessä. Kesällä alueella on paljon vaellusreittejä, mutta talvella lähinnä lumivyöryvaroituksia. Siksi emme lähtiessä todellakaan tienneet, kuinka lähelle huippuja pääsisimme. Kuuteen tuntiin mahtui valtava määrä nousua niin helpommilla pätkillä (tietä/moottorikelkkapohjaa) kuin umpihangessa. Puoleen reiteen asti upottava umpihankiosuus oli vastassa yli 2000 metrin korkeudessa, joten täytyy sanoa, että se nosti sykettä suhteellisen paljon. Muutama epätoivon hetki/kiukuttelukohtaus mahtui tälle osuudelle, mutta ne kannattivat, sillä maisemat olivat huipulla aivan uskomattoman palkitsevat. Koskaan en ollut ennen näin hienoissa maisemissa vaeltanut, enkä itse asiassa koskaan edes itse noussut yli 2500 metriin.

dsc_0192Takaisintulomatka sujui huomattavasti helpommin ja nopeammin kuin vuorelle nouseminen. Hieman kateellisena katsottiin niitä, jotka laskivat moottorikelkkapätkää alas pulkilla. Päätettiin kuitenkin, että mehän ei tuollaisia vuokrata ja olla niin kuin alueen ”normaalit” turistit (moottorikelkalla ylös, pulkalla alas), vaan loppuun saakka kävellään. Noh, lopulta kuitenkin tultiin noin kilometri alamäestä pulkalla, kun italialaiset miehet niin kohteliaasti ehdottivat, että tulkaahan heidän kanssa, kyllä nyt neljä peppua kahteen pulkkaan mahtuu. Jos murtuma jatkaa paranemistaan hyvin niin kuin tähänkin saakka, suosittelen vaeltamista ja pulkkamäkeä parannuskeinoiksi kaikille, jotka murtavat kätensä 😉

 

dsc_0217Maanantaina halusin päästä hiihtämään, sillä huippukuntoiset ladut ja auringonpaiste suorastaan kutsuivat hiihtämään. Vuokrasukset olivat yllättävän hyvät, tai sitten vaan todennäköisesti menohalut niin kovat, että olisi ollut aivan sama, mitkä sukset jalassa olivat. Kristiina ei jaksanut höntyillä perässäni, vaan sovittiin, että nyt molemmat saavat hiihtää juuri niin kauan kuin haluavat ja omalla tahdilla. Hiihdin Tour de skin loivapiirteistä latua pari tuntia, minkä jälkeen oli todettava, että kuukauden tauon jälkeen sauvoittahiihto/yhdellä sauvalla hiihto alkaa aika ikävästi hapottaa reisiä. En kuitenkaan muista, koska olisin ollut niin onnellinen hiihtolenkillä – pitkästä aikaa sukset jalassa ja missä maisemissa vielä!

Jos loman aikana verenpaine ja stressitaso laskivat olemattomiin, nousivat ne tiistaina varmasti vähintäänkin sille tasolle kuin ne olivat ennen lomaa. Muun muassa ruuhkan ja useiden poliisitarkastusten vuoksi bussi oli pahimmillaan yli tunnin myöhässä aikataulusta. Olimme ihan varmoja, että myöhästymme lennolta. Tiukille se olisikin mennyt, ellei taksikuski olisi pyyhältänyt Münchenin keskustasta lentokentälle suurinta osaa matkasta vauhdilla 180 km/h. 😀 Ensi vuonna lähdetään takuulla uudestaan kisareissulle Toblachiin, sillä haluan päästä itsekin hiihtämään tuon kisan. Tälle reissulle on nyt jo avoinna toinen autokuskin paikka! Loman aikana myös todistin itselleni, että yhdellä toimivalla kädellä voi hyvin matkustaa, ajaa autoa, vaeltaa, laskea pulkalla ja hiihtää. Jos nyt lääkärini eksyy tätä tekstiä lukemaan, niin kyllä mulla kuitenkin oli järki päässä näissä kaikissa. Lupaan parantaa käden niin, ettei se vaivaa jatkossa.

img-20170212-wa0030

dsc_0169

PM-kisat Norjassa

Viime viikonloppuna (27.-29.1.) hiihdettiin nuorten Pohjoismaiden mestaruuskisat Norjassa. Kilpailu oli ensimmäinen tämän tasoinen arvokisa, johon pääsin henkilökohtaisena valmentajana osallistumaan. Totta kai toivon ja teen parhaani sen eteen, että tämä oli vasta alkua ja vastaavia kisoja tulee vielä paljon niin Rebecalle kuin muillekin valmennettavilleni. Suurin osa urheilijoista oli matkassa ilman omia valmentajia ja huoltajia ja ihan takuuvarmasti Rebeccakin olisi pärjännyt siellä liiton valmentajien kanssa. Mutta koska nyt oli kuitenkin mahdollisuus lähteä mukaan reissuun (ja vieläpä Norjaan 🙂 ), kannatti siihen tarttua.

Kun toukokuun alussa istuttiin Rebecan kanssa alas suunnittelemaan tulevaa kautta, nousi kauden yhdeksi selkeistä tavoitteista yksi asia: päästä mukaan Suomen joukkueeseen Pohjoismaiden mestaruuskisoihin. Joukkueeseen pääsy tuntui vielä tammikuun alussa varmalta. Sitten alkoivat erilaiset koettelemukset. Ensin vääntyi peukalo treeneissä ennen Jämin Suomen Cuppia, sitten juuri ennen Äänekosken Nuorten SM-kisoja kurkku tuli kipeäksi ja olo huonoksi. Valitettavasti juuri Äänekosken kisat olivat yksi tärkeimmistä näyttökisoista PM-joukkueeseen. Lauantaiksi olo kuitenkin parani sen verran, että päätettiin, että sprinttiin voi lähteä mukaan. Sunnuntain kisaan liittyi pelkkiä riskejä: hiihdä kisa ja sairastu – tai jätä kisa hiihtämättä ja putoa liian vähäisten näyttöjen takia PM-joukkueesta. Koska terveydellä ei kuitenkaan saa leikkiä, jätettiin kisa väliin ja toivottiin, että sprintin hyvät näytöt sekä Jämin kisat riittävät tuomaan paikan PM-joukkueessa. En muista, koska jokin asia on viimeksi jännittänyt niin paljon kuin päätöksen odottaminen joukkueen kokoonpanosta. Riemu olikin valtava, kun tieto joukkueeseen pääsystä tuli. Hymy meinasi alkuviikosta vielä moneen otteeseen hyytyä, kun yritin etsiä siedettävän hintaisia lentoja ja hotelleja muutaman päivän päähän. Lopulta nekin järjestyivät ja torstaiaamuna hyppäsin Oslon koneeseen.

Kisat hiihdettiin Orkangerissa, noin tunnin ajomatkan päässä Trondheimista. Vaikka olen matkustanut Norjaa ristiin rastiin ja asunutkin siellä, oli Orkanger minulle täysin uusi tuttavuus. Lunta ei sielläkään ollut juuri lainkaan, mutta muuten kylä (kaupunki?) oli oikein sympaattinen ja kaunis (artikkelikuva otettu Orkangerista torstai-illan iltalenkillä – maisemat auringonlaskussa 5/5). Kisapaikalla lunta oli sen verran, että maisema näytti talviselta ja vitosen latu ja hyppyrimäet oli saatu kunnostettua. Maastohiihtäjien lisäksi myös mäkihyppääjät ja yhdistetyn urheilijat kisasivat Norjassa PM-mitaleista.

dsc_0079

Hiihtäjien kisat käynnistyivät perjantaina sprinteillä. Lähes kaikki suomalaiset pääsivät karsinnasta erävaiheisiin. Erissä nähtiin kovia taisteluita, joista valitettavan moni päättyi maalikurotuksessa useimmiten norjalaisen tai ruotsalaisen eduksi. Stadionalueen mutkat koituivat monen suomalaisen kohtaloksi – vauhti hidastui niissä liikaa ja vastustaja sai kuitattua enemmän vauhtia maalisuoralle. Tästä viisastuneena viime maanantain yhteistreeneihin lähti mukaan kasa tötsiä, joita kierrettiin ja kaarrettiin niin kauan, kunnes kaikki selvisivät mutkista ongelmitta. Näin kovassa seurassa jatkopaikoista taistelemistakin voi kuitenkin pitää jo hienona suorituksena. Erähiihdot olivat myös hyvää treeniä tulevaisuutta varten, sillä ei tällaisia tiukkoja kisoja juurikaan pääse Suomessa hiihtämään. Nuorten SM-kisoissakin porukka useimmiten hajosi jo lähtösuoran jälkeen, eikä kuuden hiihtäjän kirikamppailuita päässyt syntymään. Perjantain parhaista suomalaissuorituksista vastasivat Miska Poikkimäki (3.) ja Josefiina Böök (5.). Välieriin saakka pääsivät lisäksi Annu, Leo ja Emil. Rebecca putosi niukasti välieristä, sillä hän hiihti alkuerässään kolmanneksi ja oli kokonaistuloksissa lopulta 15. Perjantaihin mahtui myös pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Toivoin kovasti, etten enää joutuisi näkemään kaatumisen aiheuttamia murtumia urheilijoilla, mutta toisin kävi. Nooran kisat loppuivat käytännössä ennen kuin ne edes ehtivät alkaa. Onneksi murtunut sormi kuitenkin ilmeisesti paranee melko nopeasti eikä hidasta treenaamista samalla tavalla kuin omaa menoa haittaava murtunut olkapää.

Lauantaina hiihdettiin vapaalla normimatkan kisat. Rata ja keli olivat tosi nopeita, minkä vuoksi esimerkiksi parhaat kolme suomalaistyttöä mahtuivat kahden sekunnin sisään. Tiia Olkkonen oli kisassa kuudes, Josefiina seitsemäs ja Rebecca yhdeksäs. Vielä hetki ennen maalia Rebecca taisteli itsekin kuudennesta sijasta, mutta valitettavasti selkä meni pahaan kramppiin noin puoli kilometriä ennen maalia, mikä hidasti hiihtoa. Poikien puolelta Miskalla oli kotiintuomisena lauantaina hopeinen mitali. Myös Petteri (8.) ja Emil (9.) hiihtivät kymppisakkiin. Lauantai-ilta päättyi bankettiin ja palkintojen jakoon. Banketissa suomalaisvalmentajien pöydässä yksi kuumimmista puheenaiheista oli norjalaisten ruokien hinta. Kisapaikalla päivällinen maksoi 31 €, lounas muutaman euron vähemmän. Onneksi heitin laukun pohjalle eväitä jo Suomessa, sillä minkäänlainen nälkä ei olisi saanut minua maksamaan lihapullista ja keitetyistä perunoista 31 euroa. Huh! 😀 Ja lounas tunnetusti Norjassa on pelkkää leipää (paitsi kisapaikalla myös nakkeja ja ranskalaisia), joten senkin osalta eväät olivat varma ja lompakkoystävällinen valinta. Ensi vuoden PM-kisat järjestetään Vuokatissa. Valmentajat jo suunnittelivat, että siellä voisi ruokalistalla olla pelkkää mämmiä – hyvään hintaan totta kai. Norjalaiset kisajärjestäjät osoittivat kauniin eleen urheilijoita kohtaan, sillä jokainen kilpailija palkittiin banketissa. Se taisi järjestäjiltä kuitenkin unohtua, että tällainen palkintojenjako venyy väkisinkin myöhään, ja urheilijoiden pitää olla lähtöviivalla aikaisin seuraavana aamuna…

Sunnuntaiaamuna vuorossa olivat viestit. Viestipäivä on aina jännittävä ja ainakin tyttöjen joukossa selvää hermostumista oli havaittavissa. Rebecca toi tytöt kuitenkin loistavalla hiihdollaan kakkosena vaihtoon aivan kärjen tuntumassa. Josefiina nosti omalla osuudellaan tytöt kärkeen. Takaa tuli kuitenkin valtavan kovia tyttöjä ja lopulta kaikkensa antanut Tiia toi joukkueen viidentenä maaliin. Ruotsi vei voiton, Norjan ykkösjoukkue oli toinen ja kakkosjoukkue kolmas. Poikien puolella tiukan kisan voiton vei Norja ja heti perässä olivat Ruotsi ja Suomi joukkueella Emil, Petteri ja Miska. Suomen kakkosjoukkue (Olli, Arsi, Leo) oli kisassa seitsemäs. Kaikkien kisapäivien tulokset löytyvät täältä:

http://www.skiforbundet.no/nordisk/results/

Kokonaisuudessaan kisat menivät Suomen joukkueelta mainiosti ja toivat urheilijoille kokemusta Suomen edustamisesta arvokilpailuissa ja ulkomailla kisaamisesta. Myös uusia tuttavuuksia ulkomaalaisten urheilijoiden kanssa solmittiin. Rebecan valmentajana olin todella tyytyväinen siitä, kuinka hän onnistui tekemään tähänastisen kauden ehdottomasti parhaat suorituksensa Norjassa. Mitä muuta kisoista jäi mieleen? Muutamaankin otteeseen pohdittiin sitä, onkohan suomalaisten hiihtoihmisten pipo liian kireällä. Norjan tulospalvelu toimi etenkin sprintissä vähän miten sattuu ja aikataulu sekosikin täysin, kun tuloksista ei saatu selvyyttä. Suomalaisten leirissä tuhistiin ja puhistiin ja kotimaastakin tuli paljon viestejä, että mikä vaivaa livetuloksia? Norjalaiset tuntuivat ottavan asian paljon tyynemmin. Pipoa kiristivät myös norjalaiset alkuverryttelijät ja turistihiihtäjät, joita oli pilvin pimein kisaladulla normimatkan kilpailun aikana. Kun Suomessa latu suljetaan ennen kilpailua, se todellakin suljetaan hiihtäjiltä. En sitten tiedä, kumman maan malli on parempi, mutta luultavasti jokin kultainen keskitie olisi näidenkin ääripäiden väliltä löydettävissä. PM-kisojen jälkeen ehti tehdä kolme ja puoli tiivistä työ- ja valmennuspäivää etelässä. Nyt mennään taas, tällä kertaa suuntana Keuruu ja SM-kisat.

Hiihtokausi paketissa tammikuun puolivälissä

Olin aina pitänyt hiihtoa suhteellisen turvallisena lajina. Pieniä pyllähtämisiä toki silloin tällöin tapahtuu, mutta harvemmin niistä mitään mustelmaa suurempaa seuraa. Selvisin 28-vuotiaaksi saakka murtamatta ainuttakaan luuta tai edes katkaisematta suksia. Sitten tuli perjantai 13. päivä 2017 ja kertarytinällä murtuivat sekä käsi että sukset. Hiihtotaukoa tälle kädelle tulee vähintään kaksi kuukautta, mikä tarkoittaa sitä, että oma hiihtokausi 2016-17 alkaa olla aika lailla taputeltu.

Viime viikonloppuna hiihdettiin Jämillä Suomen Cup, jonka latuihin kävimme tutustumassa perjantaina. Kovin montaa kilometriä ei mittariin ehtinyt kertyä ennen kuin reissu katkesi kaatumiseen. Pitikin suorassa mäessä mennä kaatumaan! Olisi edes ollut edeltävä laskettelurinteen mutkainen jääränni, niin kaatuminen olisi ollut ymmärrettävämpää, mutta ei. Ladulla oli valtavan paljon kiviä – en tiedä, tökkäsikö suksi sellaiseen, vaiko johonkin epätasaiseen kohtaan lumessa, vai mitä tapahtui. Vauhti tyssäsi kuin seinään ja muutama kuperkeikka tuli pyörähdettyä ennen lopullista laskeutumista ladun sivuun. Onneksi pikkuveljen reaktiokyky oli suhteellisen nopea ja hän ehti hypätä mäessä ylitseni – muuten olisi voinut käydä tosi huonosti. Päällimmäisenä tunteena kaatumisesta oli valtava harmi, sillä lempisukseni menivät poikki. Vasta sitten tajusin, että käsikin on suhteellisen kipeä. Pienen konsultointikierroksen jälkeen todettiin, että kaatuminen oli sen verran paha, että päivystykseen on lähdettävä. Diagnoosiksi tuli, että olkanivel on venähtänyt, mutta särkylääkkeillä siitä selviää. No, tässä uskossa mentiin viikonloppu. Kipu oli valtava, mutta turha siitä olisi ollut koko aikaa valittaa, jos venähdykselle ei kuitenkaan mitään oltaisi tehty.

Maanantaina menin sitten kuitenkin kotosalla uudestaan lääkäriin. Tiivistettynä käynti meni jotakuinkin näin:

L: ”Aika kipeältä käsi vaikuttaa, ootko varma, ettei se ole/ole ollut sijoiltaan?”

M: ”No ööö..oon varma, kun siellä päivystyksessä sanottiin, että se on ihan paikoillaan kyllä.”

L: ”Käypä röntgenissä ja tule takaisin” …. ”Ootko varma, ettei se käsi ole/ole ollut sijoiltaan?”

M: ”No ööö..en taida olla varma.”

L: ”Katsopa näitä kuvia. Se on siinä rytinässä lähtenyt ihan huolella paikaltaan. Kyllä se paikalleenkin on tullut, mutta siinä samassa murtanut myös olkaluun. Käsi kantoliinaan, viikon päästä uusi röntgen ja ainakin pari viikkoa käsi liikkumatta. Sairaslomaa kirjoitan sulle 2 kuukautta”

M: ”Mutku Finlandiahiihto on kolmen viikon päästä…”

L: ”Sun hiihdot on kyllä tältä talvelta takana.”

M: ”Aijaa… :(”

Nyt olen vajaat pari päivää opetellut elämään vain oikeakätisenä. Ei ole ihan helppoa ja aika avuton olo on. Pahin kipu kuitenkin on laantunut ja pikkuhiljaa alkaa mielikin olla parempi. Vähän jo hymyilyttää pikkuveljen sanat ”Oot aika mimmi, ku viikonlopun vetelit tolla kädellä”. Ei kyllä ollut kovin viisasta, mutta enpä silloin tiennyt, että se on enemmänkin rikki. Eniten harmittaa, kun pitkän matkan kisat jäävät talvella väliin. Ne mielessä tuli kuitenkin kaikki kesän ja syksyn treenit tehtyä. Ehdin jo ilmoittautua Finlandiaan, Dobbiaco-Cortinaan ja Ylläs-Leviin. Jos haluat ostaa lähtöpaikat minulta, niin laita viestiä! Murehtimaan on kuitenkin turha jäädä, vaan pakko mennä eteenpäin. Keskivartaloa ja liikkuvuutta voi vahvistaa käsipuolenakin ja antoi lääkäri onneksi luvan vähän myöhemmin talvella myös kuntopyöräilyyn, jos mökkihöperyys muuten iskee (jos jollain on ylimääräinen kunto-/spinningpyörä, voisin ottaa sen lainaan kevääksi!). Eikä se oikeastaan yhtään haittaa, että matka Italian kisoihin on jo varattu. Katsellaan sitten maisemia ja nautitaan kisafiiliksestä ladun sivussa. Sehän se tutumpi paikka minulle muutenkin on 😀 Ihan varovaisena haaveena on myös se, että keväthangilla pääsisi vielä laduille. Ylläkseltä on mökki varattuna vajaan kolmen kuukauden päähän – täytyy pitää peukkuja siis pystyssä! Rukalla asuva kaveri myös onneksi kutsui kylään ja lohdutti, että siellä keväthanget kestävät vappuun saakka, joten eihän tässä ole mitään hätää.

Haluaisin vielä kiittää kaikkia, jotka olivat tukenani ja apunani viikonlopun aikana! En olisi pärjännyt ilman teitä 🙂 Viimeistään silloin, kun ei itse saa paitaa päälle eikä hiuksia ponnarille, ymmärtää, kuinka tärkeitä ympärillä olevat ihmiset ovat. Onneksi teitä on paljon. Eikä siitä viikonlopusta onneksi pelkkiä henkisiä ja fyysisiä haavoja jäänyt. EHS:n nuoret hiihtivät viikonloppuna mainiosti niin normimatkoilla kuin sprinteissä, joten valmentajana tähän sai olla hyvin tyytyväinen. Tyttöjen sprintissä pääsi jopa kaksi EHS-hiihtäjää finaaliin!

 

Joku muu sen varmaan hoitaa…

Hyvää alkanutta vuotta kaikille blogin lukijoille! 🙂 Menneen vuoden aikana saadun palautteen perusteella oli hyvä idea alkaa kirjoittaa valmennusaiheista blogia. Tämän vuoden ensimmäinen kirjoitus on sävyltään ihmettelevän turhautunut. Esimerkkinä siinä on luonnollisesti käytetty niitä urheiluseuroja, joissa itse olen mukana. Ympäri Suomea asuvien eri lajien seuratoimijoiden kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta kuitenkin tiedän, että esimerkkinä olisi voinut olla mikä tahansa muukin perinteinen urheiluseura. Näissä kaikissa talkootyö (ja sen puute) herättää suuria tunteita tai vähintäänkin ihmetystä.

Vuosi vaihtui ja säätila Etelä-Suomessa teki vihdoin myös talviurheilun kannalta toivotun muutoksen. Yksi asia ei kuitenkaan muuttunut vuoden vaihtuessa miksikään – nimittäin vapaaehtoisten saaminen mukaan urheiluseuran toimintaan. Asia on taas hyvin ajankohtainen kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, koska oma seurani järjestää viikonloppuna isot kansalliset kisat. Kisoihin on kyllä tulossa paljon hiihtäjiä ja olosuhteet ovat viimeisen päälle kohdallaan. Mutta onko kisoihin ollut helppoa saada riittävästi tekijöitä? No ei. Toisekseen vapaaehtoisten osallistaminen seuran toimintaan on ajankohtaista siksi, koska ensi kauden valmennuskuviot pitäisi lyödä lukkoon pian. Jo nyt on tiedossa, että seuran harrastajamäärien kasvettua valmentajamäärä ei enää vastaa kysyntää. Mutta onko uusien valmentajien löytäminen mukaan seuran toimintaan helppoa? No ei. Turhauttaako se? No turhauttaa.

Minut on kasvatettu siihen ajatusmalliin, että urheiluseurassa kaikkien kuuluu osallistua talkootöihin. Jos ei ole aktiivisia seuratoimijoita ja talkoiden tekijöitä, ei ole kehittyvää ja hyvin johdettua urheiluseuraa, valmennusta, kilpailuja tai muitakaan tapahtumia, eikä sponsoreita. Ilman näitä urheiluseuran puolestaan on turha olla olemassa. Vaikka perinteisen urheiluseuran päätehtävä varmasti on se, että urheilijoille tarjotaan valmennusta, on urheiluseuralla kuitenkin lukuisia muitakin tehtäviä. Omakin seurani olisi näyttänyt aikojen kuluessa varsin erilaiselta, jos esimerkiksi näistä tehtävistä ei kukaan olisi ottanut koppia: ryhmien vastuuvalmentajat ja apuvalmentajat, joukkueenjohtajat, johtokunnan jäsenet, kilpailuihin ilmoittajat, kilpailuiden järjestäjät, varainhankintavastaavat, liikenteenohjaajat, ajanottajat, kisanumeroiden jakajat, mehunjakajat, makkaranpaistajat, joulukuusien myyjät, voitelupalvelun voitelijat, kisapalkintojen hankkijat, kisamajoitusten varaajat, latuvahdit ja mitä vielä. Järjestys on täysin mielivaltainen, eivätkä tehtävät ole missään tärkeysjärjestyksessä. Usein esimerkiksi makkaranpaistaja on ollut koko kisaorganisaation tärkein henkilö ja monen mieli on pahoittunut, jos makkara on loppunut liian aikaisin kesken. Pelastipa makkara viime vuonna eräätkin Hopeasompakisat, joissa urheilija sai niin pahoja kramppeja ennen starttia, että hätäpäissään huoltajat eivät keksineet suolan ja nesteen lähteeksi mitään muuta kuin makkarapisteen antimet. Hätäratkaisun ansiosta kilpailuista oli kotiintuomisina palkinto 🙂

Kuten edellä olevasta listastakin näkee, suurin osa urheiluseuran talkoovelvoitteista on usein kohtuullisen pieniä. Siinä tapauksessa, kun ne kasaantuvat vain muutamalle henkilölle, niistä tulee kuitenkin suuria. Olisikin reilua, että jokainen seuran toiminnassa oleva perhe jollain tavalla ottaisi vastuuta seuran toiminnasta, jotta tehtävät myös pysyisivät sen kokoisina, että kenen tahansa olisi helppo lähteä niihin mukaan. Viime vuosina olen entistä useammin kuullut sitä, että perheet haluaisivat ostaa itsensä ulos talkoovelvoitteista. Valitettavasti raha ei aina ratkaise kaikkea. Viime syksynä sinettiseuratapaamisessa joku mukana olleista seuratoimijoista tiivisti hyvin, että raha ei valmenna, ei jaa mehua eikä kisanumeroita, eikä raha paista makkaraa. Hyvin sanottu. Raha kuitenkin on monen talkootehtävän taustalla. Seuran on pakko hankkia rahaa, jotta se voi maksaa valmentajilleen korvauksia sekä tukea urheilijoitaan. Jos rahaa ei talkootöiden kautta saataisi, olisi valmennusmaksuja pakko nostaa merkittävästi tai toisaalta lopettaa urheilijoiden tukeminen. Nekään eivät kuulosta pidemmän päälle hyviltä ratkaisuilta.

Mikä talkootöissä sitten mättää niin pahasti, että moni haluaisi vapauttaa itsensä niistä rahalla? Minulla on kokemusta talkootöistä suuressa mittakaavassa hiihtoseurassa ja huomattavasti pienemmissä määrin suunnistusseurassa. Molemmissa seuroissa on isoja ongelmia löytää riittävästi talkoolaisia tekemään asioita yhteisen hyvän eteen. Tiedän, että ongelma koskettaa muitakin urheiluseuroja. Suunnistusseuraan en koskaan ole koskaan päässyt (halunnut päästä) niin syvälle sisään kuin hiihtoseuraan, joten siellä olen tehnyt vain ne tehtävät, joita minulle on etukäteen määrätty. Olen kuitenkin aina mielelläni lähtenyt toimitsijaksi kuntorasteille, sillä tiedän, ettei niitä voitaisi järjestää ilman talkoolaisia. Ihmetyttää, kun kuulemma valtaosa toimitsijan hommiin pyydetyistä jättää tulematta paikalle ja usein ilman mitään ilmoitusta. ”Joku muu ne hommat kuitenkin hoitaa” tuntuu näillä henkilöillä olevan ajatuksena. Hiihtoseurassa olen puolestaan valmentamisen lisäksi sanonut kyllä turhankin monelle nakille. Välillä on ollut helpompi suostua itse, kuin yrittää löytää joku muu tilalle. Tuntuu siltä, että silloin kun olin lapsi, kaikkien vanhemmat olivat mukana seuratoiminnassa. Edelleen tuntuu siltä, että pitkälti samat perheet pyörittävät seuraa – vaikka näiden vanhempien hiihtäjät ovat jo aikuisten sarjoissa. Tuntuu kuitenkin typerältä käyttää aikaa siihen, että yrittäisi houkutella uusia vanhempia mukaan. Soittamalla jonkun ehkä saisi, sähköpostitse vastausaktiivisuus on olematon. Osa vetoaa kiireeseen, osa väittää, ettei osaa tehdä seuratyötä (jokainen kyllä voidaan perehdyttää ja tehtävät ovat harvoin rakettitiedettä), osa jättää lapset harjoituksiin ”päivähoitoon” ja katoaa niin pian paikalta, että oikeastaan ei ole edes käsitystä, miltä kyseisen urheilijan huoltajat näyttävät. Samat vanhemmat kuitenkin osaavat vaatia seuralta ja valmennukselta usein lähes mahdottomia asioita. Se turhauttaa minua todella paljon. Niin paljon, että se saa välillä jopa kyseenalaistamaan valmentamisen mielekkyyden.

Aika on seuratoiminnan välttelylle mielestäni huono tekosyy. Kukapa täällä ei olisi kiireinen.   Jonkun työt on kuitenkin tehtävä. Valitettavasti jokainen sukkien myyntiin, joulukuusien kuljetukseen, hiihtokurssien organisoimiseen, kilpailuiden järjestämiseen, majoituksien varaamiseen, viestijoukkueiden sumplimiseen ja nettisivujen ja somen päivittämiseen käytetty tunti on poissa siitä minulle kaikista tärkeimmästä seuratehtävästä eli valmentamisesta. Valmentaminen itsessäänkin vie jo huomattavan määrän aikaa ja energiaa ja täyttää lähes kaikki arki-illat ja viikonloput. Välillä tuntuukin siltä, ettei aikaa jää mihinkään muuhun kuin hiihtoon. Miten hyvin tällaiset hetket tiivistyvätkään Antti Tuiskun toissa yönä julkaisemaan hiihtoaiheiseen biisiin, jonka luulen soivan päässäni useampaan otteeseen kuluvan talven aikana 😀

Mä nään tähtii
mä vaan hiihdän
mä rukoilen, mä hiihdän
sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän
meret nousee, mä hiihdän

Jaksaa, jaksaa

En kuitenkaan valita, koska hiihto on sitä, mistä pidän. Silloin harvoin, kun hiihto turhauttaa, se johtuukin siitä, koska aikaa vievät valmentamisen ulkopuoliset hiihtotehtävät. Yksittäisenä nämä olisivat pieniä tehtäviä – siksi edelleen toivoisin, että entistä enemmän aktiivisia toimijoita löytyisi, jotta tehtäviä saataisiin jaettua useammalle. En tiedä, onko tilanne parempi Pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Haluaisin ainakin uskoa, että muualla osallistumisaktiviteetti on korkeampi.

Seuratoiminnassa on kuitenkin paljon hyviä puolia. Valmennuksen hienoja puolia olen pohtinut jo monessa aiemmassa tekstissä. Valmennuksen lisäksi muutkin seuratehtävät ovat kuitenkin opettaneet ja tuoneet paljon hyviä kokemuksia. Seuratoiminnan kautta olen päässyt mukaan mielekkääseen ympäristöön, tutustunut samanhenkisiin ihmisiin, saanut uusia kavereita, päässyt toteuttamaan itseäni, oppinut uutta (mm. koodaamista – tässä mentiin vahvasti mukavuusalueen ulkopuolelle), päässyt haastamaan itseäni, päässyt osallistumaan erilaisiin seuratoiminnan kehittämiseen liittyviin projekteihin ja seminaareihin ympäri Suomea, päässyt erilaisiin urheilutapahtumiin, hyötynyt taloudellisesti (tai ainakin villakerrastollisesti), saanut kiitosta ja tuntenut tekemiseni tärkeäksi ja korvaamattomaksi. Olenkin kiitollinen kaikille niille, jotka ovat olleet toiminnassa mukana ja mahdollistaneet mielekkään toimintaympäristön sekä omissa urheiluseuroissani että kaikissa muissakin Suomen seuroissa. Ja sinä, joka harkitset mukaan lähtemistä, tervetuloa! Mikä tahansa seura on työpanoksestasi varmasti todella kiitollinen.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑