Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Yleinen

Eikö naisvalmentaja vieläkään riitä?

Reilu vuosi sitten kirjoitin aiheesta, joka vaivasi minua hyvin paljon valmennusurani alkuvaiheessa. Koin tuolloin, etten voisi koskaan olla uskottava valmentaja, koska olen nainen ja koska olen nuori. Olin valmis lopettamaan valmentamisen ennen kuin sitä kunnolla aloitinkaan, koska tunsin, etten riitä urheilijoideni vanhemmille tai muille valmentajille. Teksti oli viime vuonna selvästi luetuin ja jaetuin juttuni, ja se löytyy täältä.

Enää en onneksi aikoihin ole ollut sitä mieltä, ettenkö voisi olla naisena uskottava valmentaja, vaan olen kääntänyt asian vahvuudeksi. Nuorten urheilijoiden kanssa toimiessani olen huomannut, että valmennuksessa tarvitaan myös naisia. Siksi minua harmittikin valtavasti, kun eilisiltana sain eräältä valmentajakollegaltani viestin. Anonyymisti ja hänen luvallaan jaan viestin tärkeimmän sisällön:

Samat ongelmat, joista on ennenkin puhuttu, kuitenkin jatkuu vielä: mieskoutsit jyrää täysin päättömillä mielipiteillä ja mietin, haluanko ollenkaan jatkaa valmennusta enää. Miten hoidit tällaisen tilanteen, töitä pitää varmaankin tehdä, jos haluaa valmennusta vielä jatkaa?

Harmistukseni oli entistä suurempi, kun kuulin, etteivät kyseessä edes ole ns. vanhan liiton valmentajat, vaan kyseinen valmentaja on saanut negatiivisia ja arvostelevia kommentteja suhteellisen nuorilta kollegoiltaan. He eivät pidä naisvalmentajia uskottavina, vaan heidän mielestään valmentajan auktoriteetin määrittää se, kuinka kovaa jaksaa huutaa ladun varressa. Valmennusryhmä ei kuulemma myöskään voi toimia, jos siinä on kaksi naista päävalmentajana, koska silloin kukaan ei pidä kuria urheilijoille. Menin tässä vaiheessa sanattomaksi.

Missä on vika, mistä tällaiset ajatukset kumpuavat, mitä niille voisi tehdä? Toivoisin, että teksti herättäisi ajatuksia ja keskustelua, auttaisi muita samojen asioiden kanssa painivia valmentajia ja toisaalta avaisi myös kokeneempien valmentajien silmiä. Sain omilla kokemuksillani tsempattua valmentajakaverini vielä jatkamaan valmentamista – kokeilemaan valmennusta mahdollisesti toisessa seurassa ja/tai henkilökohtaisena valmentajana sekä sopivissa hetkissä kyseenalaistamaan muita ja olemaan itse vahva. Yksikään nuori valmentaja (sukupuolesta riippumatta) ei saisi jäädä sivuun valmennuksesta siksi, ettei koe olevansa riittävän hyvä. Jokainen meistä oppii ja kehittyy valtavasti lyhyessäkin ajassa, kun vaan haluaa ja uskaltaa. Jos voin olla esimerkkinä jollekin ja kannustaa valmentamaan, olen erittäin tyytyväinen.

Kun nyt katson taaksepäin niihin vuosiin, jolloin aloitin valmentamisen, voin rehellisesti sanoa, etten ollut silloin kovin hyvä valmentaja. Mutta kaikki oppimisen palo ja aito halu auttaa urheilijoita on kantanut pitkälle. Vieläkin on todella monia osa-alueita, joissa haluaisin olla paljon parempi, mutta siitä huolimatta uskallan jo pitää itseäni aika hyvänä valmentajana. Tuskin treeneissä muuten kävisi marraskuun kaatosateissa ennätysmäärä urheilijoita, tuskin muuten suunnittelisin tälläkin hetkellä tulevia leiriohjelmia ja pian alkavan valmentajakoulutuksen materiaaleja ja tuskin muuten nauttisin valmentamisesta näin paljon. Siksi olenkin kiitollinen itselleni siitä, etten luovuttanut aikoinaan, vaan menin reilusti epämukavuusalueelle ja lopulta näin erilaisuuteni omana vahvuutenani valmentajana.

Ystäväpiiriini kuuluu paljon Hiihtoliiton ryhmissä valmentavia valmentajia, joiden kanssa olen tätä asiaa myös pohtinut. En koe, että heillä olisi mitään naisvalmentajia vastaan. Päinvastoin. Eräskin kaveri totesi äskettäin, että ”teidät hiihdon naisvalmentajat voi laskea helposti yhden käden sormilla, eikä niistäkään sormista tarvita kaikkia – mutta ei tilanteen kuuluisi olla tällainen”. Esimerkiksi sellaisilla leireillä, joilla olen ollut ainoana naisvalmentajana, olen huomannut, että läsnäoloni on ollut tärkeä. Varmasti tytöt olisivat pärjänneet miesvalmentajienkin kanssa, mutta moni pieni asia olisi voinut jäädä kertomatta ja kysymättä. Tai monet nilkat teippaamatta ja haavat puhdistamatta. Joissain asioissa tytön vaan on helpompi luottaa naisvalmentajaan, tiedän sen myös omasta kokemuksesta. Siksi olisi tärkeää, että meitä olisi enemmän.

Päätin aiemman naisvalmentajuuteen liittyvän jutun näihin sanoihin: Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni. Allekirjoitan tämän lopetuksen edelleenkin. Kun ajattelu yhteiskunnassa tuntuu entistä enemmän menevän sukupuolettomaan suuntaan, saisi tämä näkyä myös valmennuksessa. Jokaiselle hyvälle tyypille pitää antaa mahdollisuus valmentaa ja oppia valmentamista, sillä jokainen valmentaja on omalla tavallaan ainutlaatuinen ja korvaamaton.

Mainokset

Hyvä uni – parempi treeni

”Väsymystä havaittavissa, pidä tauko”. Autoni ilmoitti minulle näin, kun ajelin pari viikkoa sitten kotiin työpalaverista Vierumäeltä. Juuri samoihin aikoihin mietin itsekin, että jos en olisi jo Espoon rajojen sisäpuolella, olisi pakko pysähtyä ”kahvitauolle” (näinä hetkinä toivon, että joisin kahvia). Menomatka aamuvarhaisella sujui ilman minkäänlaisia varoituksia väsähtäneestä ajotyylistä. Kotimatkan ilmoitus kirjaimellisesti herättikin toden teolla. Miksi vasta siinä vaiheessa, kun joku muu – tässä tapauksessa auto – käskee lepäämään, menee sanoma paremmin perille? Miksi kiireen keskellä tulee aina raivattua tilaa kalenteriin lyhentämällä yöunia? Olisiko jo viikkoja sitten pitänyt kuunnella kavereitani, jotka totesivat, että yritä nyt karsia jotain noista tekemisistä? Ja miksi edes siinä vaiheessa, kun treenaamisesta ei tule yhtikäs mitään, tulee päiväunien tai aikaisen nukkumaanmenon sijasta tehtyä rästitöitä tai lähdettyä hyötyvaikutuksiltaan kyseenalaiselle lenkille? Samalla mietin, että kun väsymys laittaa tällaisen kuntoilevan valmentajankin näin pois tolaltaan, mitä väsymys tekee oikealle urheilijalle ja onkohan univaje urheilijoiden keskuudessa yleistä. Näitä asioita selvitän tässä tekstissä. Toivon, että se auttaisi muitakin kuin itseäni ymmärtämään sen, kuinka tärkeää uni meille kaikille on.

Kaikilla on varmasti kokemusta siitä, kuinka väsymys vaikuttaa elimistöön. Mieli on synkempi, keskittyminen herpaantuu nopeasti, vaikeat työtehtävät tuntuvat entistäkin haastavammilta, harjoitteluvire on kadoksissa, tekee mieli herkkuja, flunssa iskee helpommin ja elimistö käy kierroksilla. Ajauduin tähän tilaan syksyn aikana pikkuhiljaa viikkojen taukoamattoman työskentelyn (myös viikonloppuisin – kuka käski sanomaan joo kaikkeen mahdolliseen…), opiskelun, valmentamisen, stressaamisen ja univajeen muodostaman noidankehän myötä. Tiesin, että kun uni vähenee, stressi kasvaa ja kun stressi kasvaa, uni vähenee, mutta en siltikään halunnut tai osannut karsia tekemisiä. Vaikka elimistö kävi ylikierroksilla, oli kotiovien ulkopuolella yllättävän helppo esittää pirteää ja skarppia. Kotona puolestaan esimerkiksi iltapalan syöminen saattoi kuulostaa liian työläältä ajatukselta, kun väsymyskierre oli pahimmillaan. Jottei tilanne kuulostaisi liian pahalta, lähes kaikki tekeminen, joka minut väsytti, oli varmasti sen arvoista. Tekemistä vaan kertyi ihan liikaa lyhyelle ajanjaksolle. Tiedostin ongelman ja myönsin itselleni, että tauko tulisi tarpeeseen. Tämän jälkeen oli helpompi pienin askelin lähteä palaamaan kohti normaalia rytmiä ja virkeämpää arkea.

Ihan jokainen urheilija on varmasti nähnyt ja kuullut urheilijan kehityskolmiosta. Hyvin nuoretkin urheilijat osaavat selittää sen sisällön. Kun kolmion kaikki osaset, eli harjoittelu, ravinto ja lepo ovat kunnossa ja tasapainossa keskenään, kehittymistä tapahtuu. Käytännössä kuitenkin monella on epätasapainoa kolmion osa-alueiden välillä. Tällainen tilanne ei tue kehittymistä ja palautumista parhaalla mahdollisella tavalla. Harjoitteluun yleensä keskitytään kaikista eniten. Mututuntumalla uskallan sanoa, että urheilijasta riippuu, kuinka ison painoarvon hän antaa ravinnolle ja levolle. Osa syö ja nukkuu hyvin, osa ei kiinnitä näihin juurikaan huomiota.

Kun aloin etsiä tietoa urheilijoiden uniongelmista, törmäsin Ylen ja Helsingin yliopiston toteuttamaan Väsykyselyyn, johon vastasi yli 16 500 ihmistä. Vaikka tutkimus kuvaa vain Suomen internettiä ja Ylen sivuja käyttävän väestön unitottumuksia, on sen tilastollinen voima kuitenkin suuri johtuen vastaajajoukon koosta. Kyselyn mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta kärsii väsymysoireista. Keskimäärin unta kertyy alle seitsemän tuntia yössä, yli 60 % suomalaisista herää lähes joka aamu väsyneenä ja suurin osa kokee nukkuvansa vähintään tunnin vähemmän kuin he itse arvioivat tarvitsevansa siihen, että olisivat virkeitä. Tulokset ovat varsin pysäyttäviä. Suurin syy huonoon nukkumiseen on stressi – sama ongelma, joka minutkin syksyn aikana väsytti.

Vuosi sitten julkaistun brittiläisen katsausartikkelin perusteella lukuisat huippu-urheilijat kärsivät univajeesta ja väsymyksestä. Etenkin tärkeät kilpailut, kovat harjoittelujaksot ja pitkät matkat kilpailupaikoille heikensivät urheilijoiden unen laatua. Uniongelmat vaikuttivat urheilijoiden suorituskykyyn joko suoraan tai epäsuorasti. Olo saattoi olla väsynyt ja uupunut ja sen myötä vireystila ja suorituskyky laskivat. Toisaalta jo pelkkä huoli siitä, että huonosti nukutut yöt vaikuttavat kilpailuissa pärjäämiseen, saattoi laskea urheilijoiden suorituskykyä. Unen rakenne oli usein epänormaali ja palauttavan unen määrä liian vähäinen. Etenkin yksilölajeissa unihäiriöt olivat yleisiä.

Seuraavaksi etsinkin tutkimuksia, joissa selvitettiinkin erityisesti yksilölajien urheilijoiden unta. Esimerkiksi Hausswirth ym. (2014) raportoivat, että ylikuormittuneilla kestävyysurheilijoilla unihäiriöt ja sairastelu ovat yleisiä oireita. Jo lyhyet, kovemmat harjoittelujaksot (esim. leirit) voivat heikentää unen laatua. Tämän vuoksi he suosittelevat, että paljon harjoittelevat kestävyysurheilijat pitäisivät huolta siitä, että heidän nukkumisympäristönsä olisi laadukas, välttäisivät liian aikaisia heräämisiä kovien harjoitusjaksojen aikana ja tarvittaessa nukkuisivat lyhyitä päiväunia. Päiväunet eivät kuitenkaan saisi olla niin pitkiä, että ne heikentäisivät yöunen laatua. Optimaalinen päiväunien pituus on noin 20–30 minuuttia, koska siinä ajassa ei ehditä vielä syvään uneen. Syvään uneen päätyminen voi häiritä seuraavan yön unisykliä.

Normaalissa yöunessa tietyt univaiheet seuraavat toisiaan. Alkuun nukutaan syvempää perusunta (NREM-uni), sitten vilkeunta (REM-uni), jossa nähdään unia. Tämän jälkeen saatetaan herätä lyhyeksi aikaa. Heräämistä harvemmin muistaa aamulla. Sen jälkeen kyseinen noin 90-minuuttinen unisykli alkaa uudestaan. Palauttavan, syvän perusunen osuus on suurempi alkuyöstä, minkä vuoksi alkuyön unta pidetään urheilijoille erityisen tärkeänä. Aamuyöllä puolestaan vilkeunen määrä kasvaa. Jos esimerkiksi myöhäisen nukkumaanmenon takia aamulla joudutaan heräämään syvästä unisyklin vaiheesta, on vireystila huono. Vireystilaan ja väsymykseen vaikuttavat muutenkin unen laatu ja määrä.

Sopivasti samaan aikaan, kun hahmottelin tätä juttua, kävin myös Itä-Suomen yliopiston Urheilijan psyykkinen hyvinvointi -kurssia. Uni oli myös yksi kyseisen kurssin aiheista. Seuraavissa kappaleissa hyödynnänkin myös tältä kurssilta saatuja oppeja. Sopiva unen määrä on jokaiselle yksilöllistä, mutta yleensä aikuisella 7–9 tunnin välillä. On tutkittu, että suorituskyky heikkenee selvästi jo silloin, kun unen määrä putoaa seitsemään tuntiin yössä. Kasvavat nuoret tarvitsevat aikuisia enemmän unta, samoin urheilijat. Ylivireä hermosto nukkumaan mennessä on yksi tärkeistä tekijöistä, jotka selittävät urheilijoiden nukahtamisvaikeuksia ja suurempaa unen tarvetta. Pidemmän nukahtamisviiveen ohella urheilijoilla on myös muuta väestöä enemmän unihäiriöitä, joita rasitus voi aiheuttaa (esim. levottomat jalat). Stressi puolestaan lisää unen tarvetta hieman samaan tapaan kuin urheilu – kun hermosto käy kierroksilla, kestää rauhoittuminen ja unen saaminen normaalia kauemmin. Unen laatua voi heikentää myös esimerkiksi liian kuuma tai valoisa nukkumisympäristö.

Miksi uni sitten vaikuttaa niin paljon suorituskykyyn? Unella on suorituskykyyn niin lyhyt- kuin pitkäaikaisia vaikutuksia. Tutkimusten mukaan etenkin tarkkuus, reaktioaika ja maksimivoiman harjoittaminen kärsivät siitä, kun hermoston vireystila ei ole kohdallaan. Esimerkiksi kilpauimarit ovat uineet vain 15 metrin pituisen matkan jopa 0,5 sekuntia paremmin, kun he ovat saaneet nukkua yöllä 1–2 tuntia pidempään. Myös reaktioaika, käännösnopeus ja mieliala ovat olleet korkeammalla. Jokainen voi tästä helposti päätellä, kuinka suuri merkitys tällä olisi myös pidemmissä kilpailutilanteissa. Urheilussa hermostollinen oppiminen ja motoristen yhteyksien vahvistuminen unen aikana on välttämätöntä kehittymiselle. Koska huonosti nukutut yöt heikentävät tarkkuutta ja reaktioaikaa, kärsivät huonosti nukkuvat urheilijat muita enemmän loukkaantumisista. Lohduttavaa on kuitenkin se, että yksi huonosti nukuttu yö, esimerkiksi juuri ennen tärkeitä kilpailuja ei kuitenkaan yleensä vielä heikennä suoritusta.

Unen pitkäaikainen vaikutus suorituskykyyn näkyy etenkin heikentyneen palautumisen kautta. Kyseiset vaikutukset syntyvät pääasiassa epänormaalilla tavalla toimivan hormonijärjestelmän kautta. Univaje heikentää palautumisprosesseja, joissa korjataan harjoittelun aiheuttamia, mutta kehitykselle välttämättömiä mikrovaurioita elimistössä. Muutenkaan erilaiset anaboliset, eli rakentavat prosessit eivät toimi elimistössä niin kuin niiden kuuluisi. Univaje sotkee esimerkiksi kilpirauhasaineenvaihduntaa sekä testosteronin ja kasvuhormonin eritystä. Kaikilla näillä on iso rooli urheilijan kehittymisessä ja palautumisessa. Kun unta saadaan vähemmän, testosteronitasot laskevat. Matala testosteronitaso puolestaan entisestään heikentää unen laatua. Kasvuhormonin eritys puolestaan heikkenee, kun uni on rikkonaista. Kasvuhormonia erittyy eniten syvän unen aikana, voimakkaimmin alkuyöstä.

Jos urheilija kärsii univajeesta, lähdetään tätä ensisijaisesti korjaamaan parantamalla yöunen laatua ja määrää. Päiväunia käytetään erityistilanteissa, esimerkiksi kovemmilla harjoittelujaksoilla ja kisojen yhteydessä. Periaatteessa unen optimoiminen lähtee liikkeelle yksinkertaisista asioista: pidetään huolta säännöllisestä rytmistä, rauhoitetaan ilta ja huolehditaan hyvästä nukkumisympäristöstä. Säännöllinen rytmi tarkoittaa tässä oikeasti säännöllistä rytmiä – rytmi voi liikkua tunnin suuntaansa, mutta viikonloppujen megapitkistä unista ja arjen valvomisesta sisäinen kello ei pidä. Ilta rauhoitetaan sopivilla rutiineilla: kova harjoittelu lopetetaan riittävän ajoissa, illalla syödään hiilihydraattipitoinen ateria, aktivoivan median käyttöä vältetään ja valaistusta himmennetään vähitellen. Makuuhuone pidetään riittävän viileänä, pimeänä ja hiljaisena sekä sängyn ja tyynyn laatuun kiinnitetään huomiota.

Jos vielä pari viikkoa sitten olin niin väsynyt, että 13-tuntisten työpäivien jälkeen oli vaikeaa päästä eteistä pidemmälle, on tilanne korjaantunut nopeasti huomattavasti paremmaksi. Tähän auttoi muutama yksinkertainen asia. Niistä tärkeimmät olivat omalla kohdallani nämä:

  • puhelimen käytön vähentäminen iltaisin → sininen valo myöhään illalla sekoittaa unta, sosiaalinen media myös itsessään aktivoi ja nostaa vireystilaa
  • kunnon iltapala → kaikista väsyneimmilläni jätin iltapalan väliin ja menin suoraan kotiin tultuani nukkumaan. Tämä oli virhe! Isohkokin hiilihydraattipitoinen ateria illalla syötynä olisi hyvä, koska se laskee elimistön vireystilaa ja toisaalta tuo rakennusaineita ja energiaa yön aikana tapahtuville palautumisprosesseille
  • stressaamisen vähentäminen → aloin kirjoittaa illalla muistilappuja lähestyvistä deadlineista ja seuraavan päivän tehtävistä. Näin niitä ei tarvinnut pyöritellä mielessä vielä yön aikana
  • tuplavillasukat → varpaat jäässä on ikävä nukkua
  • lakanoiden vaihtaminen usein → puhtaissa lakanoissa myös uni tulee paremmin
  • kaverit ja perhe → vaikka on kiire, ei sosiaalisista suhteista saa karsia. Kun illalla on nähnyt ystäviä tai jutellut heidän kanssaan maratonpuheluita, tulee unikin paremmin, kun mieli on parempi. Samalla myös stressitasot laskevat.

Koitetaanhan kaikki jatkossa mennä ajoissa nukkumaan ja pitää huolta itsestämme. Jo pieni parannus unen laadussa tai määrässä voi vaikuttaa merkittävästi jaksamiseen arjessa ja treeneissä.

Kauniita unia!

Käytin tässä jutussa lähteinä seuraavia tekstejä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/31/suomalaisten-younet-lyhentyneet-valtaosa-karsii-univajeesta

Gupta L, Morgan K, Gilchrist S. Does Elite Sport Degrade Sleep Quality? A Systematic Review. Sports Med (2017) 47:1317–1333

Hausswirth C, Louis J, Aubry A, Bonnet G, Duffield R, Le Meur Y. Evidence of Disturbed Sleep and Increased

Illness in Overreached Endurance Athletes. Med Sci Sports Exerc (2014).

Ahola V. Unen optimoinnilla terveyttä ja suorituskykyä. Urheilijan psyykkinen hyvinvointi -kurssin materiaalit (2017). Itä-Suomen Yliopisto.

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00534#s2

 

 

Pajulahti-Vierumäen yläkoululeiritys käyntiin

Kunpa yläkoululeirityksiä olisi ollut silloinkin, kun olin yläasteella! Näin ajattelin silloin, kun ensimmäisen kerran kuulin yläkoululeirityksistä ja entistä enemmän näin ajattelen nyt, kun olen ollut toiminnassa mukana. Jo ensimmäisen leirin perusteella yläkoululeirityksen leirit voittavat monipuolisella sisällöllään ja toteutuksellaan mennen tullen kaikki ne leirit, joita minulle oli aikoinaan tarjolla yläasteikäisenä. Itse olen nyt yläkoululeirityksessä mukana Hiihtoliiton lajivalmentajana. Tarkoituksena on käynnistää Pajulahden ja Vierumäen yhteinen leiritys maastohiihtäjille. Monissa muissa lajeissa yläkoululeiritystä kyseisillä urheiluopistoilla onkin jo ollut. Yläkoululeirityksen periaatteet ovat samat kaikissa lajeissa, joten tämän tekstin voivat hyvin lukea myös muiden lajien parissa toimivat.

Mikä ihmeen yläkoululeiritys?

Yläkoululeiritystä järjestetään tavoitteellisesti urheileville nuorille urheiluopistoilla yhteistyössä urheiluakatemioiden, lajiliittojen ja seurojen kanssa. Toimintaa koordinoi Suomen Olympiakomitean Urheiluakatemiaohjelma. Painopisteenä leirityksissä ovat koulu ja opiskelu, urheilijana kehittyminen ja tätä tukevien elämäntaitojen oppiminen. Leirityksen tarkoituksena onkin tukea nuorta urheilun ja koulun yhdistämisessä sekä edistää nuoren kasvua tavoitteelliseksi urheilijaksi. Hiihdossa yläkoululeirityksiä on jo aiemmin järjestetty pohjoisessa, mutta tällä kaudella myös etelän urheiluopistoja saatiin toimintaan mukaan. Tämä on tärkeää, sillä iso osa Suomen hiihtäjistä asuu Vuokatti-Rovaniemi-akselin eteläpuolella. Kaikkiaan maastohiihtäjien yläkoululeirityksistä vastaa nyt viisi urheiluopistoa: Vuokatti, Rovaniemi, Vöyri, Jämi-Varala sekä Pajulahti-Vierumäki.

Pajulahden ja Vierumäen yhteinen maastohiihdon yläkoululeiritys käynnistettiin siis tällä kaudella, koska leiritystarjontaa haluttiin saada myös etelään. Leireistä kaksi ensimmäistä (elo- ja lokakuu) pidetään Pajulahdessa ja kaksi jälkimmäistä (joulu- ja tammikuu) Vierumäellä. Vierumäellä on tykkilumilatu, joka mahdollistaa hiihtoharjoittelun leirillä myös siinä tapauksessa, jos tulevakin talvi on huono. Ensimmäinen Pajulahden leireistä osui kesälomalle, joten yksi yläkoululeirityksen oleellisista osasista, nimittäin koulunkäynti, jäi ohjelmasta pois. Jatkossa koulunkäyntiä sisällytetään ohjelmaan noin kolme tuntia päivässä. Koulunkäynti on ohjattua ja oman koulun tehtävät suoritetaan sen aikana läksyperiaatteella. Tarvittaessa myös kokeet voi tehdä leirin aikana. Näin ollen koulusta ei leirin takia jää jälkeen. Eli toisin kuin esimerkiksi seuran leireillä, läksyt tulevat yläkoululeirityksessä oikeasti tehtyä, kun niille on varattu aikaa – muutenkin kuin kotimatkalle ja viimeiseen iltaan…

Ensimmäisellä leirillä päivän ohjelma noudatteli pitkälti seuraavaa kaavaa. Myös jatkossa laadukkaalle treenaamiselle ja uusien elämäntaitojen oppimiselle tulee jäämään paljon aikaa. Ainoa, mistä vähän joudutaan tinkimään, on ylimääräinen vapaa-aika aamu- ja iltapäivällä. 🙂

Aamureippailu (esim. juoksu + kuminauhajumppa)

Aamupala

Lajiharjoitus (esim. rullahiihto, taito)

Lounas

Elämäntaitoluento (esim. ravinto)

Ominaisuusharjoitus (esim. nopeus)

Päivällinen

Lajiharjoitus/kehonhuolto (esim. koordinaatiot ja jalkapallo + venyttely)

Iltapala

Pajulahden maastot ja olosuhteet sekä innostuneet leiriläiset ja valmentajat mahdollistivat sen, että leiri onnistui mainiosti. Meitä oli leirillä suhteellisen pieni porukka, mutta se takasi sen, että jokainen sai leirillä paljon myös henkilökohtaista palautetta. Pienen ryhmän etuja oli myös se, että kaikki oppivat nopeasti tuntemaan toisensa. Jatkossa ominaisuusharjoituksissa (nopeus, voima, taito, kestävyys) sekä luennoilla urheilijoiden määrä kasvaa huomattavasti, sillä näihin tulevat myös mukaan kaikki muut yläkoululeiriläiset. Näin ollen kavereiden saaminen lajirajojen ulkopuolelta ja uusien taitojen oppiminen muiden lajien parista onnistuu jatkossa helposti. Lajiharjoituksissa pysytään kuitenkin omassa porukassa – se voi olla parasta kaikkien turvallisuuden kannalta, varsinkin, kun meillä on seuraavalla leirillä tiukka teho- ja rullahiihtopainotus.

Jo kuluneella leirillä yksi leirin selkeästä erosta moniin muihin hiihtoleireihin nähden oli se, kuinka paljon erilaisia ominaisuusharjoituksia leirillä painotettiin. Pajulahden ammattilaiset vetivät nämä treenit (esim. painonnostotekniikoita, aitakoordinaatioita, melontaa jne.), sillä heillä oli tähän valtavasti omaa osaamista. Me hiihtovalmentajat (allekirjoittanut sekä Juha-Matti Mikkolainen) keskityimme tekniikan katsomiseen, apuvalmentamiseen ja samalla uuden oppimiseen. Uskon, että jokainen leiriläinen sai leiriltä paljon uusia vinkkejä omaan harjoitteluunsa, niin ominaisuustreeneistä kuin varsinaisista lajiharjoituksista. Oheisesta videosta löytyy tiivistetysti tunnelmapaloja leiriltä.

Seuraavan kerran jatketaan monipuolisen syysharjoittelun ja sekä rullahiihtoteeman parissa lokakuun alussa Pajulahdessa. Vaikka leiritys on jo alkanut, saa sinne vielä hakea mukaan seuraaville kolmelle leirille. Tässä tapauksessa ota elokuun loppuun mennessä yhteyttä minuun! Täältä löytyy myös vielä lisätietoja leirityksestä:

http://pajulahti.com/valmennuskeskus/ylakoululeiritys/maastohiihto/

Vuosi hiihto- ja ravitsemusbloggarina

Reilu vuosi sitten olin pyörittänyt ajatusta blogin perustamisesta jo jonkin aikaa mielessä. Aiheen ja nimen valinta kuitenkin tuottivat vaikeuksia – vaihtoehtoja oli liikaa. Valinnat taisivat kuitenkin osua kohdilleen, sillä olen saanut melko tarkalleen vuosi sitten perustamastani blogista paljon hyvää palautetta. ”Oli muuten tosi hyvä se sun edellinen kirjoitus.” ”Tykkään sun tyylistä kirjoittaa.” ”Taidat pitää kirjoittamisesta.” ”Mä päätin soittaa sulle, koska oon lueskellut tota sun blogia…” Jopa nykyisiä ja tulevia työtehtäviä varten blogista on ollut hyötyä. Täytyy siis yrittää pysyä asialinjalla. Tuleva työnantaja, älä siis muodosta kuvaa minusta vain alla olevan tekstin perusteella! 😉 Blogi sai alkunsa siitä, että tuttavani tiesivät minun pitävän kirjoittamisesta ja ehdottivat, että voisin sillä tavoin toteuttaa itseäni ja jakaa tietoa myös muille. Ensimmäistä tekstiä kirjoittaessani ajattelin, että samapa tuo lukeeko juttuja perheeni ja kavereideni lisäksi kukaan muu. Siksi nyt tuntuukin tosi hienolta, että blogin juttuja on luettu ja jaettu paljon! Luulen siis, että niistä on ollut iloa muillekin ja aihevalinnatkin ovat ainakin pääasiassa osuneet kohdalleen. Itse kirjoittamisen ohella hauskinta on ollut seurata, minkälaiset jutut saavat paljon lukijoita, mistä maista niitä luetaan ja millä hakutermeillä blogiin päädytään. Toivottavasti ”pikkumattotesti”, ”rullahiihtorata helsinki” ja ”hiihtämään norjaan” termejä hakukoneisiin kirjoittaneet löysivät blogista jotain luettavaa. Se, joka päätyi blogiin termillä ”hääkuva maria heikkilä” joutui kyllä luultavasti pettymään 😀

Vaikka nyt tuntuu itsestään selvältä, että kirjoitan valmentamisesta, urheilusta ja ravitsemuksesta, oli blogille kuitenkin myös hyvinkin erilaisia vaihtoehtoisia teemoja, ainakin viisi kappaletta. En kuitenkaan usko, että näiden parista olisin jaksanut keksiä kirjoitettavaa kovin pitkäksi aikaa – toisin kuin nykyisistä aiheista.

20150905_163747Kaverini (etenkin ei-hiihtäjät 😀 ) olivat sitä mieltä, että minun pitäisi perustaa kakkublogi. ”Noi sun kakut on niin hienoja ja hyviä!” Tavallaan ajatus kiinnosti, mutta toisaalta ei. Netti on täynnä hyviä leivontablogeja, enkä olisi halunnut kilpailla niiden kanssa. Lisäksi viihdyn leivontahommissa melko kausiluontoisesti. Välillä teen kakkuja innoissani pari vuorokautta aamusta iltaan mitalikahveja tai muita juhlia varten ja sen jälkeen seuraa vaihe, jonka aikana en halua nähdäkään leivontavälineitä. Lupaan jatkossakin tehdä kakut sukulaisten ja hiihtäjien juhliin (tänä kesänä vielä ainakin yhdet rippijuhlat jäljellä ja hui, ensi kesänä hääkeikka Norjassa! 😀 ) ja ottaa parhaista yksilöistä kuvat vaikkapa instagramiin, mutta sen enempää ei niistä kuitenkaan irtoa juttua.

Yhtä kauas urheilumaailmasta olisi mennyt myös seuraava teema, joka todennäköisesti olisi vaatinut piiloutumista jonkun nimimerkin taakse – ihan kaikkea ei omalla nimellä kehtaa kirjoittaa. Myös tässä aihevalinnassa kaverini olivat taustalla: ”Perusta sinkkublogi – sulla jos kellä kyllä riittäis materiaalia käsittämättömistä treffeistä ja siitä, kuinka hyvällä tyypillä voi olla uskomattoman huono tuuri.” Myös tämän aiheen parista löytyy muilta sielunsiskoilta kuitenkin jo surkuhupaisia blogeja, joten annoin tämänkin olla ja jään elämään siinä olemattomassa toivonkipinässä, että ihmeitä tapahtuu myös tällä rintamalla ja tälle blogille olisi tullut loppu ennen aikojaan.

Lähempänä urheilumaailmaa olisi ollut seuraava aihe, johon myöskin löytyy valitettavan paljon materiaalia omasta takaa. Olisin voinut perustaa tapaturmablogin ja tarjota sillä myötätuntoa muille urheiluvammoista kärsiville. Nimittäin jos joku onnistuu telomaan itsensä, se olen minä! Selkäkivuista ja murtuneesta kädestä olen jauhanut jo riittämiin. Selälle en mitään voi, olkapäänmurtuman olisin toki voinut välttää, jos en olisi alamäessä onnistunut löytämään pikkukiveä, joka pysäytti suksien vauhdin totaalisesti ja aiheutti kuperkeikkaisen matkan, joka päättyi jonnekin Jämin latupohjien ulkopuolelle. Koska käsi ja selkä ovat pidempään jo olleet hyvinä, niin eiköhän polvessa ole tällä hetkellä pieni rusto/jännevamma, joka sai alkunsa Jukolassa, otti takapakkia Vuokatin leirillä ja närkästyi toden teolla vaellusreissulla Norjassa. Kuinkakohan monennen kerran suhteellisen lyhyen ajan sisällä olen juoksukiellossa ja särkylääkekuurilla…? Toivottavasti kipu kuitenkin menee niillä ohi, alkaa kyllästyttää jo jatkuva kipu jossain. Polvikipukin on kuitenkin aiheena suhteellisen tylsä ja tavallinen. Mutta kuinka moni esimerkiksi on saanut painavasta kuntopallosta päähänsä tai lävistänyt varpaansa vahingossa pyöränpinnalla juuri ennen muuttoa ulkomaille? Tai väistänyt pikkukoiraa polkupyörällä ja lentänyt voltilla ohjaustangon yli? Tai kävellyt ihan viattomasti aamulenkillä ja saanut pikkukoiran kiinni pohkeeseensa? Puhumattakaan siitä, että joutuisi oman urheilijansa kampittamaksi hiihtoladulla, minkä seurauksena polvi oli kipeä ja turvoksissa pitkän aikaa. Dramaattisin oli kuitenkin eräs vadelmanpoimintareissu pari vuotta sitten.

Normaali-ihminen kerää vadelmat ämpäriin, palaa kotiin, pakkaa marjat pakkaseen ja that’s it. Sitten on niitä, jotka saavat ämpärin täyteen ja ovat lähdössä jo kotiin, kun yhtäkkiä sattuu sairaasti pakaraan ja takareiteen. Seuraavan sekunnin aikana tämä ihminen kerää puolet marjoista uudelleen maasta ämpäriin, ymmärtää ympäröivän surinan tulevan ampiaisista ja juoksee sadan metrin ennätysajan keskellä metsää kumpparit jalassa. Ampiaiset kuitenkin ehtivät pistää parikymmentä kertaa, minkä seurauksena syntyy niin voimakas allerginen reaktio, että hengitys vaikeutuu. Kyypakkaus naamaan, henki pihisten päivystykseen ja suorinta reittiä tiputukseen. Automatkasta ei ole muuta muistikuvaa kuin järjetön kipu reisissä ja pakaroissa, mutta ensiavun aulasta muistan ikuisesti mummojen vihaiset katseet ”tuommoinen typykkä trikoot jalassa tulee ja ohittaa heidät jonossa, pyh!”. Valtavat kutiavat läntit jaloissa sekä korkea kuume muistuttivat ampiaista vielä pitkään, mutta täytyy sanoa, että kyseiset vadelmat maistuivat suhteellisen hyviltä seuraavana talvena aamupuurossa.

”Oisko mun parempi vaa pysyy himas, ettei nyt vaan sattuis mitään”

DSC_0149Näitähän riittää ja lisää tulee…tekevälle sattuu ja urheilija ei tervettä päivää näe. Kuitenkin toivon, että jossain vaiheessa aiheet olisivat loppuneet, eikä blogia tästäkään olisi kannattanut kirjoittaa. Joskin aiheiden vähentyessä aikuisajalta olisi lapsuudesta löytynyt monta tapaturmaa muillekin jaettavaksi. Jos aikuisiällä ”ampiaistapaturmasta” on riittänyt paljon juttua kerrottavaksi jälkikäteen, niin lapsuudestani ”lempitapaturmiksi” nousevat seuraavat. Seikkailunhalusta ja lievästä itsepäisyydestä johtuen naamassani on edelleen jäljellä tikkien arpia – kalliolle kiipeäminen ei ollutkaan ihan helppo homma. Eskarin valokuvat puolestaan paljastavat, kuinka juuri ennen valokuvauspäivää leikittiin kavereiden kanssa sokkoa pihalla sillä seurauksella, että törmäsin lampputolppaan. Äidin mielestä musta silmä ja prinsessamekko eivät näyttäneet kuvassa hyvältä yhdistelmältä.

Takaisin asiaan. Yksi vaihtoehtoinen aihe blogille oli myös pelkkä urheiluravitsemus tai pelkkä valmennus. Tällaisiakin blogeja ja muita tekstejä netistä kuitenkin jo löytyy, joten kiinnostavammalta tuntui yhdistää nämä molemmat. Ja sitä paitsi tällä kombinaatiolla on helpompi perustella esimerkiksi sitä, miksi tykkään puhua hiilihydraattien puolesta. Ne kun kulkevat käsi kädessä kestävyysurheilun kanssa.

Siinäpä vähän pohjaa siihen, miksi blogista tuli tällainen kuin tuli. Minulta on useampaankin kertaan kysytty, onko aiheiden keksiminen vaikeaa ja tuntuuko joskus siltä, että kirjoittaminen on pakkopullaa. Vastaus molempiin on ei. Yleensä aihe vaan putkahtaa jostain mieleen (tämän tekstin tapauksessa siihen riitti se, että tutkin blogin tilastoja, naureskelin omituisille hakutermeille (kaikki eivät julkaisukelpoisia) ja kuuntelin jo aiemmin mainittua Nikke Ankaran kappaletta ”Ettei nyt vaan sattuis mitään”). Syksyn osalta odotan jo sitä, että pääsisin kertomaan väitöstutkimukseeni liittyviä tuloksia – sitä, millaista suomalaisten kestävyysurheilijoiden ravitsemusosaaminen on. Paljon muitakin ravitsemukseen ja urheiluun liittyviä ideoita on myös jo hautumassa, joten pysy kuulolla!

Liika on liikaa urheilijallekin

Painonlaskua, rasitusvammoja, sairastelukierteitä, syömishäiriöitä, tulostason hiipumisia ja urheilu-urien päättymisiä – esimerkiksi kaikkia näitä voi urheilijan suhteellinen energiavaje aiheuttaa. Moni lahjakas urheilijanalku ei koskaan pääse aikuisten sarjoihin saakka, sillä energiavajeen ja sen aiheuttamien seurausten vuoksi ura hiipuu jo tätä ennen. Valitettavasti urheilijan suhteellinen energiavaje on ilmiönä äärimmäisen yleinen, kuten tästä Ylen jutusta käy ilmi. Tähän hyvin tärkeään aiheeseen on viimeinkin herätty myös Suomen medioissa. Päätin itsekin tuoda lusikkani tähän soppaan, koska mitä suurempaa näkyvyyttä asia saa, sítä parempi se on koko suomalaiselle urheiluyhteisölle. Mukaan tähän blogitekstiin pyysin espoolaisen, Suomen parhaan kilpakävelijän Taika Nummen. Taika on maailman positiivisin urheilija ja uskomaton monilahjakkuus, jonka uraa on ollut mahtavaa päästä seuraamaan vierestä. Mielestäni Taikan rohkeus kertoa hänen valtavista harjoittelumääristään, liian vähäisestä syömisestä ja loukkaantumisista on yksi niistä syistä, miksi etenkin naisurheilijoiden energiansaannista ja syömishäiriöistä on ollut paljon puhetta viime aikoina. Ainakin Hesari ja Yle ovat uutisoineet Taikan harjoittelusta ja urasta tämän kesän aikana. Valitettavasti Taikan lupaavasti alkanut kilpailukausi päättyi tänä vuonna ennen aikojaan terveysongelmiin.

Hei! Kuten Maria tuossa esitteli niin olen siis Taika. Olen 19-vuotias kestävyysurheilija, lajeinani triathlon, hiihto, juoksu ja kilpakävely. Määrällisesti eniten on viime vuosina tullut uitua, mutta parhaiten olen pärjännyt kilpakävelyssä ja siitä minut myös ehkä parhaiten tunnetaan. Olen kilpakävelyssä tehnyt useita ikäluokkani Suomen ennätyksiä, vuoden 2015 nuorten EM-kisoissa olin kuudes kuten myös viime vuoden nuorten MM-kisoissa. Tänä vuonna siirryin aikuisten sarjoihin ja kilpailumatka kaksinkertaistui. Ensimmäinen 20km:n kisa meni täysin yli odotusten. 16 viikon kävelykiellon jälkeen onnistuin kävelemään alle Lontoon MM-rajan. Siihen kesäni kumminkin jäi. Uusi rasitusmurtuma.

Itse en kuitenkaan pidä itseäni urheilijana. En ole ennen tätä kevättä täyttänyt harjoituspäiväkirjaa, enkä käyttänyt sykemittaria, puhumattakaan harjoitusohjelman seuraamisesta tai nukkumisesta. Ammattimaisuudesta ei siis voida todellakaan puhua. Oikeastaan olen urheilijana mennyt niin metsään kuin olla ja voi. Olen enemmänkin impulsiivinen addikti, joka rakastaa liikkumista ja jolla on elämässä ollut ihan liian hyvä tuuri. 

Vaikka olen käyttänyt älyttömästi aikaa urheiluun, on ykkösjuttuni aina ollut opiskeleminen. Rakastan oppia uutta! Lukiossa luin lähes kaikki kurssit, jota tarjolla oli (yhteensä 130) ja siksi peruspäiväni oli aina hyvin hektinen. Aamulla treeni, sitten kello kahdeksasta neljään tai viiteen vietin koulussa. Illalla menin musiikkiharrastuksiini, eli laulutunneille, pianotunneille ja teatteriin, jonka jälkeen vielä toiseen treeniin. Onneksi olin musiikkilukiossa, niin sain edes joitain musiikkiharrastuksia siirrettyä kouluajalle. Vasta nyt lukion loputtua ymmärrän, kuinka äärirajoilla olen vetänyt kaikin puolin. Nyt on suuntana Aalto yliopisto ja kauppakorkeakoulu. Koitan siellä ottaa edes vähän rennommin. 😉

Haluan puhua omista ongelmistani naiskestävyysurheilijana, koska olen nähnyt näiden vuosien aikana kuinka moni kärsii samoista ongelmista kuin minä. Mikä on kuitenkin huolestuttavinta, on se, kuinka vähän ongelmista on varsinkin täällä Suomessa puhuttu. Pahimmat ongelmat eivät edes ole huipulla vaan sinne pyrkivillä, aikuisuuden portailla olevilla nuorilla. Asiaan on tultava muutos. Tabuja on pakko alkaa käsitellä, jotta niistä päästäisiin eroon. On tärkeä muistaa, että vaikka liian vähäisen energiansaannin ja liiallisen treenimäärän seuraukset ovat kaikilla hyvin samankaltaiset, jokainen on yksilö ja syyt ovat hyvin erilaiset. Toivon kumminkin, että oma tarinani antaisi lohtua ja apua muille.

Vaikka julkisuudessa on ollut esillä Taikan ohella muitakin naisurheilijoita, jotka ovat kärsineet vähäisen energian saatavuuden aiheuttamista ongelmista, koskettaa asia kuitenkin myös miesurheilijoita. Kun aiemmin ravitsemus- ja liikunta-alan kirjallisuudessa on puhuttu naisurheilijan oireyhtymästä (female athlete triad: vähäinen energian saatavuus, kova harjoittelu, kuukautiskierron häiriöt ja luun terveyden heikkeneminen), on tämä nykyään monessa paikassa korvattu termillä ”suhteellinen energiavaje urheilussa” (RED-S, relative energy deficiency in sport). Suhteellisella energiavajeella, joka johtuu liian vähäisestä energiansaannista ja/tai suuresta energiankulutuksesta, on lukuisia vaikutuksia urheilijan terveyteen ja suorituskykyyn sekä suoraan että epäsuorasti. Kehittyminen ja palautuminen hidastuvat, kun energian saatavuus on liian vähäistä. Myös fyysinen suorituskyky voi heikentyä ja sen myötä tuloskunto laskea. Vastustuskyky laskee, mutta rasitusvammojen ja loukkaantumisten sekä erilaisten psyykkisten häiriöiden riski kasvaa. Paino voi laskea liikaa, eikä ainoastaan rasvakudoksesta, vaan myös lihaskudoksesta. Suhteellinen energiavaje voi aiheuttaa myös häiriöitä hormonitoiminnassa. Naisilla nämä ovat helpommin havaittavissa, sillä hormonierityksen häiriintyessä kuukautiskiertoon tulee häiriöitä tai ne voivat jäädä kokonaan pois. Kuukautiskierron häiriintyminen ja estrogeenihormonin pitoisuuden lasku ovat suoraan yhteydessä luuston terveyteen. Luun tiheys heikkenee, jolloin rasitusmurtumien ja esimerkiksi osteoporoosin riski kasvaa, sekä urheilu-uran aikana että sen jälkeen. Valitettavasti edelleen löytyy myös niitä valmentajia ja urheilijoita, joiden mukaan se, että kuukautiset jäävät pois, on vain merkki hyvästä harjoittelusta. Tämä on kuitenkin suhteellisen lyhytnäköinen ajattelutapa, jossa mennään täysin tulostavoitteet eikä urheilijan terveys edellä. Jos urheilijan suhteellinen energiavaje kiinnostaa enemmän, löytyy siihen kattava ja hyvä kirjoitus täältä. Taikan omakohtaiset kokemukset puolestaan jatkuvat ohessa.

Niin sanotut ongelmat alkoivat minun kohdallani noin kolme vuotta sitten. Jouduin rasitusmurtumaputkeen, jossa yhä olen. Rakkaimman harrastukseni, kestävyysjuoksun, jouduin pitkälti lopettamaan, koska paikat eivät kestäneet iskutusta. Siirryin tällöin kävelyyn. Pysyin tällöin hiukan pidempään poissa telakalta. Olin kuitenkin jatkuvasti uima-altaalla tai rullahiihtämässä. Jotenkin onnistuin aina pääsemään kesäksi aivan uskomattomaan kävelykuntoon hyvinkin pienillä kävelymäärillä. Oikeastaan ongelmien syy ei löydy viimeisten kolme vuoden tekemisistä. Pahimmat virheet tehtiin jo kauan sitten. Oikeat ongelmat alkoivat jo seitsemän vuotta sitten ollessani noin kahdentoista ikäinen. Nuorempana liikuin aina paljon ja monipuolisesti. Minulla oli varmaan 20 eri harrastusta. En malttanut pysyä paikoillani. Vaikka olin kömpelö, hidas ja jäin muille mennen tullen lajissa kuin lajissa, urheilusta tuli äkkiä minulle tapa, joka auttoi keskittymään muihin elämän askareisiin. Rakastuin liikkumiseen. Minun ei tarvinnut voittaa. Niin kauan kun pysyin liikkeessä, kaikki oli hyvin.

Niin sanottu treenaaminen alkoi 12-vuotiaana. Aloin käymään kavereiden kanssa kestävyysjuoksuryhmässä ja piirileireillä. Käsitykseni liikkumisesta ja urheilusta muuttui. Piirileireillä sanottiin, että viikossa tulisi treenata vähintään 20 tuntia. Tämä oli nyrkkisääntö. Lisäksi oikea urheilija katsoi tarkkaan mitä söi. Otimme asian kavereiden kanssa ikään kuin haasteena vastaan tajuamatta oikeasti mihin ryhtyisimme. En tajunnut tuolloin, mikä oli oikeanlaista treenaamista. En voinut ymmärtää, että 20 tuntia sisälsi myös pyöräilyt kouluun ja pihaleikit. Juoksin harrastuksesta toiseen keräten tunteja kuin mikäkin hurahtanut keräilijä. Pian aloin olla sitä mieltä, että en ollut treenannut riittävästi, jos päivään ei kertynyt vähintään kolme tuntia urheilua. Karkit ja makeiset jäivät pois. Eihän ne ollut hyväksi terveydelle. Näin oltiin minulle sanottu. Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti treenasin kovaa ja paljon. Energiankulutus kasvoi. Energiansaanti tippui. Sen seurauksena paino putosi aika rutkasti.

Ei minulla ole koskaan ollut suoranaisesti ongelmaa ruuan kanssa, mutta en tajunnut, mikä oli oikeanlainen ruokavalio. Kulutukseen nähden en saanut riittävästi energiaa. Pahimmillaan saatoin päivässä kuluttaa yli 4000 kcal ja syödä noin 2500 kcal verran. 12-vuotiaan silmissä ongelmaa ei ollut. En ollut enää joukon huonoin juoksija ja eikö kestävyysurheilijan kuulukin olla laiha? Huomasin myös, että koulukin alkoi sujumaan paremmin. Mitä enemmän treenasin, sen paremmin pystyin keskittymään kaikkeen muuhun. Sain niin paljon aikaiseksi. Tuntui siltä, että pystyin mihin vaan. Kävin koulussa, musiikkiharrastuksissa, treeneissä ja missä lienee. En koskaan levännyt. Se oli aivan turhaa ajanhukkaa. Kaikki meni niin mallikkaasti. Elämä oli juuri sellaista kuin halusin. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi.

15-vuotiaana aloin hieman huolestua itsekin. Muut tytöt aikuistuivat ja itse olin ikään kuin pysähtynyt paikoilleen. Ei ollut kuukautisia ja näytin yhä 12-vuotiaalta. Kysäisin asiasta pariin otteeseen terveydenhoitajalta ja lääkäriltä ja vastaukseksi sain, että myöhäinen kasvu on tyypillistä kestävyysurheilijalle. Kaipa se niin sitten oli. Kaipa nyt vain olin tällainen. 15-vuotiaalle itselleni kuukautisista puhuminen ei ollut mieluisin asia, joten oli helpompi vain antaa olla.

16-vuotiaana alkoi vammaputki. Jouduin pitkälti lopettamaan juoksun ja siirtymään kävelyyn, koska paikat eivät enää kestäneet. Kävely alkoikin kulkea kovempaa kuin koskaan ja voitin Kalevan kisoissa kultaa. Päältäpäin kaikki näytti siis yhä hyvältä ja minusta tuntuikin hyvältä. Mietin kyllä, miksi olin koko ajan telakalla, mutta annoin asian olla. Eihän urheilu ollut minulle kamalan tärkeä asia. Se oli vain hauskaa. Lopettaisin varmaan kumminkin kohtapuolin ja sitten kaikki korjaantuisi itsestään.

Viime syksynä olin jo lopettamaisillani, vaikka en sitä virallisesti sanonutkaan ääneen. Kesä oli mennyt hyvin. Mielettömän hyvin siihen nähden, että olin maksimissaan treenannut neljä viikkoa putkeen ehjänä viimeisen kolmen vuoden ajan. Olin tullut kumminkin siihen päätökseen, että olin vetänyt itseni äärirajoille. Kroppani ei toiminut kuten naisen kropan kuuluisi toimia ja luuntiheys ei ollut parhaimmasta päästä – ei todellakaan. Halusin myös olla hyvä roolimalli nuorille urheilijoille. En halunnut muiden ajattelevan, että tulee olla laiha pärjätäkseen. Pidin itseäni huonona esikuvana. Jätin ruotsiottelun ja pohjoismaiset väliin ja valmistauduin lähtemään kahdeksan viikon reissulle Amerikkaan ja Meksikoon. Siellä en miettisi urheilua. Nauttisin vain matkustamisesta. Suunnitelma ei mennyt ihan putkeen. Treenasin ylimenokaudella sananmukaisesti yli. Ei ollut enää mitään mikä olisi jarruttanut. En ollut kilpaurheilija, eli palautumisella ei ollut lainkaan väliä. Sain tehdä mitä huvitti.

Pari viikkoa ennen matkaa sain viestiä Australiasta, josta kysyttiin, haluaisinko osallistua kuuden viikon kilpakävelijöihin tehtävään tutkimukseen. Minulle maksettaisiin kaikki ja saisin treenata maailman huippujen kanssa. En voinut muuta kuin tarttua tilaisuuteen. Ei tällaista tullut ihan joka päivä. Lyhyeksi jäi siis kilpaurheilun lopettaminen. Lähtisin ensiksi Amerikkaan ja siitä lentäisin Australiaan. Edessä oli 15 viikon reissu ympäri maailman. En tajunnut kuinka paljon matka tulisi muuttamaan suhtautumistani urheiluun ja itseeni.

20068315_1557304607668733_1290449106_n

En yleensä sanoisi, että rasitusmurtuma on tuuria. Minulle se oli. Ehdin treenata Australiassa pari viikkoa, kunnes koko etureidessä paljastui rasitusosteopatiaa. Edessä olisi 16 viikon uintiputki ja hidas paluu arkeen. Mikä kumminkin teki tästä urheiluvammasta lottovoiton, oli se, ettei Australiassa annettu asian olla. Vaikka olin tutkimukselle hyödytön, minuun käytettiin äärettömän paljon resursseja. Samana päivänä kun rasitusmurtuma todettiin, minulle hoidettiin lääkäri, fysioterapeutti, valmentaja, ravintoasiantuntija ja urheilupsykologi, joiden kanssa lähdettiin perinpohjin tutkimaan syitä murtumalle. Tajusin ensimmäistä kertaa oikeasti, kuinka paljon liikuin. Eihän edes maailman huiput liikkuneet yhtä paljon kuin minä. He eivät oikeastaan liikkuneet lainkaan. He treenasivat ja treenien välissä he makasivat. Toisin kuin minä, joka pompin aina kenguruiden perässä vapaa-ajalla. Australian jälkeen tiesin, mitkä ongelmani olivat. Päätin, että on tehtävä jotain. Mitä enemmän olen puhunut asiasta, sitä enemmän olen saanut myös apua ja tukea.

Taikan tapaan moni urheilija kärsii suhteellisesta energiavajeesta siksi, että energiansaanti jää kauas kulutuksesta. Usein etenkin hiilihydraattien osuus ravinnossa on riittämätön. Etenkin kestävyysurheilijoilla hiilihydraatit ovat kuitenkin ravinnon tärkein energianlähde. Väestötasolla hiilihydraattien osuuden energiansaannista suositellaan olevan noin 45–60 %. Kestävyysurheilijoilla jopa yli 65 % energiasta voi tulla hiilihydraateista, tai vähintäänkin puolet energiasta. Kun nauttii hiilihydraatteja noin 8–12 g/painokilo/vrk pääsee lähelle näitä suosituksia. Liian harva kuitenkin saa ravinnostaan näin paljon hiilihydraatteja, mikä voi suoraan vaikuttaa esimerkiksi suorituskykyyn ja palautumiseen. Kovatehoinen ja laadukas harjoittelu ei ole mahdollista ilman riittävää hiilihydraatinsaantia. Moni pelkää hiilihydraatteja siksi, koska mediassa on viime vuosina ihannoitu vähähiilihydraattisia ruokavalioita ja ylistetty proteiineja. Urheilijan tulisi kuitenkin muistaa, että ei-urheilevien ruokavaliot eivät välttämättä sellaisenaan taivu paljon kuluttavan urheilijan käyttöön. Liialliseen täydellisyyteen ruokavaliossa ei myöskään kannata pyrkiä, sillä tiukat rajoitukset johtavat pahimmillaan syömishäiriöihin tai ainakin häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen. Nämä puolestaan voivat olla esimerkiksi suhteellisen energiavajeen taustalla. Ohessa on Taikan mietteitä siitä, miten hänen suhtautumisensa hiilareihin muuttui Australian matkan aikana.

Minua oli siis pyydetty Australiaan osallistumaan 6 viikkoa kestävään tutkimukseen, jossa pyrittiin selvittämään rasvaruokavalion hyödyt. Tämän vuoden tutkimus, joka toteutettiin Louise Burken johdolla, oli jatkoa viime vuoden tutkimukselle, jossa 20 kilpakävelijää pistettiin kolmeksi viikoksi kolmelle eri ruokavaliolle: rasva-, hiilihydraatti- tai jaksotetulle ruokavaliolle.  Tutkimuksessa haluttiin selvittää, kykeneekö kroppa hyödyntämään paremmin rasvaa energianlähteenä rasvaruokavalion jälkeen. Tämän vuoden tutkimus erosi viime vuodesta siinä, että se oli tuplasti pidempi, sillä kolmen viikon dieetin jälkeen kaikki siirtyivät korkeahiilihydraattipitoiseen ruokaan toisen kolmen viikon ajaksi.  Pyrkimyksenä oli nähdä, mitä tapahtuu, kun rasvaruokavaliosta palataan takaisin hiilihydraatteihin. Tutkimukseen osallistui noin 30 kilpakävelijää ympäri maailman ja porukkaan mahtui muun muassa kolminkertainen Olympiamitalisti Jared Tallent. Itse olin porukan nuorin ja kokemattomin. Oikeastaan olin ainoa, joka ei ollut vielä ehtinyt kilpailla kahdenkymmenen kilometrin matkalla. En tiennyt lainkaan mitä odottaa. Olin valmis ottamaan vastaan mitä vaan.

Jouduin rasvadieetille. Tämä tarkoitti sitä, että n. 80% päivittäisistä kaloreistani tuli rasvoista ja n. 20% proteiineista. Hiilihydraateille ei jäänyt lähes ollenkaan tilaa. Tämä tarkoitti, että periaatteessa eläisin kolme viikkoa avokadolla, pähkinöillä, juustolla, kookosrasvalla, öljyisellä salaatilla ja lohella. Eikä ruuasta voi kuitenkaan valittaa. Se oli oikein maukasta. Sen sijaan treenaaminen oli aivan kamalaa. Rasvaruokavaliolla kroppa oli aivan täysin energiaton, vaikka periaatteessa saimme yhtä paljon energiaa kuin mitä kulutimme. Ensimmäisen kahden päivän aikana glykogeenivarastot lihaksissa tyhjenivät täysin ja kroppa ei vain kyennyt hyödyntämään rasvoja energianlähteenä samalla tavalla kuin hiilihydraatteja.  Varsinkin kovissa treeneissä tämän tunsi. Yleensä pystyn suhteellisen helposti kävelemään 5.30 min/km vauhtia. Ensimmäisellä viikolla en selviytynyt edes kilometrin vedoista sillä vauhdilla – puhumattakaan pitkistä lenkeistä. Pahinta oli se, että korkeahiilihydraattiryhmällä ja jaksotetulla hiilihydraattiryhmällä näytti menevän oikein leppoisasti. Mikä kuitenkin piristi ja sai hymyilemään, oli se, että ryhmässä oli pari maailman huippumieskävelijää, jotka eivät edes pysyneet minun perässä lenkeillä. Asiat olisivat siis voineet olla paljon huonomminkin. Arvostus hiilihydraatteja kohtaan kasvoi huimasti tutkimuksen aikana. Ilman niitä kenestäkään ei tule huippu-urheilijaa. Voin sanoa tämän täysin oman kokemukseni pohjalta. Jos joku väittää vastaan, niin pyydän koittamaan rasvaruokavaliota. Olen täysin varma, että mielipide muuttuu aika nopeasti.

Oma urheilu-urani perässä on suuri kysymysmerkki. Vaikka olen kymmenen kiloa painavampi kuin mitä olen saman pituisena ollut ja minulla on nykyään epäsäännöllisen säännöllisesti kuukautiset, luuntiheyteni on sellainen, ettei se enää koskaan tule olemaan sillä tasolla millä sen pitäisi. Periksi ei olla vielä antamassa ja nyt koitan tehdä asioita niin hyvin kuin vain pystyn ilman, että otan kumminkaan liikaa stressiä. Tilanne tietenkin harmittaa. Varsinkin kun on niin paljon uskomattoman hienoja ihmisiä tavannut urheilun kautta ja on vielä niin hirveästi asioita ja maita näkemättä, mutta onneksi elämässä on paljon kaikkea muutakin kuin pelkästään huippu-urheilu. Tämän takia olen kuitenkin halunnut puhua asiasta julkisesti, koska kyseinen asia on saanut aivan liian vähän huomiota. Olemme Suomessa todella paljon muita länsimaita jäljessä ja ongelmia ei ehkäistä kuten esimerkiksi Australiassa ja Amerikassa.

Uskon, että tiedolla voidaan tulevaisuudessa ehkäistä paljon nuorien urheilijoiden vaivoja. Kuitenkin jos olen itse rehellinen itselleni, en tiedä, olisinko itse tehnyt asioita toisin, vaikka minulle oltaisiin sanottu nuorempana, että olen 20-vuotiaana tällaisessa tilanteessa. Olin jääräpää, tiesin paremmin kuin muut ja mikään ei pysäyttäisi minua. Omalla kohdalla olen tarvinnut nämä vastoinkäymiset, jotta olen oppinut arvostamaan huippu-urheilua. Vähän ironista tietenkin, että mitä huonommassa jamassa olen ollut niin sitä enemmän olen halunnut urheilla. Olen kuitenkin kasvanut valtavasti ihmisenä ja tiedän, että vaikka tämä olisi nyt tässä, niin urheilu on antanut minulle enemmän kuin mitä se on ottanut ja enemmän kuin mitä olisin koskaan edes olettanut.

Olen Taikan kanssa samaa mieltä siitä, että tiedolla ja asioista ääneen puhumalla voidaan auttaa monia nykyisiä ja tulevia urheilijoita. Meitä molempia saa tulla vetämään hihasta, jos haluaa jutella asiasta. Valmentajia, vanhempia ja muita urheilijan tukijoukkoja haluaisin vielä muistuttaa siitä, että teillä on valtava merkitys siihen, miten urheilija suhtautuu esimerkiksi syömiseen ja harjoitteluun. Parhaimmillaan avoimella keskustelulla ja hyvillä esimerkeillä edellä kuvatut ongelmat on mahdollista välttää – pahimmillaan pienetkin huomautukset esimerkiksi urheilijan painosta voivat ajaa urheilijan vaikeaan syömishäiriökierteeseen. Taikalle vielä iso kiitos siitä, että olet rohkeasti puhumassa naisurheilijoiden puolesta!

Takaiskuista voimaa harjoitteluun

Viime perjantaina klo 21.08 aika pysähtyi hetkeksi. Samalla tavalla kuin se noin puoli vuotta aiemmin pysähtyi Kampin Terveystalossa. Sillä kerralla lääkäri totesi minulle, että käteni on murtunut, eikä sillä kuluvan talven aikana tehdä mitään. Tällä kerralla tuijotin suu auki puhelimen näyttöä, jolla luki ”mun polvilumpio on murtunu”. Pian seurasi suuttumus ja epätoivo – voiko tämä edes olla totta?!

Palataanpa ajassa hetki taaksepäin, sunnuntaihin 2.7. – päivään, jolloin kaikki oli paremmin kuin hyvin. Tehtiin Vuokatissa pitkää lenkkiä Rebecan kanssa ja juteltiin tulevasta kaudesta, hyvin menneistä leireistä, yhteisen valmennusuramme alkuhetkistä, tyttöjen juttuja, ihan kaikkea. Myös ajomatka Vuokatista kotiin sujui hetkessä, ja meillä molemmilla oli hyvä tunne siitä, että tästä on hyvä jatkaa kesän harjoittelua. Seuraavan kerran oli tarkoitus nähdä heinäkuun aikana Rebecan mökillä lenkkeilyn ja hyvän ruoan merkeissä. Sitten tuli perjantai 7.7. ja kaikki muuttui hetkessä – saaristomaisemien sijaan nähtiinkin Jorvin sairaalassa. Perjantain rullahiihtotreeni oli päättynyt kaatumiseen. Vaikka näin ikävät kuvat polvesta ja käsistä heti treenin jälkeen, en vielä osannut pelätä mitään haavoja pahempaa. Onneksi Rebecca kuitenkin ymmärsi lähteä lääkäriin. Vielä alkuillasta kaikki vaikutti melko hyvältä, kunnes myöhemmin röntgenkuvat paljastivat totuuden: polvessa on murtuma.

En tiedä, onko murtumia ollut lähipiirissäni aina yhtä paljon, vai onko niihin alkanut kiinnittää enemmän huomiota viime aikoina. Äkilliset urheilutapaturmat ovat tämän vuoden puolella murtaneet ainakin oman olkapääni, entisen valmentajani ranteen ja Rebecan polven. Lisäksi ihan liian monella nuorella urheilijalla ja kaverillani on ollut rasitusmurtumia. Vaikka diagnoosin saaminen harmittaa, ei asiaa saa jäädä harmittelemaan liian pitkäksi aikaa. Pää pystyyn ja eteenpäin! Yhdestä asiasta voin olla ihan varma: takaiskuja kokenut urheilija palaa henkisesti vahvempana takaisin. Ainakin itse sain harjoitteluun myös yllättävää motivaatiota siitä, kun huomasin, kuinka nopeasti paranemista tapahtuu. Kevyitä kuminauhaliikkeitä – rankempia kuminauhaliikkeitä – liikkeitä painojen kanssa – punnerruksia ja lopulta viime viikolla myös leuanvetoja (monikko tosin kyseenalainen muoto 😀 )! Jos kehittymistä tapahtuu jatkossakin näin paljon, niin kohtahan niitä leukojakin menee enemmän kuin koskaan ennen 😉

Muutokset harjoitusohjelmassa eivät aina ole myöskään huono asia. Tuleepa ainakin hetki aikaa vahvistaa niitä lihaksia ja osa-alueita, jotka muuten voisivat jäädä vähemmälle huomiolle. Näin kävi minullekin ja näin tulee käymään myös Rebecalle, se on jo päätetty. Kun käteen ei muutamaan kuukauteen voinut luottaa, oli hyvin aikaa vahvistaa jalkoja ja nyt niissä on varmasti enemmän voimaa kuin ennen. Hiihto ilman sauvoja ja yhdellä sauvalla onnistuivat jo suhteellisen pian kolarista, lisäksi myöhemmin keväällä otin fysioterapeutin kanssa kyykkyprojektin käden kuntouttamisen ohelle. Nyt kyykyn tekniikka alkaa olla kunnossa ja sitä voi tehdä huoletta jo hyvien painojenkin kanssa. Itse asiassa tähän uskoin jopa vähemmän kuin siihen, että käsi tulisi taas kuntoon! Toimivan käden ohelle sain siis paljon enemmän voimaa jalkoihin kuin tavallisena keväänä ja kesänä olisin saanut. Rebecan tavoitteeksi tuleekin vahvistaa ylävartaloa ja käsiä enemmän kuin koskaan ennen. Sairaalassa päätettiin, että kukaan ei ensi kaudella tule olemaan ylävartalostaan häntä vahvempi!

Lopullinen kuntoutuminen tulee totta kai viemään aikaa, eikä juoksuvetoja pääse tekemään välittömästi, kun kipsi on poistettu, mutta hyvällä kuntoutuksella jalkakin on varmasti hyvässä kunnossa pian. Jos minullekin sanottiin moneen kertaan, että ”oot niin nuori, että oot pian taas kunnossa”, niin Rebecca vasta nopeasti kunnossa onkin! Kisakauteen on vielä pitkä aika, joten tässä ei ole mitään hätää.

DSC_0252

Suunnattomalla innolla Joensuun Jukola-viikonlopussa

Kesän odotetuin viikonloppu on ollut jo hyvän aikaa takana päin. Vaikka kroppa on edelleen vähän väsynyt, on mieli innostunut ja onnellinen, joskin vähän haikea. Taasko pitää odottaa kokonainen vuosi seuraavaa Jukolaa?! Jukolan viesti on mielestäni ehdottomasti paras tapahtuma, joka Suomesta löytyy. Jos ei ole kokenut Jukolan yön taikaa, voi olla vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen lähtemään viikonlopuksi valvomaan pahimmassa tapauksessa kaatosateen keskelle mutaisille pelloille ja metsiin. Mutta kyseisiltä pelloilta ja metsistä löytyy niin paljon asioita, jotka viehättävät, että joka ikinen kesä Jukola kokoaa yhteen jopa 40 000 juoksijaa ja katsojaa.

Mikä Jukolasta sitten tekee niin erityisen? Siihen on todella monta syytä. Ihan ensimmäiseksi tietysti se, että suunnistus on hieno ja kiehtova kestävyyslaji. Kilpailun konsepti on myös ainutlaatuinen: ei ole kovin montaa kansainvälistä kisatapahtumaa, jossa maailman huiput ja tavalliset tallaajat voivat kisata samassa sarjassa. Vaikka lappu rinnassa mennään kovaa, ei Jukola silti tunnu samanlaiselta hampaat irvessä ja veren maku suussa -kiiruhtamiselta kuin moni muu urheilukilpailu, vaan myös kisan aikana suurtapahtuman tunnelmasta ehtii nauttia. Tai no, jos ei oikeasti kisan aikana niin ainakin heti sen jälkeen ja sitä ennen. Koska kaikki ovat mukana Jukolassa, on Jukola myös takuuvarma paikka tavata ystäviä ja tuttavia niin Suomesta kuin ulkomailta. Jukolan lähdön seuraaminen on unohtumaton kokemus. Kilpailun seuraaminen yön pimeinä tunteina on myös kiehtovaa. Ihan ensimmäisissä Jukolan viesteissäni minulle oli yllätys, että koko kisakeskus todella elää ympäri vuorokauden ja on ihan ok käydä vaikka shoppailemassa keskellä yötä. Myös telttasaunassa on oma viehätyksensä, varsinkin, kun sen jälkeen ei koskaan tiedä, tuleeko suihkusta haaleaa vai jääkylmää vettä. Ja kaikki ne spekulaatiot! Niiden avulla Jukolaviikonloppua saa helposti venytettyä myös seuraavalle viikolle. Olisiko sittenkin pitänyt mennä tuolta? Mitä ihmettä tein tuolla? Millainen maasto ensi vuonna on? Tänä vuonna kisaan oli erityisen kiva lähteä, sillä norjalainen ystäväni lensi Jukolan takia Suomeen jo torstaina ja saimme näin paljon aikaa päivittää kaikki uusimmat kuulumiset niin Espoossa, Joensuussa kuin pitkien automatkojen aikana.

Joensuussa juostu Venlojen viesti oli nimetty Suomi 100 Venlojen juhlaviestiksi, sillä Venlat juostiin nyt 40. kertaa. Myös minulla kyseessä oli jonkinlainen juhlavuosi, sillä juoksin nyt kymmenettä kertaa Venloissa sekä ensimmäistä kertaa Jukolassa. Venloissa joukkueeni oli jo tuttuun tapaan Suunnaton Into ja matkana avausosuus. Tulin joukkueeseen mukaan Kuopio-Jukolassa mammalomasijaiseksi, mutta nyt myös ”virallinen status” joukkueessa on saavutettu. Saatiin tänä vuonna myös ensimmäistä kertaa mukaan kaksi naisjoukkuetta Innosta, ja molemmat joukkueet rikkoivat heti aiempia ennätyksiämme. Hienoa! Jukolaan puolestaan lupauduin Teme Ski Teamin kakkosjoukkueeseen vitososuudelle. Hieman hirvitti lähteä juoksemaan saman viikonlopun aikana kahta suoritusta, mutta samalla ajatus tuntui kiehtovalta. Myös norjalaisen suunnistajakaverini mielestä olin aika cool, kun lähdin mukaan molempiin viesteihin.

IMG-20170617-WA0008

Olin tyytyväinen Venlojen suoritukseeni, vaikka tiedän, että parempiakin sijoja olisi ollut tarjolla. Jos en olisi hyytynyt täysin viimeisellä 500 metrillä, olisin tehnyt oman Venlojen sijoitusennätykseni. Rata ei ollut minulle kovinkaan suosiollinen, sillä aloitusosuudella juostiin melkein kilometri asfaltilla täysillä. En ole mikään juoksija ja tuntuikin, että porukkaa painoi ohi oikealta ja vasemmalta ennen K-pistettä. K-pisteeltä lähdettiinkin sitten suoraan pitkään ylämäkeen, joka tällä kunnolla tuntui loputtoman pitkältä. Viime viikon sairastelu ja alkutalven usean kuukauden treenitauko eivät todellakaan edesauttaneet etenemistä. Olin kuitenkin todella helpottunut huomatessani, että kevään katastrofaalisten kuntorastisuoritusten jälkeen Venlojen suunnistus oli kuitenkin suhteellisen järkevää. Omalla mittapuullani en juurikaan tehnyt pummeja, muutamia pieniä kiertoja toki. Radan keskivaiheilla helle teki tehtävänsä ja aloin voida pahoin ja palella ja tulihan siinä samassa myös kaaduttua. Noudatin kaverini neuvoa ”jos sun on pakko pannuttaa metsässä, niin älä sen murtuneen käden päälle kaadu” ja otin kaatumisen vastaan oikealla ranteella. Onneksi se oli sentään lujaa tekoa. Ilman juomarastia en olisi varmaankaan selvinnyt metsästä pois. Ihan loppuun saakka siitä ei kuitenkaan riittänyt virtaa, vaan viimeisen rastin ja maalin välillä romahdin sijoituksissa alas niin, että rytinä vaan kävi. Joka tapauksessa olin kisaan tyytyväinen ja sainpa jopa nostettua sykkeetkin korkeammalle kuin moneen vuoteen!

Jukolan osalta suunnistus oli kaukana nautinnosta. Jos Venloissa pahimmat virheet jäivät väliin, Jukolassa niitä tuli senkin edestä. Edeltävän päivän rasitus, huonosti nukuttu yö ja epämääräinen syöminen ja juominen takasivat sen, että maha oli kipeä jo ennen kisaa ja jokainen juoksuaskel sattui. Kun mahakipu lopulta hellitti, kramppasi reisi niin pahasti, että koko vasen jalka sanoutui irti juoksemisesta. Vaikka sekä suunnistus että juoksu ontuivat, onnistuin kuin ihmeen kaupalla kuitenkin nostamaan joukkueeni sijoitusta. Jotain hyvää sentään! Ja oli siellä metsässä välillä ihan hauskaakin, varsinkin, kun osa herrasmiehistä piti huolta siitä, ettei neiti ole hukassa ja ettei hän vaan liukastu kalliolla tai satuta itseään tiheikössä 😀

Metsässä kuultua: ”Mitäs herrat tuumii, missä me oikein ollaan? – eikun seis – mitäs herrat ja rouva tuumii, missä ihmeessä me oikein ollaan?”

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tyytyväinen siitä, että osallistuin vihdoin molempiin viesteihin. Vaikka Jukolan maalissa mietin, etten tee tätä enää ikinä, ei se varmasti mahdottomuus olisi uudelleenkaan. Silloin vaan voisi pitää huolta siitä, että muistaisi oikeasti syödä ja juoda kunnolla Venlojen jälkeen ja koittaisi oikeasti myös nukkua yöllä.

Jukolasta jää harvemmin mitään negatiivista sanottavaa (paitsi viime vuoden katastrofaalinen sää!), mutta muutamia kehityskohtia tämän vuoden kisoissa kyllä oli. Välimatkat olivat kohtuuttoman pitkiä – meiltä meinasi esimerkiksi viestinviejä myöhästyä lähdöstä, kun parkista olikin ilmoitetun 3,5 km sijaan yli 5 km kisakeskukseen. Teltoille oli myös sen verran pitkä matka, että oli kurjaa, kun kisakeskuksen kuulutukset eivät kuuluneet teltoille. Osa tunnelmasta jäi näin kokematta. Lähtöpaikan näyttötaulut olivat myös tyhmä uudistus ja toivottavasti tulevissa Jukoloissa palataan normaaliin systeemiin. Yritäpä saada näyttötaulusta jotain selvää, kun aurinko paistaa suoraan siihen. Muuten tapahtuma onnistui mainiosti ja siitä jäi paljon hyviä muistoja.

Ensi vuonna sitten Lahteen! Sitä ennen lupaan a) juosta enemmän ja b) juosta kovempaa. Josko näillä eväillä suunnistaminen olisi asteen verran nautinnollisempaa – ja ehkä sitä Jukolaakin voisi kovempikuntoisena harkita uudestaan… 🙂

Onnistumisia ja innostamista 1-tason valmentajakursseilla

Viime syksynä sain Hiihtoliitolta mukavan pyynnön: lähtisinkö tulevan vuoden aikana kouluttamaan uusia 1-tason valmentajia Etelä-Suomeen. Tulijoita kurssille olisi Pääkaupunkiseudun ja Lahden alueelta kuulemma niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuisi yhdelle kurssille. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, totta kai lähtisin. Olin itse nauttinut liiton valmentajakoulutuksista niin paljon, että jos saisin saman innostuksenkipinän tartutettua johonkin uuteen valmentajaan, voisin olla enemmän kuin tyytyväinen. Hieman kuitenkin mietitytti, mitenköhän koulutus sujuu, kun sellaisesta ei ole juurikaan aiempaa kokemusta. Onneksi uusille kouluttajille järjestettiin kouluttajakoulutus, jossa monet asiat kuitenkin selvenivät. Kaikista parasta kuitenkin oli se, että sama pyyntö oli mennyt myös valmentajakollegalleni Sami Maunoselle. Myös Sami lupautui kouluttajaksi. Ja myöskin toiseksi kirjoittajaksi tähän tekstiin. 🙂 Ensikertalaisina toivoimme molemmat, että saisimme vetää koulutuksia yhdessä. Koulutukset onnistuivat paremmin kuin olimme haaveilleetkaan ja viimeisen koulutuspäivän jälkeen totesimmekin, että toivottavasti nämä eivät jääneet viimeisiksi yhteisiksi koulutuksiksemme.

”Kurssi oli paras käymäni valmennuskurssi ja sain paljon informaatiota sekä oppia lisää omaan työskentelyyni” palautetta kurssista

1-tason valmentajakoulutus on ensimmäinen Hiihtoliiton kolmiportaisesta valmentajakoulutuksesta, ja sen avulla valmentaja saa yleiskuvan hiihtourheilusta ja sen vaatimuksista. Kurssikuvauksen mukaan koulutuksen suoritettuaan valmentajan tulisi ymmärtää kokonaisvaltaista valmennusta ja osata suunnitella ja toteuttaa yksittäinen harjoitustapahtuma. Valmentaja myös oppii tietoja ja taitoja hiihdon harjoitteista ja opettamisesta, sekä ymmärtää lapsen ja nuoren kasvua ja kehittymistä sekä tiedostaa tunteiden ja vuorovaikutuksen merkityksen valmennustilanteissa. Etelän valmentajakoulutuksia pidettiin keväällä 2017 Espoossa ja Lahdessa. Näin kurssien päävetovastuutkin saatiin helposti jaettua kouluttajien asuinpaikkojen perusteella. Espoon kurssille osallistui 12 henkilöä, Lahteen puolestaan 14, mikä on kokonaisuudessaan oikein hyvä määrä uusia hiihtovalmentajia etelään. Osallistujista suurin osa oli lasten ja nuorten hiihtäjien vanhempia, osa nuoria kilpahiihtäjiä ja loppuosa (kouluttajat mukaan lukien) kaikkea tältä väliltä. Molemmilla kursseilla oli kaksi lähijaksoa (viikonloppu/neljä arki-iltaa), joista toinen pidettiin lumiseen aikaan ja toinen keväämmällä. Tai no, tänä keväänä luminen aika on ollut suhteellisen liukuva käsite… Toukokuun 6.-7. saatiin Lahden uusille valmentajille todistukset käteen ja 12.-13.5. oli sama edessä Espoossa. Seuraavassa Samin ja Marian ajatuksia valmentajien koulutuksesta.

Moikka Marian blogin lukijoille! Olen Sami Maunonen, 27-vuotias urheilusta ja valmentamisesta kiinnostunut Päijät-Hämeessä asustava turkulainen. Valmennuksen ja ylipäätään urheilun puolella ykkösjuttu on kestävyysurheilu ja etenkin maastohiihto. Pidän kuitenkin liikkumista ja liikettä itsessään suuressa arvossa ja koenkin edustavani valmentajana jonkinlaista ”uutta aaltoa” varsinkin näin perinteisen lajin parissa. Toimin Lahden Hiihtoseuran maastohiihtojaostossa Hopeasompa-ryhmän päävalmentajana ja myös Hiihtoliiton puolella olen mukana nuorten valmennustoiminnassa. Ja kuten Maria totesi, nyt on hypätty myös kouluttajan rooliin!

Menneenä talvena ja keväänä järjestetyt 1-tason valmentajakoulutukset ovat olleet huikea kokemus. Sekä Lahdessa että Espoossa mukana oli runsaslukuinen joukko koulutettavia ja meininki oli todella hyvä läpi koulutuspäivien. Liiton työskentelytapojen ja materiaalien osalta uudistettu koulutus oli meillä ensimmäisenä kokeilussa. Sekä omien fiilisten että saadun palautteen pohjalta uudistus on enemmän kuin toimiva! Uudessa koulutuksessa painotetaan paljon osallistujien osaamisen jakamista erilaisten vuorovaikutteisten opetusmenetelmien kautta. Tämän avulla saavutettiin hyvä ryhmähenki ja luottamuksen ilmapiiri, jossa sekä osallistujien että meidän kouluttajien oli helppo heittäytyä mukaan. Totta kai parannettaviakin asioita löytyy, mutta suunta on oikea 🙂

Hyvää ryhmähenkeä myös korostettiin monissa kurssipalautteissa. Onkin tärkeää, että heti kurssin alussa saatiin ryhmäytettyä osallistujia niin, etteivät he kokeneet ryhmätöitä ja -keskusteluja haastaviksi, vaan päinvastoin ymmärsivät, mikä rikkaus muiden valmentajien kanssa käydyt keskustelut ovat. Onneksi keskusteluja syntyi hyvin myös taukojen aikana, sillä yksi isoimmista miinuksista, joka tällaisessa oman kodin lähellä pidetyssä kurssissa on, on se, että kurssilaiset eivät majoitu samassa paikassa. Oman valmentajanurani aikana juurikin kaikista ruokapöytäkeskusteluista on saanut valtavan määrän hyviä ideoita myös omaan toimintaan. Toisaalta kurssilaisia kehotettiin pitämään yhteyttä ja rohkaistiin kyselemään apua muilta valmentajilta, jos joku asia mietityttää. Mielestäni yksi kurssin sanomista onkin se, että valmennuksen ollessa niin kokonaisvaltaista, kenenkään ei tarvitse hallita kaikkea yksin. On rohkeampaa pyytää tietyn erikoisalan asiantuntijoita apuun, kun yrittää selvitä liian vieraista asioista itse.

” Kiitos todella mukavista viikonlopuista! Kouluttajat olivat huippukivoja ja selvästi alan asiantuntijoita! Mukavaa että opittiin asioita myös muillakin tavoilla kuin dioja ja luennointia seuraamalla! Ryhmähenki oli loistava.” palautetta kurssista

Olen erityisen innoissani siitä, että uudentyyppinen koulutus keskittyy lasten ja nuorten valmennukseen kokonaisvaltaisesti. Varsinaista hiihtoharjoittelua käsitellään loppujen lopuksi melko vähän. Sen sijaan painotus on enemmänkin yleisesti valmennuksen perusasioiden sekä fyysisten ominaisuuksien ja taidon opettelussa. Lisäksi tärkeää on luonnollisesti muun muassa kasvun ja kehityksen vaikutusten ymmärtäminen ja huomioiminen. Seuraavilla koulutuksen tasoilla mennään syvemmälle hiihtoharjoittelun maailmaan ja syvennetään entisestään 1-tasolla opittuja tietoja ja taitoja. Kukaan ei ole hyvä hiihtäjä ennen kuin on yleistaitava liikkuja. Tämän faktan pohjalta koulutuksen tasot etenevät loogisesti. Lasten ja nuorten valmentajien ei tulisi pyrkiä tekemään kenestäkään ensisijaisesti kyseisen lajin urheilijaa, vaan tarjota mahdollisuus harrastaa mielekästä lajia turvallisessa ilmapiirissä. Tätä kautta lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus löytää se kuuluisa rakkaus lajiin ja motivaatio voi kantaa vaikka kuinka pitkälle. Urheilijakeskeisyys vs. Valmentajakeskeisyys. Tässä pohdittavaa myös kokeneemmille valmentajille!

Edellä mainituista asioista keskusteltiin koulutuksissa paljon ja vaikuttaa siltä, että koulutukseen osallistujat olivat yhtä mieltä monipuolisuuden ja harjoitusten mielekkyyden tärkeydestä. Kun harjoituksissa on hauskaa ja turvallista, ollaan jo isosti voiton puolella. Hauskaa ja turvallista oli mielestäni myös koulutustapahtumissa! Näiden isojen linjausten lisäksi sytyin suuresti päästessäni keskustelemaan esimerkiksi taitojen oppimisesta ja opettamisesta, voimaharjoittelusta sekä liikkuvuudesta ja liikkumisesta. Sanonta ”opettamalla oppii parhaiten” tuntuu pitävän ainakin allekirjoittaneen kohdalla paikkansa. Tein näiden koulutusten aikana paljon muistiinpanoja itselleni sekä tulevia koulutuksia että käytännön valmennustyötä silmällä pitäen.

”Opin paljon valmentamisesta. Tärkeintä on ehkä se, että sai rohkeutta valmentaa, itseluottamusta. Sai vahvistusta omille tiedoille ja olettamuksille, mutta myös paljon uutta tietoa.” palautetta kurssista

Vaikka positiivisen palautteen määrä jopa yllätti meidät, jatketaan tekemistä kuitenkin suomalaiseen tyyliin nöyrinä ja liikaa ylpeilemättä. Kehityskohteet on kirjattu ylös ja niitä tullaan pohtimaan jo seuraavien kurssien suunnittelussa. Meillä Samin kanssa seuraava yhteinen haaste on Pajulahti-Vierumäen maastohiihdon yläkoululeirityksen käynnistäminen. Yläkoululaiset ympäri Suomen voivat hakea leiritykseen mukaan, joten nyt äkkiä viimeisetkin hakemukset sisään! Hakuaika loppuu toukokuun loppupuolella. Voit kertoa, että olet kuullut, että leireillä on hyviä tyyppejä valmentajina 😉

Miksi valitsin tekstin otsikkokuvaksi sinivuokkoja? Sen lisäksi, että ihailin niitä viimeksi eilen metsässä, kuvastavat kukkaset mielessäni sitä, kuinka uudet valmentajatkin ovat nyt koulutukset myötä viimeistään puhjenneet kukkaan 🙂 Tsemppiä kaikille uusiin valmennushaasteisiin!

Maria & Sami

DSC_0302

 

Kevätkuulumisia ladulta ja sen sivusta

Melkein kaikilla valmennettavillani varsinainen kisakausi päättyi viimeistään Kontiolahden SM-kisoihin. Sen jälkeen minunkin oli hyvä jättää talvikengät ja untuvatakki odottamaan ensi talvea ja siirtää ajatukset kohti kevättä. Kevät ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoittanut sitä, että olisin pysynyt poissa ladulta. Monet hiihtäjät karkaavat huhtikuussa viettämään siirtymäkautta ulkomaille tai vähintäänkin unohtavat hiihdon hetkeksi. Sitten on meitä, jotka haluavat olla ladulla viimeiseen saakka. Onneksi siihen oli tänä vuonna mahdollisuus ja sain viettää ison osan huhtikuusta Pohjois-Suomen hangilla. Tässä keväässä on muutenkin ollut monta syytä hymyyn. Tässä tärkeimmät poiminnat huhtikuulta – hiihtäjien ja valmentajien lomakuulta.

IMG-20170414-WA0017

Ylläksen reissu, Ylläs-Levi ja Lapponia

Kontiolahden jälkeen etelässä ehti käydä kääntymässä kolmen päivän ajan, minkä jälkeen auto starttasi taas kohti pohjoista. Vuorossa oli lomasta ja keväthangista nauttimista sekä huoltohommia niin Ylläs-Levi-hiihdossa kuin Lapponia-hiihdossa. Ilmoittauduin itse mukaan Suomen ensimmäiseen Visma Ski Classics kisaan Ylläkseltä Leville jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella. Olisi ollut hienoa päästä mukaan hiihtämään, sillä rata oli haastava, maisemat hienoja, sää täydellinen ja iso määrä kovia nimiä mukana kisassa. Kuten jo moneen kertaan todettu, murtunut käsi kuitenkin esti kovemmat hiihtelyt tältä talvelta. Onneksi pääsin silti osallistumaan kisaan huoltajan roolissa, sillä veljeni hiihti sen. Tai no, onneksi ja onneksi. Parkkeeraaminen epämääräisille paikoille ja ajaminen vieraissa paikoissa kun tunnetusti ovat vahvuuksiani 😉 Pahoin pelkään, että kisassa rankka rata olisi saattanut aiheuttaa minulle saman kohtalon kuin Miikalle. 55 kilometriin saakka hiihto kulki hyvin, mutta sen jälkeen totaalinen seinä tuli vastaan. Katsojalle nämä tapahtumat eivät (onneksi) välittyneet, vaan kisan viimeiset hetket ja maailman kärkihiihtäjien maaliintulot oli kiva seurata Levin maalialueella auringonpaisteessa. Miikan sippaaminen ei kuitenkaan näkynyt enää seuraavana päivänä ladulla, vaan sunnuntain ”kevyestä PK-lenkistä” tuli minulle käytännössä 3.30h tehoharjoitus. Käsi kuitenkin kesti jo hyvin – käden takia romahtanut kunto puolestaan ei…

Muutaman hiihtopäivän jälkeen olkapäälle teki hyvää pitää myös taukoa urheilusta, joten en pahastunut ollenkaan, kun huoltohommat jatkuivat tiistaina Lapponia-hiihdossa. Napapiirin Kuljetuksen kapteeni Ari Luusua nimittäin palkkasi minut yhdelle päivälle juottajaksi Lapponiaan. Juuri tuona tiistaina joukkueella oli valitettavasti epäonnea matkassa, kun sekä Arilta että Ristolta katkesi sauva. Tästä huolimatta päivän sijoitukset olivat kirikamppailun jälkeen 4. ja 3. Kolmipäiväisessä kokonaiskilpailussa Napapiirin Kuljetuksen panos oli varsin vahva: ykkösjoukkue (Aino-Kaisa, Ari ja Risto) voitti reilusti joukkuekilpailun ja kakkosjoukkue (Hennariikka, Sami ja Harri) oli viides. Voisi sitä kevätpäivän huonomminkin viettää kuin Pallaksen ja Oloksen maisemissa tämän tasoisia urheilijoita huoltaessa! 🙂

DSC_0399

Mitalikahvit

Meillä on jo usean vuoden ajan ollut urheilijoideni kanssa perinteenä, että kausi päätetään mitalikahveihin. Suut hymyssä ja maha täynnä makeaa on hyvä aloittaa siirtymäkausi. Lupasinkin ennen kisakauden alkua kaikille EHS:n HS- ja nuorten ryhmien urheilijoille, että jokaisesta SM-mitalista tulee yksi kakku mitalikahveille. Tammikuussa moni urheilijoista oli kovinkin huolissaan: ”voitko sä ollenkaan leipoa kakkuja tolla kädellä?!” Onneksi käsi parani, sillä kakkuja piti leipoa paljon! Koska valmennuksen tason laskeminen ei ole vaihtoehto, ensi vuonna pitääkin miettiä, voiko kakkuja lupailla enää samalla kriteerillä – seitsemän kakun leipominen (ja kuljettaminen!) ei nimittäin enää ollut ihan kevyt suoritus. Hienoja ja hyviä niistä kuulemma kuitenkin tuli 🙂

DSC_0379

Personal trainerilta vinkkejä omaan treeniin

Keväällä oli hyvä hetki myös pysähtyä miettimään, miten minä itse oikein treenaan ja onkohan siinä mitään järkeä… Kynnys lähteä ensimmäisen kerran salille oli varsin korkea. Mitä jos hajotan käden uudestaan ihan vaan omaa tyhmyyttäni? Pohdin tätä ääneen oikeassa paikassa ja väikkäriohjaajani ehdotti, että kävisin salilla hänen tuntemansa personal trainerin kanssa. PT:lta sain hyviä vinkkejä olkapään kuntouttamiseen ja käsitreeniin, mutta paljon myös jalkatreeniin, sillä se on aiemmin jäänyt liian vähiin. Nyt kyykyn tekniikat saatiin kohdalleen ja toistoja alle – sillä seurauksella, että jalkalihakset muistuttivat olemassaolostaan seuraavana, sitä seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja esimerkiksi rappujen käveleminen oli mahdotonta. Jatkossa lupaan itselleni, ettei näin pitkiä treenitaukoja pääse tulemaan. Mutta katsotaanpa vaan, miltä jaloissa tuntuu, kun ensi viikolla kaapin pohjalta kaivetaan niin suunnistus- kuin pyöräilykengätkin…

Rukan keväthanget

Kaverini lohdutti minua tammikuussa sillä, että ihan varmasti käsi on keväthankiin mennessä jo siinä kunnossa, että sillä voi hiihtää ja silloin saan ehdottomasti tulla kylään hänen luokseen Rukalle. Siksi lähdinkin huhtikuun viimeisenä maanantaina kohti Rukaa kyläilemään, hiihtämään, etätöihin ja lepolomalle. Kolme ensimmäisenä mainittua onnistuivat mainiosti, mutta sitä hetkeä odotan edelleen kuumeisesti, kun pääsisi lepäämään ja nukkumaan univelkoja pois. Ehkä vielä joku päivä. Hiihtämisen lisäksi uskaltauduin pitkän tauon jälkeen Rukalla myös rinteeseen – olipa kivaa!

Ravitsemustutkimus

Vaikka työpaikalla jossain vaiheessa alettiin jo epäillä, teenkö talvella muuta kuin hiihdän ja valmennan, niin vastaus on edelleen ehdottomasti kyllä. Epäilijöille tiedoksi, että töitä voi onneksi tehdä myös etänä. Ja jos sitäkin epäilee, niin viime vuoden työhommiin liittyvä artikkeli julkaistaan toivottavasti pikapuoleen lehdessä. Hiihtoliiton valmentajaseminaariin 29.-30.4. osallistuneet kuulivatkin jo joitakin poimintoja tämänhetkiseen tutkimukseeni liittyen, mutta suuremmalle yleisölle kestävyysurheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaamisen ongelmakohdat ja yleinen taso paljastetaan kesän aikana. Tämän aiheen parissa riittää tekemistä, etenkin urheilijoiden osalla!

Uudet valmennuskuviot

Toukokuussa alkaa uusi hiihtokausi, joka tuo tullessaan monia uusia juttuja niin omassa seurassa kuin muuallakin. Henkilökohtaisten valmennettavieni määrä kasvaa yhdellä mieshiihtäjällä, ja kaikkiaan omia valmennettavia on tulevalla kaudella viisi. Kaikki urheilijat ovat innostuneita ja motivoituneita huipputyyppejä, mikä innostaa myös valmentajaa. Innostava, aivan uusi kuvio on myös Pajulahden ja Vierumäen maastohiihdon yläkoululeiritys, josta vastataan tulevalla kaudella Sami Maunosen kanssa Hiihtoliiton lajivalmentajina. Uskon, että tästäkin tulee sellainen kokemus, jota en missään nimessä haluaisi jättää väliin. Nyt vielä viimeiset harjoitussuunnitelmat työn alle ja kohti kautta 2017-18 🙂

DSC_0467

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑