Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Valmennus

Lumileiri Saariselällä

Yksi syksyn kohokohdista on joka vuosi se, kun pääsee Lappiin lumileirille. Näin kävi tänäkin vuonna, vaikka lunta hetken aikaa ehti Espoossakin olla. Lumi kuitenkin katosi liian nopeasti, joten etelän pimeys ja vesisade oli ihanaa vaihtaa Saariselän hankiin ja pakkasiin marras-joulukuun vaihteessa. Tänä vuonna rikoimme lumileirillä kaikkia seuran ennätyksiä, sillä mukana leirillä oli yli 100 EHS:n hiihtäjää! Kuinka moni muu seura voi lähteä näin suurella porukalla leirille?! Jo lentokentällä tuli hieno fiilis, kun tuttuja hiihtäjiä tuli vastaan joka suunnasta. Oma ryhmäni oli leirillä mukana koko 19-henkisessä vahvuudessaan. Myös HS-ryhmä sekä 10-ryhmä olivat liikkeellä vähintään yhtä suurella kokoonpanolla. Torstain leiriviestiin saimmekin kasattua yhdeksän kuusihenkistä joukkuetta – eikä tässä edes ollut kaikkia urheilijoita mukana, sillä leirillä sattui muutamia sairastumisia. Tätä voisi koko maankin laajuudessa kutsua jo melko suureksi viestikisatapahtumaksi!

Omalta osaltani leiri oli hieman poikkeuksellinen, sillä jouduin kesken leirin karkaamaan muutamaksi päiväksi Rovaniemelle. Lähdin Rovaniemelle tällä kertaa siksi, koska siellä pidettiin maastohiihdon 3. tason valmennuskurssin lähijakso, joka keskittyi muun muassa leirivalmennukseen, kilpailukauden ohjelmointiin ja hiihtäjän terveyteen. Harmitti lähteä pois leiriltä, varsinkin, kun moni oli sitä mieltä, että en saa lähteä. Valmennuskurssi oli kuitenkin niin antoisa ja motivoiva, että olen tyytyväinen, että lähdin sinne. Sitä paitsi, se vaikuttaa suoraan urheilijoihini, sillä heihinhän tulen purkamaan kurssilta kerätyt opit ja motivaation.

Rovaniemelle lähtö tietysti vaati sitä, että ryhmäni leiriohjelma piti suunnitella niin, että kaikki ne harjoitukset, joissa minun on pakko olla, piti sijoittaa leirin alkuvaiheeseen. Käytännössä tämä tarkoitti tekniikkaharjoituksia ja nopeusharjoituksia, joissa oli tärkeä keskittyä tekniikkaan. Loppuleiriksi yritin suunnitella ohjelman niin, että olisin sinä aikana mahdollisimman tarpeeton ja huoltajat voisivat vetää kyseiset treenit. Päätin samalla muuttaa perinteistä tekniikkatreenikonseptia ja osallistaa nuoria enemmän itse harjoitukseen. Jaoin nuoret pienryhmiin, joista jokaiselle varattiin aikaa 30 minuuttia. Tässä ajassa ehti käydä läpi ja kuvata kaksi tekniikkaa, kolmas pelkästään kuvattiin. Koska 19-hengen porukalla videoiden katsominen yhdessä ei olisi olut missään määrin järkevää, saivat nuoret ohjeeksi ottaa tekniikkatreeniin puhelimensa mukaan. Vuorotelen jokainen ryhmäläisistä (tai se ryhmäläinen, jonka sormet eivät olleet umpijäässä) pääsikin opettelemaan tekniikan kuvausta ja valmentaja pystyi keskittymään tekniikkaan ilman, että sitä piti tuijottaa kameran läpi. Treenin jälkeen nuoret saivat tehtäväkseen analysoida ryhmissä omia videoitaan ja sen jälkeen tulla omien analyysiensä kanssa esittelemään ne minulle. Tämän jälkeen tekniikkaa pohdittiin vielä yhdessä. Oli hienoa nähdä, kuinka hyvin osa ryhmistä otti kopin tästä tehtävästä ja löysi tekniikastaan sekä hyviä juttuja, että jotakin kehitettävää.

Koska syksy on mennyt pitkälti urheiluravitsemuksellisissa merkeissä, päätin vihdoin pitää myös omille urheilijoilleni kattavan luennon urheiluravitsemuksesta leirin aikana. Luennolla keskityttiin energian saantiin ja sen riittävyyteen, sillä tämän olen huomannut olevan ongelma monen kestävyysurheilijan kohdalla. Vanhemmilta ja urheilijoilta saatu hyvä palaute ja konkreettiset muutokset lautasella ja esimerkiksi pidempiin lenkkeihin valmistautuessa olivat hyvä merkki siitä, että luennolle oli tarvetta.

Kiitos somen, leirille oli helppo pitää yhteyttä myös silloin, kun en ollut siellä fyysisesti paikalla. Oli helpottavaa, että alamäkitreenin jälkeen puhelimeen kilahti 11 viestiä kertoen, että ollaan ”suurinpiirtein ehjinä”. Myöhemmin selvisi, että treeniin mahtui ainakin sauvarikko, haljennut huuli sekä venähtänyt varvas. No, tekevälle sattuu… Myös muut lenkit menivät oikein mallikkaasti – kiitos kaikille niille nuorten ryhmän vanhemmille, jotka ottivat apuvalmentajan roolin leirillä. Pakkanen pakotti tekemään joitakin muutoksia ohjelmaan, mutta onneksi lähes kaikki treenit saatiin tehtyä suunnitellusti. Teho- ja nopeustreenejä jouduttiin hieman karsimaan kylmyyden takia, mutta PK:ta tuli senkin edestä.

Leirin pitkästä lenkistä minulla oli etukäteen jo sellainen aavistus, että se tulee joillakin karkaamaan käsistä. Eikä siinä olisi auttanut sekään, että olisin ollut tuona päivänä paikalla. Lumileirin pitkä-PK on tyypillisesti ollut sellainen lenkki, josta jää kerrottavaa seuraaville leireille saakka. Ihan ensimmäisellä Saariselän leirillä pidettiin pitkällä lenkillä taukoa latukahvilassa, joka ei lopulta ollutkaan latukahvila. Kartan mukaan se kyllä oli. Mentiin sisälle, osa riisui monot jalastaan ja lämmitti varpaita takkatulen lämmössä ja ihmeteltiin, miksei paikalla ollut muita. Kun pihaan kurvasi moottorikelkalla vihainen ulkomaalainen mies huutaen ja raivoten, tuli meille melkoinen kiire takaisin ladulle. Juttu on vuosien varrella värittynyt ja siitä ei enää ole täyttä varmuutta, oliko miehellä asekin mukana. Kaikenlaista 😀 Koska mehut ja munkit jäivät saamatta ja energiat alkoivat hiipua, jaettiin seuraavassa mahdollisessa autiotuvassa pari jäätynyttä suklaapatukkaa koko ryhmän kesken. Mikä voisikaan vahvistaa yhteishenkeä paremmin! Yhteishenkeä vahvistava (tai no, kuulemma lenkin aikana tunnelma kiristyi välillä suhteellisen paljon) lenkki koettiin leirillä myös pari talvea sitten, kun silloiset nuorten sarjalaiset lähtivät pitkälle lenkille tunturiin. Iltapäivä oli jo pitkälti illan puolella, ulkona pilkkopimeää, eikä nuorista ollut näkö- eikä kuulohavaintoja koko päivältä. Siinä vaiheessa, kun jo vakavasti harkittiin etsintäpartion lähettämistä nuorten perään, saivat he yhteyden erääseen valmentajistamme. Nuoret saatiin kartalle ja lopulta turvallisesti perille. Kyllä maistui suklaa ja saunominen sinä iltana. Viime vuonna halusin itsekin päästä mukaan ajettujen latujen ulkopuolelle suuntautuvalle lenkille ja lähdin seuran mieshiihtäjien kanssa tunturiin. Lenkkiin mahtui pimeyttä, umpihankea, tunturia ja laskettelurinnettä, mutta eksymisiltä vältyttiin. Osa huoltoporukasta vaikutti pettyneiltä, kun tällä kertaa lenkiltä palattiin ”jo” iltapäivän aikana. Osa oman ryhmäni urheilijoista närkästyi, kun tein pitkän lenkin mieshiihtäjien kanssa ja päättikin hiihtää huomattavasti enemmän kuin ohjelmaan oli merkitty. Minä en kuulemma uskonut, että he hiihtäisivät näin paljon. Tästä alkoi kierre, joka toivottavasti katkeaa jossain vaiheessa, sillä se ei oikein tue kisakauteen valmistautumista. Viime vuodenvaihteessa nimittäin päätimme sitten Ylläksen lomalla parin leirillä mukana olleen pojan kanssa rikkoa nuo lumileirillä tehdyt kilometriennätykset. Mittariin kertyi yli 100 km. Tämän vuoden lumileirillä puolestaan osa pojista halusi hiihtää tätäkin enemmän. En tiedä, olisiko pitänyt olla tyytyväinen vai järkyttynyt, kun pojat laittoivat leiriltä kuvan, jonka mukaan he olivat hiihtäneet 104 km. Seuraavana päivänä poikia vähän väsytti…

Lopuksi vielä kahden urheilijan kommentteja leiristä:

Mun mielestä leiri onnistui hyvin ja oli hauskaa. Kaikki treenit olivat kivoja ja sujuivat hyvin. Oli kiva saada videoitua tekniikkaa ja sain siitä ainakin hyötyä. Pitkä lenkki oli myös mukava treeni. Ladut oli huippukunnossa ja oli kiva hiihtää eri latuja eri lenkeillä. Vapaa-ajalla meillä oli hauskaa ja 10-hengen huoneistossa majoittuminen oli tosi kivaa. Ruokakin oli hyvää ja valmennus oli myös tosi hyvä! (Ida)

Saariselän leiri oli valtavan palkitseva. Ryhmä ja valmentaja olivat uskomattoman hyviä, joukkuehenki oli hyvä ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hiihto-olosuhteet olivat loistavia, vaikka tiettyinä päivinä oli kylmä. Mutta joka tapauksessa oli kivaa päästä pois Etelä-Suomen sadepäivistä. (Erik)

Uskon, että kaikki 17 muutakin urheilijaa olisivat kommentoineet, että leirillä oli hauskaa ja että leiri oli kokonaisuudessaan onnistunut. On hienoa valmentaa tällaista ryhmää, jossa ryhmähenki on näin hyvä. Vaikka Rovaniemen kurssilta oli hieman haikeaa lähteä etuajassa pois, oli mieletön fiilis palata leirille ja viimeisen illan venyttelyihin, jossa sain kuulla tiivistettynä leirin kulun ja tähtihetket. Mutta mikä viimeistään sai valmentajan hymyn korviin oli se, kun koko porukka venyttelyjen jälkeen ahtautui parille sohvalle laulamaan karaokea. Koskaan eivät ole ”My heart will go on” ja ”Lumi teki enkelin eteiseen” kuulostaneet niin hienoilta kuin meidän hiihtäjäkuoron laulamina. 😀 Näillä fiiliksillä jatketaan kohti alkavaa kisakautta ja leirien pariin palataan ensi vuonna.

 

Syksy Rovaniemellä – urheilijan ja valmentajan ajatuksia Rebecan jaksovaihdosta

Lokakuussa kirjoitimme Rebecan kanssa siitä, miksi hän päätti lähteä lukiovaihtoon Rovaniemelle. Valmentajan ja varaäidin roolissa pääsin itsekin osallistumaan muutto- ja koulunaloituskuvioihin. Nyt lukion kakkosjakson koeviikko on ohi ja tuli aika palata Espooseen. Tässä jutussa pohdimme yhdessä sitä, millainen kokemus Ounasvaaran lukiovaihto oli Rebecalle. Myös valmentajalla on tässä sanansa sanottavana – tulihan Rovaniemellä käytyä vajaan parin kuukauden aikana peräti kolmesti.

Ensimmäinen reissuni ajoittui siihen, kun Rebecca lähti Rovaniemelle, toinen puolestaan marraskuun puoliväliin ja viimeinen marraskuun loppupuolelle, jolloin Rebecan kotiinpaluun aika koitti. Toisella ja kolmannella reissulla ehdin tehdä myös jatko-opintoihini liittyvää tutkimusta ja haastatella niin urheilijoita kuin valmentajiakin sekä pitää heille ravitsemukseen liittyviä luentoja. Paljon jäi kuitenkin myös aikaa Rebecan treenien seuraamiseen sekä omaan treenaamiseen – jälkimmäiseen ehkä jopa liikaakin 😀 Mutta eipä ole koskaan tullut hiihtokilometrejä näin paljon kasaan loka-marraskuussa, ei minulle eikä Rebecallekaan.

Isoimman yksittäisen plussan nostan lukiovaihdosta aamutreeneille, joita pidettiin kolmesti viikossa. Oli hienoa tietää, että silloinkin, kun en itse voinut olla treenejä seuraamassa, valmennus oli takuuvarmasti laadukasta ja harjoitukset monipuolisia. Kiitokset siis Jannelle! Olosuhteille puolestaan menee toinen plussa. Ensilumen latu oli Rovaniemellä alusta saakka todella hyvässä kunnossa ja niin pitkä, ettei siihen hetkessä edes ehtinyt kyllästyä. Vaikka Espoossakin käväisi yllätystalvi marraskuussa, sai Rebecca silti nauttia moninkertaisesti paremmista harjoitusolosuhteista Lapissa asuessaan.

Seuraavassa on Rebecan mietteitä siitä, miten vaihto meni ja millainen kokemus se kaikkiaan oli.

Ensimmäinen viikko meni Rovaniemellä tutustuen latu- sekä lenkkipohjiin. Aamutreenit olivat jotain aivan uutta minulle, koska en ole kotona urheilulukiossa. Pikkuhiljaa tähän rytmiin silti tottui ja oli ihanaa saada treenit jo tehtyä heti aamusta. Alkuaika koulussa oli hiukan vaikeaa, sillä suomenkieli ei ole varsinaisesti äidinkieleni. Lopulta koulukin alkoi sujumaan paremmin ja selviydyin kokeistakin kiitettävästi. Myös mahtava kouluruoka oli iso plussa ;).

Treenit kaiken kaikkiaan sujuivat todella hyvin, ja kuntoakin alkoi löytyä viimeisillä viikoilla tahmean lokakuun jälkeen (tosin reenitunteja tuli jonkin verran lokakuun puolella joka varmaan oli syy tähän… :D). Valmentaminen Rovaniemellä oli huippuluokkaa, ja porukkakin oli aivan huippu. Ensilumenlatukin oli aivan mahtavassa kunnossa koko sen ajan kun olin Rovaniemellä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta olen todellakin menossa Rovaniemelle uudestaan jaksovaihtoon ensi vuonna jos oma koulunkäynti sen vaan sallii!

Kauden toinen Suomen Cup hiihdettiin Rebecan toiseksi viimeisellä Rovaniemen viikolla. Kokonaisuudessaan Suomen Cupista jäi huomattavasti parempi maku kuin Vuokatin cup-avauksesta. Vaikka karvaita pettymyksiä mahtui sekä omien urheilijoideni kuin kavereideni suorituksiin, oli viikonlopussa myös paljon positiivista. Eteenpäin on menty jo lyhyessä ajassa. Jos Rebecan suoritusvarmuus kasvaa tätä tahtia sprinteissä, aletaan kohta jo hätyytellä jatkopaikkoja myös erissä.

Rovaniemen reissun jälkeen vedettiin pari päivää henkeä etelässä, mutta eilen jo lähdettiin EHS:n lumileirille Saariselälle. Pakkasta lukuun ottamatta täällä kyllä kelpaa hiihtäjän hiihdellä. Tai no, toiset saavat nauttia Saariselän hangista koko viikon ajan, toiset puolestaan lähtevät kesken viikon valmentajakurssille – minnekäs muuallekaan kuin Rovaniemelle. 😀

Äkkilähtö Rovaniemelle by Maria & Rebecca

Olen usein huomannut, että kaikista parhaimmat reissut ovat niitä, joita ei liikaa suunnittele etukäteen. Niin kävi tälläkin kertaa. Minun oli tarkoitus lähteä vajaa pari viikkoa sitten sukulaisia moikkaamaan ja etelän kiirettä pakoon Ouluun. Reissuun lähtiessäni en osannut odottaa, että kotiin palaisin Rovaniemeltä. Torstai-iltana sain kuitenkin henkilökohtaiselta valmennettavaltani Rebecalta viestiä: ”Hei, Haluuks tulla Rolloo la-ma? Kosk äiti on kipee ja tarviin äitihahmoo siel et tiiän vähän et mis pyykätään ja tällee…” Kahta kertaa ei tarvinnut miettiä vastausta Rebecan viestiin ja lauantai-aamuna istuinkin jo junassa matkalla kohti Rovaniemeä. Paremmasta lomasta en tähän väliin olisi osannut haaveillakaan – laatuaikaa valmennettavan kanssa, ystäviä ja sukulaisia, treeniä ja Lapin luontoa. Koska urheilijat tekevät valmentajan, päätimme kirjoittaa tämän jutun yhdessä Rebecan kanssa. Tiedossa on siis ensimmäinen yhteistyössä kirjoitettu juttu – eikä tämä toivottavasti jää vain yhteen.

Rebecca muutti Rovaniemelle, koska suorittaa lukion toisen jakson Ounasvaaran urheilulukiossa. Seuraavissa kappaleissa on Rebecan mietteitä muun muassa siitä, miksi hän lähti Rovaniemelle lukiovaihtoon, millaisia tavoitteita hänellä on hiihtäjänä ja miksi hän valitsi lajikseen hiihdon.

Lähdin Rovaniemelle sillä olosuhteet tähän vuodenaikaan ovat siellä selvästi Espoota paremmat. Rovaniemellä levitetään ensilumenlatu, joka ei ole Espoossa mahdollista. Kun Rovaniemellä tupruttelee lunta, Espoossa sataa kaatamalla vettä. Myös itsenäistyminen on asia miksi halusin lähteä jaksovaihtoon. On hyvä päästä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, eikä olla vanhemmista riippuvainen. Koulun vaihto tekee välillä hyvää ja etenkin kielen vaihto. Käyn itse ruotsinkielisessä koulussa, joten on hyvä välillä ajatella suomeksi.

Tavoitteeni hiihdossa on päästä huipulle saakka. Haluan tehdä jokaisen harjoituksen määrätietoisesti, ja pitää määrännostot maltillisena, enkä vetää yli. Myös motivaation ylläpitäminen on tavoite, vaikka se nyt tuntuu turhalta tavoitteelta, koska sitä löytyy ainakin tällä hetkellä rutkasti. Haluan olla monipuolinen hiihtäjä enkä vain erikoistua yhteen matkaan. Haluan hyödyntää omia vahvuuksiani sekä kehittää heikkouksiani. Silti haluan pitää leikkimielisyyden mukana, sillä ilman sitä homma voi mennä totaalisesti pieleen.

Mutta miksi valitsin hiihdon lajikseni ja mistä löydän motivaation harjoitteluun?

Monet blogilukijat ovat varmaan joskus kuulleet äidistäni, ja siinä on suurimmaksi osaksi vastaus siihen, miksi valitsin hiihdon. Äitini on kilpahiihtäjä ja isäni kilpailee pari pitkänmatkan hiihtoa vuodessa. Alussa suoraan sanoen vihasin hiihtoa, mutta kun siirryin Espoon Hiihtoseuran Kymppiryhmään, alkoi hiihto jossain määrin kiinnostaa. Suurin syy miksi jatkoin hiihtotreeneissä käymistä oli kyllä kaverit ja leikkimieliset kisat. Ilman leikkejä Kymppiryhmässä olisin aivan varmasti lopettanut hiihdon harrastamisen. Motivaatio nousi rutkasti ensimmäisten Hopeasompien jälkeen. Treenasin siihen aikaan noin kolme kertaa viikossa, ja nekin treenit menivät aika lailla sluibaillessa. Silti kiilasin itseni 12-parhaan joukkoon. 

Oikea motivaatio löytyi silti vasta pari talvea sitten. Maria alkoi tekemään ohjelmaa minulle, talvi meni hyvin, ja motivaatio singahti taivaisiin. Sieltä se ei sittemmin ole tippunut, pikemminkin noussut koko ajan. 

Olen saanut seurata Rebecan hiihtäjänpolkua siitä saakka, kun Rebecca oli ihan pieni – aluksi apuvalmentajana, myöhemmin ryhmävalmentajana ja henkilökohtaisena valmentajana. On ollut mahtavaa nähdä, kuinka kolme kertaa viikossa vähän miten sattuu treenailijasta on kasvanut äärimmäisen motivoitunut nuori hiihtäjä. Uskon, että syksyn viettäminen muualla kuin kotioloissa kasvattaa motivaatiota entisestään.

Kesän ensimmäisissä blogiteksteissä pohdin sitä, mikä minua kiehtoo valmentamisessa. Tämä pitkä viikonloppu Rovaniemellä vahvisti taas sen, kuinka hienoa valmentaminen parhaimmillaan voi olla. Heti reissun alusta alkaen oli helppo hypätä valmentajamoodiin, sillä lauantaina meillä oli ohjelmassa maastohiihdon kolmostason valmennuskurssin webinaari. Iltapäivä vierähtikin skypessä valmentajakollegoiden kanssa kesän ja syksyn valmennuskokemuksia purkaessa. Webinaarin jälkeen uusia oppeja oli hyvä lähteä soveltamaan Rebecan kanssa. Pitkän viikonlopun aikana ehdimme tutustua koulun kannalta tärkeisiin paikkoihin, löytää hyviä treenimaastoja, urheilla yhdessä, käydä paljon tärkeitä valmennuskeskusteluja ja toisaalta puhua kaikesta muusta kuin urheilusta, nauraa paljon, harjoitella täydellisen kuntosalikampauksen tekemistä koutsille (ihan putkeen ei mennyt… 😀 ) ja viettää kaikin puolin mukavaa aikaa yhdessä. Nämä kaikki vahvistivat entisestäänkin vahvaa urheilija-valmentaja-suhdettamme. Onneksi Rovaniemen reissuja on kalenterissa jo lisää tänä syksynä.

Nuorena naisvalmentajana urheilumaailmassa

Valmentajapolkuni ei ole aina edennyt helposti ja kivuttomasti. Vielä muutama vuosi sitten olin valmis lopettamaan koko valmentamisen. Suurimpana syynä ei suinkaan ollut esimerkiksi se, että valmentaminen vie paljon aikaa. Suurimpana syynä oli se, että tuolloin uskoin, ettei minusta voi koskaan tulla uskottavaa valmentajaa. Koska olen nuori ja koska olen nainen. Olen varma, että olisin päässyt valmentajana huomattavasti helpommalla, jos olisin vanhempi ja etenkin jos olisin mies. Ihan jokainen naisvalmentaja, jonka kanssa olen jutellut asiasta, on ollut samaa mieltä. Ennen kuin joku lupaava naisvalmentajanalku lopettaa uransa, jokaisen kannattaisikin miettiä, miten valmentajiin suhtautuu. Ei kai erilaisuuden tarvitse tarkoittaa automaattisesti sitä, että on huonompi kuin muut?

Suuri osa hiihtovalmentajista on miehiä, huoltohenkilöistä lähes kaikki, vanhemmista ja urheilijoista sentään molemmat sukupuolet ovat tasaisesti edustettuina. Miesvaltaisuus selittänee sen kurjan tosiasian, että kaikki tuntemani naisvalmentajat ovat saaneet jossain vaiheessa valmentajauraansa osakseen tytöttelyä ja tietynlaista epäluottamusta. En tosin väitä, että miehet olisivat tähän ainoastaan syyllisiä – kyllä naisetkin osaavat aliarvioida toisiaan.

Syyskuun alussa törmäsin Helsingin Sanomissa uutiseen, joka vahvistaa sen, että kaikkien mielestä naiset eivät sovi valmentajaksi, etenkään miesurheilijoille. Uutisessa todetaan, että naisten matka valmentajaksi on huomattavasti haastavampi kuin miesten. Osasyynä tähän on se, että miesvaltaisella alalla miehet saavat luotua keskenään vahvempia verkostoja, joiden kautta esimerkiksi välitetään tietoa valmentajatarpeista. Toinen tärkeä syy on se, että urheilua pidetään edelleenkin enemmän miesten alueena. Suomen ammattivalmentajista vain alle neljäsosa onkin naisia. Kuten jutussakin hyvin tuodaan ilmi, ihmettelen itsekin usein sitä, miksei valmentaja voi olla vain valmentaja, ilman sukupuolen mukanaan tuomaa suhtautumista. Eivätkö valmentajan taidot ja kyky tulla toimeen ihmisten kanssa kuitenkin ratkaise huomattavasti enemmän kuin se, onko valmentaja mies vai nainen?

Pahin epäusko omiin kykyihini, mutta toisaalta muutos kohti onnellista nykytilannetta, osui eräälle lumileirille jokunen vuosi sitten. Silloin muut valmentajat (miehiä) ja isät istuivat iltaa useana päivänä peräkkäin ja tekivät leiriin liittyviä päätöksiä. Mielipiteilläni ei ollut mitään merkitystä, enhän edes saanut kutsua kyseisiin tilaisuuksiin. Tuolloin totesin, että ainoa tapa päästä uskottavaksi valmentajaksi on saavuttaa ensin nuorten 100-prosenttinen luottamus. Siihen ei kauaa mennyt, koska välit heidän kanssaan olivat aina olleet hyvät. Pikkuhiljaa urheilijoiden luottamuksen ja urheilijoiden parantuneiden tulosten kautta syntyi myös vanhempien ja muiden valmentajien luottamus ja tarinan loppu onkin onnellinen. Voin tuntea olevani oikeastaan missä tahansa täysin uskottava valmentaja, vaikken olekaan mies.

Olen onnellinen siitä, että Hiihtoliitossa on koko valmentajaurani ajan ollut vahvoja naisvalmentajia. Heidän esimerkistään olen saanut uskoa siitä, että valmentaja voi halutessaan nousta korkeallekin, jos vain haluaa – ja vaikka olisi nainen. Ja sitä paitsi, heistä on saanut hyviä kavereita ja lisäksi hyvän naisvalmentajaverkoston. Vaikka heitäkin on välillä raivostuttanut valmennusalan mieshenkisyys ja se, kuinka paljon enemmän naisena saa tehdä töitä uskottavuutensa eteen, ovat he löytäneet asiasta myös hyvää. Naisena jää helpommin mieleen ja valmennuksen huippupaikoille eteneminen voi loppupeleissä olla helpompaa, kun erottuu massasta. Vaikka nuo huippupaikat eivät välttämättä ole omissa tavoitteissani, olen itsekin alun epäuskon jälkeen löytänyt naisvalmentajuudesta paljon hyviä puolia. Ohessa on niistä osa.

Todella karkean yleistyksen mukaan miehet ovat suoraviivaisia ja naiset puolestaan ajattelevat kaikesta monimutkaisesti. Tästä voi olla etua myös valmennuksessa. Jos puhuu urheilijalle hienotunteisesti, välttää todennäköisemmin myös mahdolliset konfliktitilanteet. Kaksi esimerkkiä tästä: Kuulin juniorina moneen kertaan, kun isät juttelivat keskenään, että ”taas meidän lapselle pitää ostaa uudet sukset, kun se painaa niin paljon enemmän kuin viime talvena”. Jos tämä ei loukkaa murrosiän keskellä olevaa nuorta, niin mikä sitten? Vaikka asia olisi pelkkää faktaa, voisi sen muotoilla hieman hienotunteisemmin. Toinen esimerkki liittyy myös siihen, kuinka asiat voi sanoa liian suoraan tai kauniimmin, jolloin vaikutus on myös parempi. Muistan edelleen, kun eräissä nuorten SM-kisoissa pelkäsin alkuun kuollakseni jyrkkää ja mutkaista alamäkeä. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että kaikki isät totesivat, että eihän tässä mitään ongelmaa ole, vauhtia vaan. Valmentajani kuitenkin suhtautui asiaan hieman erilaisella otteella ja juttelun ja parin treenikerran jälkeen mäessä ei ollutkaan enää mitään pelättävää. Joskin kyllä siinä seuraavana päivänä meni moni kanssakilpailija puuta päin, joten ei se ihan helpoimmasta päästä ollut. Välillä ajattelen asiat liiankin monimutkaisesti, mutta silti olen sitä mieltä, että liian suoraviivaisuuden välttely ja asioiden pohtiminen monelta kantilta voi johtaa parempiin tuloksiin myös valmentamisessa. Rajansa tosin kaikella.

Naisvalmentaja on suurella todennäköisyydellä tunteellisempi kuin miesvalmentaja. Tietynlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen ei kuitenkaan mielestäni ole huono juttu. Silloin urheilijakin tietää, että valmentaja on täysillä mukana siinä, mitä tekee. Voin ainakin itse rehellisesti myöntää, että itku ei ole ollut kaukana silloin, kun joku urheilijoistani on pärjännyt arvokisoissa joko erittäin hyvin tai erittäin huonosti. Yhdessä koetut isot tunteet yhdistävät urheilijaa ja valmentajaa paremmin kuin mikään muu.

Naisvalmentajana myös tyttöjen terveysasioihin on helppo suhtautua, koska niistä on omakohtaista kokemusta. Klassinen esimerkki näistä on kuukautiset. Niistä on kyllä ollut puhetta kaikissa valmentajakoulutuksissa ja miesvalmentajat tuntuvat myös sisäistäneen sen, että niillä on merkitystä naisurheilijan terveyden kannalta. Mutta usein asia kuitataan sillä, että jos kuukautiset tulevat edes jollain tapaa säännöllisesti, asia on käsitelty, eikä siihen tarvitse hetkeen palata uudelleen. Jouduin (vai pääsin?) jopa luennoimaan kerran valmennuskoulutuksessa asiasta miesvalmentajille ja kertomaan, ettei asia ole ihan näin mustavalkoinen. Naisvalmentajana on helppo suhtautua siihen, että joillekin kuukautiset voivat tarkoittaa järjetöntä kipua, tunteiden vuoristorataa, tukkoista ja flunssaista oloa ja muuttunutta ruokahalua – toisille niistä ei ole minkäännäköistä vaikusta ja jollain ne voivat jopa parantaa suorituskykyä. Uskon, että tyttöjen on helpompi jutella kyseisestä asiasta toiselle naiselle, jolloin yhdessä voidaan pohtia, miten näihin tulee kiinnittää huomiota valmennuksessa.

Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että valmentajan ammatti on Suomessa huomattavasti useammin miehelle kuin naiselle suunnattu. Etenkin tämä koskee huipputason valmentajapaikkoja. Ehkä asia vielä vuosien kuluessa muuttuu erilaisten hankkeiden (esim. ”Valmentaa kuin nainen”) kautta. Sitä ennen suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni.

Mitä tehdä nuorten selkäkivuille?

Havahduin viimeistään viime talvena siihen, että lähipiirissäni olevilla nuorilla hiihtäjillä on aivan liikaa alaselän rasitusmurtumia ja muita lievempiä kiputiloja. Juttelin asiasta myös muiden suomalaisten valmentajien kanssa ja sain valitettavan vahvistuksen asiaan. Kaikki tunsivat nuoria, joilla oli ollut rasitusmurtuma selässä. Kävi myös ilmi, että hiihto ei suinkaan ole ainoa laji, jossa selkäongelmien määrä on kasvanut hurjasti viime vuosina. Päätin, että asialle pitää tehdä jotain, sillä yhtään potentiaalista nuorta hiihtäjää ei ole varaa menettää rasitusvammojen takia.

Otin yhteyttä Espoossa toimipistettään pitävään urheilufysioterapeutti Juha Koistiseen. Hän toimii muun muassa vastaavana fysioterapeuttina Suomen Olympiakomiteassa. Juhalta löytyy myös hiihtotausta, ja hän lupautuikin mielellään auttamaan EHS:n nuorisovalmentajia hiihtäjien rasitusvammojen ehkäisyssä. Keskiviikkona kävimme urheilijoiden, valmentajien ja vanhempien kanssa kuuntelemassa tietoiskua selän ja polven alueen rasitusvammoista, siitä mikä niihin vaikuttaa ja millä toimenpiteillä niitä voisi ehkäistä. Torstaina pääsimme itse asiaan, eli kuntopiiriin, jossa teimme Juhan johdolla keskivartaloa vahvistavia liikkeitä ja liikkuvuusharjoitteita. Nyt kaikilla ryhmäläisilläni on käsitys siitä, miten syviä vatsalihaksia, kylkiä, selkälihaksia ja pakaroita kannattaa vahvistaa. Kaikki harjoittelu ei suinkaan saa olla isoilla painoilla tapahtuvaa voimatreeniä. Toisaalta, kun keskivartalon alueen hallinnan saa hyväksi ja mm. selkää ja polvia rasittavat virheasennot pois, uskaltaa kovempiin voimatreeneihin ottaa myös kunnon painot mukaan. Myös kuntopiirissä läpikäymämme liikkeet olivat sellaisia, että niitä on mahdollista koventaa lisäpainojen avulla – joskin kaikki saivat ne tuntumaan hyvin myös ilman lisäpainoja.

Koko ryhmän tasolla suurimmiksi haasteiksi muodostuivat lantion alueen jäykkyys ja selän asennon hallinta. Lantion alueen jäykkyyttä oli havaittavissa esimerkiksi kyykkyliikkeissä ja kyykkyasennossa tehtävissä liikkuvuusharjoitteissa. Osalla oli näiden kanssa hyvin suuria ongelmia. Tämä saattaa osalla rajoittaa myös taloudelliseen hiihtoasentoon pääsemistä. Toinen ryhmätason ongelmakohta oli selän asennon hallinta. Turhia selän pyöristymisiä ja notkistumisia tuli paljon liikkeiden aikana. Näihin tulemme kiinnittämään huomiota entistä enemmän treeneissä, jotta turhilta selkäkivuilta vältytään. Tärkeintä kuitenkin on, että nuoret ottavat liikkeet mukaansa omaan harjoitteluun, sillä yhteisharjoittelussa aika ei vain millään riitä, jos iso osa siitä pitäisi käyttää tukilihaksiston harjoitteluun. Nyt kun liikemallit ovat kaikilla hallussa, toivonkin, että oppimistamme harjoituksista tulee osa nuorten normaalia harjoitusohjelmaa.

Syitä selkäongelmien lisääntymiseen olemme pohtineet moneen kertaan niin valmentajien, vanhempien kuin itse urheilijoidenkin kanssa. Osansa keskusteluun toi myös kokenut fysioterapeutti eilisessä tietoiskussaan. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että monipuolisen liikunnan väheneminen lapsena vaikuttaa selvästi selkäoireiden lisääntymiseen. Vielä minun lapsuudessani leikittiin pihalla, kiipeiltiin puissa, juostiin ja riehuttiin. Tuntuu siltä, että tällaisen luonnollisen liikunnan harrastaminen lapsuudessa vähenee vuosi vuodelta ja korvaantuu passiivisella istumisella ja näyttöruutujen tuijottamisella. Omatoimisen liikunnan sijaan entistä useampi kuitenkin harrastaa urheilua jossain urheiluseurassa. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Kun pelkkää lajitreeniä tulee liian aikaisin, ei kroppa välttämättä kestä sitä kaikessa yksipuolisuudessaan. Monipuolinen harjoittelu ja aktiivinen vapaa-aika onkin äärimmäisen tärkeää kaikkien rasitusvammojen ehkäisyssä. Hiihtokoulua vetäessä on ollut pelottavaa huomata, kuinka huonot kehonhallinta- ja koordinaatiotaidot monella lapsella ovat. Jotta ne vahvistuisivat kunnolla, lajiharjoittelun ohella on pakko tehdä muutakin ja samalla luoda valmiudet vanhemmalla iällä tapahtuvalle varsinaiselle hiihtoharjoittelulle.

Liika istuminen kipeyttää aikuisten selkien ohella myös lasten ja nuorten selkiä. Olisikin tärkeää, että pitkäaikaista ja turhaa istumista vältettäisiin mahdollisimman paljon. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että ainakin välilevynpullistumien kanssa istuminen on pahinta, mitä selälle voi tehdä. Kun on pakko istua, kannattaa ainakin kiinnittää huomiota siihen, missä asennossa istuu. Pyöristynyt alaselkä lisää kipua valtavasti.

Selän notkistumista tai pyöristymistä hiihdon ja muun urheilun aikana voivat aiheuttaa kireät etureidet ja lonkankoukistajat (notkistuminen) ja takareidet (pyöristyminen). Esimerkiksi perinteisen potkussa alaselän on pakko notkistua, jos lonkankoukistajat kiristävät liikaa. Tämä oli syynä ainakin yhdessä ryhmäläiseni selän rasitusmurtumassa. Kireyttä oli etureisissä ja lonkankoukistajissa liikaa – ja kun joustoa ei saatu sieltä, sitä oli pakko hakea muualta. Tässä tapauksessa heikoimmaksi lenkiksi osoittautui selkä, johon syntyi rasitusmurtuma. Lantion alueen ja etureisien venyttely on siis äärimmäisen tärkeää hiihtäjälle. Venytellessä kannattaa kuitenkin keskittyä hyviin ja hallittuihin asentoihin, jottei niillä riko paikkoja. Hyvä on muistaa, että lähes aina vatsalihaksista pitää löytyä tuki myös venyttelyyn. Selän asento on usein myös varsin suora, eikä sen anneta pyöristyä väkisin (esim. ei selkä pyöreänä nenää maahan istuen tehtävässä takareisivenytyksessä, vaan ennemminkin koko ylävartalo suorana eteenpäin). Myös pakara-, vatsa-, selkä- ja kylkilihasten on oltava riittävän vahvoja, jotta ranka saa tukea niistä, eikä pääse rasittumaan.

Kasvupyrähdys yhdistettynä urheiluun on myös yksi syy siihen, miksi selkäkipujen määrä juuri nuorilla on korkea. Totta kai riskiä voisi pienentää, jos jo ennen kasvupyrähdystä ja sen aikana muistaisi keskittyä tukilihasten vahvistamiseen ja monipuoliseen lajien kokeilemiseen ja liikkumiseen. Kun monipuolisen harjoittelun vielä yhdistää hyvään tukilihaksiston harjoitteluun, liikkuvuusharjoitteluun, sopivaan kuormitusmäärään, hyvään ravintoon ja lepoon, järkevä paketti alkaa olla kasassa. Suosittelen kaikille urheilijoille ja heidän tukijoukoilleen sitä, että tukilihaksiston harjoitteluun käydään hakemassa joko henkilökohtaisia tai edes ryhmätason ohjeita hyvältä fysioterapeutilta. Me ainakin olimme tähän ratkaisuun äärimmäisen tyytyväisiä!

Kun pelkkä fysiikkavalmennus ei riitä

Oli hienoa huomata, että viimeisin tekstini aiheutti ainakin yhden pienen, mutta konkreettisen teon. Ystäväni nimittäin soitti minulle ja kertoi viimein vaihtaneensa rullahiihtosauvojensa kuluneet piikit uusiin. Myös eväitä ja kuivia vaatteita oli alettu ottaa yhä useammin treeneihin mukaan. Samoin hiihdon maajoukkuevalmentaja totesi, että jutussa oli käsitelty tärkeitä asioita. Koska edellinen juttu käsitteli sitä, että pääsy huipulle vaatii urheilijalta paljon muutakin kuin fyysistä harjoittelua, on juttua hyvä jatkaa myös valmentajan näkökulmasta. Kuinka kukaan voi kasvaa parhaaksi mahdolliseksi urheilijaksi, jos valmentaja ei pidä tärkeänä mitään muuta kuin treeniä ja kilpailua?

Kyseistä aihetta olen pohtinut moneen kertaan aiemminkin esimerkiksi erilaisten valmennuskoulutusten yhteydessä. Minusta tuntuu, että jokaiseen käymääni valmennuskoulutukseen on aina eksynyt vähintään yksi sellainen henkilö, joka haluaisi saada tarkan kausi- ja viikko-ohjelman, jolla urheilijasta tehdään mahdollisimman hyvä. Minusta tämä on ajatuksenakin aivan älytön, sillä jokainen urheilija on yksilö. Ei ole mitään takeita siitä, että jonkun harjoitusohjelma toimisi sellaisenaan hyvin jollakin toisella. Eikä se muutenkaan riitä, että valmentaja suunnittelee urheilijalle ohjelmat, seuraa treenejä ja analysoi harjoittelun onnistumista. Valmentajan on kyettävä myös tuntemaan urheilija kokonaisvaltaisesti ja eläytymään fysiikkavalmentajan lisäksi moniin muihinkin rooleihin tai vähintäänkin osattava ohjata urheilija oikeiden henkilöiden luo, jos oma osaaminen rajoittuu pelkkään urheiluun.

Itse kävin läpi muutamassa päivässä pitkän liudan erilaisia valmentajuuteen liittyviä rooleja, kun lähdin viime pääsiäisenä kahden 15-vuotiaan pojan kanssa kisakiertueelle Lappiin. Mikä määrä rooleja ehtii kokonaisen kauden aikana ollakaan, kun jo viikossa saa todenteolla olla muutakin kuin fysiikkavalmentaja. Ennen reissua määrittelin tuleviksi rooleikseni ainakin varaäidin, kuskin, järjen äänen ja ruokahuoltajan. Yksi etukäteen suurimmista peloistani tapahtui reissun aikana ja minusta tuli myös suksihuoltaja. Koskaan en ole kuitenkaan yhtä tasaisia liisterisotkuja saanut levitettyä suksien pohjaan kuin ainiovaaralaisen mökin vessassa välineinäni hiustenkuivaaja sekä aivan liian monta liisterituubia, joista valita. Mikä fiilis siitä tulikaan, kun suksilla jopa pärjättiin seuraavan päivän kisoissa 😉 Pojat saivat voitelusession aikana pistää kaikki köksäntunneilla oppimansa taidot käyttöön ja valmistaa meille iltapastat, koska joku työjako sentään piti olla. Reissu oli hektinen, mutta kaikin puolin hyvä kokemus meille kaikille. Erotuomarin roolia ei reissussa onneksi tarvittu ja psyykkinen puolikin hoidettiin vain melko kevyillä keskusteluilla.

Kotona ja arvokisoissa olen huomannut, että urheilijat kaipaavat psyykkistä valmennusta huomattavasti enemmän. Hyvän valmentajan tulee voida kuunnella urheilijaansa, toimia tarvittaessa olkapäänä ja osoittaa urheilijalle, että on tämän luottamuksen arvoinen. Nuorten valmentajana luottamuksen tunnistaa helposti siitä, kertovatko urheilijat valmentajalle sellaisia asioita, joista ei vanhemmille puhuta sanaakaan. Itse olen valmentajana erityisen tyytyväinen siitä, että monet valmennettavistani uskaltavat puhua minulle avoimesti. Jos mieltä askarruttavat esimerkiksi pienetkin terveysongelmat, koulustressi ja muut arjen asiat tai rakkausilot ja -surut, on mielestäni tärkeää, että näistä puhutaan yhdessä. Nämä kaikki kuuluvat elämään ja niillä voi olla yllättävä vaikutus harjoitteluun niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Minusta valmentajan onkin tärkeää tuntea urheilijansa ilot ja murheet, kouluaikataulut ja muut urheilun ulkopuoliseen elämään kuuluvat asiat – olla tarvittaessa ystävä, mutta samalla kuitenkin sopiva auktoriteetti. Kun urheilijalla on luottohenkilö, jolle puhua kaikesta, on hänenkin helpompi käsitellä niitä esteitä, joita huippua tavoitellessa vastaan voi tulla.

Pelkällä jutustelulla ja fysiikkavalmennuksella ei kuitenkaan vielä pääse suoraviivaisinta reittiä maaliin saakka. Vaikka lääkärin tai fysioterapeutin tasoista fysiologista osaamista ei valmentajalta löytyisi, sitä helpompaa valmentaminen on, mitä paremmin ihmiskehon tuntee. Esimerkiksi nuorten valmennuksessa nuorten eriaikainen kehittyminen ja murrosiän mukanaan tuomat fyysiset ja psyykkiset asiat täytyy osata ottaa huomioon, jotta valmennus olisi mahdollisimman tehokasta. Ison ryhmän valmentamisen yksi suurimmista haasteista onkin se, että kaikki ryhmän jäsenet eivät ole vielä valmiita samanlaiseen harjoitteluun esimerkiksi voimaharjoittelun osalta. Lisäksi ei olisi pahitteeksi, jos valmentajalla olisi laaja-alaista kokemusta myös muista terveys- ja ravitsemusasioista. Miten hoitaa ja ehkäistä esimerkiksi rasitusvammoja, jos näihin liittyviä mekanismeja ei tunne? Entä kuinka reagoida siihen, jos naisurheilijan kuukautiset jäävät kovan harjoittelun ja kevyen syömisen vuoksi pois? Mitä tehdä, kun urheilija sairastelee jatkuvasti tai ei palaudu? Ravitsemuksella on näihin kaikkiin valtavan suuri merkitys, mutta sitä en tässä jutussa painota, sillä kirjoitan siitä takuuvarmasti vielä joskus myöhemmin.

Viimeiseksi valitsin ne roolit, jotka menevät kaikista kauimmaksi itse valmentamisesta. Ensimmäinen näistä on yleinen organisoija ja tiedottaja, eli sähköpostilaatikkojen täyttäjä. Vaikka meilläkin on ryhmässä joukkueenjohtaja, jää valmentajan tehtäväksi silti valtava määrä erilaista organisointia – treenien ja muiden tilaisuuksien suunnittelua ja aikataulutusta, ohjeiden lähettelyä, kisa- ja leiritiedottamista ynnä muuta. Nämäkin jonkun on kuitenkin tehtävä. Toinen puolestaan on ”lastentarhanopettaja”. Valmentajana on osattava katsoa urheilijoidensa perään niin leireillä kuin arjen harjoituksissakin. Montakohan kertaa viimekin talvena piti muistuttaa, että ”ette te vaan voi hiihtää viisi hiihtäjää rinnakkain, täällä on muitakin” ja ”jätä vähän enemmän tilaa, kun ohitat toisen hiihtäjän”.

Aivan viimeisimpänä on tärkeä osa-alue, joka on minulle kaikista haastavin. Se on nimittäin nykyteknologioiden asiantuntija. Valmentajalle on olemassa valtava määrä erilaisia sovelluksia, joilla voi mm. ottaa aikoja, kuvata ja analysoida tekniikkaa, tehdä harjoitusohjelmia sekä seurata urheilijan syömistä. Osasta näistä on oikeasti paljon konkreettista hyötyä, osan kanssa menee vain hermot ja aikaa. Veikkaan, että tulevina vuosina teknologian hyödyntäminen valmentamisessa kuitenkin vain lisääntyy lisääntymistään, joten hyviin ja toimiviin sovelluksiin suhtaudun toki positiivisesti ja opettelen käyttämään niitä.

Jotta valmentamiseen liittyvät tehtävät tuntuisivat ulkopuoliseltakin konkreettisemmalta, kirjasin alle ne asiat, jotka tulevalla viikollani ihan suoraan liittyvät valmentamiseen tai tukevat sitä. Lisäksi urheilijat saavat olla yhteydessä minuun milloin tahansa ja yleensä päivittäin hoidetaankin useamman urheilijan asioita.

Ma: Henkilökohtaisen valmennettavan pikkumattotesti, EHS:n valmentajapalaveri Teemun johdolla, urheiluravitsemuksen sivuaineopinnot alkavat, muistutusviestit ryhmälle viikon tärkeistä päivämääristä (selkäfyssarit, seura-asujen tilaus, leiri-ilmoittautumiset, kisamajoitukset jne.)

Ti: Urheilijoilla nopeus- ja loikkatestit + testien analysointia, henkilökohtaisen valmennettavan ruokapäiväkirjojen analysointia

Ke: Hiihtäjän selkävaivoihin liittyvä luento urheilijoille ja valmentajille fysioterapeutin johdolla

To: Hiihtokoulun palaveri aamulla, illalla hiihtäjän selkävaivojen ehkäisyyn liittyvä kuntopiiri urheilijoille ja valmentajille fysioterapeutin johdolla

Pe: Pikkuveli lomille armeijasta – treeniä yhdessä ja jutustelua siitä, missä mennään ja miltä tuntuu

La: Ravitsemus- ja valmennusluento + treenipäivä FSS:n hiihtäjien kanssa Kisakeskuksessa

Su: Henkilökohtaisten valmennettavien treeniohjelmien suunnittelu seuraavalle viikolle, sähköpostia koko valmennusryhmälle tulevan viikon tapahtumista

Joka päivä ja lähes 24/7 tarvittaessa: kommunikointia urheilijoiden ja heidän vanhempiensa kanssa.

Jäljelle jäävä aika onkin sitten varattu töille ja muulle normaalielämälle 🙂

Pikkuveli henkilökohtaisena valmennettavana

Tiedän hyvin paljon sellaisia perheitä, joissa jompikumpi vanhemmista valmentaa lastaan. Tiedän muutamia tapauksia, joissa veli valmentaa veljeään. Mutta en tunne toista siskoa, joka valmentaisi veljeään. Meidän perheessämme oli kuitenkin alusta asti selvää, että valmentaisin pikkuveljeäni, ja valmennussuhteemme on saattanut jopa lähentää muutenkin läheisiä välejämme.

Pikkuveljeni aloitti hiihdon siskonsa ja jalkapallon veljensä esimerkistä. Hän harrasti molempia lajeja käytännössä viime kevääseen saakka, kunnes lopetti jalkapallon seuratasolla. Harrastusten tärkeysjärjestys on vuosien varrella vaihdellut. Muistan edelleen, kuinka hän ennen ensimmäisiä Hopeasompiaan sanoi minulle, että ”voin sun mieliksesi hiihtää yhdet Hopeasommat, mutta sitten tämä oli tässä”. Jotain kuitenkin tapahtui (ja mielestäni ilman minkäänlaista painostusta tai uhkailua) ja hiihdosta tuli sittemmin hänen päälajinsa. Kuten minullakin, uskon, että hänelläkin tähän suuresti vaikuttavina tekijöinä olivat hiihdon kautta saadut ystävät sekä hiihdon monipuolisuus.

img115

Hyvin läheisen urheilijan valmentamisessa on hyvät ja huonot puolensa. Veljeni oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmentamisesta. Hänen kauttansa päädyin aikoinaan apuvalmentajaksi EHS:n 10-ryhmään, minkä jälkeen nousin hiljalleen valmentajaksi muihinkin ryhmiin. Valmentajanpolkuni eri ryhmien valmentajana eteni samassa rytmissä kuin hänen urheilijanpolkunsa – kunnes nuorten ryhmän kohdalla totesin, että tähän ryhmään haluan jäädä valmentajaksi pidemmäksikin aikaa. Ryhmävalmentajuuden lisäksi hän tutustutti minut henkilökohtaiseen valmentamiseen, sillä hän oli ensimmäinen urheilija, jolle tein henkilökohtaista valmennusohjelmaa. Erilaisia harjoituskokeiluja (mm. rytmitykset, voima- ja tehoharjoitusten sisältö) on hänen kanssaan uskaltanut tehdä melko vapaasti, mikä on opettanut minulle paljon valmentamisesta. Samoin välitön palautteen saanti ja käymämme valmennuskeskustelut ovat opettaneet minua paljon. Rohkeuteni valmentajana on tätä myöten myös kasvanut ja kynnys valmentaa myös aikuisia on laskenut huomattavasti.

Vuosien varrella olen saanut veljeni hiihtokavereista itsekin hyviä kavereita, joihin tuskin olisin tutustunut ilman häntä. Heidän kanssaan koetut Ylläksen ja Norjan leirit, kovatehoiset harjoitukset kotona sekä kisamatkat olisivat takuulla jääneet väliin, jos en valmentaisi veljeäni. Todennäköisesti olisin viettänyt aikaa veljeni kanssa elämäni aikana huomattavasti vähemmän, jos olisin hänelle vain sisko. Myös kaikista parhaimmat ja ikimuistoisimmat hiihtolenkkini olen tehnyt veljeni kanssa. Reseptinä näihin ovat aina olleet Ylläksen keväthanget, hankikanto, mahdollisimman kauas, mahdollisimman monta tunturia ja eväät reppuun. Lupaan, että omat reittivalintani olisivat olleet huomattavasti tylsempiä, eikä niillä olisi päässyt sisarussuhdetta hetkellisesti heikentäviin, mutta loppupeleissä vahvistaviin totaalisippaamisiin ladun varrella. Veljeni on käytännössä ainoa henkilö, joka saa minut treenaamaan kovaa ja epämukavuusalueella myös kotiolosuhteissa. Omilla lenkeillä meno jää turhan usein kevyeksi ja myös omien kavereiden kanssa vauhti on yleensä sellaista, että jutustelu onnistuu.

Vaikka olen itsekin saanut valtavasti siitä, että valmennan veljeäni, ei valmentaminen ole ollut aina helppoa. Valmentajan ja siskon roolit sekoavat välillä liiaksikin. Useimmiten se ei haittaa, mutta joskus olisi parempi olla pelkästään sisko ilman minkäänlaista valmentajarasitetta. Kaikista eniten minua harmittaa se, että veli on valmennettavistani se, jolle yleensä viimeisenä suunnittelen treeniohjelmat ynnä muut. Muut valmennettavat menevät helposti edelle, koska ovat ns. ”maksavia asiakkaita”. Veljeni eroaa muista valmennettavistani myös siinä, että kukaan muu heistä ei kyseenalaista tekemiäni ohjelmiani yhtä paljon kuin hän. ”Siis tää mun ohjelma on viimeiset pari viikkoa näyttäny siltä kuin tekisit sitä jollekin 16-vuotiaalle tytölle!” Kukaan muu ei myöskään epäile harjoitusten tarpeellisuutta yhtä paljon kuin hän. Kukaan muu ei halua ohjelmaan yhtä paljon muutoksia kuin hän. Kukaan muu ei omatoimisesti ehdota, minkälaisia harjoituksia ohjelmassa voisi olla. Kukaan muu ei puhu valmentajalle yhtä suoraan. Yhteisymmärrykseen ollaan kuitenkin aina päästy, mikä on tarkoittanut sitä, että molempien on täytynyt tehdä kompromisseja. Näitä ei kuitenkaan saa tehdä riitelyt uhalla, sillä perheenjäsenen valmentamisessa on aina se pieni riski, että sukset menevät nopeasti ristiin. En kuitenkaan usko, että tätä tapahtuu sisarusten välisessä valmennussuhteessa yhtä helposti kuin vanhempien valmentaessa lastaan. Se, että perheenjäsenen valmentamisessa tunteet ovat vahvasti mukana, on sekä rikkaus että heikkous. Onnistumisista on mukava iloita läheisen ihmisen kanssa, urheilijan epäonnistumiset puolestaan ottaa välillä liiankin henkilökohtaisesti.

Perheenjäsenen valmentamisen tekee helpoksi erityisesti mutkaton kommunikaatio valmentajan ja urheilijan välillä. Vaikka olen läheinen muidenkin valmennettavieni kanssa, kenenkään muun kanssa en ole yhteydessä päivittäin. Jatkuva kommunikaatio helpottaa esimerkiksi urheilijan palautumisen seuraamista. Myös se helpottaa, kun toisen tuntee läpikotaisin. Pienetkin eleet kertovat nopeasti, minkälainen fiilis urheilijalla on. Urheilijan heikkouksien ja vahvuuksien painottaminen on myös helppoa, kun urheilijan tuntee niin hyvin – varsinkin, kun monet näistä ovat täsmälleen samoja vahvuuksia ja heikkouksia, joita minulla oli, kun kilpailin. Meillä on veljeni kanssa takana yhteinen urheilupolku, josta en vaihtaisi päivääkään (”hetkeäkään” olisi epäuskottava sanavalinta – kyllä olisin samantien valmis vaihtamaan ainakin kaikki seikkailukisojen riitelyhetket, rullasuksien lainaamiseen ja likaisena palauttamiseen liittyvät rakentavat keskustelut sekä sen, miten veli kommentoi minun hiihtotekniikkaani). Onneksi veli pääsee lomille armeijasta huomenna. Onkin ollut jo ikävä.

 

Hopeasompaleiriltä uusia valmennustuulia

Pääsin viime viikolla Vuokattiin valmentamaan valtakunnalliselle Hopeasompaleirille. Tällaisia leirejä ei ollut olemassa, kun olin nuorempi, mutta olin kuullut niistä paljon hyvää, sillä moni valmennettavistani on osallistunut kyseisille leireille. Siksi olikin mukavaa päästä mukaan näkemään, minkälaisia ne oikeasti ovat. Hienoa oli myös se, että uuden ryhmän valmentaminen toi itsellekin  uudenlaisia kokemuksia ja ajatuksia valmentamisesta. Kokonaisuudessaan leiri oli mielestäni onnistunut ja urheilijat sekä valmentajat innostuneita.

Valtakunnallisilla Hopeasompaleireillä on tyttöjä ja poikia kolmesta ikäluokasta, jotka tänä vuonna ovat 03, 02 ja 01. Leireille kutsutaan edellistalven Hopeasompa- tai KLL-tulosten perusteella ikäluokkiensa parhaimpia hiihtäjiä. Leirejä on kolme kappaletta: keväällä Pajulahdessa, kesällä Vuokatissa ja talvella Rovaniemellä. Ryhmissä on koosta riippuen 1-2 valmentajaa. 03-syntyneiden ryhmät olivat Vuokatissa kaikista suurimpia, sillä sekä tyttöjen että poikien ryhmissä oli noin 20 urheilijaa molemmissa. Itse olin leirillä 03-tyttöjen ryhmän toisena valmentajana.

Ennen leiriä en edes muistanut, kuinka erilaista on valmentaa nuoria tyttöjä verrattuna omaan sekaryhmääni, jossa suurin osa urheilijoista hiihtää 18-sarjassa. Suurimpana yllätyksenä tuli se, kuinka hiljaisia he alkuun olivat. Onneksi muutaman harjoituksen jälkeen myös harjoituksissa alkoi kuulua jutustelua. Valmentajan on nimittäin hankalaa tietää, mennäänkö PK-lenkillä liian kovaa, jos urheilijat eivät vaihda sanaakaan – johtuuko se vauhdista vai ujoudesta. Tätä ei yhtään helpota se, jos saa vastaukseksi kysymykseen ”Onko vauhti sopiva?” aina vaan ”ihan hyvä”. No, kai se sitten on ihan hyvä. Viimeisissä harjoituksissa vauhdin kontrollointi oli tämän suhteen paljon helpompaa, sillä verryttelyjen aikana kaikki olivat äänessä. Yllätyin myös siitä, kuinka väsynyt olin palatessani leiriltä kotiin. En niinkään lihaksista, sillä viimeisen päivän sauvarinnettä lukuun ottamatta omat sykkeet sai harjoituksissa pidettyä kohtuullisen matalina. Sen sijaan henkisesti olin niin poikki, että kun pitkän ajomatkan jälkeen pääsin kotiin, piti hetki maata eteisen lattialla X-asennossa ja vetää syvään henkeä. Tästä syytän tiivistä leiriohjelmaa (aamulenkit klo 7.15, iltapalat klo 21 ja välissä koko ajan menoa) sekä sitä, että näin nuorista ja minulle etukäteen vieraista urheilijoista tulee huolehdittua tavallistakin enemmän (valmentajan roolin lisäksi leirillä sai toimia mm. uimavalvojana, yövahtina ja ensiapuhenkilökuntana). Nyt arvostan entistäkin enemmän sitä, että omat urheilijani ovat sen verran vanhoja, että heidän peräänsä ei tarvitse katsoa öisin. Jos joku silloin riehuu, se on ihan oma ja tiedostettu valinta.

Harjoituksellisesti Vuokatin leiri oli tehokas, ja viimeisen päivän aamulenkillä moni valittelikin väsymystä. Tehokkaimpia harjoituksia olivat 3000 m testijuoksu, suoharjoitus ja sauvarinne. Näiden välissä tehtiin mm. yksi pidempi jalkalenkki sekä rullahiihtotreenejä perinteisellä ja vapaalla. Valmentajana olin äärimmäisen tyytyväinen siitä, kuinka paljon nuoret kehittyivät tekniikkatreenien aikana. Ensimmäisessä harjoituksessa harva uskalsi kunnolla tehdä painonsiirtoja, käsien liikeradat olivat hyvin suppeita ja hiihtoasento oli jäykkä ja suora. Loppuvaiheessa näytti siltä, kun tytöt olisivat vaihtuneet toisiin leirin aikana! Leirin lopussa moni kertoikin, että oppi leirillä tekniikkaa. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että emme juurikaan tehneet perinteisiä tekniikkatreenejä (”hiihdä nyt vuorohiihtoa ja minä katson, mitä siinä pitäisi korjata”), vaan suurin osa tekniikasta tehtiin erilaisten taitoharjoitteiden (sauvoittahiihto, temppu- ja taitoradat, erilaisilla rytmeillä hiihto) kautta. Tällaisia taito-osioita suosittelen kaikenikäisille rullahiihtoharjoitusten yhteyteen. Vaikka leiri oli teholtaan kova, se ei kuitenkaan tuntunut tyttöjä haittaavan, sillä kysyessämme heiltä leirin parasta harjoitusta moni valitsi vastauksekseen 3000 m juoksun tai suotreenin. Kunpa muillakin 13-vuotiailla olisi yhtä hyvä asenne urheilua kohtaan! Oma valintani leirin parhaasta harjoituksesta oli myös suoharjoitus. Perusteluna tähän on se, että suolla ei kovin usein tule tehtyä harjoituksia, siellä sai helposti tehtyä kovemman harjoituksen, mutta samalla lihakset tuntuivat palautuvan, viestit ja jalkapallo suolla paransivat ryhmän yhteishenkeä – ja olihan se mukavaa suon jälkeen juosta suoraan järveen kaikki vaatteet päällä.

Leiri päättyi sunnuntaina palautteenantotilaisuuteen. Totta kai olin innoissani siitä, kun osassa papereista valmentajille annettiin arvosanoiksi esimerkiksi ”mahtavaa 5/5”. Yhtälailla suun veti hymyyn pari paperia, joihin 13-vuotiaat tytöt olivat napakasti kirjoittaneet, että ”Hyvä, mutta aina on jotain parannettavaa”. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia valmennushaasteita.

Miksi valmennan?

Valmentaminen on tuskin yhdellekään valmentajalle pelkkää treenien suunnittelua ja toteutusta. Käytännön tekemisen lisäksi valmentaminen merkitsee minulle pitkää lista erilaisia kokemuksia ja tunnetiloja. Kuluneen vuoden aikana valmentajuus on vienyt minut pitkälti koko tunneskaalan läpi. Olen innostanut ja kannustanut muita. Innostunut itsekin. Huutanut ääneni käheäksi. Itkenyt onnesta. Toiminut olkapäänä murtuneille urheilijoille. Itkenyt itsekin. Pettynyt. Turhautunut. Vihastunut. Ihastunut. Jännittänyt. Päässyt upeisiin paikkoihin ulkomailla ja Suomessa (kuva Norjan leiriltä kesäkuussa 2016). Tavannut upeita urheilijoita ja valmentajia. Auttanut urheilijoita ylittämään itsensä. Ollut ylpeä. Ollut onnellinen. Uskonut itseeni. Saavuttanut urheilijoiden ja vanhempien luottamuksen. Tiennyt tekeväni työtä tärkeän asian parissa.

Valmentaminen ei ollut minulle hetken mielijohteesta syntynyt idea, vaan kasvoin valmentajaksi pikkuhiljaa. Kun oma kilpaileminen alkoi hiipua, oli hiihtoa luontevaa jatkaa ”toppatakkiosastolla”. Aloitin valmentamisen hiihtokoulun apuopettajana, josta siirryin eteenpäin Hopeasomparyhmän apuvalmentajaksi. Vuonna 2012 minulta kysyttiin, ottaisinko vastuulleni Hopeasomparyhmän päävalmentajuuden. Kieltäydyin monta kertaa, koska en uskonut, että minulla olisi vielä riittävästi valmennuskokemusta. Lopulta kuitenkin suostuin. Ja onneksi suostuin. Takana on monta hienoa vuotta kyseisen ryhmän päävalmentajana. Sittemmin ryhmästä on tullut ”Nuorten ryhmä”, joka kattaa 16–20-vuotiaiden sarjat. Näiden ikäluokkien urheilijoiden kanssa on kiva tehdä töitä, kun on alusta asti nähnyt heidän kasvamistaan urheilijan polulla.

Helppoa valmentaminen ei aina ole ollut – etenkään nuorena naisvalmentajana (tästä kokonainen teksti tulossa myöhemmin). Se, että en ole päässyt valmentajana liian helpolla, on kuitenkin varmasti vahvistanut ja opettanut minua. Onneksi hienoja kokemuksia ja positiivisia tunteita on ollut mukana valmentajaurani alusta saakka, sillä ne ovat aina motivoineet minua jatkamaan.

Ikimuistoisimpia hetkiä valmentajana on niin paljon, ettei yksikään niistä nouse yksittäisenä muiden ohitse. Viime talven pääkisoissa moni urheilijoistani ylitti itsensä ja saavutti mahtavia tuloksia. Valmentajalle se tarkoitti sitä, että ensin huutaa äänensä käheäksi ladun varressa, juoksee täyttä vauhtia maalialueelle, halaa onnellista urheilijaa maalissa ja samalla varovaisesti pyyhkäisee onnenkyyneleen poskelta (onneksi aurinkolasit on keksitty). Yhtä hyvin mieleen toisaalta painuvat myös ne hetket, kun kesken harjoituksen istuu murtuneen urheilijan viereen ruohikolle, ottaa häntä varovaisesti kiinni olkapäästä ja lohduttaa. Tuntuu hyvältä, kun urheilija uskaltaa näyttää tunteensa, eikä väkisin tee sellaista harjoitusta, joka ei syystä tai toisesta suju. Myös se tunne, mikä syntyy siitä, kun saa ulkomaalaisen, ensimmäistä kertaa suksilla seisovan pysymään pystyssä ja alkeellisesti jopa hiihtämään, on mahtava.

Viime talvena minua innostikin erityisesti se, kun pääsin opettamaan eri-ikäisiä ja tasoisia ihmisiä hiihdon parissa. Valmensin nuoria kilpahiihtäjiä, lasten hiihtokoululaisia sekä aikuisten hiihtokurssilaisia niin EHS:n kuin Electrofitin riveissä. Kaikkiin näihin ryhmiin mahtuu motivoituneita urheilijoita, jotka saavat valmentajankin motivaation nostettua korkealle. Hienointa on se, kun näkee urheilijoiden kehittymistä ja innostumista. Hiihtokoululaisella innostuminen näkyy kaikista selkeimmin – hommassa ollaan mukana joko 100 prosenttisesti tai ei ollenkaan. Kovin kauas tästä eivät jää myöskään aikuisten hiihtokoululaiset, jotka uutta opittuaan hiihtävät ladulla yhtä innokkaasti kuin pienet hiihtokoululaiset. Kun saa jäykän suomalaisen innostumaan ja onnistumaan niin, että hän tulee kurssin jälkeen monisanaisesti kiittämään, tietää, että on tehnyt jotain oikein. Ihan oma lukunsa on ulkomaalaiset, jotka haluavat oppia hiihtämään. Jo suksilla pysyminen, saati oikean hiihtorytmin löytäminen voi olla heille hyvin hankalaa. Mutta hitaasti, toistojen kautta ja valtavasti tsemppaamalla nekin yleensä löytyvät. Valmentajan saaman kiitosten määrä on jotain ihan muuta kuin suomalaisryhmissä.

Ulkomaalaisten opettaminen hiihdon pariin on lisäksi auttanut siinä, että kielitaitoni on pysynyt yllä. Henkilökohtaisista valmennettavistani ¾ on suomenruotsalaisia, joten heitä kuuntelemalla myös ruotsin taito pysyy väkisinkin yllä. Valmentajuus on myös tuonut esiintymisvarmuutta ja opetuskokemusta, joista on hyötyä muuallakin kuin ladun varressa. Oma kunto kohenee, kun valmentaa, sillä mitä kovakuntoisempia valmennettavistani tulee, sitä paremmassa kunnossa myös valmentajan täytyy olla. Nuorten kanssa toimiminen on palkitsevaa, etenkin silloin, kun itse huomaa olevansa heille tärkeä. Usein vanhemmat vahvistavat tämän jo ennen kuin sitä itse huomaa kertomalla, etteivät heidän lapsensa usko heitä, mutta minua kyllä kuunnellaan ja uskotaan. Vanhemmat ovat tyytyväisiä siitä, että heidän lapsensa uskaltavat joskus myös kertoa minulle sellaisia asioita, joista heille ei puhuta. Positiivinen palaute ja kiitoksen saaminen onkin yksi sellainen yksittäinen tekijä, josta saa hirveästi lisämotivaatiota. Valmentajuus on vienyt minut myös moniin hulluihin paikkoihin, jotka muuten olisi jäänyt kokematta. Tästä esimerkkinä Torniojokilaakson road trip, johon lähdimme viime keväänä kahden teinipojan kanssa. Alkuun roolikseni oli määritelty koutsi, kuski, varaäiti ja ruokahuoltaja, mutta lopulta voitelin pojille kisasuksetkin yhteen kisaan. Silloin tunsin ylittäneeni itseni.

Uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen on aina ollut minulle tärkeää. Valmentajana se onnistuu helposti ja mielekkäästi. Etenkin Hiihtoliiton tarjoamat erilaiset valmennuskoulutukset ja -seminaarit ovat olleet opettavaisia ja motivoivia. Hienoa on myös se, kuinka paljon niistä on saanut uusia valmentajakollegoita. Enää ei juuri koskaan tunnu siltä, että valmennusta tekisi ihan yksin, sillä koulutusten kautta tavattuihin valmentajiin on helppo ottaa yhteyttä ja pohtia valmennusasioita yhdessä.

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑