Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Valmennus

Hopeasompaleiriltä uusia valmennustuulia

Pääsin viime viikolla Vuokattiin valmentamaan valtakunnalliselle Hopeasompaleirille. Tällaisia leirejä ei ollut olemassa, kun olin nuorempi, mutta olin kuullut niistä paljon hyvää, sillä moni valmennettavistani on osallistunut kyseisille leireille. Siksi olikin mukavaa päästä mukaan näkemään, minkälaisia ne oikeasti ovat. Hienoa oli myös se, että uuden ryhmän valmentaminen toi itsellekin  uudenlaisia kokemuksia ja ajatuksia valmentamisesta. Kokonaisuudessaan leiri oli mielestäni onnistunut ja urheilijat sekä valmentajat innostuneita.

Valtakunnallisilla Hopeasompaleireillä on tyttöjä ja poikia kolmesta ikäluokasta, jotka tänä vuonna ovat 03, 02 ja 01. Leireille kutsutaan edellistalven Hopeasompa- tai KLL-tulosten perusteella ikäluokkiensa parhaimpia hiihtäjiä. Leirejä on kolme kappaletta: keväällä Pajulahdessa, kesällä Vuokatissa ja talvella Rovaniemellä. Ryhmissä on koosta riippuen 1-2 valmentajaa. 03-syntyneiden ryhmät olivat Vuokatissa kaikista suurimpia, sillä sekä tyttöjen että poikien ryhmissä oli noin 20 urheilijaa molemmissa. Itse olin leirillä 03-tyttöjen ryhmän toisena valmentajana.

Ennen leiriä en edes muistanut, kuinka erilaista on valmentaa nuoria tyttöjä verrattuna omaan sekaryhmääni, jossa suurin osa urheilijoista hiihtää 18-sarjassa. Suurimpana yllätyksenä tuli se, kuinka hiljaisia he alkuun olivat. Onneksi muutaman harjoituksen jälkeen myös harjoituksissa alkoi kuulua jutustelua. Valmentajan on nimittäin hankalaa tietää, mennäänkö PK-lenkillä liian kovaa, jos urheilijat eivät vaihda sanaakaan – johtuuko se vauhdista vai ujoudesta. Tätä ei yhtään helpota se, jos saa vastaukseksi kysymykseen ”Onko vauhti sopiva?” aina vaan ”ihan hyvä”. No, kai se sitten on ihan hyvä. Viimeisissä harjoituksissa vauhdin kontrollointi oli tämän suhteen paljon helpompaa, sillä verryttelyjen aikana kaikki olivat äänessä. Yllätyin myös siitä, kuinka väsynyt olin palatessani leiriltä kotiin. En niinkään lihaksista, sillä viimeisen päivän sauvarinnettä lukuun ottamatta omat sykkeet sai harjoituksissa pidettyä kohtuullisen matalina. Sen sijaan henkisesti olin niin poikki, että kun pitkän ajomatkan jälkeen pääsin kotiin, piti hetki maata eteisen lattialla X-asennossa ja vetää syvään henkeä. Tästä syytän tiivistä leiriohjelmaa (aamulenkit klo 7.15, iltapalat klo 21 ja välissä koko ajan menoa) sekä sitä, että näin nuorista ja minulle etukäteen vieraista urheilijoista tulee huolehdittua tavallistakin enemmän (valmentajan roolin lisäksi leirillä sai toimia mm. uimavalvojana, yövahtina ja ensiapuhenkilökuntana). Nyt arvostan entistäkin enemmän sitä, että omat urheilijani ovat sen verran vanhoja, että heidän peräänsä ei tarvitse katsoa öisin. Jos joku silloin riehuu, se on ihan oma ja tiedostettu valinta.

Harjoituksellisesti Vuokatin leiri oli tehokas, ja viimeisen päivän aamulenkillä moni valittelikin väsymystä. Tehokkaimpia harjoituksia olivat 3000 m testijuoksu, suoharjoitus ja sauvarinne. Näiden välissä tehtiin mm. yksi pidempi jalkalenkki sekä rullahiihtotreenejä perinteisellä ja vapaalla. Valmentajana olin äärimmäisen tyytyväinen siitä, kuinka paljon nuoret kehittyivät tekniikkatreenien aikana. Ensimmäisessä harjoituksessa harva uskalsi kunnolla tehdä painonsiirtoja, käsien liikeradat olivat hyvin suppeita ja hiihtoasento oli jäykkä ja suora. Loppuvaiheessa näytti siltä, kun tytöt olisivat vaihtuneet toisiin leirin aikana! Leirin lopussa moni kertoikin, että oppi leirillä tekniikkaa. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että emme juurikaan tehneet perinteisiä tekniikkatreenejä (”hiihdä nyt vuorohiihtoa ja minä katson, mitä siinä pitäisi korjata”), vaan suurin osa tekniikasta tehtiin erilaisten taitoharjoitteiden (sauvoittahiihto, temppu- ja taitoradat, erilaisilla rytmeillä hiihto) kautta. Tällaisia taito-osioita suosittelen kaikenikäisille rullahiihtoharjoitusten yhteyteen. Vaikka leiri oli teholtaan kova, se ei kuitenkaan tuntunut tyttöjä haittaavan, sillä kysyessämme heiltä leirin parasta harjoitusta moni valitsi vastauksekseen 3000 m juoksun tai suotreenin. Kunpa muillakin 13-vuotiailla olisi yhtä hyvä asenne urheilua kohtaan! Oma valintani leirin parhaasta harjoituksesta oli myös suoharjoitus. Perusteluna tähän on se, että suolla ei kovin usein tule tehtyä harjoituksia, siellä sai helposti tehtyä kovemman harjoituksen, mutta samalla lihakset tuntuivat palautuvan, viestit ja jalkapallo suolla paransivat ryhmän yhteishenkeä – ja olihan se mukavaa suon jälkeen juosta suoraan järveen kaikki vaatteet päällä.

Leiri päättyi sunnuntaina palautteenantotilaisuuteen. Totta kai olin innoissani siitä, kun osassa papereista valmentajille annettiin arvosanoiksi esimerkiksi ”mahtavaa 5/5”. Yhtälailla suun veti hymyyn pari paperia, joihin 13-vuotiaat tytöt olivat napakasti kirjoittaneet, että ”Hyvä, mutta aina on jotain parannettavaa”. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia valmennushaasteita.

Miksi valmennan?

Valmentaminen on tuskin yhdellekään valmentajalle pelkkää treenien suunnittelua ja toteutusta. Käytännön tekemisen lisäksi valmentaminen merkitsee minulle pitkää lista erilaisia kokemuksia ja tunnetiloja. Kuluneen vuoden aikana valmentajuus on vienyt minut pitkälti koko tunneskaalan läpi. Olen innostanut ja kannustanut muita. Innostunut itsekin. Huutanut ääneni käheäksi. Itkenyt onnesta. Toiminut olkapäänä murtuneille urheilijoille. Itkenyt itsekin. Pettynyt. Turhautunut. Vihastunut. Ihastunut. Jännittänyt. Päässyt upeisiin paikkoihin ulkomailla ja Suomessa (kuva Norjan leiriltä kesäkuussa 2016). Tavannut upeita urheilijoita ja valmentajia. Auttanut urheilijoita ylittämään itsensä. Ollut ylpeä. Ollut onnellinen. Uskonut itseeni. Saavuttanut urheilijoiden ja vanhempien luottamuksen. Tiennyt tekeväni työtä tärkeän asian parissa.

Valmentaminen ei ollut minulle hetken mielijohteesta syntynyt idea, vaan kasvoin valmentajaksi pikkuhiljaa. Kun oma kilpaileminen alkoi hiipua, oli hiihtoa luontevaa jatkaa ”toppatakkiosastolla”. Aloitin valmentamisen hiihtokoulun apuopettajana, josta siirryin eteenpäin Hopeasomparyhmän apuvalmentajaksi. Vuonna 2012 minulta kysyttiin, ottaisinko vastuulleni Hopeasomparyhmän päävalmentajuuden. Kieltäydyin monta kertaa, koska en uskonut, että minulla olisi vielä riittävästi valmennuskokemusta. Lopulta kuitenkin suostuin. Ja onneksi suostuin. Takana on monta hienoa vuotta kyseisen ryhmän päävalmentajana. Sittemmin ryhmästä on tullut ”Nuorten ryhmä”, joka kattaa 16–20-vuotiaiden sarjat. Näiden ikäluokkien urheilijoiden kanssa on kiva tehdä töitä, kun on alusta asti nähnyt heidän kasvamistaan urheilijan polulla.

Helppoa valmentaminen ei aina ole ollut – etenkään nuorena naisvalmentajana (tästä kokonainen teksti tulossa myöhemmin). Se, että en ole päässyt valmentajana liian helpolla, on kuitenkin varmasti vahvistanut ja opettanut minua. Onneksi hienoja kokemuksia ja positiivisia tunteita on ollut mukana valmentajaurani alusta saakka, sillä ne ovat aina motivoineet minua jatkamaan.

Ikimuistoisimpia hetkiä valmentajana on niin paljon, ettei yksikään niistä nouse yksittäisenä muiden ohitse. Viime talven pääkisoissa moni urheilijoistani ylitti itsensä ja saavutti mahtavia tuloksia. Valmentajalle se tarkoitti sitä, että ensin huutaa äänensä käheäksi ladun varressa, juoksee täyttä vauhtia maalialueelle, halaa onnellista urheilijaa maalissa ja samalla varovaisesti pyyhkäisee onnenkyyneleen poskelta (onneksi aurinkolasit on keksitty). Yhtä hyvin mieleen toisaalta painuvat myös ne hetket, kun kesken harjoituksen istuu murtuneen urheilijan viereen ruohikolle, ottaa häntä varovaisesti kiinni olkapäästä ja lohduttaa. Tuntuu hyvältä, kun urheilija uskaltaa näyttää tunteensa, eikä väkisin tee sellaista harjoitusta, joka ei syystä tai toisesta suju. Myös se tunne, mikä syntyy siitä, kun saa ulkomaalaisen, ensimmäistä kertaa suksilla seisovan pysymään pystyssä ja alkeellisesti jopa hiihtämään, on mahtava.

Viime talvena minua innostikin erityisesti se, kun pääsin opettamaan eri-ikäisiä ja tasoisia ihmisiä hiihdon parissa. Valmensin nuoria kilpahiihtäjiä, lasten hiihtokoululaisia sekä aikuisten hiihtokurssilaisia niin EHS:n kuin Electrofitin riveissä. Kaikkiin näihin ryhmiin mahtuu motivoituneita urheilijoita, jotka saavat valmentajankin motivaation nostettua korkealle. Hienointa on se, kun näkee urheilijoiden kehittymistä ja innostumista. Hiihtokoululaisella innostuminen näkyy kaikista selkeimmin – hommassa ollaan mukana joko 100 prosenttisesti tai ei ollenkaan. Kovin kauas tästä eivät jää myöskään aikuisten hiihtokoululaiset, jotka uutta opittuaan hiihtävät ladulla yhtä innokkaasti kuin pienet hiihtokoululaiset. Kun saa jäykän suomalaisen innostumaan ja onnistumaan niin, että hän tulee kurssin jälkeen monisanaisesti kiittämään, tietää, että on tehnyt jotain oikein. Ihan oma lukunsa on ulkomaalaiset, jotka haluavat oppia hiihtämään. Jo suksilla pysyminen, saati oikean hiihtorytmin löytäminen voi olla heille hyvin hankalaa. Mutta hitaasti, toistojen kautta ja valtavasti tsemppaamalla nekin yleensä löytyvät. Valmentajan saaman kiitosten määrä on jotain ihan muuta kuin suomalaisryhmissä.

Ulkomaalaisten opettaminen hiihdon pariin on lisäksi auttanut siinä, että kielitaitoni on pysynyt yllä. Henkilökohtaisista valmennettavistani ¾ on suomenruotsalaisia, joten heitä kuuntelemalla myös ruotsin taito pysyy väkisinkin yllä. Valmentajuus on myös tuonut esiintymisvarmuutta ja opetuskokemusta, joista on hyötyä muuallakin kuin ladun varressa. Oma kunto kohenee, kun valmentaa, sillä mitä kovakuntoisempia valmennettavistani tulee, sitä paremmassa kunnossa myös valmentajan täytyy olla. Nuorten kanssa toimiminen on palkitsevaa, etenkin silloin, kun itse huomaa olevansa heille tärkeä. Usein vanhemmat vahvistavat tämän jo ennen kuin sitä itse huomaa kertomalla, etteivät heidän lapsensa usko heitä, mutta minua kyllä kuunnellaan ja uskotaan. Vanhemmat ovat tyytyväisiä siitä, että heidän lapsensa uskaltavat joskus myös kertoa minulle sellaisia asioita, joista heille ei puhuta. Positiivinen palaute ja kiitoksen saaminen onkin yksi sellainen yksittäinen tekijä, josta saa hirveästi lisämotivaatiota. Valmentajuus on vienyt minut myös moniin hulluihin paikkoihin, jotka muuten olisi jäänyt kokematta. Tästä esimerkkinä Torniojokilaakson road trip, johon lähdimme viime keväänä kahden teinipojan kanssa. Alkuun roolikseni oli määritelty koutsi, kuski, varaäiti ja ruokahuoltaja, mutta lopulta voitelin pojille kisasuksetkin yhteen kisaan. Silloin tunsin ylittäneeni itseni.

Uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen on aina ollut minulle tärkeää. Valmentajana se onnistuu helposti ja mielekkäästi. Etenkin Hiihtoliiton tarjoamat erilaiset valmennuskoulutukset ja -seminaarit ovat olleet opettavaisia ja motivoivia. Hienoa on myös se, kuinka paljon niistä on saanut uusia valmentajakollegoita. Enää ei juuri koskaan tunnu siltä, että valmennusta tekisi ihan yksin, sillä koulutusten kautta tavattuihin valmentajiin on helppo ottaa yhteyttä ja pohtia valmennusasioita yhdessä.

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑