Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Valmennus

Kohti kesää sukset jalassa

Norjalaisten kavereideni mielestä täytyy olla umpihullu, kun pakkaa Suomessa auton täyteen suksia, treenivaatteita ja ruokaa, ajaa auton laivaan ja seuraavana päivänä ajaa Ruotsin halki Norjan vuorille. Hullua tai ei, Norjan kesäleiri on perinne monille suomalaisille hiihtäjille. Itse olen ollut mukana leirillä hiihtäjänä 2006 ja 2007 sekä sittemmin valmentajana tasan kymmenen vuotta edellisten leirien jälkeen. Viime vuoden leiri onnistui niin loistavasti, että silloin päätettiin Miikan ja Matiaksen kanssa, että näistä Norjan reissuista tulee perinne myös meidän ”Team MH:lle”. Tänä vuonna ilmassa oli tosin suuri uhka siitä, että Norjan vuoriston sijaan poikien maisemina olisi suomalaista valtion metsää – onneksi armeijasta heltisi kuitenkin urheilulomaa ja matkaan päästiin, joskin lyhyemmäksi aikaa kuin viime vuonna.

DSC_0054

Leirille lähti lähes sama Teme Ski Teamin/Team EHS:n/maajoukkuehiihtäjistä koostuva treeniporukka (Antti, Valtteri, Laura, Maija ja Lari) kuin viimekin vuonna, joten pojat pääsivät treenaamaan takuulla kovassa seurassa. Teemu vastasi leirin päävalmentajan roolista. Samaan aikaan leireilemässä oli myös muita suomalaisia kovan tason hiihtäjiä sekä Norjan maajoukkueet ja Ruotsin naisten maajoukkue. Hyvistä peeseistä ei siis ollut pulaa 😉 Meille kokonaisia treenipäiviä kertyi viisi – muut matkustavat leiriltä kotiin torstaina, kun meidän kotimatkamme käynnistyi jo sunnuntaina.

Ensimmäinen takapakki leirillä osui jo menomatkalle, kun Matias sairastui. Kuume hellitti vasta loppuleiristä niin, että ainoastaan viimeisenä treenipäivänä pääsimme kaikki yhdessä hiihtämään. Leirin toinen takapakki tai oikeammin iso virhe tapahtui perjantain hiihtolenkillä. Lenkille lähtiessä keli ei ollut erityisen aurinkoinen, joten aurinkorasva jäi autoon. Arvatenkin aurinko ilmestyi jossain vaiheessa kirkastamaan pitkää PK-lenkkiä ja tämän seurauksena naama näyttää siltä, että tätä tekstiä kirjoittaessani pohdin kuumeisesti, pitäisikö tiistaina palata töihin pussi päässä vai pipo silmillä. Kaikkien talven takapakkien jälkeen ilahduttavaa oli se, että olkapäähän ei sattunut leirillä enää käytännössä ollenkaan. Kyllä siitä sittenkin taitaa vielä hyvä käsi tulla 🙂 Harmitti kyllä valtavasti, kun tammikuun kaatumisesta on jäänyt alamäkikammo, joka saattaa yllättää ihan yhtäkkiä. Toisilla lenkeillä alamäkien kanssa ei ollut mitään ongelmaa, toisilla taas pakokauhu iski ennen jokaista mäkeä. Tilannetta ei ainakaan helpottanut se, että osalla lenkeistä sumua oli niin paljon, ettei alamäissä nähnyt yhtään mitään. Jännittäminen on kuitenkin ihan tyhmää, koska silloin kaatuu varmasti. Mitenköhän tästä tunteesta pääsisi eroon?

Viiteen treenipäivään mahtui kuusi hiihtolenkkiä, rullahiihtoa sekä helpossa maastossa että ylämäessä, kuntosalia ja juoksua. Pääpaino oli PK-harjoittelussa, voima-, VK- ja nopeustreeneillä höystettynä. Jos kaikista harjoituksista pitäisi valita parhaiten onnistunut treeni, olisi se ehkä lauantai-illan parituntinen pertsan rullahiihto ylämäkeen. Tällaisia ei tosiaankaan pääse Suomessa tekemään ja tässä ei kroppaa päästetä helpolla. Tekniikka on pidettävä kasassa koko ajan, jos meinaa päästä eteenpäin. Sen totesin, kun kävin itsekin hiihtämässä harjoituksen. Norjalaiseen tapaan treenaamaan päästiin viikon aikana todella vaihtelevissa keleissä: sadetta, aurinkoa, tuulta, pakkasta, lämmintä, sumua… Kaikista hurjin keli oli vastassa lauantaiaamun hiihtolenkillä, kun näkyvyys ladulla oli sumun takia vain muutaman metrin. Onneksi siinä vaiheessa jo suurin piirtein muisti, mihin suuntaan latu kääntyy mutkissa.

DSC_0105

Taas kerran Norjassa ilahdutti, minkälainen kulttuuriero siellä on autoilijoiden ja rullahiihtäjien tai pyöräilijöiden kohtaamisissa. Urheilijoille annetaan tilaa, heidät kierretään autotiellä kaukaa ja lenkillä saa jopa kannustusta. Myös valmentaja! Espoossa olen tottunut siihen, että jos rullasukset jalassa joutuu tekemisiin jonkun ulkopuolisen kanssa, palaute on kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Toinen ilahduttava asia norjalaisessa hiihtokulttuurissa oli paikallisen urheiluseuran harjoitusten seuraaminen ja etenkin luento, jota nuorille ladun varressa pidettiin. Kovan tason valmentaja kertoi nuorille, että hiihtoon riittää kahdet, maksimissaan kolmet sukset: yhdet vapaalle, yhdet pertsalle ja mahdollisesti yhdet kivikelille. Samanaikaisesti Suomessa moni nuori tekee suksisopimuksia ja tarvitsee vähintään kahden käden sormet suksipariensa laskemiseen. Löytyisiköhän tästäkin yksi syy siihen, miksi Norjasta nousee huomattavasti enemmän kilpahiihtäjiä aikuisten sarjoihin saakka. Meillä varusteista tehdään monesti niin iso hässäkkä jo juniorisarjoissa, että moni voi turhaan pelästyä hiihdon hankaluutta ja kallista hintaa.

Jos sairastumista ei lasketa, onnistui leiri mainiosti tänäkin vuonna. Harmitti kyllä lähteä kotiin siinä vaiheessa, kun muut jäivät nauttimaan Norjan maisemista ja treeniolosuhteista vielä useiksi päiviksi. Olisin tosin saanut jäädä asumaan muiden suomalaisten kanssa, mutta tuntui hassulta jäädä Norjaan, kun omat valmennettavat lähtevät kotiin ja Suomessa odottaa valtava määrä töitä, jotka haluan saada valmiiksi ennen kesälomia. Ensi vuonna kuitenkin palataan taas, ihan varmasti!

DSC_0027

Mainokset

Onnistumisia ja innostamista 1-tason valmentajakursseilla

Viime syksynä sain Hiihtoliitolta mukavan pyynnön: lähtisinkö tulevan vuoden aikana kouluttamaan uusia 1-tason valmentajia Etelä-Suomeen. Tulijoita kurssille olisi Pääkaupunkiseudun ja Lahden alueelta kuulemma niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuisi yhdelle kurssille. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, totta kai lähtisin. Olin itse nauttinut liiton valmentajakoulutuksista niin paljon, että jos saisin saman innostuksenkipinän tartutettua johonkin uuteen valmentajaan, voisin olla enemmän kuin tyytyväinen. Hieman kuitenkin mietitytti, mitenköhän koulutus sujuu, kun sellaisesta ei ole juurikaan aiempaa kokemusta. Onneksi uusille kouluttajille järjestettiin kouluttajakoulutus, jossa monet asiat kuitenkin selvenivät. Kaikista parasta kuitenkin oli se, että sama pyyntö oli mennyt myös valmentajakollegalleni Sami Maunoselle. Myös Sami lupautui kouluttajaksi. Ja myöskin toiseksi kirjoittajaksi tähän tekstiin. 🙂 Ensikertalaisina toivoimme molemmat, että saisimme vetää koulutuksia yhdessä. Koulutukset onnistuivat paremmin kuin olimme haaveilleetkaan ja viimeisen koulutuspäivän jälkeen totesimmekin, että toivottavasti nämä eivät jääneet viimeisiksi yhteisiksi koulutuksiksemme.

”Kurssi oli paras käymäni valmennuskurssi ja sain paljon informaatiota sekä oppia lisää omaan työskentelyyni” palautetta kurssista

1-tason valmentajakoulutus on ensimmäinen Hiihtoliiton kolmiportaisesta valmentajakoulutuksesta, ja sen avulla valmentaja saa yleiskuvan hiihtourheilusta ja sen vaatimuksista. Kurssikuvauksen mukaan koulutuksen suoritettuaan valmentajan tulisi ymmärtää kokonaisvaltaista valmennusta ja osata suunnitella ja toteuttaa yksittäinen harjoitustapahtuma. Valmentaja myös oppii tietoja ja taitoja hiihdon harjoitteista ja opettamisesta, sekä ymmärtää lapsen ja nuoren kasvua ja kehittymistä sekä tiedostaa tunteiden ja vuorovaikutuksen merkityksen valmennustilanteissa. Etelän valmentajakoulutuksia pidettiin keväällä 2017 Espoossa ja Lahdessa. Näin kurssien päävetovastuutkin saatiin helposti jaettua kouluttajien asuinpaikkojen perusteella. Espoon kurssille osallistui 12 henkilöä, Lahteen puolestaan 14, mikä on kokonaisuudessaan oikein hyvä määrä uusia hiihtovalmentajia etelään. Osallistujista suurin osa oli lasten ja nuorten hiihtäjien vanhempia, osa nuoria kilpahiihtäjiä ja loppuosa (kouluttajat mukaan lukien) kaikkea tältä väliltä. Molemmilla kursseilla oli kaksi lähijaksoa (viikonloppu/neljä arki-iltaa), joista toinen pidettiin lumiseen aikaan ja toinen keväämmällä. Tai no, tänä keväänä luminen aika on ollut suhteellisen liukuva käsite… Toukokuun 6.-7. saatiin Lahden uusille valmentajille todistukset käteen ja 12.-13.5. oli sama edessä Espoossa. Seuraavassa Samin ja Marian ajatuksia valmentajien koulutuksesta.

Moikka Marian blogin lukijoille! Olen Sami Maunonen, 27-vuotias urheilusta ja valmentamisesta kiinnostunut Päijät-Hämeessä asustava turkulainen. Valmennuksen ja ylipäätään urheilun puolella ykkösjuttu on kestävyysurheilu ja etenkin maastohiihto. Pidän kuitenkin liikkumista ja liikettä itsessään suuressa arvossa ja koenkin edustavani valmentajana jonkinlaista ”uutta aaltoa” varsinkin näin perinteisen lajin parissa. Toimin Lahden Hiihtoseuran maastohiihtojaostossa Hopeasompa-ryhmän päävalmentajana ja myös Hiihtoliiton puolella olen mukana nuorten valmennustoiminnassa. Ja kuten Maria totesi, nyt on hypätty myös kouluttajan rooliin!

Menneenä talvena ja keväänä järjestetyt 1-tason valmentajakoulutukset ovat olleet huikea kokemus. Sekä Lahdessa että Espoossa mukana oli runsaslukuinen joukko koulutettavia ja meininki oli todella hyvä läpi koulutuspäivien. Liiton työskentelytapojen ja materiaalien osalta uudistettu koulutus oli meillä ensimmäisenä kokeilussa. Sekä omien fiilisten että saadun palautteen pohjalta uudistus on enemmän kuin toimiva! Uudessa koulutuksessa painotetaan paljon osallistujien osaamisen jakamista erilaisten vuorovaikutteisten opetusmenetelmien kautta. Tämän avulla saavutettiin hyvä ryhmähenki ja luottamuksen ilmapiiri, jossa sekä osallistujien että meidän kouluttajien oli helppo heittäytyä mukaan. Totta kai parannettaviakin asioita löytyy, mutta suunta on oikea 🙂

Hyvää ryhmähenkeä myös korostettiin monissa kurssipalautteissa. Onkin tärkeää, että heti kurssin alussa saatiin ryhmäytettyä osallistujia niin, etteivät he kokeneet ryhmätöitä ja -keskusteluja haastaviksi, vaan päinvastoin ymmärsivät, mikä rikkaus muiden valmentajien kanssa käydyt keskustelut ovat. Onneksi keskusteluja syntyi hyvin myös taukojen aikana, sillä yksi isoimmista miinuksista, joka tällaisessa oman kodin lähellä pidetyssä kurssissa on, on se, että kurssilaiset eivät majoitu samassa paikassa. Oman valmentajanurani aikana juurikin kaikista ruokapöytäkeskusteluista on saanut valtavan määrän hyviä ideoita myös omaan toimintaan. Toisaalta kurssilaisia kehotettiin pitämään yhteyttä ja rohkaistiin kyselemään apua muilta valmentajilta, jos joku asia mietityttää. Mielestäni yksi kurssin sanomista onkin se, että valmennuksen ollessa niin kokonaisvaltaista, kenenkään ei tarvitse hallita kaikkea yksin. On rohkeampaa pyytää tietyn erikoisalan asiantuntijoita apuun, kun yrittää selvitä liian vieraista asioista itse.

” Kiitos todella mukavista viikonlopuista! Kouluttajat olivat huippukivoja ja selvästi alan asiantuntijoita! Mukavaa että opittiin asioita myös muillakin tavoilla kuin dioja ja luennointia seuraamalla! Ryhmähenki oli loistava.” palautetta kurssista

Olen erityisen innoissani siitä, että uudentyyppinen koulutus keskittyy lasten ja nuorten valmennukseen kokonaisvaltaisesti. Varsinaista hiihtoharjoittelua käsitellään loppujen lopuksi melko vähän. Sen sijaan painotus on enemmänkin yleisesti valmennuksen perusasioiden sekä fyysisten ominaisuuksien ja taidon opettelussa. Lisäksi tärkeää on luonnollisesti muun muassa kasvun ja kehityksen vaikutusten ymmärtäminen ja huomioiminen. Seuraavilla koulutuksen tasoilla mennään syvemmälle hiihtoharjoittelun maailmaan ja syvennetään entisestään 1-tasolla opittuja tietoja ja taitoja. Kukaan ei ole hyvä hiihtäjä ennen kuin on yleistaitava liikkuja. Tämän faktan pohjalta koulutuksen tasot etenevät loogisesti. Lasten ja nuorten valmentajien ei tulisi pyrkiä tekemään kenestäkään ensisijaisesti kyseisen lajin urheilijaa, vaan tarjota mahdollisuus harrastaa mielekästä lajia turvallisessa ilmapiirissä. Tätä kautta lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus löytää se kuuluisa rakkaus lajiin ja motivaatio voi kantaa vaikka kuinka pitkälle. Urheilijakeskeisyys vs. Valmentajakeskeisyys. Tässä pohdittavaa myös kokeneemmille valmentajille!

Edellä mainituista asioista keskusteltiin koulutuksissa paljon ja vaikuttaa siltä, että koulutukseen osallistujat olivat yhtä mieltä monipuolisuuden ja harjoitusten mielekkyyden tärkeydestä. Kun harjoituksissa on hauskaa ja turvallista, ollaan jo isosti voiton puolella. Hauskaa ja turvallista oli mielestäni myös koulutustapahtumissa! Näiden isojen linjausten lisäksi sytyin suuresti päästessäni keskustelemaan esimerkiksi taitojen oppimisesta ja opettamisesta, voimaharjoittelusta sekä liikkuvuudesta ja liikkumisesta. Sanonta ”opettamalla oppii parhaiten” tuntuu pitävän ainakin allekirjoittaneen kohdalla paikkansa. Tein näiden koulutusten aikana paljon muistiinpanoja itselleni sekä tulevia koulutuksia että käytännön valmennustyötä silmällä pitäen.

”Opin paljon valmentamisesta. Tärkeintä on ehkä se, että sai rohkeutta valmentaa, itseluottamusta. Sai vahvistusta omille tiedoille ja olettamuksille, mutta myös paljon uutta tietoa.” palautetta kurssista

Vaikka positiivisen palautteen määrä jopa yllätti meidät, jatketaan tekemistä kuitenkin suomalaiseen tyyliin nöyrinä ja liikaa ylpeilemättä. Kehityskohteet on kirjattu ylös ja niitä tullaan pohtimaan jo seuraavien kurssien suunnittelussa. Meillä Samin kanssa seuraava yhteinen haaste on Pajulahti-Vierumäen maastohiihdon yläkoululeirityksen käynnistäminen. Yläkoululaiset ympäri Suomen voivat hakea leiritykseen mukaan, joten nyt äkkiä viimeisetkin hakemukset sisään! Hakuaika loppuu toukokuun loppupuolella. Voit kertoa, että olet kuullut, että leireillä on hyviä tyyppejä valmentajina 😉

Miksi valitsin tekstin otsikkokuvaksi sinivuokkoja? Sen lisäksi, että ihailin niitä viimeksi eilen metsässä, kuvastavat kukkaset mielessäni sitä, kuinka uudet valmentajatkin ovat nyt koulutukset myötä viimeistään puhjenneet kukkaan 🙂 Tsemppiä kaikille uusiin valmennushaasteisiin!

Maria & Sami

DSC_0302

 

Kevätkuulumisia ladulta ja sen sivusta

Melkein kaikilla valmennettavillani varsinainen kisakausi päättyi viimeistään Kontiolahden SM-kisoihin. Sen jälkeen minunkin oli hyvä jättää talvikengät ja untuvatakki odottamaan ensi talvea ja siirtää ajatukset kohti kevättä. Kevät ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoittanut sitä, että olisin pysynyt poissa ladulta. Monet hiihtäjät karkaavat huhtikuussa viettämään siirtymäkautta ulkomaille tai vähintäänkin unohtavat hiihdon hetkeksi. Sitten on meitä, jotka haluavat olla ladulla viimeiseen saakka. Onneksi siihen oli tänä vuonna mahdollisuus ja sain viettää ison osan huhtikuusta Pohjois-Suomen hangilla. Tässä keväässä on muutenkin ollut monta syytä hymyyn. Tässä tärkeimmät poiminnat huhtikuulta – hiihtäjien ja valmentajien lomakuulta.

IMG-20170414-WA0017

Ylläksen reissu, Ylläs-Levi ja Lapponia

Kontiolahden jälkeen etelässä ehti käydä kääntymässä kolmen päivän ajan, minkä jälkeen auto starttasi taas kohti pohjoista. Vuorossa oli lomasta ja keväthangista nauttimista sekä huoltohommia niin Ylläs-Levi-hiihdossa kuin Lapponia-hiihdossa. Ilmoittauduin itse mukaan Suomen ensimmäiseen Visma Ski Classics kisaan Ylläkseltä Leville jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella. Olisi ollut hienoa päästä mukaan hiihtämään, sillä rata oli haastava, maisemat hienoja, sää täydellinen ja iso määrä kovia nimiä mukana kisassa. Kuten jo moneen kertaan todettu, murtunut käsi kuitenkin esti kovemmat hiihtelyt tältä talvelta. Onneksi pääsin silti osallistumaan kisaan huoltajan roolissa, sillä veljeni hiihti sen. Tai no, onneksi ja onneksi. Parkkeeraaminen epämääräisille paikoille ja ajaminen vieraissa paikoissa kun tunnetusti ovat vahvuuksiani 😉 Pahoin pelkään, että kisassa rankka rata olisi saattanut aiheuttaa minulle saman kohtalon kuin Miikalle. 55 kilometriin saakka hiihto kulki hyvin, mutta sen jälkeen totaalinen seinä tuli vastaan. Katsojalle nämä tapahtumat eivät (onneksi) välittyneet, vaan kisan viimeiset hetket ja maailman kärkihiihtäjien maaliintulot oli kiva seurata Levin maalialueella auringonpaisteessa. Miikan sippaaminen ei kuitenkaan näkynyt enää seuraavana päivänä ladulla, vaan sunnuntain ”kevyestä PK-lenkistä” tuli minulle käytännössä 3.30h tehoharjoitus. Käsi kuitenkin kesti jo hyvin – käden takia romahtanut kunto puolestaan ei…

Muutaman hiihtopäivän jälkeen olkapäälle teki hyvää pitää myös taukoa urheilusta, joten en pahastunut ollenkaan, kun huoltohommat jatkuivat tiistaina Lapponia-hiihdossa. Napapiirin Kuljetuksen kapteeni Ari Luusua nimittäin palkkasi minut yhdelle päivälle juottajaksi Lapponiaan. Juuri tuona tiistaina joukkueella oli valitettavasti epäonnea matkassa, kun sekä Arilta että Ristolta katkesi sauva. Tästä huolimatta päivän sijoitukset olivat kirikamppailun jälkeen 4. ja 3. Kolmipäiväisessä kokonaiskilpailussa Napapiirin Kuljetuksen panos oli varsin vahva: ykkösjoukkue (Aino-Kaisa, Ari ja Risto) voitti reilusti joukkuekilpailun ja kakkosjoukkue (Hennariikka, Sami ja Harri) oli viides. Voisi sitä kevätpäivän huonomminkin viettää kuin Pallaksen ja Oloksen maisemissa tämän tasoisia urheilijoita huoltaessa! 🙂

DSC_0399

Mitalikahvit

Meillä on jo usean vuoden ajan ollut urheilijoideni kanssa perinteenä, että kausi päätetään mitalikahveihin. Suut hymyssä ja maha täynnä makeaa on hyvä aloittaa siirtymäkausi. Lupasinkin ennen kisakauden alkua kaikille EHS:n HS- ja nuorten ryhmien urheilijoille, että jokaisesta SM-mitalista tulee yksi kakku mitalikahveille. Tammikuussa moni urheilijoista oli kovinkin huolissaan: ”voitko sä ollenkaan leipoa kakkuja tolla kädellä?!” Onneksi käsi parani, sillä kakkuja piti leipoa paljon! Koska valmennuksen tason laskeminen ei ole vaihtoehto, ensi vuonna pitääkin miettiä, voiko kakkuja lupailla enää samalla kriteerillä – seitsemän kakun leipominen (ja kuljettaminen!) ei nimittäin enää ollut ihan kevyt suoritus. Hienoja ja hyviä niistä kuulemma kuitenkin tuli 🙂

DSC_0379

Personal trainerilta vinkkejä omaan treeniin

Keväällä oli hyvä hetki myös pysähtyä miettimään, miten minä itse oikein treenaan ja onkohan siinä mitään järkeä… Kynnys lähteä ensimmäisen kerran salille oli varsin korkea. Mitä jos hajotan käden uudestaan ihan vaan omaa tyhmyyttäni? Pohdin tätä ääneen oikeassa paikassa ja väikkäriohjaajani ehdotti, että kävisin salilla hänen tuntemansa personal trainerin kanssa. PT:lta sain hyviä vinkkejä olkapään kuntouttamiseen ja käsitreeniin, mutta paljon myös jalkatreeniin, sillä se on aiemmin jäänyt liian vähiin. Nyt kyykyn tekniikat saatiin kohdalleen ja toistoja alle – sillä seurauksella, että jalkalihakset muistuttivat olemassaolostaan seuraavana, sitä seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja esimerkiksi rappujen käveleminen oli mahdotonta. Jatkossa lupaan itselleni, ettei näin pitkiä treenitaukoja pääse tulemaan. Mutta katsotaanpa vaan, miltä jaloissa tuntuu, kun ensi viikolla kaapin pohjalta kaivetaan niin suunnistus- kuin pyöräilykengätkin…

Rukan keväthanget

Kaverini lohdutti minua tammikuussa sillä, että ihan varmasti käsi on keväthankiin mennessä jo siinä kunnossa, että sillä voi hiihtää ja silloin saan ehdottomasti tulla kylään hänen luokseen Rukalle. Siksi lähdinkin huhtikuun viimeisenä maanantaina kohti Rukaa kyläilemään, hiihtämään, etätöihin ja lepolomalle. Kolme ensimmäisenä mainittua onnistuivat mainiosti, mutta sitä hetkeä odotan edelleen kuumeisesti, kun pääsisi lepäämään ja nukkumaan univelkoja pois. Ehkä vielä joku päivä. Hiihtämisen lisäksi uskaltauduin pitkän tauon jälkeen Rukalla myös rinteeseen – olipa kivaa!

Ravitsemustutkimus

Vaikka työpaikalla jossain vaiheessa alettiin jo epäillä, teenkö talvella muuta kuin hiihdän ja valmennan, niin vastaus on edelleen ehdottomasti kyllä. Epäilijöille tiedoksi, että töitä voi onneksi tehdä myös etänä. Ja jos sitäkin epäilee, niin viime vuoden työhommiin liittyvä artikkeli julkaistaan toivottavasti pikapuoleen lehdessä. Hiihtoliiton valmentajaseminaariin 29.-30.4. osallistuneet kuulivatkin jo joitakin poimintoja tämänhetkiseen tutkimukseeni liittyen, mutta suuremmalle yleisölle kestävyysurheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaamisen ongelmakohdat ja yleinen taso paljastetaan kesän aikana. Tämän aiheen parissa riittää tekemistä, etenkin urheilijoiden osalla!

Uudet valmennuskuviot

Toukokuussa alkaa uusi hiihtokausi, joka tuo tullessaan monia uusia juttuja niin omassa seurassa kuin muuallakin. Henkilökohtaisten valmennettavieni määrä kasvaa yhdellä mieshiihtäjällä, ja kaikkiaan omia valmennettavia on tulevalla kaudella viisi. Kaikki urheilijat ovat innostuneita ja motivoituneita huipputyyppejä, mikä innostaa myös valmentajaa. Innostava, aivan uusi kuvio on myös Pajulahden ja Vierumäen maastohiihdon yläkoululeiritys, josta vastataan tulevalla kaudella Sami Maunosen kanssa Hiihtoliiton lajivalmentajina. Uskon, että tästäkin tulee sellainen kokemus, jota en missään nimessä haluaisi jättää väliin. Nyt vielä viimeiset harjoitussuunnitelmat työn alle ja kohti kautta 2017-18 🙂

DSC_0467

65 päivän jälkeen taas syytä hymyyn

Jos joku olisi kaksi kuukautta sitten sanonut, että maaliskuun 19. päivä henkilökohtainen valmennettavani voittaa SM-kultaa ja minä pystyn lähes kivuttomasti hiihtämään kahdella sauvalla, en olisi uskonut. Tai no, ensimmäistä olisin toki sydämeni pohjasta toivonut, mutta oman hiihdon suhteen olin jo luovuttanut. Piti mennä ainakin pääsiäiseen saakka, ennen kuin hiihtoa saisi edes ajatella. Mieli painui välillä väkisinkin maahan, vaikka yritti ajatella positiivisesti.

Lähdettiin Rebecan kanssa kovin odotuksin Rovaniemelle Nuorten SM-kisoihin. Epäonnistumisia ja huonoa onnea piti olla jo riittävästi takana ja lauantai olisi se päivä, jolloin kaiken pitäisi onnistua. Näin ei käynyt. Päivä päättyi taas uusiin pettymisiin. Mieleen tuli väkisinkin ajatus, joka jäi pyörimään päähän koko päiväksi ja yöksi: mitä me ollaan tehty väärin? Oliko sittenkin virhe tehdä hieman erilaisempi kisoihin valmistava viikko, vaikka kaiken järjen mukaan sen piti olla hyvä ja toimiva? Mistä kaivaa motivaatio vielä sille matkalle, jonka ei lähtökohtaisesti pitänyt olla yhtä hyvä kuin lauantain?

Sunnuntain kisassa näki kuitenkin alusta saakka, että tänään on Rebecan päivä. Jossain vaiheessa ykkössija näytti karkaavan liian kauas, mutta mitali olisi joka tapauksessa mahdollinen ja aivan huikea saavutus. Mutta reilu kilometri ennen maalia kuulutukset kertoivat, että ykkössijasta taistelee tänään kaksi urheilijaa. Enempää ei tarvinnut kuulla, tiesimme maalialueella heti, että Rebecca on nostanut itsensä kultataisteluun. Kun tytöt luistelivat maalialueelle, meinasi valmentajalta lähteä sekä ääni että jalat alta. Rebecca taistelee kultamitalista vielä parisataa metriä ennen maalia! Tiesin, että jos tytöt tulevat maalisuoralle yhdessä, ei voittajasta tule olemaan epäselvyyttä. Valtavan määrän nopeustreenejä on nyt maksettava itsensä takaisin. Näin kävi. Vastaavaa sanoinkuvaamatonta onnentunnetta ei voi kokea kuin urheilun kautta. Jos valmentajasta tuntui tältä, voin vain kuvitella, millainen fiilis urheilijalla oli. Jokainen, joka kuuli espoolaisten riemunkiljahdukset maalialueella sunnuntaina, ymmärtää, kuinka iso juttu voitto oli. Lupaan ajatuksissani palata tähän hetkeen aina silloin, kun valmentaminen jostain syystä tökkii.

IMG-20170319-WA0003
Maalihali (kuva: Viestintäpalvelu Heidi Lehikoinen)

Heidi Lehikoinen onnistui tallentamaan urheilijan ja valmentajan ensikohtaamisen heti maalilinjan ylityksen jälkeen (joskin näyttää siltä, että yritän kuristaa Rebecan 😀 ). Kuvitelkaa kuvaan valtava määrä kiljumista, huutoa, nauramista ja onnenkyyneleitä, niin se pääsee entisestään oikeuksiinsa.

Olkaluumurtuman takia luulin tammikuussa, että tämän talven hiihdot on hiihdetty. Masentavaa ja harmittavaa, mutta ei kai muu auttaisi kuin kääntää ajatukset kohti ensi kautta. Pari viikkoa sitten kyllästyin kävelylenkkeilyyn ja kuntopyörään ja palasin ladulle yhdellä sauvalla. Voi mikä hapotuksen määrä! Ehtiipä kunto romahtaa hävyttömän lyhyessä ajassa. Yhdellä sauvalla hiihtäminenkin oli kuitenkin jo tyhjää parempaa ja Rovaniemellekin lähdin sillä ajatuksella, että siellä hiihtelisin helppoja latuja sauvoitta tai yhdellä sauvalla vielä kolmen lomapäivän ajan kisojen jälkeen. Sunnuntain kisojen jälkeinen tunnemyrsky sai kuitenkin ottamaan ladulle yhden sauvan sijaan molemmat sauvat. Ja kaiken lisäksi hiihto onnistui hyvin! Ensin kevyesti hiihdellen tasaisella. Seuraavalla kerralla helpohkossa, mutta mäkisessä maastossa vuorohiihtäen. Keskiviikon huipensin siihen, että kävin lenkin lopussa hiihtämässä yhden osion viikonlopun SM-ladusta. Eipä sattunut pahemmin ja mikä parasta, etukäteen pelkäämääni alamäkikammoa ei ollut sittenkään tullut.

Jos mitään takapakkia ei tule, sain käden lopulta paljon nopeammin takaisin käyttöön, kuin uskalsin toivoakaan. Tästä onnellisena on hyvä palata takaisin kotiin – ”nauttimaan” etelän viimeisistä lumista… Arvatkaapa muuten, mikä on takuuvarma kevään merkki? Pisamat nenänpäässä sekä vuodesta toiseen yhtä hurmaava piporaja otsassa. Onneksi huhtikuussa Lapin keväthangilla on vielä mahdollista tehdä kyseiselle rajalle jotain. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pikkuveljeni onnistuu poistamaan rajan ja saamaan tilalle hyvän rusketuksen, mutta minulla se vaan pahenee entisestään ja naaman värisävy on lähinnä puna-valkoinen. Elämä on epäreilua 😀 Pikkuveljestä puheen ollen lauantainakin oli kisoissa onneksi myös vähän syytä hymyyn, sillä pertsan kisassa Miikan hiihto alkoi pitkästä aikaa näyttää paremmalta. Suksilla ei saisi spekuloida, mutta olisipa niissä ollut edes aavistus pitoa, niin hiihto olisi ollut helpompaa… Sotilaiden SM-kisoissa kulku jatkuu hyvänä. Monen kuukauden sairastelun ja normaalista poikkeavien valmennusratkaisujen jälkeen (treenin ja tehojen määrä rajusti alas) alkaa tuntua siltä, että taudit on vihdoin selätetty.

DSC_0330

DSC_0342
Myös SM-kultamitalistin valmentaja palkittiin – kalapuukolla 🙂 Urheilijoilla oli neljä vaihtoehtoa, johon tätä käyttää: 1) ranteet auki, kun urheilijat pärjäävät huonosti, 2) selkäänpuukottamiseen, 3) jännitystä elämään ja puukko käsimatkatavaroihin kotimatkalla ja 4) siihen, mihin se on tarkoitettukin, eli kalojen fileointiin. Valitsin vaihtoehdon neljä ja lähdin heti sunnuntai-iltana etsimään parhaita pilkkipaikkoja Kemijoelta.

Espoon Hiihtoseuran juhlaa Hopeasommissa 2017

Viime vuonna Kuopion Hopeasompien jälkeen luotiin toisen Hopparivalmentajamme Timon kanssa selkeät tavoitteet tälle kaudelle: EHS on seuraavissa Hoppareissa toiseksi paras seura henkilökohtaisten kisojen pisteiden perusteella ja paras seura viestipisteissä. Viime vuonna olimme vastaavissa kategorioissa kolmanneksi ja toiseksi parhaat seurat. Lempäälän Hoppareissa urheilijat ylsivät huikeisiin suorituksiin ja edellä mainitut tavoitteet täyttyivät! Ei liene epäselvää, mitkä tavoitteemme ovat ensi kautta ajatellen. #roadtokuhmo ja treeni ykkössijojen turvaamiseksi alkakoon!

Hopeasommat ovat nuorille hiihtäjille kauden tärkeimmät kisat – kisat, joista puhutaan koko kauden ajan ja joissa halutaan menestyä. Siksi peli onkin niin raakaa. Aikuiset ja nuoret saavat mahdollisuuksia onnistua useammissa kisoissa, HS-ikäisillä on vain yksi selkeä pääkisa, ellei KLL-kisoja myös lasketa mukaan. Pitää siis toivoa, että talven aikana pysyy terveenä, jotta on kunnossa Hoppareissa. Hoppareiden osallistujamäärät pyörivät isoimmissa sarjoissa edelleen sadan tuntumassa, mutta valitettavaa on se, että tänä vuonna M13-sarjassa osallistujamäärä oli tippunut jo 81:een. Tosiasia on se, että niihin lukemiin, joita tuloslistoilla oli silloin, kun itse hiihdin Hoppareita, tuskin koskaan enää päästään (120+). Pientä nostoa määriin olisi kuitenkin hyvä saada, jotta olisi varmasti turvattua, että hyviä hiihtäjiä nousee aikuisten sarjoihin saakka jatkossakin. Mikä muu kisoissa on muuttunut 2000-luvun alusta? Muiden valmentajien kanssa pohdittiin tätä lauantai-iltana ja vastauksia nousi ilmaan kaksi: kisadiscoja ei ole näkynyt kisaohjelmassa hetkeen, eikä kukaan enää taida majoittua koulumajoituksissa. Yksi asia ei takuulla ole muuttunut mihinkään: urheilijoiden vanhemmat käyvät yhtä kovilla kierroksilla ennen kisaa kuin jo vuosikymmeniä sitten.

EHS:ta oli Lempäälän Hoppareissa mukana iso ja iskukykyinen joukkue. Perjantaina hiihdettiin sprintit perinteisellä. Espoolaisittain sprintit lähtivät hyvin käyntiin, vaikka muutamia valitettavia sattumia kisan aikana tapahtuikin – pyllähdysten ja hiihtotaparikkeiden muodossa. Rata S-mutkineen ei ollut helppo, minkä vuoksi useampikin hiihtäjä otti viikonlopun aikana lähituntumaa latuun. Espoolaissuoritukset perjantaina olivat seuraavat:

N14: 24. Pinja, 30. Victoria, 38. Heta, 45. Annu, 53. Anni, 80. Noora, 82. Hilda

M14: 4. Ike, 6. Topias, 47. Anton, 49. Elliot, 68. Christoffer, 75. Elias

N16: 15. Ida, 40. Vilja, 69. Meri, 99. Taru

M16: 12. Oskari, 22. Eemeli, 23. Patrik, 126. Otto

Lauantaina puolestaan hiihdettiin normaalimatkan kisat vapaalla väliaikalähdöllä. Lauantai-illalla espoolaisväriä nähtiin palkintojenjaoissa paljon, sillä tuloksellisesti päivä oli mainio. Palkinnoille hiihtivät seuraavat urheilijat:

N13: 8. Annu, 10. Noora

M13: 11. Anton, 17. Elliot

N14: 12. Anni, 24. Victoria

M14: 3. Ike, 7. Topias

M15: 3. Oskari, 23. Eemeli

N16: 11. Vilja, 12. Ida, 21. Aino

M16: 23. Patrik

Mahtavia venymisiä ja itsensä ylittämisiä tapahtui totta kai myös palkintosijojen ulkopuolella ja nämä olivat kaikki aivan yhtä tärkeitä suorituksia kuin palkinnoille yltäneet hiihdot!

Sunnuntai huipensi kisat, koska silloin vuorossa olivat viestit. Ääntä ei ole enää jäljellä ollenkaan, se jäi jo aamupäivällä ladun varteen. Mutta kaikki huuto ja kiljuminen oli ehdottomasti sen arvoista – sekä tytöt että pojat 14-sarjoissa ottivat voitot Espooseen! Onnea urheilijat ja Timo-valmentaja! Poikien kohdalla mitali oli alusta asti melko varma, mutta tytöt tekivät kisasta äärimmäisen jännittävän. Onneksi Victorian hirmuhiihto osui juuri tälle päivälle. Toinen hirmuhiihto nähtiin M16-sarjassa, jossa Patrik nosti joukkueen sijoitusta kakkososuudella yhdeksän sijaa ja oli osuusajoissa nopein. Lopulta pojat olivat viestissä viidensiä, mikä on kova suoritus. Myös tyttöjen 16-sarjan ykkösjoukkueen seitsemän sija oli loistavien hiihtojen tulos. N- ja M14-sarjoissa Espoolla oli molemmissa sarjoissa myös kakkos- ja kolmosjoukkueet sekä 16-tytöissä kaksi joukkuetta. Yksi päivän hienoimmista suorituksista oli mielestäni ehdottomasti myös se, että 11-vuotias Hilla suostui aamulla siihen, että hän ankkuroi 16-tyttöjen kakkosjoukkueen, sillä muuten viesti olisi jäänyt kesken, koska yksi hiihtäjistä sairastui yöllä. Hyvä Hilla!

img_pqaf6r

Kisoissa toimin valmentajan roolin lisäksi EHS:n joukkueenjohtajana. Nyt sunnuntai-iltana tunnelma on onnellinen, mutta äärimmäisen väsynyt. Kun selviää kolmipäiväisten kisojen joukkueenjohtajan roolista ja etenkin viestipäivästä ja sen valinnoista ja viime hetken muutoksista hengissä, voi ainakin olla varma, että ensi viikolla ei arjessa tule mitään yhtä suuria henkisiä paineita vastaan. Eikä puhelin takuulla soi yhtä usein. Työpäivät ovat myös huomattavasti lyhyempiä kuin kisapäivät. Onneksi Hopparit on vain kerran vuodessa! 😀

Tässä vielä linkki kisojen viestivideoon. Täältä pääsee siis nauttimaan kisan tunnelmasta ja hienoista selostuksista. Omaa mieltä lämmittää etenkin omien valmennettavieni meno kohdasta n. 4:14:00 alkaen 🙂 Samalla fiiiksellä sitten jatketaan Nuorten SM-kisoissa Vierumäellä ja Rovaniemellä maaliskuussa.

PM-kisat Norjassa

Viime viikonloppuna (27.-29.1.) hiihdettiin nuorten Pohjoismaiden mestaruuskisat Norjassa. Kilpailu oli ensimmäinen tämän tasoinen arvokisa, johon pääsin henkilökohtaisena valmentajana osallistumaan. Totta kai toivon ja teen parhaani sen eteen, että tämä oli vasta alkua ja vastaavia kisoja tulee vielä paljon niin Rebecalle kuin muillekin valmennettavilleni. Suurin osa urheilijoista oli matkassa ilman omia valmentajia ja huoltajia ja ihan takuuvarmasti Rebeccakin olisi pärjännyt siellä liiton valmentajien kanssa. Mutta koska nyt oli kuitenkin mahdollisuus lähteä mukaan reissuun (ja vieläpä Norjaan 🙂 ), kannatti siihen tarttua.

Kun toukokuun alussa istuttiin Rebecan kanssa alas suunnittelemaan tulevaa kautta, nousi kauden yhdeksi selkeistä tavoitteista yksi asia: päästä mukaan Suomen joukkueeseen Pohjoismaiden mestaruuskisoihin. Joukkueeseen pääsy tuntui vielä tammikuun alussa varmalta. Sitten alkoivat erilaiset koettelemukset. Ensin vääntyi peukalo treeneissä ennen Jämin Suomen Cuppia, sitten juuri ennen Äänekosken Nuorten SM-kisoja kurkku tuli kipeäksi ja olo huonoksi. Valitettavasti juuri Äänekosken kisat olivat yksi tärkeimmistä näyttökisoista PM-joukkueeseen. Lauantaiksi olo kuitenkin parani sen verran, että päätettiin, että sprinttiin voi lähteä mukaan. Sunnuntain kisaan liittyi pelkkiä riskejä: hiihdä kisa ja sairastu – tai jätä kisa hiihtämättä ja putoa liian vähäisten näyttöjen takia PM-joukkueesta. Koska terveydellä ei kuitenkaan saa leikkiä, jätettiin kisa väliin ja toivottiin, että sprintin hyvät näytöt sekä Jämin kisat riittävät tuomaan paikan PM-joukkueessa. En muista, koska jokin asia on viimeksi jännittänyt niin paljon kuin päätöksen odottaminen joukkueen kokoonpanosta. Riemu olikin valtava, kun tieto joukkueeseen pääsystä tuli. Hymy meinasi alkuviikosta vielä moneen otteeseen hyytyä, kun yritin etsiä siedettävän hintaisia lentoja ja hotelleja muutaman päivän päähän. Lopulta nekin järjestyivät ja torstaiaamuna hyppäsin Oslon koneeseen.

Kisat hiihdettiin Orkangerissa, noin tunnin ajomatkan päässä Trondheimista. Vaikka olen matkustanut Norjaa ristiin rastiin ja asunutkin siellä, oli Orkanger minulle täysin uusi tuttavuus. Lunta ei sielläkään ollut juuri lainkaan, mutta muuten kylä (kaupunki?) oli oikein sympaattinen ja kaunis (artikkelikuva otettu Orkangerista torstai-illan iltalenkillä – maisemat auringonlaskussa 5/5). Kisapaikalla lunta oli sen verran, että maisema näytti talviselta ja vitosen latu ja hyppyrimäet oli saatu kunnostettua. Maastohiihtäjien lisäksi myös mäkihyppääjät ja yhdistetyn urheilijat kisasivat Norjassa PM-mitaleista.

dsc_0079

Hiihtäjien kisat käynnistyivät perjantaina sprinteillä. Lähes kaikki suomalaiset pääsivät karsinnasta erävaiheisiin. Erissä nähtiin kovia taisteluita, joista valitettavan moni päättyi maalikurotuksessa useimmiten norjalaisen tai ruotsalaisen eduksi. Stadionalueen mutkat koituivat monen suomalaisen kohtaloksi – vauhti hidastui niissä liikaa ja vastustaja sai kuitattua enemmän vauhtia maalisuoralle. Tästä viisastuneena viime maanantain yhteistreeneihin lähti mukaan kasa tötsiä, joita kierrettiin ja kaarrettiin niin kauan, kunnes kaikki selvisivät mutkista ongelmitta. Näin kovassa seurassa jatkopaikoista taistelemistakin voi kuitenkin pitää jo hienona suorituksena. Erähiihdot olivat myös hyvää treeniä tulevaisuutta varten, sillä ei tällaisia tiukkoja kisoja juurikaan pääse Suomessa hiihtämään. Nuorten SM-kisoissakin porukka useimmiten hajosi jo lähtösuoran jälkeen, eikä kuuden hiihtäjän kirikamppailuita päässyt syntymään. Perjantain parhaista suomalaissuorituksista vastasivat Miska Poikkimäki (3.) ja Josefiina Böök (5.). Välieriin saakka pääsivät lisäksi Annu, Leo ja Emil. Rebecca putosi niukasti välieristä, sillä hän hiihti alkuerässään kolmanneksi ja oli kokonaistuloksissa lopulta 15. Perjantaihin mahtui myös pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Toivoin kovasti, etten enää joutuisi näkemään kaatumisen aiheuttamia murtumia urheilijoilla, mutta toisin kävi. Nooran kisat loppuivat käytännössä ennen kuin ne edes ehtivät alkaa. Onneksi murtunut sormi kuitenkin ilmeisesti paranee melko nopeasti eikä hidasta treenaamista samalla tavalla kuin omaa menoa haittaava murtunut olkapää.

Lauantaina hiihdettiin vapaalla normimatkan kisat. Rata ja keli olivat tosi nopeita, minkä vuoksi esimerkiksi parhaat kolme suomalaistyttöä mahtuivat kahden sekunnin sisään. Tiia Olkkonen oli kisassa kuudes, Josefiina seitsemäs ja Rebecca yhdeksäs. Vielä hetki ennen maalia Rebecca taisteli itsekin kuudennesta sijasta, mutta valitettavasti selkä meni pahaan kramppiin noin puoli kilometriä ennen maalia, mikä hidasti hiihtoa. Poikien puolelta Miskalla oli kotiintuomisena lauantaina hopeinen mitali. Myös Petteri (8.) ja Emil (9.) hiihtivät kymppisakkiin. Lauantai-ilta päättyi bankettiin ja palkintojen jakoon. Banketissa suomalaisvalmentajien pöydässä yksi kuumimmista puheenaiheista oli norjalaisten ruokien hinta. Kisapaikalla päivällinen maksoi 31 €, lounas muutaman euron vähemmän. Onneksi heitin laukun pohjalle eväitä jo Suomessa, sillä minkäänlainen nälkä ei olisi saanut minua maksamaan lihapullista ja keitetyistä perunoista 31 euroa. Huh! 😀 Ja lounas tunnetusti Norjassa on pelkkää leipää (paitsi kisapaikalla myös nakkeja ja ranskalaisia), joten senkin osalta eväät olivat varma ja lompakkoystävällinen valinta. Ensi vuoden PM-kisat järjestetään Vuokatissa. Valmentajat jo suunnittelivat, että siellä voisi ruokalistalla olla pelkkää mämmiä – hyvään hintaan totta kai. Norjalaiset kisajärjestäjät osoittivat kauniin eleen urheilijoita kohtaan, sillä jokainen kilpailija palkittiin banketissa. Se taisi järjestäjiltä kuitenkin unohtua, että tällainen palkintojenjako venyy väkisinkin myöhään, ja urheilijoiden pitää olla lähtöviivalla aikaisin seuraavana aamuna…

Sunnuntaiaamuna vuorossa olivat viestit. Viestipäivä on aina jännittävä ja ainakin tyttöjen joukossa selvää hermostumista oli havaittavissa. Rebecca toi tytöt kuitenkin loistavalla hiihdollaan kakkosena vaihtoon aivan kärjen tuntumassa. Josefiina nosti omalla osuudellaan tytöt kärkeen. Takaa tuli kuitenkin valtavan kovia tyttöjä ja lopulta kaikkensa antanut Tiia toi joukkueen viidentenä maaliin. Ruotsi vei voiton, Norjan ykkösjoukkue oli toinen ja kakkosjoukkue kolmas. Poikien puolella tiukan kisan voiton vei Norja ja heti perässä olivat Ruotsi ja Suomi joukkueella Emil, Petteri ja Miska. Suomen kakkosjoukkue (Olli, Arsi, Leo) oli kisassa seitsemäs. Kaikkien kisapäivien tulokset löytyvät täältä:

http://www.skiforbundet.no/nordisk/results/

Kokonaisuudessaan kisat menivät Suomen joukkueelta mainiosti ja toivat urheilijoille kokemusta Suomen edustamisesta arvokilpailuissa ja ulkomailla kisaamisesta. Myös uusia tuttavuuksia ulkomaalaisten urheilijoiden kanssa solmittiin. Rebecan valmentajana olin todella tyytyväinen siitä, kuinka hän onnistui tekemään tähänastisen kauden ehdottomasti parhaat suorituksensa Norjassa. Mitä muuta kisoista jäi mieleen? Muutamaankin otteeseen pohdittiin sitä, onkohan suomalaisten hiihtoihmisten pipo liian kireällä. Norjan tulospalvelu toimi etenkin sprintissä vähän miten sattuu ja aikataulu sekosikin täysin, kun tuloksista ei saatu selvyyttä. Suomalaisten leirissä tuhistiin ja puhistiin ja kotimaastakin tuli paljon viestejä, että mikä vaivaa livetuloksia? Norjalaiset tuntuivat ottavan asian paljon tyynemmin. Pipoa kiristivät myös norjalaiset alkuverryttelijät ja turistihiihtäjät, joita oli pilvin pimein kisaladulla normimatkan kilpailun aikana. Kun Suomessa latu suljetaan ennen kilpailua, se todellakin suljetaan hiihtäjiltä. En sitten tiedä, kumman maan malli on parempi, mutta luultavasti jokin kultainen keskitie olisi näidenkin ääripäiden väliltä löydettävissä. PM-kisojen jälkeen ehti tehdä kolme ja puoli tiivistä työ- ja valmennuspäivää etelässä. Nyt mennään taas, tällä kertaa suuntana Keuruu ja SM-kisat.

Highlights from the coaching year 2016

When I started my blog I was asked whether I could write some of the texts also in English. My foreign friends told me that google translating the texts from Finnish to other languages have been quite entertaining but the main message of the texts is not always clear. I don’t doubt that!  That is why I promised them I would think about writing in English every now and then. As I tend to keep my promises I realized that it could be a good idea to summarize the highlights from the coaching year 2016 in English. So, my dear non-Finnish friends, this one is especially for you!

As all of my background info is also in Finnish I’ll start with briefly introducing myself. Even though I come from the southern (too often non-snowy) part of Finland, cross-country skiing has always been one of my biggest passions in life – earlier as a competitive skier and more recently as a coach. Luckily, my youngest brother and my best friends are also into skiing (or other endurance sports) so they understand why one would want to spend most of the freetime on a skiing track. My other big passions are my PhD studies in sports nutrition and Norway. I studied in Norway five years ago and instantly fell in love with the country. I just love the nature, the skiing and hiking possibilities and the friends that I have there. Since I moved back home I’ve been the head coach in the youth group in Espoon Hiihtoseura (the local the skiing club in Helsinki area) for twenty 14-17 year old athletes. In addition to that, I coach four athletes individually.

I think that over the years, coaching is becoming more and more important to me. Coaching has given me plenty of good memories, taught me a lot, kept me in good shape and brought great people into my life. When I started to go through the pictures from 2016 I realized that coaching or skiing were somehow involved in many of the most unforgettable memories this year. In short, here are the highlights from the coaching/skiing year of 2016:

January – February

dsc_0467

The Christmas weather in the southern Finland was just as horrible a year ago. I was extremely thankful when I was invited to spend the days around New Year’s Eve in Lapland with a family from my skiing club. We really enjoyed it there and skied a lot (one day I made my record with skiing over 100 km at once!). After the perfect and snowy holiday it was nice to come back home and get prepared for the competition season which started for most of the athletes in my group in January. In the end of January I took part in a long-distance ski race, Dolomitenlauf, in Austria with my friends. That was absolutely one of the best trips during the whole year. Skiing conditions in Austria were really tough but all of us were very satisfied with our results. To be honest, I remember February mostly from sitting in a car (competitions around Finland) and from failures. My athletes were mostly unhappy with the results in the important competitions in February. In addition to that I hurt my back pretty bad during a long distance race in February. Luckily, the memories from March are much, much better.

March – April

hs-kisat_maria

Success, smiles, laught, tears of joy and results beyond all expectations. This is what I mostly remember when I think of March. All the athletes in my team did really well in the youth Finnish Championships. It’s always nice to end the season with good results and not with disappointments. Especially the awesome results from relays meant a lot to me. We were rated as as the second best skiing club in Finland after the relay day in the youth Finnish Championships (Hopeasompa). That was simply unbelievable.

dsc_0847I had promised to bake a cake for every medal won at the Finnish Championships which meant that I was quite busy in the kitchen after the season 😀 April has always been the month to take a little break from coaching because we don’t have any trainings together in April. The competition season also ends in April. My personal highlight in April is always the trip to Lapland with my family. Nothing is better than skiing there when the sun is shining and the skiing conditions and company are perfect.

May – June

DSC_1128

The main highlight in May/June was, without any doubt, the skiing camp at Sognefjellet in Norway with Team EHS (the elite team of our skiing club’s adult skiers). Of course, the start of a new season in the beginning of May is always a highlight but nothing can be compared with the feeling I had throughout the camp. We travelled there right after an interesting ski coaching seminar. Those two seminar days were filled with lots of interesting lectures, good food, great company, networking, too little sleep, you name it… The only bad thing at the skiing camp at Sognefjellet is the endless drive from Finland to Norway. Especially this year it felt endless because of the injury in my back. Luckily, my brother and our friend took care of the driving. When we arrived in Norway the weather was, well, typical Norwegian weather. Despite the rain and fog the views in the mountain area were incredible. I still can’t believe how lucky we were: the first night we arrived there was the only day with rain. The following ten days brought us only sunshine and warmth. The coach/athlete ratio was really good which meant that the athletes were able to keep the quality of trainings on a high level. We typically skied once a day and the second training was either roller skiing, running or strength training. The Norwegian ski teams and some elite skiers from Finland were at a camp at the same time with us. It was really interesting to see how they trained and also to get some inspiration from them. Another inspiring event in June was a coaching course held by the Finnish Ski Association in Vuokatti. The course started in June and the last lectures will be held in Lahti in January 2017.

July – August

dsc_0176

In July I had a summer holiday from coaching (or to be precise, only from the group trainings and not from other coaching related stuff 😀 ). I spent July mostly travelling and hiking with my friends in Kuusamo and Norway. For me that was the perfect way to enjoy the summer. After the hiking holidays I travelled to Vuokatti to coach on a big skiing camp. Nearly 100 young skiers took part in the camp. I learned a lot from coaching those young athletes and from the other coaches on the camp.

September – October

img_20160912_183311

Different tests (strength, running, roller skiing etc.) and basic training filled my September. It’s always nice to get back to the normal training rhythm with my group (trainings 3 times/week) after the summer holidays. That keeps both the athletes and their coach motivated. This September differed from past Septembers in the amount of athletes in the trainings. There have never been over 10 – 15 athetes in the trainings on a normal autumn day. This must be because of the team spirit which is really good in our group. The team spirit got even better on a camp that we had in October in Leppävirta. For me, a camp in a crowded skiing tunnel has never been a highlight but I guess it was for most of the athletes. For me, the opening of the competition season in Vuokatti next week was much bigger highlight even though, almost all of my athletes were really dissapointed after the competitions. Well, it doesn’t matter at all in October, there’s still plenty of time before the important competitions are in view. However, my main highlight in October was the unexpected trip to Rovaniemi. One of the girls that I’m coaching moved to Rovaniemi for her second term in highschool. She was going to travel there with her mum but she suddendly got sick. I couldn’t say no to the opportunity to travel to Lapland to help her and to train with her. The long weekend was amazing in many ways and I was so happy I was able to travel there.

November – December

dsc_0382

I only spent five days at home in November! December was pretty busy, too. That’s why I wasn’t really surprised when I got sick during the Christmas holiday. My PhD studies and coaching kept me busy during these past few months. I travelled through Finland and collected data for my first articles from athletes and their coaches. Working with them was really cool, something that I’ve always wanted to do. There were also camps, competitions and additional trips to Rovaniemi in November/December. Even though I was tired after all the travelling I’ve never been so happy at this time of year. The camps, trips to competitions and just the basic trainings with my group have been really rewarding. The trips to Rovaniemi to visit Rebecca meant a lot to me both as a coach, a friend and an athlete myself. In addition to those activities, the camp in snowy Saariselkä and coaching course in Rovaniemi were the highlights of my December. It’s too bad that the course is already ending next week and that there won’t be any camps for many months. But it just means that it’s time to get prepared for the competition season now.

Yay, I made it all the way here in English. Who knows, maybe there will be more posts in English in the future. Just let me know if there should be! However, the main the language of the blog will still be Finnish… 🙂

Happy and sporty new year!

Valmentajakollegoista voimaa valmentamiseen

Mahtavat valmentajakollegat ovat yksi valmentamisen parhaista puolista. Suomi on täynnä hienoja valmentajia ja aina löytyykin joku, jonka kanssa jakaa valmennuskokemuksia ja jolta kysyä tarvittaessa apua. Kaikista parasta kuitenkin on, kun valmentajakollegasta saa vielä hyvän ystävän. Vierailevana tähtenä blogissa onkin tällä kertaa Anni Ruostekoski. Ajatus yhteisestä tekstistä heräsi jo aiemmin, mutta säästettiin jutun suunnittelu siihen, kun Anni palasi Itävallasta hiihtokongressista ja oli luonani kyläilemässä. Samassa reissussa hän pääsi myös seuraamaan treenejämme ja haastamaan urheilijoitamme nopeusvedoissa. Suurimmalle osalle ryhmäläisistäni Anni oli tuttu jo Habita- ja Hopeasompaleirien kautta, lopuille esittelin Annin Hiihto-lehden uusimpana kansikuvatyttönä 😉

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että kansikuvamallius tuli itsellenikin tietoon vasta siinä vaiheessa, kun lehti kolahti sisään postiluukusta kotona Jyväskylässä. Taas piti valmennettaville todeta, että tehkää mieluummin niin kuin sanon, älkää niin kuin minä teen. Nyt siis esimerkkinä tuo kansimallin ei niin eteenpäin hyökkäävä vuorohiihtoasento kuin olisi suotavaa 😉 Mutta se kansikuvista ja hiihtoasennoista, jos palataan asiaan ja valmennuksen pariin, niin oma valmennusurani alkoi varsinaisesti kutakuinkin samoihin aikoihin kuin liikuntabiologian opiskeluni Jyväskylän yliopistossa, eli noin viitisen vuotta sitten. Olen kuitenkin hiihtänyt itse kilpaa aivan pienestä pitäen, ja lukion viimeisinä vuosina ja muutama vuosi sen jälkeen valmensin itse itseäni, joten valmennuskokemusta tuli tavallaan kartutettua jo silloin. Olin tuolloin (ja edelleenkin) melko fanaattinen tiedonhakija kaikessa liikuntafysiologiaan ja liikuntaan liittyvissä asioissa, rakastan oppia ja kokeilla uutta, joten liikuntabiologian opintojen aloittaminen ja valmennuspolulle lähteminen tuntui siksi melko luonnolliselta vaihtoehdolta.

Tällä hetkellä olen opinnoissa siinä vaiheessa, että gradumittaukset ovat takana ja valmistuminen ei välttämättä tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta kuin muutamia vuosia sitten. Olen kuitenkin aloittanut tänä syksynä myös liikunnanopettajan opinnot, joten muutama lisävuosi yliopistossa on joka tapauksessa edessä, mutta yksi maisterin paperi liikunnalta maistuisi kuitenkin erittäin hyvältä jo lähitulevaisuudessa, ja se onkin yksi ensi vuoden suurista tavoitteista. Liikuntabiologian graduni käsittelee hyvin yllättäen hiihtoa, ja tein siihen kuuluvat mittaukset viime keväänä Vuokatissa. Vertaan gradussani mm. hiihdon ja rullahiihdon fysiologisia vasteita sekä sauvavoimia intervalliharjoituksessa, joka tehdään samalla radalla ja samoilla vauhdeilla sekä lumella että matolla. Graduni liittyy myös Marian jo mainitsemaan kongressimatkaan, sillä pääsin esittelemään saamiani tuloksia maailman kärkipään hiihtotutkijoille Itävallassa. Täytyy myöntää, että muutama yö jäi syksyn aikana nukkumatta ja muutama painajainen tuli nähtyä tuon esityksen vuoksi, mutta matka oli kokemuksena mahtava ja esityksestäkin jäi erittäin positiivinen fiilis. Esitys oli itselleni ensimmäinen kongressissa ja tulevaisuus näyttää, tuleeko niitä lisää. Ehkä, ehkä ei.

Tapasimme Annin kanssa ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Vierumäellä Hiihtoliiton kakkostason valmentajakoulutuksessa. Uskallan väittää, että kyseinen koulutus oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmennuksesta näin paljon. Kyseisen II-tason koulutuksen jälkeen kisoissa ja erilaisissa valmennusseminaareissa käymistä on odottanut entistäkin enemmän, kun tietää, että paikalla on aina niitä, joiden kanssa juttua riittää. Meillä oli koulutuksessa huikea ”supervalmentajakollegaporukka” (terkkuja Carlokselle ja Samille!), jonka kanssa valmennusasioita käsiteltiin nuorekkaalla ja innokkaalla otteella. Kurssin aikana huomasimme Annin kanssa, että olemme valmennus- ja muissakin asioissa hyvin samalla aaltopituudella. Lisäksi samanikäiset valmennettavat ja samanlaiset kokemukset nuorena naisvalmentajana yhdistivät meitä alusta saakka. Tämän on huomannut myös henkilökohtainen valmennettavani, joka joskus totesi, että saa meiltä molemmilta ihan samanlaisia valmennuksellisia vinkkejä.

Tuo II-tason valmentajakoulutus oli tosiaankin erittäin positiivinen ja innostava kokemus, ja yksi sen monista hyvistä puolista oli juurikin uusiin mahtaviin kollegoihin tutustuminen, ajatusten vaihtaminen sekä pitkät, joskus jopa kiivaat keskustelut (väittelyt?) valmennuksellisista asioista.  Tuon koulutuksen aikana huomasi erityisesti, kuinka tärkeitä keskustelut ja yhteiset pohdinnat ovatkaan valmentajana kehittymisen ja uuden oivaltamisen kannalta.  Avoimuus on avain kehittymiselle ja vain sitä kautta, että itse uskaltaa avata omia ajatuksiaan ja tuoda esille ideoitaan, voi saada myös muilta vastineeksi kullanarvoisia ajatuksia. Olen ollut valmentajana erittäin onnekas, sillä olen saanut työskennellä monien mahtavien, nuorten sekä kokeneiden, kollegojen kanssa eri ryhmissä. Ensimmäiset leirit valtakunnallisella HS-leirillä valmensin yhdessä Siveniuksen Hennan ja Immosen Jarin kanssa, ja heiltä saadut näkökulmat, ajatukset ja kommentit ovat antaneet pohjaa myös oman valmentajanpolkuni ensimetreille. Viimeisen kahden vuoden aikana olen valmentanut paljon Akun (Nikander) kanssa ja täytyy sanoa, että nämä vuodet ovat opettaneet minulle valmentajuudesta sekä vuorovaikutuksesta myös äärimmäisen paljon. Sain tänä keväänä myös mahdollisuuden lähteä yhdessä Akun kanssa koutsaamaan Jyväskylä-Lahti- Habitaryhmiä, ja vaikka aluksi epäilin ottaa haastetta vastaan, sain siihen Akulta kannustusta ja luottoa, ja päätinkin sitten lähteä mukaan. Tänään, koko kesän ja syksy kestäneen leirityksen jälkeen, en voi muuta sanoa kuin että onneksi lähdin. Kokemus oli sekä haastava sekä opettavainen, mutta samalla äärimmäisen mahtava, innostava ja palkitseva eli juuri sitä, mitä valmennus parhaimmillaan on. Odotan erittäin innolla talvea ja kisoja, joissa pääsen näkemään urheilijoiden edesottamuksia, sekä mahdollisesti haastamaan heitä numerolappu rinnassa myös itse.

Kuluneen vuoden aikana olemme törmäilleet Annin kanssa kisoissa, edustaneet nuorta valmentajasukupolvea Valmentajakerhon juhlaseminaarissa Vierumäellä ja valmentaneet Hopeasompaleirillä Vuokatissa sekä Rovaniemellä. Kaikkiin näistä liittyy paljon naurua, kannustusta ja valmennusasioiden jakamista. Valmennusasioiden ohella Anni on ollut tärkeänä tukena väitöstutkimukseni tekemisessä, sillä hän on ymmärtänyt aiheen tärkeyden ja kannustanut eteenpäin. Ihan ensimmäiseen pilottitutkimukseeni sain myös urheilijoita Annin kautta. Edellä mainituista valmennustapahtumista emme varmaan koskaan unohda Valmentajakerhon seminaaria – pukeutumisongelmien sekä Immo Kuutsan kannustavien sanojen takia. Olimme juuri aiemmin päivän aikana tuskailleet siitä, miten olla myös miesurheilijoiden silmissä uskottava valmentaja, joten se osui ja upposi, kun Immo Kuutsa totesi juhlapuheessaan, että ”Pojasta valmentajapolvi paranee, mutta tytöstä se vasta paraneekin”. Ja mitä niihin pukeutumisongelmiin tulee, niin voidaan molemmat luvata, että ei enää koskaan yritetä korjata ylipukeutumista yhdistämällä juhlamekko korkokenkien sijasta lenkkareihin – ei toimi 😀 Rovaniemen leiri on molemmilla vielä hyvin mielessä, joten päätimme kirjoittaa siitä vielä vähän enemmän.

Tämän vuoden Rovaniemen valtakunnallinen HS- leiri oli itselleni tosi merkityksellinen, sillä se oli viimeinen leiri -01 syntyneiden tyttöjen valmentajana ennen heidän siirtymistään Habita- ikäluokkaan. Olen ollut näiden tyttöjen koutsina lähes koko kolmen vuoden leirityksen ajan, ja heidän kanssaan on ollut suuri ilo toimia. Nämä tytöt ovat äärimmäisen motivoituneita, kunnianhimoisia, taitavia ja energisiä persoonia, jotka ovat taanneet, että yhtäkään leiriä ei voi kutsua tylsäksi. Hienoa on myös ollut heidän esimerkillinen käyttäytymisensä niin treeneissä kuin niiden ulkopuolellakin, joka on antanut mallia myös nuoremmille ikäluokille kaikilla leireillä. Tällä Rovaniemen leirillä teimme monta erittäin onnistunutta harjoitusta, joista erityisesti jäivät mieleen Marian vetämä sprinttitreeni sekä viimeisenä päivänä vedetty määräintervalliharjoitus juosten laktaattimittauksilla. Etenkin sprinttitreenissä oli mahtavaa, kun pystyi itse olemaan enemmän urheilijan roolissa ja tarkkailemaan samalla Marian ja Eskon, jotka olivat samaan aikaan Rovaniemellä III-tason koulutuksessa, toimintaa ryhmän valmentajina. Tarkkailemalla muiden valmentajien toimintaa voi itse oppia hyvinkin paljon ja keskustelujen lisäksi tämä muiden tekemisen seuraaminen olisi myös tärkeää valmentajana kasvamisen kannalta. Lisävalmentajien ansiosta pääsin siis itse vetämään nuo molemmat treenit mukana Rovaniemellä, ja ne toimivat erittäin hyvin. Minulle on valmentajana kullanarvoista, että pystyn vetämään joitakin treenejä yhdessä urheilijoiden kanssa ja saan sitä kautta todellisen tunteen treenin toimivuudesta ja tehoista. Tämä seikka motivoi vahvasti myös omaa harjoitteluani, sillä urheilijat alkavat olemaan jo niin kovakuntoisia, että se vaatii koutsiltakin jo paljon jos haluaa pysyä perässä. Ja toisaalta, myös urheilijat ovat kiitelleet sitä, että treenaan toisinaan heidän kanssaan tai toimin esimerkiksi jäniksenä testijuoksuissa. Haaste on siis näin molemmin puolinen 😉

Minulle Rovaniemen reissu oli hyvä yhdistelmä käytännön valmennustehtäviä HS-leirillä sekä uuden valmennustiedon oppimista III-tason valmennuskurssilla. Kurssin pääteemoja olivat kilpailukauden suunnittelu, erilaiset hiihtotekniikat ja hiihtäjän terveyteen liittyvät asiat. Aikaa oli hyvin varattu myös kaikkien kurssilaisten syksyn aikana tehtyjen kehittämistehtävien läpikäymiseen. Itse olin valinnut kehittämiskohteekseni sprinttiharjoittelun. Siksi sainkin tehtäväkseni vetää HS-leiriläisille sprinttiluennon sekä -harjoituksen. Molemmat onnistuivat niin hyvin, että toteutan saman yhdistelmän myös omille valmennettavilleni juuri ennen joulutaukoa. Koko kurssi oli kaikkiaan erittäin motivoiva ja innostava. Oli hienoa päästä tekemään yhteistyötä niin monien eri valmentajien kanssa, toimia apuvalmentajana vanhimpien ja tavoitteellisten tyttöjen ryhmässä, pohtia syvällisesti eri hiihtotekniikoita (kun niitä harjoittelee sisätiloissa ja ilman suksia, on oikeasti pakko ajatella, mitä tekee), ymmärtää syvällisemmin psyykkisen valmennuksen merkitystä ja saada tärkeitä vinkkejä oman valmennuksen kehittämiseen.

Kiitos Marialle tästä mahdollisuudesta päästä jutustelemaan blogiin. Oli mahtavaa päästä seuraamaan myös treenejä Espoon Oittaalle (ja tosiaan haastamaan EHS:n junnuja nopeusvedoissa ;), pitää kokeilla tätä myös omien Ski Jyväskylän junnujen kanssa Joulutauon jälkeen Jyväskylässä. Toivotaan että lunta tulee, niin etelämmässäkin päästään vähän leveämmille laduille. Oikein hyvää joulua kaikille, kisoissa nähdään!

Anni & Maria

Lumileiri Saariselällä

Yksi syksyn kohokohdista on joka vuosi se, kun pääsee Lappiin lumileirille. Näin kävi tänäkin vuonna, vaikka lunta hetken aikaa ehti Espoossakin olla. Lumi kuitenkin katosi liian nopeasti, joten etelän pimeys ja vesisade oli ihanaa vaihtaa Saariselän hankiin ja pakkasiin marras-joulukuun vaihteessa. Tänä vuonna rikoimme lumileirillä kaikkia seuran ennätyksiä, sillä mukana leirillä oli yli 100 EHS:n hiihtäjää! Kuinka moni muu seura voi lähteä näin suurella porukalla leirille?! Jo lentokentällä tuli hieno fiilis, kun tuttuja hiihtäjiä tuli vastaan joka suunnasta. Oma ryhmäni oli leirillä mukana koko 19-henkisessä vahvuudessaan. Myös HS-ryhmä sekä 10-ryhmä olivat liikkeellä vähintään yhtä suurella kokoonpanolla. Torstain leiriviestiin saimmekin kasattua yhdeksän kuusihenkistä joukkuetta – eikä tässä edes ollut kaikkia urheilijoita mukana, sillä leirillä sattui muutamia sairastumisia. Tätä voisi koko maankin laajuudessa kutsua jo melko suureksi viestikisatapahtumaksi!

Omalta osaltani leiri oli hieman poikkeuksellinen, sillä jouduin kesken leirin karkaamaan muutamaksi päiväksi Rovaniemelle. Lähdin Rovaniemelle tällä kertaa siksi, koska siellä pidettiin maastohiihdon 3. tason valmennuskurssin lähijakso, joka keskittyi muun muassa leirivalmennukseen, kilpailukauden ohjelmointiin ja hiihtäjän terveyteen. Harmitti lähteä pois leiriltä, varsinkin, kun moni oli sitä mieltä, että en saa lähteä. Valmennuskurssi oli kuitenkin niin antoisa ja motivoiva, että olen tyytyväinen, että lähdin sinne. Sitä paitsi, se vaikuttaa suoraan urheilijoihini, sillä heihinhän tulen purkamaan kurssilta kerätyt opit ja motivaation.

Rovaniemelle lähtö tietysti vaati sitä, että ryhmäni leiriohjelma piti suunnitella niin, että kaikki ne harjoitukset, joissa minun on pakko olla, piti sijoittaa leirin alkuvaiheeseen. Käytännössä tämä tarkoitti tekniikkaharjoituksia ja nopeusharjoituksia, joissa oli tärkeä keskittyä tekniikkaan. Loppuleiriksi yritin suunnitella ohjelman niin, että olisin sinä aikana mahdollisimman tarpeeton ja huoltajat voisivat vetää kyseiset treenit. Päätin samalla muuttaa perinteistä tekniikkatreenikonseptia ja osallistaa nuoria enemmän itse harjoitukseen. Jaoin nuoret pienryhmiin, joista jokaiselle varattiin aikaa 30 minuuttia. Tässä ajassa ehti käydä läpi ja kuvata kaksi tekniikkaa, kolmas pelkästään kuvattiin. Koska 19-hengen porukalla videoiden katsominen yhdessä ei olisi olut missään määrin järkevää, saivat nuoret ohjeeksi ottaa tekniikkatreeniin puhelimensa mukaan. Vuorotelen jokainen ryhmäläisistä (tai se ryhmäläinen, jonka sormet eivät olleet umpijäässä) pääsikin opettelemaan tekniikan kuvausta ja valmentaja pystyi keskittymään tekniikkaan ilman, että sitä piti tuijottaa kameran läpi. Treenin jälkeen nuoret saivat tehtäväkseen analysoida ryhmissä omia videoitaan ja sen jälkeen tulla omien analyysiensä kanssa esittelemään ne minulle. Tämän jälkeen tekniikkaa pohdittiin vielä yhdessä. Oli hienoa nähdä, kuinka hyvin osa ryhmistä otti kopin tästä tehtävästä ja löysi tekniikastaan sekä hyviä juttuja, että jotakin kehitettävää.

Koska syksy on mennyt pitkälti urheiluravitsemuksellisissa merkeissä, päätin vihdoin pitää myös omille urheilijoilleni kattavan luennon urheiluravitsemuksesta leirin aikana. Luennolla keskityttiin energian saantiin ja sen riittävyyteen, sillä tämän olen huomannut olevan ongelma monen kestävyysurheilijan kohdalla. Vanhemmilta ja urheilijoilta saatu hyvä palaute ja konkreettiset muutokset lautasella ja esimerkiksi pidempiin lenkkeihin valmistautuessa olivat hyvä merkki siitä, että luennolle oli tarvetta.

Kiitos somen, leirille oli helppo pitää yhteyttä myös silloin, kun en ollut siellä fyysisesti paikalla. Oli helpottavaa, että alamäkitreenin jälkeen puhelimeen kilahti 11 viestiä kertoen, että ollaan ”suurinpiirtein ehjinä”. Myöhemmin selvisi, että treeniin mahtui ainakin sauvarikko, haljennut huuli sekä venähtänyt varvas. No, tekevälle sattuu… Myös muut lenkit menivät oikein mallikkaasti – kiitos kaikille niille nuorten ryhmän vanhemmille, jotka ottivat apuvalmentajan roolin leirillä. Pakkanen pakotti tekemään joitakin muutoksia ohjelmaan, mutta onneksi lähes kaikki treenit saatiin tehtyä suunnitellusti. Teho- ja nopeustreenejä jouduttiin hieman karsimaan kylmyyden takia, mutta PK:ta tuli senkin edestä.

Leirin pitkästä lenkistä minulla oli etukäteen jo sellainen aavistus, että se tulee joillakin karkaamaan käsistä. Eikä siinä olisi auttanut sekään, että olisin ollut tuona päivänä paikalla. Lumileirin pitkä-PK on tyypillisesti ollut sellainen lenkki, josta jää kerrottavaa seuraaville leireille saakka. Ihan ensimmäisellä Saariselän leirillä pidettiin pitkällä lenkillä taukoa latukahvilassa, joka ei lopulta ollutkaan latukahvila. Kartan mukaan se kyllä oli. Mentiin sisälle, osa riisui monot jalastaan ja lämmitti varpaita takkatulen lämmössä ja ihmeteltiin, miksei paikalla ollut muita. Kun pihaan kurvasi moottorikelkalla vihainen ulkomaalainen mies huutaen ja raivoten, tuli meille melkoinen kiire takaisin ladulle. Juttu on vuosien varrella värittynyt ja siitä ei enää ole täyttä varmuutta, oliko miehellä asekin mukana. Kaikenlaista 😀 Koska mehut ja munkit jäivät saamatta ja energiat alkoivat hiipua, jaettiin seuraavassa mahdollisessa autiotuvassa pari jäätynyttä suklaapatukkaa koko ryhmän kesken. Mikä voisikaan vahvistaa yhteishenkeä paremmin! Yhteishenkeä vahvistava (tai no, kuulemma lenkin aikana tunnelma kiristyi välillä suhteellisen paljon) lenkki koettiin leirillä myös pari talvea sitten, kun silloiset nuorten sarjalaiset lähtivät pitkälle lenkille tunturiin. Iltapäivä oli jo pitkälti illan puolella, ulkona pilkkopimeää, eikä nuorista ollut näkö- eikä kuulohavaintoja koko päivältä. Siinä vaiheessa, kun jo vakavasti harkittiin etsintäpartion lähettämistä nuorten perään, saivat he yhteyden erääseen valmentajistamme. Nuoret saatiin kartalle ja lopulta turvallisesti perille. Kyllä maistui suklaa ja saunominen sinä iltana. Viime vuonna halusin itsekin päästä mukaan ajettujen latujen ulkopuolelle suuntautuvalle lenkille ja lähdin seuran mieshiihtäjien kanssa tunturiin. Lenkkiin mahtui pimeyttä, umpihankea, tunturia ja laskettelurinnettä, mutta eksymisiltä vältyttiin. Osa huoltoporukasta vaikutti pettyneiltä, kun tällä kertaa lenkiltä palattiin ”jo” iltapäivän aikana. Osa oman ryhmäni urheilijoista närkästyi, kun tein pitkän lenkin mieshiihtäjien kanssa ja päättikin hiihtää huomattavasti enemmän kuin ohjelmaan oli merkitty. Minä en kuulemma uskonut, että he hiihtäisivät näin paljon. Tästä alkoi kierre, joka toivottavasti katkeaa jossain vaiheessa, sillä se ei oikein tue kisakauteen valmistautumista. Viime vuodenvaihteessa nimittäin päätimme sitten Ylläksen lomalla parin leirillä mukana olleen pojan kanssa rikkoa nuo lumileirillä tehdyt kilometriennätykset. Mittariin kertyi yli 100 km. Tämän vuoden lumileirillä puolestaan osa pojista halusi hiihtää tätäkin enemmän. En tiedä, olisiko pitänyt olla tyytyväinen vai järkyttynyt, kun pojat laittoivat leiriltä kuvan, jonka mukaan he olivat hiihtäneet 104 km. Seuraavana päivänä poikia vähän väsytti…

Lopuksi vielä kahden urheilijan kommentteja leiristä:

Mun mielestä leiri onnistui hyvin ja oli hauskaa. Kaikki treenit olivat kivoja ja sujuivat hyvin. Oli kiva saada videoitua tekniikkaa ja sain siitä ainakin hyötyä. Pitkä lenkki oli myös mukava treeni. Ladut oli huippukunnossa ja oli kiva hiihtää eri latuja eri lenkeillä. Vapaa-ajalla meillä oli hauskaa ja 10-hengen huoneistossa majoittuminen oli tosi kivaa. Ruokakin oli hyvää ja valmennus oli myös tosi hyvä! (Ida)

Saariselän leiri oli valtavan palkitseva. Ryhmä ja valmentaja olivat uskomattoman hyviä, joukkuehenki oli hyvä ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hiihto-olosuhteet olivat loistavia, vaikka tiettyinä päivinä oli kylmä. Mutta joka tapauksessa oli kivaa päästä pois Etelä-Suomen sadepäivistä. (Erik)

Uskon, että kaikki 17 muutakin urheilijaa olisivat kommentoineet, että leirillä oli hauskaa ja että leiri oli kokonaisuudessaan onnistunut. On hienoa valmentaa tällaista ryhmää, jossa ryhmähenki on näin hyvä. Vaikka Rovaniemen kurssilta oli hieman haikeaa lähteä etuajassa pois, oli mieletön fiilis palata leirille ja viimeisen illan venyttelyihin, jossa sain kuulla tiivistettynä leirin kulun ja tähtihetket. Mutta mikä viimeistään sai valmentajan hymyn korviin oli se, kun koko porukka venyttelyjen jälkeen ahtautui parille sohvalle laulamaan karaokea. Koskaan eivät ole ”My heart will go on” ja ”Lumi teki enkelin eteiseen” kuulostaneet niin hienoilta kuin meidän hiihtäjäkuoron laulamina. 😀 Näillä fiiliksillä jatketaan kohti alkavaa kisakautta ja leirien pariin palataan ensi vuonna.

 

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑