Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Valmennus

Onnistumisia ja innostamista 1-tason valmentajakursseilla

Viime syksynä sain Hiihtoliitolta mukavan pyynnön: lähtisinkö tulevan vuoden aikana kouluttamaan uusia 1-tason valmentajia Etelä-Suomeen. Tulijoita kurssille olisi Pääkaupunkiseudun ja Lahden alueelta kuulemma niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuisi yhdelle kurssille. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, totta kai lähtisin. Olin itse nauttinut liiton valmentajakoulutuksista niin paljon, että jos saisin saman innostuksenkipinän tartutettua johonkin uuteen valmentajaan, voisin olla enemmän kuin tyytyväinen. Hieman kuitenkin mietitytti, mitenköhän koulutus sujuu, kun sellaisesta ei ole juurikaan aiempaa kokemusta. Onneksi uusille kouluttajille järjestettiin kouluttajakoulutus, jossa monet asiat kuitenkin selvenivät. Kaikista parasta kuitenkin oli se, että sama pyyntö oli mennyt myös valmentajakollegalleni Sami Maunoselle. Myös Sami lupautui kouluttajaksi. Ja myöskin toiseksi kirjoittajaksi tähän tekstiin. 🙂 Ensikertalaisina toivoimme molemmat, että saisimme vetää koulutuksia yhdessä. Koulutukset onnistuivat paremmin kuin olimme haaveilleetkaan ja viimeisen koulutuspäivän jälkeen totesimmekin, että toivottavasti nämä eivät jääneet viimeisiksi yhteisiksi koulutuksiksemme.

”Kurssi oli paras käymäni valmennuskurssi ja sain paljon informaatiota sekä oppia lisää omaan työskentelyyni” palautetta kurssista

1-tason valmentajakoulutus on ensimmäinen Hiihtoliiton kolmiportaisesta valmentajakoulutuksesta, ja sen avulla valmentaja saa yleiskuvan hiihtourheilusta ja sen vaatimuksista. Kurssikuvauksen mukaan koulutuksen suoritettuaan valmentajan tulisi ymmärtää kokonaisvaltaista valmennusta ja osata suunnitella ja toteuttaa yksittäinen harjoitustapahtuma. Valmentaja myös oppii tietoja ja taitoja hiihdon harjoitteista ja opettamisesta, sekä ymmärtää lapsen ja nuoren kasvua ja kehittymistä sekä tiedostaa tunteiden ja vuorovaikutuksen merkityksen valmennustilanteissa. Etelän valmentajakoulutuksia pidettiin keväällä 2017 Espoossa ja Lahdessa. Näin kurssien päävetovastuutkin saatiin helposti jaettua kouluttajien asuinpaikkojen perusteella. Espoon kurssille osallistui 12 henkilöä, Lahteen puolestaan 14, mikä on kokonaisuudessaan oikein hyvä määrä uusia hiihtovalmentajia etelään. Osallistujista suurin osa oli lasten ja nuorten hiihtäjien vanhempia, osa nuoria kilpahiihtäjiä ja loppuosa (kouluttajat mukaan lukien) kaikkea tältä väliltä. Molemmilla kursseilla oli kaksi lähijaksoa (viikonloppu/neljä arki-iltaa), joista toinen pidettiin lumiseen aikaan ja toinen keväämmällä. Tai no, tänä keväänä luminen aika on ollut suhteellisen liukuva käsite… Toukokuun 6.-7. saatiin Lahden uusille valmentajille todistukset käteen ja 12.-13.5. oli sama edessä Espoossa. Seuraavassa Samin ja Marian ajatuksia valmentajien koulutuksesta.

Moikka Marian blogin lukijoille! Olen Sami Maunonen, 27-vuotias urheilusta ja valmentamisesta kiinnostunut Päijät-Hämeessä asustava turkulainen. Valmennuksen ja ylipäätään urheilun puolella ykkösjuttu on kestävyysurheilu ja etenkin maastohiihto. Pidän kuitenkin liikkumista ja liikettä itsessään suuressa arvossa ja koenkin edustavani valmentajana jonkinlaista ”uutta aaltoa” varsinkin näin perinteisen lajin parissa. Toimin Lahden Hiihtoseuran maastohiihtojaostossa Hopeasompa-ryhmän päävalmentajana ja myös Hiihtoliiton puolella olen mukana nuorten valmennustoiminnassa. Ja kuten Maria totesi, nyt on hypätty myös kouluttajan rooliin!

Menneenä talvena ja keväänä järjestetyt 1-tason valmentajakoulutukset ovat olleet huikea kokemus. Sekä Lahdessa että Espoossa mukana oli runsaslukuinen joukko koulutettavia ja meininki oli todella hyvä läpi koulutuspäivien. Liiton työskentelytapojen ja materiaalien osalta uudistettu koulutus oli meillä ensimmäisenä kokeilussa. Sekä omien fiilisten että saadun palautteen pohjalta uudistus on enemmän kuin toimiva! Uudessa koulutuksessa painotetaan paljon osallistujien osaamisen jakamista erilaisten vuorovaikutteisten opetusmenetelmien kautta. Tämän avulla saavutettiin hyvä ryhmähenki ja luottamuksen ilmapiiri, jossa sekä osallistujien että meidän kouluttajien oli helppo heittäytyä mukaan. Totta kai parannettaviakin asioita löytyy, mutta suunta on oikea 🙂

Hyvää ryhmähenkeä myös korostettiin monissa kurssipalautteissa. Onkin tärkeää, että heti kurssin alussa saatiin ryhmäytettyä osallistujia niin, etteivät he kokeneet ryhmätöitä ja -keskusteluja haastaviksi, vaan päinvastoin ymmärsivät, mikä rikkaus muiden valmentajien kanssa käydyt keskustelut ovat. Onneksi keskusteluja syntyi hyvin myös taukojen aikana, sillä yksi isoimmista miinuksista, joka tällaisessa oman kodin lähellä pidetyssä kurssissa on, on se, että kurssilaiset eivät majoitu samassa paikassa. Oman valmentajanurani aikana juurikin kaikista ruokapöytäkeskusteluista on saanut valtavan määrän hyviä ideoita myös omaan toimintaan. Toisaalta kurssilaisia kehotettiin pitämään yhteyttä ja rohkaistiin kyselemään apua muilta valmentajilta, jos joku asia mietityttää. Mielestäni yksi kurssin sanomista onkin se, että valmennuksen ollessa niin kokonaisvaltaista, kenenkään ei tarvitse hallita kaikkea yksin. On rohkeampaa pyytää tietyn erikoisalan asiantuntijoita apuun, kun yrittää selvitä liian vieraista asioista itse.

” Kiitos todella mukavista viikonlopuista! Kouluttajat olivat huippukivoja ja selvästi alan asiantuntijoita! Mukavaa että opittiin asioita myös muillakin tavoilla kuin dioja ja luennointia seuraamalla! Ryhmähenki oli loistava.” palautetta kurssista

Olen erityisen innoissani siitä, että uudentyyppinen koulutus keskittyy lasten ja nuorten valmennukseen kokonaisvaltaisesti. Varsinaista hiihtoharjoittelua käsitellään loppujen lopuksi melko vähän. Sen sijaan painotus on enemmänkin yleisesti valmennuksen perusasioiden sekä fyysisten ominaisuuksien ja taidon opettelussa. Lisäksi tärkeää on luonnollisesti muun muassa kasvun ja kehityksen vaikutusten ymmärtäminen ja huomioiminen. Seuraavilla koulutuksen tasoilla mennään syvemmälle hiihtoharjoittelun maailmaan ja syvennetään entisestään 1-tasolla opittuja tietoja ja taitoja. Kukaan ei ole hyvä hiihtäjä ennen kuin on yleistaitava liikkuja. Tämän faktan pohjalta koulutuksen tasot etenevät loogisesti. Lasten ja nuorten valmentajien ei tulisi pyrkiä tekemään kenestäkään ensisijaisesti kyseisen lajin urheilijaa, vaan tarjota mahdollisuus harrastaa mielekästä lajia turvallisessa ilmapiirissä. Tätä kautta lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus löytää se kuuluisa rakkaus lajiin ja motivaatio voi kantaa vaikka kuinka pitkälle. Urheilijakeskeisyys vs. Valmentajakeskeisyys. Tässä pohdittavaa myös kokeneemmille valmentajille!

Edellä mainituista asioista keskusteltiin koulutuksissa paljon ja vaikuttaa siltä, että koulutukseen osallistujat olivat yhtä mieltä monipuolisuuden ja harjoitusten mielekkyyden tärkeydestä. Kun harjoituksissa on hauskaa ja turvallista, ollaan jo isosti voiton puolella. Hauskaa ja turvallista oli mielestäni myös koulutustapahtumissa! Näiden isojen linjausten lisäksi sytyin suuresti päästessäni keskustelemaan esimerkiksi taitojen oppimisesta ja opettamisesta, voimaharjoittelusta sekä liikkuvuudesta ja liikkumisesta. Sanonta ”opettamalla oppii parhaiten” tuntuu pitävän ainakin allekirjoittaneen kohdalla paikkansa. Tein näiden koulutusten aikana paljon muistiinpanoja itselleni sekä tulevia koulutuksia että käytännön valmennustyötä silmällä pitäen.

”Opin paljon valmentamisesta. Tärkeintä on ehkä se, että sai rohkeutta valmentaa, itseluottamusta. Sai vahvistusta omille tiedoille ja olettamuksille, mutta myös paljon uutta tietoa.” palautetta kurssista

Vaikka positiivisen palautteen määrä jopa yllätti meidät, jatketaan tekemistä kuitenkin suomalaiseen tyyliin nöyrinä ja liikaa ylpeilemättä. Kehityskohteet on kirjattu ylös ja niitä tullaan pohtimaan jo seuraavien kurssien suunnittelussa. Meillä Samin kanssa seuraava yhteinen haaste on Pajulahti-Vierumäen maastohiihdon yläkoululeirityksen käynnistäminen. Yläkoululaiset ympäri Suomen voivat hakea leiritykseen mukaan, joten nyt äkkiä viimeisetkin hakemukset sisään! Hakuaika loppuu toukokuun loppupuolella. Voit kertoa, että olet kuullut, että leireillä on hyviä tyyppejä valmentajina 😉

Miksi valitsin tekstin otsikkokuvaksi sinivuokkoja? Sen lisäksi, että ihailin niitä viimeksi eilen metsässä, kuvastavat kukkaset mielessäni sitä, kuinka uudet valmentajatkin ovat nyt koulutukset myötä viimeistään puhjenneet kukkaan 🙂 Tsemppiä kaikille uusiin valmennushaasteisiin!

Maria & Sami

DSC_0302

 

Kevätkuulumisia ladulta ja sen sivusta

Melkein kaikilla valmennettavillani varsinainen kisakausi päättyi viimeistään Kontiolahden SM-kisoihin. Sen jälkeen minunkin oli hyvä jättää talvikengät ja untuvatakki odottamaan ensi talvea ja siirtää ajatukset kohti kevättä. Kevät ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoittanut sitä, että olisin pysynyt poissa ladulta. Monet hiihtäjät karkaavat huhtikuussa viettämään siirtymäkautta ulkomaille tai vähintäänkin unohtavat hiihdon hetkeksi. Sitten on meitä, jotka haluavat olla ladulla viimeiseen saakka. Onneksi siihen oli tänä vuonna mahdollisuus ja sain viettää ison osan huhtikuusta Pohjois-Suomen hangilla. Tässä keväässä on muutenkin ollut monta syytä hymyyn. Tässä tärkeimmät poiminnat huhtikuulta – hiihtäjien ja valmentajien lomakuulta.

IMG-20170414-WA0017

Ylläksen reissu, Ylläs-Levi ja Lapponia

Kontiolahden jälkeen etelässä ehti käydä kääntymässä kolmen päivän ajan, minkä jälkeen auto starttasi taas kohti pohjoista. Vuorossa oli lomasta ja keväthangista nauttimista sekä huoltohommia niin Ylläs-Levi-hiihdossa kuin Lapponia-hiihdossa. Ilmoittauduin itse mukaan Suomen ensimmäiseen Visma Ski Classics kisaan Ylläkseltä Leville jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella. Olisi ollut hienoa päästä mukaan hiihtämään, sillä rata oli haastava, maisemat hienoja, sää täydellinen ja iso määrä kovia nimiä mukana kisassa. Kuten jo moneen kertaan todettu, murtunut käsi kuitenkin esti kovemmat hiihtelyt tältä talvelta. Onneksi pääsin silti osallistumaan kisaan huoltajan roolissa, sillä veljeni hiihti sen. Tai no, onneksi ja onneksi. Parkkeeraaminen epämääräisille paikoille ja ajaminen vieraissa paikoissa kun tunnetusti ovat vahvuuksiani 😉 Pahoin pelkään, että kisassa rankka rata olisi saattanut aiheuttaa minulle saman kohtalon kuin Miikalle. 55 kilometriin saakka hiihto kulki hyvin, mutta sen jälkeen totaalinen seinä tuli vastaan. Katsojalle nämä tapahtumat eivät (onneksi) välittyneet, vaan kisan viimeiset hetket ja maailman kärkihiihtäjien maaliintulot oli kiva seurata Levin maalialueella auringonpaisteessa. Miikan sippaaminen ei kuitenkaan näkynyt enää seuraavana päivänä ladulla, vaan sunnuntain ”kevyestä PK-lenkistä” tuli minulle käytännössä 3.30h tehoharjoitus. Käsi kuitenkin kesti jo hyvin – käden takia romahtanut kunto puolestaan ei…

Muutaman hiihtopäivän jälkeen olkapäälle teki hyvää pitää myös taukoa urheilusta, joten en pahastunut ollenkaan, kun huoltohommat jatkuivat tiistaina Lapponia-hiihdossa. Napapiirin Kuljetuksen kapteeni Ari Luusua nimittäin palkkasi minut yhdelle päivälle juottajaksi Lapponiaan. Juuri tuona tiistaina joukkueella oli valitettavasti epäonnea matkassa, kun sekä Arilta että Ristolta katkesi sauva. Tästä huolimatta päivän sijoitukset olivat kirikamppailun jälkeen 4. ja 3. Kolmipäiväisessä kokonaiskilpailussa Napapiirin Kuljetuksen panos oli varsin vahva: ykkösjoukkue (Aino-Kaisa, Ari ja Risto) voitti reilusti joukkuekilpailun ja kakkosjoukkue (Hennariikka, Sami ja Harri) oli viides. Voisi sitä kevätpäivän huonomminkin viettää kuin Pallaksen ja Oloksen maisemissa tämän tasoisia urheilijoita huoltaessa! 🙂

DSC_0399

Mitalikahvit

Meillä on jo usean vuoden ajan ollut urheilijoideni kanssa perinteenä, että kausi päätetään mitalikahveihin. Suut hymyssä ja maha täynnä makeaa on hyvä aloittaa siirtymäkausi. Lupasinkin ennen kisakauden alkua kaikille EHS:n HS- ja nuorten ryhmien urheilijoille, että jokaisesta SM-mitalista tulee yksi kakku mitalikahveille. Tammikuussa moni urheilijoista oli kovinkin huolissaan: ”voitko sä ollenkaan leipoa kakkuja tolla kädellä?!” Onneksi käsi parani, sillä kakkuja piti leipoa paljon! Koska valmennuksen tason laskeminen ei ole vaihtoehto, ensi vuonna pitääkin miettiä, voiko kakkuja lupailla enää samalla kriteerillä – seitsemän kakun leipominen (ja kuljettaminen!) ei nimittäin enää ollut ihan kevyt suoritus. Hienoja ja hyviä niistä kuulemma kuitenkin tuli 🙂

DSC_0379

Personal trainerilta vinkkejä omaan treeniin

Keväällä oli hyvä hetki myös pysähtyä miettimään, miten minä itse oikein treenaan ja onkohan siinä mitään järkeä… Kynnys lähteä ensimmäisen kerran salille oli varsin korkea. Mitä jos hajotan käden uudestaan ihan vaan omaa tyhmyyttäni? Pohdin tätä ääneen oikeassa paikassa ja väikkäriohjaajani ehdotti, että kävisin salilla hänen tuntemansa personal trainerin kanssa. PT:lta sain hyviä vinkkejä olkapään kuntouttamiseen ja käsitreeniin, mutta paljon myös jalkatreeniin, sillä se on aiemmin jäänyt liian vähiin. Nyt kyykyn tekniikat saatiin kohdalleen ja toistoja alle – sillä seurauksella, että jalkalihakset muistuttivat olemassaolostaan seuraavana, sitä seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja esimerkiksi rappujen käveleminen oli mahdotonta. Jatkossa lupaan itselleni, ettei näin pitkiä treenitaukoja pääse tulemaan. Mutta katsotaanpa vaan, miltä jaloissa tuntuu, kun ensi viikolla kaapin pohjalta kaivetaan niin suunnistus- kuin pyöräilykengätkin…

Rukan keväthanget

Kaverini lohdutti minua tammikuussa sillä, että ihan varmasti käsi on keväthankiin mennessä jo siinä kunnossa, että sillä voi hiihtää ja silloin saan ehdottomasti tulla kylään hänen luokseen Rukalle. Siksi lähdinkin huhtikuun viimeisenä maanantaina kohti Rukaa kyläilemään, hiihtämään, etätöihin ja lepolomalle. Kolme ensimmäisenä mainittua onnistuivat mainiosti, mutta sitä hetkeä odotan edelleen kuumeisesti, kun pääsisi lepäämään ja nukkumaan univelkoja pois. Ehkä vielä joku päivä. Hiihtämisen lisäksi uskaltauduin pitkän tauon jälkeen Rukalla myös rinteeseen – olipa kivaa!

Ravitsemustutkimus

Vaikka työpaikalla jossain vaiheessa alettiin jo epäillä, teenkö talvella muuta kuin hiihdän ja valmennan, niin vastaus on edelleen ehdottomasti kyllä. Epäilijöille tiedoksi, että töitä voi onneksi tehdä myös etänä. Ja jos sitäkin epäilee, niin viime vuoden työhommiin liittyvä artikkeli julkaistaan toivottavasti pikapuoleen lehdessä. Hiihtoliiton valmentajaseminaariin 29.-30.4. osallistuneet kuulivatkin jo joitakin poimintoja tämänhetkiseen tutkimukseeni liittyen, mutta suuremmalle yleisölle kestävyysurheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaamisen ongelmakohdat ja yleinen taso paljastetaan kesän aikana. Tämän aiheen parissa riittää tekemistä, etenkin urheilijoiden osalla!

Uudet valmennuskuviot

Toukokuussa alkaa uusi hiihtokausi, joka tuo tullessaan monia uusia juttuja niin omassa seurassa kuin muuallakin. Henkilökohtaisten valmennettavieni määrä kasvaa yhdellä mieshiihtäjällä, ja kaikkiaan omia valmennettavia on tulevalla kaudella viisi. Kaikki urheilijat ovat innostuneita ja motivoituneita huipputyyppejä, mikä innostaa myös valmentajaa. Innostava, aivan uusi kuvio on myös Pajulahden ja Vierumäen maastohiihdon yläkoululeiritys, josta vastataan tulevalla kaudella Sami Maunosen kanssa Hiihtoliiton lajivalmentajina. Uskon, että tästäkin tulee sellainen kokemus, jota en missään nimessä haluaisi jättää väliin. Nyt vielä viimeiset harjoitussuunnitelmat työn alle ja kohti kautta 2017-18 🙂

DSC_0467

65 päivän jälkeen taas syytä hymyyn

Jos joku olisi kaksi kuukautta sitten sanonut, että maaliskuun 19. päivä henkilökohtainen valmennettavani voittaa SM-kultaa ja minä pystyn lähes kivuttomasti hiihtämään kahdella sauvalla, en olisi uskonut. Tai no, ensimmäistä olisin toki sydämeni pohjasta toivonut, mutta oman hiihdon suhteen olin jo luovuttanut. Piti mennä ainakin pääsiäiseen saakka, ennen kuin hiihtoa saisi edes ajatella. Mieli painui välillä väkisinkin maahan, vaikka yritti ajatella positiivisesti.

Lähdettiin Rebecan kanssa kovin odotuksin Rovaniemelle Nuorten SM-kisoihin. Epäonnistumisia ja huonoa onnea piti olla jo riittävästi takana ja lauantai olisi se päivä, jolloin kaiken pitäisi onnistua. Näin ei käynyt. Päivä päättyi taas uusiin pettymisiin. Mieleen tuli väkisinkin ajatus, joka jäi pyörimään päähän koko päiväksi ja yöksi: mitä me ollaan tehty väärin? Oliko sittenkin virhe tehdä hieman erilaisempi kisoihin valmistava viikko, vaikka kaiken järjen mukaan sen piti olla hyvä ja toimiva? Mistä kaivaa motivaatio vielä sille matkalle, jonka ei lähtökohtaisesti pitänyt olla yhtä hyvä kuin lauantain?

Sunnuntain kisassa näki kuitenkin alusta saakka, että tänään on Rebecan päivä. Jossain vaiheessa ykkössija näytti karkaavan liian kauas, mutta mitali olisi joka tapauksessa mahdollinen ja aivan huikea saavutus. Mutta reilu kilometri ennen maalia kuulutukset kertoivat, että ykkössijasta taistelee tänään kaksi urheilijaa. Enempää ei tarvinnut kuulla, tiesimme maalialueella heti, että Rebecca on nostanut itsensä kultataisteluun. Kun tytöt luistelivat maalialueelle, meinasi valmentajalta lähteä sekä ääni että jalat alta. Rebecca taistelee kultamitalista vielä parisataa metriä ennen maalia! Tiesin, että jos tytöt tulevat maalisuoralle yhdessä, ei voittajasta tule olemaan epäselvyyttä. Valtavan määrän nopeustreenejä on nyt maksettava itsensä takaisin. Näin kävi. Vastaavaa sanoinkuvaamatonta onnentunnetta ei voi kokea kuin urheilun kautta. Jos valmentajasta tuntui tältä, voin vain kuvitella, millainen fiilis urheilijalla oli. Jokainen, joka kuuli espoolaisten riemunkiljahdukset maalialueella sunnuntaina, ymmärtää, kuinka iso juttu voitto oli. Lupaan ajatuksissani palata tähän hetkeen aina silloin, kun valmentaminen jostain syystä tökkii.

IMG-20170319-WA0003
Maalihali (kuva: Viestintäpalvelu Heidi Lehikoinen)

Heidi Lehikoinen onnistui tallentamaan urheilijan ja valmentajan ensikohtaamisen heti maalilinjan ylityksen jälkeen (joskin näyttää siltä, että yritän kuristaa Rebecan 😀 ). Kuvitelkaa kuvaan valtava määrä kiljumista, huutoa, nauramista ja onnenkyyneleitä, niin se pääsee entisestään oikeuksiinsa.

Olkaluumurtuman takia luulin tammikuussa, että tämän talven hiihdot on hiihdetty. Masentavaa ja harmittavaa, mutta ei kai muu auttaisi kuin kääntää ajatukset kohti ensi kautta. Pari viikkoa sitten kyllästyin kävelylenkkeilyyn ja kuntopyörään ja palasin ladulle yhdellä sauvalla. Voi mikä hapotuksen määrä! Ehtiipä kunto romahtaa hävyttömän lyhyessä ajassa. Yhdellä sauvalla hiihtäminenkin oli kuitenkin jo tyhjää parempaa ja Rovaniemellekin lähdin sillä ajatuksella, että siellä hiihtelisin helppoja latuja sauvoitta tai yhdellä sauvalla vielä kolmen lomapäivän ajan kisojen jälkeen. Sunnuntain kisojen jälkeinen tunnemyrsky sai kuitenkin ottamaan ladulle yhden sauvan sijaan molemmat sauvat. Ja kaiken lisäksi hiihto onnistui hyvin! Ensin kevyesti hiihdellen tasaisella. Seuraavalla kerralla helpohkossa, mutta mäkisessä maastossa vuorohiihtäen. Keskiviikon huipensin siihen, että kävin lenkin lopussa hiihtämässä yhden osion viikonlopun SM-ladusta. Eipä sattunut pahemmin ja mikä parasta, etukäteen pelkäämääni alamäkikammoa ei ollut sittenkään tullut.

Jos mitään takapakkia ei tule, sain käden lopulta paljon nopeammin takaisin käyttöön, kuin uskalsin toivoakaan. Tästä onnellisena on hyvä palata takaisin kotiin – ”nauttimaan” etelän viimeisistä lumista… Arvatkaapa muuten, mikä on takuuvarma kevään merkki? Pisamat nenänpäässä sekä vuodesta toiseen yhtä hurmaava piporaja otsassa. Onneksi huhtikuussa Lapin keväthangilla on vielä mahdollista tehdä kyseiselle rajalle jotain. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pikkuveljeni onnistuu poistamaan rajan ja saamaan tilalle hyvän rusketuksen, mutta minulla se vaan pahenee entisestään ja naaman värisävy on lähinnä puna-valkoinen. Elämä on epäreilua 😀 Pikkuveljestä puheen ollen lauantainakin oli kisoissa onneksi myös vähän syytä hymyyn, sillä pertsan kisassa Miikan hiihto alkoi pitkästä aikaa näyttää paremmalta. Suksilla ei saisi spekuloida, mutta olisipa niissä ollut edes aavistus pitoa, niin hiihto olisi ollut helpompaa… Sotilaiden SM-kisoissa kulku jatkuu hyvänä. Monen kuukauden sairastelun ja normaalista poikkeavien valmennusratkaisujen jälkeen (treenin ja tehojen määrä rajusti alas) alkaa tuntua siltä, että taudit on vihdoin selätetty.

DSC_0330

DSC_0342
Myös SM-kultamitalistin valmentaja palkittiin – kalapuukolla 🙂 Urheilijoilla oli neljä vaihtoehtoa, johon tätä käyttää: 1) ranteet auki, kun urheilijat pärjäävät huonosti, 2) selkäänpuukottamiseen, 3) jännitystä elämään ja puukko käsimatkatavaroihin kotimatkalla ja 4) siihen, mihin se on tarkoitettukin, eli kalojen fileointiin. Valitsin vaihtoehdon neljä ja lähdin heti sunnuntai-iltana etsimään parhaita pilkkipaikkoja Kemijoelta.

Espoon Hiihtoseuran juhlaa Hopeasommissa 2017

Viime vuonna Kuopion Hopeasompien jälkeen luotiin toisen Hopparivalmentajamme Timon kanssa selkeät tavoitteet tälle kaudelle: EHS on seuraavissa Hoppareissa toiseksi paras seura henkilökohtaisten kisojen pisteiden perusteella ja paras seura viestipisteissä. Viime vuonna olimme vastaavissa kategorioissa kolmanneksi ja toiseksi parhaat seurat. Lempäälän Hoppareissa urheilijat ylsivät huikeisiin suorituksiin ja edellä mainitut tavoitteet täyttyivät! Ei liene epäselvää, mitkä tavoitteemme ovat ensi kautta ajatellen. #roadtokuhmo ja treeni ykkössijojen turvaamiseksi alkakoon!

Hopeasommat ovat nuorille hiihtäjille kauden tärkeimmät kisat – kisat, joista puhutaan koko kauden ajan ja joissa halutaan menestyä. Siksi peli onkin niin raakaa. Aikuiset ja nuoret saavat mahdollisuuksia onnistua useammissa kisoissa, HS-ikäisillä on vain yksi selkeä pääkisa, ellei KLL-kisoja myös lasketa mukaan. Pitää siis toivoa, että talven aikana pysyy terveenä, jotta on kunnossa Hoppareissa. Hoppareiden osallistujamäärät pyörivät isoimmissa sarjoissa edelleen sadan tuntumassa, mutta valitettavaa on se, että tänä vuonna M13-sarjassa osallistujamäärä oli tippunut jo 81:een. Tosiasia on se, että niihin lukemiin, joita tuloslistoilla oli silloin, kun itse hiihdin Hoppareita, tuskin koskaan enää päästään (120+). Pientä nostoa määriin olisi kuitenkin hyvä saada, jotta olisi varmasti turvattua, että hyviä hiihtäjiä nousee aikuisten sarjoihin saakka jatkossakin. Mikä muu kisoissa on muuttunut 2000-luvun alusta? Muiden valmentajien kanssa pohdittiin tätä lauantai-iltana ja vastauksia nousi ilmaan kaksi: kisadiscoja ei ole näkynyt kisaohjelmassa hetkeen, eikä kukaan enää taida majoittua koulumajoituksissa. Yksi asia ei takuulla ole muuttunut mihinkään: urheilijoiden vanhemmat käyvät yhtä kovilla kierroksilla ennen kisaa kuin jo vuosikymmeniä sitten.

EHS:ta oli Lempäälän Hoppareissa mukana iso ja iskukykyinen joukkue. Perjantaina hiihdettiin sprintit perinteisellä. Espoolaisittain sprintit lähtivät hyvin käyntiin, vaikka muutamia valitettavia sattumia kisan aikana tapahtuikin – pyllähdysten ja hiihtotaparikkeiden muodossa. Rata S-mutkineen ei ollut helppo, minkä vuoksi useampikin hiihtäjä otti viikonlopun aikana lähituntumaa latuun. Espoolaissuoritukset perjantaina olivat seuraavat:

N14: 24. Pinja, 30. Victoria, 38. Heta, 45. Annu, 53. Anni, 80. Noora, 82. Hilda

M14: 4. Ike, 6. Topias, 47. Anton, 49. Elliot, 68. Christoffer, 75. Elias

N16: 15. Ida, 40. Vilja, 69. Meri, 99. Taru

M16: 12. Oskari, 22. Eemeli, 23. Patrik, 126. Otto

Lauantaina puolestaan hiihdettiin normaalimatkan kisat vapaalla väliaikalähdöllä. Lauantai-illalla espoolaisväriä nähtiin palkintojenjaoissa paljon, sillä tuloksellisesti päivä oli mainio. Palkinnoille hiihtivät seuraavat urheilijat:

N13: 8. Annu, 10. Noora

M13: 11. Anton, 17. Elliot

N14: 12. Anni, 24. Victoria

M14: 3. Ike, 7. Topias

M15: 3. Oskari, 23. Eemeli

N16: 11. Vilja, 12. Ida, 21. Aino

M16: 23. Patrik

Mahtavia venymisiä ja itsensä ylittämisiä tapahtui totta kai myös palkintosijojen ulkopuolella ja nämä olivat kaikki aivan yhtä tärkeitä suorituksia kuin palkinnoille yltäneet hiihdot!

Sunnuntai huipensi kisat, koska silloin vuorossa olivat viestit. Ääntä ei ole enää jäljellä ollenkaan, se jäi jo aamupäivällä ladun varteen. Mutta kaikki huuto ja kiljuminen oli ehdottomasti sen arvoista – sekä tytöt että pojat 14-sarjoissa ottivat voitot Espooseen! Onnea urheilijat ja Timo-valmentaja! Poikien kohdalla mitali oli alusta asti melko varma, mutta tytöt tekivät kisasta äärimmäisen jännittävän. Onneksi Victorian hirmuhiihto osui juuri tälle päivälle. Toinen hirmuhiihto nähtiin M16-sarjassa, jossa Patrik nosti joukkueen sijoitusta kakkososuudella yhdeksän sijaa ja oli osuusajoissa nopein. Lopulta pojat olivat viestissä viidensiä, mikä on kova suoritus. Myös tyttöjen 16-sarjan ykkösjoukkueen seitsemän sija oli loistavien hiihtojen tulos. N- ja M14-sarjoissa Espoolla oli molemmissa sarjoissa myös kakkos- ja kolmosjoukkueet sekä 16-tytöissä kaksi joukkuetta. Yksi päivän hienoimmista suorituksista oli mielestäni ehdottomasti myös se, että 11-vuotias Hilla suostui aamulla siihen, että hän ankkuroi 16-tyttöjen kakkosjoukkueen, sillä muuten viesti olisi jäänyt kesken, koska yksi hiihtäjistä sairastui yöllä. Hyvä Hilla!

img_pqaf6r

Kisoissa toimin valmentajan roolin lisäksi EHS:n joukkueenjohtajana. Nyt sunnuntai-iltana tunnelma on onnellinen, mutta äärimmäisen väsynyt. Kun selviää kolmipäiväisten kisojen joukkueenjohtajan roolista ja etenkin viestipäivästä ja sen valinnoista ja viime hetken muutoksista hengissä, voi ainakin olla varma, että ensi viikolla ei arjessa tule mitään yhtä suuria henkisiä paineita vastaan. Eikä puhelin takuulla soi yhtä usein. Työpäivät ovat myös huomattavasti lyhyempiä kuin kisapäivät. Onneksi Hopparit on vain kerran vuodessa! 😀

Tässä vielä linkki kisojen viestivideoon. Täältä pääsee siis nauttimaan kisan tunnelmasta ja hienoista selostuksista. Omaa mieltä lämmittää etenkin omien valmennettavieni meno kohdasta n. 4:14:00 alkaen 🙂 Samalla fiiiksellä sitten jatketaan Nuorten SM-kisoissa Vierumäellä ja Rovaniemellä maaliskuussa.

PM-kisat Norjassa

Viime viikonloppuna (27.-29.1.) hiihdettiin nuorten Pohjoismaiden mestaruuskisat Norjassa. Kilpailu oli ensimmäinen tämän tasoinen arvokisa, johon pääsin henkilökohtaisena valmentajana osallistumaan. Totta kai toivon ja teen parhaani sen eteen, että tämä oli vasta alkua ja vastaavia kisoja tulee vielä paljon niin Rebecalle kuin muillekin valmennettavilleni. Suurin osa urheilijoista oli matkassa ilman omia valmentajia ja huoltajia ja ihan takuuvarmasti Rebeccakin olisi pärjännyt siellä liiton valmentajien kanssa. Mutta koska nyt oli kuitenkin mahdollisuus lähteä mukaan reissuun (ja vieläpä Norjaan 🙂 ), kannatti siihen tarttua.

Kun toukokuun alussa istuttiin Rebecan kanssa alas suunnittelemaan tulevaa kautta, nousi kauden yhdeksi selkeistä tavoitteista yksi asia: päästä mukaan Suomen joukkueeseen Pohjoismaiden mestaruuskisoihin. Joukkueeseen pääsy tuntui vielä tammikuun alussa varmalta. Sitten alkoivat erilaiset koettelemukset. Ensin vääntyi peukalo treeneissä ennen Jämin Suomen Cuppia, sitten juuri ennen Äänekosken Nuorten SM-kisoja kurkku tuli kipeäksi ja olo huonoksi. Valitettavasti juuri Äänekosken kisat olivat yksi tärkeimmistä näyttökisoista PM-joukkueeseen. Lauantaiksi olo kuitenkin parani sen verran, että päätettiin, että sprinttiin voi lähteä mukaan. Sunnuntain kisaan liittyi pelkkiä riskejä: hiihdä kisa ja sairastu – tai jätä kisa hiihtämättä ja putoa liian vähäisten näyttöjen takia PM-joukkueesta. Koska terveydellä ei kuitenkaan saa leikkiä, jätettiin kisa väliin ja toivottiin, että sprintin hyvät näytöt sekä Jämin kisat riittävät tuomaan paikan PM-joukkueessa. En muista, koska jokin asia on viimeksi jännittänyt niin paljon kuin päätöksen odottaminen joukkueen kokoonpanosta. Riemu olikin valtava, kun tieto joukkueeseen pääsystä tuli. Hymy meinasi alkuviikosta vielä moneen otteeseen hyytyä, kun yritin etsiä siedettävän hintaisia lentoja ja hotelleja muutaman päivän päähän. Lopulta nekin järjestyivät ja torstaiaamuna hyppäsin Oslon koneeseen.

Kisat hiihdettiin Orkangerissa, noin tunnin ajomatkan päässä Trondheimista. Vaikka olen matkustanut Norjaa ristiin rastiin ja asunutkin siellä, oli Orkanger minulle täysin uusi tuttavuus. Lunta ei sielläkään ollut juuri lainkaan, mutta muuten kylä (kaupunki?) oli oikein sympaattinen ja kaunis (artikkelikuva otettu Orkangerista torstai-illan iltalenkillä – maisemat auringonlaskussa 5/5). Kisapaikalla lunta oli sen verran, että maisema näytti talviselta ja vitosen latu ja hyppyrimäet oli saatu kunnostettua. Maastohiihtäjien lisäksi myös mäkihyppääjät ja yhdistetyn urheilijat kisasivat Norjassa PM-mitaleista.

dsc_0079

Hiihtäjien kisat käynnistyivät perjantaina sprinteillä. Lähes kaikki suomalaiset pääsivät karsinnasta erävaiheisiin. Erissä nähtiin kovia taisteluita, joista valitettavan moni päättyi maalikurotuksessa useimmiten norjalaisen tai ruotsalaisen eduksi. Stadionalueen mutkat koituivat monen suomalaisen kohtaloksi – vauhti hidastui niissä liikaa ja vastustaja sai kuitattua enemmän vauhtia maalisuoralle. Tästä viisastuneena viime maanantain yhteistreeneihin lähti mukaan kasa tötsiä, joita kierrettiin ja kaarrettiin niin kauan, kunnes kaikki selvisivät mutkista ongelmitta. Näin kovassa seurassa jatkopaikoista taistelemistakin voi kuitenkin pitää jo hienona suorituksena. Erähiihdot olivat myös hyvää treeniä tulevaisuutta varten, sillä ei tällaisia tiukkoja kisoja juurikaan pääse Suomessa hiihtämään. Nuorten SM-kisoissakin porukka useimmiten hajosi jo lähtösuoran jälkeen, eikä kuuden hiihtäjän kirikamppailuita päässyt syntymään. Perjantain parhaista suomalaissuorituksista vastasivat Miska Poikkimäki (3.) ja Josefiina Böök (5.). Välieriin saakka pääsivät lisäksi Annu, Leo ja Emil. Rebecca putosi niukasti välieristä, sillä hän hiihti alkuerässään kolmanneksi ja oli kokonaistuloksissa lopulta 15. Perjantaihin mahtui myös pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Toivoin kovasti, etten enää joutuisi näkemään kaatumisen aiheuttamia murtumia urheilijoilla, mutta toisin kävi. Nooran kisat loppuivat käytännössä ennen kuin ne edes ehtivät alkaa. Onneksi murtunut sormi kuitenkin ilmeisesti paranee melko nopeasti eikä hidasta treenaamista samalla tavalla kuin omaa menoa haittaava murtunut olkapää.

Lauantaina hiihdettiin vapaalla normimatkan kisat. Rata ja keli olivat tosi nopeita, minkä vuoksi esimerkiksi parhaat kolme suomalaistyttöä mahtuivat kahden sekunnin sisään. Tiia Olkkonen oli kisassa kuudes, Josefiina seitsemäs ja Rebecca yhdeksäs. Vielä hetki ennen maalia Rebecca taisteli itsekin kuudennesta sijasta, mutta valitettavasti selkä meni pahaan kramppiin noin puoli kilometriä ennen maalia, mikä hidasti hiihtoa. Poikien puolelta Miskalla oli kotiintuomisena lauantaina hopeinen mitali. Myös Petteri (8.) ja Emil (9.) hiihtivät kymppisakkiin. Lauantai-ilta päättyi bankettiin ja palkintojen jakoon. Banketissa suomalaisvalmentajien pöydässä yksi kuumimmista puheenaiheista oli norjalaisten ruokien hinta. Kisapaikalla päivällinen maksoi 31 €, lounas muutaman euron vähemmän. Onneksi heitin laukun pohjalle eväitä jo Suomessa, sillä minkäänlainen nälkä ei olisi saanut minua maksamaan lihapullista ja keitetyistä perunoista 31 euroa. Huh! 😀 Ja lounas tunnetusti Norjassa on pelkkää leipää (paitsi kisapaikalla myös nakkeja ja ranskalaisia), joten senkin osalta eväät olivat varma ja lompakkoystävällinen valinta. Ensi vuoden PM-kisat järjestetään Vuokatissa. Valmentajat jo suunnittelivat, että siellä voisi ruokalistalla olla pelkkää mämmiä – hyvään hintaan totta kai. Norjalaiset kisajärjestäjät osoittivat kauniin eleen urheilijoita kohtaan, sillä jokainen kilpailija palkittiin banketissa. Se taisi järjestäjiltä kuitenkin unohtua, että tällainen palkintojenjako venyy väkisinkin myöhään, ja urheilijoiden pitää olla lähtöviivalla aikaisin seuraavana aamuna…

Sunnuntaiaamuna vuorossa olivat viestit. Viestipäivä on aina jännittävä ja ainakin tyttöjen joukossa selvää hermostumista oli havaittavissa. Rebecca toi tytöt kuitenkin loistavalla hiihdollaan kakkosena vaihtoon aivan kärjen tuntumassa. Josefiina nosti omalla osuudellaan tytöt kärkeen. Takaa tuli kuitenkin valtavan kovia tyttöjä ja lopulta kaikkensa antanut Tiia toi joukkueen viidentenä maaliin. Ruotsi vei voiton, Norjan ykkösjoukkue oli toinen ja kakkosjoukkue kolmas. Poikien puolella tiukan kisan voiton vei Norja ja heti perässä olivat Ruotsi ja Suomi joukkueella Emil, Petteri ja Miska. Suomen kakkosjoukkue (Olli, Arsi, Leo) oli kisassa seitsemäs. Kaikkien kisapäivien tulokset löytyvät täältä:

http://www.skiforbundet.no/nordisk/results/

Kokonaisuudessaan kisat menivät Suomen joukkueelta mainiosti ja toivat urheilijoille kokemusta Suomen edustamisesta arvokilpailuissa ja ulkomailla kisaamisesta. Myös uusia tuttavuuksia ulkomaalaisten urheilijoiden kanssa solmittiin. Rebecan valmentajana olin todella tyytyväinen siitä, kuinka hän onnistui tekemään tähänastisen kauden ehdottomasti parhaat suorituksensa Norjassa. Mitä muuta kisoista jäi mieleen? Muutamaankin otteeseen pohdittiin sitä, onkohan suomalaisten hiihtoihmisten pipo liian kireällä. Norjan tulospalvelu toimi etenkin sprintissä vähän miten sattuu ja aikataulu sekosikin täysin, kun tuloksista ei saatu selvyyttä. Suomalaisten leirissä tuhistiin ja puhistiin ja kotimaastakin tuli paljon viestejä, että mikä vaivaa livetuloksia? Norjalaiset tuntuivat ottavan asian paljon tyynemmin. Pipoa kiristivät myös norjalaiset alkuverryttelijät ja turistihiihtäjät, joita oli pilvin pimein kisaladulla normimatkan kilpailun aikana. Kun Suomessa latu suljetaan ennen kilpailua, se todellakin suljetaan hiihtäjiltä. En sitten tiedä, kumman maan malli on parempi, mutta luultavasti jokin kultainen keskitie olisi näidenkin ääripäiden väliltä löydettävissä. PM-kisojen jälkeen ehti tehdä kolme ja puoli tiivistä työ- ja valmennuspäivää etelässä. Nyt mennään taas, tällä kertaa suuntana Keuruu ja SM-kisat.

Valmentajakollegoista voimaa valmentamiseen

Mahtavat valmentajakollegat ovat yksi valmentamisen parhaista puolista. Suomi on täynnä hienoja valmentajia ja aina löytyykin joku, jonka kanssa jakaa valmennuskokemuksia ja jolta kysyä tarvittaessa apua. Kaikista parasta kuitenkin on, kun valmentajakollegasta saa vielä hyvän ystävän. Vierailevana tähtenä blogissa onkin tällä kertaa Anni Ruostekoski. Ajatus yhteisestä tekstistä heräsi jo aiemmin, mutta säästettiin jutun suunnittelu siihen, kun Anni palasi Itävallasta hiihtokongressista ja oli luonani kyläilemässä. Samassa reissussa hän pääsi myös seuraamaan treenejämme ja haastamaan urheilijoitamme nopeusvedoissa. Suurimmalle osalle ryhmäläisistäni Anni oli tuttu jo Habita- ja Hopeasompaleirien kautta, lopuille esittelin Annin Hiihto-lehden uusimpana kansikuvatyttönä 😉

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että kansikuvamallius tuli itsellenikin tietoon vasta siinä vaiheessa, kun lehti kolahti sisään postiluukusta kotona Jyväskylässä. Taas piti valmennettaville todeta, että tehkää mieluummin niin kuin sanon, älkää niin kuin minä teen. Nyt siis esimerkkinä tuo kansimallin ei niin eteenpäin hyökkäävä vuorohiihtoasento kuin olisi suotavaa 😉 Mutta se kansikuvista ja hiihtoasennoista, jos palataan asiaan ja valmennuksen pariin, niin oma valmennusurani alkoi varsinaisesti kutakuinkin samoihin aikoihin kuin liikuntabiologian opiskeluni Jyväskylän yliopistossa, eli noin viitisen vuotta sitten. Olen kuitenkin hiihtänyt itse kilpaa aivan pienestä pitäen, ja lukion viimeisinä vuosina ja muutama vuosi sen jälkeen valmensin itse itseäni, joten valmennuskokemusta tuli tavallaan kartutettua jo silloin. Olin tuolloin (ja edelleenkin) melko fanaattinen tiedonhakija kaikessa liikuntafysiologiaan ja liikuntaan liittyvissä asioissa, rakastan oppia ja kokeilla uutta, joten liikuntabiologian opintojen aloittaminen ja valmennuspolulle lähteminen tuntui siksi melko luonnolliselta vaihtoehdolta.

Tällä hetkellä olen opinnoissa siinä vaiheessa, että gradumittaukset ovat takana ja valmistuminen ei välttämättä tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta kuin muutamia vuosia sitten. Olen kuitenkin aloittanut tänä syksynä myös liikunnanopettajan opinnot, joten muutama lisävuosi yliopistossa on joka tapauksessa edessä, mutta yksi maisterin paperi liikunnalta maistuisi kuitenkin erittäin hyvältä jo lähitulevaisuudessa, ja se onkin yksi ensi vuoden suurista tavoitteista. Liikuntabiologian graduni käsittelee hyvin yllättäen hiihtoa, ja tein siihen kuuluvat mittaukset viime keväänä Vuokatissa. Vertaan gradussani mm. hiihdon ja rullahiihdon fysiologisia vasteita sekä sauvavoimia intervalliharjoituksessa, joka tehdään samalla radalla ja samoilla vauhdeilla sekä lumella että matolla. Graduni liittyy myös Marian jo mainitsemaan kongressimatkaan, sillä pääsin esittelemään saamiani tuloksia maailman kärkipään hiihtotutkijoille Itävallassa. Täytyy myöntää, että muutama yö jäi syksyn aikana nukkumatta ja muutama painajainen tuli nähtyä tuon esityksen vuoksi, mutta matka oli kokemuksena mahtava ja esityksestäkin jäi erittäin positiivinen fiilis. Esitys oli itselleni ensimmäinen kongressissa ja tulevaisuus näyttää, tuleeko niitä lisää. Ehkä, ehkä ei.

Tapasimme Annin kanssa ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Vierumäellä Hiihtoliiton kakkostason valmentajakoulutuksessa. Uskallan väittää, että kyseinen koulutus oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmennuksesta näin paljon. Kyseisen II-tason koulutuksen jälkeen kisoissa ja erilaisissa valmennusseminaareissa käymistä on odottanut entistäkin enemmän, kun tietää, että paikalla on aina niitä, joiden kanssa juttua riittää. Meillä oli koulutuksessa huikea ”supervalmentajakollegaporukka” (terkkuja Carlokselle ja Samille!), jonka kanssa valmennusasioita käsiteltiin nuorekkaalla ja innokkaalla otteella. Kurssin aikana huomasimme Annin kanssa, että olemme valmennus- ja muissakin asioissa hyvin samalla aaltopituudella. Lisäksi samanikäiset valmennettavat ja samanlaiset kokemukset nuorena naisvalmentajana yhdistivät meitä alusta saakka. Tämän on huomannut myös henkilökohtainen valmennettavani, joka joskus totesi, että saa meiltä molemmilta ihan samanlaisia valmennuksellisia vinkkejä.

Tuo II-tason valmentajakoulutus oli tosiaankin erittäin positiivinen ja innostava kokemus, ja yksi sen monista hyvistä puolista oli juurikin uusiin mahtaviin kollegoihin tutustuminen, ajatusten vaihtaminen sekä pitkät, joskus jopa kiivaat keskustelut (väittelyt?) valmennuksellisista asioista.  Tuon koulutuksen aikana huomasi erityisesti, kuinka tärkeitä keskustelut ja yhteiset pohdinnat ovatkaan valmentajana kehittymisen ja uuden oivaltamisen kannalta.  Avoimuus on avain kehittymiselle ja vain sitä kautta, että itse uskaltaa avata omia ajatuksiaan ja tuoda esille ideoitaan, voi saada myös muilta vastineeksi kullanarvoisia ajatuksia. Olen ollut valmentajana erittäin onnekas, sillä olen saanut työskennellä monien mahtavien, nuorten sekä kokeneiden, kollegojen kanssa eri ryhmissä. Ensimmäiset leirit valtakunnallisella HS-leirillä valmensin yhdessä Siveniuksen Hennan ja Immosen Jarin kanssa, ja heiltä saadut näkökulmat, ajatukset ja kommentit ovat antaneet pohjaa myös oman valmentajanpolkuni ensimetreille. Viimeisen kahden vuoden aikana olen valmentanut paljon Akun (Nikander) kanssa ja täytyy sanoa, että nämä vuodet ovat opettaneet minulle valmentajuudesta sekä vuorovaikutuksesta myös äärimmäisen paljon. Sain tänä keväänä myös mahdollisuuden lähteä yhdessä Akun kanssa koutsaamaan Jyväskylä-Lahti- Habitaryhmiä, ja vaikka aluksi epäilin ottaa haastetta vastaan, sain siihen Akulta kannustusta ja luottoa, ja päätinkin sitten lähteä mukaan. Tänään, koko kesän ja syksy kestäneen leirityksen jälkeen, en voi muuta sanoa kuin että onneksi lähdin. Kokemus oli sekä haastava sekä opettavainen, mutta samalla äärimmäisen mahtava, innostava ja palkitseva eli juuri sitä, mitä valmennus parhaimmillaan on. Odotan erittäin innolla talvea ja kisoja, joissa pääsen näkemään urheilijoiden edesottamuksia, sekä mahdollisesti haastamaan heitä numerolappu rinnassa myös itse.

Kuluneen vuoden aikana olemme törmäilleet Annin kanssa kisoissa, edustaneet nuorta valmentajasukupolvea Valmentajakerhon juhlaseminaarissa Vierumäellä ja valmentaneet Hopeasompaleirillä Vuokatissa sekä Rovaniemellä. Kaikkiin näistä liittyy paljon naurua, kannustusta ja valmennusasioiden jakamista. Valmennusasioiden ohella Anni on ollut tärkeänä tukena väitöstutkimukseni tekemisessä, sillä hän on ymmärtänyt aiheen tärkeyden ja kannustanut eteenpäin. Ihan ensimmäiseen pilottitutkimukseeni sain myös urheilijoita Annin kautta. Edellä mainituista valmennustapahtumista emme varmaan koskaan unohda Valmentajakerhon seminaaria – pukeutumisongelmien sekä Immo Kuutsan kannustavien sanojen takia. Olimme juuri aiemmin päivän aikana tuskailleet siitä, miten olla myös miesurheilijoiden silmissä uskottava valmentaja, joten se osui ja upposi, kun Immo Kuutsa totesi juhlapuheessaan, että ”Pojasta valmentajapolvi paranee, mutta tytöstä se vasta paraneekin”. Ja mitä niihin pukeutumisongelmiin tulee, niin voidaan molemmat luvata, että ei enää koskaan yritetä korjata ylipukeutumista yhdistämällä juhlamekko korkokenkien sijasta lenkkareihin – ei toimi 😀 Rovaniemen leiri on molemmilla vielä hyvin mielessä, joten päätimme kirjoittaa siitä vielä vähän enemmän.

Tämän vuoden Rovaniemen valtakunnallinen HS- leiri oli itselleni tosi merkityksellinen, sillä se oli viimeinen leiri -01 syntyneiden tyttöjen valmentajana ennen heidän siirtymistään Habita- ikäluokkaan. Olen ollut näiden tyttöjen koutsina lähes koko kolmen vuoden leirityksen ajan, ja heidän kanssaan on ollut suuri ilo toimia. Nämä tytöt ovat äärimmäisen motivoituneita, kunnianhimoisia, taitavia ja energisiä persoonia, jotka ovat taanneet, että yhtäkään leiriä ei voi kutsua tylsäksi. Hienoa on myös ollut heidän esimerkillinen käyttäytymisensä niin treeneissä kuin niiden ulkopuolellakin, joka on antanut mallia myös nuoremmille ikäluokille kaikilla leireillä. Tällä Rovaniemen leirillä teimme monta erittäin onnistunutta harjoitusta, joista erityisesti jäivät mieleen Marian vetämä sprinttitreeni sekä viimeisenä päivänä vedetty määräintervalliharjoitus juosten laktaattimittauksilla. Etenkin sprinttitreenissä oli mahtavaa, kun pystyi itse olemaan enemmän urheilijan roolissa ja tarkkailemaan samalla Marian ja Eskon, jotka olivat samaan aikaan Rovaniemellä III-tason koulutuksessa, toimintaa ryhmän valmentajina. Tarkkailemalla muiden valmentajien toimintaa voi itse oppia hyvinkin paljon ja keskustelujen lisäksi tämä muiden tekemisen seuraaminen olisi myös tärkeää valmentajana kasvamisen kannalta. Lisävalmentajien ansiosta pääsin siis itse vetämään nuo molemmat treenit mukana Rovaniemellä, ja ne toimivat erittäin hyvin. Minulle on valmentajana kullanarvoista, että pystyn vetämään joitakin treenejä yhdessä urheilijoiden kanssa ja saan sitä kautta todellisen tunteen treenin toimivuudesta ja tehoista. Tämä seikka motivoi vahvasti myös omaa harjoitteluani, sillä urheilijat alkavat olemaan jo niin kovakuntoisia, että se vaatii koutsiltakin jo paljon jos haluaa pysyä perässä. Ja toisaalta, myös urheilijat ovat kiitelleet sitä, että treenaan toisinaan heidän kanssaan tai toimin esimerkiksi jäniksenä testijuoksuissa. Haaste on siis näin molemmin puolinen 😉

Minulle Rovaniemen reissu oli hyvä yhdistelmä käytännön valmennustehtäviä HS-leirillä sekä uuden valmennustiedon oppimista III-tason valmennuskurssilla. Kurssin pääteemoja olivat kilpailukauden suunnittelu, erilaiset hiihtotekniikat ja hiihtäjän terveyteen liittyvät asiat. Aikaa oli hyvin varattu myös kaikkien kurssilaisten syksyn aikana tehtyjen kehittämistehtävien läpikäymiseen. Itse olin valinnut kehittämiskohteekseni sprinttiharjoittelun. Siksi sainkin tehtäväkseni vetää HS-leiriläisille sprinttiluennon sekä -harjoituksen. Molemmat onnistuivat niin hyvin, että toteutan saman yhdistelmän myös omille valmennettavilleni juuri ennen joulutaukoa. Koko kurssi oli kaikkiaan erittäin motivoiva ja innostava. Oli hienoa päästä tekemään yhteistyötä niin monien eri valmentajien kanssa, toimia apuvalmentajana vanhimpien ja tavoitteellisten tyttöjen ryhmässä, pohtia syvällisesti eri hiihtotekniikoita (kun niitä harjoittelee sisätiloissa ja ilman suksia, on oikeasti pakko ajatella, mitä tekee), ymmärtää syvällisemmin psyykkisen valmennuksen merkitystä ja saada tärkeitä vinkkejä oman valmennuksen kehittämiseen.

Kiitos Marialle tästä mahdollisuudesta päästä jutustelemaan blogiin. Oli mahtavaa päästä seuraamaan myös treenejä Espoon Oittaalle (ja tosiaan haastamaan EHS:n junnuja nopeusvedoissa ;), pitää kokeilla tätä myös omien Ski Jyväskylän junnujen kanssa Joulutauon jälkeen Jyväskylässä. Toivotaan että lunta tulee, niin etelämmässäkin päästään vähän leveämmille laduille. Oikein hyvää joulua kaikille, kisoissa nähdään!

Anni & Maria

Lumileiri Saariselällä

Yksi syksyn kohokohdista on joka vuosi se, kun pääsee Lappiin lumileirille. Näin kävi tänäkin vuonna, vaikka lunta hetken aikaa ehti Espoossakin olla. Lumi kuitenkin katosi liian nopeasti, joten etelän pimeys ja vesisade oli ihanaa vaihtaa Saariselän hankiin ja pakkasiin marras-joulukuun vaihteessa. Tänä vuonna rikoimme lumileirillä kaikkia seuran ennätyksiä, sillä mukana leirillä oli yli 100 EHS:n hiihtäjää! Kuinka moni muu seura voi lähteä näin suurella porukalla leirille?! Jo lentokentällä tuli hieno fiilis, kun tuttuja hiihtäjiä tuli vastaan joka suunnasta. Oma ryhmäni oli leirillä mukana koko 19-henkisessä vahvuudessaan. Myös HS-ryhmä sekä 10-ryhmä olivat liikkeellä vähintään yhtä suurella kokoonpanolla. Torstain leiriviestiin saimmekin kasattua yhdeksän kuusihenkistä joukkuetta – eikä tässä edes ollut kaikkia urheilijoita mukana, sillä leirillä sattui muutamia sairastumisia. Tätä voisi koko maankin laajuudessa kutsua jo melko suureksi viestikisatapahtumaksi!

Omalta osaltani leiri oli hieman poikkeuksellinen, sillä jouduin kesken leirin karkaamaan muutamaksi päiväksi Rovaniemelle. Lähdin Rovaniemelle tällä kertaa siksi, koska siellä pidettiin maastohiihdon 3. tason valmennuskurssin lähijakso, joka keskittyi muun muassa leirivalmennukseen, kilpailukauden ohjelmointiin ja hiihtäjän terveyteen. Harmitti lähteä pois leiriltä, varsinkin, kun moni oli sitä mieltä, että en saa lähteä. Valmennuskurssi oli kuitenkin niin antoisa ja motivoiva, että olen tyytyväinen, että lähdin sinne. Sitä paitsi, se vaikuttaa suoraan urheilijoihini, sillä heihinhän tulen purkamaan kurssilta kerätyt opit ja motivaation.

Rovaniemelle lähtö tietysti vaati sitä, että ryhmäni leiriohjelma piti suunnitella niin, että kaikki ne harjoitukset, joissa minun on pakko olla, piti sijoittaa leirin alkuvaiheeseen. Käytännössä tämä tarkoitti tekniikkaharjoituksia ja nopeusharjoituksia, joissa oli tärkeä keskittyä tekniikkaan. Loppuleiriksi yritin suunnitella ohjelman niin, että olisin sinä aikana mahdollisimman tarpeeton ja huoltajat voisivat vetää kyseiset treenit. Päätin samalla muuttaa perinteistä tekniikkatreenikonseptia ja osallistaa nuoria enemmän itse harjoitukseen. Jaoin nuoret pienryhmiin, joista jokaiselle varattiin aikaa 30 minuuttia. Tässä ajassa ehti käydä läpi ja kuvata kaksi tekniikkaa, kolmas pelkästään kuvattiin. Koska 19-hengen porukalla videoiden katsominen yhdessä ei olisi olut missään määrin järkevää, saivat nuoret ohjeeksi ottaa tekniikkatreeniin puhelimensa mukaan. Vuorotelen jokainen ryhmäläisistä (tai se ryhmäläinen, jonka sormet eivät olleet umpijäässä) pääsikin opettelemaan tekniikan kuvausta ja valmentaja pystyi keskittymään tekniikkaan ilman, että sitä piti tuijottaa kameran läpi. Treenin jälkeen nuoret saivat tehtäväkseen analysoida ryhmissä omia videoitaan ja sen jälkeen tulla omien analyysiensä kanssa esittelemään ne minulle. Tämän jälkeen tekniikkaa pohdittiin vielä yhdessä. Oli hienoa nähdä, kuinka hyvin osa ryhmistä otti kopin tästä tehtävästä ja löysi tekniikastaan sekä hyviä juttuja, että jotakin kehitettävää.

Koska syksy on mennyt pitkälti urheiluravitsemuksellisissa merkeissä, päätin vihdoin pitää myös omille urheilijoilleni kattavan luennon urheiluravitsemuksesta leirin aikana. Luennolla keskityttiin energian saantiin ja sen riittävyyteen, sillä tämän olen huomannut olevan ongelma monen kestävyysurheilijan kohdalla. Vanhemmilta ja urheilijoilta saatu hyvä palaute ja konkreettiset muutokset lautasella ja esimerkiksi pidempiin lenkkeihin valmistautuessa olivat hyvä merkki siitä, että luennolle oli tarvetta.

Kiitos somen, leirille oli helppo pitää yhteyttä myös silloin, kun en ollut siellä fyysisesti paikalla. Oli helpottavaa, että alamäkitreenin jälkeen puhelimeen kilahti 11 viestiä kertoen, että ollaan ”suurinpiirtein ehjinä”. Myöhemmin selvisi, että treeniin mahtui ainakin sauvarikko, haljennut huuli sekä venähtänyt varvas. No, tekevälle sattuu… Myös muut lenkit menivät oikein mallikkaasti – kiitos kaikille niille nuorten ryhmän vanhemmille, jotka ottivat apuvalmentajan roolin leirillä. Pakkanen pakotti tekemään joitakin muutoksia ohjelmaan, mutta onneksi lähes kaikki treenit saatiin tehtyä suunnitellusti. Teho- ja nopeustreenejä jouduttiin hieman karsimaan kylmyyden takia, mutta PK:ta tuli senkin edestä.

Leirin pitkästä lenkistä minulla oli etukäteen jo sellainen aavistus, että se tulee joillakin karkaamaan käsistä. Eikä siinä olisi auttanut sekään, että olisin ollut tuona päivänä paikalla. Lumileirin pitkä-PK on tyypillisesti ollut sellainen lenkki, josta jää kerrottavaa seuraaville leireille saakka. Ihan ensimmäisellä Saariselän leirillä pidettiin pitkällä lenkillä taukoa latukahvilassa, joka ei lopulta ollutkaan latukahvila. Kartan mukaan se kyllä oli. Mentiin sisälle, osa riisui monot jalastaan ja lämmitti varpaita takkatulen lämmössä ja ihmeteltiin, miksei paikalla ollut muita. Kun pihaan kurvasi moottorikelkalla vihainen ulkomaalainen mies huutaen ja raivoten, tuli meille melkoinen kiire takaisin ladulle. Juttu on vuosien varrella värittynyt ja siitä ei enää ole täyttä varmuutta, oliko miehellä asekin mukana. Kaikenlaista 😀 Koska mehut ja munkit jäivät saamatta ja energiat alkoivat hiipua, jaettiin seuraavassa mahdollisessa autiotuvassa pari jäätynyttä suklaapatukkaa koko ryhmän kesken. Mikä voisikaan vahvistaa yhteishenkeä paremmin! Yhteishenkeä vahvistava (tai no, kuulemma lenkin aikana tunnelma kiristyi välillä suhteellisen paljon) lenkki koettiin leirillä myös pari talvea sitten, kun silloiset nuorten sarjalaiset lähtivät pitkälle lenkille tunturiin. Iltapäivä oli jo pitkälti illan puolella, ulkona pilkkopimeää, eikä nuorista ollut näkö- eikä kuulohavaintoja koko päivältä. Siinä vaiheessa, kun jo vakavasti harkittiin etsintäpartion lähettämistä nuorten perään, saivat he yhteyden erääseen valmentajistamme. Nuoret saatiin kartalle ja lopulta turvallisesti perille. Kyllä maistui suklaa ja saunominen sinä iltana. Viime vuonna halusin itsekin päästä mukaan ajettujen latujen ulkopuolelle suuntautuvalle lenkille ja lähdin seuran mieshiihtäjien kanssa tunturiin. Lenkkiin mahtui pimeyttä, umpihankea, tunturia ja laskettelurinnettä, mutta eksymisiltä vältyttiin. Osa huoltoporukasta vaikutti pettyneiltä, kun tällä kertaa lenkiltä palattiin ”jo” iltapäivän aikana. Osa oman ryhmäni urheilijoista närkästyi, kun tein pitkän lenkin mieshiihtäjien kanssa ja päättikin hiihtää huomattavasti enemmän kuin ohjelmaan oli merkitty. Minä en kuulemma uskonut, että he hiihtäisivät näin paljon. Tästä alkoi kierre, joka toivottavasti katkeaa jossain vaiheessa, sillä se ei oikein tue kisakauteen valmistautumista. Viime vuodenvaihteessa nimittäin päätimme sitten Ylläksen lomalla parin leirillä mukana olleen pojan kanssa rikkoa nuo lumileirillä tehdyt kilometriennätykset. Mittariin kertyi yli 100 km. Tämän vuoden lumileirillä puolestaan osa pojista halusi hiihtää tätäkin enemmän. En tiedä, olisiko pitänyt olla tyytyväinen vai järkyttynyt, kun pojat laittoivat leiriltä kuvan, jonka mukaan he olivat hiihtäneet 104 km. Seuraavana päivänä poikia vähän väsytti…

Lopuksi vielä kahden urheilijan kommentteja leiristä:

Mun mielestä leiri onnistui hyvin ja oli hauskaa. Kaikki treenit olivat kivoja ja sujuivat hyvin. Oli kiva saada videoitua tekniikkaa ja sain siitä ainakin hyötyä. Pitkä lenkki oli myös mukava treeni. Ladut oli huippukunnossa ja oli kiva hiihtää eri latuja eri lenkeillä. Vapaa-ajalla meillä oli hauskaa ja 10-hengen huoneistossa majoittuminen oli tosi kivaa. Ruokakin oli hyvää ja valmennus oli myös tosi hyvä! (Ida)

Saariselän leiri oli valtavan palkitseva. Ryhmä ja valmentaja olivat uskomattoman hyviä, joukkuehenki oli hyvä ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hiihto-olosuhteet olivat loistavia, vaikka tiettyinä päivinä oli kylmä. Mutta joka tapauksessa oli kivaa päästä pois Etelä-Suomen sadepäivistä. (Erik)

Uskon, että kaikki 17 muutakin urheilijaa olisivat kommentoineet, että leirillä oli hauskaa ja että leiri oli kokonaisuudessaan onnistunut. On hienoa valmentaa tällaista ryhmää, jossa ryhmähenki on näin hyvä. Vaikka Rovaniemen kurssilta oli hieman haikeaa lähteä etuajassa pois, oli mieletön fiilis palata leirille ja viimeisen illan venyttelyihin, jossa sain kuulla tiivistettynä leirin kulun ja tähtihetket. Mutta mikä viimeistään sai valmentajan hymyn korviin oli se, kun koko porukka venyttelyjen jälkeen ahtautui parille sohvalle laulamaan karaokea. Koskaan eivät ole ”My heart will go on” ja ”Lumi teki enkelin eteiseen” kuulostaneet niin hienoilta kuin meidän hiihtäjäkuoron laulamina. 😀 Näillä fiiliksillä jatketaan kohti alkavaa kisakautta ja leirien pariin palataan ensi vuonna.

 

Syksy Rovaniemellä – urheilijan ja valmentajan ajatuksia Rebecan jaksovaihdosta

Lokakuussa kirjoitimme Rebecan kanssa siitä, miksi hän päätti lähteä lukiovaihtoon Rovaniemelle. Valmentajan ja varaäidin roolissa pääsin itsekin osallistumaan muutto- ja koulunaloituskuvioihin. Nyt lukion kakkosjakson koeviikko on ohi ja tuli aika palata Espooseen. Tässä jutussa pohdimme yhdessä sitä, millainen kokemus Ounasvaaran lukiovaihto oli Rebecalle. Myös valmentajalla on tässä sanansa sanottavana – tulihan Rovaniemellä käytyä vajaan parin kuukauden aikana peräti kolmesti.

Ensimmäinen reissuni ajoittui siihen, kun Rebecca lähti Rovaniemelle, toinen puolestaan marraskuun puoliväliin ja viimeinen marraskuun loppupuolelle, jolloin Rebecan kotiinpaluun aika koitti. Toisella ja kolmannella reissulla ehdin tehdä myös jatko-opintoihini liittyvää tutkimusta ja haastatella niin urheilijoita kuin valmentajiakin sekä pitää heille ravitsemukseen liittyviä luentoja. Paljon jäi kuitenkin myös aikaa Rebecan treenien seuraamiseen sekä omaan treenaamiseen – jälkimmäiseen ehkä jopa liikaakin 😀 Mutta eipä ole koskaan tullut hiihtokilometrejä näin paljon kasaan loka-marraskuussa, ei minulle eikä Rebecallekaan.

Isoimman yksittäisen plussan nostan lukiovaihdosta aamutreeneille, joita pidettiin kolmesti viikossa. Oli hienoa tietää, että silloinkin, kun en itse voinut olla treenejä seuraamassa, valmennus oli takuuvarmasti laadukasta ja harjoitukset monipuolisia. Kiitokset siis Jannelle! Olosuhteille puolestaan menee toinen plussa. Ensilumen latu oli Rovaniemellä alusta saakka todella hyvässä kunnossa ja niin pitkä, ettei siihen hetkessä edes ehtinyt kyllästyä. Vaikka Espoossakin käväisi yllätystalvi marraskuussa, sai Rebecca silti nauttia moninkertaisesti paremmista harjoitusolosuhteista Lapissa asuessaan.

Seuraavassa on Rebecan mietteitä siitä, miten vaihto meni ja millainen kokemus se kaikkiaan oli.

Ensimmäinen viikko meni Rovaniemellä tutustuen latu- sekä lenkkipohjiin. Aamutreenit olivat jotain aivan uutta minulle, koska en ole kotona urheilulukiossa. Pikkuhiljaa tähän rytmiin silti tottui ja oli ihanaa saada treenit jo tehtyä heti aamusta. Alkuaika koulussa oli hiukan vaikeaa, sillä suomenkieli ei ole varsinaisesti äidinkieleni. Lopulta koulukin alkoi sujumaan paremmin ja selviydyin kokeistakin kiitettävästi. Myös mahtava kouluruoka oli iso plussa ;).

Treenit kaiken kaikkiaan sujuivat todella hyvin, ja kuntoakin alkoi löytyä viimeisillä viikoilla tahmean lokakuun jälkeen (tosin reenitunteja tuli jonkin verran lokakuun puolella joka varmaan oli syy tähän… :D). Valmentaminen Rovaniemellä oli huippuluokkaa, ja porukkakin oli aivan huippu. Ensilumenlatukin oli aivan mahtavassa kunnossa koko sen ajan kun olin Rovaniemellä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta olen todellakin menossa Rovaniemelle uudestaan jaksovaihtoon ensi vuonna jos oma koulunkäynti sen vaan sallii!

Kauden toinen Suomen Cup hiihdettiin Rebecan toiseksi viimeisellä Rovaniemen viikolla. Kokonaisuudessaan Suomen Cupista jäi huomattavasti parempi maku kuin Vuokatin cup-avauksesta. Vaikka karvaita pettymyksiä mahtui sekä omien urheilijoideni kuin kavereideni suorituksiin, oli viikonlopussa myös paljon positiivista. Eteenpäin on menty jo lyhyessä ajassa. Jos Rebecan suoritusvarmuus kasvaa tätä tahtia sprinteissä, aletaan kohta jo hätyytellä jatkopaikkoja myös erissä.

Rovaniemen reissun jälkeen vedettiin pari päivää henkeä etelässä, mutta eilen jo lähdettiin EHS:n lumileirille Saariselälle. Pakkasta lukuun ottamatta täällä kyllä kelpaa hiihtäjän hiihdellä. Tai no, toiset saavat nauttia Saariselän hangista koko viikon ajan, toiset puolestaan lähtevät kesken viikon valmentajakurssille – minnekäs muuallekaan kuin Rovaniemelle. 😀

Äkkilähtö Rovaniemelle by Maria & Rebecca

Olen usein huomannut, että kaikista parhaimmat reissut ovat niitä, joita ei liikaa suunnittele etukäteen. Niin kävi tälläkin kertaa. Minun oli tarkoitus lähteä vajaa pari viikkoa sitten sukulaisia moikkaamaan ja etelän kiirettä pakoon Ouluun. Reissuun lähtiessäni en osannut odottaa, että kotiin palaisin Rovaniemeltä. Torstai-iltana sain kuitenkin henkilökohtaiselta valmennettavaltani Rebecalta viestiä: ”Hei, Haluuks tulla Rolloo la-ma? Kosk äiti on kipee ja tarviin äitihahmoo siel et tiiän vähän et mis pyykätään ja tällee…” Kahta kertaa ei tarvinnut miettiä vastausta Rebecan viestiin ja lauantai-aamuna istuinkin jo junassa matkalla kohti Rovaniemeä. Paremmasta lomasta en tähän väliin olisi osannut haaveillakaan – laatuaikaa valmennettavan kanssa, ystäviä ja sukulaisia, treeniä ja Lapin luontoa. Koska urheilijat tekevät valmentajan, päätimme kirjoittaa tämän jutun yhdessä Rebecan kanssa. Tiedossa on siis ensimmäinen yhteistyössä kirjoitettu juttu – eikä tämä toivottavasti jää vain yhteen.

Rebecca muutti Rovaniemelle, koska suorittaa lukion toisen jakson Ounasvaaran urheilulukiossa. Seuraavissa kappaleissa on Rebecan mietteitä muun muassa siitä, miksi hän lähti Rovaniemelle lukiovaihtoon, millaisia tavoitteita hänellä on hiihtäjänä ja miksi hän valitsi lajikseen hiihdon.

Lähdin Rovaniemelle sillä olosuhteet tähän vuodenaikaan ovat siellä selvästi Espoota paremmat. Rovaniemellä levitetään ensilumenlatu, joka ei ole Espoossa mahdollista. Kun Rovaniemellä tupruttelee lunta, Espoossa sataa kaatamalla vettä. Myös itsenäistyminen on asia miksi halusin lähteä jaksovaihtoon. On hyvä päästä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, eikä olla vanhemmista riippuvainen. Koulun vaihto tekee välillä hyvää ja etenkin kielen vaihto. Käyn itse ruotsinkielisessä koulussa, joten on hyvä välillä ajatella suomeksi.

Tavoitteeni hiihdossa on päästä huipulle saakka. Haluan tehdä jokaisen harjoituksen määrätietoisesti, ja pitää määrännostot maltillisena, enkä vetää yli. Myös motivaation ylläpitäminen on tavoite, vaikka se nyt tuntuu turhalta tavoitteelta, koska sitä löytyy ainakin tällä hetkellä rutkasti. Haluan olla monipuolinen hiihtäjä enkä vain erikoistua yhteen matkaan. Haluan hyödyntää omia vahvuuksiani sekä kehittää heikkouksiani. Silti haluan pitää leikkimielisyyden mukana, sillä ilman sitä homma voi mennä totaalisesti pieleen.

Mutta miksi valitsin hiihdon lajikseni ja mistä löydän motivaation harjoitteluun?

Monet blogilukijat ovat varmaan joskus kuulleet äidistäni, ja siinä on suurimmaksi osaksi vastaus siihen, miksi valitsin hiihdon. Äitini on kilpahiihtäjä ja isäni kilpailee pari pitkänmatkan hiihtoa vuodessa. Alussa suoraan sanoen vihasin hiihtoa, mutta kun siirryin Espoon Hiihtoseuran Kymppiryhmään, alkoi hiihto jossain määrin kiinnostaa. Suurin syy miksi jatkoin hiihtotreeneissä käymistä oli kyllä kaverit ja leikkimieliset kisat. Ilman leikkejä Kymppiryhmässä olisin aivan varmasti lopettanut hiihdon harrastamisen. Motivaatio nousi rutkasti ensimmäisten Hopeasompien jälkeen. Treenasin siihen aikaan noin kolme kertaa viikossa, ja nekin treenit menivät aika lailla sluibaillessa. Silti kiilasin itseni 12-parhaan joukkoon. 

Oikea motivaatio löytyi silti vasta pari talvea sitten. Maria alkoi tekemään ohjelmaa minulle, talvi meni hyvin, ja motivaatio singahti taivaisiin. Sieltä se ei sittemmin ole tippunut, pikemminkin noussut koko ajan. 

Olen saanut seurata Rebecan hiihtäjänpolkua siitä saakka, kun Rebecca oli ihan pieni – aluksi apuvalmentajana, myöhemmin ryhmävalmentajana ja henkilökohtaisena valmentajana. On ollut mahtavaa nähdä, kuinka kolme kertaa viikossa vähän miten sattuu treenailijasta on kasvanut äärimmäisen motivoitunut nuori hiihtäjä. Uskon, että syksyn viettäminen muualla kuin kotioloissa kasvattaa motivaatiota entisestään.

Kesän ensimmäisissä blogiteksteissä pohdin sitä, mikä minua kiehtoo valmentamisessa. Tämä pitkä viikonloppu Rovaniemellä vahvisti taas sen, kuinka hienoa valmentaminen parhaimmillaan voi olla. Heti reissun alusta alkaen oli helppo hypätä valmentajamoodiin, sillä lauantaina meillä oli ohjelmassa maastohiihdon kolmostason valmennuskurssin webinaari. Iltapäivä vierähtikin skypessä valmentajakollegoiden kanssa kesän ja syksyn valmennuskokemuksia purkaessa. Webinaarin jälkeen uusia oppeja oli hyvä lähteä soveltamaan Rebecan kanssa. Pitkän viikonlopun aikana ehdimme tutustua koulun kannalta tärkeisiin paikkoihin, löytää hyviä treenimaastoja, urheilla yhdessä, käydä paljon tärkeitä valmennuskeskusteluja ja toisaalta puhua kaikesta muusta kuin urheilusta, nauraa paljon, harjoitella täydellisen kuntosalikampauksen tekemistä koutsille (ihan putkeen ei mennyt… 😀 ) ja viettää kaikin puolin mukavaa aikaa yhdessä. Nämä kaikki vahvistivat entisestäänkin vahvaa urheilija-valmentaja-suhdettamme. Onneksi Rovaniemen reissuja on kalenterissa jo lisää tänä syksynä.

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑