Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Valmennus

Kun hyvät tulokset urheilussa eivät yksin riitä

Aloitetaanpa kysymyksellä: Jos urheilija pärjää lajissaan erittäin hyvin, onko mielestäsi hänen ulkonäöllään, painollaan tai luonteenpiirteillään jotain väliä? Jos siis puhutaan esimerkiksi kestävyys- tai palloilulajeista tai muista lajeista, joissa ei erikseen arvioida esimerkiksi suorituksen esteettisyyttä tai kilpailla tietyssä painoluokassa.

Kaiken järjen mukaan ei pitäisi olla. Mutta todellisuudessa on kuitenkin.

Luin tällä viikolla surullisena erään hiihtoidolini Britta Johansson Norgrenin kommentteja, joiden mukaan hän kokee, että naishiihtäjiin kohdistuu isoja ulkoisia paineita. Pitäisi näyttää kauniilta, olla laiha, kiltti ja täydellinen. Hänen mukaansa ei riitä, että vaan hiihtää mahdollisimman lujaa. Kyseessä on kuitenkin kaksinkertainen MM-mitalisti, joten meriitit hiihtopuoleltakin ovat niin kovat, ettei tosiaan ole kyse vain jostain kateellisten huutelusta.

Vuosi sitten mediassa nostettiin esille useita rohkeita tarinoita entisten ja nykyisten urheilijoiden taisteluista syömishäiriöitä vastaan. Monissa näissä tarinoissa oli yhdistävänä tekijänä muiden luomat ulkoiset paineet, jotka johtivat syömishäiriöoireilun puhkeamiseen. Kirjoitin silloin, kuinka valmentajat voivat harkitsemattomilla sanomisillaan ajaa urheilijan painonpudotuskierteeseen ja tyytymättömyyteen omaa kehoaan kohtaan. Valmentaja ehkä ajattelee tekevänsä hyvää, mutta lopputulos on usein kaukana siitä. Näitä tapauksia oli tullut uutisten lisäksi vastaan jo silloin myös omien tuttujen parissa.

Vuosi on toisaalta pitkä aika, toisaalta hyvinkin lyhyt. Olisi ollut naivia ajatella, että vuodessa ulkoiset paineet olisivat hävinneet kokonaan, valmentajien sanomiset muuttuneet harkituiksi ja urheilijoiden syömishäiriöoireilu vähentynyt. Tuntuu siltä, että päinvastoin huonompaan suuntaan ollaan menossa. Toki syömishäiriöihin liittyvä uutisointi varmasti tapahtuu tietynlaisissa aalloissa ja tällä hetkellä ollaan taas aallonharjalla. Silti tuntuu kohtuuttomalta, että viimeisen viikon aikana silmiini on osunut ainakin kolmen huipputason urheilijan painoon, kehonkuvaan tai häiriintyneeseen syömiseen liittyvä uutisointi. Voi olla, että tapauksia on tänä lyhyenä aikana ollut esillä enemmänkin, mutta nämä jäivät päällimmäisenä mieleen.

Kokosin näistä tiivistelmät seuraaviin kappaleisiin. Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että niin sanottujen syömishäiriöiden riskilajien ohella myös jalkapallo rikkoi uutiskynnyksen. Turhan usein syömishäiriöistä nimittäin puhutaan vain esteettisten, kestävyys- ja painoluokkalajien kohdalla. Vaikka näitä yleisesti kutsutaankin syömishäiriöiden riskilajeiksi, yhtä lailla myös esimerkiksi palloilulajeissa syömishäiriöoireilua esiintyy – sukupuolesta riippumatta.

Kuva2

”Kehoni on sellainen – valmentajien sanat mursivat pelaajan itkuun, jätti maajoukkueen lopullisesti”. Näin kirjoitti Ilta-Sanomat 8.11. norjalaisesta Kristine Nøstmosta, joka pelasi maalivahtina Norjan jalkapallomaajoukkueessa. Hän on kuitenkin päättänyt jättää maajoukkueen lopullisesti. Syynä tähän on joukkueen valmennusjohto. Nøstmon mukaan hän oli saanut valmentajilta hyvää palautetta peleistään, mutta samalla he olivat todenneet, että pelaaminen olisi hänelle helpompaa, jos hän olisi muutaman kilon kevyempi. Tähän hän reagoi voimaharjoittelun ja syömisen määrää vähentämällä ja juoksulenkkien lisäämisellä. Järkeviä ohjeita hän ei tuekseen saanut – valmentajat vaan painottivat painonpudotusta ja ehdottivat esimerkiksi, että hän alkaisi treenata makuuhuoneen lattialla aina ennen aamiaista, vaikka hän jo harjoitteli kahdesti päivässä ilman lepopäiviä.

Hän alkoi kokea riittämättömyyttä ja paineita ulkonäöstään. Hän kertoo, että kukaan ei kysynyt, mitä hän teki päivittäin. Esimerkiksi kuinka paljon hän harjoitteli tai mitä söi. Valmentajat vain olettivat hänen ulkonäkönsä perusteella, että hän söi epäterveellisesti ja oli liian iso. Hän kertoo, että valmennusjohdon mukaan hänellä oli liikaa rasvaa verrattuna lihakseen. Se tuntui nousevan isoimmaksi ongelmaksi ja sivuutti sen, että hän kuitenkin pelasi hyvin. Kaiken lisäksi ravitsemusasiantuntija kertoi hänelle, että harjoitusmääriin nähden hän syö itseasiassa aivan liian vähän.

Kiitos huonosti hoidetun palautteenannon, Norjan maajoukkue menetti hyvän maalivahdin. Huonon palautteenannon ja valtavien vaatimusten vuoksi joutui kärsimään myös huippujuoksija Mary Cain.

Helsingin Sanomat kirjoitti 12.11. nuoresta huippujuoksijasta Mary Cainista otsikolla ”Olin Yhdysvaltojen nopein tyttö, kunnes Nike tuli kuvioihin – huippulahjakas Mary Cain syyttää Alberto Salazaria rajusta laihduttamisesta, joka johti dramaattisiin seurauksiin”. Junioreiden maailmanmestari Cain kertoo, että hänen valmentajansa yritti jatkuvasti saada hänet pudottamaan painoaan, huolimatta siitä, ettei heidän joukkueessaan ollut pätevää ravitsemusasiantuntijaa eikä urheilupsykologia. Cainin mukaan häntä häpäistiin muiden edessä, jotta hän todennäköisemmin pääsisi valmentajan asettamaan 51 kilon tavoitepainoon. Avuksi valmentaja tarjosi urheilijalle e-pillereitä ja diureetteja, eli virtsan eritystä lisääviä lääkkeitä. Energiavaje johti siihen, että urheilijalta loppuivat kuukautiset kolmeksi vuodeksi ja lisäksi häneltä katkesi viisi luuta. Nämä ovat tyypillisiä naisurheilijan oireyhtymän oireita. Hän kärsi myös itsetuhoisista ajatuksista ja alkoi viillellä itseään.

Cainin valmentajaan on kohdistunut lukuisia muitakin syytöksiä viime aikoina. Hän on esimerkiksi rikkonut antidopingsääntöjä ja on siksi hyllytetty valmennustehtävistä. Hesarin uutisessa mainitaan myös, että samassa valmennusprojektissa ollut urheilija Amy Yoder Begley sai 2011 potkut valmennusryhmästä, koska oli vasta kuudes Yhdysvaltojen mestaruuskisoissa. Syynä potkuille oli se, että ”hän oli liian lihava ja hänellä oli kilpailuun osallistuneiden suurin takapuoli”. Kyseinen Niken sponsoroima valmennusprojekti on nyt lopetettu.

MTV uutisoi puolestaan Britta Johansson Norgrenista seuraavalla otsikolla: Ruotsalaishiihtäjältä kova avautuminen: ”Naisen pitää näyttää hyvältä, olla laiha ja täydellinen”. Hän kokee, että on vaikeaa olla oma itsensä, kun yrittää olla moitteeton ja hyvä roolimalli, sellainen kuin muut haluavat. Hän myös kokee, että sosiaaliset paineet esimerkiksi ulkonäöstä kohdistuvat erityisesti naishiihtäjiin. Hän haluaisi, että voisi täyttää kyseiset odotukset, mutta samalla hän haluaisi luottaa siihen, että se riittäisi, että tekee parhaansa, eikä ajattele, mitä muut tekevät.

Kyseiset uutiset ovat yksittäisten ihmisten kokemuksia, eikä tietenkään tarkoita, että koko valmennuskenttä on pilalla. Yksikin tällainen uutinen on kuitenkin liikaa ja niin turhaa.

Ulkonäön tai luonteenpiirteen perusteella ei voi päätellä, kuinka hyvässä kunnossa urheilija on. Parin kilon painonlasku tai painonnousu ei automaattisesti tarkoita, että urheilijan suorituskyvylle tapahtuu jotain. Painon ja kehonkoostumuksen tarkkailu huippu-urheilussa on usein perusteltua. Silloin tulisi kuitenkin tietää, miten, milloin ja miksi sitä tehdään ja keneltä urheilija saa tukea ja apua. On myös pidettävä selkeä ero huippu-urheilun ja junioriurheilun välillä. Oli kyseessä sitten minkä tahansa tason urheilija, ei kehonkoostumukseen koskaan saisi vaikuttaa terveyden kustannuksella.

Lisää lusikoita syömishäiriö- ja rasvaprosenttisoppaan

Viime viikkoina urheilijoiden syömishäiriöt ovat mediassa saaneet paljon näkyvyyttä, mikä on hyvä asia! Joku voisi väittää, että esimerkiksi voimistelijoiden rasvaprosenteista ja syömishäiriöistä on kirjoitettu jo liikaa. Itse en ole tätä mieltä. Asiaa pitää avata vieläkin enemmän, koska häiriintynyt syöminen on liian yleinen ongelma myös esimerkiksi kestävyyslajeissa.

Seuraava teksti on lyhyt herättely urheilijoiden parissa toimiville henkilöille siitä, että kannattaa kahdesti harkita, mitä urheilijan painosta sanoo, vai onko pakko sanoa mitään. Jokainen valmentaja ja huoltaja on osaltaan vastuussa siitä, pysyykö urheilijoidemme kehonkuva ja syömiskäyttäytyminen terveenä ja urheilua tukevana. Tämä teksti perustuu puhtaasti omiin kokemuksiini ja näkemyksiini. Ensi vuoden puolella minulla on myös tilastollista faktaa asian taustalle. Aiemmin olen kirjoittanut syömishäiriöistä esimerkiksi täällä ja täällä. Kannattaa tutustua näihin teksteihin, jos asia yhtään enempää kiinnostaa.

Törmään urheilijoiden häiriintyneeseen syömiseen sekä tutkimustyöni että valmentamisen kautta. Kuluneen vuoden aikana olen yrittänyt auttaa häiriintyneestä syömisestä kärsiviä, itselleni tuttuja ja tuntemattomia urheilijoita niin paljon, että hirvittää. Uusia tapauksia tulee koko ajan lisää – lajista ja sukupuolesta riippumatta. Tuttu urheilijani totesi äskettäin, että hänestä alkaa tuntua, että suurin piirtein jokainen kilpaurheilua harrastava nainen kärsii jollain tavalla häiriintyneestä kehonkuvasta ja syömisestä. Tiedän, ettei hän onneksi ole ihan oikeassa, mutta välillä tuntuu, että on pelottavan lähellä totuutta.

symishirit
Moni tekijä altistaa urheilijan syömishäiriöille. Tässä kooste yleisimmistä riskitekijöistä.

Valmentajat ja huoltajat

Syitä syömisen ja kehonkuvan häiriintymiseen on paljon, mutta valitettavasti yhä edelleen yksi tyyppiesimerkki on tässä: valmentaja huomauttaa urheilijalle, että painoa pitäisi olla pari kiloa vähemmän, tai rasvaprosentin pitäisi olla pari yksikköä pienempi. Näitä valmentajia löytyy joukostamme todella paljon. Valitettavasti. Miksi muuten valtaosa niistä urheilijoista, joiden kanssa olen jutellut ja joilla on selviä haasteita syömisen kanssa, tuo ilmi keskustelun aikana sen, että ongelmat syömisen kanssa alkoivat valmentajan sanomisesta. Sen ei tarvitse olla isokaan juttu, ohimenevä, vitsiksi tarkoitettu heittokin voi riittää laukaisemaan ongelman. On myös turha ajatella, että esimerkiksi kaikille pojille voi näistä asioista heittää enemmän vitsiä kuin tytöille, ne on kovia äijiä ja tajuaa kyllä. Eikä tajua – ihan yhtälailla poikien ja miesten kehonkuva ja syöminen voi häiriintyä, jos sitä alkaa kommentoimaan.

Urheilijan rasvaprosentista on kirjoitettu viime viikkoina niin paljon, että siihen liittyen löytyy hyviä tekstejä muualtakin, esimerkiksi Patrik Borgin blogista täältä. Haluaisin vielä herättää valmentajat miettimään, että eivät ne kilot ja prosentit ole kaikki kaikessa. Rasvaprosenttihan voi heittää monta yksikköä mittaustavasta ja paikasta tai mittaajasta riippuen. Painokin vaihtelee luonnostaan jonkin verran päivästä toiseen. Mahdollisimman kevyt urheilija ei aina ole se paras urheilija. Jo parin kilon pudottaminen valmiiksi kevyestä kropasta voi johtaa siihen, että sairastumisia ja loukkaantumisia tulee enemmän ja suoritustaso romahtaa. Tukeeko se sitten sitä, että juoksuaskel olisi kevyempi ja juoksutesteissä tulisi uusia ennätysaikoja, niin kuin moni valmentaja on urheilijoilleen sanonut. Enpä usko.

On pelottavaa kuulla, että monet nuorista naisurheilijoistamme vertaavat itseään ja omaa kehoaan maailman huippuihin ja yrittävät väkisin päästä näihin mittoihin, vaikkei se ole heidän kohdallaan välttämättä edes mahdollista. Tätä tehdään sillä kustannuksella, että treeneissä ei enää jakseta, kun lautaselta jäävät pois hiilihydraatit. Voima ei myöskään enää tartu kroppaan, kun energiaa ei ole riittävästi. Kuukautiskierto häiriintyy, mutta sen ongelmia ei osata nähdä ajoissa, vaikka on sanomattakin selvää, että kun elimistön hormonitoiminta on sekaisin, ei elimistö voi toimia normaalisti ja edesauttaa urheilussa menestymistä. Paino kyllä putoaa aluksi, kun kehosta lähtee nestettä ja muutenkin urheilija voi kokea, että nyt kulkee entistä paremmin, mikä johtaakin helposti siihen, että ruuvia kiristetään entisestään ja syömisestä tulee entistä kontrolloidumpaa.

Valmentajien ja huoltajien on hyvä seurata, miten urheilijat ryhmässä puhuvat painoon liittyvistä asioista ja tarvittaessa viheltää peli poikki ajoissa. Kannattaa myös sivusilmällä seurata, miltä heidän lautasensa näyttää. Lautanen voi näennäisesti olla täynnä – pelkkää energiaköyhää salaattia. Oma esimerkki ja normaali suhtautuminen syömiseen ja painoon on myös ratkaisevan tärkeää.

Sosiaalinen media

Sosiaalinen media vaikuttaa nykyään todella paljon ulkonäköpaineisiin – sukupuolesta ja urheilutaustasta riippumatta. En käsittele tässä sitä, kuinka esimerkiksi Instagram antaa suhteellisen vääristyneen ja silotellun kuvan kenen tahansa elämästä. Jos siihen osaa suhtautua oikein, ei kuvien lataamisessa ja katselussa ole mielestäni mitään väärää. Jos puolestaan sokeasti uskoo, että kaikki muut ovat kevyempiä ja kauniimpia ja pärjäävät paremmin urheilussa ja elämässä, on kovaa vauhtia menossa metsään.

Nostan tähän kuitenkin esille ihan toisen some-kanavan. Nimittäin Facebookin erilaiset ryhmät tai uutisten kommentit. Tämä nimittäin oli pääsyy siihen, miksi koko tekstin kirjoitin. Sairaslomalla on ollut liiankin paljon aikaa lukea netistä enemmän tai vähemmän järkeviä uutisia, välillä myös kommentteineen.

Yhtenä päivänä törmäsin Facebookin Hiihtokeskustelu-palstalla seuraavanlaisiin kommentteihin ja järkytyin. Järkytystä lisäsi se, että en tuttavapiiristäni todellakaan ollut ainoa, joka näihin kommentteihin oli kiinnittänyt huomiota. Juteltiinkin erään urheilijan kanssa siitä, että on ihan käsittämätön tilanne, että tällaista tekstiä lauotaan julkisesti. Käviköhän mielessä, että kyseiset tekstit voivat vaikka vaikuttaa jonkun nuoren urheilijan jo muutenkin herkkään kehonkuvaan tai syömiskäyttäytymiseen? Vastaavia kommentteja löytyy iltapäivälehtien kommenttipalstoilta suuria määriä. Miksi urheilijoitakin pitää esineellistää, voisiko ulkonäön sijaan keskittyä itse urheiluun? Ja ihan oikeasti, poskien muotoko kertoo urheilijasta kaiken?

Hiihtokeskustelun (yleensä ihan asiallinen sivusto) kommentit hieman lyhennettyinä, mutta kirjoitusvirheineen. Vaikka nämä ovat vain yksittäisen henkilön kommentteja, on vastaavia tekstejä netissä ihan liikaa. Itse en tekstien sisältöä allekirjoita.

”Sileän hiihtäjät vois tosiaan ottaa mallia Kaisasta miten vapaata hiihdetään! Kaisassa ei oo grammaakaan ylimääräistä ihan toista kuin sileän pullaposket!”

”Jos Pärmäkoski pudottais painoaan niin kulkis kovempaa kuin nykyisen ruhon kanssa..Björgen oli jämäkkä mutta siinä kyse lihaksista pyöreät pullaposket kertovat ylimääräisestä rasvakudoksesta!”

”Vaikka on eka kisa niin näyttää valitetavasti sen etteivät nuoret naiset ole kehittyneet yhtään…sen kyl näkee jo naamasta, suomalaisilla pyöreät pullaposket …norskit näyttää enempi ajokoiralta ja kulku sen mukaista…se että Ritu suomalaisten vertailussa noin yläällä ei valitettavasti kerro vanhan ruovan hyvyydestä vaan toisten heikkoudesta!”

Jatkossa pitäydyn kaukana iltapäivälehtien kommenttiosioista ihan vaan oman mielenterveyteni kannalta. Toivottavasti urheilijat sen tekevät jo. Toivottavasti urheilijoiden rasvaprosentti-, paino-  ja syömishäiriökeskustelu asiallisessa mediassa ei hetkeen laannu, niin paljon on vielä tehtävää. Huippu-urheilijatkin ovat ihmisiä ja on tärkeää, että he pysyvät fyysisesti ja psyykkisesti mahdollisimman hyvässä kunnossa. En halua, että joudumme menettämään enää yhtään enempää lupaavia urheilijoita sen takia, että he eivät voi olla tyytyväisiä vartaloonsa ja matkalla kohti unelmiensa peilikuvaa menettävät terveytensä.

Urheilijoiden ravitsemustiedot ovat puutteellista – ja se voi näkyä urheilutuloksissa. Miten tähän päädyttiin ja mitä seuraavaksi?

Viimeisen kuukauden aikana olen päässyt tekemään sitä, mitä ”isona” haluan tehdä. Auttamaan nuoria urheilijoita ravitsemusasioissa, kuuntelemaan heitä, olemaan tukena. Ravitsemusluentoja oli tarkoitus pitää osana väitöstutkimustani ja Vuokatin reissussa olla kevään aikana ihan kaikessa hiljaisuudessa. Mutta yhtäkkiä tuntui siltä, että kaikki tiesivät jotain tutkimuksestani. Miksi niin kävi, siitä kerron kohta. Jännästi samanaikaisesti, kun mediakin huomioi sen, että urheilijoiden ravitsemustiedoissa on puutteita, nousi ainakin omiin somekanaviini mainosta jos jonkinlaisesta urheilijalle suunnatusta ravintovalmennuksesta. Tekstin loppuosassa on lyhyesti keinoja siihen, miten urheilija voisi näiden joukosta valita luotettavan.

Omassa elämässäni urheilijoiden ja valmentajien ravitsemustietojen ja -taitojen puutteellisuuden hämmästely sai alkunsa vuosia sitten. Sitä jatkui niin pitkälle, että vuoden 2015 loppuhetkillä näistä muotoutui väitöskirja-aihe. Aluksi validoitiin menetelmiä, joilla ravitsemusosaamista voi luotettavasti selvittää, sitten tietoja kerättiin isolta urheilija- ja valmentajajoukolta. Koska tiedoissa oli paikoin isoja puutteita, oli tarkoitus seuraavaksi vaikuttaa niihin interaktiivisten luentojen sekä mobiilisovelluksen avulla (artikkelikuvan ruokakuvat urheilijoiden luvalla sieltä).

Kevään luennot lähtivät lupaavasti käyntiin Vuokatin urheiluakatemiaurheilijoiden sekä Puolustusvoimien lumilajiryhmän urheilijoiden kanssa. Tutkimus on vielä kesken, eikä tuloksia voi paljastaa, mutta jo nyt voi todeta, että urheilijoilta saatu palaute on positiivista. Uutta on opittu, vanhoja tietoja linkitetty uuteen, ymmärretty asioiden taustoja ja eri ravintoaineiden merkitystä urheilijalle (joo, myös niiden hiilareiden) sekä opittu olemaan sopivan kriittisiä esimerkiksi ravintolisiä kohtaan. Kun urheilijat ovat aktiivisesti osallistuneet keskusteluun, sekä luennon päätteeksi tai mobiilisovelluksen kautta kehuneet oppineensa uutta ja voivansa ja jaksavansa paremmin, on tämä parasta mahdollista palautetta!

Mutta miksi tutkimus nousi ihmisten tietoisuuteen? Siihen löytyy syy alta. Kirjoitin syksyllä tiedeviestinnän kurssilla artikkelin, joka oli tarkoitus julkaista jossain lehdessä. Se ei kuitenkaan koskaan päätynyt työpöytääni pidemmälle, vaan sen sijaan Hesari halusi haastatella minua ja tehdä aiheesta kattavamman jutun! Jo tämä sai paljon mediahuomiota, mutta sitä täydensi Aamu TV:n haastattelu huhtikuun alkupuolella. Olin edeltävällä viikolla myöhään sunnuntaina tullut kotiin Taivalkosken SM-kisoista ja päättänyt, että seuraavaan pariin päivään en jaksa puhua kenellekään ja kaiken töistä ylimääräisen ajan makaan yksin sohvalla. Noh, se suunnitelma kariutui jo maanantaiaamuna, kun Hesari kolahti postilaatikoihin ja mobiililaitteisiin. Eikä sellaista aikaa näköpiirissä hetkeen taida häämöttää 😀

Se juttu menee näin:

Kestävyysurheilijoiden ravitsemustiedot ovat puutteellista – ja se voi näkyä urheilutuloksissa

Nuorten kestävyysurheilijoiden ja heidän valmentajiensa ravitsemustiedot ja -taidot ovat usein puutteellisia. Seurauksena voi olla liian yksipuolisia ruokavalintoja ja syömisen väärää ajoittamista. Silloin urheilijan terveyttä, suorituskykyä ja palautumista ei tueta toivotulla tavalla.

Pahimmillaan ruokaan ja syömiseen liittyy harhaluuloja, jotka voivat aiheuttaa jopa syömishäiriöitä. Näitä esiintyykin kestävyyslajeissa huolestuttavan paljon. Syömishäiriöt heikentävät urheilijan suorituskykyä. Lisäksi ne voivat romahduttaa terveyden ja sen myötä pilata urheilu-uran.

Riittävä ja monipuolinen syöminen on haasteellista juuri kestävyysurheilijalle, jonka energiankulutus voi olla moninkertainen verrattuna vähän liikkuviin. Kun ruokavalio on järkevästi suunniteltu, energiansaannin turvaaminen ja syömisen oikea ajoittaminen helpottuvat.

Tämä saattaa olla vaikeaa. Mediassakin luodaan ylimääräisiä paineita, joihin urheilijan tulee osata reagoida. Jos omat ravitsemustiedot ovat puutteelliset, voi olla vaikea ymmärtää, mikseivät esimerkiksi erilaiset muotidieetit sovi kestävyysurheilijalle.

Valmentajan asenteet ja tiedot ja ravitsemuksesta vaikuttavat myös siihen, valitseeko urheilija ruokaa, joka edistää jaksamista, kehittymistä ja palautumista.

Valmentaja on urheilijalle yksi tärkeimmistä ravitsemustiedon lähteistä median, vanhempien ja muiden urheilijoiden ohella. Valmentajien ravitsemusosaamisen tulisi olla riittävää ja ajantasaista, jotta he voivat sekä neuvoa että suojata urheilijoitaan asiattomilta vaikutteilta.

Läheskään kaikilla valmentajilla näitä taitoja ei ole. Kaikki valmentajat eivät esimerkiksi tiedosta, että hiilihydraatit ovat kestävyysurheilijalle tärkein energianlähde. Liian vähäinen hiilihydraatin saanti on isoimpia suorituskykyä rajoittavia tekijöitä niin kestävyys- kuin palloilulajeissa.

Helsingin yliopiston Elintarvike- ja ravitsemustieteiden osaston tuoreessa kyselytutkimuksessa selvitimme kestävyyslajien valmentajien ja 16–20-vuotiden kestävyysurheilijoiden ravitsemusosaamista. Kysely mittasi vastaajien tietoja urheilijoiden ravitsemussuosituksista, ravintolisistä, nestetasapainosta, energiansaannista ja palautumisesta sekä urheilijan kehonkuvasta. Suurin osa vastaajista oli maastohiihtäjiä, suunnistajia tai ampumahiihtäjiä.

Vastaavia tietoja ei ole aiemmin kerätty Pohjoismaissa. Maailmalla tehdyissä tutkimuksissa on lähes poikkeuksetta selvinnyt, ettei urheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaaminen ole riittävää. Huolestuttavia tuloksia saatiin nyt myös Suomesta. Etenkin urheilijoilla on usein heikot tiedot siitä, mitä ja kuinka pitäisi syödä.

Valmentajien ravitsemusosaaminen oli tutkimuksen mukaan keskimäärin hyvää, mutta tuloksissa oli isoa vaihtelua. Heikoimmillaan valmentajat vastasivat 58 prosenttiin ravitsemuskysymyksistä oikein. Urheilijoilla heikoin tulos oli 47 prosenttia. Keskimäärin valmentajien ravitsemusosaaminen oli parempaa kaikilla kyselyn osa-alueilla.

Naisurheilijat ja -valmentajat saivat keskimäärin miesurheilijoita ja -valmentajia parempia tuloksia.

Tutkimukseen osallistuneista urheilijoista neljännes kuului aikuisten tai nuorten maajoukkueisiin tai niiden haastajiin. Maajoukkueisiin kuuluvat urheilijat saivat kyselystä keskimäärin parempia tuloksia kuin alemman tason urheilijat.

Myös osallistujien ikä vaikutti ravitsemusosaamiseen. Vanhemmat urheilijat vastasivat kyselyyn keskimäärin nuoria paremmin, valmentajat päinvastoin. Nuorempien valmentajien parempaa osaamista voi selittää se, että ravitsemusasioihin kiinnitetään nykyään enemmän huomiota.

Olisi tärkeää kohdistaa ravitsemusohjaus henkilöihin, joiden osaaminen on selkeästi puutteellista. Myös suhteellisen hyvän tuloksen saaneilla henkilöillä oli kuitenkin virheitä kysymyksissä, jotka ovat tärkeitä kestävyyslajien ravitsemusvaatimusten näkökulmasta. Siksi suomalaista kestävyysvalmennusta tulee kehittää niin, että kaikille urheilijoille ja valmentajille on helposti tarjolla luotettavaa ravitsemusohjausta.

Yleisimmät harhaluulot liittyivät energiantarpeeseen ja sen saantiin, proteiineihin, hiilihydraatteihin sekä ravintolisiin. Valmentajat ihannoivat jopa urheilijoitaan enemmän vähärasvaista ruokavaliota, vaikka liiallinen rasvan karsiminen kestävyysurheilijan ruokavaliosta ei ole tarpeen.

Vallitsevat ravitsemustrendit aiheuttavat monet näistä harhaluuloista. Proteiinien suosiminen ja vähähiilihydraattinen ruokavalio näkyvät monen kestävyysurheilijan lautasella. Tällainen ruokavalio ei tue suorituskykyä.

Kun hiilihydraattien määrää rajoitetaan, kovatehoisten tai pitkäkestoisten harjoitusten laatu heikkenee sekä esimerkiksi alttius sairastua kasvaa. Energiansaanti voi myös laskea liikaa. Se vaikuttaa suoraan urheilijan palautumiseen, kehittymiseen ja suorituskykyyn.

Vajaa kolmannes tutkimuksen urheilijoista tosin oli sitä mieltä, että energiantarpeen voi tyydyttää vitamiineilla. Se ei pidä paikkaansa. Vitamiineista ei saa energiaa.

Proteiinien ihannoimista selittää esimerkiksi se, että yli kolmannes urheilijoista uskoi, että ylimääräinen proteiini varastoituu elimistössä suoraan lihaksiin. Lähes yhtä suuri joukko oli sitä mieltä, että proteiinia kannattaa nauttia mahdollisimman paljon, sillä ylimääräinen proteiini edesauttaa lihasten kasvua.

Ruokaan ja ravintoon liittyvät uskomukset vaikuttavat siihen, millaista ruokaa urheilija valitsee ja kuinka tärkeänä hän ravitsemusta ylipäätään pitää.

Ravitsemustiedot vaikuttavat ruokavalintoihin. Ne urheilijat, jotka ymmärtävät paremmin ravitsemusasioita, yleensä myös syövät paremmin ja terveellisemmin. Ravitsemusosaamisella ja suorituskyvyllä on näin ollen yhteys. Jokaisen valmentajan, urheilijan ja urheilijan taustajoukon tulisi huomioida se.

DSC_0525
Ruokapäiväkirjojen analysointi käynnissä

Miten tutkimus nyt jatkuu? Muutama päivä sitten palasin takaisin etelään ja toimistohommiin. Urheilijoille luvatut ruokapäiväkirjapalautteet eivät valmistu itsestään. Niiden jälkeen alan tutkia ravitsemusvalmennuksen vaikuttavuutta erilaisiin tiedollisiin, taidollisiin ja asenteellisiin tekijöihin. Myös syksyn valmennukseen tulevien urheilijoiden rekrytointi on käynnissä. Valmentajat: jos teillä on jossain päin Suomea paljon 16-20-vuotiaita kestävyysurheilijoita, saa ottaa yhteyttä ja vinkata heistä. Nyt olisi mahdollista saada urheilijat ravintovalmennukseen, jossa asiat pohjautuvat tutkittuun tietoon, eikä omiin kokemuksiin tai tarpeeseen saada valmennuksen ohessa kaupattua esimerkiksi ravintolisiä.

Tällaisiakin koulutuksia valitettavasti löytyy kasapäin. Ymmärrän, että voi olla vaikeaa tietää, ovatko ne mistään kotoisin. Ei se aina helppoa ole asiaan perehtyneellekään. Varsinkaan, kun näitä usein mainostetaan uskottavasti. Näiden avulla höpöhöpön voisi yrittää tunnistaa:

  • käytetään lupaa kysymättä urheilijoiden ja asiantuntijoiden lausuntoja ja kuvia mainonnassa
  • ei nähdä kokonaisuutta ja syy-seuraussuhteita, vaan pelkästään irrallisia faktoja ja oikoteitä onneen
  • käsketään voimakkaasti rajoittamaan ruokavaliota tai jättämään siitä pois tiettyjä ruoka- tai ravintoaineita ilman järkeviä perusteluita (esim. maitotuotteet tai hiilihydraatit)
  • halveksitaan virallisia ravitsemussuosituksia tai asiantuntijoita
  • alan koulutus puuttuu (hyviä nimikkeitä ravitsemuksen parista ovat esim. ETM, TtM, laillistettu ravitsemusterapeutti)
  • käytetään hämäävää terminologiaa (esim. ravintoterapeutti, ravitsemusvalmentaja jne., joista ainakin osaa voi käyttää vailla minkäänlaista koulutusta)
  • verkostoitumattomuus, ei kuulu esimerkiksi Urheiluravitsemuksen asiantuntijaverkostoon
  • ollaan ylenmääräisen varmoja yhdestä ainoasta tavasta syödä oikein

Yleisesti ottaen salliva suhtautuminen on parempi kuin kieltävä ja ne, jotka eivät vanno voimakkaiden ruokavaliorajoitusten tai ravintolisien nimeen katsovat paremmin kokonaisuutta, sekä painottavat perusasioita. Mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän oikeasti tietää. Ja sen vuoksi tietynlainen nöyryys on yleensä osaamisen merkki. Tämän selittää hyvin ns. Dunning-Kruger-efekti, josta piirtelin oheen kuvan. Mitä vähemmän tietoa jostain asiasta on, sitä parempi siinä luulee usein olevansa. Sekä omalla valmentajan- että ravitsemusasiantuntijan urallani olen käynyt tuolla kuvaajan korkeimmassa pisteessä ja tullut sieltä ryminällä alas. Onneksi suunta on kuitenkin tämän jälkeen koko ajan ollut nousujohteinen.

dunning-kruger efekti

Erilaisia tälläkin hetkellä tarjolla olevia ravitsemuskoulutuksia on valtava määrä. Jos niistä yksi pitäisi valita, nostaisin esille Itä-Suomen yliopiston kaikille avoimen urheiluravitsemuksen opintokokonaisuuden. Koulutus perustuu tieteelliseen pohjaan, mutta on kuitenkin käytännönläheinen. Itsekin sen käyneenä voin suositella sitä lämpimästi.

Ps. Loppuun vielä pysäyttävä luontohavainto, joka ravitsemukseen ei liity muuten kuin siten, että ”tutkimusmatkoillani” täytyi päästä viettämään aikaa myös luontoon. Kun lähdin Vuokattiin ensimmäiselle reissulle, näytti ulkona tältä. Mikä määrä lunta, miten kaunista!! Kaksi kuukautta myöhemmin hyvin lähellä kyseistä kuvauspaikkaa metsässä näytti tältä. Ei voinut kuin todeta, että lunta voi olla myös liikaa.

DSC_0173
Vuokatti 16.3.2018
DSC_0516
Vuokatti 20.5.2018

Syömishäiriöt ovat todellinen ongelma kestävyysurheilussa

Urheilijoiden riski sairastua syömishäiriöihin on muuta väestöä suurempi. Syömishäiriöoireilua myös esiintyy urheilijoilla muuta väestöä enemmän. Syömishäiriöt ovat todellinen ongelma urheilussa – lajista riippuen naisurheilijoista 6–45 % ja miesurheilijoista 0–19 % kärsii syömishäiriöoireilusta (Bratland-Sanda & Sundgot-Borgen 2013). Liian monen urheilu-ura päättyy ennen aikojaan tällaisen oireilun takia.

Mitä syömishäiriöt ovat?

Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joilla on lukuisia vakavia fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia. Jo lievät syömisen häiriöt voivat heikentää suorituskykyä, laskea tulostasoa ja aiheuttaa väsymystä ja mielialavaihteluita. Urheilu voi lisätä syömishäiriöriskiä usealla tavalla, minkä vuoksi urheilijoiden parissa työskentelevien on hyvä tiedostaa asia. Esimerkiksi urheilulaji, urheilijan persoonallisuus (ylitunnollisuus, pyrkimys täydellisyyteen), vääristynyt kehonkuva, valmentajasuhde ja menestymispaine ovat riskitekijöitä, jotka voivat johtaa syömishäiriöoireiluun.

Valmentajan sanomisilla ja esimerkillä on iso merkitys. Valmentajan puolihuolimaton toteamus, että urheilija voisi pudottaa painoaan muutaman kilon, voi pahimmillaan ajaa urheilijan syömishäiriökierteeseen, joka vie niin urheilijan terveyden kuin urheilu-uran. Useita tällaisia tapauksia uutisoitiin esimerkiksi viime kesänä.

symishirit

Syömishäiriöoireilu ei rajoitu vain esteettisiin ja painoluokkalajeihin, vaan voi olla itse asiassa jopa yleisempää kestävyysurheilijoilla. Tuoreen katsausartikkelin mukaan kolmanneksella kestävyyslajien tytöistä ja naisista oli esiintynyt oireilua, pojista ja miehistä joka seitsemännellä. Esteettisissä lajeissa vastaavat luvut olivat hieman pienemmät, kuten oheisesta taulukosta käy ilmi.

Syömishäiriöoireiden yleisyys eri lajiluokissa (lähteenä Poikkimäki ym. 2017)

Laji Syömishäiriöoireiden yleisyys, tytöt ja naiset Syömishäiriöoireiden yleisyys, pojat ja miehet
kestävyyslajit 35 % 14 %
esteettiset lajit 27 % 14 %
painoluokkalajit 28 % 49 %
palloilulajit 16 % 5 %

 

Nostin syömishäiriöaiheen esille, koska tiedän monen yllättyvän kuullessaan, että syömishäiriöt ovat ongelma myös kestävyysurheilussa. Syömishäiriöoireilu, esimerkiksi painoon ja syömiseen liittyvät vääristymät tulisi ottaa vakavasti. Nämä vaikuttavat väistämättä urheilijoiden suorituskykyyn ja palautumiseen ja voivat johtaa kliiniseen syömishäiriöön, josta toipuminen voi viedä vuosia. Uskon, että kun asiasta puhutaan enemmän, on urheilijoiden ja valmentajien helpompi löytää keinoja, joilla syömishäiriöoireilua voidaan ennaltaehkäistä. Mitä paremmin oireilua tunnistetaan, sitä helpompi siihen on puuttua.

Norja, hiihto ja syömishäiriöt

Syömishäiriöistä onneksi puhutaan nykyään avoimemmin kuin ennen. Suomessa uutisointi liittyy kuitenkin pitkälti yksittäistapauksiin, joissa nykyiset tai entiset urheilijat ovat kertoneet syömiseen liittyvistä ongelmistaan. Kaikkialla asiat eivät ole näin. Hiihtäjän ja ravitsemustutkijan näkökulmasta Norja on kaikin puolin mielenkiintoinen maa. Norjassa tehdään laadukasta syömishäiriötutkimusta kilpaurheilijoilla useassa eri yliopistossa. Tämän vuoksi useissa syömishäiriötutkimuksissa kerrotaan norjalaisurheilijoista. Todellisuudessa ongelma varmasti koskettaa yhtä laajasti myös muita maita.

Viime vuonna julkaistun tutkimusartikkelin mukaan viidenneksellä nuorista norjalaisista naishiihtäjistä tai -ampumahiihtäjistä on syömishäiriö. Norjan maajoukkueurheilijoita puolestaan on jouduttu 2010-luvulla jättämään pois leireiltä ja kilpailuista syömishäiriöiden vuoksi. Halu huipulle on niin kova, että moni on valmis tekemään huonoja ratkaisuja. Syömisen rajoittaminen, pakonomainen liikkuminen ja epäterveelliset painonhallintatavat eivät saisi olla keinoja matkalla parempaan menestykseen. Siksi on tärkeää, että esimerkiksi Norjan olympiakomitea on asiaan puuttunut. Yksi esimerkki tästä on ”Sunn Idrett” (”terve urheilu”) yhteistyöprojekti, jonka tavoitteena on ehkäistä syömishäiriöitä ja parantaa nuorten norjalaisurheilijoiden ravitsemusosaamista. Projektia koordinoivat Norjan kestävyyslajien lajiliitot, Norges Idrettsforbund sekä Olympiatoppen.

Oma tutkimus aiheesta

Omassa väitöstutkimuksessani puolestaan tutkin nuorten suomalaisten kestävyysurheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaamista. Viime vuonna selvitin yli 300 nuorelta kestävyysurheilijalta, millaista heidän ravitsemusosaamisensa on. Kaikkiaan urheilijoiden ravitsemustiedoissa on paljon puutteita. Valmentajien tilanne on keskimäärin parempi.

Yksi kyselytutkimuksen osa-alueista liittyi urheilijoiden kehonkuvaan. Oikein/väärin-väittämien aiheina olivat esimerkiksi painonhallinta ja lihaskasvu, laihduttaminen sekä vähäisen energiansaannin aiheuttamat ongelmat. Esimerkeiksi kysymyksistä valitsin tähän: ”Nopea laihtuminen kohdistuu aina rasvakudokseen” ja ” Jos kestävyysurheilija laihduttaa, hänen kannattaa karsia ruokavaliostaan kaikki hiilihydraatit” (molemmat väärin). Ilahduttavan moni urheilija osasi vastata oikein jokaiseen (n=9) kehonkuvaan liittyvään kysymykseen.

Huolestuttavaa on kuitenkin se, että osa urheilijoista vastasi vain kolmannekseen kysymyksistä oikein. Jos ravitsemustiedot ovat puutteelliset, miten urheilija voisi tehdä ruokavalintoja, jotka tukisivat hänen kehittymistään, suorituskykyään ja palautumistaan parhaalla mahdollisella tavalla? Tämä onkin seuraava tavoite, johon tutkimuksessani puutun.

Aiemmin mainitsin yksittäisistä urheilijoista, jotka ovat niin rohkeita, että uskaltavat kertoa kaikille syömiseen liittyvistä ongelmistaan. Suosittelen tutustumaan tekstiin, jonka kirjoitin kesällä yhdessä kävelijälupaus Taika Nummen kanssa. Tekstissä Taika kertoo erilaisista haasteista, joita on kohdannut uransa aikana. Liiallinen harjoittelu ja liian vähäinen energiansaanti olivat tärkeitä tekijöitä, jotka aiheuttivat Taikalle loukkaantumiskierteen, joka keskeytti lupaavan urheilu-uran.

Jos syömishäiriöt kiinnostavat enemmän, suosittelen tutustumaan seuraaviin artikkeleihin:

Bratland-Sanda S, Sundgot-Borgen J. 2013.  Eating disorders in athletes: Overview of prevalence, risk factors and recommendations for prevention and treatment. Eur J Sport Sci 2013:5:499-508.

Pettersen I, Hernæs E, Skårderud F. Pursuit of performance excellence: a population study of Norwegian adolescent female cross-country skiers and biathletes with disordered eating. BMJ Open Sport Exerc Med 2016:2:e000115.

Poikkimäki T, Rantala E, Nurkkala M, Keisala J, Korpelainen R, Vanhala M. Eri-ikäisten urheilijoiden syömishäiriökäyttäytyminen lajityypeittäin. Kirjallisuuskatsaus. Liikunta & Tiede 2017:54 (2-3), 113-120.

Eikö naisvalmentaja vieläkään riitä?

Reilu vuosi sitten kirjoitin aiheesta, joka vaivasi minua hyvin paljon valmennusurani alkuvaiheessa. Koin tuolloin, etten voisi koskaan olla uskottava valmentaja, koska olen nainen ja koska olen nuori. Olin valmis lopettamaan valmentamisen ennen kuin sitä kunnolla aloitinkaan, koska tunsin, etten riitä urheilijoideni vanhemmille tai muille valmentajille. Teksti oli viime vuonna selvästi luetuin ja jaetuin juttuni, ja se löytyy täältä.

Enää en onneksi aikoihin ole ollut sitä mieltä, ettenkö voisi olla naisena uskottava valmentaja, vaan olen kääntänyt asian vahvuudeksi. Nuorten urheilijoiden kanssa toimiessani olen huomannut, että valmennuksessa tarvitaan myös naisia. Siksi minua harmittikin valtavasti, kun eilisiltana sain eräältä valmentajakollegaltani viestin. Anonyymisti ja hänen luvallaan jaan viestin tärkeimmän sisällön:

Samat ongelmat, joista on ennenkin puhuttu, kuitenkin jatkuu vielä: mieskoutsit jyrää täysin päättömillä mielipiteillä ja mietin, haluanko ollenkaan jatkaa valmennusta enää. Miten hoidit tällaisen tilanteen, töitä pitää varmaankin tehdä, jos haluaa valmennusta vielä jatkaa?

Harmistukseni oli entistä suurempi, kun kuulin, etteivät kyseessä edes ole ns. vanhan liiton valmentajat, vaan kyseinen valmentaja on saanut negatiivisia ja arvostelevia kommentteja suhteellisen nuorilta kollegoiltaan. He eivät pidä naisvalmentajia uskottavina, vaan heidän mielestään valmentajan auktoriteetin määrittää se, kuinka kovaa jaksaa huutaa ladun varressa. Valmennusryhmä ei kuulemma myöskään voi toimia, jos siinä on kaksi naista päävalmentajana, koska silloin kukaan ei pidä kuria urheilijoille. Menin tässä vaiheessa sanattomaksi.

Missä on vika, mistä tällaiset ajatukset kumpuavat, mitä niille voisi tehdä? Toivoisin, että teksti herättäisi ajatuksia ja keskustelua, auttaisi muita samojen asioiden kanssa painivia valmentajia ja toisaalta avaisi myös kokeneempien valmentajien silmiä. Sain omilla kokemuksillani tsempattua valmentajakaverini vielä jatkamaan valmentamista – kokeilemaan valmennusta mahdollisesti toisessa seurassa ja/tai henkilökohtaisena valmentajana sekä sopivissa hetkissä kyseenalaistamaan muita ja olemaan itse vahva. Yksikään nuori valmentaja (sukupuolesta riippumatta) ei saisi jäädä sivuun valmennuksesta siksi, ettei koe olevansa riittävän hyvä. Jokainen meistä oppii ja kehittyy valtavasti lyhyessäkin ajassa, kun vaan haluaa ja uskaltaa. Jos voin olla esimerkkinä jollekin ja kannustaa valmentamaan, olen erittäin tyytyväinen.

Kun nyt katson taaksepäin niihin vuosiin, jolloin aloitin valmentamisen, voin rehellisesti sanoa, etten ollut silloin kovin hyvä valmentaja. Mutta kaikki oppimisen palo ja aito halu auttaa urheilijoita on kantanut pitkälle. Vieläkin on todella monia osa-alueita, joissa haluaisin olla paljon parempi, mutta siitä huolimatta uskallan jo pitää itseäni aika hyvänä valmentajana. Tuskin treeneissä muuten kävisi marraskuun kaatosateissa ennätysmäärä urheilijoita, tuskin muuten suunnittelisin tälläkin hetkellä tulevia leiriohjelmia ja pian alkavan valmentajakoulutuksen materiaaleja ja tuskin muuten nauttisin valmentamisesta näin paljon. Siksi olenkin kiitollinen itselleni siitä, etten luovuttanut aikoinaan, vaan menin reilusti epämukavuusalueelle ja lopulta näin erilaisuuteni omana vahvuutenani valmentajana.

Ystäväpiiriini kuuluu paljon Hiihtoliiton ryhmissä valmentavia valmentajia, joiden kanssa olen tätä asiaa myös pohtinut. En koe, että heillä olisi mitään naisvalmentajia vastaan. Päinvastoin. Eräskin kaveri totesi äskettäin, että ”teidät hiihdon naisvalmentajat voi laskea helposti yhden käden sormilla, eikä niistäkään sormista tarvita kaikkia – mutta ei tilanteen kuuluisi olla tällainen”. Esimerkiksi sellaisilla leireillä, joilla olen ollut ainoana naisvalmentajana, olen huomannut, että läsnäoloni on ollut tärkeä. Varmasti tytöt olisivat pärjänneet miesvalmentajienkin kanssa, mutta moni pieni asia olisi voinut jäädä kertomatta ja kysymättä. Tai monet nilkat teippaamatta ja haavat puhdistamatta. Joissain asioissa tytön vaan on helpompi luottaa naisvalmentajaan, tiedän sen myös omasta kokemuksesta. Siksi olisi tärkeää, että meitä olisi enemmän.

Päätin aiemman naisvalmentajuuteen liittyvän jutun näihin sanoihin: Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni. Allekirjoitan tämän lopetuksen edelleenkin. Kun ajattelu yhteiskunnassa tuntuu entistä enemmän menevän sukupuolettomaan suuntaan, saisi tämä näkyä myös valmennuksessa. Jokaiselle hyvälle tyypille pitää antaa mahdollisuus valmentaa ja oppia valmentamista, sillä jokainen valmentaja on omalla tavallaan ainutlaatuinen ja korvaamaton.

Onnistumisia ja innostamista 1-tason valmentajakursseilla

Viime syksynä sain Hiihtoliitolta mukavan pyynnön: lähtisinkö tulevan vuoden aikana kouluttamaan uusia 1-tason valmentajia Etelä-Suomeen. Tulijoita kurssille olisi Pääkaupunkiseudun ja Lahden alueelta kuulemma niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuisi yhdelle kurssille. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, totta kai lähtisin. Olin itse nauttinut liiton valmentajakoulutuksista niin paljon, että jos saisin saman innostuksenkipinän tartutettua johonkin uuteen valmentajaan, voisin olla enemmän kuin tyytyväinen. Hieman kuitenkin mietitytti, mitenköhän koulutus sujuu, kun sellaisesta ei ole juurikaan aiempaa kokemusta. Onneksi uusille kouluttajille järjestettiin kouluttajakoulutus, jossa monet asiat kuitenkin selvenivät. Kaikista parasta kuitenkin oli se, että sama pyyntö oli mennyt myös valmentajakollegalleni Sami Maunoselle. Myös Sami lupautui kouluttajaksi. Ja myöskin toiseksi kirjoittajaksi tähän tekstiin. 🙂 Ensikertalaisina toivoimme molemmat, että saisimme vetää koulutuksia yhdessä. Koulutukset onnistuivat paremmin kuin olimme haaveilleetkaan ja viimeisen koulutuspäivän jälkeen totesimmekin, että toivottavasti nämä eivät jääneet viimeisiksi yhteisiksi koulutuksiksemme.

”Kurssi oli paras käymäni valmennuskurssi ja sain paljon informaatiota sekä oppia lisää omaan työskentelyyni” palautetta kurssista

1-tason valmentajakoulutus on ensimmäinen Hiihtoliiton kolmiportaisesta valmentajakoulutuksesta, ja sen avulla valmentaja saa yleiskuvan hiihtourheilusta ja sen vaatimuksista. Kurssikuvauksen mukaan koulutuksen suoritettuaan valmentajan tulisi ymmärtää kokonaisvaltaista valmennusta ja osata suunnitella ja toteuttaa yksittäinen harjoitustapahtuma. Valmentaja myös oppii tietoja ja taitoja hiihdon harjoitteista ja opettamisesta, sekä ymmärtää lapsen ja nuoren kasvua ja kehittymistä sekä tiedostaa tunteiden ja vuorovaikutuksen merkityksen valmennustilanteissa. Etelän valmentajakoulutuksia pidettiin keväällä 2017 Espoossa ja Lahdessa. Näin kurssien päävetovastuutkin saatiin helposti jaettua kouluttajien asuinpaikkojen perusteella. Espoon kurssille osallistui 12 henkilöä, Lahteen puolestaan 14, mikä on kokonaisuudessaan oikein hyvä määrä uusia hiihtovalmentajia etelään. Osallistujista suurin osa oli lasten ja nuorten hiihtäjien vanhempia, osa nuoria kilpahiihtäjiä ja loppuosa (kouluttajat mukaan lukien) kaikkea tältä väliltä. Molemmilla kursseilla oli kaksi lähijaksoa (viikonloppu/neljä arki-iltaa), joista toinen pidettiin lumiseen aikaan ja toinen keväämmällä. Tai no, tänä keväänä luminen aika on ollut suhteellisen liukuva käsite… Toukokuun 6.-7. saatiin Lahden uusille valmentajille todistukset käteen ja 12.-13.5. oli sama edessä Espoossa. Seuraavassa Samin ja Marian ajatuksia valmentajien koulutuksesta.

Moikka Marian blogin lukijoille! Olen Sami Maunonen, 27-vuotias urheilusta ja valmentamisesta kiinnostunut Päijät-Hämeessä asustava turkulainen. Valmennuksen ja ylipäätään urheilun puolella ykkösjuttu on kestävyysurheilu ja etenkin maastohiihto. Pidän kuitenkin liikkumista ja liikettä itsessään suuressa arvossa ja koenkin edustavani valmentajana jonkinlaista ”uutta aaltoa” varsinkin näin perinteisen lajin parissa. Toimin Lahden Hiihtoseuran maastohiihtojaostossa Hopeasompa-ryhmän päävalmentajana ja myös Hiihtoliiton puolella olen mukana nuorten valmennustoiminnassa. Ja kuten Maria totesi, nyt on hypätty myös kouluttajan rooliin!

Menneenä talvena ja keväänä järjestetyt 1-tason valmentajakoulutukset ovat olleet huikea kokemus. Sekä Lahdessa että Espoossa mukana oli runsaslukuinen joukko koulutettavia ja meininki oli todella hyvä läpi koulutuspäivien. Liiton työskentelytapojen ja materiaalien osalta uudistettu koulutus oli meillä ensimmäisenä kokeilussa. Sekä omien fiilisten että saadun palautteen pohjalta uudistus on enemmän kuin toimiva! Uudessa koulutuksessa painotetaan paljon osallistujien osaamisen jakamista erilaisten vuorovaikutteisten opetusmenetelmien kautta. Tämän avulla saavutettiin hyvä ryhmähenki ja luottamuksen ilmapiiri, jossa sekä osallistujien että meidän kouluttajien oli helppo heittäytyä mukaan. Totta kai parannettaviakin asioita löytyy, mutta suunta on oikea 🙂

Hyvää ryhmähenkeä myös korostettiin monissa kurssipalautteissa. Onkin tärkeää, että heti kurssin alussa saatiin ryhmäytettyä osallistujia niin, etteivät he kokeneet ryhmätöitä ja -keskusteluja haastaviksi, vaan päinvastoin ymmärsivät, mikä rikkaus muiden valmentajien kanssa käydyt keskustelut ovat. Onneksi keskusteluja syntyi hyvin myös taukojen aikana, sillä yksi isoimmista miinuksista, joka tällaisessa oman kodin lähellä pidetyssä kurssissa on, on se, että kurssilaiset eivät majoitu samassa paikassa. Oman valmentajanurani aikana juurikin kaikista ruokapöytäkeskusteluista on saanut valtavan määrän hyviä ideoita myös omaan toimintaan. Toisaalta kurssilaisia kehotettiin pitämään yhteyttä ja rohkaistiin kyselemään apua muilta valmentajilta, jos joku asia mietityttää. Mielestäni yksi kurssin sanomista onkin se, että valmennuksen ollessa niin kokonaisvaltaista, kenenkään ei tarvitse hallita kaikkea yksin. On rohkeampaa pyytää tietyn erikoisalan asiantuntijoita apuun, kun yrittää selvitä liian vieraista asioista itse.

” Kiitos todella mukavista viikonlopuista! Kouluttajat olivat huippukivoja ja selvästi alan asiantuntijoita! Mukavaa että opittiin asioita myös muillakin tavoilla kuin dioja ja luennointia seuraamalla! Ryhmähenki oli loistava.” palautetta kurssista

Olen erityisen innoissani siitä, että uudentyyppinen koulutus keskittyy lasten ja nuorten valmennukseen kokonaisvaltaisesti. Varsinaista hiihtoharjoittelua käsitellään loppujen lopuksi melko vähän. Sen sijaan painotus on enemmänkin yleisesti valmennuksen perusasioiden sekä fyysisten ominaisuuksien ja taidon opettelussa. Lisäksi tärkeää on luonnollisesti muun muassa kasvun ja kehityksen vaikutusten ymmärtäminen ja huomioiminen. Seuraavilla koulutuksen tasoilla mennään syvemmälle hiihtoharjoittelun maailmaan ja syvennetään entisestään 1-tasolla opittuja tietoja ja taitoja. Kukaan ei ole hyvä hiihtäjä ennen kuin on yleistaitava liikkuja. Tämän faktan pohjalta koulutuksen tasot etenevät loogisesti. Lasten ja nuorten valmentajien ei tulisi pyrkiä tekemään kenestäkään ensisijaisesti kyseisen lajin urheilijaa, vaan tarjota mahdollisuus harrastaa mielekästä lajia turvallisessa ilmapiirissä. Tätä kautta lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus löytää se kuuluisa rakkaus lajiin ja motivaatio voi kantaa vaikka kuinka pitkälle. Urheilijakeskeisyys vs. Valmentajakeskeisyys. Tässä pohdittavaa myös kokeneemmille valmentajille!

Edellä mainituista asioista keskusteltiin koulutuksissa paljon ja vaikuttaa siltä, että koulutukseen osallistujat olivat yhtä mieltä monipuolisuuden ja harjoitusten mielekkyyden tärkeydestä. Kun harjoituksissa on hauskaa ja turvallista, ollaan jo isosti voiton puolella. Hauskaa ja turvallista oli mielestäni myös koulutustapahtumissa! Näiden isojen linjausten lisäksi sytyin suuresti päästessäni keskustelemaan esimerkiksi taitojen oppimisesta ja opettamisesta, voimaharjoittelusta sekä liikkuvuudesta ja liikkumisesta. Sanonta ”opettamalla oppii parhaiten” tuntuu pitävän ainakin allekirjoittaneen kohdalla paikkansa. Tein näiden koulutusten aikana paljon muistiinpanoja itselleni sekä tulevia koulutuksia että käytännön valmennustyötä silmällä pitäen.

”Opin paljon valmentamisesta. Tärkeintä on ehkä se, että sai rohkeutta valmentaa, itseluottamusta. Sai vahvistusta omille tiedoille ja olettamuksille, mutta myös paljon uutta tietoa.” palautetta kurssista

Vaikka positiivisen palautteen määrä jopa yllätti meidät, jatketaan tekemistä kuitenkin suomalaiseen tyyliin nöyrinä ja liikaa ylpeilemättä. Kehityskohteet on kirjattu ylös ja niitä tullaan pohtimaan jo seuraavien kurssien suunnittelussa. Meillä Samin kanssa seuraava yhteinen haaste on Pajulahti-Vierumäen maastohiihdon yläkoululeirityksen käynnistäminen. Yläkoululaiset ympäri Suomen voivat hakea leiritykseen mukaan, joten nyt äkkiä viimeisetkin hakemukset sisään! Hakuaika loppuu toukokuun loppupuolella. Voit kertoa, että olet kuullut, että leireillä on hyviä tyyppejä valmentajina 😉

Miksi valitsin tekstin otsikkokuvaksi sinivuokkoja? Sen lisäksi, että ihailin niitä viimeksi eilen metsässä, kuvastavat kukkaset mielessäni sitä, kuinka uudet valmentajatkin ovat nyt koulutukset myötä viimeistään puhjenneet kukkaan 🙂 Tsemppiä kaikille uusiin valmennushaasteisiin!

Maria & Sami

DSC_0302

 

Nuorena naisvalmentajana urheilumaailmassa

Valmentajapolkuni ei ole aina edennyt helposti ja kivuttomasti. Vielä muutama vuosi sitten olin valmis lopettamaan koko valmentamisen. Suurimpana syynä ei suinkaan ollut esimerkiksi se, että valmentaminen vie paljon aikaa. Suurimpana syynä oli se, että tuolloin uskoin, ettei minusta voi koskaan tulla uskottavaa valmentajaa. Koska olen nuori ja koska olen nainen. Olen varma, että olisin päässyt valmentajana huomattavasti helpommalla, jos olisin vanhempi ja etenkin jos olisin mies. Ihan jokainen naisvalmentaja, jonka kanssa olen jutellut asiasta, on ollut samaa mieltä. Ennen kuin joku lupaava naisvalmentajanalku lopettaa uransa, jokaisen kannattaisikin miettiä, miten valmentajiin suhtautuu. Ei kai erilaisuuden tarvitse tarkoittaa automaattisesti sitä, että on huonompi kuin muut?

Suuri osa hiihtovalmentajista on miehiä, huoltohenkilöistä lähes kaikki, vanhemmista ja urheilijoista sentään molemmat sukupuolet ovat tasaisesti edustettuina. Miesvaltaisuus selittänee sen kurjan tosiasian, että kaikki tuntemani naisvalmentajat ovat saaneet jossain vaiheessa valmentajauraansa osakseen tytöttelyä ja tietynlaista epäluottamusta. En tosin väitä, että miehet olisivat tähän ainoastaan syyllisiä – kyllä naisetkin osaavat aliarvioida toisiaan.

Syyskuun alussa törmäsin Helsingin Sanomissa uutiseen, joka vahvistaa sen, että kaikkien mielestä naiset eivät sovi valmentajaksi, etenkään miesurheilijoille. Uutisessa todetaan, että naisten matka valmentajaksi on huomattavasti haastavampi kuin miesten. Osasyynä tähän on se, että miesvaltaisella alalla miehet saavat luotua keskenään vahvempia verkostoja, joiden kautta esimerkiksi välitetään tietoa valmentajatarpeista. Toinen tärkeä syy on se, että urheilua pidetään edelleenkin enemmän miesten alueena. Suomen ammattivalmentajista vain alle neljäsosa onkin naisia. Kuten jutussakin hyvin tuodaan ilmi, ihmettelen itsekin usein sitä, miksei valmentaja voi olla vain valmentaja, ilman sukupuolen mukanaan tuomaa suhtautumista. Eivätkö valmentajan taidot ja kyky tulla toimeen ihmisten kanssa kuitenkin ratkaise huomattavasti enemmän kuin se, onko valmentaja mies vai nainen?

Pahin epäusko omiin kykyihini, mutta toisaalta muutos kohti onnellista nykytilannetta, osui eräälle lumileirille jokunen vuosi sitten. Silloin muut valmentajat (miehiä) ja isät istuivat iltaa useana päivänä peräkkäin ja tekivät leiriin liittyviä päätöksiä. Mielipiteilläni ei ollut mitään merkitystä, enhän edes saanut kutsua kyseisiin tilaisuuksiin. Tuolloin totesin, että ainoa tapa päästä uskottavaksi valmentajaksi on saavuttaa ensin nuorten 100-prosenttinen luottamus. Siihen ei kauaa mennyt, koska välit heidän kanssaan olivat aina olleet hyvät. Pikkuhiljaa urheilijoiden luottamuksen ja urheilijoiden parantuneiden tulosten kautta syntyi myös vanhempien ja muiden valmentajien luottamus ja tarinan loppu onkin onnellinen. Voin tuntea olevani oikeastaan missä tahansa täysin uskottava valmentaja, vaikken olekaan mies.

Olen onnellinen siitä, että Hiihtoliitossa on koko valmentajaurani ajan ollut vahvoja naisvalmentajia. Heidän esimerkistään olen saanut uskoa siitä, että valmentaja voi halutessaan nousta korkeallekin, jos vain haluaa – ja vaikka olisi nainen. Ja sitä paitsi, heistä on saanut hyviä kavereita ja lisäksi hyvän naisvalmentajaverkoston. Vaikka heitäkin on välillä raivostuttanut valmennusalan mieshenkisyys ja se, kuinka paljon enemmän naisena saa tehdä töitä uskottavuutensa eteen, ovat he löytäneet asiasta myös hyvää. Naisena jää helpommin mieleen ja valmennuksen huippupaikoille eteneminen voi loppupeleissä olla helpompaa, kun erottuu massasta. Vaikka nuo huippupaikat eivät välttämättä ole omissa tavoitteissani, olen itsekin alun epäuskon jälkeen löytänyt naisvalmentajuudesta paljon hyviä puolia. Ohessa on niistä osa.

Todella karkean yleistyksen mukaan miehet ovat suoraviivaisia ja naiset puolestaan ajattelevat kaikesta monimutkaisesti. Tästä voi olla etua myös valmennuksessa. Jos puhuu urheilijalle hienotunteisesti, välttää todennäköisemmin myös mahdolliset konfliktitilanteet. Kaksi esimerkkiä tästä: Kuulin juniorina moneen kertaan, kun isät juttelivat keskenään, että ”taas meidän lapselle pitää ostaa uudet sukset, kun se painaa niin paljon enemmän kuin viime talvena”. Jos tämä ei loukkaa murrosiän keskellä olevaa nuorta, niin mikä sitten? Vaikka asia olisi pelkkää faktaa, voisi sen muotoilla hieman hienotunteisemmin. Toinen esimerkki liittyy myös siihen, kuinka asiat voi sanoa liian suoraan tai kauniimmin, jolloin vaikutus on myös parempi. Muistan edelleen, kun eräissä nuorten SM-kisoissa pelkäsin alkuun kuollakseni jyrkkää ja mutkaista alamäkeä. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että kaikki isät totesivat, että eihän tässä mitään ongelmaa ole, vauhtia vaan. Valmentajani kuitenkin suhtautui asiaan hieman erilaisella otteella ja juttelun ja parin treenikerran jälkeen mäessä ei ollutkaan enää mitään pelättävää. Joskin kyllä siinä seuraavana päivänä meni moni kanssakilpailija puuta päin, joten ei se ihan helpoimmasta päästä ollut. Välillä ajattelen asiat liiankin monimutkaisesti, mutta silti olen sitä mieltä, että liian suoraviivaisuuden välttely ja asioiden pohtiminen monelta kantilta voi johtaa parempiin tuloksiin myös valmentamisessa. Rajansa tosin kaikella.

Naisvalmentaja on suurella todennäköisyydellä tunteellisempi kuin miesvalmentaja. Tietynlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen ei kuitenkaan mielestäni ole huono juttu. Silloin urheilijakin tietää, että valmentaja on täysillä mukana siinä, mitä tekee. Voin ainakin itse rehellisesti myöntää, että itku ei ole ollut kaukana silloin, kun joku urheilijoistani on pärjännyt arvokisoissa joko erittäin hyvin tai erittäin huonosti. Yhdessä koetut isot tunteet yhdistävät urheilijaa ja valmentajaa paremmin kuin mikään muu.

Naisvalmentajana myös tyttöjen terveysasioihin on helppo suhtautua, koska niistä on omakohtaista kokemusta. Klassinen esimerkki näistä on kuukautiset. Niistä on kyllä ollut puhetta kaikissa valmentajakoulutuksissa ja miesvalmentajat tuntuvat myös sisäistäneen sen, että niillä on merkitystä naisurheilijan terveyden kannalta. Mutta usein asia kuitataan sillä, että jos kuukautiset tulevat edes jollain tapaa säännöllisesti, asia on käsitelty, eikä siihen tarvitse hetkeen palata uudelleen. Jouduin (vai pääsin?) jopa luennoimaan kerran valmennuskoulutuksessa asiasta miesvalmentajille ja kertomaan, ettei asia ole ihan näin mustavalkoinen. Naisvalmentajana on helppo suhtautua siihen, että joillekin kuukautiset voivat tarkoittaa järjetöntä kipua, tunteiden vuoristorataa, tukkoista ja flunssaista oloa ja muuttunutta ruokahalua – toisille niistä ei ole minkäännäköistä vaikusta ja jollain ne voivat jopa parantaa suorituskykyä. Uskon, että tyttöjen on helpompi jutella kyseisestä asiasta toiselle naiselle, jolloin yhdessä voidaan pohtia, miten näihin tulee kiinnittää huomiota valmennuksessa.

Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että valmentajan ammatti on Suomessa huomattavasti useammin miehelle kuin naiselle suunnattu. Etenkin tämä koskee huipputason valmentajapaikkoja. Ehkä asia vielä vuosien kuluessa muuttuu erilaisten hankkeiden (esim. ”Valmentaa kuin nainen”) kautta. Sitä ennen suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni.

Kun pelkkä fysiikkavalmennus ei riitä

Oli hienoa huomata, että viimeisin tekstini aiheutti ainakin yhden pienen, mutta konkreettisen teon. Ystäväni nimittäin soitti minulle ja kertoi viimein vaihtaneensa rullahiihtosauvojensa kuluneet piikit uusiin. Myös eväitä ja kuivia vaatteita oli alettu ottaa yhä useammin treeneihin mukaan. Samoin hiihdon maajoukkuevalmentaja totesi, että jutussa oli käsitelty tärkeitä asioita. Koska edellinen juttu käsitteli sitä, että pääsy huipulle vaatii urheilijalta paljon muutakin kuin fyysistä harjoittelua, on juttua hyvä jatkaa myös valmentajan näkökulmasta. Kuinka kukaan voi kasvaa parhaaksi mahdolliseksi urheilijaksi, jos valmentaja ei pidä tärkeänä mitään muuta kuin treeniä ja kilpailua?

Kyseistä aihetta olen pohtinut moneen kertaan aiemminkin esimerkiksi erilaisten valmennuskoulutusten yhteydessä. Minusta tuntuu, että jokaiseen käymääni valmennuskoulutukseen on aina eksynyt vähintään yksi sellainen henkilö, joka haluaisi saada tarkan kausi- ja viikko-ohjelman, jolla urheilijasta tehdään mahdollisimman hyvä. Minusta tämä on ajatuksenakin aivan älytön, sillä jokainen urheilija on yksilö. Ei ole mitään takeita siitä, että jonkun harjoitusohjelma toimisi sellaisenaan hyvin jollakin toisella. Eikä se muutenkaan riitä, että valmentaja suunnittelee urheilijalle ohjelmat, seuraa treenejä ja analysoi harjoittelun onnistumista. Valmentajan on kyettävä myös tuntemaan urheilija kokonaisvaltaisesti ja eläytymään fysiikkavalmentajan lisäksi moniin muihinkin rooleihin tai vähintäänkin osattava ohjata urheilija oikeiden henkilöiden luo, jos oma osaaminen rajoittuu pelkkään urheiluun.

Itse kävin läpi muutamassa päivässä pitkän liudan erilaisia valmentajuuteen liittyviä rooleja, kun lähdin viime pääsiäisenä kahden 15-vuotiaan pojan kanssa kisakiertueelle Lappiin. Mikä määrä rooleja ehtii kokonaisen kauden aikana ollakaan, kun jo viikossa saa todenteolla olla muutakin kuin fysiikkavalmentaja. Ennen reissua määrittelin tuleviksi rooleikseni ainakin varaäidin, kuskin, järjen äänen ja ruokahuoltajan. Yksi etukäteen suurimmista peloistani tapahtui reissun aikana ja minusta tuli myös suksihuoltaja. Koskaan en ole kuitenkaan yhtä tasaisia liisterisotkuja saanut levitettyä suksien pohjaan kuin ainiovaaralaisen mökin vessassa välineinäni hiustenkuivaaja sekä aivan liian monta liisterituubia, joista valita. Mikä fiilis siitä tulikaan, kun suksilla jopa pärjättiin seuraavan päivän kisoissa 😉 Pojat saivat voitelusession aikana pistää kaikki köksäntunneilla oppimansa taidot käyttöön ja valmistaa meille iltapastat, koska joku työjako sentään piti olla. Reissu oli hektinen, mutta kaikin puolin hyvä kokemus meille kaikille. Erotuomarin roolia ei reissussa onneksi tarvittu ja psyykkinen puolikin hoidettiin vain melko kevyillä keskusteluilla.

Kotona ja arvokisoissa olen huomannut, että urheilijat kaipaavat psyykkistä valmennusta huomattavasti enemmän. Hyvän valmentajan tulee voida kuunnella urheilijaansa, toimia tarvittaessa olkapäänä ja osoittaa urheilijalle, että on tämän luottamuksen arvoinen. Nuorten valmentajana luottamuksen tunnistaa helposti siitä, kertovatko urheilijat valmentajalle sellaisia asioita, joista ei vanhemmille puhuta sanaakaan. Itse olen valmentajana erityisen tyytyväinen siitä, että monet valmennettavistani uskaltavat puhua minulle avoimesti. Jos mieltä askarruttavat esimerkiksi pienetkin terveysongelmat, koulustressi ja muut arjen asiat tai rakkausilot ja -surut, on mielestäni tärkeää, että näistä puhutaan yhdessä. Nämä kaikki kuuluvat elämään ja niillä voi olla yllättävä vaikutus harjoitteluun niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Minusta valmentajan onkin tärkeää tuntea urheilijansa ilot ja murheet, kouluaikataulut ja muut urheilun ulkopuoliseen elämään kuuluvat asiat – olla tarvittaessa ystävä, mutta samalla kuitenkin sopiva auktoriteetti. Kun urheilijalla on luottohenkilö, jolle puhua kaikesta, on hänenkin helpompi käsitellä niitä esteitä, joita huippua tavoitellessa vastaan voi tulla.

Pelkällä jutustelulla ja fysiikkavalmennuksella ei kuitenkaan vielä pääse suoraviivaisinta reittiä maaliin saakka. Vaikka lääkärin tai fysioterapeutin tasoista fysiologista osaamista ei valmentajalta löytyisi, sitä helpompaa valmentaminen on, mitä paremmin ihmiskehon tuntee. Esimerkiksi nuorten valmennuksessa nuorten eriaikainen kehittyminen ja murrosiän mukanaan tuomat fyysiset ja psyykkiset asiat täytyy osata ottaa huomioon, jotta valmennus olisi mahdollisimman tehokasta. Ison ryhmän valmentamisen yksi suurimmista haasteista onkin se, että kaikki ryhmän jäsenet eivät ole vielä valmiita samanlaiseen harjoitteluun esimerkiksi voimaharjoittelun osalta. Lisäksi ei olisi pahitteeksi, jos valmentajalla olisi laaja-alaista kokemusta myös muista terveys- ja ravitsemusasioista. Miten hoitaa ja ehkäistä esimerkiksi rasitusvammoja, jos näihin liittyviä mekanismeja ei tunne? Entä kuinka reagoida siihen, jos naisurheilijan kuukautiset jäävät kovan harjoittelun ja kevyen syömisen vuoksi pois? Mitä tehdä, kun urheilija sairastelee jatkuvasti tai ei palaudu? Ravitsemuksella on näihin kaikkiin valtavan suuri merkitys, mutta sitä en tässä jutussa painota, sillä kirjoitan siitä takuuvarmasti vielä joskus myöhemmin.

Viimeiseksi valitsin ne roolit, jotka menevät kaikista kauimmaksi itse valmentamisesta. Ensimmäinen näistä on yleinen organisoija ja tiedottaja, eli sähköpostilaatikkojen täyttäjä. Vaikka meilläkin on ryhmässä joukkueenjohtaja, jää valmentajan tehtäväksi silti valtava määrä erilaista organisointia – treenien ja muiden tilaisuuksien suunnittelua ja aikataulutusta, ohjeiden lähettelyä, kisa- ja leiritiedottamista ynnä muuta. Nämäkin jonkun on kuitenkin tehtävä. Toinen puolestaan on ”lastentarhanopettaja”. Valmentajana on osattava katsoa urheilijoidensa perään niin leireillä kuin arjen harjoituksissakin. Montakohan kertaa viimekin talvena piti muistuttaa, että ”ette te vaan voi hiihtää viisi hiihtäjää rinnakkain, täällä on muitakin” ja ”jätä vähän enemmän tilaa, kun ohitat toisen hiihtäjän”.

Aivan viimeisimpänä on tärkeä osa-alue, joka on minulle kaikista haastavin. Se on nimittäin nykyteknologioiden asiantuntija. Valmentajalle on olemassa valtava määrä erilaisia sovelluksia, joilla voi mm. ottaa aikoja, kuvata ja analysoida tekniikkaa, tehdä harjoitusohjelmia sekä seurata urheilijan syömistä. Osasta näistä on oikeasti paljon konkreettista hyötyä, osan kanssa menee vain hermot ja aikaa. Veikkaan, että tulevina vuosina teknologian hyödyntäminen valmentamisessa kuitenkin vain lisääntyy lisääntymistään, joten hyviin ja toimiviin sovelluksiin suhtaudun toki positiivisesti ja opettelen käyttämään niitä.

Jotta valmentamiseen liittyvät tehtävät tuntuisivat ulkopuoliseltakin konkreettisemmalta, kirjasin alle ne asiat, jotka tulevalla viikollani ihan suoraan liittyvät valmentamiseen tai tukevat sitä. Lisäksi urheilijat saavat olla yhteydessä minuun milloin tahansa ja yleensä päivittäin hoidetaankin useamman urheilijan asioita.

Ma: Henkilökohtaisen valmennettavan pikkumattotesti, EHS:n valmentajapalaveri Teemun johdolla, urheiluravitsemuksen sivuaineopinnot alkavat, muistutusviestit ryhmälle viikon tärkeistä päivämääristä (selkäfyssarit, seura-asujen tilaus, leiri-ilmoittautumiset, kisamajoitukset jne.)

Ti: Urheilijoilla nopeus- ja loikkatestit + testien analysointia, henkilökohtaisen valmennettavan ruokapäiväkirjojen analysointia

Ke: Hiihtäjän selkävaivoihin liittyvä luento urheilijoille ja valmentajille fysioterapeutin johdolla

To: Hiihtokoulun palaveri aamulla, illalla hiihtäjän selkävaivojen ehkäisyyn liittyvä kuntopiiri urheilijoille ja valmentajille fysioterapeutin johdolla

Pe: Pikkuveli lomille armeijasta – treeniä yhdessä ja jutustelua siitä, missä mennään ja miltä tuntuu

La: Ravitsemus- ja valmennusluento + treenipäivä FSS:n hiihtäjien kanssa Kisakeskuksessa

Su: Henkilökohtaisten valmennettavien treeniohjelmien suunnittelu seuraavalle viikolle, sähköpostia koko valmennusryhmälle tulevan viikon tapahtumista

Joka päivä ja lähes 24/7 tarvittaessa: kommunikointia urheilijoiden ja heidän vanhempiensa kanssa.

Jäljelle jäävä aika onkin sitten varattu töille ja muulle normaalielämälle 🙂

Miksi valmennan?

Valmentaminen on tuskin yhdellekään valmentajalle pelkkää treenien suunnittelua ja toteutusta. Käytännön tekemisen lisäksi valmentaminen merkitsee minulle pitkää lista erilaisia kokemuksia ja tunnetiloja. Kuluneen vuoden aikana valmentajuus on vienyt minut pitkälti koko tunneskaalan läpi. Olen innostanut ja kannustanut muita. Innostunut itsekin. Huutanut ääneni käheäksi. Itkenyt onnesta. Toiminut olkapäänä murtuneille urheilijoille. Itkenyt itsekin. Pettynyt. Turhautunut. Vihastunut. Ihastunut. Jännittänyt. Päässyt upeisiin paikkoihin ulkomailla ja Suomessa (kuva Norjan leiriltä kesäkuussa 2016). Tavannut upeita urheilijoita ja valmentajia. Auttanut urheilijoita ylittämään itsensä. Ollut ylpeä. Ollut onnellinen. Uskonut itseeni. Saavuttanut urheilijoiden ja vanhempien luottamuksen. Tiennyt tekeväni työtä tärkeän asian parissa.

Valmentaminen ei ollut minulle hetken mielijohteesta syntynyt idea, vaan kasvoin valmentajaksi pikkuhiljaa. Kun oma kilpaileminen alkoi hiipua, oli hiihtoa luontevaa jatkaa ”toppatakkiosastolla”. Aloitin valmentamisen hiihtokoulun apuopettajana, josta siirryin eteenpäin Hopeasomparyhmän apuvalmentajaksi. Vuonna 2012 minulta kysyttiin, ottaisinko vastuulleni Hopeasomparyhmän päävalmentajuuden. Kieltäydyin monta kertaa, koska en uskonut, että minulla olisi vielä riittävästi valmennuskokemusta. Lopulta kuitenkin suostuin. Ja onneksi suostuin. Takana on monta hienoa vuotta kyseisen ryhmän päävalmentajana. Sittemmin ryhmästä on tullut ”Nuorten ryhmä”, joka kattaa 16–20-vuotiaiden sarjat. Näiden ikäluokkien urheilijoiden kanssa on kiva tehdä töitä, kun on alusta asti nähnyt heidän kasvamistaan urheilijan polulla.

Helppoa valmentaminen ei aina ole ollut – etenkään nuorena naisvalmentajana (tästä kokonainen teksti tulossa myöhemmin). Se, että en ole päässyt valmentajana liian helpolla, on kuitenkin varmasti vahvistanut ja opettanut minua. Onneksi hienoja kokemuksia ja positiivisia tunteita on ollut mukana valmentajaurani alusta saakka, sillä ne ovat aina motivoineet minua jatkamaan.

Ikimuistoisimpia hetkiä valmentajana on niin paljon, ettei yksikään niistä nouse yksittäisenä muiden ohitse. Viime talven pääkisoissa moni urheilijoistani ylitti itsensä ja saavutti mahtavia tuloksia. Valmentajalle se tarkoitti sitä, että ensin huutaa äänensä käheäksi ladun varressa, juoksee täyttä vauhtia maalialueelle, halaa onnellista urheilijaa maalissa ja samalla varovaisesti pyyhkäisee onnenkyyneleen poskelta (onneksi aurinkolasit on keksitty). Yhtä hyvin mieleen toisaalta painuvat myös ne hetket, kun kesken harjoituksen istuu murtuneen urheilijan viereen ruohikolle, ottaa häntä varovaisesti kiinni olkapäästä ja lohduttaa. Tuntuu hyvältä, kun urheilija uskaltaa näyttää tunteensa, eikä väkisin tee sellaista harjoitusta, joka ei syystä tai toisesta suju. Myös se tunne, mikä syntyy siitä, kun saa ulkomaalaisen, ensimmäistä kertaa suksilla seisovan pysymään pystyssä ja alkeellisesti jopa hiihtämään, on mahtava.

Viime talvena minua innostikin erityisesti se, kun pääsin opettamaan eri-ikäisiä ja tasoisia ihmisiä hiihdon parissa. Valmensin nuoria kilpahiihtäjiä, lasten hiihtokoululaisia sekä aikuisten hiihtokurssilaisia niin EHS:n kuin Electrofitin riveissä. Kaikkiin näihin ryhmiin mahtuu motivoituneita urheilijoita, jotka saavat valmentajankin motivaation nostettua korkealle. Hienointa on se, kun näkee urheilijoiden kehittymistä ja innostumista. Hiihtokoululaisella innostuminen näkyy kaikista selkeimmin – hommassa ollaan mukana joko 100 prosenttisesti tai ei ollenkaan. Kovin kauas tästä eivät jää myöskään aikuisten hiihtokoululaiset, jotka uutta opittuaan hiihtävät ladulla yhtä innokkaasti kuin pienet hiihtokoululaiset. Kun saa jäykän suomalaisen innostumaan ja onnistumaan niin, että hän tulee kurssin jälkeen monisanaisesti kiittämään, tietää, että on tehnyt jotain oikein. Ihan oma lukunsa on ulkomaalaiset, jotka haluavat oppia hiihtämään. Jo suksilla pysyminen, saati oikean hiihtorytmin löytäminen voi olla heille hyvin hankalaa. Mutta hitaasti, toistojen kautta ja valtavasti tsemppaamalla nekin yleensä löytyvät. Valmentajan saaman kiitosten määrä on jotain ihan muuta kuin suomalaisryhmissä.

Ulkomaalaisten opettaminen hiihdon pariin on lisäksi auttanut siinä, että kielitaitoni on pysynyt yllä. Henkilökohtaisista valmennettavistani ¾ on suomenruotsalaisia, joten heitä kuuntelemalla myös ruotsin taito pysyy väkisinkin yllä. Valmentajuus on myös tuonut esiintymisvarmuutta ja opetuskokemusta, joista on hyötyä muuallakin kuin ladun varressa. Oma kunto kohenee, kun valmentaa, sillä mitä kovakuntoisempia valmennettavistani tulee, sitä paremmassa kunnossa myös valmentajan täytyy olla. Nuorten kanssa toimiminen on palkitsevaa, etenkin silloin, kun itse huomaa olevansa heille tärkeä. Usein vanhemmat vahvistavat tämän jo ennen kuin sitä itse huomaa kertomalla, etteivät heidän lapsensa usko heitä, mutta minua kyllä kuunnellaan ja uskotaan. Vanhemmat ovat tyytyväisiä siitä, että heidän lapsensa uskaltavat joskus myös kertoa minulle sellaisia asioita, joista heille ei puhuta. Positiivinen palaute ja kiitoksen saaminen onkin yksi sellainen yksittäinen tekijä, josta saa hirveästi lisämotivaatiota. Valmentajuus on vienyt minut myös moniin hulluihin paikkoihin, jotka muuten olisi jäänyt kokematta. Tästä esimerkkinä Torniojokilaakson road trip, johon lähdimme viime keväänä kahden teinipojan kanssa. Alkuun roolikseni oli määritelty koutsi, kuski, varaäiti ja ruokahuoltaja, mutta lopulta voitelin pojille kisasuksetkin yhteen kisaan. Silloin tunsin ylittäneeni itseni.

Uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen on aina ollut minulle tärkeää. Valmentajana se onnistuu helposti ja mielekkäästi. Etenkin Hiihtoliiton tarjoamat erilaiset valmennuskoulutukset ja -seminaarit ovat olleet opettavaisia ja motivoivia. Hienoa on myös se, kuinka paljon niistä on saanut uusia valmentajakollegoita. Enää ei juuri koskaan tunnu siltä, että valmennusta tekisi ihan yksin, sillä koulutusten kautta tavattuihin valmentajiin on helppo ottaa yhteyttä ja pohtia valmennusasioita yhdessä.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑