Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Valmennus

Kun hyvät tulokset urheilussa eivät yksin riitä

Aloitetaanpa kysymyksellä: Jos urheilija pärjää lajissaan erittäin hyvin, onko mielestäsi hänen ulkonäöllään, painollaan tai luonteenpiirteillään jotain väliä? Jos siis puhutaan esimerkiksi kestävyys- tai palloilulajeista tai muista lajeista, joissa ei erikseen arvioida esimerkiksi suorituksen esteettisyyttä tai kilpailla tietyssä painoluokassa.

Kaiken järjen mukaan ei pitäisi olla. Mutta todellisuudessa on kuitenkin.

Luin tällä viikolla surullisena erään hiihtoidolini Britta Johansson Norgrenin kommentteja, joiden mukaan hän kokee, että naishiihtäjiin kohdistuu isoja ulkoisia paineita. Pitäisi näyttää kauniilta, olla laiha, kiltti ja täydellinen. Hänen mukaansa ei riitä, että vaan hiihtää mahdollisimman lujaa. Kyseessä on kuitenkin kaksinkertainen MM-mitalisti, joten meriitit hiihtopuoleltakin ovat niin kovat, ettei tosiaan ole kyse vain jostain kateellisten huutelusta.

Vuosi sitten mediassa nostettiin esille useita rohkeita tarinoita entisten ja nykyisten urheilijoiden taisteluista syömishäiriöitä vastaan. Monissa näissä tarinoissa oli yhdistävänä tekijänä muiden luomat ulkoiset paineet, jotka johtivat syömishäiriöoireilun puhkeamiseen. Kirjoitin silloin, kuinka valmentajat voivat harkitsemattomilla sanomisillaan ajaa urheilijan painonpudotuskierteeseen ja tyytymättömyyteen omaa kehoaan kohtaan. Valmentaja ehkä ajattelee tekevänsä hyvää, mutta lopputulos on usein kaukana siitä. Näitä tapauksia oli tullut uutisten lisäksi vastaan jo silloin myös omien tuttujen parissa.

Vuosi on toisaalta pitkä aika, toisaalta hyvinkin lyhyt. Olisi ollut naivia ajatella, että vuodessa ulkoiset paineet olisivat hävinneet kokonaan, valmentajien sanomiset muuttuneet harkituiksi ja urheilijoiden syömishäiriöoireilu vähentynyt. Tuntuu siltä, että päinvastoin huonompaan suuntaan ollaan menossa. Toki syömishäiriöihin liittyvä uutisointi varmasti tapahtuu tietynlaisissa aalloissa ja tällä hetkellä ollaan taas aallonharjalla. Silti tuntuu kohtuuttomalta, että viimeisen viikon aikana silmiini on osunut ainakin kolmen huipputason urheilijan painoon, kehonkuvaan tai häiriintyneeseen syömiseen liittyvä uutisointi. Voi olla, että tapauksia on tänä lyhyenä aikana ollut esillä enemmänkin, mutta nämä jäivät päällimmäisenä mieleen.

Kokosin näistä tiivistelmät seuraaviin kappaleisiin. Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että niin sanottujen syömishäiriöiden riskilajien ohella myös jalkapallo rikkoi uutiskynnyksen. Turhan usein syömishäiriöistä nimittäin puhutaan vain esteettisten, kestävyys- ja painoluokkalajien kohdalla. Vaikka näitä yleisesti kutsutaankin syömishäiriöiden riskilajeiksi, yhtä lailla myös esimerkiksi palloilulajeissa syömishäiriöoireilua esiintyy – sukupuolesta riippumatta.

Kuva2

”Kehoni on sellainen – valmentajien sanat mursivat pelaajan itkuun, jätti maajoukkueen lopullisesti”. Näin kirjoitti Ilta-Sanomat 8.11. norjalaisesta Kristine Nøstmosta, joka pelasi maalivahtina Norjan jalkapallomaajoukkueessa. Hän on kuitenkin päättänyt jättää maajoukkueen lopullisesti. Syynä tähän on joukkueen valmennusjohto. Nøstmon mukaan hän oli saanut valmentajilta hyvää palautetta peleistään, mutta samalla he olivat todenneet, että pelaaminen olisi hänelle helpompaa, jos hän olisi muutaman kilon kevyempi. Tähän hän reagoi voimaharjoittelun ja syömisen määrää vähentämällä ja juoksulenkkien lisäämisellä. Järkeviä ohjeita hän ei tuekseen saanut – valmentajat vaan painottivat painonpudotusta ja ehdottivat esimerkiksi, että hän alkaisi treenata makuuhuoneen lattialla aina ennen aamiaista, vaikka hän jo harjoitteli kahdesti päivässä ilman lepopäiviä.

Hän alkoi kokea riittämättömyyttä ja paineita ulkonäöstään. Hän kertoo, että kukaan ei kysynyt, mitä hän teki päivittäin. Esimerkiksi kuinka paljon hän harjoitteli tai mitä söi. Valmentajat vain olettivat hänen ulkonäkönsä perusteella, että hän söi epäterveellisesti ja oli liian iso. Hän kertoo, että valmennusjohdon mukaan hänellä oli liikaa rasvaa verrattuna lihakseen. Se tuntui nousevan isoimmaksi ongelmaksi ja sivuutti sen, että hän kuitenkin pelasi hyvin. Kaiken lisäksi ravitsemusasiantuntija kertoi hänelle, että harjoitusmääriin nähden hän syö itseasiassa aivan liian vähän.

Kiitos huonosti hoidetun palautteenannon, Norjan maajoukkue menetti hyvän maalivahdin. Huonon palautteenannon ja valtavien vaatimusten vuoksi joutui kärsimään myös huippujuoksija Mary Cain.

Helsingin Sanomat kirjoitti 12.11. nuoresta huippujuoksijasta Mary Cainista otsikolla ”Olin Yhdysvaltojen nopein tyttö, kunnes Nike tuli kuvioihin – huippulahjakas Mary Cain syyttää Alberto Salazaria rajusta laihduttamisesta, joka johti dramaattisiin seurauksiin”. Junioreiden maailmanmestari Cain kertoo, että hänen valmentajansa yritti jatkuvasti saada hänet pudottamaan painoaan, huolimatta siitä, ettei heidän joukkueessaan ollut pätevää ravitsemusasiantuntijaa eikä urheilupsykologia. Cainin mukaan häntä häpäistiin muiden edessä, jotta hän todennäköisemmin pääsisi valmentajan asettamaan 51 kilon tavoitepainoon. Avuksi valmentaja tarjosi urheilijalle e-pillereitä ja diureetteja, eli virtsan eritystä lisääviä lääkkeitä. Energiavaje johti siihen, että urheilijalta loppuivat kuukautiset kolmeksi vuodeksi ja lisäksi häneltä katkesi viisi luuta. Nämä ovat tyypillisiä naisurheilijan oireyhtymän oireita. Hän kärsi myös itsetuhoisista ajatuksista ja alkoi viillellä itseään.

Cainin valmentajaan on kohdistunut lukuisia muitakin syytöksiä viime aikoina. Hän on esimerkiksi rikkonut antidopingsääntöjä ja on siksi hyllytetty valmennustehtävistä. Hesarin uutisessa mainitaan myös, että samassa valmennusprojektissa ollut urheilija Amy Yoder Begley sai 2011 potkut valmennusryhmästä, koska oli vasta kuudes Yhdysvaltojen mestaruuskisoissa. Syynä potkuille oli se, että ”hän oli liian lihava ja hänellä oli kilpailuun osallistuneiden suurin takapuoli”. Kyseinen Niken sponsoroima valmennusprojekti on nyt lopetettu.

MTV uutisoi puolestaan Britta Johansson Norgrenista seuraavalla otsikolla: Ruotsalaishiihtäjältä kova avautuminen: ”Naisen pitää näyttää hyvältä, olla laiha ja täydellinen”. Hän kokee, että on vaikeaa olla oma itsensä, kun yrittää olla moitteeton ja hyvä roolimalli, sellainen kuin muut haluavat. Hän myös kokee, että sosiaaliset paineet esimerkiksi ulkonäöstä kohdistuvat erityisesti naishiihtäjiin. Hän haluaisi, että voisi täyttää kyseiset odotukset, mutta samalla hän haluaisi luottaa siihen, että se riittäisi, että tekee parhaansa, eikä ajattele, mitä muut tekevät.

Kyseiset uutiset ovat yksittäisten ihmisten kokemuksia, eikä tietenkään tarkoita, että koko valmennuskenttä on pilalla. Yksikin tällainen uutinen on kuitenkin liikaa ja niin turhaa.

Ulkonäön tai luonteenpiirteen perusteella ei voi päätellä, kuinka hyvässä kunnossa urheilija on. Parin kilon painonlasku tai painonnousu ei automaattisesti tarkoita, että urheilijan suorituskyvylle tapahtuu jotain. Painon ja kehonkoostumuksen tarkkailu huippu-urheilussa on usein perusteltua. Silloin tulisi kuitenkin tietää, miten, milloin ja miksi sitä tehdään ja keneltä urheilija saa tukea ja apua. On myös pidettävä selkeä ero huippu-urheilun ja junioriurheilun välillä. Oli kyseessä sitten minkä tahansa tason urheilija, ei kehonkoostumukseen koskaan saisi vaikuttaa terveyden kustannuksella.

Lisää lusikoita syömishäiriö- ja rasvaprosenttisoppaan

Viime viikkoina urheilijoiden syömishäiriöt ovat mediassa saaneet paljon näkyvyyttä, mikä on hyvä asia! Joku voisi väittää, että esimerkiksi voimistelijoiden rasvaprosenteista ja syömishäiriöistä on kirjoitettu jo liikaa. Itse en ole tätä mieltä. Asiaa pitää avata vieläkin enemmän, koska häiriintynyt syöminen on liian yleinen ongelma myös esimerkiksi kestävyyslajeissa.

Seuraava teksti on lyhyt herättely urheilijoiden parissa toimiville henkilöille siitä, että kannattaa kahdesti harkita, mitä urheilijan painosta sanoo, vai onko pakko sanoa mitään. Jokainen valmentaja ja huoltaja on osaltaan vastuussa siitä, pysyykö urheilijoidemme kehonkuva ja syömiskäyttäytyminen terveenä ja urheilua tukevana. Tämä teksti perustuu puhtaasti omiin kokemuksiini ja näkemyksiini. Ensi vuoden puolella minulla on myös tilastollista faktaa asian taustalle. Aiemmin olen kirjoittanut syömishäiriöistä esimerkiksi täällä ja täällä. Kannattaa tutustua näihin teksteihin, jos asia yhtään enempää kiinnostaa.

Törmään urheilijoiden häiriintyneeseen syömiseen sekä tutkimustyöni että valmentamisen kautta. Kuluneen vuoden aikana olen yrittänyt auttaa häiriintyneestä syömisestä kärsiviä, itselleni tuttuja ja tuntemattomia urheilijoita niin paljon, että hirvittää. Uusia tapauksia tulee koko ajan lisää – lajista ja sukupuolesta riippumatta. Tuttu urheilijani totesi äskettäin, että hänestä alkaa tuntua, että suurin piirtein jokainen kilpaurheilua harrastava nainen kärsii jollain tavalla häiriintyneestä kehonkuvasta ja syömisestä. Tiedän, ettei hän onneksi ole ihan oikeassa, mutta välillä tuntuu, että on pelottavan lähellä totuutta.

symishirit
Moni tekijä altistaa urheilijan syömishäiriöille. Tässä kooste yleisimmistä riskitekijöistä.

Valmentajat ja huoltajat

Syitä syömisen ja kehonkuvan häiriintymiseen on paljon, mutta valitettavasti yhä edelleen yksi tyyppiesimerkki on tässä: valmentaja huomauttaa urheilijalle, että painoa pitäisi olla pari kiloa vähemmän, tai rasvaprosentin pitäisi olla pari yksikköä pienempi. Näitä valmentajia löytyy joukostamme todella paljon. Valitettavasti. Miksi muuten valtaosa niistä urheilijoista, joiden kanssa olen jutellut ja joilla on selviä haasteita syömisen kanssa, tuo ilmi keskustelun aikana sen, että ongelmat syömisen kanssa alkoivat valmentajan sanomisesta. Sen ei tarvitse olla isokaan juttu, ohimenevä, vitsiksi tarkoitettu heittokin voi riittää laukaisemaan ongelman. On myös turha ajatella, että esimerkiksi kaikille pojille voi näistä asioista heittää enemmän vitsiä kuin tytöille, ne on kovia äijiä ja tajuaa kyllä. Eikä tajua – ihan yhtälailla poikien ja miesten kehonkuva ja syöminen voi häiriintyä, jos sitä alkaa kommentoimaan.

Urheilijan rasvaprosentista on kirjoitettu viime viikkoina niin paljon, että siihen liittyen löytyy hyviä tekstejä muualtakin, esimerkiksi Patrik Borgin blogista täältä. Haluaisin vielä herättää valmentajat miettimään, että eivät ne kilot ja prosentit ole kaikki kaikessa. Rasvaprosenttihan voi heittää monta yksikköä mittaustavasta ja paikasta tai mittaajasta riippuen. Painokin vaihtelee luonnostaan jonkin verran päivästä toiseen. Mahdollisimman kevyt urheilija ei aina ole se paras urheilija. Jo parin kilon pudottaminen valmiiksi kevyestä kropasta voi johtaa siihen, että sairastumisia ja loukkaantumisia tulee enemmän ja suoritustaso romahtaa. Tukeeko se sitten sitä, että juoksuaskel olisi kevyempi ja juoksutesteissä tulisi uusia ennätysaikoja, niin kuin moni valmentaja on urheilijoilleen sanonut. Enpä usko.

On pelottavaa kuulla, että monet nuorista naisurheilijoistamme vertaavat itseään ja omaa kehoaan maailman huippuihin ja yrittävät väkisin päästä näihin mittoihin, vaikkei se ole heidän kohdallaan välttämättä edes mahdollista. Tätä tehdään sillä kustannuksella, että treeneissä ei enää jakseta, kun lautaselta jäävät pois hiilihydraatit. Voima ei myöskään enää tartu kroppaan, kun energiaa ei ole riittävästi. Kuukautiskierto häiriintyy, mutta sen ongelmia ei osata nähdä ajoissa, vaikka on sanomattakin selvää, että kun elimistön hormonitoiminta on sekaisin, ei elimistö voi toimia normaalisti ja edesauttaa urheilussa menestymistä. Paino kyllä putoaa aluksi, kun kehosta lähtee nestettä ja muutenkin urheilija voi kokea, että nyt kulkee entistä paremmin, mikä johtaakin helposti siihen, että ruuvia kiristetään entisestään ja syömisestä tulee entistä kontrolloidumpaa.

Valmentajien ja huoltajien on hyvä seurata, miten urheilijat ryhmässä puhuvat painoon liittyvistä asioista ja tarvittaessa viheltää peli poikki ajoissa. Kannattaa myös sivusilmällä seurata, miltä heidän lautasensa näyttää. Lautanen voi näennäisesti olla täynnä – pelkkää energiaköyhää salaattia. Oma esimerkki ja normaali suhtautuminen syömiseen ja painoon on myös ratkaisevan tärkeää.

Sosiaalinen media

Sosiaalinen media vaikuttaa nykyään todella paljon ulkonäköpaineisiin – sukupuolesta ja urheilutaustasta riippumatta. En käsittele tässä sitä, kuinka esimerkiksi Instagram antaa suhteellisen vääristyneen ja silotellun kuvan kenen tahansa elämästä. Jos siihen osaa suhtautua oikein, ei kuvien lataamisessa ja katselussa ole mielestäni mitään väärää. Jos puolestaan sokeasti uskoo, että kaikki muut ovat kevyempiä ja kauniimpia ja pärjäävät paremmin urheilussa ja elämässä, on kovaa vauhtia menossa metsään.

Nostan tähän kuitenkin esille ihan toisen some-kanavan. Nimittäin Facebookin erilaiset ryhmät tai uutisten kommentit. Tämä nimittäin oli pääsyy siihen, miksi koko tekstin kirjoitin. Sairaslomalla on ollut liiankin paljon aikaa lukea netistä enemmän tai vähemmän järkeviä uutisia, välillä myös kommentteineen.

Yhtenä päivänä törmäsin Facebookin Hiihtokeskustelu-palstalla seuraavanlaisiin kommentteihin ja järkytyin. Järkytystä lisäsi se, että en tuttavapiiristäni todellakaan ollut ainoa, joka näihin kommentteihin oli kiinnittänyt huomiota. Juteltiinkin erään urheilijan kanssa siitä, että on ihan käsittämätön tilanne, että tällaista tekstiä lauotaan julkisesti. Käviköhän mielessä, että kyseiset tekstit voivat vaikka vaikuttaa jonkun nuoren urheilijan jo muutenkin herkkään kehonkuvaan tai syömiskäyttäytymiseen? Vastaavia kommentteja löytyy iltapäivälehtien kommenttipalstoilta suuria määriä. Miksi urheilijoitakin pitää esineellistää, voisiko ulkonäön sijaan keskittyä itse urheiluun? Ja ihan oikeasti, poskien muotoko kertoo urheilijasta kaiken?

Hiihtokeskustelun (yleensä ihan asiallinen sivusto) kommentit hieman lyhennettyinä, mutta kirjoitusvirheineen. Vaikka nämä ovat vain yksittäisen henkilön kommentteja, on vastaavia tekstejä netissä ihan liikaa. Itse en tekstien sisältöä allekirjoita.

”Sileän hiihtäjät vois tosiaan ottaa mallia Kaisasta miten vapaata hiihdetään! Kaisassa ei oo grammaakaan ylimääräistä ihan toista kuin sileän pullaposket!”

”Jos Pärmäkoski pudottais painoaan niin kulkis kovempaa kuin nykyisen ruhon kanssa..Björgen oli jämäkkä mutta siinä kyse lihaksista pyöreät pullaposket kertovat ylimääräisestä rasvakudoksesta!”

”Vaikka on eka kisa niin näyttää valitetavasti sen etteivät nuoret naiset ole kehittyneet yhtään…sen kyl näkee jo naamasta, suomalaisilla pyöreät pullaposket …norskit näyttää enempi ajokoiralta ja kulku sen mukaista…se että Ritu suomalaisten vertailussa noin yläällä ei valitettavasti kerro vanhan ruovan hyvyydestä vaan toisten heikkoudesta!”

Jatkossa pitäydyn kaukana iltapäivälehtien kommenttiosioista ihan vaan oman mielenterveyteni kannalta. Toivottavasti urheilijat sen tekevät jo. Toivottavasti urheilijoiden rasvaprosentti-, paino-  ja syömishäiriökeskustelu asiallisessa mediassa ei hetkeen laannu, niin paljon on vielä tehtävää. Huippu-urheilijatkin ovat ihmisiä ja on tärkeää, että he pysyvät fyysisesti ja psyykkisesti mahdollisimman hyvässä kunnossa. En halua, että joudumme menettämään enää yhtään enempää lupaavia urheilijoita sen takia, että he eivät voi olla tyytyväisiä vartaloonsa ja matkalla kohti unelmiensa peilikuvaa menettävät terveytensä.

Plan b:t käyttöön

Tekevälle sattuu ja suunnitelmat muuttuvat. Niin pienissä kuin suurissa asioissa. Positiivinen asenne on kuitenkin se, joka ratkaisee, tuleeko suunnitelmien muutosten aiheuttamista ongelmista pieniä vai suuria.

Syyskuun alkupuolella päätin, että seuraava blogitekstini koskisi 30 eri urheilulajin kokeilemista syys-lokakuun aikana. Sain idean amerikkalaiselta ystävältäni, joka laati hyvissä ajoin ennen 30 ikävuoden rajapyykkiä 30-kohtaisen listan erilaisista haasteista, jotka hän haluaisi toteuttaa, kun ikänumero alkaa vielä kakkosella. Erällä syyskuisella juoksulenkillä hänen listansa yhtäkkiä pompahti jostain päähäni ja mietin, että olisipa ollut hauskaa toteuttaa tuollainen itsekin. Aina puhun siitä, että urheilijan pitää harjoitella monipuolisesti – miksen siis itsekin olisi monipuolisempi?

Ensin piti miettiä, keksinkö edes 30 eri urheilulajia. Helposti. Lajikokeilu olisikin siis täysin toteutettavissa – tosin mäkihypyt, formulat ja koskenlaskut ehkä pitäisi korvata tylsemmillä vaihtoehdoilla 😀 Mutta ehkä tämä olisi sauma, jolloin vihdoin pääsisin kokeilemaan myös lajeja, joista olen haaveillut pitkään. Esimerkiksi ampumahiihtoa. En kuitenkaan uskaltanut hehkuttaa haasteesta kovaan ääneen muille kuin perheelleni, koska olisi noloa viimeisenä iltana todeta, että listalta puuttuu vielä puolet lajeista…

20180907_195542
Syyskuisella soutulenkillä

Ehkä oli hyvä, että pidin suuni kiinni. Ehdin 7.9. jälkeen kerätä kasaan juoksun, soudun, pyöräilyn, molempien tyylien rullahiihdon, sauvakävelyn, kuntosalin, uinnin, vesijuoksun ja jopa pesäpallon, kunnes syyskuun puolivälissä selkä tuli niin kipeäksi, että kevytkään liikkuminen ei onnistunut. Magneettikuva paljasti selästä ison välilevyn pullistuman. Tämän syksyn urheilut olivat tässä.

 

Selkä aloitti oireilun elokuussa pitkällä automatkalla Vuokattiin. Se kuitenkin toimi normaalisti syyskuun yläkoululeiriin saakka, jolloin se sanoi itsensä irti käytöstä. Jo leirillä osasin pelätä, mistä on kyse – tämä kun ei ole ensimmäinen välilevyongelma.

Vanhasta muistista tiedän, että paluu monoihin ja lenkkareihin on hidas, mutta toteutettavissa. Se vaatii kompromisseja, kivunsietokykyä, pitkää lepoa sekä kuntoutusta, mutta ennen kaikkea positiivista asennetta. Vesijuoksu ja kevyt kävely tulevat tutuiksi. Vaikka ne eivät tuota lähellekään sitä määrää endorfiineja kuin urheilu normaalisti, ovat ne kuinkin jotain muuta kuin neljän seinän sisällä olemista.

Entistä harmillisemman tilanteesta kuitenkin teki se, että vesijuoksualtaat olivat syyskuun aikana jo tulleet tutuiksi pikkuveljen seurassa. Juuri ennen oman selän hajoamista oli pikkuveljelläni ongelmia selän kanssa. Kesken tasatyöntötreenin selkä sanoi poks, ja mies liikkui pari viikkoa kuin rautakanki. Lihasperäinen vaiva kuitenkin parani muutaman viikon levolla ja korvaavalla treenillä ja nyt on onneksi palattu jo normaalin treenin pariin.

Ensimmäiset pari viikkoa selän kipeytymisen jälkeen olin melko syvässä alakulossa, eikä mikään muu kuin nukkuminen oikein kiinnostanut. Sitten hiljalleen sain vähän vähentää lääkemäärää ja samalla mielikin parani. Kivulla ja vahvoilla kipulääkkeillä on yllättävän suuri vaikutus siihen, miten ympäröivään maailmaan suhtautuu. Vaikka kipu itsessään ei ole muuttunut viime aikoina juuri miksikään, auttaa positiivinen asenne paljon.

20181020_172711
Voittajafiilis 20 min kävelylenkin jälkeen…

Tänään riemuitsin siitä, kun sain sukat melkein normaalisti jalkaan. Viikonloppuna olin todella onnellinen 20 minuutin kävelylenkistä ilman kipuja. Vaikka sen jälkeen kivut palasivat kahta kauheampina, on kuitenkin toivoa, että ne jossain vaiheessa hellittävät.

Työt ovat syksyn aikana edenneet normaalisti ja treenitkin jotenkuten, tai apuvalmentajien avulla. Yksi isoimmista haasteista oli se, miten pystyn valmentamaan Vuokatin syysleirillä. Fysioterapeutilta, ystävältä ja valmentajakollegoilta tuli vahva kehotus jäädä leirin ajaksi kotiin. Moni tuttu kuitenkin näytti vihreää valoa, tosin sillä ehdolla, että leirille on mentävä lentäen, sillä automatka on tässä tapauksessa aivan liian pitkä. Kun äitikin oli sitä mieltä, että henkisesti on tärkeää, että lähden leirille, päätin sinne lähteä. Päätös oli oikea. Myös kipeällä selällä pystyy suunnittelemaan treenit ja olemaan treenien ulkopuolisella ajalla entistäkin enemmän läsnä urheilijoille, kun ei ole itse ihan urheilun väsyttämä.

Leiri onnistui mainiosti. Kiitos siitä meidän mahtaville ja ymmärtäväisille urheilijoille sekä kaikille apuvalmentajille! Viimeistään nyt opin, että asenne ratkaisee todella paljon. Jos luottaa siihen, että asiat menevät hyvin, ei pyri täydellisyyteen ja toisaalta luottaa ympärillä olevaan tukiverkostoon, on asioilla lopulta tapana järjestyä. Loppupeleissä en tiedä, olisiko leiri välttämättä henkisesti ollut itselleni näin hyvä kokemus, jos olisin päässyt sinne ihan terveenä.

20181017_130523.jpg
Meidän tiimillä Vuokatissa

Kaikessa on siis jotain hyvää. Myös siinä, että suunnitelmat välillä muuttuvat. Oppiipahan ainakin arvostamaan tavallista, tervettä arkea entistäkin enemmän. Ja läheisiä. Kuinka ihana hetki oli esimerkiksi kuukausi sitten, kun selkä oli niin kipeä, etten jaksanut tehdä mitään. Pikkuveli ilmestyi silloin oveni taakse mukanaan lempijäätelöäni ja muutenkin täydennystä jääkaappiin ❤ Myös muiden valmennettavieni kanssa olen viime aikoina käynyt ulkona syömässä, kun yhteinen treenaaminen ei ole onnistunut. Nämä hetket merkitsevät paljon.

Hymyillen kohti kivuttomampaa huomista. Ja hetkeä, jolloin ikänumero alkaa kolmosella. Ehkä toteutan lajihaasteen ensi kesänä. Mutta sitä ennen haluan jo kokeilla ampumahiihtoa. Heti, kun selkä siihen antaa luvan.

20181021_184225-e1540390270980.jpg
Määrätietoisesti eteenpäin. Jo kohta 30 vuoden ajan.

Urheilijoiden ravitsemustiedot ovat puutteellista – ja se voi näkyä urheilutuloksissa. Miten tähän päädyttiin ja mitä seuraavaksi?

Viimeisen kuukauden aikana olen päässyt tekemään sitä, mitä ”isona” haluan tehdä. Auttamaan nuoria urheilijoita ravitsemusasioissa, kuuntelemaan heitä, olemaan tukena. Ravitsemusluentoja oli tarkoitus pitää osana väitöstutkimustani ja Vuokatin reissussa olla kevään aikana ihan kaikessa hiljaisuudessa. Mutta yhtäkkiä tuntui siltä, että kaikki tiesivät jotain tutkimuksestani. Miksi niin kävi, siitä kerron kohta. Jännästi samanaikaisesti, kun mediakin huomioi sen, että urheilijoiden ravitsemustiedoissa on puutteita, nousi ainakin omiin somekanaviini mainosta jos jonkinlaisesta urheilijalle suunnatusta ravintovalmennuksesta. Tekstin loppuosassa on lyhyesti keinoja siihen, miten urheilija voisi näiden joukosta valita luotettavan.

Omassa elämässäni urheilijoiden ja valmentajien ravitsemustietojen ja -taitojen puutteellisuuden hämmästely sai alkunsa vuosia sitten. Sitä jatkui niin pitkälle, että vuoden 2015 loppuhetkillä näistä muotoutui väitöskirja-aihe. Aluksi validoitiin menetelmiä, joilla ravitsemusosaamista voi luotettavasti selvittää, sitten tietoja kerättiin isolta urheilija- ja valmentajajoukolta. Koska tiedoissa oli paikoin isoja puutteita, oli tarkoitus seuraavaksi vaikuttaa niihin interaktiivisten luentojen sekä mobiilisovelluksen avulla (artikkelikuvan ruokakuvat urheilijoiden luvalla sieltä).

Kevään luennot lähtivät lupaavasti käyntiin Vuokatin urheiluakatemiaurheilijoiden sekä Puolustusvoimien lumilajiryhmän urheilijoiden kanssa. Tutkimus on vielä kesken, eikä tuloksia voi paljastaa, mutta jo nyt voi todeta, että urheilijoilta saatu palaute on positiivista. Uutta on opittu, vanhoja tietoja linkitetty uuteen, ymmärretty asioiden taustoja ja eri ravintoaineiden merkitystä urheilijalle (joo, myös niiden hiilareiden) sekä opittu olemaan sopivan kriittisiä esimerkiksi ravintolisiä kohtaan. Kun urheilijat ovat aktiivisesti osallistuneet keskusteluun, sekä luennon päätteeksi tai mobiilisovelluksen kautta kehuneet oppineensa uutta ja voivansa ja jaksavansa paremmin, on tämä parasta mahdollista palautetta!

Mutta miksi tutkimus nousi ihmisten tietoisuuteen? Siihen löytyy syy alta. Kirjoitin syksyllä tiedeviestinnän kurssilla artikkelin, joka oli tarkoitus julkaista jossain lehdessä. Se ei kuitenkaan koskaan päätynyt työpöytääni pidemmälle, vaan sen sijaan Hesari halusi haastatella minua ja tehdä aiheesta kattavamman jutun! Jo tämä sai paljon mediahuomiota, mutta sitä täydensi Aamu TV:n haastattelu huhtikuun alkupuolella. Olin edeltävällä viikolla myöhään sunnuntaina tullut kotiin Taivalkosken SM-kisoista ja päättänyt, että seuraavaan pariin päivään en jaksa puhua kenellekään ja kaiken töistä ylimääräisen ajan makaan yksin sohvalla. Noh, se suunnitelma kariutui jo maanantaiaamuna, kun Hesari kolahti postilaatikoihin ja mobiililaitteisiin. Eikä sellaista aikaa näköpiirissä hetkeen taida häämöttää 😀

Se juttu menee näin:

Kestävyysurheilijoiden ravitsemustiedot ovat puutteellista – ja se voi näkyä urheilutuloksissa

Nuorten kestävyysurheilijoiden ja heidän valmentajiensa ravitsemustiedot ja -taidot ovat usein puutteellisia. Seurauksena voi olla liian yksipuolisia ruokavalintoja ja syömisen väärää ajoittamista. Silloin urheilijan terveyttä, suorituskykyä ja palautumista ei tueta toivotulla tavalla.

Pahimmillaan ruokaan ja syömiseen liittyy harhaluuloja, jotka voivat aiheuttaa jopa syömishäiriöitä. Näitä esiintyykin kestävyyslajeissa huolestuttavan paljon. Syömishäiriöt heikentävät urheilijan suorituskykyä. Lisäksi ne voivat romahduttaa terveyden ja sen myötä pilata urheilu-uran.

Riittävä ja monipuolinen syöminen on haasteellista juuri kestävyysurheilijalle, jonka energiankulutus voi olla moninkertainen verrattuna vähän liikkuviin. Kun ruokavalio on järkevästi suunniteltu, energiansaannin turvaaminen ja syömisen oikea ajoittaminen helpottuvat.

Tämä saattaa olla vaikeaa. Mediassakin luodaan ylimääräisiä paineita, joihin urheilijan tulee osata reagoida. Jos omat ravitsemustiedot ovat puutteelliset, voi olla vaikea ymmärtää, mikseivät esimerkiksi erilaiset muotidieetit sovi kestävyysurheilijalle.

Valmentajan asenteet ja tiedot ja ravitsemuksesta vaikuttavat myös siihen, valitseeko urheilija ruokaa, joka edistää jaksamista, kehittymistä ja palautumista.

Valmentaja on urheilijalle yksi tärkeimmistä ravitsemustiedon lähteistä median, vanhempien ja muiden urheilijoiden ohella. Valmentajien ravitsemusosaamisen tulisi olla riittävää ja ajantasaista, jotta he voivat sekä neuvoa että suojata urheilijoitaan asiattomilta vaikutteilta.

Läheskään kaikilla valmentajilla näitä taitoja ei ole. Kaikki valmentajat eivät esimerkiksi tiedosta, että hiilihydraatit ovat kestävyysurheilijalle tärkein energianlähde. Liian vähäinen hiilihydraatin saanti on isoimpia suorituskykyä rajoittavia tekijöitä niin kestävyys- kuin palloilulajeissa.

Helsingin yliopiston Elintarvike- ja ravitsemustieteiden osaston tuoreessa kyselytutkimuksessa selvitimme kestävyyslajien valmentajien ja 16–20-vuotiden kestävyysurheilijoiden ravitsemusosaamista. Kysely mittasi vastaajien tietoja urheilijoiden ravitsemussuosituksista, ravintolisistä, nestetasapainosta, energiansaannista ja palautumisesta sekä urheilijan kehonkuvasta. Suurin osa vastaajista oli maastohiihtäjiä, suunnistajia tai ampumahiihtäjiä.

Vastaavia tietoja ei ole aiemmin kerätty Pohjoismaissa. Maailmalla tehdyissä tutkimuksissa on lähes poikkeuksetta selvinnyt, ettei urheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaaminen ole riittävää. Huolestuttavia tuloksia saatiin nyt myös Suomesta. Etenkin urheilijoilla on usein heikot tiedot siitä, mitä ja kuinka pitäisi syödä.

Valmentajien ravitsemusosaaminen oli tutkimuksen mukaan keskimäärin hyvää, mutta tuloksissa oli isoa vaihtelua. Heikoimmillaan valmentajat vastasivat 58 prosenttiin ravitsemuskysymyksistä oikein. Urheilijoilla heikoin tulos oli 47 prosenttia. Keskimäärin valmentajien ravitsemusosaaminen oli parempaa kaikilla kyselyn osa-alueilla.

Naisurheilijat ja -valmentajat saivat keskimäärin miesurheilijoita ja -valmentajia parempia tuloksia.

Tutkimukseen osallistuneista urheilijoista neljännes kuului aikuisten tai nuorten maajoukkueisiin tai niiden haastajiin. Maajoukkueisiin kuuluvat urheilijat saivat kyselystä keskimäärin parempia tuloksia kuin alemman tason urheilijat.

Myös osallistujien ikä vaikutti ravitsemusosaamiseen. Vanhemmat urheilijat vastasivat kyselyyn keskimäärin nuoria paremmin, valmentajat päinvastoin. Nuorempien valmentajien parempaa osaamista voi selittää se, että ravitsemusasioihin kiinnitetään nykyään enemmän huomiota.

Olisi tärkeää kohdistaa ravitsemusohjaus henkilöihin, joiden osaaminen on selkeästi puutteellista. Myös suhteellisen hyvän tuloksen saaneilla henkilöillä oli kuitenkin virheitä kysymyksissä, jotka ovat tärkeitä kestävyyslajien ravitsemusvaatimusten näkökulmasta. Siksi suomalaista kestävyysvalmennusta tulee kehittää niin, että kaikille urheilijoille ja valmentajille on helposti tarjolla luotettavaa ravitsemusohjausta.

Yleisimmät harhaluulot liittyivät energiantarpeeseen ja sen saantiin, proteiineihin, hiilihydraatteihin sekä ravintolisiin. Valmentajat ihannoivat jopa urheilijoitaan enemmän vähärasvaista ruokavaliota, vaikka liiallinen rasvan karsiminen kestävyysurheilijan ruokavaliosta ei ole tarpeen.

Vallitsevat ravitsemustrendit aiheuttavat monet näistä harhaluuloista. Proteiinien suosiminen ja vähähiilihydraattinen ruokavalio näkyvät monen kestävyysurheilijan lautasella. Tällainen ruokavalio ei tue suorituskykyä.

Kun hiilihydraattien määrää rajoitetaan, kovatehoisten tai pitkäkestoisten harjoitusten laatu heikkenee sekä esimerkiksi alttius sairastua kasvaa. Energiansaanti voi myös laskea liikaa. Se vaikuttaa suoraan urheilijan palautumiseen, kehittymiseen ja suorituskykyyn.

Vajaa kolmannes tutkimuksen urheilijoista tosin oli sitä mieltä, että energiantarpeen voi tyydyttää vitamiineilla. Se ei pidä paikkaansa. Vitamiineista ei saa energiaa.

Proteiinien ihannoimista selittää esimerkiksi se, että yli kolmannes urheilijoista uskoi, että ylimääräinen proteiini varastoituu elimistössä suoraan lihaksiin. Lähes yhtä suuri joukko oli sitä mieltä, että proteiinia kannattaa nauttia mahdollisimman paljon, sillä ylimääräinen proteiini edesauttaa lihasten kasvua.

Ruokaan ja ravintoon liittyvät uskomukset vaikuttavat siihen, millaista ruokaa urheilija valitsee ja kuinka tärkeänä hän ravitsemusta ylipäätään pitää.

Ravitsemustiedot vaikuttavat ruokavalintoihin. Ne urheilijat, jotka ymmärtävät paremmin ravitsemusasioita, yleensä myös syövät paremmin ja terveellisemmin. Ravitsemusosaamisella ja suorituskyvyllä on näin ollen yhteys. Jokaisen valmentajan, urheilijan ja urheilijan taustajoukon tulisi huomioida se.

DSC_0525
Ruokapäiväkirjojen analysointi käynnissä

Miten tutkimus nyt jatkuu? Muutama päivä sitten palasin takaisin etelään ja toimistohommiin. Urheilijoille luvatut ruokapäiväkirjapalautteet eivät valmistu itsestään. Niiden jälkeen alan tutkia ravitsemusvalmennuksen vaikuttavuutta erilaisiin tiedollisiin, taidollisiin ja asenteellisiin tekijöihin. Myös syksyn valmennukseen tulevien urheilijoiden rekrytointi on käynnissä. Valmentajat: jos teillä on jossain päin Suomea paljon 16-20-vuotiaita kestävyysurheilijoita, saa ottaa yhteyttä ja vinkata heistä. Nyt olisi mahdollista saada urheilijat ravintovalmennukseen, jossa asiat pohjautuvat tutkittuun tietoon, eikä omiin kokemuksiin tai tarpeeseen saada valmennuksen ohessa kaupattua esimerkiksi ravintolisiä.

Tällaisiakin koulutuksia valitettavasti löytyy kasapäin. Ymmärrän, että voi olla vaikeaa tietää, ovatko ne mistään kotoisin. Ei se aina helppoa ole asiaan perehtyneellekään. Varsinkaan, kun näitä usein mainostetaan uskottavasti. Näiden avulla höpöhöpön voisi yrittää tunnistaa:

  • käytetään lupaa kysymättä urheilijoiden ja asiantuntijoiden lausuntoja ja kuvia mainonnassa
  • ei nähdä kokonaisuutta ja syy-seuraussuhteita, vaan pelkästään irrallisia faktoja ja oikoteitä onneen
  • käsketään voimakkaasti rajoittamaan ruokavaliota tai jättämään siitä pois tiettyjä ruoka- tai ravintoaineita ilman järkeviä perusteluita (esim. maitotuotteet tai hiilihydraatit)
  • halveksitaan virallisia ravitsemussuosituksia tai asiantuntijoita
  • alan koulutus puuttuu (hyviä nimikkeitä ravitsemuksen parista ovat esim. ETM, TtM, laillistettu ravitsemusterapeutti)
  • käytetään hämäävää terminologiaa (esim. ravintoterapeutti, ravitsemusvalmentaja jne., joista ainakin osaa voi käyttää vailla minkäänlaista koulutusta)
  • verkostoitumattomuus, ei kuulu esimerkiksi Urheiluravitsemuksen asiantuntijaverkostoon
  • ollaan ylenmääräisen varmoja yhdestä ainoasta tavasta syödä oikein

Yleisesti ottaen salliva suhtautuminen on parempi kuin kieltävä ja ne, jotka eivät vanno voimakkaiden ruokavaliorajoitusten tai ravintolisien nimeen katsovat paremmin kokonaisuutta, sekä painottavat perusasioita. Mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän oikeasti tietää. Ja sen vuoksi tietynlainen nöyryys on yleensä osaamisen merkki. Tämän selittää hyvin ns. Dunning-Kruger-efekti, josta piirtelin oheen kuvan. Mitä vähemmän tietoa jostain asiasta on, sitä parempi siinä luulee usein olevansa. Sekä omalla valmentajan- että ravitsemusasiantuntijan urallani olen käynyt tuolla kuvaajan korkeimmassa pisteessä ja tullut sieltä ryminällä alas. Onneksi suunta on kuitenkin tämän jälkeen koko ajan ollut nousujohteinen.

dunning-kruger efekti

Erilaisia tälläkin hetkellä tarjolla olevia ravitsemuskoulutuksia on valtava määrä. Jos niistä yksi pitäisi valita, nostaisin esille Itä-Suomen yliopiston kaikille avoimen urheiluravitsemuksen opintokokonaisuuden. Koulutus perustuu tieteelliseen pohjaan, mutta on kuitenkin käytännönläheinen. Itsekin sen käyneenä voin suositella sitä lämpimästi.

Ps. Loppuun vielä pysäyttävä luontohavainto, joka ravitsemukseen ei liity muuten kuin siten, että ”tutkimusmatkoillani” täytyi päästä viettämään aikaa myös luontoon. Kun lähdin Vuokattiin ensimmäiselle reissulle, näytti ulkona tältä. Mikä määrä lunta, miten kaunista!! Kaksi kuukautta myöhemmin hyvin lähellä kyseistä kuvauspaikkaa metsässä näytti tältä. Ei voinut kuin todeta, että lunta voi olla myös liikaa.

DSC_0173
Vuokatti 16.3.2018
DSC_0516
Vuokatti 20.5.2018

Näkemiin 2017 – onnettomuuksien ja onnellisten leirien vuosi

Tässä vaiheessa vuotta kuuluisi varmaan hehkuttaa, kuinka mahtavan upea mennyt vuosi oli. Sitä en aio tehdä. Vuosi 2017 oli ehdottomasti tähänastisen elämäni kiireisin, kuluttavin ja stressaavin vuosi. Oma loukkaantuminen, urheilijoiden loukkaantumisia, suruja ja huolia, liikaa töitä ja opintoja, liian vähän unta. Totta kai kuluneeseen vuoteen mahtui myös lukuisia ilon hetkiä. Päällimmäisenä jäivät mieleen hienot ulkomaan reissut, uudet valmennuskokemukset, ensimmäinen tieteellinen julkaisu, mutta myös tavalliset arki-illat ystävien kanssa. Kaikista parhaimmat muistot jäivät kuitenkin leireistä. Syksyn ja alkutalven hiihtoleirien ansiosta pään jaksoi pitää pinnalla myös valtavan stressin ja ahdistuksen keskellä. Vaikka leirit vaativat valmentajalta paljon aikaa ja energiaa, on vaikea sanoin kuvailla, kuinka paljon niistä myös saa voimaa. Varsinkin, kun saa valmentaa ihan parhaita urheilijoita.

Tässä kuvitettu katsaus siihen, mitä minulle jäi parhaiten mieleen menneestä vuodesta. Ketään tuskin yllättää, että iso osa muistoista liittyy jollain tavalla valmennukseen tai urheiluun.

Vuosi alkoi hyvissä merkeissä – kunnon talvikelissä ja hyvässä seurassa III-tason valmentajakoulutuksessa. Äkkiä hymy hyytyi ja vaihtui kipuun ja kyyneliin. Tuli perjantai 13. päivä ja olkapäämurtuma. Omat urheilut piti hetkeksi unohtaa, vaatteiden pukemisesta, syömisestä ja paikasta toiseen siirtymisestä tuli vaikeaa, hiusten laittamisesta ponnarille mahdotonta, töistä ja treeneistä selvisi kipulääkkeiden avulla.

IMG_20170115_165457_285

 

Äänekosken Nuorten SM-kisoista jäi vähän muistikuvia, Norjan PM-kisoissa ajatus jo sentään pelasi ja niistä sai hienon arvokisakokemuksen. Hienoa, että Suomi myös pärjäsi kisoissa hyvin.

 

IMG_20170129_130113_182

Alkutalven parhaat muistot liittyvät Italian reissuun, jossa alun perin oli tarkoitus hiihtää Toblach-Cortina-kisa. Se jäi kuitenkin väliin, mutta reissusta tuli silti hieno ja ikimuistoinen. Aurinkoa, vuorimaisemia, hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja ulkoilua – yllättävän hyvin siitäkin selvisi hajonnella kädellä.

Hyviä muistoja jäi myös Hopeasommista – koko seura saavutti kisoissa paljon onnistumisia. Ja totta kai Lahden kisatkin olivat ikimuistoinen kokemus. Kotikisoja saisi olla useamminkin!

img_pqaf6r

Maaliskuussa käden sai vihdoin takaisin käyttöön ja työntekokin hiljalleen helpottui. Kuukauden ehdoton tähtihetki osui Rovaniemen Nuorten SM-kisoihin. Rebecan SM-kulta ja muidenkin valmennettavien onnistumiset! Kaikki talven murheet pyyhkiytyivät hetkessä pois.

Huhtikuussa oli paljon aihetta hymyyn. Pitkästä aikaa pääsin itsekin kunnolla urheilemaan, mikä tuntui hyvältä passiivisen alkutalven jälkeen. Nautin lumesta ja auringosta niin perheen kanssa Ylläksellä kuin kaverin luona Rukalla.

IMG-20170414-WA0017

IMG_20170426_075549_040

Ja tulihan huhtikuussa myös ahkeroitua keittiössä ja leivottua mitalikakut kaikille seuran SM-mitalisteille.

DSC_0377_3

Toukokuu oli ensimakua sille, mitä myöhemmin syksyllä oli tiedossa… Töiden ja opintojen määrä kasvoi järjettömäksi, ja niitä tuli huomaamatta tehtyä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kun uusi harjoituskausi oli vasta alussa, oli helppo haalia liikaa muuta tehtävää, mikä kostautui jatkuvana kiireenä ja stressinä. Töitä oli ympäri Suomea, mikä ei ainakaan vähentänyt kiirettä ja reissaamista. Kovan työpuristuksen lomassa oli kuitenkin ihanaa hieman käydä hiihtämässä ja valmentamassa Norjassa.

Kesäkuussa tiivis työnteko jatkui, mutta sen vastapainona oli onneksi paljon kaikkea muutakin mukavaa. Ensin tuli Jukola ja sitten Hopeasompaleiri. Talven valmennusuurastukset palkittiin valinnalla Etelä-Suomen vuoden hiihtohenkilöksi.

 

IMG_20170630_155353_977

Pian Vuokatin leirin jälkeen iski iso valmennuksellinen takaisku – Rebecan polvi murtui. Polvikipu varjosti myös omaa kesää. Siitä huolimatta kesäloman kohokohdasta, eli Norjan vaelluksesta muutamin reittimuutoksin, urheiluteipin, särkylääkkeiden, kävelysauvojen ja totta kai rakkaan ystävän tuella selvittiin pääasiassa hyvin muistoin.

Loma oli hyvä lopettaa Pajulahti-Vierumäen ensimmäiseen maastohiihtäjien yläkoululeiriin. Jo ensimmäisellä leirillä huomasi, että nyt on valmennettavana hyvä ja motivoitunut porukka. Myöhemmillä leireillä ryhmähenki tiivistyi entisestään.

Pian tämän jälkeen alkoikin sitten katastrofaalinen syksy. Luulin, että pahin kiire kestää vaan syyskuun, mutta olin todella väärässä. Kiire ja stressi nousivat sellaiselle tasolle, jolla ne eivät koskaan ennen ole olleet. Oli väitöskirjaan liittyviä töitä ja deadlineja, opintoja parissa eri yliopistossa, kaksi opetettavaa kurssia yliopistolla, valmennusta, viikonlopputöitä ja ravitsemukseen liittyviä töitä ympäri Etelä-Suomea. Kiire kasaantui syksyn edetessä koko ajan vain pahemmaksi. Marraskuussa työpäivät venyivät usein 14-tuntisiksi, ja kotiin tullessa piti valita, pesenkö hampaat vai syönkö iltapalan – molempiin ei riittänyt energia. Lähes kaikki tekeminen oli kuitenkin antoisaa ja mielenkiintoista, sitä vaan kertyi ihan liikaa yhdelle ihmiselle. Vaikka syksy olikin varsinainen selviytymistaistelu, oli sitä rytmittämässä myös mukavia asioita, joiden avulla kiireen hetkeksi unohti.

Syyskuussa kävin lataamassa akkuja kavereiden luona Norjassa, lokakuussa oli yläkoululeiri, EHS:n syysleiri ja Robinin keikka 😊 Ja ainiin, ensimmäinen tieteellinen artikkeli julkaistiin, sekä allekirjoitin tähänastisen elämäni pisimmän työsopimuksen. Sen turvin jatko-opiskelu on toivottavasti tulevaisuudessa hieman vähemmän stressaavaa.

Syksyn leirit onnistuivat loistavasti ja olivat positiivinen kokemus niin valmentajille kuin urheilijoille. Pajulahti ja Vuokatti toimivat leiripaikkoina mainiosti ja saimme molemmilla leireillä aikaan hyvää harjoittelua motivoituneella porukalla. Pajulahden yläkoululeirillä keskityimme laadukkaaseen syysharjoitteluun ja hyödynsimme viimeiset hetket rullahiihdon taito- ja tekniikkaharjoitteluun; EHS:n Vuokatin leirillä puolestaan haimme jo lumituntumaa sekä hyödynsimme Vuokatin hienoja maastoja.

IMG_20171005_213105_204

IMG_20171018_135140_031

Marraskuun lopussa alkoi kolmen leirin leiriputki, jonka ansiosta syksystä jäi lopulta myös hyvin positiivisia muistoja. Leiriputki käynnistyi Rovaniemen valtakunnalliselta Hopeasompaleiriltä. Valitettavasti pääsin itse mukaan leirille vasta hieman myöhässä, mutta onneksi iso osa urheilijoista ja valmentajista oli tuttuja, joten mukaan pääsi helposti vielä tässäkin vaiheessa. Ja syytä olikin päästä – roolinani oli nimittäin toimia koko leirin rehtorina. Tehtäväni oli huolehtia, että kaikissa ryhmissä treenit sujuvat hyvin ja yhteistyö III-tason valmentajakoulutuksen valmentajien kanssa toimii hyvin. Pääsinpä nopeus-/sprinttitreenissä myös kirittämään tyttöjä, jotta saatiin riittävän isot ryhmät ryhmähiihtoa varten. Juuri ja juuri pysyin vielä itsekin mukana 😀 Kyseinen sähäkkä harjoitus nousi monen lempiharjoitukseksi koko leirillä. Leirikisa oli myös yksi suosikkiharjoituksista. Se toteutettiin joukkuekisana siten, että jokainen sai hiihtää taito-osuuksia sisältävän sprinttiradan pariin otteeseen. Kisasta tuli tiukka ja aikasakkojakin jouduttiin antamaan.

DSC_0286
Tällä kisaorganisaatiolla mielellään järjestäisin kisoja jatkossakin! Meillä oli hauskaa ja homma toimi – se toivottavasti välittyi urheilijoihinkin

Heti yläkoululeirin perään oli vuorossa EHS:n lumileiri Rovaniemellä. Lumileiristä päällimmäiseksi tunteeksi jäi onnellisuus ja ylpeys – kuinka hienoa onkaan valmentaa 16 urheilijan ryhmää, jossa ryhmähenki ja tekemisen into ovat käsittämättömän hyvällä tasolla. Koko seuran puolesta sai leirillä myös olla ylpeä – kuinka monelta muulta seuralta lumileirille lähtee yli 100-henkinen joukko! Leiriläisten isosta määrästä johtuen leiripaikaksi valikoitui täksi vuodeksi Rovaniemen urheiluopisto, jonne mahduimme Pohjois-Lapin hotelleja paremmin. Paikka osoittautui mitä parhaimmaksi ja laadukkaita treenejä saatiin tehtyä siitä huolimatta, että välillä oli paljon pakkasta, välillä taas satoi paljon lunta ja välillä oltiin lähes plussakeleissä.

IMG_20171206_214624_764
100-vuotiaan Suomen juhlistamista niin ladulla kuin juhlaillallisella

Kauden kolmas yläkoululeiritys viimeisteli syksyn loistavan leiriputken. Leirin teemana oli tällä kertaa kisakausi. Koska muilla samaan aikaan leireilevillä lajeilla leiri ajoittui harjoituskaudelle, päätimme vetää hiihtäjien leirin ihan vaan omana pikkuporukkanamme. Näin pääsimme räätälöimään harjoitusten ja luentojen sisällöt ja aikataulut juuri sellaisiksi kuin itse halusimme. Sanoin on vaikea selittää, kuinka hieno ryhmähenki urheilijoilla oli niin yläkoululeireillä kuin EHS:n leireillä ja kuinka paljon se tuo lisämotivaatiota niin valmentajille kuin urheilijoille. Ketään ei jätetä yksin, ruokailuissa ollaan kaikki samassa pöydässä, kavereita tsempataan ja autetaan. Tai tilataan viimeiseksi illaksi jättipitsat ja syödään ne porukalla, kuten lumileirillä. Tai mennään koko porukalla kylpylään tai leivotaan yhdessä joulutorttuja, kuten yläkoululeirillä. Yläkoululeirillä urheilijat totesivat, että tuntuu siltä, kuin olisimme lomalla ihan parhaan suurperheen kanssa. En voinut kuin olla onnellinen näistä ”tyttäristämme ja pojistamme”.

IMG_20171219_182537_112
”Maailman paras suurperhe” Vierumäellä

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikki ystävät, valmentajakollegat, urheilijat, perhe ja työkaverit! Onnellista ja sopivan kiireistä uutta vuotta 2018!

 

 

 

Syömishäiriöt ovat todellinen ongelma kestävyysurheilussa

Urheilijoiden riski sairastua syömishäiriöihin on muuta väestöä suurempi. Syömishäiriöoireilua myös esiintyy urheilijoilla muuta väestöä enemmän. Syömishäiriöt ovat todellinen ongelma urheilussa – lajista riippuen naisurheilijoista 6–45 % ja miesurheilijoista 0–19 % kärsii syömishäiriöoireilusta (Bratland-Sanda & Sundgot-Borgen 2013). Liian monen urheilu-ura päättyy ennen aikojaan tällaisen oireilun takia.

Mitä syömishäiriöt ovat?

Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joilla on lukuisia vakavia fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia. Jo lievät syömisen häiriöt voivat heikentää suorituskykyä, laskea tulostasoa ja aiheuttaa väsymystä ja mielialavaihteluita. Urheilu voi lisätä syömishäiriöriskiä usealla tavalla, minkä vuoksi urheilijoiden parissa työskentelevien on hyvä tiedostaa asia. Esimerkiksi urheilulaji, urheilijan persoonallisuus (ylitunnollisuus, pyrkimys täydellisyyteen), vääristynyt kehonkuva, valmentajasuhde ja menestymispaine ovat riskitekijöitä, jotka voivat johtaa syömishäiriöoireiluun.

Valmentajan sanomisilla ja esimerkillä on iso merkitys. Valmentajan puolihuolimaton toteamus, että urheilija voisi pudottaa painoaan muutaman kilon, voi pahimmillaan ajaa urheilijan syömishäiriökierteeseen, joka vie niin urheilijan terveyden kuin urheilu-uran. Useita tällaisia tapauksia uutisoitiin esimerkiksi viime kesänä.

symishirit

Syömishäiriöoireilu ei rajoitu vain esteettisiin ja painoluokkalajeihin, vaan voi olla itse asiassa jopa yleisempää kestävyysurheilijoilla. Tuoreen katsausartikkelin mukaan kolmanneksella kestävyyslajien tytöistä ja naisista oli esiintynyt oireilua, pojista ja miehistä joka seitsemännellä. Esteettisissä lajeissa vastaavat luvut olivat hieman pienemmät, kuten oheisesta taulukosta käy ilmi.

Syömishäiriöoireiden yleisyys eri lajiluokissa (lähteenä Poikkimäki ym. 2017)

Laji Syömishäiriöoireiden yleisyys, tytöt ja naiset Syömishäiriöoireiden yleisyys, pojat ja miehet
kestävyyslajit 35 % 14 %
esteettiset lajit 27 % 14 %
painoluokkalajit 28 % 49 %
palloilulajit 16 % 5 %

 

Nostin syömishäiriöaiheen esille, koska tiedän monen yllättyvän kuullessaan, että syömishäiriöt ovat ongelma myös kestävyysurheilussa. Syömishäiriöoireilu, esimerkiksi painoon ja syömiseen liittyvät vääristymät tulisi ottaa vakavasti. Nämä vaikuttavat väistämättä urheilijoiden suorituskykyyn ja palautumiseen ja voivat johtaa kliiniseen syömishäiriöön, josta toipuminen voi viedä vuosia. Uskon, että kun asiasta puhutaan enemmän, on urheilijoiden ja valmentajien helpompi löytää keinoja, joilla syömishäiriöoireilua voidaan ennaltaehkäistä. Mitä paremmin oireilua tunnistetaan, sitä helpompi siihen on puuttua.

Norja, hiihto ja syömishäiriöt

Syömishäiriöistä onneksi puhutaan nykyään avoimemmin kuin ennen. Suomessa uutisointi liittyy kuitenkin pitkälti yksittäistapauksiin, joissa nykyiset tai entiset urheilijat ovat kertoneet syömiseen liittyvistä ongelmistaan. Kaikkialla asiat eivät ole näin. Hiihtäjän ja ravitsemustutkijan näkökulmasta Norja on kaikin puolin mielenkiintoinen maa. Norjassa tehdään laadukasta syömishäiriötutkimusta kilpaurheilijoilla useassa eri yliopistossa. Tämän vuoksi useissa syömishäiriötutkimuksissa kerrotaan norjalaisurheilijoista. Todellisuudessa ongelma varmasti koskettaa yhtä laajasti myös muita maita.

Viime vuonna julkaistun tutkimusartikkelin mukaan viidenneksellä nuorista norjalaisista naishiihtäjistä tai -ampumahiihtäjistä on syömishäiriö. Norjan maajoukkueurheilijoita puolestaan on jouduttu 2010-luvulla jättämään pois leireiltä ja kilpailuista syömishäiriöiden vuoksi. Halu huipulle on niin kova, että moni on valmis tekemään huonoja ratkaisuja. Syömisen rajoittaminen, pakonomainen liikkuminen ja epäterveelliset painonhallintatavat eivät saisi olla keinoja matkalla parempaan menestykseen. Siksi on tärkeää, että esimerkiksi Norjan olympiakomitea on asiaan puuttunut. Yksi esimerkki tästä on ”Sunn Idrett” (”terve urheilu”) yhteistyöprojekti, jonka tavoitteena on ehkäistä syömishäiriöitä ja parantaa nuorten norjalaisurheilijoiden ravitsemusosaamista. Projektia koordinoivat Norjan kestävyyslajien lajiliitot, Norges Idrettsforbund sekä Olympiatoppen.

Oma tutkimus aiheesta

Omassa väitöstutkimuksessani puolestaan tutkin nuorten suomalaisten kestävyysurheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaamista. Viime vuonna selvitin yli 300 nuorelta kestävyysurheilijalta, millaista heidän ravitsemusosaamisensa on. Kaikkiaan urheilijoiden ravitsemustiedoissa on paljon puutteita. Valmentajien tilanne on keskimäärin parempi.

Yksi kyselytutkimuksen osa-alueista liittyi urheilijoiden kehonkuvaan. Oikein/väärin-väittämien aiheina olivat esimerkiksi painonhallinta ja lihaskasvu, laihduttaminen sekä vähäisen energiansaannin aiheuttamat ongelmat. Esimerkeiksi kysymyksistä valitsin tähän: ”Nopea laihtuminen kohdistuu aina rasvakudokseen” ja ” Jos kestävyysurheilija laihduttaa, hänen kannattaa karsia ruokavaliostaan kaikki hiilihydraatit” (molemmat väärin). Ilahduttavan moni urheilija osasi vastata oikein jokaiseen (n=9) kehonkuvaan liittyvään kysymykseen.

Huolestuttavaa on kuitenkin se, että osa urheilijoista vastasi vain kolmannekseen kysymyksistä oikein. Jos ravitsemustiedot ovat puutteelliset, miten urheilija voisi tehdä ruokavalintoja, jotka tukisivat hänen kehittymistään, suorituskykyään ja palautumistaan parhaalla mahdollisella tavalla? Tämä onkin seuraava tavoite, johon tutkimuksessani puutun.

Aiemmin mainitsin yksittäisistä urheilijoista, jotka ovat niin rohkeita, että uskaltavat kertoa kaikille syömiseen liittyvistä ongelmistaan. Suosittelen tutustumaan tekstiin, jonka kirjoitin kesällä yhdessä kävelijälupaus Taika Nummen kanssa. Tekstissä Taika kertoo erilaisista haasteista, joita on kohdannut uransa aikana. Liiallinen harjoittelu ja liian vähäinen energiansaanti olivat tärkeitä tekijöitä, jotka aiheuttivat Taikalle loukkaantumiskierteen, joka keskeytti lupaavan urheilu-uran.

Jos syömishäiriöt kiinnostavat enemmän, suosittelen tutustumaan seuraaviin artikkeleihin:

Bratland-Sanda S, Sundgot-Borgen J. 2013.  Eating disorders in athletes: Overview of prevalence, risk factors and recommendations for prevention and treatment. Eur J Sport Sci 2013:5:499-508.

Pettersen I, Hernæs E, Skårderud F. Pursuit of performance excellence: a population study of Norwegian adolescent female cross-country skiers and biathletes with disordered eating. BMJ Open Sport Exerc Med 2016:2:e000115.

Poikkimäki T, Rantala E, Nurkkala M, Keisala J, Korpelainen R, Vanhala M. Eri-ikäisten urheilijoiden syömishäiriökäyttäytyminen lajityypeittäin. Kirjallisuuskatsaus. Liikunta & Tiede 2017:54 (2-3), 113-120.

Eikö naisvalmentaja vieläkään riitä?

Reilu vuosi sitten kirjoitin aiheesta, joka vaivasi minua hyvin paljon valmennusurani alkuvaiheessa. Koin tuolloin, etten voisi koskaan olla uskottava valmentaja, koska olen nainen ja koska olen nuori. Olin valmis lopettamaan valmentamisen ennen kuin sitä kunnolla aloitinkaan, koska tunsin, etten riitä urheilijoideni vanhemmille tai muille valmentajille. Teksti oli viime vuonna selvästi luetuin ja jaetuin juttuni, ja se löytyy täältä.

Enää en onneksi aikoihin ole ollut sitä mieltä, ettenkö voisi olla naisena uskottava valmentaja, vaan olen kääntänyt asian vahvuudeksi. Nuorten urheilijoiden kanssa toimiessani olen huomannut, että valmennuksessa tarvitaan myös naisia. Siksi minua harmittikin valtavasti, kun eilisiltana sain eräältä valmentajakollegaltani viestin. Anonyymisti ja hänen luvallaan jaan viestin tärkeimmän sisällön:

Samat ongelmat, joista on ennenkin puhuttu, kuitenkin jatkuu vielä: mieskoutsit jyrää täysin päättömillä mielipiteillä ja mietin, haluanko ollenkaan jatkaa valmennusta enää. Miten hoidit tällaisen tilanteen, töitä pitää varmaankin tehdä, jos haluaa valmennusta vielä jatkaa?

Harmistukseni oli entistä suurempi, kun kuulin, etteivät kyseessä edes ole ns. vanhan liiton valmentajat, vaan kyseinen valmentaja on saanut negatiivisia ja arvostelevia kommentteja suhteellisen nuorilta kollegoiltaan. He eivät pidä naisvalmentajia uskottavina, vaan heidän mielestään valmentajan auktoriteetin määrittää se, kuinka kovaa jaksaa huutaa ladun varressa. Valmennusryhmä ei kuulemma myöskään voi toimia, jos siinä on kaksi naista päävalmentajana, koska silloin kukaan ei pidä kuria urheilijoille. Menin tässä vaiheessa sanattomaksi.

Missä on vika, mistä tällaiset ajatukset kumpuavat, mitä niille voisi tehdä? Toivoisin, että teksti herättäisi ajatuksia ja keskustelua, auttaisi muita samojen asioiden kanssa painivia valmentajia ja toisaalta avaisi myös kokeneempien valmentajien silmiä. Sain omilla kokemuksillani tsempattua valmentajakaverini vielä jatkamaan valmentamista – kokeilemaan valmennusta mahdollisesti toisessa seurassa ja/tai henkilökohtaisena valmentajana sekä sopivissa hetkissä kyseenalaistamaan muita ja olemaan itse vahva. Yksikään nuori valmentaja (sukupuolesta riippumatta) ei saisi jäädä sivuun valmennuksesta siksi, ettei koe olevansa riittävän hyvä. Jokainen meistä oppii ja kehittyy valtavasti lyhyessäkin ajassa, kun vaan haluaa ja uskaltaa. Jos voin olla esimerkkinä jollekin ja kannustaa valmentamaan, olen erittäin tyytyväinen.

Kun nyt katson taaksepäin niihin vuosiin, jolloin aloitin valmentamisen, voin rehellisesti sanoa, etten ollut silloin kovin hyvä valmentaja. Mutta kaikki oppimisen palo ja aito halu auttaa urheilijoita on kantanut pitkälle. Vieläkin on todella monia osa-alueita, joissa haluaisin olla paljon parempi, mutta siitä huolimatta uskallan jo pitää itseäni aika hyvänä valmentajana. Tuskin treeneissä muuten kävisi marraskuun kaatosateissa ennätysmäärä urheilijoita, tuskin muuten suunnittelisin tälläkin hetkellä tulevia leiriohjelmia ja pian alkavan valmentajakoulutuksen materiaaleja ja tuskin muuten nauttisin valmentamisesta näin paljon. Siksi olenkin kiitollinen itselleni siitä, etten luovuttanut aikoinaan, vaan menin reilusti epämukavuusalueelle ja lopulta näin erilaisuuteni omana vahvuutenani valmentajana.

Ystäväpiiriini kuuluu paljon Hiihtoliiton ryhmissä valmentavia valmentajia, joiden kanssa olen tätä asiaa myös pohtinut. En koe, että heillä olisi mitään naisvalmentajia vastaan. Päinvastoin. Eräskin kaveri totesi äskettäin, että ”teidät hiihdon naisvalmentajat voi laskea helposti yhden käden sormilla, eikä niistäkään sormista tarvita kaikkia – mutta ei tilanteen kuuluisi olla tällainen”. Esimerkiksi sellaisilla leireillä, joilla olen ollut ainoana naisvalmentajana, olen huomannut, että läsnäoloni on ollut tärkeä. Varmasti tytöt olisivat pärjänneet miesvalmentajienkin kanssa, mutta moni pieni asia olisi voinut jäädä kertomatta ja kysymättä. Tai monet nilkat teippaamatta ja haavat puhdistamatta. Joissain asioissa tytön vaan on helpompi luottaa naisvalmentajaan, tiedän sen myös omasta kokemuksesta. Siksi olisi tärkeää, että meitä olisi enemmän.

Päätin aiemman naisvalmentajuuteen liittyvän jutun näihin sanoihin: Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni. Allekirjoitan tämän lopetuksen edelleenkin. Kun ajattelu yhteiskunnassa tuntuu entistä enemmän menevän sukupuolettomaan suuntaan, saisi tämä näkyä myös valmennuksessa. Jokaiselle hyvälle tyypille pitää antaa mahdollisuus valmentaa ja oppia valmentamista, sillä jokainen valmentaja on omalla tavallaan ainutlaatuinen ja korvaamaton.

Pajulahti-Vierumäen yläkoululeiritys käyntiin

Kunpa yläkoululeirityksiä olisi ollut silloinkin, kun olin yläasteella! Näin ajattelin silloin, kun ensimmäisen kerran kuulin yläkoululeirityksistä ja entistä enemmän näin ajattelen nyt, kun olen ollut toiminnassa mukana. Jo ensimmäisen leirin perusteella yläkoululeirityksen leirit voittavat monipuolisella sisällöllään ja toteutuksellaan mennen tullen kaikki ne leirit, joita minulle oli aikoinaan tarjolla yläasteikäisenä. Itse olen nyt yläkoululeirityksessä mukana Hiihtoliiton lajivalmentajana. Tarkoituksena on käynnistää Pajulahden ja Vierumäen yhteinen leiritys maastohiihtäjille. Monissa muissa lajeissa yläkoululeiritystä kyseisillä urheiluopistoilla onkin jo ollut. Yläkoululeirityksen periaatteet ovat samat kaikissa lajeissa, joten tämän tekstin voivat hyvin lukea myös muiden lajien parissa toimivat.

Mikä ihmeen yläkoululeiritys?

Yläkoululeiritystä järjestetään tavoitteellisesti urheileville nuorille urheiluopistoilla yhteistyössä urheiluakatemioiden, lajiliittojen ja seurojen kanssa. Toimintaa koordinoi Suomen Olympiakomitean Urheiluakatemiaohjelma. Painopisteenä leirityksissä ovat koulu ja opiskelu, urheilijana kehittyminen ja tätä tukevien elämäntaitojen oppiminen. Leirityksen tarkoituksena onkin tukea nuorta urheilun ja koulun yhdistämisessä sekä edistää nuoren kasvua tavoitteelliseksi urheilijaksi. Hiihdossa yläkoululeirityksiä on jo aiemmin järjestetty pohjoisessa, mutta tällä kaudella myös etelän urheiluopistoja saatiin toimintaan mukaan. Tämä on tärkeää, sillä iso osa Suomen hiihtäjistä asuu Vuokatti-Rovaniemi-akselin eteläpuolella. Kaikkiaan maastohiihtäjien yläkoululeirityksistä vastaa nyt viisi urheiluopistoa: Vuokatti, Rovaniemi, Vöyri, Jämi-Varala sekä Pajulahti-Vierumäki.

Pajulahden ja Vierumäen yhteinen maastohiihdon yläkoululeiritys käynnistettiin siis tällä kaudella, koska leiritystarjontaa haluttiin saada myös etelään. Leireistä kaksi ensimmäistä (elo- ja lokakuu) pidetään Pajulahdessa ja kaksi jälkimmäistä (joulu- ja tammikuu) Vierumäellä. Vierumäellä on tykkilumilatu, joka mahdollistaa hiihtoharjoittelun leirillä myös siinä tapauksessa, jos tulevakin talvi on huono. Ensimmäinen Pajulahden leireistä osui kesälomalle, joten yksi yläkoululeirityksen oleellisista osasista, nimittäin koulunkäynti, jäi ohjelmasta pois. Jatkossa koulunkäyntiä sisällytetään ohjelmaan noin kolme tuntia päivässä. Koulunkäynti on ohjattua ja oman koulun tehtävät suoritetaan sen aikana läksyperiaatteella. Tarvittaessa myös kokeet voi tehdä leirin aikana. Näin ollen koulusta ei leirin takia jää jälkeen. Eli toisin kuin esimerkiksi seuran leireillä, läksyt tulevat yläkoululeirityksessä oikeasti tehtyä, kun niille on varattu aikaa – muutenkin kuin kotimatkalle ja viimeiseen iltaan…

Ensimmäisellä leirillä päivän ohjelma noudatteli pitkälti seuraavaa kaavaa. Myös jatkossa laadukkaalle treenaamiselle ja uusien elämäntaitojen oppimiselle tulee jäämään paljon aikaa. Ainoa, mistä vähän joudutaan tinkimään, on ylimääräinen vapaa-aika aamu- ja iltapäivällä. 🙂

Aamureippailu (esim. juoksu + kuminauhajumppa)

Aamupala

Lajiharjoitus (esim. rullahiihto, taito)

Lounas

Elämäntaitoluento (esim. ravinto)

Ominaisuusharjoitus (esim. nopeus)

Päivällinen

Lajiharjoitus/kehonhuolto (esim. koordinaatiot ja jalkapallo + venyttely)

Iltapala

Pajulahden maastot ja olosuhteet sekä innostuneet leiriläiset ja valmentajat mahdollistivat sen, että leiri onnistui mainiosti. Meitä oli leirillä suhteellisen pieni porukka, mutta se takasi sen, että jokainen sai leirillä paljon myös henkilökohtaista palautetta. Pienen ryhmän etuja oli myös se, että kaikki oppivat nopeasti tuntemaan toisensa. Jatkossa ominaisuusharjoituksissa (nopeus, voima, taito, kestävyys) sekä luennoilla urheilijoiden määrä kasvaa huomattavasti, sillä näihin tulevat myös mukaan kaikki muut yläkoululeiriläiset. Näin ollen kavereiden saaminen lajirajojen ulkopuolelta ja uusien taitojen oppiminen muiden lajien parista onnistuu jatkossa helposti. Lajiharjoituksissa pysytään kuitenkin omassa porukassa – se voi olla parasta kaikkien turvallisuuden kannalta, varsinkin, kun meillä on seuraavalla leirillä tiukka teho- ja rullahiihtopainotus.

Jo kuluneella leirillä yksi leirin selkeästä erosta moniin muihin hiihtoleireihin nähden oli se, kuinka paljon erilaisia ominaisuusharjoituksia leirillä painotettiin. Pajulahden ammattilaiset vetivät nämä treenit (esim. painonnostotekniikoita, aitakoordinaatioita, melontaa jne.), sillä heillä oli tähän valtavasti omaa osaamista. Me hiihtovalmentajat (allekirjoittanut sekä Juha-Matti Mikkolainen) keskityimme tekniikan katsomiseen, apuvalmentamiseen ja samalla uuden oppimiseen. Uskon, että jokainen leiriläinen sai leiriltä paljon uusia vinkkejä omaan harjoitteluunsa, niin ominaisuustreeneistä kuin varsinaisista lajiharjoituksista. Oheisesta videosta löytyy tiivistetysti tunnelmapaloja leiriltä.

Seuraavan kerran jatketaan monipuolisen syysharjoittelun ja sekä rullahiihtoteeman parissa lokakuun alussa Pajulahdessa. Vaikka leiritys on jo alkanut, saa sinne vielä hakea mukaan seuraaville kolmelle leirille. Tässä tapauksessa ota elokuun loppuun mennessä yhteyttä minuun! Täältä löytyy myös vielä lisätietoja leirityksestä:

http://pajulahti.com/valmennuskeskus/ylakoululeiritys/maastohiihto/

Vuosi hiihto- ja ravitsemusbloggarina

Reilu vuosi sitten olin pyörittänyt ajatusta blogin perustamisesta jo jonkin aikaa mielessä. Aiheen ja nimen valinta kuitenkin tuottivat vaikeuksia – vaihtoehtoja oli liikaa. Valinnat taisivat kuitenkin osua kohdilleen, sillä olen saanut melko tarkalleen vuosi sitten perustamastani blogista paljon hyvää palautetta. ”Oli muuten tosi hyvä se sun edellinen kirjoitus.” ”Tykkään sun tyylistä kirjoittaa.” ”Taidat pitää kirjoittamisesta.” ”Mä päätin soittaa sulle, koska oon lueskellut tota sun blogia…” Jopa nykyisiä ja tulevia työtehtäviä varten blogista on ollut hyötyä. Täytyy siis yrittää pysyä asialinjalla. Tuleva työnantaja, älä siis muodosta kuvaa minusta vain alla olevan tekstin perusteella! 😉 Blogi sai alkunsa siitä, että tuttavani tiesivät minun pitävän kirjoittamisesta ja ehdottivat, että voisin sillä tavoin toteuttaa itseäni ja jakaa tietoa myös muille. Ensimmäistä tekstiä kirjoittaessani ajattelin, että samapa tuo lukeeko juttuja perheeni ja kavereideni lisäksi kukaan muu. Siksi nyt tuntuukin tosi hienolta, että blogin juttuja on luettu ja jaettu paljon! Luulen siis, että niistä on ollut iloa muillekin ja aihevalinnatkin ovat ainakin pääasiassa osuneet kohdalleen. Itse kirjoittamisen ohella hauskinta on ollut seurata, minkälaiset jutut saavat paljon lukijoita, mistä maista niitä luetaan ja millä hakutermeillä blogiin päädytään. Toivottavasti ”pikkumattotesti”, ”rullahiihtorata helsinki” ja ”hiihtämään norjaan” termejä hakukoneisiin kirjoittaneet löysivät blogista jotain luettavaa. Se, joka päätyi blogiin termillä ”hääkuva maria heikkilä” joutui kyllä luultavasti pettymään 😀

Vaikka nyt tuntuu itsestään selvältä, että kirjoitan valmentamisesta, urheilusta ja ravitsemuksesta, oli blogille kuitenkin myös hyvinkin erilaisia vaihtoehtoisia teemoja, ainakin viisi kappaletta. En kuitenkaan usko, että näiden parista olisin jaksanut keksiä kirjoitettavaa kovin pitkäksi aikaa – toisin kuin nykyisistä aiheista.

20150905_163747Kaverini (etenkin ei-hiihtäjät 😀 ) olivat sitä mieltä, että minun pitäisi perustaa kakkublogi. ”Noi sun kakut on niin hienoja ja hyviä!” Tavallaan ajatus kiinnosti, mutta toisaalta ei. Netti on täynnä hyviä leivontablogeja, enkä olisi halunnut kilpailla niiden kanssa. Lisäksi viihdyn leivontahommissa melko kausiluontoisesti. Välillä teen kakkuja innoissani pari vuorokautta aamusta iltaan mitalikahveja tai muita juhlia varten ja sen jälkeen seuraa vaihe, jonka aikana en halua nähdäkään leivontavälineitä. Lupaan jatkossakin tehdä kakut sukulaisten ja hiihtäjien juhliin (tänä kesänä vielä ainakin yhdet rippijuhlat jäljellä ja hui, ensi kesänä hääkeikka Norjassa! 😀 ) ja ottaa parhaista yksilöistä kuvat vaikkapa instagramiin, mutta sen enempää ei niistä kuitenkaan irtoa juttua.

Yhtä kauas urheilumaailmasta olisi mennyt myös seuraava teema, joka todennäköisesti olisi vaatinut piiloutumista jonkun nimimerkin taakse – ihan kaikkea ei omalla nimellä kehtaa kirjoittaa. Myös tässä aihevalinnassa kaverini olivat taustalla: ”Perusta sinkkublogi – sulla jos kellä kyllä riittäis materiaalia käsittämättömistä treffeistä ja siitä, kuinka hyvällä tyypillä voi olla uskomattoman huono tuuri.” Myös tämän aiheen parista löytyy muilta sielunsiskoilta kuitenkin jo surkuhupaisia blogeja, joten annoin tämänkin olla ja jään elämään siinä olemattomassa toivonkipinässä, että ihmeitä tapahtuu myös tällä rintamalla ja tälle blogille olisi tullut loppu ennen aikojaan.

Lähempänä urheilumaailmaa olisi ollut seuraava aihe, johon myöskin löytyy valitettavan paljon materiaalia omasta takaa. Olisin voinut perustaa tapaturmablogin ja tarjota sillä myötätuntoa muille urheiluvammoista kärsiville. Nimittäin jos joku onnistuu telomaan itsensä, se olen minä! Selkäkivuista ja murtuneesta kädestä olen jauhanut jo riittämiin. Selälle en mitään voi, olkapäänmurtuman olisin toki voinut välttää, jos en olisi alamäessä onnistunut löytämään pikkukiveä, joka pysäytti suksien vauhdin totaalisesti ja aiheutti kuperkeikkaisen matkan, joka päättyi jonnekin Jämin latupohjien ulkopuolelle. Koska käsi ja selkä ovat pidempään jo olleet hyvinä, niin eiköhän polvessa ole tällä hetkellä pieni rusto/jännevamma, joka sai alkunsa Jukolassa, otti takapakkia Vuokatin leirillä ja närkästyi toden teolla vaellusreissulla Norjassa. Kuinkakohan monennen kerran suhteellisen lyhyen ajan sisällä olen juoksukiellossa ja särkylääkekuurilla…? Toivottavasti kipu kuitenkin menee niillä ohi, alkaa kyllästyttää jo jatkuva kipu jossain. Polvikipukin on kuitenkin aiheena suhteellisen tylsä ja tavallinen. Mutta kuinka moni esimerkiksi on saanut painavasta kuntopallosta päähänsä tai lävistänyt varpaansa vahingossa pyöränpinnalla juuri ennen muuttoa ulkomaille? Tai väistänyt pikkukoiraa polkupyörällä ja lentänyt voltilla ohjaustangon yli? Tai kävellyt ihan viattomasti aamulenkillä ja saanut pikkukoiran kiinni pohkeeseensa? Puhumattakaan siitä, että joutuisi oman urheilijansa kampittamaksi hiihtoladulla, minkä seurauksena polvi oli kipeä ja turvoksissa pitkän aikaa. Dramaattisin oli kuitenkin eräs vadelmanpoimintareissu pari vuotta sitten.

Normaali-ihminen kerää vadelmat ämpäriin, palaa kotiin, pakkaa marjat pakkaseen ja that’s it. Sitten on niitä, jotka saavat ämpärin täyteen ja ovat lähdössä jo kotiin, kun yhtäkkiä sattuu sairaasti pakaraan ja takareiteen. Seuraavan sekunnin aikana tämä ihminen kerää puolet marjoista uudelleen maasta ämpäriin, ymmärtää ympäröivän surinan tulevan ampiaisista ja juoksee sadan metrin ennätysajan keskellä metsää kumpparit jalassa. Ampiaiset kuitenkin ehtivät pistää parikymmentä kertaa, minkä seurauksena syntyy niin voimakas allerginen reaktio, että hengitys vaikeutuu. Kyypakkaus naamaan, henki pihisten päivystykseen ja suorinta reittiä tiputukseen. Automatkasta ei ole muuta muistikuvaa kuin järjetön kipu reisissä ja pakaroissa, mutta ensiavun aulasta muistan ikuisesti mummojen vihaiset katseet ”tuommoinen typykkä trikoot jalassa tulee ja ohittaa heidät jonossa, pyh!”. Valtavat kutiavat läntit jaloissa sekä korkea kuume muistuttivat ampiaista vielä pitkään, mutta täytyy sanoa, että kyseiset vadelmat maistuivat suhteellisen hyviltä seuraavana talvena aamupuurossa.

”Oisko mun parempi vaa pysyy himas, ettei nyt vaan sattuis mitään”

DSC_0149Näitähän riittää ja lisää tulee…tekevälle sattuu ja urheilija ei tervettä päivää näe. Kuitenkin toivon, että jossain vaiheessa aiheet olisivat loppuneet, eikä blogia tästäkään olisi kannattanut kirjoittaa. Joskin aiheiden vähentyessä aikuisajalta olisi lapsuudesta löytynyt monta tapaturmaa muillekin jaettavaksi. Jos aikuisiällä ”ampiaistapaturmasta” on riittänyt paljon juttua kerrottavaksi jälkikäteen, niin lapsuudestani ”lempitapaturmiksi” nousevat seuraavat. Seikkailunhalusta ja lievästä itsepäisyydestä johtuen naamassani on edelleen jäljellä tikkien arpia – kalliolle kiipeäminen ei ollutkaan ihan helppo homma. Eskarin valokuvat puolestaan paljastavat, kuinka juuri ennen valokuvauspäivää leikittiin kavereiden kanssa sokkoa pihalla sillä seurauksella, että törmäsin lampputolppaan. Äidin mielestä musta silmä ja prinsessamekko eivät näyttäneet kuvassa hyvältä yhdistelmältä.

Takaisin asiaan. Yksi vaihtoehtoinen aihe blogille oli myös pelkkä urheiluravitsemus tai pelkkä valmennus. Tällaisiakin blogeja ja muita tekstejä netistä kuitenkin jo löytyy, joten kiinnostavammalta tuntui yhdistää nämä molemmat. Ja sitä paitsi tällä kombinaatiolla on helpompi perustella esimerkiksi sitä, miksi tykkään puhua hiilihydraattien puolesta. Ne kun kulkevat käsi kädessä kestävyysurheilun kanssa.

Siinäpä vähän pohjaa siihen, miksi blogista tuli tällainen kuin tuli. Minulta on useampaankin kertaan kysytty, onko aiheiden keksiminen vaikeaa ja tuntuuko joskus siltä, että kirjoittaminen on pakkopullaa. Vastaus molempiin on ei. Yleensä aihe vaan putkahtaa jostain mieleen (tämän tekstin tapauksessa siihen riitti se, että tutkin blogin tilastoja, naureskelin omituisille hakutermeille (kaikki eivät julkaisukelpoisia) ja kuuntelin jo aiemmin mainittua Nikke Ankaran kappaletta ”Ettei nyt vaan sattuis mitään”). Syksyn osalta odotan jo sitä, että pääsisin kertomaan väitöstutkimukseeni liittyviä tuloksia – sitä, millaista suomalaisten kestävyysurheilijoiden ravitsemusosaaminen on. Paljon muitakin ravitsemukseen ja urheiluun liittyviä ideoita on myös jo hautumassa, joten pysy kuulolla!

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑