Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Sisarukset

Plan b:t käyttöön

Tekevälle sattuu ja suunnitelmat muuttuvat. Niin pienissä kuin suurissa asioissa. Positiivinen asenne on kuitenkin se, joka ratkaisee, tuleeko suunnitelmien muutosten aiheuttamista ongelmista pieniä vai suuria.

Syyskuun alkupuolella päätin, että seuraava blogitekstini koskisi 30 eri urheilulajin kokeilemista syys-lokakuun aikana. Sain idean amerikkalaiselta ystävältäni, joka laati hyvissä ajoin ennen 30 ikävuoden rajapyykkiä 30-kohtaisen listan erilaisista haasteista, jotka hän haluaisi toteuttaa, kun ikänumero alkaa vielä kakkosella. Erällä syyskuisella juoksulenkillä hänen listansa yhtäkkiä pompahti jostain päähäni ja mietin, että olisipa ollut hauskaa toteuttaa tuollainen itsekin. Aina puhun siitä, että urheilijan pitää harjoitella monipuolisesti – miksen siis itsekin olisi monipuolisempi?

Ensin piti miettiä, keksinkö edes 30 eri urheilulajia. Helposti. Lajikokeilu olisikin siis täysin toteutettavissa – tosin mäkihypyt, formulat ja koskenlaskut ehkä pitäisi korvata tylsemmillä vaihtoehdoilla 😀 Mutta ehkä tämä olisi sauma, jolloin vihdoin pääsisin kokeilemaan myös lajeja, joista olen haaveillut pitkään. Esimerkiksi ampumahiihtoa. En kuitenkaan uskaltanut hehkuttaa haasteesta kovaan ääneen muille kuin perheelleni, koska olisi noloa viimeisenä iltana todeta, että listalta puuttuu vielä puolet lajeista…

20180907_195542
Syyskuisella soutulenkillä

Ehkä oli hyvä, että pidin suuni kiinni. Ehdin 7.9. jälkeen kerätä kasaan juoksun, soudun, pyöräilyn, molempien tyylien rullahiihdon, sauvakävelyn, kuntosalin, uinnin, vesijuoksun ja jopa pesäpallon, kunnes syyskuun puolivälissä selkä tuli niin kipeäksi, että kevytkään liikkuminen ei onnistunut. Magneettikuva paljasti selästä ison välilevyn pullistuman. Tämän syksyn urheilut olivat tässä.

 

Selkä aloitti oireilun elokuussa pitkällä automatkalla Vuokattiin. Se kuitenkin toimi normaalisti syyskuun yläkoululeiriin saakka, jolloin se sanoi itsensä irti käytöstä. Jo leirillä osasin pelätä, mistä on kyse – tämä kun ei ole ensimmäinen välilevyongelma.

Vanhasta muistista tiedän, että paluu monoihin ja lenkkareihin on hidas, mutta toteutettavissa. Se vaatii kompromisseja, kivunsietokykyä, pitkää lepoa sekä kuntoutusta, mutta ennen kaikkea positiivista asennetta. Vesijuoksu ja kevyt kävely tulevat tutuiksi. Vaikka ne eivät tuota lähellekään sitä määrää endorfiineja kuin urheilu normaalisti, ovat ne kuinkin jotain muuta kuin neljän seinän sisällä olemista.

Entistä harmillisemman tilanteesta kuitenkin teki se, että vesijuoksualtaat olivat syyskuun aikana jo tulleet tutuiksi pikkuveljen seurassa. Juuri ennen oman selän hajoamista oli pikkuveljelläni ongelmia selän kanssa. Kesken tasatyöntötreenin selkä sanoi poks, ja mies liikkui pari viikkoa kuin rautakanki. Lihasperäinen vaiva kuitenkin parani muutaman viikon levolla ja korvaavalla treenillä ja nyt on onneksi palattu jo normaalin treenin pariin.

Ensimmäiset pari viikkoa selän kipeytymisen jälkeen olin melko syvässä alakulossa, eikä mikään muu kuin nukkuminen oikein kiinnostanut. Sitten hiljalleen sain vähän vähentää lääkemäärää ja samalla mielikin parani. Kivulla ja vahvoilla kipulääkkeillä on yllättävän suuri vaikutus siihen, miten ympäröivään maailmaan suhtautuu. Vaikka kipu itsessään ei ole muuttunut viime aikoina juuri miksikään, auttaa positiivinen asenne paljon.

20181020_172711
Voittajafiilis 20 min kävelylenkin jälkeen…

Tänään riemuitsin siitä, kun sain sukat melkein normaalisti jalkaan. Viikonloppuna olin todella onnellinen 20 minuutin kävelylenkistä ilman kipuja. Vaikka sen jälkeen kivut palasivat kahta kauheampina, on kuitenkin toivoa, että ne jossain vaiheessa hellittävät.

Työt ovat syksyn aikana edenneet normaalisti ja treenitkin jotenkuten, tai apuvalmentajien avulla. Yksi isoimmista haasteista oli se, miten pystyn valmentamaan Vuokatin syysleirillä. Fysioterapeutilta, ystävältä ja valmentajakollegoilta tuli vahva kehotus jäädä leirin ajaksi kotiin. Moni tuttu kuitenkin näytti vihreää valoa, tosin sillä ehdolla, että leirille on mentävä lentäen, sillä automatka on tässä tapauksessa aivan liian pitkä. Kun äitikin oli sitä mieltä, että henkisesti on tärkeää, että lähden leirille, päätin sinne lähteä. Päätös oli oikea. Myös kipeällä selällä pystyy suunnittelemaan treenit ja olemaan treenien ulkopuolisella ajalla entistäkin enemmän läsnä urheilijoille, kun ei ole itse ihan urheilun väsyttämä.

Leiri onnistui mainiosti. Kiitos siitä meidän mahtaville ja ymmärtäväisille urheilijoille sekä kaikille apuvalmentajille! Viimeistään nyt opin, että asenne ratkaisee todella paljon. Jos luottaa siihen, että asiat menevät hyvin, ei pyri täydellisyyteen ja toisaalta luottaa ympärillä olevaan tukiverkostoon, on asioilla lopulta tapana järjestyä. Loppupeleissä en tiedä, olisiko leiri välttämättä henkisesti ollut itselleni näin hyvä kokemus, jos olisin päässyt sinne ihan terveenä.

20181017_130523.jpg
Meidän tiimillä Vuokatissa

Kaikessa on siis jotain hyvää. Myös siinä, että suunnitelmat välillä muuttuvat. Oppiipahan ainakin arvostamaan tavallista, tervettä arkea entistäkin enemmän. Ja läheisiä. Kuinka ihana hetki oli esimerkiksi kuukausi sitten, kun selkä oli niin kipeä, etten jaksanut tehdä mitään. Pikkuveli ilmestyi silloin oveni taakse mukanaan lempijäätelöäni ja muutenkin täydennystä jääkaappiin ❤ Myös muiden valmennettavieni kanssa olen viime aikoina käynyt ulkona syömässä, kun yhteinen treenaaminen ei ole onnistunut. Nämä hetket merkitsevät paljon.

Hymyillen kohti kivuttomampaa huomista. Ja hetkeä, jolloin ikänumero alkaa kolmosella. Ehkä toteutan lajihaasteen ensi kesänä. Mutta sitä ennen haluan jo kokeilla ampumahiihtoa. Heti, kun selkä siihen antaa luvan.

20181021_184225-e1540390270980.jpg
Määrätietoisesti eteenpäin. Jo kohta 30 vuoden ajan.
Mainokset

Marcialonga, Toblach-Cortina ja Vuokattihiihto: 170 kilometriä, joiden vuoksi olen jatkossa viisaampi

Talven aikana tuntui siltä, että kyky tuottaa epätieteellistä tekstiä on kadonnut jonnekin. Jostain syystä samanaikaisesti omista talven hiihtosuorituksista löytyi myös lievä tutkimuksellinen asetelma. Tiedenörtimpi voisi todeta, että kieli poskessa kirjoitettu ”tutkimusartikkeli” ei täytä puoliakaan oikean artikkelin laatuvaatimuksista, mutta eipä tällaisessa avoimessa julkaisukanavassa onneksi mitään laatuvaatimuksia olekaan 😀 Tässäpä siis talven kolme massahiihtoa ja niistä seurannut olotila yhdeksi tekstiksi kirjoitettuna.

TIIVISTELMÄ

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, kuinka ei-kilpaurheileva hiihtäjä selviää kolmesta pitkän matkan hiihdosta (70 + 50 + 50 km) tammi–maaliskuun aikana. Hiihdoista kaksi hiihdettiin Italiassa ja yksi Suomessa. Oma kuntotaso ja etenkin palautumisnopeus arvioitiin yläkanttiin, todennäköisesti johtuen siitä, että oikeiden kilpaurheilijoiden valmentaminen sokaisi ja sai luulemaan, että itsekin pääsisi suksilla lujaa. Kaikista kilpailuista löytyi jotain hyvää, mutta jokainen oli omalla tavallaan myös opettavainen.

JOHDANTO

Pitkän matkan hiihto (ts. maraton- tai massahiihto) vaatii kovaa fyysistä ja psyykkistä kuntoa. Tyypillisesti massahiihtojen pituus on noin 50–90 km, mutta myös paljon pidempiä kilpailuita löytyy. Tapahtumat tekee mielenkiintoiseksi se, että niihin osallistuu sekä kovan luokan kilpahiihtäjiä että kuntoilijoita. Koska kilpailumatkat ovat pitkiä, selviytyy niistä huomattavasti helpommin, kun on hyvässä kunnossa. Huonokuntoisempien tulisi sovittaa matkavauhtinsa oikein ja huolehtia hyvästä palautumisesta.

Marcialonga on arvostuksessaan ja osallistujamäärissään Vasaloppetin ohella yksi maratonhiihtojen kuningashiihdoista. Se hiihdetään Pohjois-Italiassa Moenasta Cavaleseen. Marcialongan reitin pituus on 70 km, ja kilpailu hiihdetään kelin ja lumitilanteen ollessa mikä tahansa. Tänä vuonna lunta oli ladulla hyvä määrä, mutta haastetta aiheuttivat peilijäiset alamäet. Marcialonga käynnistyy 18 km loivalla ylämäellä, jonka jälkeen hiihdetään pitkään tasaista tai alamäkivoittoista latua. Reitin huipentaa lähes 3 km pituinen rankka nousu, jonka päällä maali on.

Pohjois-Italiaan sijoittuu myös Toblach-Cortina, joka on 50 km mittainen kilpailu nimensä mukaisesti Toblachista Cortinaan. Reittiprofiili on nousuvoittoista 40 km saakka, jonka jälkeen viimeiset kymmenen kilometriä tullaan vauhdikasta alamäkiosuutta maaliin. Ensimmäisen kymmenen kilometrin jälkeen käväistään poimimassa Toblachin FIS-kisaladuilta muutama raastava ylämäki ennen kuin loivempi mäkiosuus jatkuu. Tänä vuonna kisalatujen lumitilanne oli erinomainen ja parani vielä kisan aikana. Uusi pakkaslumi teki laduista entistäkin raskaammat.

Vuokattihiihtoa puolestaan markkinoidaan kevään aurinkoisimpana massahiihtona. Valittavana on paljon eri pituisia matkoja parista kympistä 100 kilometriin. Vaihtelevassa maastossa hiihdettävä kisa alkaa ja päättyy Vuokatin urheiluopiston kentälle. Tänä vuonna hiihto hiihdettiin maaliskuun toisena viikonloppuna paukkupakkasessa.

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, kuinka ei-kilpaurheileva hiihtäjä selviää vajaan viikon ”palautusajalla”* kahdesta pitkän matkan kilpailusta ja viiden viikon päästä tästä vielä kolmannesta kilpailusta.

*Palautusaikana tarkoitetaan tässä yhteydessä intensiivistä harjoittelua kahden hyväkuntoisen mieshiihtäjän seurassa Pohjois-Italian vuoristossa (fiksumpi saattaa jo tässä vaiheessa huomata, että katastrofin ainekset ovat tässä esillä).

IMG-20180127-WA0012

MATERIAALIT JA MENETELMÄT

Tutkittavana on 29-vuotias espoolainen nainen (n=1), joka on todennäköisesti keskimääräistä hiihtoniiloa paremmassa kunnossa, mutta omaan tasoonsa selvästi huonommassa kunnossa kuin aiempina talvina. Syy tähän löytyy vuoden takaisesta olkapäämurtumasta ja siitä seuranneesta harjoittelutauosta, jota seurasi loppukesästä joulukuulle kestänyt kiireen ja stressin yhdistelmä, joka vei ensinnäkin kaiken harjoitteluajan, mutta myös elimistöstä kaiken virran. Hiihtäjän harjoittelu onkin koostunut pääasiassa juniorihiihtäjien valmentamisesta. Halu päästä haastamaan rajojaan massahiihtoihin on silti kova.

Tutkimuksessa hiihdettiin Marcialongan 70 km perinteisellä 28.1., Toblach-Cortinan 50 km perinteisellä 3.2. sekä Vuokattihiihdon 50 km perinteisellä 10.3.2018.

Kaikissa kisoissa oli välineinä isän kotona sen hetkisen (3–10 vrk ennen kisaa) sääennusteen mukaisesti voidellut, suhteellisen rajallisesta kalustosta valitut sukset. Marcialongaan jalkaan valikoituivat puhtaat liisterisukset (virhe), Toblach-Cortinaan kovan pakkaskelin sukset liian pehmeällä voiteella (virhe) ja Vuokattihiihtoon kovan pakkaskelin sukset kovalla purkkivoiteella (oikea valinta).

Marcialongan ja Toblach-Cortinan välillä hiihdettiin kahden nuoren mieshiihtäjän kanssa kahden treenin päivätahdilla. Kyseisten hiihtäjien tavoitteena oli hiihtää paljon hyvissä olosuhteissa, mutta selvästi heikkokuntoisemmalta naishiihtäjältä (ja kyseisten miesten valmentajalta) unohtui, ettei tämä välttämättä ollut omana tavoitteena. Tavoitteena ei ainakaan ollut hiihtää vapaalla tehoharjoituksia, mutta jostain syystä näinkin pääsi käymään. Toblach-Cortinan ja Vuokattihiihdon välillä harjoittelu oli hyvin kevyttä – tyypillistä alipalautuneen tilan liikuntaa. Tehoharjoituksia tällä välillä ei tehty kertaakaan.

Marcialongaan ja Vuokattihiihtoon tehtiin kotioloissa kolme päivää kestänyt hiilihydraattitankkaus, jolloin hiilihydraattien sekä nesteen kokonaissaanti oli normaalia suurempaa. Marcialongan ja Toblach-Cortinan välillä syötiin päivittäin hyvää pizzaa ja pastaa, mutta suuren harjoittelumäärän takia hiilihydraattien saatavuus saattoi jäädä liian pieneksi. Kaikissa kisoissa juoma- ja energiahuollosta vastasivat kisajärjestäjät sekä omat geelit. Kisavaatteet valikoitiin menetelmällä ”viimeksi, kun olen kisapuvun pukenut päälle, siellä oli muistaakseni juuri tämä kerrasto alla. Mennään näillä nytkin”.

TULOKSET JA NIIDEN POHDINTA

Marcialonga oli kokemuksena mielenkiintoinen. Lähtöpaikalla on kisassa iso merkitys. Kun lähti matkaan heikolla numerolla (>2500), joutui kisan aikana seisoskelemaan minuuttikaupalla paikallaan ennen ylä- ja alamäkiä ja odottamaan omaa vuoroaan. Kylien läpi menevät ladut olivat myös todellista muussia, kun niistä oli mennyt jo yli parituhatta hiihtäjää. Alamäet puolestaan oli aurattu peilijäälle. Niissä piti vuorotellen pujotella kaatuneita ihmisiä, sauvanpalasia tai irronneita suksia. Näistä syistä johtuen oli matkan varrella todettava, että on parempi löysätä ruuvia ja suhtautua tilanteeseen laturetkenä. Retken heikoimmat hetket osuivat noin 20 kilometrin kohdalle sekä loppunousuun. Alku oli rankkaa heikohkon luiston takia (edellisen päivän suksitestit tehtiin aivan väärässä paikassa…), lopussa puolestaan väsymys alkoi iskeä. Välillä 20–60 km oli mukavaa hiihtää. Mitä lämpimämmäksi keli matkan aikana muuttui, sitä paremmin suksi alkoi toimia. Pito tosin heikkeni, mutta sillä ei ollut väliä – viimeiseen nousuun liisteriä lisättiin niin paljon, että siitä olisi riittänyt pienen kylän tarpeisiin.

Marcialongassa tuli turvauduttua ylimääräiseen juomapisteeseen n. 50 km kohdalla sekä ennen loppunousua. Ensimmäinen näistä oli suuri virhe. Ainakin opin, että kartalle merkitsemättömistä juomapisteistä voi saada ihan mitä tahansa. Luulin saavani mehua, sainkin todennäköisesti punaviiniä. Hups. Ei tehnyt kyllä hyvää kesken hiihdon. Loppunousun alla ylimääräinen cocacola puolestaan oli taivaallista. Vauhdin hidastus oikean matkanjärjestäjän kohdalla, cocislasi käteen, samalla joku vei sukset jalasta, juoma naamaan, liisteröidyt sukset jalkaan ja matka jatkui.

Maalialueella matkaseurue oli vastassa sanoin: ”Luojan kiitos oot hengissä ja kaikki välineetkin on ehjinä – miten se on edes mahdollista?!” Heidän kohtalokseen oli koitunut kaatua ensimmäisen alamäen joukkokolariin. Toiselta sauva poikki ja myöhemmin vielä toinenkin sauva poikki, toiselta suksi rikki. Silti sisukkaasti maaliin. Matka olisi voinut alkaa paremminkin. Aikaa reissulla kului 4:48, mutta loppusijoitus oli kuitenkin onneksi huomattavasti lähtönumeroa parempi.

Energiatankkaus onnistui ja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen päälle puetut kisavaatteet osuivat myös oikeaan. Myös uudet monot toimivat (edeltävällä viikolla niitä venytettiin mm. kuumentamalla hiustenkuivaajalla sekä pukemalla jalkaan useammat villasukat jalassa), vaikka oli riskinä, että niistä tulee paljon rakkuloita.

IMG-20180130-WA0026[1003]

Toblach-Cortinaa edeltävä, optimaalinen harjoittelu olisi todennäköisesti koostunut rauhallisesta PK-hiihdosta ja hölkkäilystä sekä levosta. Ei kahden treenin päivistä liian kovilla sykkeillä oikeiden urheilijoiden perässä roikkuen. Varsinkin, kun Marcialongan jälkeinen huono olo ja päänsärky venyivät pitkälle seuraavan viikon puolelle. Tulipahan huolehdittua, että viimeisetkin nesteet ja hiilihydraatit tuli kulutettua loppuun ennen Toblach-Cortinaa. Mutta kuka noissa maisemissa malttaisi maata sängyn pohjalla?!

Kisasta ei montaa positiivista muistoa jäänyt. Hiihto tuntui ensimmäisen kerran huonolta 300 m hiihdon jälkeen (jep…) ja kympin kohdalla tuntui siltä, ettei tässä ole mitään järkeä – ja FIS-latu oli vasta edessä. Suksi ei luistanut uudella pakkaslumella mihinkään. Ei mihinkään. Eikä edes pitänyt. Tasaiset osuudetkin tuntuivat ylämäeltä, tekniikkakin todennäköisesti näytti siltä – tuli välillä räpiköityä haarakäynnillä lähes tasaisella. En koskaan ole ollut hiihtokisassa niin lähellä keskeyttämistä – keskelle suoaluetta vaan olisi ollut turha keskeyttää, kun sieltä olisi kuitenkin pitänyt hiihtää pois. Oli kaivettava mieleen kaikki mahdolliset avainsanaharjoitukset, joita on urheilijoillekin psyykkisen valmennuksen luennoilla esittänyt. Geelitkin loppuivat kesken matkan. Kun mittariin tuli 40 km, tapahtui ihme. Latu siirtyi alueelle, jossa ei ollut satanut lunta ja suksi alkoi toimia aivan maagisen hyvin. Yhtäkkiä tuttuja selkiä tulikin vauhdilla vastaan (mm. tuulipukuinen mies, jolla oli herätyskello päällä hiihdon aikana (miksi?!) sekä mies, jonka kisatrikoot oli tehty hawaii-kuosisesta kankaasta). Lopulta kisasta jäi melko hyvä mieli, vaikka välillä 0–40 km mietin, etten tällä kaudella enää koskekaan suksiin. Viimeisellä 10 kilometrillä ainoa harmittava asia oli se, että sormet olivat niin jäässä, että niitä särki ja vihloi.

aika min/km km/h sijoitus
14km 00:55:36 03:59 15.10 26
33km 02:39:44 05:29 10.95 34
maali 03:33:58 03:12 18.81 29
toblach-cortina
Toblach-Cortinan (50 km perinteisellä) korkeus- ja sykekäyrä

Heti Toblachin loman jälkeen olo ei edes ollut erityisen väsynyt. Väsymys iski muutaman päivän viiveellä. Yhtäkkiä mikä tahansa urheilu tuntui todella raskaalta. Tein lyhyitä, palauttavia treenejä sekä lepäsin. Kahden viikon päästä kisasta kävin salilla. Tein muutaman kyykkyliikkeen murto-osalla niistä painoista, joita syksyllä käytin. Jalat olivat kipeänä lähes viikon. Kun olo alkoi normalisoitua, kävin hiihtämässä ensimmäistä kertaa yksin koko talven aikana, innostuin liikaa ja hiihdin saman tien neljä tuntia. Olo huononi seuraavalla viikolla samalle tasolle kuin Italian reissun jälkeen. Vasta kuukauden päästä Toblach-Cortinasta treenaaminen tuntui ensimmäisen kerran normaalilta. Myös olo oli palautunut normaaliksi, eikä koko aikaa enää huimannut, palellut ja pyörryttänyt. Mietin, onkohan mitään järkeä hiihtää Vuokattihiihtoa, kun kroppa ei selvästi tässä kunnossa pitkiä kisoja oikein jaksa. Hierojalta kuitenkin tuli lupa lähteä hiihtämään, joten sinnehän lähdettiin.

Vuokattihiihdosta päällimmäiseksi tunteeksi jäi kylmyys. Sormet, reidet ja takapuoli jäätyivät totaalisesti. Samaten geelit. Niistä ei ensimmäisen kympin jälkeen ollut mitään iloa. Niiden sijaan oli pakko mutustaa jäätyneitä ja lumella kuorrutettuja rusinoita jäljellä olevista juomapisteistä. Onneksi loppumatkasta tuli vastaan tuttu, joka vaihtoi jäätyneen geelin sulaan. Toisin kuin koskaan ennen kisa kulki kaikista helpoimmin ylämäkivoittoisessa maastossa ja tasatyöntö koitui heikkoudeksi. Normaalisti olisin odottanut pitkää tasatyöntöpätkää järven jäällä kaikista eniten – nyt vaan toivoin, että se loppuisi. Kahdestakin syystä: -16 asteinen pakkanen tuntui siellä hyytävän kylmältä ja lisäksi tasatyöntö tuntui jostain syystä tosi tahmealta. Alkutalven väsymyksen ja koko kauden vähäisen treenaamisen jälkeen 3.30 aika ja kisan 6. sija tuntuivat kuitenkin ihan kohtuullisilta.

POHDINTA

Hiihto on kivaa silloin, kun on kunnossa. Se huomaa etenkin, kun on joskus ollut kunnossa, mutta ei enää ole. Onneksi tälle asialle voi tehdä jotain. Tämän talven pitkänmatkankisojen jälkeen motivaatio siihen on korkealla. Ei tunnu mukavalta, kun palautuminen kestää loputtoman kauan. Niin kauan, että lähipiiristä useampi toteaa, että ”ota huomioon, että et ole mikään juniori enää”.

Mitä opin tästä kaikesta? Paljonkin. Ensinnäkin sen, että järjen käyttö on sallittua myös omalla kohdalla, ei vain omien valmennettavien kohdalla. Toisekseen sen, että palautumista ei tosiaan saisi jättää puolitiehen ja että kroppa reagoi todella kummallisesti, kun se on äärimmäisen väsynyt. Kolmanneksi sen, että oma suksikalusto on auttamattoman rajallinen. Neljänneksi sen, että kun pakkasta on riittävästi, suurikaan sokeripitoisuus ei estä geelejä jäätymästä. Se olisi toki tällä koulutustaustalla ehkä pitänyt jo tietää (elintarviketieteiden maisteri, pääaineena elintarvikekemia…).

Tieteellisessä mielessä tulosten soveltamista käytäntöön rajoittaa se, että tutkittavien määrä on pieni. Itselle se riittää kertomaan, että liikkeelle siitä, tai turha edes haaveilla pitkistä kisoista ensi talvena. Jätä kuitenkin suosiolla tämän talven Ylläs-Levi väliin ja kaiva jo lenkkarit esille.

Tutkimuksella ei (valitettavasti) ole ulkopuolista rahoittajaa. Erityiskiitokset menevät isälle suksien voitelusta ja Miikalle ja Matiakselle Italian matkaseurasta.

JOHTOPÄÄTÖKSET

Jatkossa olen viisaampi.

Kohti kesää sukset jalassa

Norjalaisten kavereideni mielestä täytyy olla umpihullu, kun pakkaa Suomessa auton täyteen suksia, treenivaatteita ja ruokaa, ajaa auton laivaan ja seuraavana päivänä ajaa Ruotsin halki Norjan vuorille. Hullua tai ei, Norjan kesäleiri on perinne monille suomalaisille hiihtäjille. Itse olen ollut mukana leirillä hiihtäjänä 2006 ja 2007 sekä sittemmin valmentajana tasan kymmenen vuotta edellisten leirien jälkeen. Viime vuoden leiri onnistui niin loistavasti, että silloin päätettiin Miikan ja Matiaksen kanssa, että näistä Norjan reissuista tulee perinne myös meidän ”Team MH:lle”. Tänä vuonna ilmassa oli tosin suuri uhka siitä, että Norjan vuoriston sijaan poikien maisemina olisi suomalaista valtion metsää – onneksi armeijasta heltisi kuitenkin urheilulomaa ja matkaan päästiin, joskin lyhyemmäksi aikaa kuin viime vuonna.

DSC_0054

Leirille lähti lähes sama Teme Ski Teamin/Team EHS:n/maajoukkuehiihtäjistä koostuva treeniporukka (Antti, Valtteri, Laura, Maija ja Lari) kuin viimekin vuonna, joten pojat pääsivät treenaamaan takuulla kovassa seurassa. Teemu vastasi leirin päävalmentajan roolista. Samaan aikaan leireilemässä oli myös muita suomalaisia kovan tason hiihtäjiä sekä Norjan maajoukkueet ja Ruotsin naisten maajoukkue. Hyvistä peeseistä ei siis ollut pulaa 😉 Meille kokonaisia treenipäiviä kertyi viisi – muut matkustavat leiriltä kotiin torstaina, kun meidän kotimatkamme käynnistyi jo sunnuntaina.

Ensimmäinen takapakki leirillä osui jo menomatkalle, kun Matias sairastui. Kuume hellitti vasta loppuleiristä niin, että ainoastaan viimeisenä treenipäivänä pääsimme kaikki yhdessä hiihtämään. Leirin toinen takapakki tai oikeammin iso virhe tapahtui perjantain hiihtolenkillä. Lenkille lähtiessä keli ei ollut erityisen aurinkoinen, joten aurinkorasva jäi autoon. Arvatenkin aurinko ilmestyi jossain vaiheessa kirkastamaan pitkää PK-lenkkiä ja tämän seurauksena naama näyttää siltä, että tätä tekstiä kirjoittaessani pohdin kuumeisesti, pitäisikö tiistaina palata töihin pussi päässä vai pipo silmillä. Kaikkien talven takapakkien jälkeen ilahduttavaa oli se, että olkapäähän ei sattunut leirillä enää käytännössä ollenkaan. Kyllä siitä sittenkin taitaa vielä hyvä käsi tulla 🙂 Harmitti kyllä valtavasti, kun tammikuun kaatumisesta on jäänyt alamäkikammo, joka saattaa yllättää ihan yhtäkkiä. Toisilla lenkeillä alamäkien kanssa ei ollut mitään ongelmaa, toisilla taas pakokauhu iski ennen jokaista mäkeä. Tilannetta ei ainakaan helpottanut se, että osalla lenkeistä sumua oli niin paljon, ettei alamäissä nähnyt yhtään mitään. Jännittäminen on kuitenkin ihan tyhmää, koska silloin kaatuu varmasti. Mitenköhän tästä tunteesta pääsisi eroon?

Viiteen treenipäivään mahtui kuusi hiihtolenkkiä, rullahiihtoa sekä helpossa maastossa että ylämäessä, kuntosalia ja juoksua. Pääpaino oli PK-harjoittelussa, voima-, VK- ja nopeustreeneillä höystettynä. Jos kaikista harjoituksista pitäisi valita parhaiten onnistunut treeni, olisi se ehkä lauantai-illan parituntinen pertsan rullahiihto ylämäkeen. Tällaisia ei tosiaankaan pääse Suomessa tekemään ja tässä ei kroppaa päästetä helpolla. Tekniikka on pidettävä kasassa koko ajan, jos meinaa päästä eteenpäin. Sen totesin, kun kävin itsekin hiihtämässä harjoituksen. Norjalaiseen tapaan treenaamaan päästiin viikon aikana todella vaihtelevissa keleissä: sadetta, aurinkoa, tuulta, pakkasta, lämmintä, sumua… Kaikista hurjin keli oli vastassa lauantaiaamun hiihtolenkillä, kun näkyvyys ladulla oli sumun takia vain muutaman metrin. Onneksi siinä vaiheessa jo suurin piirtein muisti, mihin suuntaan latu kääntyy mutkissa.

DSC_0105

Taas kerran Norjassa ilahdutti, minkälainen kulttuuriero siellä on autoilijoiden ja rullahiihtäjien tai pyöräilijöiden kohtaamisissa. Urheilijoille annetaan tilaa, heidät kierretään autotiellä kaukaa ja lenkillä saa jopa kannustusta. Myös valmentaja! Espoossa olen tottunut siihen, että jos rullasukset jalassa joutuu tekemisiin jonkun ulkopuolisen kanssa, palaute on kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Toinen ilahduttava asia norjalaisessa hiihtokulttuurissa oli paikallisen urheiluseuran harjoitusten seuraaminen ja etenkin luento, jota nuorille ladun varressa pidettiin. Kovan tason valmentaja kertoi nuorille, että hiihtoon riittää kahdet, maksimissaan kolmet sukset: yhdet vapaalle, yhdet pertsalle ja mahdollisesti yhdet kivikelille. Samanaikaisesti Suomessa moni nuori tekee suksisopimuksia ja tarvitsee vähintään kahden käden sormet suksipariensa laskemiseen. Löytyisiköhän tästäkin yksi syy siihen, miksi Norjasta nousee huomattavasti enemmän kilpahiihtäjiä aikuisten sarjoihin saakka. Meillä varusteista tehdään monesti niin iso hässäkkä jo juniorisarjoissa, että moni voi turhaan pelästyä hiihdon hankaluutta ja kallista hintaa.

Jos sairastumista ei lasketa, onnistui leiri mainiosti tänäkin vuonna. Harmitti kyllä lähteä kotiin siinä vaiheessa, kun muut jäivät nauttimaan Norjan maisemista ja treeniolosuhteista vielä useiksi päiviksi. Olisin tosin saanut jäädä asumaan muiden suomalaisten kanssa, mutta tuntui hassulta jäädä Norjaan, kun omat valmennettavat lähtevät kotiin ja Suomessa odottaa valtava määrä töitä, jotka haluan saada valmiiksi ennen kesälomia. Ensi vuonna kuitenkin palataan taas, ihan varmasti!

DSC_0027

65 päivän jälkeen taas syytä hymyyn

Jos joku olisi kaksi kuukautta sitten sanonut, että maaliskuun 19. päivä henkilökohtainen valmennettavani voittaa SM-kultaa ja minä pystyn lähes kivuttomasti hiihtämään kahdella sauvalla, en olisi uskonut. Tai no, ensimmäistä olisin toki sydämeni pohjasta toivonut, mutta oman hiihdon suhteen olin jo luovuttanut. Piti mennä ainakin pääsiäiseen saakka, ennen kuin hiihtoa saisi edes ajatella. Mieli painui välillä väkisinkin maahan, vaikka yritti ajatella positiivisesti.

Lähdettiin Rebecan kanssa kovin odotuksin Rovaniemelle Nuorten SM-kisoihin. Epäonnistumisia ja huonoa onnea piti olla jo riittävästi takana ja lauantai olisi se päivä, jolloin kaiken pitäisi onnistua. Näin ei käynyt. Päivä päättyi taas uusiin pettymisiin. Mieleen tuli väkisinkin ajatus, joka jäi pyörimään päähän koko päiväksi ja yöksi: mitä me ollaan tehty väärin? Oliko sittenkin virhe tehdä hieman erilaisempi kisoihin valmistava viikko, vaikka kaiken järjen mukaan sen piti olla hyvä ja toimiva? Mistä kaivaa motivaatio vielä sille matkalle, jonka ei lähtökohtaisesti pitänyt olla yhtä hyvä kuin lauantain?

Sunnuntain kisassa näki kuitenkin alusta saakka, että tänään on Rebecan päivä. Jossain vaiheessa ykkössija näytti karkaavan liian kauas, mutta mitali olisi joka tapauksessa mahdollinen ja aivan huikea saavutus. Mutta reilu kilometri ennen maalia kuulutukset kertoivat, että ykkössijasta taistelee tänään kaksi urheilijaa. Enempää ei tarvinnut kuulla, tiesimme maalialueella heti, että Rebecca on nostanut itsensä kultataisteluun. Kun tytöt luistelivat maalialueelle, meinasi valmentajalta lähteä sekä ääni että jalat alta. Rebecca taistelee kultamitalista vielä parisataa metriä ennen maalia! Tiesin, että jos tytöt tulevat maalisuoralle yhdessä, ei voittajasta tule olemaan epäselvyyttä. Valtavan määrän nopeustreenejä on nyt maksettava itsensä takaisin. Näin kävi. Vastaavaa sanoinkuvaamatonta onnentunnetta ei voi kokea kuin urheilun kautta. Jos valmentajasta tuntui tältä, voin vain kuvitella, millainen fiilis urheilijalla oli. Jokainen, joka kuuli espoolaisten riemunkiljahdukset maalialueella sunnuntaina, ymmärtää, kuinka iso juttu voitto oli. Lupaan ajatuksissani palata tähän hetkeen aina silloin, kun valmentaminen jostain syystä tökkii.

IMG-20170319-WA0003
Maalihali (kuva: Viestintäpalvelu Heidi Lehikoinen)

Heidi Lehikoinen onnistui tallentamaan urheilijan ja valmentajan ensikohtaamisen heti maalilinjan ylityksen jälkeen (joskin näyttää siltä, että yritän kuristaa Rebecan 😀 ). Kuvitelkaa kuvaan valtava määrä kiljumista, huutoa, nauramista ja onnenkyyneleitä, niin se pääsee entisestään oikeuksiinsa.

Olkaluumurtuman takia luulin tammikuussa, että tämän talven hiihdot on hiihdetty. Masentavaa ja harmittavaa, mutta ei kai muu auttaisi kuin kääntää ajatukset kohti ensi kautta. Pari viikkoa sitten kyllästyin kävelylenkkeilyyn ja kuntopyörään ja palasin ladulle yhdellä sauvalla. Voi mikä hapotuksen määrä! Ehtiipä kunto romahtaa hävyttömän lyhyessä ajassa. Yhdellä sauvalla hiihtäminenkin oli kuitenkin jo tyhjää parempaa ja Rovaniemellekin lähdin sillä ajatuksella, että siellä hiihtelisin helppoja latuja sauvoitta tai yhdellä sauvalla vielä kolmen lomapäivän ajan kisojen jälkeen. Sunnuntain kisojen jälkeinen tunnemyrsky sai kuitenkin ottamaan ladulle yhden sauvan sijaan molemmat sauvat. Ja kaiken lisäksi hiihto onnistui hyvin! Ensin kevyesti hiihdellen tasaisella. Seuraavalla kerralla helpohkossa, mutta mäkisessä maastossa vuorohiihtäen. Keskiviikon huipensin siihen, että kävin lenkin lopussa hiihtämässä yhden osion viikonlopun SM-ladusta. Eipä sattunut pahemmin ja mikä parasta, etukäteen pelkäämääni alamäkikammoa ei ollut sittenkään tullut.

Jos mitään takapakkia ei tule, sain käden lopulta paljon nopeammin takaisin käyttöön, kuin uskalsin toivoakaan. Tästä onnellisena on hyvä palata takaisin kotiin – ”nauttimaan” etelän viimeisistä lumista… Arvatkaapa muuten, mikä on takuuvarma kevään merkki? Pisamat nenänpäässä sekä vuodesta toiseen yhtä hurmaava piporaja otsassa. Onneksi huhtikuussa Lapin keväthangilla on vielä mahdollista tehdä kyseiselle rajalle jotain. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pikkuveljeni onnistuu poistamaan rajan ja saamaan tilalle hyvän rusketuksen, mutta minulla se vaan pahenee entisestään ja naaman värisävy on lähinnä puna-valkoinen. Elämä on epäreilua 😀 Pikkuveljestä puheen ollen lauantainakin oli kisoissa onneksi myös vähän syytä hymyyn, sillä pertsan kisassa Miikan hiihto alkoi pitkästä aikaa näyttää paremmalta. Suksilla ei saisi spekuloida, mutta olisipa niissä ollut edes aavistus pitoa, niin hiihto olisi ollut helpompaa… Sotilaiden SM-kisoissa kulku jatkuu hyvänä. Monen kuukauden sairastelun ja normaalista poikkeavien valmennusratkaisujen jälkeen (treenin ja tehojen määrä rajusti alas) alkaa tuntua siltä, että taudit on vihdoin selätetty.

DSC_0330

DSC_0342
Myös SM-kultamitalistin valmentaja palkittiin – kalapuukolla 🙂 Urheilijoilla oli neljä vaihtoehtoa, johon tätä käyttää: 1) ranteet auki, kun urheilijat pärjäävät huonosti, 2) selkäänpuukottamiseen, 3) jännitystä elämään ja puukko käsimatkatavaroihin kotimatkalla ja 4) siihen, mihin se on tarkoitettukin, eli kalojen fileointiin. Valitsin vaihtoehdon neljä ja lähdin heti sunnuntai-iltana etsimään parhaita pilkkipaikkoja Kemijoelta.

Highlights from the coaching year 2016

When I started my blog I was asked whether I could write some of the texts also in English. My foreign friends told me that google translating the texts from Finnish to other languages have been quite entertaining but the main message of the texts is not always clear. I don’t doubt that!  That is why I promised them I would think about writing in English every now and then. As I tend to keep my promises I realized that it could be a good idea to summarize the highlights from the coaching year 2016 in English. So, my dear non-Finnish friends, this one is especially for you!

As all of my background info is also in Finnish I’ll start with briefly introducing myself. Even though I come from the southern (too often non-snowy) part of Finland, cross-country skiing has always been one of my biggest passions in life – earlier as a competitive skier and more recently as a coach. Luckily, my youngest brother and my best friends are also into skiing (or other endurance sports) so they understand why one would want to spend most of the freetime on a skiing track. My other big passions are my PhD studies in sports nutrition and Norway. I studied in Norway five years ago and instantly fell in love with the country. I just love the nature, the skiing and hiking possibilities and the friends that I have there. Since I moved back home I’ve been the head coach in the youth group in Espoon Hiihtoseura (the local the skiing club in Helsinki area) for twenty 14-17 year old athletes. In addition to that, I coach four athletes individually.

I think that over the years, coaching is becoming more and more important to me. Coaching has given me plenty of good memories, taught me a lot, kept me in good shape and brought great people into my life. When I started to go through the pictures from 2016 I realized that coaching or skiing were somehow involved in many of the most unforgettable memories this year. In short, here are the highlights from the coaching/skiing year of 2016:

January – February

dsc_0467

The Christmas weather in the southern Finland was just as horrible a year ago. I was extremely thankful when I was invited to spend the days around New Year’s Eve in Lapland with a family from my skiing club. We really enjoyed it there and skied a lot (one day I made my record with skiing over 100 km at once!). After the perfect and snowy holiday it was nice to come back home and get prepared for the competition season which started for most of the athletes in my group in January. In the end of January I took part in a long-distance ski race, Dolomitenlauf, in Austria with my friends. That was absolutely one of the best trips during the whole year. Skiing conditions in Austria were really tough but all of us were very satisfied with our results. To be honest, I remember February mostly from sitting in a car (competitions around Finland) and from failures. My athletes were mostly unhappy with the results in the important competitions in February. In addition to that I hurt my back pretty bad during a long distance race in February. Luckily, the memories from March are much, much better.

March – April

hs-kisat_maria

Success, smiles, laught, tears of joy and results beyond all expectations. This is what I mostly remember when I think of March. All the athletes in my team did really well in the youth Finnish Championships. It’s always nice to end the season with good results and not with disappointments. Especially the awesome results from relays meant a lot to me. We were rated as as the second best skiing club in Finland after the relay day in the youth Finnish Championships (Hopeasompa). That was simply unbelievable.

dsc_0847I had promised to bake a cake for every medal won at the Finnish Championships which meant that I was quite busy in the kitchen after the season 😀 April has always been the month to take a little break from coaching because we don’t have any trainings together in April. The competition season also ends in April. My personal highlight in April is always the trip to Lapland with my family. Nothing is better than skiing there when the sun is shining and the skiing conditions and company are perfect.

May – June

DSC_1128

The main highlight in May/June was, without any doubt, the skiing camp at Sognefjellet in Norway with Team EHS (the elite team of our skiing club’s adult skiers). Of course, the start of a new season in the beginning of May is always a highlight but nothing can be compared with the feeling I had throughout the camp. We travelled there right after an interesting ski coaching seminar. Those two seminar days were filled with lots of interesting lectures, good food, great company, networking, too little sleep, you name it… The only bad thing at the skiing camp at Sognefjellet is the endless drive from Finland to Norway. Especially this year it felt endless because of the injury in my back. Luckily, my brother and our friend took care of the driving. When we arrived in Norway the weather was, well, typical Norwegian weather. Despite the rain and fog the views in the mountain area were incredible. I still can’t believe how lucky we were: the first night we arrived there was the only day with rain. The following ten days brought us only sunshine and warmth. The coach/athlete ratio was really good which meant that the athletes were able to keep the quality of trainings on a high level. We typically skied once a day and the second training was either roller skiing, running or strength training. The Norwegian ski teams and some elite skiers from Finland were at a camp at the same time with us. It was really interesting to see how they trained and also to get some inspiration from them. Another inspiring event in June was a coaching course held by the Finnish Ski Association in Vuokatti. The course started in June and the last lectures will be held in Lahti in January 2017.

July – August

dsc_0176

In July I had a summer holiday from coaching (or to be precise, only from the group trainings and not from other coaching related stuff 😀 ). I spent July mostly travelling and hiking with my friends in Kuusamo and Norway. For me that was the perfect way to enjoy the summer. After the hiking holidays I travelled to Vuokatti to coach on a big skiing camp. Nearly 100 young skiers took part in the camp. I learned a lot from coaching those young athletes and from the other coaches on the camp.

September – October

img_20160912_183311

Different tests (strength, running, roller skiing etc.) and basic training filled my September. It’s always nice to get back to the normal training rhythm with my group (trainings 3 times/week) after the summer holidays. That keeps both the athletes and their coach motivated. This September differed from past Septembers in the amount of athletes in the trainings. There have never been over 10 – 15 athetes in the trainings on a normal autumn day. This must be because of the team spirit which is really good in our group. The team spirit got even better on a camp that we had in October in Leppävirta. For me, a camp in a crowded skiing tunnel has never been a highlight but I guess it was for most of the athletes. For me, the opening of the competition season in Vuokatti next week was much bigger highlight even though, almost all of my athletes were really dissapointed after the competitions. Well, it doesn’t matter at all in October, there’s still plenty of time before the important competitions are in view. However, my main highlight in October was the unexpected trip to Rovaniemi. One of the girls that I’m coaching moved to Rovaniemi for her second term in highschool. She was going to travel there with her mum but she suddendly got sick. I couldn’t say no to the opportunity to travel to Lapland to help her and to train with her. The long weekend was amazing in many ways and I was so happy I was able to travel there.

November – December

dsc_0382

I only spent five days at home in November! December was pretty busy, too. That’s why I wasn’t really surprised when I got sick during the Christmas holiday. My PhD studies and coaching kept me busy during these past few months. I travelled through Finland and collected data for my first articles from athletes and their coaches. Working with them was really cool, something that I’ve always wanted to do. There were also camps, competitions and additional trips to Rovaniemi in November/December. Even though I was tired after all the travelling I’ve never been so happy at this time of year. The camps, trips to competitions and just the basic trainings with my group have been really rewarding. The trips to Rovaniemi to visit Rebecca meant a lot to me both as a coach, a friend and an athlete myself. In addition to those activities, the camp in snowy Saariselkä and coaching course in Rovaniemi were the highlights of my December. It’s too bad that the course is already ending next week and that there won’t be any camps for many months. But it just means that it’s time to get prepared for the competition season now.

Yay, I made it all the way here in English. Who knows, maybe there will be more posts in English in the future. Just let me know if there should be! However, the main the language of the blog will still be Finnish… 🙂

Happy and sporty new year!

Pikkuveli henkilökohtaisena valmennettavana

Tiedän hyvin paljon sellaisia perheitä, joissa jompikumpi vanhemmista valmentaa lastaan. Tiedän muutamia tapauksia, joissa veli valmentaa veljeään. Mutta en tunne toista siskoa, joka valmentaisi veljeään. Meidän perheessämme oli kuitenkin alusta asti selvää, että valmentaisin pikkuveljeäni, ja valmennussuhteemme on saattanut jopa lähentää muutenkin läheisiä välejämme.

Pikkuveljeni aloitti hiihdon siskonsa ja jalkapallon veljensä esimerkistä. Hän harrasti molempia lajeja käytännössä viime kevääseen saakka, kunnes lopetti jalkapallon seuratasolla. Harrastusten tärkeysjärjestys on vuosien varrella vaihdellut. Muistan edelleen, kuinka hän ennen ensimmäisiä Hopeasompiaan sanoi minulle, että ”voin sun mieliksesi hiihtää yhdet Hopeasommat, mutta sitten tämä oli tässä”. Jotain kuitenkin tapahtui (ja mielestäni ilman minkäänlaista painostusta tai uhkailua) ja hiihdosta tuli sittemmin hänen päälajinsa. Kuten minullakin, uskon, että hänelläkin tähän suuresti vaikuttavina tekijöinä olivat hiihdon kautta saadut ystävät sekä hiihdon monipuolisuus.

img115

Hyvin läheisen urheilijan valmentamisessa on hyvät ja huonot puolensa. Veljeni oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmentamisesta. Hänen kauttansa päädyin aikoinaan apuvalmentajaksi EHS:n 10-ryhmään, minkä jälkeen nousin hiljalleen valmentajaksi muihinkin ryhmiin. Valmentajanpolkuni eri ryhmien valmentajana eteni samassa rytmissä kuin hänen urheilijanpolkunsa – kunnes nuorten ryhmän kohdalla totesin, että tähän ryhmään haluan jäädä valmentajaksi pidemmäksikin aikaa. Ryhmävalmentajuuden lisäksi hän tutustutti minut henkilökohtaiseen valmentamiseen, sillä hän oli ensimmäinen urheilija, jolle tein henkilökohtaista valmennusohjelmaa. Erilaisia harjoituskokeiluja (mm. rytmitykset, voima- ja tehoharjoitusten sisältö) on hänen kanssaan uskaltanut tehdä melko vapaasti, mikä on opettanut minulle paljon valmentamisesta. Samoin välitön palautteen saanti ja käymämme valmennuskeskustelut ovat opettaneet minua paljon. Rohkeuteni valmentajana on tätä myöten myös kasvanut ja kynnys valmentaa myös aikuisia on laskenut huomattavasti.

Vuosien varrella olen saanut veljeni hiihtokavereista itsekin hyviä kavereita, joihin tuskin olisin tutustunut ilman häntä. Heidän kanssaan koetut Ylläksen ja Norjan leirit, kovatehoiset harjoitukset kotona sekä kisamatkat olisivat takuulla jääneet väliin, jos en valmentaisi veljeäni. Todennäköisesti olisin viettänyt aikaa veljeni kanssa elämäni aikana huomattavasti vähemmän, jos olisin hänelle vain sisko. Myös kaikista parhaimmat ja ikimuistoisimmat hiihtolenkkini olen tehnyt veljeni kanssa. Reseptinä näihin ovat aina olleet Ylläksen keväthanget, hankikanto, mahdollisimman kauas, mahdollisimman monta tunturia ja eväät reppuun. Lupaan, että omat reittivalintani olisivat olleet huomattavasti tylsempiä, eikä niillä olisi päässyt sisarussuhdetta hetkellisesti heikentäviin, mutta loppupeleissä vahvistaviin totaalisippaamisiin ladun varrella. Veljeni on käytännössä ainoa henkilö, joka saa minut treenaamaan kovaa ja epämukavuusalueella myös kotiolosuhteissa. Omilla lenkeillä meno jää turhan usein kevyeksi ja myös omien kavereiden kanssa vauhti on yleensä sellaista, että jutustelu onnistuu.

Vaikka olen itsekin saanut valtavasti siitä, että valmennan veljeäni, ei valmentaminen ole ollut aina helppoa. Valmentajan ja siskon roolit sekoavat välillä liiaksikin. Useimmiten se ei haittaa, mutta joskus olisi parempi olla pelkästään sisko ilman minkäänlaista valmentajarasitetta. Kaikista eniten minua harmittaa se, että veli on valmennettavistani se, jolle yleensä viimeisenä suunnittelen treeniohjelmat ynnä muut. Muut valmennettavat menevät helposti edelle, koska ovat ns. ”maksavia asiakkaita”. Veljeni eroaa muista valmennettavistani myös siinä, että kukaan muu heistä ei kyseenalaista tekemiäni ohjelmiani yhtä paljon kuin hän. ”Siis tää mun ohjelma on viimeiset pari viikkoa näyttäny siltä kuin tekisit sitä jollekin 16-vuotiaalle tytölle!” Kukaan muu ei myöskään epäile harjoitusten tarpeellisuutta yhtä paljon kuin hän. Kukaan muu ei halua ohjelmaan yhtä paljon muutoksia kuin hän. Kukaan muu ei omatoimisesti ehdota, minkälaisia harjoituksia ohjelmassa voisi olla. Kukaan muu ei puhu valmentajalle yhtä suoraan. Yhteisymmärrykseen ollaan kuitenkin aina päästy, mikä on tarkoittanut sitä, että molempien on täytynyt tehdä kompromisseja. Näitä ei kuitenkaan saa tehdä riitelyt uhalla, sillä perheenjäsenen valmentamisessa on aina se pieni riski, että sukset menevät nopeasti ristiin. En kuitenkaan usko, että tätä tapahtuu sisarusten välisessä valmennussuhteessa yhtä helposti kuin vanhempien valmentaessa lastaan. Se, että perheenjäsenen valmentamisessa tunteet ovat vahvasti mukana, on sekä rikkaus että heikkous. Onnistumisista on mukava iloita läheisen ihmisen kanssa, urheilijan epäonnistumiset puolestaan ottaa välillä liiankin henkilökohtaisesti.

Perheenjäsenen valmentamisen tekee helpoksi erityisesti mutkaton kommunikaatio valmentajan ja urheilijan välillä. Vaikka olen läheinen muidenkin valmennettavieni kanssa, kenenkään muun kanssa en ole yhteydessä päivittäin. Jatkuva kommunikaatio helpottaa esimerkiksi urheilijan palautumisen seuraamista. Myös se helpottaa, kun toisen tuntee läpikotaisin. Pienetkin eleet kertovat nopeasti, minkälainen fiilis urheilijalla on. Urheilijan heikkouksien ja vahvuuksien painottaminen on myös helppoa, kun urheilijan tuntee niin hyvin – varsinkin, kun monet näistä ovat täsmälleen samoja vahvuuksia ja heikkouksia, joita minulla oli, kun kilpailin. Meillä on veljeni kanssa takana yhteinen urheilupolku, josta en vaihtaisi päivääkään (”hetkeäkään” olisi epäuskottava sanavalinta – kyllä olisin samantien valmis vaihtamaan ainakin kaikki seikkailukisojen riitelyhetket, rullasuksien lainaamiseen ja likaisena palauttamiseen liittyvät rakentavat keskustelut sekä sen, miten veli kommentoi minun hiihtotekniikkaani). Onneksi veli pääsee lomille armeijasta huomenna. Onkin ollut jo ikävä.

 

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑