Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Muut lajit

Näkemiin 2017 – onnettomuuksien ja onnellisten leirien vuosi

Tässä vaiheessa vuotta kuuluisi varmaan hehkuttaa, kuinka mahtavan upea mennyt vuosi oli. Sitä en aio tehdä. Vuosi 2017 oli ehdottomasti tähänastisen elämäni kiireisin, kuluttavin ja stressaavin vuosi. Oma loukkaantuminen, urheilijoiden loukkaantumisia, suruja ja huolia, liikaa töitä ja opintoja, liian vähän unta. Totta kai kuluneeseen vuoteen mahtui myös lukuisia ilon hetkiä. Päällimmäisenä jäivät mieleen hienot ulkomaan reissut, uudet valmennuskokemukset, ensimmäinen tieteellinen julkaisu, mutta myös tavalliset arki-illat ystävien kanssa. Kaikista parhaimmat muistot jäivät kuitenkin leireistä. Syksyn ja alkutalven hiihtoleirien ansiosta pään jaksoi pitää pinnalla myös valtavan stressin ja ahdistuksen keskellä. Vaikka leirit vaativat valmentajalta paljon aikaa ja energiaa, on vaikea sanoin kuvailla, kuinka paljon niistä myös saa voimaa. Varsinkin, kun saa valmentaa ihan parhaita urheilijoita.

Tässä kuvitettu katsaus siihen, mitä minulle jäi parhaiten mieleen menneestä vuodesta. Ketään tuskin yllättää, että iso osa muistoista liittyy jollain tavalla valmennukseen tai urheiluun.

Vuosi alkoi hyvissä merkeissä – kunnon talvikelissä ja hyvässä seurassa III-tason valmentajakoulutuksessa. Äkkiä hymy hyytyi ja vaihtui kipuun ja kyyneliin. Tuli perjantai 13. päivä ja olkapäämurtuma. Omat urheilut piti hetkeksi unohtaa, vaatteiden pukemisesta, syömisestä ja paikasta toiseen siirtymisestä tuli vaikeaa, hiusten laittamisesta ponnarille mahdotonta, töistä ja treeneistä selvisi kipulääkkeiden avulla.

IMG_20170115_165457_285

 

Äänekosken Nuorten SM-kisoista jäi vähän muistikuvia, Norjan PM-kisoissa ajatus jo sentään pelasi ja niistä sai hienon arvokisakokemuksen. Hienoa, että Suomi myös pärjäsi kisoissa hyvin.

 

IMG_20170129_130113_182

Alkutalven parhaat muistot liittyvät Italian reissuun, jossa alun perin oli tarkoitus hiihtää Toblach-Cortina-kisa. Se jäi kuitenkin väliin, mutta reissusta tuli silti hieno ja ikimuistoinen. Aurinkoa, vuorimaisemia, hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja ulkoilua – yllättävän hyvin siitäkin selvisi hajonnella kädellä.

Hyviä muistoja jäi myös Hopeasommista – koko seura saavutti kisoissa paljon onnistumisia. Ja totta kai Lahden kisatkin olivat ikimuistoinen kokemus. Kotikisoja saisi olla useamminkin!

img_pqaf6r

Maaliskuussa käden sai vihdoin takaisin käyttöön ja työntekokin hiljalleen helpottui. Kuukauden ehdoton tähtihetki osui Rovaniemen Nuorten SM-kisoihin. Rebecan SM-kulta ja muidenkin valmennettavien onnistumiset! Kaikki talven murheet pyyhkiytyivät hetkessä pois.

Huhtikuussa oli paljon aihetta hymyyn. Pitkästä aikaa pääsin itsekin kunnolla urheilemaan, mikä tuntui hyvältä passiivisen alkutalven jälkeen. Nautin lumesta ja auringosta niin perheen kanssa Ylläksellä kuin kaverin luona Rukalla.

IMG-20170414-WA0017

IMG_20170426_075549_040

Ja tulihan huhtikuussa myös ahkeroitua keittiössä ja leivottua mitalikakut kaikille seuran SM-mitalisteille.

DSC_0377_3

Toukokuu oli ensimakua sille, mitä myöhemmin syksyllä oli tiedossa… Töiden ja opintojen määrä kasvoi järjettömäksi, ja niitä tuli huomaamatta tehtyä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kun uusi harjoituskausi oli vasta alussa, oli helppo haalia liikaa muuta tehtävää, mikä kostautui jatkuvana kiireenä ja stressinä. Töitä oli ympäri Suomea, mikä ei ainakaan vähentänyt kiirettä ja reissaamista. Kovan työpuristuksen lomassa oli kuitenkin ihanaa hieman käydä hiihtämässä ja valmentamassa Norjassa.

Kesäkuussa tiivis työnteko jatkui, mutta sen vastapainona oli onneksi paljon kaikkea muutakin mukavaa. Ensin tuli Jukola ja sitten Hopeasompaleiri. Talven valmennusuurastukset palkittiin valinnalla Etelä-Suomen vuoden hiihtohenkilöksi.

 

IMG_20170630_155353_977

Pian Vuokatin leirin jälkeen iski iso valmennuksellinen takaisku – Rebecan polvi murtui. Polvikipu varjosti myös omaa kesää. Siitä huolimatta kesäloman kohokohdasta, eli Norjan vaelluksesta muutamin reittimuutoksin, urheiluteipin, särkylääkkeiden, kävelysauvojen ja totta kai rakkaan ystävän tuella selvittiin pääasiassa hyvin muistoin.

Loma oli hyvä lopettaa Pajulahti-Vierumäen ensimmäiseen maastohiihtäjien yläkoululeiriin. Jo ensimmäisellä leirillä huomasi, että nyt on valmennettavana hyvä ja motivoitunut porukka. Myöhemmillä leireillä ryhmähenki tiivistyi entisestään.

Pian tämän jälkeen alkoikin sitten katastrofaalinen syksy. Luulin, että pahin kiire kestää vaan syyskuun, mutta olin todella väärässä. Kiire ja stressi nousivat sellaiselle tasolle, jolla ne eivät koskaan ennen ole olleet. Oli väitöskirjaan liittyviä töitä ja deadlineja, opintoja parissa eri yliopistossa, kaksi opetettavaa kurssia yliopistolla, valmennusta, viikonlopputöitä ja ravitsemukseen liittyviä töitä ympäri Etelä-Suomea. Kiire kasaantui syksyn edetessä koko ajan vain pahemmaksi. Marraskuussa työpäivät venyivät usein 14-tuntisiksi, ja kotiin tullessa piti valita, pesenkö hampaat vai syönkö iltapalan – molempiin ei riittänyt energia. Lähes kaikki tekeminen oli kuitenkin antoisaa ja mielenkiintoista, sitä vaan kertyi ihan liikaa yhdelle ihmiselle. Vaikka syksy olikin varsinainen selviytymistaistelu, oli sitä rytmittämässä myös mukavia asioita, joiden avulla kiireen hetkeksi unohti.

Syyskuussa kävin lataamassa akkuja kavereiden luona Norjassa, lokakuussa oli yläkoululeiri, EHS:n syysleiri ja Robinin keikka 😊 Ja ainiin, ensimmäinen tieteellinen artikkeli julkaistiin, sekä allekirjoitin tähänastisen elämäni pisimmän työsopimuksen. Sen turvin jatko-opiskelu on toivottavasti tulevaisuudessa hieman vähemmän stressaavaa.

Syksyn leirit onnistuivat loistavasti ja olivat positiivinen kokemus niin valmentajille kuin urheilijoille. Pajulahti ja Vuokatti toimivat leiripaikkoina mainiosti ja saimme molemmilla leireillä aikaan hyvää harjoittelua motivoituneella porukalla. Pajulahden yläkoululeirillä keskityimme laadukkaaseen syysharjoitteluun ja hyödynsimme viimeiset hetket rullahiihdon taito- ja tekniikkaharjoitteluun; EHS:n Vuokatin leirillä puolestaan haimme jo lumituntumaa sekä hyödynsimme Vuokatin hienoja maastoja.

IMG_20171005_213105_204

IMG_20171018_135140_031

Marraskuun lopussa alkoi kolmen leirin leiriputki, jonka ansiosta syksystä jäi lopulta myös hyvin positiivisia muistoja. Leiriputki käynnistyi Rovaniemen valtakunnalliselta Hopeasompaleiriltä. Valitettavasti pääsin itse mukaan leirille vasta hieman myöhässä, mutta onneksi iso osa urheilijoista ja valmentajista oli tuttuja, joten mukaan pääsi helposti vielä tässäkin vaiheessa. Ja syytä olikin päästä – roolinani oli nimittäin toimia koko leirin rehtorina. Tehtäväni oli huolehtia, että kaikissa ryhmissä treenit sujuvat hyvin ja yhteistyö III-tason valmentajakoulutuksen valmentajien kanssa toimii hyvin. Pääsinpä nopeus-/sprinttitreenissä myös kirittämään tyttöjä, jotta saatiin riittävän isot ryhmät ryhmähiihtoa varten. Juuri ja juuri pysyin vielä itsekin mukana 😀 Kyseinen sähäkkä harjoitus nousi monen lempiharjoitukseksi koko leirillä. Leirikisa oli myös yksi suosikkiharjoituksista. Se toteutettiin joukkuekisana siten, että jokainen sai hiihtää taito-osuuksia sisältävän sprinttiradan pariin otteeseen. Kisasta tuli tiukka ja aikasakkojakin jouduttiin antamaan.

DSC_0286
Tällä kisaorganisaatiolla mielellään järjestäisin kisoja jatkossakin! Meillä oli hauskaa ja homma toimi – se toivottavasti välittyi urheilijoihinkin

Heti yläkoululeirin perään oli vuorossa EHS:n lumileiri Rovaniemellä. Lumileiristä päällimmäiseksi tunteeksi jäi onnellisuus ja ylpeys – kuinka hienoa onkaan valmentaa 16 urheilijan ryhmää, jossa ryhmähenki ja tekemisen into ovat käsittämättömän hyvällä tasolla. Koko seuran puolesta sai leirillä myös olla ylpeä – kuinka monelta muulta seuralta lumileirille lähtee yli 100-henkinen joukko! Leiriläisten isosta määrästä johtuen leiripaikaksi valikoitui täksi vuodeksi Rovaniemen urheiluopisto, jonne mahduimme Pohjois-Lapin hotelleja paremmin. Paikka osoittautui mitä parhaimmaksi ja laadukkaita treenejä saatiin tehtyä siitä huolimatta, että välillä oli paljon pakkasta, välillä taas satoi paljon lunta ja välillä oltiin lähes plussakeleissä.

IMG_20171206_214624_764
100-vuotiaan Suomen juhlistamista niin ladulla kuin juhlaillallisella

Kauden kolmas yläkoululeiritys viimeisteli syksyn loistavan leiriputken. Leirin teemana oli tällä kertaa kisakausi. Koska muilla samaan aikaan leireilevillä lajeilla leiri ajoittui harjoituskaudelle, päätimme vetää hiihtäjien leirin ihan vaan omana pikkuporukkanamme. Näin pääsimme räätälöimään harjoitusten ja luentojen sisällöt ja aikataulut juuri sellaisiksi kuin itse halusimme. Sanoin on vaikea selittää, kuinka hieno ryhmähenki urheilijoilla oli niin yläkoululeireillä kuin EHS:n leireillä ja kuinka paljon se tuo lisämotivaatiota niin valmentajille kuin urheilijoille. Ketään ei jätetä yksin, ruokailuissa ollaan kaikki samassa pöydässä, kavereita tsempataan ja autetaan. Tai tilataan viimeiseksi illaksi jättipitsat ja syödään ne porukalla, kuten lumileirillä. Tai mennään koko porukalla kylpylään tai leivotaan yhdessä joulutorttuja, kuten yläkoululeirillä. Yläkoululeirillä urheilijat totesivat, että tuntuu siltä, kuin olisimme lomalla ihan parhaan suurperheen kanssa. En voinut kuin olla onnellinen näistä ”tyttäristämme ja pojistamme”.

IMG_20171219_182537_112
”Maailman paras suurperhe” Vierumäellä

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikki ystävät, valmentajakollegat, urheilijat, perhe ja työkaverit! Onnellista ja sopivan kiireistä uutta vuotta 2018!

 

 

 

Liika on liikaa urheilijallekin

Painonlaskua, rasitusvammoja, sairastelukierteitä, syömishäiriöitä, tulostason hiipumisia ja urheilu-urien päättymisiä – esimerkiksi kaikkia näitä voi urheilijan suhteellinen energiavaje aiheuttaa. Moni lahjakas urheilijanalku ei koskaan pääse aikuisten sarjoihin saakka, sillä energiavajeen ja sen aiheuttamien seurausten vuoksi ura hiipuu jo tätä ennen. Valitettavasti urheilijan suhteellinen energiavaje on ilmiönä äärimmäisen yleinen, kuten tästä Ylen jutusta käy ilmi. Tähän hyvin tärkeään aiheeseen on viimeinkin herätty myös Suomen medioissa. Päätin itsekin tuoda lusikkani tähän soppaan, koska mitä suurempaa näkyvyyttä asia saa, sítä parempi se on koko suomalaiselle urheiluyhteisölle. Mukaan tähän blogitekstiin pyysin espoolaisen, Suomen parhaan kilpakävelijän Taika Nummen. Taika on maailman positiivisin urheilija ja uskomaton monilahjakkuus, jonka uraa on ollut mahtavaa päästä seuraamaan vierestä. Mielestäni Taikan rohkeus kertoa hänen valtavista harjoittelumääristään, liian vähäisestä syömisestä ja loukkaantumisista on yksi niistä syistä, miksi etenkin naisurheilijoiden energiansaannista ja syömishäiriöistä on ollut paljon puhetta viime aikoina. Ainakin Hesari ja Yle ovat uutisoineet Taikan harjoittelusta ja urasta tämän kesän aikana. Valitettavasti Taikan lupaavasti alkanut kilpailukausi päättyi tänä vuonna ennen aikojaan terveysongelmiin.

Hei! Kuten Maria tuossa esitteli niin olen siis Taika. Olen 19-vuotias kestävyysurheilija, lajeinani triathlon, hiihto, juoksu ja kilpakävely. Määrällisesti eniten on viime vuosina tullut uitua, mutta parhaiten olen pärjännyt kilpakävelyssä ja siitä minut myös ehkä parhaiten tunnetaan. Olen kilpakävelyssä tehnyt useita ikäluokkani Suomen ennätyksiä, vuoden 2015 nuorten EM-kisoissa olin kuudes kuten myös viime vuoden nuorten MM-kisoissa. Tänä vuonna siirryin aikuisten sarjoihin ja kilpailumatka kaksinkertaistui. Ensimmäinen 20km:n kisa meni täysin yli odotusten. 16 viikon kävelykiellon jälkeen onnistuin kävelemään alle Lontoon MM-rajan. Siihen kesäni kumminkin jäi. Uusi rasitusmurtuma.

Itse en kuitenkaan pidä itseäni urheilijana. En ole ennen tätä kevättä täyttänyt harjoituspäiväkirjaa, enkä käyttänyt sykemittaria, puhumattakaan harjoitusohjelman seuraamisesta tai nukkumisesta. Ammattimaisuudesta ei siis voida todellakaan puhua. Oikeastaan olen urheilijana mennyt niin metsään kuin olla ja voi. Olen enemmänkin impulsiivinen addikti, joka rakastaa liikkumista ja jolla on elämässä ollut ihan liian hyvä tuuri. 

Vaikka olen käyttänyt älyttömästi aikaa urheiluun, on ykkösjuttuni aina ollut opiskeleminen. Rakastan oppia uutta! Lukiossa luin lähes kaikki kurssit, jota tarjolla oli (yhteensä 130) ja siksi peruspäiväni oli aina hyvin hektinen. Aamulla treeni, sitten kello kahdeksasta neljään tai viiteen vietin koulussa. Illalla menin musiikkiharrastuksiini, eli laulutunneille, pianotunneille ja teatteriin, jonka jälkeen vielä toiseen treeniin. Onneksi olin musiikkilukiossa, niin sain edes joitain musiikkiharrastuksia siirrettyä kouluajalle. Vasta nyt lukion loputtua ymmärrän, kuinka äärirajoilla olen vetänyt kaikin puolin. Nyt on suuntana Aalto yliopisto ja kauppakorkeakoulu. Koitan siellä ottaa edes vähän rennommin. 😉

Haluan puhua omista ongelmistani naiskestävyysurheilijana, koska olen nähnyt näiden vuosien aikana kuinka moni kärsii samoista ongelmista kuin minä. Mikä on kuitenkin huolestuttavinta, on se, kuinka vähän ongelmista on varsinkin täällä Suomessa puhuttu. Pahimmat ongelmat eivät edes ole huipulla vaan sinne pyrkivillä, aikuisuuden portailla olevilla nuorilla. Asiaan on tultava muutos. Tabuja on pakko alkaa käsitellä, jotta niistä päästäisiin eroon. On tärkeä muistaa, että vaikka liian vähäisen energiansaannin ja liiallisen treenimäärän seuraukset ovat kaikilla hyvin samankaltaiset, jokainen on yksilö ja syyt ovat hyvin erilaiset. Toivon kumminkin, että oma tarinani antaisi lohtua ja apua muille.

Vaikka julkisuudessa on ollut esillä Taikan ohella muitakin naisurheilijoita, jotka ovat kärsineet vähäisen energian saatavuuden aiheuttamista ongelmista, koskettaa asia kuitenkin myös miesurheilijoita. Kun aiemmin ravitsemus- ja liikunta-alan kirjallisuudessa on puhuttu naisurheilijan oireyhtymästä (female athlete triad: vähäinen energian saatavuus, kova harjoittelu, kuukautiskierron häiriöt ja luun terveyden heikkeneminen), on tämä nykyään monessa paikassa korvattu termillä ”suhteellinen energiavaje urheilussa” (RED-S, relative energy deficiency in sport). Suhteellisella energiavajeella, joka johtuu liian vähäisestä energiansaannista ja/tai suuresta energiankulutuksesta, on lukuisia vaikutuksia urheilijan terveyteen ja suorituskykyyn sekä suoraan että epäsuorasti. Kehittyminen ja palautuminen hidastuvat, kun energian saatavuus on liian vähäistä. Myös fyysinen suorituskyky voi heikentyä ja sen myötä tuloskunto laskea. Vastustuskyky laskee, mutta rasitusvammojen ja loukkaantumisten sekä erilaisten psyykkisten häiriöiden riski kasvaa. Paino voi laskea liikaa, eikä ainoastaan rasvakudoksesta, vaan myös lihaskudoksesta. Suhteellinen energiavaje voi aiheuttaa myös häiriöitä hormonitoiminnassa. Naisilla nämä ovat helpommin havaittavissa, sillä hormonierityksen häiriintyessä kuukautiskiertoon tulee häiriöitä tai ne voivat jäädä kokonaan pois. Kuukautiskierron häiriintyminen ja estrogeenihormonin pitoisuuden lasku ovat suoraan yhteydessä luuston terveyteen. Luun tiheys heikkenee, jolloin rasitusmurtumien ja esimerkiksi osteoporoosin riski kasvaa, sekä urheilu-uran aikana että sen jälkeen. Valitettavasti edelleen löytyy myös niitä valmentajia ja urheilijoita, joiden mukaan se, että kuukautiset jäävät pois, on vain merkki hyvästä harjoittelusta. Tämä on kuitenkin suhteellisen lyhytnäköinen ajattelutapa, jossa mennään täysin tulostavoitteet eikä urheilijan terveys edellä. Jos urheilijan suhteellinen energiavaje kiinnostaa enemmän, löytyy siihen kattava ja hyvä kirjoitus täältä. Taikan omakohtaiset kokemukset puolestaan jatkuvat ohessa.

Niin sanotut ongelmat alkoivat minun kohdallani noin kolme vuotta sitten. Jouduin rasitusmurtumaputkeen, jossa yhä olen. Rakkaimman harrastukseni, kestävyysjuoksun, jouduin pitkälti lopettamaan, koska paikat eivät kestäneet iskutusta. Siirryin tällöin kävelyyn. Pysyin tällöin hiukan pidempään poissa telakalta. Olin kuitenkin jatkuvasti uima-altaalla tai rullahiihtämässä. Jotenkin onnistuin aina pääsemään kesäksi aivan uskomattomaan kävelykuntoon hyvinkin pienillä kävelymäärillä. Oikeastaan ongelmien syy ei löydy viimeisten kolme vuoden tekemisistä. Pahimmat virheet tehtiin jo kauan sitten. Oikeat ongelmat alkoivat jo seitsemän vuotta sitten ollessani noin kahdentoista ikäinen. Nuorempana liikuin aina paljon ja monipuolisesti. Minulla oli varmaan 20 eri harrastusta. En malttanut pysyä paikoillani. Vaikka olin kömpelö, hidas ja jäin muille mennen tullen lajissa kuin lajissa, urheilusta tuli äkkiä minulle tapa, joka auttoi keskittymään muihin elämän askareisiin. Rakastuin liikkumiseen. Minun ei tarvinnut voittaa. Niin kauan kun pysyin liikkeessä, kaikki oli hyvin.

Niin sanottu treenaaminen alkoi 12-vuotiaana. Aloin käymään kavereiden kanssa kestävyysjuoksuryhmässä ja piirileireillä. Käsitykseni liikkumisesta ja urheilusta muuttui. Piirileireillä sanottiin, että viikossa tulisi treenata vähintään 20 tuntia. Tämä oli nyrkkisääntö. Lisäksi oikea urheilija katsoi tarkkaan mitä söi. Otimme asian kavereiden kanssa ikään kuin haasteena vastaan tajuamatta oikeasti mihin ryhtyisimme. En tajunnut tuolloin, mikä oli oikeanlaista treenaamista. En voinut ymmärtää, että 20 tuntia sisälsi myös pyöräilyt kouluun ja pihaleikit. Juoksin harrastuksesta toiseen keräten tunteja kuin mikäkin hurahtanut keräilijä. Pian aloin olla sitä mieltä, että en ollut treenannut riittävästi, jos päivään ei kertynyt vähintään kolme tuntia urheilua. Karkit ja makeiset jäivät pois. Eihän ne ollut hyväksi terveydelle. Näin oltiin minulle sanottu. Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti treenasin kovaa ja paljon. Energiankulutus kasvoi. Energiansaanti tippui. Sen seurauksena paino putosi aika rutkasti.

Ei minulla ole koskaan ollut suoranaisesti ongelmaa ruuan kanssa, mutta en tajunnut, mikä oli oikeanlainen ruokavalio. Kulutukseen nähden en saanut riittävästi energiaa. Pahimmillaan saatoin päivässä kuluttaa yli 4000 kcal ja syödä noin 2500 kcal verran. 12-vuotiaan silmissä ongelmaa ei ollut. En ollut enää joukon huonoin juoksija ja eikö kestävyysurheilijan kuulukin olla laiha? Huomasin myös, että koulukin alkoi sujumaan paremmin. Mitä enemmän treenasin, sen paremmin pystyin keskittymään kaikkeen muuhun. Sain niin paljon aikaiseksi. Tuntui siltä, että pystyin mihin vaan. Kävin koulussa, musiikkiharrastuksissa, treeneissä ja missä lienee. En koskaan levännyt. Se oli aivan turhaa ajanhukkaa. Kaikki meni niin mallikkaasti. Elämä oli juuri sellaista kuin halusin. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi.

15-vuotiaana aloin hieman huolestua itsekin. Muut tytöt aikuistuivat ja itse olin ikään kuin pysähtynyt paikoilleen. Ei ollut kuukautisia ja näytin yhä 12-vuotiaalta. Kysäisin asiasta pariin otteeseen terveydenhoitajalta ja lääkäriltä ja vastaukseksi sain, että myöhäinen kasvu on tyypillistä kestävyysurheilijalle. Kaipa se niin sitten oli. Kaipa nyt vain olin tällainen. 15-vuotiaalle itselleni kuukautisista puhuminen ei ollut mieluisin asia, joten oli helpompi vain antaa olla.

16-vuotiaana alkoi vammaputki. Jouduin pitkälti lopettamaan juoksun ja siirtymään kävelyyn, koska paikat eivät enää kestäneet. Kävely alkoikin kulkea kovempaa kuin koskaan ja voitin Kalevan kisoissa kultaa. Päältäpäin kaikki näytti siis yhä hyvältä ja minusta tuntuikin hyvältä. Mietin kyllä, miksi olin koko ajan telakalla, mutta annoin asian olla. Eihän urheilu ollut minulle kamalan tärkeä asia. Se oli vain hauskaa. Lopettaisin varmaan kumminkin kohtapuolin ja sitten kaikki korjaantuisi itsestään.

Viime syksynä olin jo lopettamaisillani, vaikka en sitä virallisesti sanonutkaan ääneen. Kesä oli mennyt hyvin. Mielettömän hyvin siihen nähden, että olin maksimissaan treenannut neljä viikkoa putkeen ehjänä viimeisen kolmen vuoden ajan. Olin tullut kumminkin siihen päätökseen, että olin vetänyt itseni äärirajoille. Kroppani ei toiminut kuten naisen kropan kuuluisi toimia ja luuntiheys ei ollut parhaimmasta päästä – ei todellakaan. Halusin myös olla hyvä roolimalli nuorille urheilijoille. En halunnut muiden ajattelevan, että tulee olla laiha pärjätäkseen. Pidin itseäni huonona esikuvana. Jätin ruotsiottelun ja pohjoismaiset väliin ja valmistauduin lähtemään kahdeksan viikon reissulle Amerikkaan ja Meksikoon. Siellä en miettisi urheilua. Nauttisin vain matkustamisesta. Suunnitelma ei mennyt ihan putkeen. Treenasin ylimenokaudella sananmukaisesti yli. Ei ollut enää mitään mikä olisi jarruttanut. En ollut kilpaurheilija, eli palautumisella ei ollut lainkaan väliä. Sain tehdä mitä huvitti.

Pari viikkoa ennen matkaa sain viestiä Australiasta, josta kysyttiin, haluaisinko osallistua kuuden viikon kilpakävelijöihin tehtävään tutkimukseen. Minulle maksettaisiin kaikki ja saisin treenata maailman huippujen kanssa. En voinut muuta kuin tarttua tilaisuuteen. Ei tällaista tullut ihan joka päivä. Lyhyeksi jäi siis kilpaurheilun lopettaminen. Lähtisin ensiksi Amerikkaan ja siitä lentäisin Australiaan. Edessä oli 15 viikon reissu ympäri maailman. En tajunnut kuinka paljon matka tulisi muuttamaan suhtautumistani urheiluun ja itseeni.

20068315_1557304607668733_1290449106_n

En yleensä sanoisi, että rasitusmurtuma on tuuria. Minulle se oli. Ehdin treenata Australiassa pari viikkoa, kunnes koko etureidessä paljastui rasitusosteopatiaa. Edessä olisi 16 viikon uintiputki ja hidas paluu arkeen. Mikä kumminkin teki tästä urheiluvammasta lottovoiton, oli se, ettei Australiassa annettu asian olla. Vaikka olin tutkimukselle hyödytön, minuun käytettiin äärettömän paljon resursseja. Samana päivänä kun rasitusmurtuma todettiin, minulle hoidettiin lääkäri, fysioterapeutti, valmentaja, ravintoasiantuntija ja urheilupsykologi, joiden kanssa lähdettiin perinpohjin tutkimaan syitä murtumalle. Tajusin ensimmäistä kertaa oikeasti, kuinka paljon liikuin. Eihän edes maailman huiput liikkuneet yhtä paljon kuin minä. He eivät oikeastaan liikkuneet lainkaan. He treenasivat ja treenien välissä he makasivat. Toisin kuin minä, joka pompin aina kenguruiden perässä vapaa-ajalla. Australian jälkeen tiesin, mitkä ongelmani olivat. Päätin, että on tehtävä jotain. Mitä enemmän olen puhunut asiasta, sitä enemmän olen saanut myös apua ja tukea.

Taikan tapaan moni urheilija kärsii suhteellisesta energiavajeesta siksi, että energiansaanti jää kauas kulutuksesta. Usein etenkin hiilihydraattien osuus ravinnossa on riittämätön. Etenkin kestävyysurheilijoilla hiilihydraatit ovat kuitenkin ravinnon tärkein energianlähde. Väestötasolla hiilihydraattien osuuden energiansaannista suositellaan olevan noin 45–60 %. Kestävyysurheilijoilla jopa yli 65 % energiasta voi tulla hiilihydraateista, tai vähintäänkin puolet energiasta. Kun nauttii hiilihydraatteja noin 8–12 g/painokilo/vrk pääsee lähelle näitä suosituksia. Liian harva kuitenkin saa ravinnostaan näin paljon hiilihydraatteja, mikä voi suoraan vaikuttaa esimerkiksi suorituskykyyn ja palautumiseen. Kovatehoinen ja laadukas harjoittelu ei ole mahdollista ilman riittävää hiilihydraatinsaantia. Moni pelkää hiilihydraatteja siksi, koska mediassa on viime vuosina ihannoitu vähähiilihydraattisia ruokavalioita ja ylistetty proteiineja. Urheilijan tulisi kuitenkin muistaa, että ei-urheilevien ruokavaliot eivät välttämättä sellaisenaan taivu paljon kuluttavan urheilijan käyttöön. Liialliseen täydellisyyteen ruokavaliossa ei myöskään kannata pyrkiä, sillä tiukat rajoitukset johtavat pahimmillaan syömishäiriöihin tai ainakin häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen. Nämä puolestaan voivat olla esimerkiksi suhteellisen energiavajeen taustalla. Ohessa on Taikan mietteitä siitä, miten hänen suhtautumisensa hiilareihin muuttui Australian matkan aikana.

Minua oli siis pyydetty Australiaan osallistumaan 6 viikkoa kestävään tutkimukseen, jossa pyrittiin selvittämään rasvaruokavalion hyödyt. Tämän vuoden tutkimus, joka toteutettiin Louise Burken johdolla, oli jatkoa viime vuoden tutkimukselle, jossa 20 kilpakävelijää pistettiin kolmeksi viikoksi kolmelle eri ruokavaliolle: rasva-, hiilihydraatti- tai jaksotetulle ruokavaliolle.  Tutkimuksessa haluttiin selvittää, kykeneekö kroppa hyödyntämään paremmin rasvaa energianlähteenä rasvaruokavalion jälkeen. Tämän vuoden tutkimus erosi viime vuodesta siinä, että se oli tuplasti pidempi, sillä kolmen viikon dieetin jälkeen kaikki siirtyivät korkeahiilihydraattipitoiseen ruokaan toisen kolmen viikon ajaksi.  Pyrkimyksenä oli nähdä, mitä tapahtuu, kun rasvaruokavaliosta palataan takaisin hiilihydraatteihin. Tutkimukseen osallistui noin 30 kilpakävelijää ympäri maailman ja porukkaan mahtui muun muassa kolminkertainen Olympiamitalisti Jared Tallent. Itse olin porukan nuorin ja kokemattomin. Oikeastaan olin ainoa, joka ei ollut vielä ehtinyt kilpailla kahdenkymmenen kilometrin matkalla. En tiennyt lainkaan mitä odottaa. Olin valmis ottamaan vastaan mitä vaan.

Jouduin rasvadieetille. Tämä tarkoitti sitä, että n. 80% päivittäisistä kaloreistani tuli rasvoista ja n. 20% proteiineista. Hiilihydraateille ei jäänyt lähes ollenkaan tilaa. Tämä tarkoitti, että periaatteessa eläisin kolme viikkoa avokadolla, pähkinöillä, juustolla, kookosrasvalla, öljyisellä salaatilla ja lohella. Eikä ruuasta voi kuitenkaan valittaa. Se oli oikein maukasta. Sen sijaan treenaaminen oli aivan kamalaa. Rasvaruokavaliolla kroppa oli aivan täysin energiaton, vaikka periaatteessa saimme yhtä paljon energiaa kuin mitä kulutimme. Ensimmäisen kahden päivän aikana glykogeenivarastot lihaksissa tyhjenivät täysin ja kroppa ei vain kyennyt hyödyntämään rasvoja energianlähteenä samalla tavalla kuin hiilihydraatteja.  Varsinkin kovissa treeneissä tämän tunsi. Yleensä pystyn suhteellisen helposti kävelemään 5.30 min/km vauhtia. Ensimmäisellä viikolla en selviytynyt edes kilometrin vedoista sillä vauhdilla – puhumattakaan pitkistä lenkeistä. Pahinta oli se, että korkeahiilihydraattiryhmällä ja jaksotetulla hiilihydraattiryhmällä näytti menevän oikein leppoisasti. Mikä kuitenkin piristi ja sai hymyilemään, oli se, että ryhmässä oli pari maailman huippumieskävelijää, jotka eivät edes pysyneet minun perässä lenkeillä. Asiat olisivat siis voineet olla paljon huonomminkin. Arvostus hiilihydraatteja kohtaan kasvoi huimasti tutkimuksen aikana. Ilman niitä kenestäkään ei tule huippu-urheilijaa. Voin sanoa tämän täysin oman kokemukseni pohjalta. Jos joku väittää vastaan, niin pyydän koittamaan rasvaruokavaliota. Olen täysin varma, että mielipide muuttuu aika nopeasti.

Oma urheilu-urani perässä on suuri kysymysmerkki. Vaikka olen kymmenen kiloa painavampi kuin mitä olen saman pituisena ollut ja minulla on nykyään epäsäännöllisen säännöllisesti kuukautiset, luuntiheyteni on sellainen, ettei se enää koskaan tule olemaan sillä tasolla millä sen pitäisi. Periksi ei olla vielä antamassa ja nyt koitan tehdä asioita niin hyvin kuin vain pystyn ilman, että otan kumminkaan liikaa stressiä. Tilanne tietenkin harmittaa. Varsinkin kun on niin paljon uskomattoman hienoja ihmisiä tavannut urheilun kautta ja on vielä niin hirveästi asioita ja maita näkemättä, mutta onneksi elämässä on paljon kaikkea muutakin kuin pelkästään huippu-urheilu. Tämän takia olen kuitenkin halunnut puhua asiasta julkisesti, koska kyseinen asia on saanut aivan liian vähän huomiota. Olemme Suomessa todella paljon muita länsimaita jäljessä ja ongelmia ei ehkäistä kuten esimerkiksi Australiassa ja Amerikassa.

Uskon, että tiedolla voidaan tulevaisuudessa ehkäistä paljon nuorien urheilijoiden vaivoja. Kuitenkin jos olen itse rehellinen itselleni, en tiedä, olisinko itse tehnyt asioita toisin, vaikka minulle oltaisiin sanottu nuorempana, että olen 20-vuotiaana tällaisessa tilanteessa. Olin jääräpää, tiesin paremmin kuin muut ja mikään ei pysäyttäisi minua. Omalla kohdalla olen tarvinnut nämä vastoinkäymiset, jotta olen oppinut arvostamaan huippu-urheilua. Vähän ironista tietenkin, että mitä huonommassa jamassa olen ollut niin sitä enemmän olen halunnut urheilla. Olen kuitenkin kasvanut valtavasti ihmisenä ja tiedän, että vaikka tämä olisi nyt tässä, niin urheilu on antanut minulle enemmän kuin mitä se on ottanut ja enemmän kuin mitä olisin koskaan edes olettanut.

Olen Taikan kanssa samaa mieltä siitä, että tiedolla ja asioista ääneen puhumalla voidaan auttaa monia nykyisiä ja tulevia urheilijoita. Meitä molempia saa tulla vetämään hihasta, jos haluaa jutella asiasta. Valmentajia, vanhempia ja muita urheilijan tukijoukkoja haluaisin vielä muistuttaa siitä, että teillä on valtava merkitys siihen, miten urheilija suhtautuu esimerkiksi syömiseen ja harjoitteluun. Parhaimmillaan avoimella keskustelulla ja hyvillä esimerkeillä edellä kuvatut ongelmat on mahdollista välttää – pahimmillaan pienetkin huomautukset esimerkiksi urheilijan painosta voivat ajaa urheilijan vaikeaan syömishäiriökierteeseen. Taikalle vielä iso kiitos siitä, että olet rohkeasti puhumassa naisurheilijoiden puolesta!

Suunnattomalla innolla Joensuun Jukola-viikonlopussa

Kesän odotetuin viikonloppu on ollut jo hyvän aikaa takana päin. Vaikka kroppa on edelleen vähän väsynyt, on mieli innostunut ja onnellinen, joskin vähän haikea. Taasko pitää odottaa kokonainen vuosi seuraavaa Jukolaa?! Jukolan viesti on mielestäni ehdottomasti paras tapahtuma, joka Suomesta löytyy. Jos ei ole kokenut Jukolan yön taikaa, voi olla vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen lähtemään viikonlopuksi valvomaan pahimmassa tapauksessa kaatosateen keskelle mutaisille pelloille ja metsiin. Mutta kyseisiltä pelloilta ja metsistä löytyy niin paljon asioita, jotka viehättävät, että joka ikinen kesä Jukola kokoaa yhteen jopa 40 000 juoksijaa ja katsojaa.

Mikä Jukolasta sitten tekee niin erityisen? Siihen on todella monta syytä. Ihan ensimmäiseksi tietysti se, että suunnistus on hieno ja kiehtova kestävyyslaji. Kilpailun konsepti on myös ainutlaatuinen: ei ole kovin montaa kansainvälistä kisatapahtumaa, jossa maailman huiput ja tavalliset tallaajat voivat kisata samassa sarjassa. Vaikka lappu rinnassa mennään kovaa, ei Jukola silti tunnu samanlaiselta hampaat irvessä ja veren maku suussa -kiiruhtamiselta kuin moni muu urheilukilpailu, vaan myös kisan aikana suurtapahtuman tunnelmasta ehtii nauttia. Tai no, jos ei oikeasti kisan aikana niin ainakin heti sen jälkeen ja sitä ennen. Koska kaikki ovat mukana Jukolassa, on Jukola myös takuuvarma paikka tavata ystäviä ja tuttavia niin Suomesta kuin ulkomailta. Jukolan lähdön seuraaminen on unohtumaton kokemus. Kilpailun seuraaminen yön pimeinä tunteina on myös kiehtovaa. Ihan ensimmäisissä Jukolan viesteissäni minulle oli yllätys, että koko kisakeskus todella elää ympäri vuorokauden ja on ihan ok käydä vaikka shoppailemassa keskellä yötä. Myös telttasaunassa on oma viehätyksensä, varsinkin, kun sen jälkeen ei koskaan tiedä, tuleeko suihkusta haaleaa vai jääkylmää vettä. Ja kaikki ne spekulaatiot! Niiden avulla Jukolaviikonloppua saa helposti venytettyä myös seuraavalle viikolle. Olisiko sittenkin pitänyt mennä tuolta? Mitä ihmettä tein tuolla? Millainen maasto ensi vuonna on? Tänä vuonna kisaan oli erityisen kiva lähteä, sillä norjalainen ystäväni lensi Jukolan takia Suomeen jo torstaina ja saimme näin paljon aikaa päivittää kaikki uusimmat kuulumiset niin Espoossa, Joensuussa kuin pitkien automatkojen aikana.

Joensuussa juostu Venlojen viesti oli nimetty Suomi 100 Venlojen juhlaviestiksi, sillä Venlat juostiin nyt 40. kertaa. Myös minulla kyseessä oli jonkinlainen juhlavuosi, sillä juoksin nyt kymmenettä kertaa Venloissa sekä ensimmäistä kertaa Jukolassa. Venloissa joukkueeni oli jo tuttuun tapaan Suunnaton Into ja matkana avausosuus. Tulin joukkueeseen mukaan Kuopio-Jukolassa mammalomasijaiseksi, mutta nyt myös ”virallinen status” joukkueessa on saavutettu. Saatiin tänä vuonna myös ensimmäistä kertaa mukaan kaksi naisjoukkuetta Innosta, ja molemmat joukkueet rikkoivat heti aiempia ennätyksiämme. Hienoa! Jukolaan puolestaan lupauduin Teme Ski Teamin kakkosjoukkueeseen vitososuudelle. Hieman hirvitti lähteä juoksemaan saman viikonlopun aikana kahta suoritusta, mutta samalla ajatus tuntui kiehtovalta. Myös norjalaisen suunnistajakaverini mielestä olin aika cool, kun lähdin mukaan molempiin viesteihin.

IMG-20170617-WA0008

Olin tyytyväinen Venlojen suoritukseeni, vaikka tiedän, että parempiakin sijoja olisi ollut tarjolla. Jos en olisi hyytynyt täysin viimeisellä 500 metrillä, olisin tehnyt oman Venlojen sijoitusennätykseni. Rata ei ollut minulle kovinkaan suosiollinen, sillä aloitusosuudella juostiin melkein kilometri asfaltilla täysillä. En ole mikään juoksija ja tuntuikin, että porukkaa painoi ohi oikealta ja vasemmalta ennen K-pistettä. K-pisteeltä lähdettiinkin sitten suoraan pitkään ylämäkeen, joka tällä kunnolla tuntui loputtoman pitkältä. Viime viikon sairastelu ja alkutalven usean kuukauden treenitauko eivät todellakaan edesauttaneet etenemistä. Olin kuitenkin todella helpottunut huomatessani, että kevään katastrofaalisten kuntorastisuoritusten jälkeen Venlojen suunnistus oli kuitenkin suhteellisen järkevää. Omalla mittapuullani en juurikaan tehnyt pummeja, muutamia pieniä kiertoja toki. Radan keskivaiheilla helle teki tehtävänsä ja aloin voida pahoin ja palella ja tulihan siinä samassa myös kaaduttua. Noudatin kaverini neuvoa ”jos sun on pakko pannuttaa metsässä, niin älä sen murtuneen käden päälle kaadu” ja otin kaatumisen vastaan oikealla ranteella. Onneksi se oli sentään lujaa tekoa. Ilman juomarastia en olisi varmaankaan selvinnyt metsästä pois. Ihan loppuun saakka siitä ei kuitenkaan riittänyt virtaa, vaan viimeisen rastin ja maalin välillä romahdin sijoituksissa alas niin, että rytinä vaan kävi. Joka tapauksessa olin kisaan tyytyväinen ja sainpa jopa nostettua sykkeetkin korkeammalle kuin moneen vuoteen!

Jukolan osalta suunnistus oli kaukana nautinnosta. Jos Venloissa pahimmat virheet jäivät väliin, Jukolassa niitä tuli senkin edestä. Edeltävän päivän rasitus, huonosti nukuttu yö ja epämääräinen syöminen ja juominen takasivat sen, että maha oli kipeä jo ennen kisaa ja jokainen juoksuaskel sattui. Kun mahakipu lopulta hellitti, kramppasi reisi niin pahasti, että koko vasen jalka sanoutui irti juoksemisesta. Vaikka sekä suunnistus että juoksu ontuivat, onnistuin kuin ihmeen kaupalla kuitenkin nostamaan joukkueeni sijoitusta. Jotain hyvää sentään! Ja oli siellä metsässä välillä ihan hauskaakin, varsinkin, kun osa herrasmiehistä piti huolta siitä, ettei neiti ole hukassa ja ettei hän vaan liukastu kalliolla tai satuta itseään tiheikössä 😀

Metsässä kuultua: ”Mitäs herrat tuumii, missä me oikein ollaan? – eikun seis – mitäs herrat ja rouva tuumii, missä ihmeessä me oikein ollaan?”

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tyytyväinen siitä, että osallistuin vihdoin molempiin viesteihin. Vaikka Jukolan maalissa mietin, etten tee tätä enää ikinä, ei se varmasti mahdottomuus olisi uudelleenkaan. Silloin vaan voisi pitää huolta siitä, että muistaisi oikeasti syödä ja juoda kunnolla Venlojen jälkeen ja koittaisi oikeasti myös nukkua yöllä.

Jukolasta jää harvemmin mitään negatiivista sanottavaa (paitsi viime vuoden katastrofaalinen sää!), mutta muutamia kehityskohtia tämän vuoden kisoissa kyllä oli. Välimatkat olivat kohtuuttoman pitkiä – meiltä meinasi esimerkiksi viestinviejä myöhästyä lähdöstä, kun parkista olikin ilmoitetun 3,5 km sijaan yli 5 km kisakeskukseen. Teltoille oli myös sen verran pitkä matka, että oli kurjaa, kun kisakeskuksen kuulutukset eivät kuuluneet teltoille. Osa tunnelmasta jäi näin kokematta. Lähtöpaikan näyttötaulut olivat myös tyhmä uudistus ja toivottavasti tulevissa Jukoloissa palataan normaaliin systeemiin. Yritäpä saada näyttötaulusta jotain selvää, kun aurinko paistaa suoraan siihen. Muuten tapahtuma onnistui mainiosti ja siitä jäi paljon hyviä muistoja.

Ensi vuonna sitten Lahteen! Sitä ennen lupaan a) juosta enemmän ja b) juosta kovempaa. Josko näillä eväillä suunnistaminen olisi asteen verran nautinnollisempaa – ja ehkä sitä Jukolaakin voisi kovempikuntoisena harkita uudestaan… 🙂

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑