Pääsin viime viikolla Vuokattiin valmentamaan valtakunnalliselle Hopeasompaleirille. Tällaisia leirejä ei ollut olemassa, kun olin nuorempi, mutta olin kuullut niistä paljon hyvää, sillä moni valmennettavistani on osallistunut kyseisille leireille. Siksi olikin mukavaa päästä mukaan näkemään, minkälaisia ne oikeasti ovat. Hienoa oli myös se, että uuden ryhmän valmentaminen toi itsellekin  uudenlaisia kokemuksia ja ajatuksia valmentamisesta. Kokonaisuudessaan leiri oli mielestäni onnistunut ja urheilijat sekä valmentajat innostuneita.

Valtakunnallisilla Hopeasompaleireillä on tyttöjä ja poikia kolmesta ikäluokasta, jotka tänä vuonna ovat 03, 02 ja 01. Leireille kutsutaan edellistalven Hopeasompa- tai KLL-tulosten perusteella ikäluokkiensa parhaimpia hiihtäjiä. Leirejä on kolme kappaletta: keväällä Pajulahdessa, kesällä Vuokatissa ja talvella Rovaniemellä. Ryhmissä on koosta riippuen 1-2 valmentajaa. 03-syntyneiden ryhmät olivat Vuokatissa kaikista suurimpia, sillä sekä tyttöjen että poikien ryhmissä oli noin 20 urheilijaa molemmissa. Itse olin leirillä 03-tyttöjen ryhmän toisena valmentajana.

Ennen leiriä en edes muistanut, kuinka erilaista on valmentaa nuoria tyttöjä verrattuna omaan sekaryhmääni, jossa suurin osa urheilijoista hiihtää 18-sarjassa. Suurimpana yllätyksenä tuli se, kuinka hiljaisia he alkuun olivat. Onneksi muutaman harjoituksen jälkeen myös harjoituksissa alkoi kuulua jutustelua. Valmentajan on nimittäin hankalaa tietää, mennäänkö PK-lenkillä liian kovaa, jos urheilijat eivät vaihda sanaakaan – johtuuko se vauhdista vai ujoudesta. Tätä ei yhtään helpota se, jos saa vastaukseksi kysymykseen ”Onko vauhti sopiva?” aina vaan ”ihan hyvä”. No, kai se sitten on ihan hyvä. Viimeisissä harjoituksissa vauhdin kontrollointi oli tämän suhteen paljon helpompaa, sillä verryttelyjen aikana kaikki olivat äänessä. Yllätyin myös siitä, kuinka väsynyt olin palatessani leiriltä kotiin. En niinkään lihaksista, sillä viimeisen päivän sauvarinnettä lukuun ottamatta omat sykkeet sai harjoituksissa pidettyä kohtuullisen matalina. Sen sijaan henkisesti olin niin poikki, että kun pitkän ajomatkan jälkeen pääsin kotiin, piti hetki maata eteisen lattialla X-asennossa ja vetää syvään henkeä. Tästä syytän tiivistä leiriohjelmaa (aamulenkit klo 7.15, iltapalat klo 21 ja välissä koko ajan menoa) sekä sitä, että näin nuorista ja minulle etukäteen vieraista urheilijoista tulee huolehdittua tavallistakin enemmän (valmentajan roolin lisäksi leirillä sai toimia mm. uimavalvojana, yövahtina ja ensiapuhenkilökuntana). Nyt arvostan entistäkin enemmän sitä, että omat urheilijani ovat sen verran vanhoja, että heidän peräänsä ei tarvitse katsoa öisin. Jos joku silloin riehuu, se on ihan oma ja tiedostettu valinta.

Harjoituksellisesti Vuokatin leiri oli tehokas, ja viimeisen päivän aamulenkillä moni valittelikin väsymystä. Tehokkaimpia harjoituksia olivat 3000 m testijuoksu, suoharjoitus ja sauvarinne. Näiden välissä tehtiin mm. yksi pidempi jalkalenkki sekä rullahiihtotreenejä perinteisellä ja vapaalla. Valmentajana olin äärimmäisen tyytyväinen siitä, kuinka paljon nuoret kehittyivät tekniikkatreenien aikana. Ensimmäisessä harjoituksessa harva uskalsi kunnolla tehdä painonsiirtoja, käsien liikeradat olivat hyvin suppeita ja hiihtoasento oli jäykkä ja suora. Loppuvaiheessa näytti siltä, kun tytöt olisivat vaihtuneet toisiin leirin aikana! Leirin lopussa moni kertoikin, että oppi leirillä tekniikkaa. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että emme juurikaan tehneet perinteisiä tekniikkatreenejä (”hiihdä nyt vuorohiihtoa ja minä katson, mitä siinä pitäisi korjata”), vaan suurin osa tekniikasta tehtiin erilaisten taitoharjoitteiden (sauvoittahiihto, temppu- ja taitoradat, erilaisilla rytmeillä hiihto) kautta. Tällaisia taito-osioita suosittelen kaikenikäisille rullahiihtoharjoitusten yhteyteen. Vaikka leiri oli teholtaan kova, se ei kuitenkaan tuntunut tyttöjä haittaavan, sillä kysyessämme heiltä leirin parasta harjoitusta moni valitsi vastauksekseen 3000 m juoksun tai suotreenin. Kunpa muillakin 13-vuotiailla olisi yhtä hyvä asenne urheilua kohtaan! Oma valintani leirin parhaasta harjoituksesta oli myös suoharjoitus. Perusteluna tähän on se, että suolla ei kovin usein tule tehtyä harjoituksia, siellä sai helposti tehtyä kovemman harjoituksen, mutta samalla lihakset tuntuivat palautuvan, viestit ja jalkapallo suolla paransivat ryhmän yhteishenkeä – ja olihan se mukavaa suon jälkeen juosta suoraan järveen kaikki vaatteet päällä.

Leiri päättyi sunnuntaina palautteenantotilaisuuteen. Totta kai olin innoissani siitä, kun osassa papereista valmentajille annettiin arvosanoiksi esimerkiksi ”mahtavaa 5/5”. Yhtälailla suun veti hymyyn pari paperia, joihin 13-vuotiaat tytöt olivat napakasti kirjoittaneet, että ”Hyvä, mutta aina on jotain parannettavaa”. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia valmennushaasteita.

Mainokset