Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Leirit

Plan b:t käyttöön

Tekevälle sattuu ja suunnitelmat muuttuvat. Niin pienissä kuin suurissa asioissa. Positiivinen asenne on kuitenkin se, joka ratkaisee, tuleeko suunnitelmien muutosten aiheuttamista ongelmista pieniä vai suuria.

Syyskuun alkupuolella päätin, että seuraava blogitekstini koskisi 30 eri urheilulajin kokeilemista syys-lokakuun aikana. Sain idean amerikkalaiselta ystävältäni, joka laati hyvissä ajoin ennen 30 ikävuoden rajapyykkiä 30-kohtaisen listan erilaisista haasteista, jotka hän haluaisi toteuttaa, kun ikänumero alkaa vielä kakkosella. Erällä syyskuisella juoksulenkillä hänen listansa yhtäkkiä pompahti jostain päähäni ja mietin, että olisipa ollut hauskaa toteuttaa tuollainen itsekin. Aina puhun siitä, että urheilijan pitää harjoitella monipuolisesti – miksen siis itsekin olisi monipuolisempi?

Ensin piti miettiä, keksinkö edes 30 eri urheilulajia. Helposti. Lajikokeilu olisikin siis täysin toteutettavissa – tosin mäkihypyt, formulat ja koskenlaskut ehkä pitäisi korvata tylsemmillä vaihtoehdoilla 😀 Mutta ehkä tämä olisi sauma, jolloin vihdoin pääsisin kokeilemaan myös lajeja, joista olen haaveillut pitkään. Esimerkiksi ampumahiihtoa. En kuitenkaan uskaltanut hehkuttaa haasteesta kovaan ääneen muille kuin perheelleni, koska olisi noloa viimeisenä iltana todeta, että listalta puuttuu vielä puolet lajeista…

20180907_195542
Syyskuisella soutulenkillä

Ehkä oli hyvä, että pidin suuni kiinni. Ehdin 7.9. jälkeen kerätä kasaan juoksun, soudun, pyöräilyn, molempien tyylien rullahiihdon, sauvakävelyn, kuntosalin, uinnin, vesijuoksun ja jopa pesäpallon, kunnes syyskuun puolivälissä selkä tuli niin kipeäksi, että kevytkään liikkuminen ei onnistunut. Magneettikuva paljasti selästä ison välilevyn pullistuman. Tämän syksyn urheilut olivat tässä.

 

Selkä aloitti oireilun elokuussa pitkällä automatkalla Vuokattiin. Se kuitenkin toimi normaalisti syyskuun yläkoululeiriin saakka, jolloin se sanoi itsensä irti käytöstä. Jo leirillä osasin pelätä, mistä on kyse – tämä kun ei ole ensimmäinen välilevyongelma.

Vanhasta muistista tiedän, että paluu monoihin ja lenkkareihin on hidas, mutta toteutettavissa. Se vaatii kompromisseja, kivunsietokykyä, pitkää lepoa sekä kuntoutusta, mutta ennen kaikkea positiivista asennetta. Vesijuoksu ja kevyt kävely tulevat tutuiksi. Vaikka ne eivät tuota lähellekään sitä määrää endorfiineja kuin urheilu normaalisti, ovat ne kuinkin jotain muuta kuin neljän seinän sisällä olemista.

Entistä harmillisemman tilanteesta kuitenkin teki se, että vesijuoksualtaat olivat syyskuun aikana jo tulleet tutuiksi pikkuveljen seurassa. Juuri ennen oman selän hajoamista oli pikkuveljelläni ongelmia selän kanssa. Kesken tasatyöntötreenin selkä sanoi poks, ja mies liikkui pari viikkoa kuin rautakanki. Lihasperäinen vaiva kuitenkin parani muutaman viikon levolla ja korvaavalla treenillä ja nyt on onneksi palattu jo normaalin treenin pariin.

Ensimmäiset pari viikkoa selän kipeytymisen jälkeen olin melko syvässä alakulossa, eikä mikään muu kuin nukkuminen oikein kiinnostanut. Sitten hiljalleen sain vähän vähentää lääkemäärää ja samalla mielikin parani. Kivulla ja vahvoilla kipulääkkeillä on yllättävän suuri vaikutus siihen, miten ympäröivään maailmaan suhtautuu. Vaikka kipu itsessään ei ole muuttunut viime aikoina juuri miksikään, auttaa positiivinen asenne paljon.

20181020_172711
Voittajafiilis 20 min kävelylenkin jälkeen…

Tänään riemuitsin siitä, kun sain sukat melkein normaalisti jalkaan. Viikonloppuna olin todella onnellinen 20 minuutin kävelylenkistä ilman kipuja. Vaikka sen jälkeen kivut palasivat kahta kauheampina, on kuitenkin toivoa, että ne jossain vaiheessa hellittävät.

Työt ovat syksyn aikana edenneet normaalisti ja treenitkin jotenkuten, tai apuvalmentajien avulla. Yksi isoimmista haasteista oli se, miten pystyn valmentamaan Vuokatin syysleirillä. Fysioterapeutilta, ystävältä ja valmentajakollegoilta tuli vahva kehotus jäädä leirin ajaksi kotiin. Moni tuttu kuitenkin näytti vihreää valoa, tosin sillä ehdolla, että leirille on mentävä lentäen, sillä automatka on tässä tapauksessa aivan liian pitkä. Kun äitikin oli sitä mieltä, että henkisesti on tärkeää, että lähden leirille, päätin sinne lähteä. Päätös oli oikea. Myös kipeällä selällä pystyy suunnittelemaan treenit ja olemaan treenien ulkopuolisella ajalla entistäkin enemmän läsnä urheilijoille, kun ei ole itse ihan urheilun väsyttämä.

Leiri onnistui mainiosti. Kiitos siitä meidän mahtaville ja ymmärtäväisille urheilijoille sekä kaikille apuvalmentajille! Viimeistään nyt opin, että asenne ratkaisee todella paljon. Jos luottaa siihen, että asiat menevät hyvin, ei pyri täydellisyyteen ja toisaalta luottaa ympärillä olevaan tukiverkostoon, on asioilla lopulta tapana järjestyä. Loppupeleissä en tiedä, olisiko leiri välttämättä henkisesti ollut itselleni näin hyvä kokemus, jos olisin päässyt sinne ihan terveenä.

20181017_130523.jpg
Meidän tiimillä Vuokatissa

Kaikessa on siis jotain hyvää. Myös siinä, että suunnitelmat välillä muuttuvat. Oppiipahan ainakin arvostamaan tavallista, tervettä arkea entistäkin enemmän. Ja läheisiä. Kuinka ihana hetki oli esimerkiksi kuukausi sitten, kun selkä oli niin kipeä, etten jaksanut tehdä mitään. Pikkuveli ilmestyi silloin oveni taakse mukanaan lempijäätelöäni ja muutenkin täydennystä jääkaappiin ❤ Myös muiden valmennettavieni kanssa olen viime aikoina käynyt ulkona syömässä, kun yhteinen treenaaminen ei ole onnistunut. Nämä hetket merkitsevät paljon.

Hymyillen kohti kivuttomampaa huomista. Ja hetkeä, jolloin ikänumero alkaa kolmosella. Ehkä toteutan lajihaasteen ensi kesänä. Mutta sitä ennen haluan jo kokeilla ampumahiihtoa. Heti, kun selkä siihen antaa luvan.

20181021_184225-e1540390270980.jpg
Määrätietoisesti eteenpäin. Jo kohta 30 vuoden ajan.

Näkemiin 2017 – onnettomuuksien ja onnellisten leirien vuosi

Tässä vaiheessa vuotta kuuluisi varmaan hehkuttaa, kuinka mahtavan upea mennyt vuosi oli. Sitä en aio tehdä. Vuosi 2017 oli ehdottomasti tähänastisen elämäni kiireisin, kuluttavin ja stressaavin vuosi. Oma loukkaantuminen, urheilijoiden loukkaantumisia, suruja ja huolia, liikaa töitä ja opintoja, liian vähän unta. Totta kai kuluneeseen vuoteen mahtui myös lukuisia ilon hetkiä. Päällimmäisenä jäivät mieleen hienot ulkomaan reissut, uudet valmennuskokemukset, ensimmäinen tieteellinen julkaisu, mutta myös tavalliset arki-illat ystävien kanssa. Kaikista parhaimmat muistot jäivät kuitenkin leireistä. Syksyn ja alkutalven hiihtoleirien ansiosta pään jaksoi pitää pinnalla myös valtavan stressin ja ahdistuksen keskellä. Vaikka leirit vaativat valmentajalta paljon aikaa ja energiaa, on vaikea sanoin kuvailla, kuinka paljon niistä myös saa voimaa. Varsinkin, kun saa valmentaa ihan parhaita urheilijoita.

Tässä kuvitettu katsaus siihen, mitä minulle jäi parhaiten mieleen menneestä vuodesta. Ketään tuskin yllättää, että iso osa muistoista liittyy jollain tavalla valmennukseen tai urheiluun.

Vuosi alkoi hyvissä merkeissä – kunnon talvikelissä ja hyvässä seurassa III-tason valmentajakoulutuksessa. Äkkiä hymy hyytyi ja vaihtui kipuun ja kyyneliin. Tuli perjantai 13. päivä ja olkapäämurtuma. Omat urheilut piti hetkeksi unohtaa, vaatteiden pukemisesta, syömisestä ja paikasta toiseen siirtymisestä tuli vaikeaa, hiusten laittamisesta ponnarille mahdotonta, töistä ja treeneistä selvisi kipulääkkeiden avulla.

IMG_20170115_165457_285

 

Äänekosken Nuorten SM-kisoista jäi vähän muistikuvia, Norjan PM-kisoissa ajatus jo sentään pelasi ja niistä sai hienon arvokisakokemuksen. Hienoa, että Suomi myös pärjäsi kisoissa hyvin.

 

IMG_20170129_130113_182

Alkutalven parhaat muistot liittyvät Italian reissuun, jossa alun perin oli tarkoitus hiihtää Toblach-Cortina-kisa. Se jäi kuitenkin väliin, mutta reissusta tuli silti hieno ja ikimuistoinen. Aurinkoa, vuorimaisemia, hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja ulkoilua – yllättävän hyvin siitäkin selvisi hajonnella kädellä.

Hyviä muistoja jäi myös Hopeasommista – koko seura saavutti kisoissa paljon onnistumisia. Ja totta kai Lahden kisatkin olivat ikimuistoinen kokemus. Kotikisoja saisi olla useamminkin!

img_pqaf6r

Maaliskuussa käden sai vihdoin takaisin käyttöön ja työntekokin hiljalleen helpottui. Kuukauden ehdoton tähtihetki osui Rovaniemen Nuorten SM-kisoihin. Rebecan SM-kulta ja muidenkin valmennettavien onnistumiset! Kaikki talven murheet pyyhkiytyivät hetkessä pois.

Huhtikuussa oli paljon aihetta hymyyn. Pitkästä aikaa pääsin itsekin kunnolla urheilemaan, mikä tuntui hyvältä passiivisen alkutalven jälkeen. Nautin lumesta ja auringosta niin perheen kanssa Ylläksellä kuin kaverin luona Rukalla.

IMG-20170414-WA0017

IMG_20170426_075549_040

Ja tulihan huhtikuussa myös ahkeroitua keittiössä ja leivottua mitalikakut kaikille seuran SM-mitalisteille.

DSC_0377_3

Toukokuu oli ensimakua sille, mitä myöhemmin syksyllä oli tiedossa… Töiden ja opintojen määrä kasvoi järjettömäksi, ja niitä tuli huomaamatta tehtyä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kun uusi harjoituskausi oli vasta alussa, oli helppo haalia liikaa muuta tehtävää, mikä kostautui jatkuvana kiireenä ja stressinä. Töitä oli ympäri Suomea, mikä ei ainakaan vähentänyt kiirettä ja reissaamista. Kovan työpuristuksen lomassa oli kuitenkin ihanaa hieman käydä hiihtämässä ja valmentamassa Norjassa.

Kesäkuussa tiivis työnteko jatkui, mutta sen vastapainona oli onneksi paljon kaikkea muutakin mukavaa. Ensin tuli Jukola ja sitten Hopeasompaleiri. Talven valmennusuurastukset palkittiin valinnalla Etelä-Suomen vuoden hiihtohenkilöksi.

 

IMG_20170630_155353_977

Pian Vuokatin leirin jälkeen iski iso valmennuksellinen takaisku – Rebecan polvi murtui. Polvikipu varjosti myös omaa kesää. Siitä huolimatta kesäloman kohokohdasta, eli Norjan vaelluksesta muutamin reittimuutoksin, urheiluteipin, särkylääkkeiden, kävelysauvojen ja totta kai rakkaan ystävän tuella selvittiin pääasiassa hyvin muistoin.

Loma oli hyvä lopettaa Pajulahti-Vierumäen ensimmäiseen maastohiihtäjien yläkoululeiriin. Jo ensimmäisellä leirillä huomasi, että nyt on valmennettavana hyvä ja motivoitunut porukka. Myöhemmillä leireillä ryhmähenki tiivistyi entisestään.

Pian tämän jälkeen alkoikin sitten katastrofaalinen syksy. Luulin, että pahin kiire kestää vaan syyskuun, mutta olin todella väärässä. Kiire ja stressi nousivat sellaiselle tasolle, jolla ne eivät koskaan ennen ole olleet. Oli väitöskirjaan liittyviä töitä ja deadlineja, opintoja parissa eri yliopistossa, kaksi opetettavaa kurssia yliopistolla, valmennusta, viikonlopputöitä ja ravitsemukseen liittyviä töitä ympäri Etelä-Suomea. Kiire kasaantui syksyn edetessä koko ajan vain pahemmaksi. Marraskuussa työpäivät venyivät usein 14-tuntisiksi, ja kotiin tullessa piti valita, pesenkö hampaat vai syönkö iltapalan – molempiin ei riittänyt energia. Lähes kaikki tekeminen oli kuitenkin antoisaa ja mielenkiintoista, sitä vaan kertyi ihan liikaa yhdelle ihmiselle. Vaikka syksy olikin varsinainen selviytymistaistelu, oli sitä rytmittämässä myös mukavia asioita, joiden avulla kiireen hetkeksi unohti.

Syyskuussa kävin lataamassa akkuja kavereiden luona Norjassa, lokakuussa oli yläkoululeiri, EHS:n syysleiri ja Robinin keikka 😊 Ja ainiin, ensimmäinen tieteellinen artikkeli julkaistiin, sekä allekirjoitin tähänastisen elämäni pisimmän työsopimuksen. Sen turvin jatko-opiskelu on toivottavasti tulevaisuudessa hieman vähemmän stressaavaa.

Syksyn leirit onnistuivat loistavasti ja olivat positiivinen kokemus niin valmentajille kuin urheilijoille. Pajulahti ja Vuokatti toimivat leiripaikkoina mainiosti ja saimme molemmilla leireillä aikaan hyvää harjoittelua motivoituneella porukalla. Pajulahden yläkoululeirillä keskityimme laadukkaaseen syysharjoitteluun ja hyödynsimme viimeiset hetket rullahiihdon taito- ja tekniikkaharjoitteluun; EHS:n Vuokatin leirillä puolestaan haimme jo lumituntumaa sekä hyödynsimme Vuokatin hienoja maastoja.

IMG_20171005_213105_204

IMG_20171018_135140_031

Marraskuun lopussa alkoi kolmen leirin leiriputki, jonka ansiosta syksystä jäi lopulta myös hyvin positiivisia muistoja. Leiriputki käynnistyi Rovaniemen valtakunnalliselta Hopeasompaleiriltä. Valitettavasti pääsin itse mukaan leirille vasta hieman myöhässä, mutta onneksi iso osa urheilijoista ja valmentajista oli tuttuja, joten mukaan pääsi helposti vielä tässäkin vaiheessa. Ja syytä olikin päästä – roolinani oli nimittäin toimia koko leirin rehtorina. Tehtäväni oli huolehtia, että kaikissa ryhmissä treenit sujuvat hyvin ja yhteistyö III-tason valmentajakoulutuksen valmentajien kanssa toimii hyvin. Pääsinpä nopeus-/sprinttitreenissä myös kirittämään tyttöjä, jotta saatiin riittävän isot ryhmät ryhmähiihtoa varten. Juuri ja juuri pysyin vielä itsekin mukana 😀 Kyseinen sähäkkä harjoitus nousi monen lempiharjoitukseksi koko leirillä. Leirikisa oli myös yksi suosikkiharjoituksista. Se toteutettiin joukkuekisana siten, että jokainen sai hiihtää taito-osuuksia sisältävän sprinttiradan pariin otteeseen. Kisasta tuli tiukka ja aikasakkojakin jouduttiin antamaan.

DSC_0286
Tällä kisaorganisaatiolla mielellään järjestäisin kisoja jatkossakin! Meillä oli hauskaa ja homma toimi – se toivottavasti välittyi urheilijoihinkin

Heti yläkoululeirin perään oli vuorossa EHS:n lumileiri Rovaniemellä. Lumileiristä päällimmäiseksi tunteeksi jäi onnellisuus ja ylpeys – kuinka hienoa onkaan valmentaa 16 urheilijan ryhmää, jossa ryhmähenki ja tekemisen into ovat käsittämättömän hyvällä tasolla. Koko seuran puolesta sai leirillä myös olla ylpeä – kuinka monelta muulta seuralta lumileirille lähtee yli 100-henkinen joukko! Leiriläisten isosta määrästä johtuen leiripaikaksi valikoitui täksi vuodeksi Rovaniemen urheiluopisto, jonne mahduimme Pohjois-Lapin hotelleja paremmin. Paikka osoittautui mitä parhaimmaksi ja laadukkaita treenejä saatiin tehtyä siitä huolimatta, että välillä oli paljon pakkasta, välillä taas satoi paljon lunta ja välillä oltiin lähes plussakeleissä.

IMG_20171206_214624_764
100-vuotiaan Suomen juhlistamista niin ladulla kuin juhlaillallisella

Kauden kolmas yläkoululeiritys viimeisteli syksyn loistavan leiriputken. Leirin teemana oli tällä kertaa kisakausi. Koska muilla samaan aikaan leireilevillä lajeilla leiri ajoittui harjoituskaudelle, päätimme vetää hiihtäjien leirin ihan vaan omana pikkuporukkanamme. Näin pääsimme räätälöimään harjoitusten ja luentojen sisällöt ja aikataulut juuri sellaisiksi kuin itse halusimme. Sanoin on vaikea selittää, kuinka hieno ryhmähenki urheilijoilla oli niin yläkoululeireillä kuin EHS:n leireillä ja kuinka paljon se tuo lisämotivaatiota niin valmentajille kuin urheilijoille. Ketään ei jätetä yksin, ruokailuissa ollaan kaikki samassa pöydässä, kavereita tsempataan ja autetaan. Tai tilataan viimeiseksi illaksi jättipitsat ja syödään ne porukalla, kuten lumileirillä. Tai mennään koko porukalla kylpylään tai leivotaan yhdessä joulutorttuja, kuten yläkoululeirillä. Yläkoululeirillä urheilijat totesivat, että tuntuu siltä, kuin olisimme lomalla ihan parhaan suurperheen kanssa. En voinut kuin olla onnellinen näistä ”tyttäristämme ja pojistamme”.

IMG_20171219_182537_112
”Maailman paras suurperhe” Vierumäellä

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikki ystävät, valmentajakollegat, urheilijat, perhe ja työkaverit! Onnellista ja sopivan kiireistä uutta vuotta 2018!

 

 

 

Pajulahti-Vierumäen yläkoululeiritys käyntiin

Kunpa yläkoululeirityksiä olisi ollut silloinkin, kun olin yläasteella! Näin ajattelin silloin, kun ensimmäisen kerran kuulin yläkoululeirityksistä ja entistä enemmän näin ajattelen nyt, kun olen ollut toiminnassa mukana. Jo ensimmäisen leirin perusteella yläkoululeirityksen leirit voittavat monipuolisella sisällöllään ja toteutuksellaan mennen tullen kaikki ne leirit, joita minulle oli aikoinaan tarjolla yläasteikäisenä. Itse olen nyt yläkoululeirityksessä mukana Hiihtoliiton lajivalmentajana. Tarkoituksena on käynnistää Pajulahden ja Vierumäen yhteinen leiritys maastohiihtäjille. Monissa muissa lajeissa yläkoululeiritystä kyseisillä urheiluopistoilla onkin jo ollut. Yläkoululeirityksen periaatteet ovat samat kaikissa lajeissa, joten tämän tekstin voivat hyvin lukea myös muiden lajien parissa toimivat.

Mikä ihmeen yläkoululeiritys?

Yläkoululeiritystä järjestetään tavoitteellisesti urheileville nuorille urheiluopistoilla yhteistyössä urheiluakatemioiden, lajiliittojen ja seurojen kanssa. Toimintaa koordinoi Suomen Olympiakomitean Urheiluakatemiaohjelma. Painopisteenä leirityksissä ovat koulu ja opiskelu, urheilijana kehittyminen ja tätä tukevien elämäntaitojen oppiminen. Leirityksen tarkoituksena onkin tukea nuorta urheilun ja koulun yhdistämisessä sekä edistää nuoren kasvua tavoitteelliseksi urheilijaksi. Hiihdossa yläkoululeirityksiä on jo aiemmin järjestetty pohjoisessa, mutta tällä kaudella myös etelän urheiluopistoja saatiin toimintaan mukaan. Tämä on tärkeää, sillä iso osa Suomen hiihtäjistä asuu Vuokatti-Rovaniemi-akselin eteläpuolella. Kaikkiaan maastohiihtäjien yläkoululeirityksistä vastaa nyt viisi urheiluopistoa: Vuokatti, Rovaniemi, Vöyri, Jämi-Varala sekä Pajulahti-Vierumäki.

Pajulahden ja Vierumäen yhteinen maastohiihdon yläkoululeiritys käynnistettiin siis tällä kaudella, koska leiritystarjontaa haluttiin saada myös etelään. Leireistä kaksi ensimmäistä (elo- ja lokakuu) pidetään Pajulahdessa ja kaksi jälkimmäistä (joulu- ja tammikuu) Vierumäellä. Vierumäellä on tykkilumilatu, joka mahdollistaa hiihtoharjoittelun leirillä myös siinä tapauksessa, jos tulevakin talvi on huono. Ensimmäinen Pajulahden leireistä osui kesälomalle, joten yksi yläkoululeirityksen oleellisista osasista, nimittäin koulunkäynti, jäi ohjelmasta pois. Jatkossa koulunkäyntiä sisällytetään ohjelmaan noin kolme tuntia päivässä. Koulunkäynti on ohjattua ja oman koulun tehtävät suoritetaan sen aikana läksyperiaatteella. Tarvittaessa myös kokeet voi tehdä leirin aikana. Näin ollen koulusta ei leirin takia jää jälkeen. Eli toisin kuin esimerkiksi seuran leireillä, läksyt tulevat yläkoululeirityksessä oikeasti tehtyä, kun niille on varattu aikaa – muutenkin kuin kotimatkalle ja viimeiseen iltaan…

Ensimmäisellä leirillä päivän ohjelma noudatteli pitkälti seuraavaa kaavaa. Myös jatkossa laadukkaalle treenaamiselle ja uusien elämäntaitojen oppimiselle tulee jäämään paljon aikaa. Ainoa, mistä vähän joudutaan tinkimään, on ylimääräinen vapaa-aika aamu- ja iltapäivällä. 🙂

Aamureippailu (esim. juoksu + kuminauhajumppa)

Aamupala

Lajiharjoitus (esim. rullahiihto, taito)

Lounas

Elämäntaitoluento (esim. ravinto)

Ominaisuusharjoitus (esim. nopeus)

Päivällinen

Lajiharjoitus/kehonhuolto (esim. koordinaatiot ja jalkapallo + venyttely)

Iltapala

Pajulahden maastot ja olosuhteet sekä innostuneet leiriläiset ja valmentajat mahdollistivat sen, että leiri onnistui mainiosti. Meitä oli leirillä suhteellisen pieni porukka, mutta se takasi sen, että jokainen sai leirillä paljon myös henkilökohtaista palautetta. Pienen ryhmän etuja oli myös se, että kaikki oppivat nopeasti tuntemaan toisensa. Jatkossa ominaisuusharjoituksissa (nopeus, voima, taito, kestävyys) sekä luennoilla urheilijoiden määrä kasvaa huomattavasti, sillä näihin tulevat myös mukaan kaikki muut yläkoululeiriläiset. Näin ollen kavereiden saaminen lajirajojen ulkopuolelta ja uusien taitojen oppiminen muiden lajien parista onnistuu jatkossa helposti. Lajiharjoituksissa pysytään kuitenkin omassa porukassa – se voi olla parasta kaikkien turvallisuuden kannalta, varsinkin, kun meillä on seuraavalla leirillä tiukka teho- ja rullahiihtopainotus.

Jo kuluneella leirillä yksi leirin selkeästä erosta moniin muihin hiihtoleireihin nähden oli se, kuinka paljon erilaisia ominaisuusharjoituksia leirillä painotettiin. Pajulahden ammattilaiset vetivät nämä treenit (esim. painonnostotekniikoita, aitakoordinaatioita, melontaa jne.), sillä heillä oli tähän valtavasti omaa osaamista. Me hiihtovalmentajat (allekirjoittanut sekä Juha-Matti Mikkolainen) keskityimme tekniikan katsomiseen, apuvalmentamiseen ja samalla uuden oppimiseen. Uskon, että jokainen leiriläinen sai leiriltä paljon uusia vinkkejä omaan harjoitteluunsa, niin ominaisuustreeneistä kuin varsinaisista lajiharjoituksista. Oheisesta videosta löytyy tiivistetysti tunnelmapaloja leiriltä.

Seuraavan kerran jatketaan monipuolisen syysharjoittelun ja sekä rullahiihtoteeman parissa lokakuun alussa Pajulahdessa. Vaikka leiritys on jo alkanut, saa sinne vielä hakea mukaan seuraaville kolmelle leirille. Tässä tapauksessa ota elokuun loppuun mennessä yhteyttä minuun! Täältä löytyy myös vielä lisätietoja leirityksestä:

http://pajulahti.com/valmennuskeskus/ylakoululeiritys/maastohiihto/

Kohti kesää sukset jalassa

Norjalaisten kavereideni mielestä täytyy olla umpihullu, kun pakkaa Suomessa auton täyteen suksia, treenivaatteita ja ruokaa, ajaa auton laivaan ja seuraavana päivänä ajaa Ruotsin halki Norjan vuorille. Hullua tai ei, Norjan kesäleiri on perinne monille suomalaisille hiihtäjille. Itse olen ollut mukana leirillä hiihtäjänä 2006 ja 2007 sekä sittemmin valmentajana tasan kymmenen vuotta edellisten leirien jälkeen. Viime vuoden leiri onnistui niin loistavasti, että silloin päätettiin Miikan ja Matiaksen kanssa, että näistä Norjan reissuista tulee perinne myös meidän ”Team MH:lle”. Tänä vuonna ilmassa oli tosin suuri uhka siitä, että Norjan vuoriston sijaan poikien maisemina olisi suomalaista valtion metsää – onneksi armeijasta heltisi kuitenkin urheilulomaa ja matkaan päästiin, joskin lyhyemmäksi aikaa kuin viime vuonna.

DSC_0054

Leirille lähti lähes sama Teme Ski Teamin/Team EHS:n/maajoukkuehiihtäjistä koostuva treeniporukka (Antti, Valtteri, Laura, Maija ja Lari) kuin viimekin vuonna, joten pojat pääsivät treenaamaan takuulla kovassa seurassa. Teemu vastasi leirin päävalmentajan roolista. Samaan aikaan leireilemässä oli myös muita suomalaisia kovan tason hiihtäjiä sekä Norjan maajoukkueet ja Ruotsin naisten maajoukkue. Hyvistä peeseistä ei siis ollut pulaa 😉 Meille kokonaisia treenipäiviä kertyi viisi – muut matkustavat leiriltä kotiin torstaina, kun meidän kotimatkamme käynnistyi jo sunnuntaina.

Ensimmäinen takapakki leirillä osui jo menomatkalle, kun Matias sairastui. Kuume hellitti vasta loppuleiristä niin, että ainoastaan viimeisenä treenipäivänä pääsimme kaikki yhdessä hiihtämään. Leirin toinen takapakki tai oikeammin iso virhe tapahtui perjantain hiihtolenkillä. Lenkille lähtiessä keli ei ollut erityisen aurinkoinen, joten aurinkorasva jäi autoon. Arvatenkin aurinko ilmestyi jossain vaiheessa kirkastamaan pitkää PK-lenkkiä ja tämän seurauksena naama näyttää siltä, että tätä tekstiä kirjoittaessani pohdin kuumeisesti, pitäisikö tiistaina palata töihin pussi päässä vai pipo silmillä. Kaikkien talven takapakkien jälkeen ilahduttavaa oli se, että olkapäähän ei sattunut leirillä enää käytännössä ollenkaan. Kyllä siitä sittenkin taitaa vielä hyvä käsi tulla 🙂 Harmitti kyllä valtavasti, kun tammikuun kaatumisesta on jäänyt alamäkikammo, joka saattaa yllättää ihan yhtäkkiä. Toisilla lenkeillä alamäkien kanssa ei ollut mitään ongelmaa, toisilla taas pakokauhu iski ennen jokaista mäkeä. Tilannetta ei ainakaan helpottanut se, että osalla lenkeistä sumua oli niin paljon, ettei alamäissä nähnyt yhtään mitään. Jännittäminen on kuitenkin ihan tyhmää, koska silloin kaatuu varmasti. Mitenköhän tästä tunteesta pääsisi eroon?

Viiteen treenipäivään mahtui kuusi hiihtolenkkiä, rullahiihtoa sekä helpossa maastossa että ylämäessä, kuntosalia ja juoksua. Pääpaino oli PK-harjoittelussa, voima-, VK- ja nopeustreeneillä höystettynä. Jos kaikista harjoituksista pitäisi valita parhaiten onnistunut treeni, olisi se ehkä lauantai-illan parituntinen pertsan rullahiihto ylämäkeen. Tällaisia ei tosiaankaan pääse Suomessa tekemään ja tässä ei kroppaa päästetä helpolla. Tekniikka on pidettävä kasassa koko ajan, jos meinaa päästä eteenpäin. Sen totesin, kun kävin itsekin hiihtämässä harjoituksen. Norjalaiseen tapaan treenaamaan päästiin viikon aikana todella vaihtelevissa keleissä: sadetta, aurinkoa, tuulta, pakkasta, lämmintä, sumua… Kaikista hurjin keli oli vastassa lauantaiaamun hiihtolenkillä, kun näkyvyys ladulla oli sumun takia vain muutaman metrin. Onneksi siinä vaiheessa jo suurin piirtein muisti, mihin suuntaan latu kääntyy mutkissa.

DSC_0105

Taas kerran Norjassa ilahdutti, minkälainen kulttuuriero siellä on autoilijoiden ja rullahiihtäjien tai pyöräilijöiden kohtaamisissa. Urheilijoille annetaan tilaa, heidät kierretään autotiellä kaukaa ja lenkillä saa jopa kannustusta. Myös valmentaja! Espoossa olen tottunut siihen, että jos rullasukset jalassa joutuu tekemisiin jonkun ulkopuolisen kanssa, palaute on kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Toinen ilahduttava asia norjalaisessa hiihtokulttuurissa oli paikallisen urheiluseuran harjoitusten seuraaminen ja etenkin luento, jota nuorille ladun varressa pidettiin. Kovan tason valmentaja kertoi nuorille, että hiihtoon riittää kahdet, maksimissaan kolmet sukset: yhdet vapaalle, yhdet pertsalle ja mahdollisesti yhdet kivikelille. Samanaikaisesti Suomessa moni nuori tekee suksisopimuksia ja tarvitsee vähintään kahden käden sormet suksipariensa laskemiseen. Löytyisiköhän tästäkin yksi syy siihen, miksi Norjasta nousee huomattavasti enemmän kilpahiihtäjiä aikuisten sarjoihin saakka. Meillä varusteista tehdään monesti niin iso hässäkkä jo juniorisarjoissa, että moni voi turhaan pelästyä hiihdon hankaluutta ja kallista hintaa.

Jos sairastumista ei lasketa, onnistui leiri mainiosti tänäkin vuonna. Harmitti kyllä lähteä kotiin siinä vaiheessa, kun muut jäivät nauttimaan Norjan maisemista ja treeniolosuhteista vielä useiksi päiviksi. Olisin tosin saanut jäädä asumaan muiden suomalaisten kanssa, mutta tuntui hassulta jäädä Norjaan, kun omat valmennettavat lähtevät kotiin ja Suomessa odottaa valtava määrä töitä, jotka haluan saada valmiiksi ennen kesälomia. Ensi vuonna kuitenkin palataan taas, ihan varmasti!

DSC_0027

Highlights from the coaching year 2016

When I started my blog I was asked whether I could write some of the texts also in English. My foreign friends told me that google translating the texts from Finnish to other languages have been quite entertaining but the main message of the texts is not always clear. I don’t doubt that!  That is why I promised them I would think about writing in English every now and then. As I tend to keep my promises I realized that it could be a good idea to summarize the highlights from the coaching year 2016 in English. So, my dear non-Finnish friends, this one is especially for you!

As all of my background info is also in Finnish I’ll start with briefly introducing myself. Even though I come from the southern (too often non-snowy) part of Finland, cross-country skiing has always been one of my biggest passions in life – earlier as a competitive skier and more recently as a coach. Luckily, my youngest brother and my best friends are also into skiing (or other endurance sports) so they understand why one would want to spend most of the freetime on a skiing track. My other big passions are my PhD studies in sports nutrition and Norway. I studied in Norway five years ago and instantly fell in love with the country. I just love the nature, the skiing and hiking possibilities and the friends that I have there. Since I moved back home I’ve been the head coach in the youth group in Espoon Hiihtoseura (the local the skiing club in Helsinki area) for twenty 14-17 year old athletes. In addition to that, I coach four athletes individually.

I think that over the years, coaching is becoming more and more important to me. Coaching has given me plenty of good memories, taught me a lot, kept me in good shape and brought great people into my life. When I started to go through the pictures from 2016 I realized that coaching or skiing were somehow involved in many of the most unforgettable memories this year. In short, here are the highlights from the coaching/skiing year of 2016:

January – February

dsc_0467

The Christmas weather in the southern Finland was just as horrible a year ago. I was extremely thankful when I was invited to spend the days around New Year’s Eve in Lapland with a family from my skiing club. We really enjoyed it there and skied a lot (one day I made my record with skiing over 100 km at once!). After the perfect and snowy holiday it was nice to come back home and get prepared for the competition season which started for most of the athletes in my group in January. In the end of January I took part in a long-distance ski race, Dolomitenlauf, in Austria with my friends. That was absolutely one of the best trips during the whole year. Skiing conditions in Austria were really tough but all of us were very satisfied with our results. To be honest, I remember February mostly from sitting in a car (competitions around Finland) and from failures. My athletes were mostly unhappy with the results in the important competitions in February. In addition to that I hurt my back pretty bad during a long distance race in February. Luckily, the memories from March are much, much better.

March – April

hs-kisat_maria

Success, smiles, laught, tears of joy and results beyond all expectations. This is what I mostly remember when I think of March. All the athletes in my team did really well in the youth Finnish Championships. It’s always nice to end the season with good results and not with disappointments. Especially the awesome results from relays meant a lot to me. We were rated as as the second best skiing club in Finland after the relay day in the youth Finnish Championships (Hopeasompa). That was simply unbelievable.

dsc_0847I had promised to bake a cake for every medal won at the Finnish Championships which meant that I was quite busy in the kitchen after the season 😀 April has always been the month to take a little break from coaching because we don’t have any trainings together in April. The competition season also ends in April. My personal highlight in April is always the trip to Lapland with my family. Nothing is better than skiing there when the sun is shining and the skiing conditions and company are perfect.

May – June

DSC_1128

The main highlight in May/June was, without any doubt, the skiing camp at Sognefjellet in Norway with Team EHS (the elite team of our skiing club’s adult skiers). Of course, the start of a new season in the beginning of May is always a highlight but nothing can be compared with the feeling I had throughout the camp. We travelled there right after an interesting ski coaching seminar. Those two seminar days were filled with lots of interesting lectures, good food, great company, networking, too little sleep, you name it… The only bad thing at the skiing camp at Sognefjellet is the endless drive from Finland to Norway. Especially this year it felt endless because of the injury in my back. Luckily, my brother and our friend took care of the driving. When we arrived in Norway the weather was, well, typical Norwegian weather. Despite the rain and fog the views in the mountain area were incredible. I still can’t believe how lucky we were: the first night we arrived there was the only day with rain. The following ten days brought us only sunshine and warmth. The coach/athlete ratio was really good which meant that the athletes were able to keep the quality of trainings on a high level. We typically skied once a day and the second training was either roller skiing, running or strength training. The Norwegian ski teams and some elite skiers from Finland were at a camp at the same time with us. It was really interesting to see how they trained and also to get some inspiration from them. Another inspiring event in June was a coaching course held by the Finnish Ski Association in Vuokatti. The course started in June and the last lectures will be held in Lahti in January 2017.

July – August

dsc_0176

In July I had a summer holiday from coaching (or to be precise, only from the group trainings and not from other coaching related stuff 😀 ). I spent July mostly travelling and hiking with my friends in Kuusamo and Norway. For me that was the perfect way to enjoy the summer. After the hiking holidays I travelled to Vuokatti to coach on a big skiing camp. Nearly 100 young skiers took part in the camp. I learned a lot from coaching those young athletes and from the other coaches on the camp.

September – October

img_20160912_183311

Different tests (strength, running, roller skiing etc.) and basic training filled my September. It’s always nice to get back to the normal training rhythm with my group (trainings 3 times/week) after the summer holidays. That keeps both the athletes and their coach motivated. This September differed from past Septembers in the amount of athletes in the trainings. There have never been over 10 – 15 athetes in the trainings on a normal autumn day. This must be because of the team spirit which is really good in our group. The team spirit got even better on a camp that we had in October in Leppävirta. For me, a camp in a crowded skiing tunnel has never been a highlight but I guess it was for most of the athletes. For me, the opening of the competition season in Vuokatti next week was much bigger highlight even though, almost all of my athletes were really dissapointed after the competitions. Well, it doesn’t matter at all in October, there’s still plenty of time before the important competitions are in view. However, my main highlight in October was the unexpected trip to Rovaniemi. One of the girls that I’m coaching moved to Rovaniemi for her second term in highschool. She was going to travel there with her mum but she suddendly got sick. I couldn’t say no to the opportunity to travel to Lapland to help her and to train with her. The long weekend was amazing in many ways and I was so happy I was able to travel there.

November – December

dsc_0382

I only spent five days at home in November! December was pretty busy, too. That’s why I wasn’t really surprised when I got sick during the Christmas holiday. My PhD studies and coaching kept me busy during these past few months. I travelled through Finland and collected data for my first articles from athletes and their coaches. Working with them was really cool, something that I’ve always wanted to do. There were also camps, competitions and additional trips to Rovaniemi in November/December. Even though I was tired after all the travelling I’ve never been so happy at this time of year. The camps, trips to competitions and just the basic trainings with my group have been really rewarding. The trips to Rovaniemi to visit Rebecca meant a lot to me both as a coach, a friend and an athlete myself. In addition to those activities, the camp in snowy Saariselkä and coaching course in Rovaniemi were the highlights of my December. It’s too bad that the course is already ending next week and that there won’t be any camps for many months. But it just means that it’s time to get prepared for the competition season now.

Yay, I made it all the way here in English. Who knows, maybe there will be more posts in English in the future. Just let me know if there should be! However, the main the language of the blog will still be Finnish… 🙂

Happy and sporty new year!

Valmentajakollegoista voimaa valmentamiseen

Mahtavat valmentajakollegat ovat yksi valmentamisen parhaista puolista. Suomi on täynnä hienoja valmentajia ja aina löytyykin joku, jonka kanssa jakaa valmennuskokemuksia ja jolta kysyä tarvittaessa apua. Kaikista parasta kuitenkin on, kun valmentajakollegasta saa vielä hyvän ystävän. Vierailevana tähtenä blogissa onkin tällä kertaa Anni Ruostekoski. Ajatus yhteisestä tekstistä heräsi jo aiemmin, mutta säästettiin jutun suunnittelu siihen, kun Anni palasi Itävallasta hiihtokongressista ja oli luonani kyläilemässä. Samassa reissussa hän pääsi myös seuraamaan treenejämme ja haastamaan urheilijoitamme nopeusvedoissa. Suurimmalle osalle ryhmäläisistäni Anni oli tuttu jo Habita- ja Hopeasompaleirien kautta, lopuille esittelin Annin Hiihto-lehden uusimpana kansikuvatyttönä 😉

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että kansikuvamallius tuli itsellenikin tietoon vasta siinä vaiheessa, kun lehti kolahti sisään postiluukusta kotona Jyväskylässä. Taas piti valmennettaville todeta, että tehkää mieluummin niin kuin sanon, älkää niin kuin minä teen. Nyt siis esimerkkinä tuo kansimallin ei niin eteenpäin hyökkäävä vuorohiihtoasento kuin olisi suotavaa 😉 Mutta se kansikuvista ja hiihtoasennoista, jos palataan asiaan ja valmennuksen pariin, niin oma valmennusurani alkoi varsinaisesti kutakuinkin samoihin aikoihin kuin liikuntabiologian opiskeluni Jyväskylän yliopistossa, eli noin viitisen vuotta sitten. Olen kuitenkin hiihtänyt itse kilpaa aivan pienestä pitäen, ja lukion viimeisinä vuosina ja muutama vuosi sen jälkeen valmensin itse itseäni, joten valmennuskokemusta tuli tavallaan kartutettua jo silloin. Olin tuolloin (ja edelleenkin) melko fanaattinen tiedonhakija kaikessa liikuntafysiologiaan ja liikuntaan liittyvissä asioissa, rakastan oppia ja kokeilla uutta, joten liikuntabiologian opintojen aloittaminen ja valmennuspolulle lähteminen tuntui siksi melko luonnolliselta vaihtoehdolta.

Tällä hetkellä olen opinnoissa siinä vaiheessa, että gradumittaukset ovat takana ja valmistuminen ei välttämättä tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta kuin muutamia vuosia sitten. Olen kuitenkin aloittanut tänä syksynä myös liikunnanopettajan opinnot, joten muutama lisävuosi yliopistossa on joka tapauksessa edessä, mutta yksi maisterin paperi liikunnalta maistuisi kuitenkin erittäin hyvältä jo lähitulevaisuudessa, ja se onkin yksi ensi vuoden suurista tavoitteista. Liikuntabiologian graduni käsittelee hyvin yllättäen hiihtoa, ja tein siihen kuuluvat mittaukset viime keväänä Vuokatissa. Vertaan gradussani mm. hiihdon ja rullahiihdon fysiologisia vasteita sekä sauvavoimia intervalliharjoituksessa, joka tehdään samalla radalla ja samoilla vauhdeilla sekä lumella että matolla. Graduni liittyy myös Marian jo mainitsemaan kongressimatkaan, sillä pääsin esittelemään saamiani tuloksia maailman kärkipään hiihtotutkijoille Itävallassa. Täytyy myöntää, että muutama yö jäi syksyn aikana nukkumatta ja muutama painajainen tuli nähtyä tuon esityksen vuoksi, mutta matka oli kokemuksena mahtava ja esityksestäkin jäi erittäin positiivinen fiilis. Esitys oli itselleni ensimmäinen kongressissa ja tulevaisuus näyttää, tuleeko niitä lisää. Ehkä, ehkä ei.

Tapasimme Annin kanssa ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Vierumäellä Hiihtoliiton kakkostason valmentajakoulutuksessa. Uskallan väittää, että kyseinen koulutus oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmennuksesta näin paljon. Kyseisen II-tason koulutuksen jälkeen kisoissa ja erilaisissa valmennusseminaareissa käymistä on odottanut entistäkin enemmän, kun tietää, että paikalla on aina niitä, joiden kanssa juttua riittää. Meillä oli koulutuksessa huikea ”supervalmentajakollegaporukka” (terkkuja Carlokselle ja Samille!), jonka kanssa valmennusasioita käsiteltiin nuorekkaalla ja innokkaalla otteella. Kurssin aikana huomasimme Annin kanssa, että olemme valmennus- ja muissakin asioissa hyvin samalla aaltopituudella. Lisäksi samanikäiset valmennettavat ja samanlaiset kokemukset nuorena naisvalmentajana yhdistivät meitä alusta saakka. Tämän on huomannut myös henkilökohtainen valmennettavani, joka joskus totesi, että saa meiltä molemmilta ihan samanlaisia valmennuksellisia vinkkejä.

Tuo II-tason valmentajakoulutus oli tosiaankin erittäin positiivinen ja innostava kokemus, ja yksi sen monista hyvistä puolista oli juurikin uusiin mahtaviin kollegoihin tutustuminen, ajatusten vaihtaminen sekä pitkät, joskus jopa kiivaat keskustelut (väittelyt?) valmennuksellisista asioista.  Tuon koulutuksen aikana huomasi erityisesti, kuinka tärkeitä keskustelut ja yhteiset pohdinnat ovatkaan valmentajana kehittymisen ja uuden oivaltamisen kannalta.  Avoimuus on avain kehittymiselle ja vain sitä kautta, että itse uskaltaa avata omia ajatuksiaan ja tuoda esille ideoitaan, voi saada myös muilta vastineeksi kullanarvoisia ajatuksia. Olen ollut valmentajana erittäin onnekas, sillä olen saanut työskennellä monien mahtavien, nuorten sekä kokeneiden, kollegojen kanssa eri ryhmissä. Ensimmäiset leirit valtakunnallisella HS-leirillä valmensin yhdessä Siveniuksen Hennan ja Immosen Jarin kanssa, ja heiltä saadut näkökulmat, ajatukset ja kommentit ovat antaneet pohjaa myös oman valmentajanpolkuni ensimetreille. Viimeisen kahden vuoden aikana olen valmentanut paljon Akun (Nikander) kanssa ja täytyy sanoa, että nämä vuodet ovat opettaneet minulle valmentajuudesta sekä vuorovaikutuksesta myös äärimmäisen paljon. Sain tänä keväänä myös mahdollisuuden lähteä yhdessä Akun kanssa koutsaamaan Jyväskylä-Lahti- Habitaryhmiä, ja vaikka aluksi epäilin ottaa haastetta vastaan, sain siihen Akulta kannustusta ja luottoa, ja päätinkin sitten lähteä mukaan. Tänään, koko kesän ja syksy kestäneen leirityksen jälkeen, en voi muuta sanoa kuin että onneksi lähdin. Kokemus oli sekä haastava sekä opettavainen, mutta samalla äärimmäisen mahtava, innostava ja palkitseva eli juuri sitä, mitä valmennus parhaimmillaan on. Odotan erittäin innolla talvea ja kisoja, joissa pääsen näkemään urheilijoiden edesottamuksia, sekä mahdollisesti haastamaan heitä numerolappu rinnassa myös itse.

Kuluneen vuoden aikana olemme törmäilleet Annin kanssa kisoissa, edustaneet nuorta valmentajasukupolvea Valmentajakerhon juhlaseminaarissa Vierumäellä ja valmentaneet Hopeasompaleirillä Vuokatissa sekä Rovaniemellä. Kaikkiin näistä liittyy paljon naurua, kannustusta ja valmennusasioiden jakamista. Valmennusasioiden ohella Anni on ollut tärkeänä tukena väitöstutkimukseni tekemisessä, sillä hän on ymmärtänyt aiheen tärkeyden ja kannustanut eteenpäin. Ihan ensimmäiseen pilottitutkimukseeni sain myös urheilijoita Annin kautta. Edellä mainituista valmennustapahtumista emme varmaan koskaan unohda Valmentajakerhon seminaaria – pukeutumisongelmien sekä Immo Kuutsan kannustavien sanojen takia. Olimme juuri aiemmin päivän aikana tuskailleet siitä, miten olla myös miesurheilijoiden silmissä uskottava valmentaja, joten se osui ja upposi, kun Immo Kuutsa totesi juhlapuheessaan, että ”Pojasta valmentajapolvi paranee, mutta tytöstä se vasta paraneekin”. Ja mitä niihin pukeutumisongelmiin tulee, niin voidaan molemmat luvata, että ei enää koskaan yritetä korjata ylipukeutumista yhdistämällä juhlamekko korkokenkien sijasta lenkkareihin – ei toimi 😀 Rovaniemen leiri on molemmilla vielä hyvin mielessä, joten päätimme kirjoittaa siitä vielä vähän enemmän.

Tämän vuoden Rovaniemen valtakunnallinen HS- leiri oli itselleni tosi merkityksellinen, sillä se oli viimeinen leiri -01 syntyneiden tyttöjen valmentajana ennen heidän siirtymistään Habita- ikäluokkaan. Olen ollut näiden tyttöjen koutsina lähes koko kolmen vuoden leirityksen ajan, ja heidän kanssaan on ollut suuri ilo toimia. Nämä tytöt ovat äärimmäisen motivoituneita, kunnianhimoisia, taitavia ja energisiä persoonia, jotka ovat taanneet, että yhtäkään leiriä ei voi kutsua tylsäksi. Hienoa on myös ollut heidän esimerkillinen käyttäytymisensä niin treeneissä kuin niiden ulkopuolellakin, joka on antanut mallia myös nuoremmille ikäluokille kaikilla leireillä. Tällä Rovaniemen leirillä teimme monta erittäin onnistunutta harjoitusta, joista erityisesti jäivät mieleen Marian vetämä sprinttitreeni sekä viimeisenä päivänä vedetty määräintervalliharjoitus juosten laktaattimittauksilla. Etenkin sprinttitreenissä oli mahtavaa, kun pystyi itse olemaan enemmän urheilijan roolissa ja tarkkailemaan samalla Marian ja Eskon, jotka olivat samaan aikaan Rovaniemellä III-tason koulutuksessa, toimintaa ryhmän valmentajina. Tarkkailemalla muiden valmentajien toimintaa voi itse oppia hyvinkin paljon ja keskustelujen lisäksi tämä muiden tekemisen seuraaminen olisi myös tärkeää valmentajana kasvamisen kannalta. Lisävalmentajien ansiosta pääsin siis itse vetämään nuo molemmat treenit mukana Rovaniemellä, ja ne toimivat erittäin hyvin. Minulle on valmentajana kullanarvoista, että pystyn vetämään joitakin treenejä yhdessä urheilijoiden kanssa ja saan sitä kautta todellisen tunteen treenin toimivuudesta ja tehoista. Tämä seikka motivoi vahvasti myös omaa harjoitteluani, sillä urheilijat alkavat olemaan jo niin kovakuntoisia, että se vaatii koutsiltakin jo paljon jos haluaa pysyä perässä. Ja toisaalta, myös urheilijat ovat kiitelleet sitä, että treenaan toisinaan heidän kanssaan tai toimin esimerkiksi jäniksenä testijuoksuissa. Haaste on siis näin molemmin puolinen 😉

Minulle Rovaniemen reissu oli hyvä yhdistelmä käytännön valmennustehtäviä HS-leirillä sekä uuden valmennustiedon oppimista III-tason valmennuskurssilla. Kurssin pääteemoja olivat kilpailukauden suunnittelu, erilaiset hiihtotekniikat ja hiihtäjän terveyteen liittyvät asiat. Aikaa oli hyvin varattu myös kaikkien kurssilaisten syksyn aikana tehtyjen kehittämistehtävien läpikäymiseen. Itse olin valinnut kehittämiskohteekseni sprinttiharjoittelun. Siksi sainkin tehtäväkseni vetää HS-leiriläisille sprinttiluennon sekä -harjoituksen. Molemmat onnistuivat niin hyvin, että toteutan saman yhdistelmän myös omille valmennettavilleni juuri ennen joulutaukoa. Koko kurssi oli kaikkiaan erittäin motivoiva ja innostava. Oli hienoa päästä tekemään yhteistyötä niin monien eri valmentajien kanssa, toimia apuvalmentajana vanhimpien ja tavoitteellisten tyttöjen ryhmässä, pohtia syvällisesti eri hiihtotekniikoita (kun niitä harjoittelee sisätiloissa ja ilman suksia, on oikeasti pakko ajatella, mitä tekee), ymmärtää syvällisemmin psyykkisen valmennuksen merkitystä ja saada tärkeitä vinkkejä oman valmennuksen kehittämiseen.

Kiitos Marialle tästä mahdollisuudesta päästä jutustelemaan blogiin. Oli mahtavaa päästä seuraamaan myös treenejä Espoon Oittaalle (ja tosiaan haastamaan EHS:n junnuja nopeusvedoissa ;), pitää kokeilla tätä myös omien Ski Jyväskylän junnujen kanssa Joulutauon jälkeen Jyväskylässä. Toivotaan että lunta tulee, niin etelämmässäkin päästään vähän leveämmille laduille. Oikein hyvää joulua kaikille, kisoissa nähdään!

Anni & Maria

Lumileiri Saariselällä

Yksi syksyn kohokohdista on joka vuosi se, kun pääsee Lappiin lumileirille. Näin kävi tänäkin vuonna, vaikka lunta hetken aikaa ehti Espoossakin olla. Lumi kuitenkin katosi liian nopeasti, joten etelän pimeys ja vesisade oli ihanaa vaihtaa Saariselän hankiin ja pakkasiin marras-joulukuun vaihteessa. Tänä vuonna rikoimme lumileirillä kaikkia seuran ennätyksiä, sillä mukana leirillä oli yli 100 EHS:n hiihtäjää! Kuinka moni muu seura voi lähteä näin suurella porukalla leirille?! Jo lentokentällä tuli hieno fiilis, kun tuttuja hiihtäjiä tuli vastaan joka suunnasta. Oma ryhmäni oli leirillä mukana koko 19-henkisessä vahvuudessaan. Myös HS-ryhmä sekä 10-ryhmä olivat liikkeellä vähintään yhtä suurella kokoonpanolla. Torstain leiriviestiin saimmekin kasattua yhdeksän kuusihenkistä joukkuetta – eikä tässä edes ollut kaikkia urheilijoita mukana, sillä leirillä sattui muutamia sairastumisia. Tätä voisi koko maankin laajuudessa kutsua jo melko suureksi viestikisatapahtumaksi!

Omalta osaltani leiri oli hieman poikkeuksellinen, sillä jouduin kesken leirin karkaamaan muutamaksi päiväksi Rovaniemelle. Lähdin Rovaniemelle tällä kertaa siksi, koska siellä pidettiin maastohiihdon 3. tason valmennuskurssin lähijakso, joka keskittyi muun muassa leirivalmennukseen, kilpailukauden ohjelmointiin ja hiihtäjän terveyteen. Harmitti lähteä pois leiriltä, varsinkin, kun moni oli sitä mieltä, että en saa lähteä. Valmennuskurssi oli kuitenkin niin antoisa ja motivoiva, että olen tyytyväinen, että lähdin sinne. Sitä paitsi, se vaikuttaa suoraan urheilijoihini, sillä heihinhän tulen purkamaan kurssilta kerätyt opit ja motivaation.

Rovaniemelle lähtö tietysti vaati sitä, että ryhmäni leiriohjelma piti suunnitella niin, että kaikki ne harjoitukset, joissa minun on pakko olla, piti sijoittaa leirin alkuvaiheeseen. Käytännössä tämä tarkoitti tekniikkaharjoituksia ja nopeusharjoituksia, joissa oli tärkeä keskittyä tekniikkaan. Loppuleiriksi yritin suunnitella ohjelman niin, että olisin sinä aikana mahdollisimman tarpeeton ja huoltajat voisivat vetää kyseiset treenit. Päätin samalla muuttaa perinteistä tekniikkatreenikonseptia ja osallistaa nuoria enemmän itse harjoitukseen. Jaoin nuoret pienryhmiin, joista jokaiselle varattiin aikaa 30 minuuttia. Tässä ajassa ehti käydä läpi ja kuvata kaksi tekniikkaa, kolmas pelkästään kuvattiin. Koska 19-hengen porukalla videoiden katsominen yhdessä ei olisi olut missään määrin järkevää, saivat nuoret ohjeeksi ottaa tekniikkatreeniin puhelimensa mukaan. Vuorotelen jokainen ryhmäläisistä (tai se ryhmäläinen, jonka sormet eivät olleet umpijäässä) pääsikin opettelemaan tekniikan kuvausta ja valmentaja pystyi keskittymään tekniikkaan ilman, että sitä piti tuijottaa kameran läpi. Treenin jälkeen nuoret saivat tehtäväkseen analysoida ryhmissä omia videoitaan ja sen jälkeen tulla omien analyysiensä kanssa esittelemään ne minulle. Tämän jälkeen tekniikkaa pohdittiin vielä yhdessä. Oli hienoa nähdä, kuinka hyvin osa ryhmistä otti kopin tästä tehtävästä ja löysi tekniikastaan sekä hyviä juttuja, että jotakin kehitettävää.

Koska syksy on mennyt pitkälti urheiluravitsemuksellisissa merkeissä, päätin vihdoin pitää myös omille urheilijoilleni kattavan luennon urheiluravitsemuksesta leirin aikana. Luennolla keskityttiin energian saantiin ja sen riittävyyteen, sillä tämän olen huomannut olevan ongelma monen kestävyysurheilijan kohdalla. Vanhemmilta ja urheilijoilta saatu hyvä palaute ja konkreettiset muutokset lautasella ja esimerkiksi pidempiin lenkkeihin valmistautuessa olivat hyvä merkki siitä, että luennolle oli tarvetta.

Kiitos somen, leirille oli helppo pitää yhteyttä myös silloin, kun en ollut siellä fyysisesti paikalla. Oli helpottavaa, että alamäkitreenin jälkeen puhelimeen kilahti 11 viestiä kertoen, että ollaan ”suurinpiirtein ehjinä”. Myöhemmin selvisi, että treeniin mahtui ainakin sauvarikko, haljennut huuli sekä venähtänyt varvas. No, tekevälle sattuu… Myös muut lenkit menivät oikein mallikkaasti – kiitos kaikille niille nuorten ryhmän vanhemmille, jotka ottivat apuvalmentajan roolin leirillä. Pakkanen pakotti tekemään joitakin muutoksia ohjelmaan, mutta onneksi lähes kaikki treenit saatiin tehtyä suunnitellusti. Teho- ja nopeustreenejä jouduttiin hieman karsimaan kylmyyden takia, mutta PK:ta tuli senkin edestä.

Leirin pitkästä lenkistä minulla oli etukäteen jo sellainen aavistus, että se tulee joillakin karkaamaan käsistä. Eikä siinä olisi auttanut sekään, että olisin ollut tuona päivänä paikalla. Lumileirin pitkä-PK on tyypillisesti ollut sellainen lenkki, josta jää kerrottavaa seuraaville leireille saakka. Ihan ensimmäisellä Saariselän leirillä pidettiin pitkällä lenkillä taukoa latukahvilassa, joka ei lopulta ollutkaan latukahvila. Kartan mukaan se kyllä oli. Mentiin sisälle, osa riisui monot jalastaan ja lämmitti varpaita takkatulen lämmössä ja ihmeteltiin, miksei paikalla ollut muita. Kun pihaan kurvasi moottorikelkalla vihainen ulkomaalainen mies huutaen ja raivoten, tuli meille melkoinen kiire takaisin ladulle. Juttu on vuosien varrella värittynyt ja siitä ei enää ole täyttä varmuutta, oliko miehellä asekin mukana. Kaikenlaista 😀 Koska mehut ja munkit jäivät saamatta ja energiat alkoivat hiipua, jaettiin seuraavassa mahdollisessa autiotuvassa pari jäätynyttä suklaapatukkaa koko ryhmän kesken. Mikä voisikaan vahvistaa yhteishenkeä paremmin! Yhteishenkeä vahvistava (tai no, kuulemma lenkin aikana tunnelma kiristyi välillä suhteellisen paljon) lenkki koettiin leirillä myös pari talvea sitten, kun silloiset nuorten sarjalaiset lähtivät pitkälle lenkille tunturiin. Iltapäivä oli jo pitkälti illan puolella, ulkona pilkkopimeää, eikä nuorista ollut näkö- eikä kuulohavaintoja koko päivältä. Siinä vaiheessa, kun jo vakavasti harkittiin etsintäpartion lähettämistä nuorten perään, saivat he yhteyden erääseen valmentajistamme. Nuoret saatiin kartalle ja lopulta turvallisesti perille. Kyllä maistui suklaa ja saunominen sinä iltana. Viime vuonna halusin itsekin päästä mukaan ajettujen latujen ulkopuolelle suuntautuvalle lenkille ja lähdin seuran mieshiihtäjien kanssa tunturiin. Lenkkiin mahtui pimeyttä, umpihankea, tunturia ja laskettelurinnettä, mutta eksymisiltä vältyttiin. Osa huoltoporukasta vaikutti pettyneiltä, kun tällä kertaa lenkiltä palattiin ”jo” iltapäivän aikana. Osa oman ryhmäni urheilijoista närkästyi, kun tein pitkän lenkin mieshiihtäjien kanssa ja päättikin hiihtää huomattavasti enemmän kuin ohjelmaan oli merkitty. Minä en kuulemma uskonut, että he hiihtäisivät näin paljon. Tästä alkoi kierre, joka toivottavasti katkeaa jossain vaiheessa, sillä se ei oikein tue kisakauteen valmistautumista. Viime vuodenvaihteessa nimittäin päätimme sitten Ylläksen lomalla parin leirillä mukana olleen pojan kanssa rikkoa nuo lumileirillä tehdyt kilometriennätykset. Mittariin kertyi yli 100 km. Tämän vuoden lumileirillä puolestaan osa pojista halusi hiihtää tätäkin enemmän. En tiedä, olisiko pitänyt olla tyytyväinen vai järkyttynyt, kun pojat laittoivat leiriltä kuvan, jonka mukaan he olivat hiihtäneet 104 km. Seuraavana päivänä poikia vähän väsytti…

Lopuksi vielä kahden urheilijan kommentteja leiristä:

Mun mielestä leiri onnistui hyvin ja oli hauskaa. Kaikki treenit olivat kivoja ja sujuivat hyvin. Oli kiva saada videoitua tekniikkaa ja sain siitä ainakin hyötyä. Pitkä lenkki oli myös mukava treeni. Ladut oli huippukunnossa ja oli kiva hiihtää eri latuja eri lenkeillä. Vapaa-ajalla meillä oli hauskaa ja 10-hengen huoneistossa majoittuminen oli tosi kivaa. Ruokakin oli hyvää ja valmennus oli myös tosi hyvä! (Ida)

Saariselän leiri oli valtavan palkitseva. Ryhmä ja valmentaja olivat uskomattoman hyviä, joukkuehenki oli hyvä ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hiihto-olosuhteet olivat loistavia, vaikka tiettyinä päivinä oli kylmä. Mutta joka tapauksessa oli kivaa päästä pois Etelä-Suomen sadepäivistä. (Erik)

Uskon, että kaikki 17 muutakin urheilijaa olisivat kommentoineet, että leirillä oli hauskaa ja että leiri oli kokonaisuudessaan onnistunut. On hienoa valmentaa tällaista ryhmää, jossa ryhmähenki on näin hyvä. Vaikka Rovaniemen kurssilta oli hieman haikeaa lähteä etuajassa pois, oli mieletön fiilis palata leirille ja viimeisen illan venyttelyihin, jossa sain kuulla tiivistettynä leirin kulun ja tähtihetket. Mutta mikä viimeistään sai valmentajan hymyn korviin oli se, kun koko porukka venyttelyjen jälkeen ahtautui parille sohvalle laulamaan karaokea. Koskaan eivät ole ”My heart will go on” ja ”Lumi teki enkelin eteiseen” kuulostaneet niin hienoilta kuin meidän hiihtäjäkuoron laulamina. 😀 Näillä fiiliksillä jatketaan kohti alkavaa kisakautta ja leirien pariin palataan ensi vuonna.

 

Syksy Rovaniemellä – urheilijan ja valmentajan ajatuksia Rebecan jaksovaihdosta

Lokakuussa kirjoitimme Rebecan kanssa siitä, miksi hän päätti lähteä lukiovaihtoon Rovaniemelle. Valmentajan ja varaäidin roolissa pääsin itsekin osallistumaan muutto- ja koulunaloituskuvioihin. Nyt lukion kakkosjakson koeviikko on ohi ja tuli aika palata Espooseen. Tässä jutussa pohdimme yhdessä sitä, millainen kokemus Ounasvaaran lukiovaihto oli Rebecalle. Myös valmentajalla on tässä sanansa sanottavana – tulihan Rovaniemellä käytyä vajaan parin kuukauden aikana peräti kolmesti.

Ensimmäinen reissuni ajoittui siihen, kun Rebecca lähti Rovaniemelle, toinen puolestaan marraskuun puoliväliin ja viimeinen marraskuun loppupuolelle, jolloin Rebecan kotiinpaluun aika koitti. Toisella ja kolmannella reissulla ehdin tehdä myös jatko-opintoihini liittyvää tutkimusta ja haastatella niin urheilijoita kuin valmentajiakin sekä pitää heille ravitsemukseen liittyviä luentoja. Paljon jäi kuitenkin myös aikaa Rebecan treenien seuraamiseen sekä omaan treenaamiseen – jälkimmäiseen ehkä jopa liikaakin 😀 Mutta eipä ole koskaan tullut hiihtokilometrejä näin paljon kasaan loka-marraskuussa, ei minulle eikä Rebecallekaan.

Isoimman yksittäisen plussan nostan lukiovaihdosta aamutreeneille, joita pidettiin kolmesti viikossa. Oli hienoa tietää, että silloinkin, kun en itse voinut olla treenejä seuraamassa, valmennus oli takuuvarmasti laadukasta ja harjoitukset monipuolisia. Kiitokset siis Jannelle! Olosuhteille puolestaan menee toinen plussa. Ensilumen latu oli Rovaniemellä alusta saakka todella hyvässä kunnossa ja niin pitkä, ettei siihen hetkessä edes ehtinyt kyllästyä. Vaikka Espoossakin käväisi yllätystalvi marraskuussa, sai Rebecca silti nauttia moninkertaisesti paremmista harjoitusolosuhteista Lapissa asuessaan.

Seuraavassa on Rebecan mietteitä siitä, miten vaihto meni ja millainen kokemus se kaikkiaan oli.

Ensimmäinen viikko meni Rovaniemellä tutustuen latu- sekä lenkkipohjiin. Aamutreenit olivat jotain aivan uutta minulle, koska en ole kotona urheilulukiossa. Pikkuhiljaa tähän rytmiin silti tottui ja oli ihanaa saada treenit jo tehtyä heti aamusta. Alkuaika koulussa oli hiukan vaikeaa, sillä suomenkieli ei ole varsinaisesti äidinkieleni. Lopulta koulukin alkoi sujumaan paremmin ja selviydyin kokeistakin kiitettävästi. Myös mahtava kouluruoka oli iso plussa ;).

Treenit kaiken kaikkiaan sujuivat todella hyvin, ja kuntoakin alkoi löytyä viimeisillä viikoilla tahmean lokakuun jälkeen (tosin reenitunteja tuli jonkin verran lokakuun puolella joka varmaan oli syy tähän… :D). Valmentaminen Rovaniemellä oli huippuluokkaa, ja porukkakin oli aivan huippu. Ensilumenlatukin oli aivan mahtavassa kunnossa koko sen ajan kun olin Rovaniemellä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta olen todellakin menossa Rovaniemelle uudestaan jaksovaihtoon ensi vuonna jos oma koulunkäynti sen vaan sallii!

Kauden toinen Suomen Cup hiihdettiin Rebecan toiseksi viimeisellä Rovaniemen viikolla. Kokonaisuudessaan Suomen Cupista jäi huomattavasti parempi maku kuin Vuokatin cup-avauksesta. Vaikka karvaita pettymyksiä mahtui sekä omien urheilijoideni kuin kavereideni suorituksiin, oli viikonlopussa myös paljon positiivista. Eteenpäin on menty jo lyhyessä ajassa. Jos Rebecan suoritusvarmuus kasvaa tätä tahtia sprinteissä, aletaan kohta jo hätyytellä jatkopaikkoja myös erissä.

Rovaniemen reissun jälkeen vedettiin pari päivää henkeä etelässä, mutta eilen jo lähdettiin EHS:n lumileirille Saariselälle. Pakkasta lukuun ottamatta täällä kyllä kelpaa hiihtäjän hiihdellä. Tai no, toiset saavat nauttia Saariselän hangista koko viikon ajan, toiset puolestaan lähtevät kesken viikon valmentajakurssille – minnekäs muuallekaan kuin Rovaniemelle. 😀

Hiihtokauden avaus Leppävirralla ja Vuokatissa

Kesäkuun Norjan leirin jälkeen sukset olivat saaneet odotella varastossa jo aivan liian kauan, mutta viimeisen parin viikon aikana sisä- ja ulkohiihtokausi pyörähtivät viimeinkin kunnolla käyntiin. Hiihtoputkeen ei ole ollut suurta hinkua, joten sen takia sinnekin tuli mentyä ”vasta” lokakuun puolivälin jälkeen. Ulkolumia puolestaan olen odotellut käytännössä siitä saakka kun edellistalven lumet sulivat pois.

EHS:lla on ollut syysleirejä Leppävirralla jo vuosikausia. Joka vuosi hiihtoa odottaa yhtä suurella innolla, vaikka vuosien kokemuksella jo tietää, että putkessa hiihtäminen ei ole mitään suurinta herkkua. Mutta onneksi sillä saa kuitenkin lihaksiston jo totutettua hiihtoon, jotta oikeilla lumilla pääseekin sitten jo kunnolla hiihdon makuun. Leiri vietiin läpi tutulla, hyväksi todetulla kaavalla. Suurimmassa osassa treenejä keskityttiin PK-hiihtoon, jota höystettiin nopeus-, VK-, voima- ja tekniikkaosioilla. Tekniikkakuvaukset jätettiin kokonaan pois, koska niillä saa putkessa aikaan vain kaaoksen (vinkki muillekin isoille seuroille…). Tekniikkaa ehtii myös hyvin kuvata lumileirien aikana, syksyllä nuorille tärkeintä on saada hiihto sujuvaksi ja päästä eroon rullahiihdon mahdollisesti aiheuttamista tekniikkaongelmista (mm. liian löysä potku perinteisessä). Leirin kova MK-treeni tehtiin sauvarinteessä, sillä sitä ei olisi mielekästä tehdä tupaten täydessä hiihtoputkessa, eikä muutenkaan vielä suksilla näin aikaisessa vaiheessa kautta.

Nuorten osalta leiri oli onnistunut. Laadukkaita ja monipuolisia treenejä tuli paljon ja niissä oli aistittavissa hyvää tekemisen meininkiä. Porttikieltoja kylpylään tuli myös huomattavasti edellisvuosia vähemmän, onkohan jotain kasvamista pikkuhiljaa tapahtunut? Omalta osaltani leiristä muistuttavat edelleen valtavat mustelmat polvissa – onneksi mekko- ja shortsikelejä ei hetkeen ole tiedossa. Yksi leiriläisistä otti ylämäessä vähän turhan läheistä kontaktia suksiini ja seurauksena oli kaatuminen jäiseen mäkeen. Leirillä mukana ollut lääkäri totesi turvotuksen ja kivun perusteella, että pahimmillaan polvesta meni eturistiside poikki. Jalkalenkit ja vapaan hiihto jäivät sitten kokonaan väliin, mutta perinteistä polvi onneksi kesti. Hyvä niin, sillä pää ei olisi kestänyt sitä, että muut pääsevät treenaamaan ja minä en.

Leppävirran leirin jälkeen kävin käännähtämässä kotona ennen Vuokatin reissua. Vuokattiin lähdin sekä huvin että hyödyn vuoksi. Tällä hetkellä jatko-opintojeni tutkimusvaihe on edennyt pisteeseen, jossa kerään urheilijoilta ja valmentajilta kyselytutkimuksella tietoja heidän ravitsemusosaamisestaan. Koska Vuokatissa oli suuri määrä nuoria urheilijoita paikalla, otti tutkimus reissun aikana ison harppauksen eteenpäin. Kaikin puolin antoisan ja onnistuneen reissun alkuosan olin Habitaleirien mukana, viikonlopun kisaturistina Suomen Cupissa ja loppuosan luennoimassa Vuokatti-Ruka Urheiluakatemian urheilijoille. Marraskuu tulee noudattamaan kaiken kaikkiaan hyvin samanlaista kaavaa – Vuokattiin on tulossa lisää tutkimusmatkoja, samoin ainakin Rovaniemelle ja mahdollisesti muuallekin. On ihan loistavaa päästä työmatkoille näihin paikkoihin, sillä samalla pääsee nauttimaan muiden hiihtoihmisten seurasta sekä hiihdosta ulkoladuilla.

Suomen Cup meni valmennettavieni osalta vaihtelevasti. Viikonloppuun mahtui paljon onnistumisia, mutta myös mm. sairastelun aiheuttamia epäonnistumisia. Kokonaisuudessaan seura onnistui jo ensimmäisen Suomen Cup -viikonlopun aikana hankkimaan enemmän cup-pisteitä kuin koko viime kaudella yhteensä. Ei hullumpi saavutus! Tästä on hyvä jatkaa kisakautta Rovaniemellä marraskuun puolivälin jälkeen. Kisakauden alku merkitsee valmentajallekin sitä, että tästä eteenpäin lähes kaikki talven viikonloput on ohjelmoitu täyteen. Mutta eipä se mitään, kisoissa ja reissussa on hyvä olla.

PS. Hiihtokausi toi mukanaan myös suksien voitelun. Voisipa aina valita suksien voiteluun kesäkuiset kelit ja Norjan maisemat. Autotallin seinissä ei samaa fiilistä oikein ole…

dsc_1055

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑