Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Hiihto

Lumileiri Saariselällä

Yksi syksyn kohokohdista on joka vuosi se, kun pääsee Lappiin lumileirille. Näin kävi tänäkin vuonna, vaikka lunta hetken aikaa ehti Espoossakin olla. Lumi kuitenkin katosi liian nopeasti, joten etelän pimeys ja vesisade oli ihanaa vaihtaa Saariselän hankiin ja pakkasiin marras-joulukuun vaihteessa. Tänä vuonna rikoimme lumileirillä kaikkia seuran ennätyksiä, sillä mukana leirillä oli yli 100 EHS:n hiihtäjää! Kuinka moni muu seura voi lähteä näin suurella porukalla leirille?! Jo lentokentällä tuli hieno fiilis, kun tuttuja hiihtäjiä tuli vastaan joka suunnasta. Oma ryhmäni oli leirillä mukana koko 19-henkisessä vahvuudessaan. Myös HS-ryhmä sekä 10-ryhmä olivat liikkeellä vähintään yhtä suurella kokoonpanolla. Torstain leiriviestiin saimmekin kasattua yhdeksän kuusihenkistä joukkuetta – eikä tässä edes ollut kaikkia urheilijoita mukana, sillä leirillä sattui muutamia sairastumisia. Tätä voisi koko maankin laajuudessa kutsua jo melko suureksi viestikisatapahtumaksi!

Omalta osaltani leiri oli hieman poikkeuksellinen, sillä jouduin kesken leirin karkaamaan muutamaksi päiväksi Rovaniemelle. Lähdin Rovaniemelle tällä kertaa siksi, koska siellä pidettiin maastohiihdon 3. tason valmennuskurssin lähijakso, joka keskittyi muun muassa leirivalmennukseen, kilpailukauden ohjelmointiin ja hiihtäjän terveyteen. Harmitti lähteä pois leiriltä, varsinkin, kun moni oli sitä mieltä, että en saa lähteä. Valmennuskurssi oli kuitenkin niin antoisa ja motivoiva, että olen tyytyväinen, että lähdin sinne. Sitä paitsi, se vaikuttaa suoraan urheilijoihini, sillä heihinhän tulen purkamaan kurssilta kerätyt opit ja motivaation.

Rovaniemelle lähtö tietysti vaati sitä, että ryhmäni leiriohjelma piti suunnitella niin, että kaikki ne harjoitukset, joissa minun on pakko olla, piti sijoittaa leirin alkuvaiheeseen. Käytännössä tämä tarkoitti tekniikkaharjoituksia ja nopeusharjoituksia, joissa oli tärkeä keskittyä tekniikkaan. Loppuleiriksi yritin suunnitella ohjelman niin, että olisin sinä aikana mahdollisimman tarpeeton ja huoltajat voisivat vetää kyseiset treenit. Päätin samalla muuttaa perinteistä tekniikkatreenikonseptia ja osallistaa nuoria enemmän itse harjoitukseen. Jaoin nuoret pienryhmiin, joista jokaiselle varattiin aikaa 30 minuuttia. Tässä ajassa ehti käydä läpi ja kuvata kaksi tekniikkaa, kolmas pelkästään kuvattiin. Koska 19-hengen porukalla videoiden katsominen yhdessä ei olisi olut missään määrin järkevää, saivat nuoret ohjeeksi ottaa tekniikkatreeniin puhelimensa mukaan. Vuorotelen jokainen ryhmäläisistä (tai se ryhmäläinen, jonka sormet eivät olleet umpijäässä) pääsikin opettelemaan tekniikan kuvausta ja valmentaja pystyi keskittymään tekniikkaan ilman, että sitä piti tuijottaa kameran läpi. Treenin jälkeen nuoret saivat tehtäväkseen analysoida ryhmissä omia videoitaan ja sen jälkeen tulla omien analyysiensä kanssa esittelemään ne minulle. Tämän jälkeen tekniikkaa pohdittiin vielä yhdessä. Oli hienoa nähdä, kuinka hyvin osa ryhmistä otti kopin tästä tehtävästä ja löysi tekniikastaan sekä hyviä juttuja, että jotakin kehitettävää.

Koska syksy on mennyt pitkälti urheiluravitsemuksellisissa merkeissä, päätin vihdoin pitää myös omille urheilijoilleni kattavan luennon urheiluravitsemuksesta leirin aikana. Luennolla keskityttiin energian saantiin ja sen riittävyyteen, sillä tämän olen huomannut olevan ongelma monen kestävyysurheilijan kohdalla. Vanhemmilta ja urheilijoilta saatu hyvä palaute ja konkreettiset muutokset lautasella ja esimerkiksi pidempiin lenkkeihin valmistautuessa olivat hyvä merkki siitä, että luennolle oli tarvetta.

Kiitos somen, leirille oli helppo pitää yhteyttä myös silloin, kun en ollut siellä fyysisesti paikalla. Oli helpottavaa, että alamäkitreenin jälkeen puhelimeen kilahti 11 viestiä kertoen, että ollaan ”suurinpiirtein ehjinä”. Myöhemmin selvisi, että treeniin mahtui ainakin sauvarikko, haljennut huuli sekä venähtänyt varvas. No, tekevälle sattuu… Myös muut lenkit menivät oikein mallikkaasti – kiitos kaikille niille nuorten ryhmän vanhemmille, jotka ottivat apuvalmentajan roolin leirillä. Pakkanen pakotti tekemään joitakin muutoksia ohjelmaan, mutta onneksi lähes kaikki treenit saatiin tehtyä suunnitellusti. Teho- ja nopeustreenejä jouduttiin hieman karsimaan kylmyyden takia, mutta PK:ta tuli senkin edestä.

Leirin pitkästä lenkistä minulla oli etukäteen jo sellainen aavistus, että se tulee joillakin karkaamaan käsistä. Eikä siinä olisi auttanut sekään, että olisin ollut tuona päivänä paikalla. Lumileirin pitkä-PK on tyypillisesti ollut sellainen lenkki, josta jää kerrottavaa seuraaville leireille saakka. Ihan ensimmäisellä Saariselän leirillä pidettiin pitkällä lenkillä taukoa latukahvilassa, joka ei lopulta ollutkaan latukahvila. Kartan mukaan se kyllä oli. Mentiin sisälle, osa riisui monot jalastaan ja lämmitti varpaita takkatulen lämmössä ja ihmeteltiin, miksei paikalla ollut muita. Kun pihaan kurvasi moottorikelkalla vihainen ulkomaalainen mies huutaen ja raivoten, tuli meille melkoinen kiire takaisin ladulle. Juttu on vuosien varrella värittynyt ja siitä ei enää ole täyttä varmuutta, oliko miehellä asekin mukana. Kaikenlaista 😀 Koska mehut ja munkit jäivät saamatta ja energiat alkoivat hiipua, jaettiin seuraavassa mahdollisessa autiotuvassa pari jäätynyttä suklaapatukkaa koko ryhmän kesken. Mikä voisikaan vahvistaa yhteishenkeä paremmin! Yhteishenkeä vahvistava (tai no, kuulemma lenkin aikana tunnelma kiristyi välillä suhteellisen paljon) lenkki koettiin leirillä myös pari talvea sitten, kun silloiset nuorten sarjalaiset lähtivät pitkälle lenkille tunturiin. Iltapäivä oli jo pitkälti illan puolella, ulkona pilkkopimeää, eikä nuorista ollut näkö- eikä kuulohavaintoja koko päivältä. Siinä vaiheessa, kun jo vakavasti harkittiin etsintäpartion lähettämistä nuorten perään, saivat he yhteyden erääseen valmentajistamme. Nuoret saatiin kartalle ja lopulta turvallisesti perille. Kyllä maistui suklaa ja saunominen sinä iltana. Viime vuonna halusin itsekin päästä mukaan ajettujen latujen ulkopuolelle suuntautuvalle lenkille ja lähdin seuran mieshiihtäjien kanssa tunturiin. Lenkkiin mahtui pimeyttä, umpihankea, tunturia ja laskettelurinnettä, mutta eksymisiltä vältyttiin. Osa huoltoporukasta vaikutti pettyneiltä, kun tällä kertaa lenkiltä palattiin ”jo” iltapäivän aikana. Osa oman ryhmäni urheilijoista närkästyi, kun tein pitkän lenkin mieshiihtäjien kanssa ja päättikin hiihtää huomattavasti enemmän kuin ohjelmaan oli merkitty. Minä en kuulemma uskonut, että he hiihtäisivät näin paljon. Tästä alkoi kierre, joka toivottavasti katkeaa jossain vaiheessa, sillä se ei oikein tue kisakauteen valmistautumista. Viime vuodenvaihteessa nimittäin päätimme sitten Ylläksen lomalla parin leirillä mukana olleen pojan kanssa rikkoa nuo lumileirillä tehdyt kilometriennätykset. Mittariin kertyi yli 100 km. Tämän vuoden lumileirillä puolestaan osa pojista halusi hiihtää tätäkin enemmän. En tiedä, olisiko pitänyt olla tyytyväinen vai järkyttynyt, kun pojat laittoivat leiriltä kuvan, jonka mukaan he olivat hiihtäneet 104 km. Seuraavana päivänä poikia vähän väsytti…

Lopuksi vielä kahden urheilijan kommentteja leiristä:

Mun mielestä leiri onnistui hyvin ja oli hauskaa. Kaikki treenit olivat kivoja ja sujuivat hyvin. Oli kiva saada videoitua tekniikkaa ja sain siitä ainakin hyötyä. Pitkä lenkki oli myös mukava treeni. Ladut oli huippukunnossa ja oli kiva hiihtää eri latuja eri lenkeillä. Vapaa-ajalla meillä oli hauskaa ja 10-hengen huoneistossa majoittuminen oli tosi kivaa. Ruokakin oli hyvää ja valmennus oli myös tosi hyvä! (Ida)

Saariselän leiri oli valtavan palkitseva. Ryhmä ja valmentaja olivat uskomattoman hyviä, joukkuehenki oli hyvä ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hiihto-olosuhteet olivat loistavia, vaikka tiettyinä päivinä oli kylmä. Mutta joka tapauksessa oli kivaa päästä pois Etelä-Suomen sadepäivistä. (Erik)

Uskon, että kaikki 17 muutakin urheilijaa olisivat kommentoineet, että leirillä oli hauskaa ja että leiri oli kokonaisuudessaan onnistunut. On hienoa valmentaa tällaista ryhmää, jossa ryhmähenki on näin hyvä. Vaikka Rovaniemen kurssilta oli hieman haikeaa lähteä etuajassa pois, oli mieletön fiilis palata leirille ja viimeisen illan venyttelyihin, jossa sain kuulla tiivistettynä leirin kulun ja tähtihetket. Mutta mikä viimeistään sai valmentajan hymyn korviin oli se, kun koko porukka venyttelyjen jälkeen ahtautui parille sohvalle laulamaan karaokea. Koskaan eivät ole ”My heart will go on” ja ”Lumi teki enkelin eteiseen” kuulostaneet niin hienoilta kuin meidän hiihtäjäkuoron laulamina. 😀 Näillä fiiliksillä jatketaan kohti alkavaa kisakautta ja leirien pariin palataan ensi vuonna.

 

Syksy Rovaniemellä – urheilijan ja valmentajan ajatuksia Rebecan jaksovaihdosta

Lokakuussa kirjoitimme Rebecan kanssa siitä, miksi hän päätti lähteä lukiovaihtoon Rovaniemelle. Valmentajan ja varaäidin roolissa pääsin itsekin osallistumaan muutto- ja koulunaloituskuvioihin. Nyt lukion kakkosjakson koeviikko on ohi ja tuli aika palata Espooseen. Tässä jutussa pohdimme yhdessä sitä, millainen kokemus Ounasvaaran lukiovaihto oli Rebecalle. Myös valmentajalla on tässä sanansa sanottavana – tulihan Rovaniemellä käytyä vajaan parin kuukauden aikana peräti kolmesti.

Ensimmäinen reissuni ajoittui siihen, kun Rebecca lähti Rovaniemelle, toinen puolestaan marraskuun puoliväliin ja viimeinen marraskuun loppupuolelle, jolloin Rebecan kotiinpaluun aika koitti. Toisella ja kolmannella reissulla ehdin tehdä myös jatko-opintoihini liittyvää tutkimusta ja haastatella niin urheilijoita kuin valmentajiakin sekä pitää heille ravitsemukseen liittyviä luentoja. Paljon jäi kuitenkin myös aikaa Rebecan treenien seuraamiseen sekä omaan treenaamiseen – jälkimmäiseen ehkä jopa liikaakin 😀 Mutta eipä ole koskaan tullut hiihtokilometrejä näin paljon kasaan loka-marraskuussa, ei minulle eikä Rebecallekaan.

Isoimman yksittäisen plussan nostan lukiovaihdosta aamutreeneille, joita pidettiin kolmesti viikossa. Oli hienoa tietää, että silloinkin, kun en itse voinut olla treenejä seuraamassa, valmennus oli takuuvarmasti laadukasta ja harjoitukset monipuolisia. Kiitokset siis Jannelle! Olosuhteille puolestaan menee toinen plussa. Ensilumen latu oli Rovaniemellä alusta saakka todella hyvässä kunnossa ja niin pitkä, ettei siihen hetkessä edes ehtinyt kyllästyä. Vaikka Espoossakin käväisi yllätystalvi marraskuussa, sai Rebecca silti nauttia moninkertaisesti paremmista harjoitusolosuhteista Lapissa asuessaan.

Seuraavassa on Rebecan mietteitä siitä, miten vaihto meni ja millainen kokemus se kaikkiaan oli.

Ensimmäinen viikko meni Rovaniemellä tutustuen latu- sekä lenkkipohjiin. Aamutreenit olivat jotain aivan uutta minulle, koska en ole kotona urheilulukiossa. Pikkuhiljaa tähän rytmiin silti tottui ja oli ihanaa saada treenit jo tehtyä heti aamusta. Alkuaika koulussa oli hiukan vaikeaa, sillä suomenkieli ei ole varsinaisesti äidinkieleni. Lopulta koulukin alkoi sujumaan paremmin ja selviydyin kokeistakin kiitettävästi. Myös mahtava kouluruoka oli iso plussa ;).

Treenit kaiken kaikkiaan sujuivat todella hyvin, ja kuntoakin alkoi löytyä viimeisillä viikoilla tahmean lokakuun jälkeen (tosin reenitunteja tuli jonkin verran lokakuun puolella joka varmaan oli syy tähän… :D). Valmentaminen Rovaniemellä oli huippuluokkaa, ja porukkakin oli aivan huippu. Ensilumenlatukin oli aivan mahtavassa kunnossa koko sen ajan kun olin Rovaniemellä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta olen todellakin menossa Rovaniemelle uudestaan jaksovaihtoon ensi vuonna jos oma koulunkäynti sen vaan sallii!

Kauden toinen Suomen Cup hiihdettiin Rebecan toiseksi viimeisellä Rovaniemen viikolla. Kokonaisuudessaan Suomen Cupista jäi huomattavasti parempi maku kuin Vuokatin cup-avauksesta. Vaikka karvaita pettymyksiä mahtui sekä omien urheilijoideni kuin kavereideni suorituksiin, oli viikonlopussa myös paljon positiivista. Eteenpäin on menty jo lyhyessä ajassa. Jos Rebecan suoritusvarmuus kasvaa tätä tahtia sprinteissä, aletaan kohta jo hätyytellä jatkopaikkoja myös erissä.

Rovaniemen reissun jälkeen vedettiin pari päivää henkeä etelässä, mutta eilen jo lähdettiin EHS:n lumileirille Saariselälle. Pakkasta lukuun ottamatta täällä kyllä kelpaa hiihtäjän hiihdellä. Tai no, toiset saavat nauttia Saariselän hangista koko viikon ajan, toiset puolestaan lähtevät kesken viikon valmentajakurssille – minnekäs muuallekaan kuin Rovaniemelle. 😀

Hiihtokauden avaus Leppävirralla ja Vuokatissa

Kesäkuun Norjan leirin jälkeen sukset olivat saaneet odotella varastossa jo aivan liian kauan, mutta viimeisen parin viikon aikana sisä- ja ulkohiihtokausi pyörähtivät viimeinkin kunnolla käyntiin. Hiihtoputkeen ei ole ollut suurta hinkua, joten sen takia sinnekin tuli mentyä ”vasta” lokakuun puolivälin jälkeen. Ulkolumia puolestaan olen odotellut käytännössä siitä saakka kun edellistalven lumet sulivat pois.

EHS:lla on ollut syysleirejä Leppävirralla jo vuosikausia. Joka vuosi hiihtoa odottaa yhtä suurella innolla, vaikka vuosien kokemuksella jo tietää, että putkessa hiihtäminen ei ole mitään suurinta herkkua. Mutta onneksi sillä saa kuitenkin lihaksiston jo totutettua hiihtoon, jotta oikeilla lumilla pääseekin sitten jo kunnolla hiihdon makuun. Leiri vietiin läpi tutulla, hyväksi todetulla kaavalla. Suurimmassa osassa treenejä keskityttiin PK-hiihtoon, jota höystettiin nopeus-, VK-, voima- ja tekniikkaosioilla. Tekniikkakuvaukset jätettiin kokonaan pois, koska niillä saa putkessa aikaan vain kaaoksen (vinkki muillekin isoille seuroille…). Tekniikkaa ehtii myös hyvin kuvata lumileirien aikana, syksyllä nuorille tärkeintä on saada hiihto sujuvaksi ja päästä eroon rullahiihdon mahdollisesti aiheuttamista tekniikkaongelmista (mm. liian löysä potku perinteisessä). Leirin kova MK-treeni tehtiin sauvarinteessä, sillä sitä ei olisi mielekästä tehdä tupaten täydessä hiihtoputkessa, eikä muutenkaan vielä suksilla näin aikaisessa vaiheessa kautta.

Nuorten osalta leiri oli onnistunut. Laadukkaita ja monipuolisia treenejä tuli paljon ja niissä oli aistittavissa hyvää tekemisen meininkiä. Porttikieltoja kylpylään tuli myös huomattavasti edellisvuosia vähemmän, onkohan jotain kasvamista pikkuhiljaa tapahtunut? Omalta osaltani leiristä muistuttavat edelleen valtavat mustelmat polvissa – onneksi mekko- ja shortsikelejä ei hetkeen ole tiedossa. Yksi leiriläisistä otti ylämäessä vähän turhan läheistä kontaktia suksiini ja seurauksena oli kaatuminen jäiseen mäkeen. Leirillä mukana ollut lääkäri totesi turvotuksen ja kivun perusteella, että pahimmillaan polvesta meni eturistiside poikki. Jalkalenkit ja vapaan hiihto jäivät sitten kokonaan väliin, mutta perinteistä polvi onneksi kesti. Hyvä niin, sillä pää ei olisi kestänyt sitä, että muut pääsevät treenaamaan ja minä en.

Leppävirran leirin jälkeen kävin käännähtämässä kotona ennen Vuokatin reissua. Vuokattiin lähdin sekä huvin että hyödyn vuoksi. Tällä hetkellä jatko-opintojeni tutkimusvaihe on edennyt pisteeseen, jossa kerään urheilijoilta ja valmentajilta kyselytutkimuksella tietoja heidän ravitsemusosaamisestaan. Koska Vuokatissa oli suuri määrä nuoria urheilijoita paikalla, otti tutkimus reissun aikana ison harppauksen eteenpäin. Kaikin puolin antoisan ja onnistuneen reissun alkuosan olin Habitaleirien mukana, viikonlopun kisaturistina Suomen Cupissa ja loppuosan luennoimassa Vuokatti-Ruka Urheiluakatemian urheilijoille. Marraskuu tulee noudattamaan kaiken kaikkiaan hyvin samanlaista kaavaa – Vuokattiin on tulossa lisää tutkimusmatkoja, samoin ainakin Rovaniemelle ja mahdollisesti muuallekin. On ihan loistavaa päästä työmatkoille näihin paikkoihin, sillä samalla pääsee nauttimaan muiden hiihtoihmisten seurasta sekä hiihdosta ulkoladuilla.

Suomen Cup meni valmennettavieni osalta vaihtelevasti. Viikonloppuun mahtui paljon onnistumisia, mutta myös mm. sairastelun aiheuttamia epäonnistumisia. Kokonaisuudessaan seura onnistui jo ensimmäisen Suomen Cup -viikonlopun aikana hankkimaan enemmän cup-pisteitä kuin koko viime kaudella yhteensä. Ei hullumpi saavutus! Tästä on hyvä jatkaa kisakautta Rovaniemellä marraskuun puolivälin jälkeen. Kisakauden alku merkitsee valmentajallekin sitä, että tästä eteenpäin lähes kaikki talven viikonloput on ohjelmoitu täyteen. Mutta eipä se mitään, kisoissa ja reissussa on hyvä olla.

PS. Hiihtokausi toi mukanaan myös suksien voitelun. Voisipa aina valita suksien voiteluun kesäkuiset kelit ja Norjan maisemat. Autotallin seinissä ei samaa fiilistä oikein ole…

dsc_1055

Äkkilähtö Rovaniemelle by Maria & Rebecca

Olen usein huomannut, että kaikista parhaimmat reissut ovat niitä, joita ei liikaa suunnittele etukäteen. Niin kävi tälläkin kertaa. Minun oli tarkoitus lähteä vajaa pari viikkoa sitten sukulaisia moikkaamaan ja etelän kiirettä pakoon Ouluun. Reissuun lähtiessäni en osannut odottaa, että kotiin palaisin Rovaniemeltä. Torstai-iltana sain kuitenkin henkilökohtaiselta valmennettavaltani Rebecalta viestiä: ”Hei, Haluuks tulla Rolloo la-ma? Kosk äiti on kipee ja tarviin äitihahmoo siel et tiiän vähän et mis pyykätään ja tällee…” Kahta kertaa ei tarvinnut miettiä vastausta Rebecan viestiin ja lauantai-aamuna istuinkin jo junassa matkalla kohti Rovaniemeä. Paremmasta lomasta en tähän väliin olisi osannut haaveillakaan – laatuaikaa valmennettavan kanssa, ystäviä ja sukulaisia, treeniä ja Lapin luontoa. Koska urheilijat tekevät valmentajan, päätimme kirjoittaa tämän jutun yhdessä Rebecan kanssa. Tiedossa on siis ensimmäinen yhteistyössä kirjoitettu juttu – eikä tämä toivottavasti jää vain yhteen.

Rebecca muutti Rovaniemelle, koska suorittaa lukion toisen jakson Ounasvaaran urheilulukiossa. Seuraavissa kappaleissa on Rebecan mietteitä muun muassa siitä, miksi hän lähti Rovaniemelle lukiovaihtoon, millaisia tavoitteita hänellä on hiihtäjänä ja miksi hän valitsi lajikseen hiihdon.

Lähdin Rovaniemelle sillä olosuhteet tähän vuodenaikaan ovat siellä selvästi Espoota paremmat. Rovaniemellä levitetään ensilumenlatu, joka ei ole Espoossa mahdollista. Kun Rovaniemellä tupruttelee lunta, Espoossa sataa kaatamalla vettä. Myös itsenäistyminen on asia miksi halusin lähteä jaksovaihtoon. On hyvä päästä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, eikä olla vanhemmista riippuvainen. Koulun vaihto tekee välillä hyvää ja etenkin kielen vaihto. Käyn itse ruotsinkielisessä koulussa, joten on hyvä välillä ajatella suomeksi.

Tavoitteeni hiihdossa on päästä huipulle saakka. Haluan tehdä jokaisen harjoituksen määrätietoisesti, ja pitää määrännostot maltillisena, enkä vetää yli. Myös motivaation ylläpitäminen on tavoite, vaikka se nyt tuntuu turhalta tavoitteelta, koska sitä löytyy ainakin tällä hetkellä rutkasti. Haluan olla monipuolinen hiihtäjä enkä vain erikoistua yhteen matkaan. Haluan hyödyntää omia vahvuuksiani sekä kehittää heikkouksiani. Silti haluan pitää leikkimielisyyden mukana, sillä ilman sitä homma voi mennä totaalisesti pieleen.

Mutta miksi valitsin hiihdon lajikseni ja mistä löydän motivaation harjoitteluun?

Monet blogilukijat ovat varmaan joskus kuulleet äidistäni, ja siinä on suurimmaksi osaksi vastaus siihen, miksi valitsin hiihdon. Äitini on kilpahiihtäjä ja isäni kilpailee pari pitkänmatkan hiihtoa vuodessa. Alussa suoraan sanoen vihasin hiihtoa, mutta kun siirryin Espoon Hiihtoseuran Kymppiryhmään, alkoi hiihto jossain määrin kiinnostaa. Suurin syy miksi jatkoin hiihtotreeneissä käymistä oli kyllä kaverit ja leikkimieliset kisat. Ilman leikkejä Kymppiryhmässä olisin aivan varmasti lopettanut hiihdon harrastamisen. Motivaatio nousi rutkasti ensimmäisten Hopeasompien jälkeen. Treenasin siihen aikaan noin kolme kertaa viikossa, ja nekin treenit menivät aika lailla sluibaillessa. Silti kiilasin itseni 12-parhaan joukkoon. 

Oikea motivaatio löytyi silti vasta pari talvea sitten. Maria alkoi tekemään ohjelmaa minulle, talvi meni hyvin, ja motivaatio singahti taivaisiin. Sieltä se ei sittemmin ole tippunut, pikemminkin noussut koko ajan. 

Olen saanut seurata Rebecan hiihtäjänpolkua siitä saakka, kun Rebecca oli ihan pieni – aluksi apuvalmentajana, myöhemmin ryhmävalmentajana ja henkilökohtaisena valmentajana. On ollut mahtavaa nähdä, kuinka kolme kertaa viikossa vähän miten sattuu treenailijasta on kasvanut äärimmäisen motivoitunut nuori hiihtäjä. Uskon, että syksyn viettäminen muualla kuin kotioloissa kasvattaa motivaatiota entisestään.

Kesän ensimmäisissä blogiteksteissä pohdin sitä, mikä minua kiehtoo valmentamisessa. Tämä pitkä viikonloppu Rovaniemellä vahvisti taas sen, kuinka hienoa valmentaminen parhaimmillaan voi olla. Heti reissun alusta alkaen oli helppo hypätä valmentajamoodiin, sillä lauantaina meillä oli ohjelmassa maastohiihdon kolmostason valmennuskurssin webinaari. Iltapäivä vierähtikin skypessä valmentajakollegoiden kanssa kesän ja syksyn valmennuskokemuksia purkaessa. Webinaarin jälkeen uusia oppeja oli hyvä lähteä soveltamaan Rebecan kanssa. Pitkän viikonlopun aikana ehdimme tutustua koulun kannalta tärkeisiin paikkoihin, löytää hyviä treenimaastoja, urheilla yhdessä, käydä paljon tärkeitä valmennuskeskusteluja ja toisaalta puhua kaikesta muusta kuin urheilusta, nauraa paljon, harjoitella täydellisen kuntosalikampauksen tekemistä koutsille (ihan putkeen ei mennyt… 😀 ) ja viettää kaikin puolin mukavaa aikaa yhdessä. Nämä kaikki vahvistivat entisestäänkin vahvaa urheilija-valmentaja-suhdettamme. Onneksi Rovaniemen reissuja on kalenterissa jo lisää tänä syksynä.

Mitä tehdä nuorten selkäkivuille?

Havahduin viimeistään viime talvena siihen, että lähipiirissäni olevilla nuorilla hiihtäjillä on aivan liikaa alaselän rasitusmurtumia ja muita lievempiä kiputiloja. Juttelin asiasta myös muiden suomalaisten valmentajien kanssa ja sain valitettavan vahvistuksen asiaan. Kaikki tunsivat nuoria, joilla oli ollut rasitusmurtuma selässä. Kävi myös ilmi, että hiihto ei suinkaan ole ainoa laji, jossa selkäongelmien määrä on kasvanut hurjasti viime vuosina. Päätin, että asialle pitää tehdä jotain, sillä yhtään potentiaalista nuorta hiihtäjää ei ole varaa menettää rasitusvammojen takia.

Otin yhteyttä Espoossa toimipistettään pitävään urheilufysioterapeutti Juha Koistiseen. Hän toimii muun muassa vastaavana fysioterapeuttina Suomen Olympiakomiteassa. Juhalta löytyy myös hiihtotausta, ja hän lupautuikin mielellään auttamaan EHS:n nuorisovalmentajia hiihtäjien rasitusvammojen ehkäisyssä. Keskiviikkona kävimme urheilijoiden, valmentajien ja vanhempien kanssa kuuntelemassa tietoiskua selän ja polven alueen rasitusvammoista, siitä mikä niihin vaikuttaa ja millä toimenpiteillä niitä voisi ehkäistä. Torstaina pääsimme itse asiaan, eli kuntopiiriin, jossa teimme Juhan johdolla keskivartaloa vahvistavia liikkeitä ja liikkuvuusharjoitteita. Nyt kaikilla ryhmäläisilläni on käsitys siitä, miten syviä vatsalihaksia, kylkiä, selkälihaksia ja pakaroita kannattaa vahvistaa. Kaikki harjoittelu ei suinkaan saa olla isoilla painoilla tapahtuvaa voimatreeniä. Toisaalta, kun keskivartalon alueen hallinnan saa hyväksi ja mm. selkää ja polvia rasittavat virheasennot pois, uskaltaa kovempiin voimatreeneihin ottaa myös kunnon painot mukaan. Myös kuntopiirissä läpikäymämme liikkeet olivat sellaisia, että niitä on mahdollista koventaa lisäpainojen avulla – joskin kaikki saivat ne tuntumaan hyvin myös ilman lisäpainoja.

Koko ryhmän tasolla suurimmiksi haasteiksi muodostuivat lantion alueen jäykkyys ja selän asennon hallinta. Lantion alueen jäykkyyttä oli havaittavissa esimerkiksi kyykkyliikkeissä ja kyykkyasennossa tehtävissä liikkuvuusharjoitteissa. Osalla oli näiden kanssa hyvin suuria ongelmia. Tämä saattaa osalla rajoittaa myös taloudelliseen hiihtoasentoon pääsemistä. Toinen ryhmätason ongelmakohta oli selän asennon hallinta. Turhia selän pyöristymisiä ja notkistumisia tuli paljon liikkeiden aikana. Näihin tulemme kiinnittämään huomiota entistä enemmän treeneissä, jotta turhilta selkäkivuilta vältytään. Tärkeintä kuitenkin on, että nuoret ottavat liikkeet mukaansa omaan harjoitteluun, sillä yhteisharjoittelussa aika ei vain millään riitä, jos iso osa siitä pitäisi käyttää tukilihaksiston harjoitteluun. Nyt kun liikemallit ovat kaikilla hallussa, toivonkin, että oppimistamme harjoituksista tulee osa nuorten normaalia harjoitusohjelmaa.

Syitä selkäongelmien lisääntymiseen olemme pohtineet moneen kertaan niin valmentajien, vanhempien kuin itse urheilijoidenkin kanssa. Osansa keskusteluun toi myös kokenut fysioterapeutti eilisessä tietoiskussaan. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että monipuolisen liikunnan väheneminen lapsena vaikuttaa selvästi selkäoireiden lisääntymiseen. Vielä minun lapsuudessani leikittiin pihalla, kiipeiltiin puissa, juostiin ja riehuttiin. Tuntuu siltä, että tällaisen luonnollisen liikunnan harrastaminen lapsuudessa vähenee vuosi vuodelta ja korvaantuu passiivisella istumisella ja näyttöruutujen tuijottamisella. Omatoimisen liikunnan sijaan entistä useampi kuitenkin harrastaa urheilua jossain urheiluseurassa. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Kun pelkkää lajitreeniä tulee liian aikaisin, ei kroppa välttämättä kestä sitä kaikessa yksipuolisuudessaan. Monipuolinen harjoittelu ja aktiivinen vapaa-aika onkin äärimmäisen tärkeää kaikkien rasitusvammojen ehkäisyssä. Hiihtokoulua vetäessä on ollut pelottavaa huomata, kuinka huonot kehonhallinta- ja koordinaatiotaidot monella lapsella ovat. Jotta ne vahvistuisivat kunnolla, lajiharjoittelun ohella on pakko tehdä muutakin ja samalla luoda valmiudet vanhemmalla iällä tapahtuvalle varsinaiselle hiihtoharjoittelulle.

Liika istuminen kipeyttää aikuisten selkien ohella myös lasten ja nuorten selkiä. Olisikin tärkeää, että pitkäaikaista ja turhaa istumista vältettäisiin mahdollisimman paljon. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että ainakin välilevynpullistumien kanssa istuminen on pahinta, mitä selälle voi tehdä. Kun on pakko istua, kannattaa ainakin kiinnittää huomiota siihen, missä asennossa istuu. Pyöristynyt alaselkä lisää kipua valtavasti.

Selän notkistumista tai pyöristymistä hiihdon ja muun urheilun aikana voivat aiheuttaa kireät etureidet ja lonkankoukistajat (notkistuminen) ja takareidet (pyöristyminen). Esimerkiksi perinteisen potkussa alaselän on pakko notkistua, jos lonkankoukistajat kiristävät liikaa. Tämä oli syynä ainakin yhdessä ryhmäläiseni selän rasitusmurtumassa. Kireyttä oli etureisissä ja lonkankoukistajissa liikaa – ja kun joustoa ei saatu sieltä, sitä oli pakko hakea muualta. Tässä tapauksessa heikoimmaksi lenkiksi osoittautui selkä, johon syntyi rasitusmurtuma. Lantion alueen ja etureisien venyttely on siis äärimmäisen tärkeää hiihtäjälle. Venytellessä kannattaa kuitenkin keskittyä hyviin ja hallittuihin asentoihin, jottei niillä riko paikkoja. Hyvä on muistaa, että lähes aina vatsalihaksista pitää löytyä tuki myös venyttelyyn. Selän asento on usein myös varsin suora, eikä sen anneta pyöristyä väkisin (esim. ei selkä pyöreänä nenää maahan istuen tehtävässä takareisivenytyksessä, vaan ennemminkin koko ylävartalo suorana eteenpäin). Myös pakara-, vatsa-, selkä- ja kylkilihasten on oltava riittävän vahvoja, jotta ranka saa tukea niistä, eikä pääse rasittumaan.

Kasvupyrähdys yhdistettynä urheiluun on myös yksi syy siihen, miksi selkäkipujen määrä juuri nuorilla on korkea. Totta kai riskiä voisi pienentää, jos jo ennen kasvupyrähdystä ja sen aikana muistaisi keskittyä tukilihasten vahvistamiseen ja monipuoliseen lajien kokeilemiseen ja liikkumiseen. Kun monipuolisen harjoittelun vielä yhdistää hyvään tukilihaksiston harjoitteluun, liikkuvuusharjoitteluun, sopivaan kuormitusmäärään, hyvään ravintoon ja lepoon, järkevä paketti alkaa olla kasassa. Suosittelen kaikille urheilijoille ja heidän tukijoukoilleen sitä, että tukilihaksiston harjoitteluun käydään hakemassa joko henkilökohtaisia tai edes ryhmätason ohjeita hyvältä fysioterapeutilta. Me ainakin olimme tähän ratkaisuun äärimmäisen tyytyväisiä!

Urheilija – ethän seiso unelmiesi edessä?

Monet tuntemistani urheilijoista haluavat päästä urheilussa huipulle. Heidän harjoittelunsa tähtääkin epäilemättä täysillä sitä kohti. Myös monet tuntemani valmentajat haluavat, että heidän urheilijansa tekevät huippusuorituksia kilpailuissa. Kaikki tehdään sen eteen, että urheilijoiden harjoittelu tähtää kohti huippukuntoa. Niin urheilijoilta kuin valmentajilta tuntuu kuitenkin usein unohtuvan, että urheilija on paljon muutakin kuin urheilusuoritustensa summa.

Isän kanssa aina kiistellään aiheesta ”Mitä teille oikein koulussa opetettiin?”. Ilmeisesti moni oleellinen asia on jäänyt oppimatta (tai pois nykyopetussuunnitelmasta), mutta minulle ainakin opetettiin, että ihminen on aina psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Tämä pätee myös huippu-urheilijaan. Pelkkä fysiikka ei riitä, vaan myös tiedollisen, emotionaalisen ja sosiaalisen puolen on oltava kunnossa. Olen tyytyväinen, että tätä näkökulmaa painotetaan nykyään myös valmentajien koulutuksissa. Tavoitteitaan kohti on helpompi kulkea, kun tunnistaa ne esteet ja motivaationlähteet, joita matkalla huipulle on. Usein nämä esteet saattavat löytyä tunnetasolta tai muualta psyykkiseltä puolelta. Urheilijan hyvä minäkuva, viihtyminen muiden urheilijoiden kanssa, urheilullisen elämäntavan toteuttaminen harjoittelun ulkopuolisessa elämässä, avoin keskusteluyhteys valmentajan ja muiden tukihenkilöiden kanssa sekä tarvittaessa myös urheilupsykologin tapaaminen ovat mielestäni avaimia kohti huipputasoa. Ja lisäksi tietysti täytyy muistaa urheilua tukeva ravinto sekä riittävä lepo. Jos nämä kaksi eivät ole kunnossa ja tasapainossa urheilun kanssa, karkaa huippu väistämättä kauemmas.

Mielestäni on valitettavaa, että monien urheilijoiden tekemisessä on paljon pieniä yksityiskohtia, jotka huomioimalla huipputaso tulisi nopeammin lähettyville. On jokaisen oma asia, miten näihin ”pikkuasioihin” suhtautuu. Pahimmillaan koko urheilu-ura voi kärsiä siitä, kun suhtautuu näihin vähäpätöisesti. Onko urheilijan elämäntyyliä silloin edes sisäistetty kunnolla? Esimerkiksi meidän valmennusryhmässämme on ollut kyseisistä urheilijan elämäntyyliä tukevista asioista moneen otteeseen puhetta, enkä sen vuoksi jaksa nipottaa niistä jokaisessa harjoituksessa. Silti viikosta toiseen ihmettelen muun muassa seuraavia asioita:

Miksi harjoitusten jälkeen ei vaihdeta kuivia vaatteita, edes kuivaa paitaa? Miksi pidemmille lenkeille ei oteta juomapulloa mukaan? Miksi pakkassäällä ei voi laittaa pipoa päähän, vaan silloinkin kuljetaan panta päässä? Miksi harjoitusten jälkeen ei heti syödä pientä välipalaa, jotta palautuminen nopeutuisi? Miksi illalla ei mennä nukkumaan ajoissa (kiitos Whatsapp, kun kerrot valmentajalle, koska urheilijat ovat viimeksi olleet paikalla)? Miksi kisapaikalle jäädään katsomaan kavereiden kisoja tennarit ja farkut jalassa ja pahimmillaan vielä ilman pipoa? Miksi kilpailusuoritukseen keskitytään, mutta alku- ja loppuverryttelyt tehdään miten sattuu? Miksi leirille lähdetään flunssaisena ja suurella todennäköisyydellä tartutetaan myös hiihtokaverit? Miksi harkkapäiväkirjaa ei täytetä ajallaan tai ollenkaan? Miksi yhteisharjoituksiin ei tulla ajoissa? Miksi ennen kovaa harjoitusta ei verrytellä kunnolla? Miksi kuluneita lenkkareita ei vaihdeta ajoissa uusiin? Miksi ennen rullahiihtoharjoituksia ei teroiteta sauvojen piikkejä? Miksi syödään mitä sattuu?

Haluan elää siinä uskossa, että jos itse olisin huippu-urheilija, tekisin kaiken mahdollisimman hyvin, jotta pääsisin kohti unelmiani. En olisi valmis antamaan kilpakumppaneille tasoitusta esimerkiksi edellä mainituilla asioilla. Itse sain hyviä vinkkejä omien arvojen motivoivasta voimasta sekä mahdollisten esteiden käsittelemisestä, kun osallistuin opintojani tukevaan koulutukseen ”Elintapamuutoksen tukeminen arvo- ja hyväksyntäpohjaisen lähestymistavan avulla”. Vaikka urheilijan ei todennäköisesti tarvitse tehdä radikaalia muutosta elintavoissaan, tekee jokaiselle varmasti hyvää hetkeksi pysähtyä ja miettiä, mikä itselle on oikeasti tärkeää. Viekö kaikki tekeminen tätä kohti? Tämä helpottuu esimerkiksi sillä, että kirjaa paperille itselle tärkeimmät arvot ja asiat ja miettii vielä erikseen jokaisen kohdalla, toteutuuko tämä asia nykytilanteessa niin kuin itse haluaisi. Jos ei, mitä asialle voisi tehdä? Itselle tärkeää ja hyvää elämää voi edistää elämällä arvojensa mukaisesti. Toivottavasti seuraavasta esimerkistä joku urheilijakin voi ottaa vaikutteita omaan ajatusmaailmaansa.

Minulla on paljon tavoitteita niin urheilu- kuin työmaailmassakin. Omassa arvokartassani puolestaan kiireettömyys tai tässä hetkessä eläminen on yksi tärkeistä arvoista. Sen toteutuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvää ja olen huomannut, että se saattaa välillä estää tai ainakin hidastaa matkaa kohti tavoitteitani. Ihan liian kauan olen juossut paikasta toiseen ”sitten kun” -asenteella. ”Kaikki muuttuu sitten kun mulla on unelmatyö, sitten kun mun selkään ei yhtään satu, sitten kun mulla on mies, sitten kun asun jossain muualla.” Pahimmillaan pysähtymättömyys on johtanut siihen, että itselle tärkeät asiat ovat jääneet pitkäksi aikaa taka-alalle. Tästä kärsii niin valmentaminen, oma urheilu kuin muu elämäkin. Yhtälailla joku muu arvo voi olla se, joka estää urheilijaa elämästä täysillä kohti unelmaansa. Kun tiedostaa sen, mikä on oikeasti tärkeää ja miten tavoitteisiin voi päästä, on matka niitä kohti jo pitkällä. Minulle yksi konkreettinen askel on taltuttaa turha kiire ja iloita niistä hetkistä, jotka tapahtuvat nyt. On turha murehtia liikaa sellaisista asioista, joihin ei välttämättä edes voi vaikuttaa. Vielä reilu vuosi sitten tuskailin, koska olin mielestäni lukenut liian vähän ravitsemustiedettä. Harmittelin myös sitä, etten ollut tehnyt pedagogisia opintoja, enkä ammattivalmentajan tutkintoa. Noin vuosi myöhemmin nautin valmentamisesta enemmän kuin koskaan ennen, ravitsemustieteestä on tullut minulle työ ja lisäksi pääsen syksyllä myös opettamaan avoimessa yliopistossa. Tarinan opetus: luota itseesi, tee täysillä sitä mitä haluat tehdä, äläkä luovuta.

”Mitä ikinä sun unelmat onkaan et saavuta niitä unessa koskaan

Ota ittees niskast kii

Kelaa mitä haluut ja tee lista siit

Ja sit elät sitä aamusta iltaan ja kun yöllä oot saanut taas virtaa

Teet taas kaikkes sen eteen vaikka välillä se vaikeeks taas menee”

(Robin feat. Elastinen: Kipinän hetki)

Pikkuveli henkilökohtaisena valmennettavana

Tiedän hyvin paljon sellaisia perheitä, joissa jompikumpi vanhemmista valmentaa lastaan. Tiedän muutamia tapauksia, joissa veli valmentaa veljeään. Mutta en tunne toista siskoa, joka valmentaisi veljeään. Meidän perheessämme oli kuitenkin alusta asti selvää, että valmentaisin pikkuveljeäni, ja valmennussuhteemme on saattanut jopa lähentää muutenkin läheisiä välejämme.

Pikkuveljeni aloitti hiihdon siskonsa ja jalkapallon veljensä esimerkistä. Hän harrasti molempia lajeja käytännössä viime kevääseen saakka, kunnes lopetti jalkapallon seuratasolla. Harrastusten tärkeysjärjestys on vuosien varrella vaihdellut. Muistan edelleen, kuinka hän ennen ensimmäisiä Hopeasompiaan sanoi minulle, että ”voin sun mieliksesi hiihtää yhdet Hopeasommat, mutta sitten tämä oli tässä”. Jotain kuitenkin tapahtui (ja mielestäni ilman minkäänlaista painostusta tai uhkailua) ja hiihdosta tuli sittemmin hänen päälajinsa. Kuten minullakin, uskon, että hänelläkin tähän suuresti vaikuttavina tekijöinä olivat hiihdon kautta saadut ystävät sekä hiihdon monipuolisuus.

img115

Hyvin läheisen urheilijan valmentamisessa on hyvät ja huonot puolensa. Veljeni oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmentamisesta. Hänen kauttansa päädyin aikoinaan apuvalmentajaksi EHS:n 10-ryhmään, minkä jälkeen nousin hiljalleen valmentajaksi muihinkin ryhmiin. Valmentajanpolkuni eri ryhmien valmentajana eteni samassa rytmissä kuin hänen urheilijanpolkunsa – kunnes nuorten ryhmän kohdalla totesin, että tähän ryhmään haluan jäädä valmentajaksi pidemmäksikin aikaa. Ryhmävalmentajuuden lisäksi hän tutustutti minut henkilökohtaiseen valmentamiseen, sillä hän oli ensimmäinen urheilija, jolle tein henkilökohtaista valmennusohjelmaa. Erilaisia harjoituskokeiluja (mm. rytmitykset, voima- ja tehoharjoitusten sisältö) on hänen kanssaan uskaltanut tehdä melko vapaasti, mikä on opettanut minulle paljon valmentamisesta. Samoin välitön palautteen saanti ja käymämme valmennuskeskustelut ovat opettaneet minua paljon. Rohkeuteni valmentajana on tätä myöten myös kasvanut ja kynnys valmentaa myös aikuisia on laskenut huomattavasti.

Vuosien varrella olen saanut veljeni hiihtokavereista itsekin hyviä kavereita, joihin tuskin olisin tutustunut ilman häntä. Heidän kanssaan koetut Ylläksen ja Norjan leirit, kovatehoiset harjoitukset kotona sekä kisamatkat olisivat takuulla jääneet väliin, jos en valmentaisi veljeäni. Todennäköisesti olisin viettänyt aikaa veljeni kanssa elämäni aikana huomattavasti vähemmän, jos olisin hänelle vain sisko. Myös kaikista parhaimmat ja ikimuistoisimmat hiihtolenkkini olen tehnyt veljeni kanssa. Reseptinä näihin ovat aina olleet Ylläksen keväthanget, hankikanto, mahdollisimman kauas, mahdollisimman monta tunturia ja eväät reppuun. Lupaan, että omat reittivalintani olisivat olleet huomattavasti tylsempiä, eikä niillä olisi päässyt sisarussuhdetta hetkellisesti heikentäviin, mutta loppupeleissä vahvistaviin totaalisippaamisiin ladun varrella. Veljeni on käytännössä ainoa henkilö, joka saa minut treenaamaan kovaa ja epämukavuusalueella myös kotiolosuhteissa. Omilla lenkeillä meno jää turhan usein kevyeksi ja myös omien kavereiden kanssa vauhti on yleensä sellaista, että jutustelu onnistuu.

Vaikka olen itsekin saanut valtavasti siitä, että valmennan veljeäni, ei valmentaminen ole ollut aina helppoa. Valmentajan ja siskon roolit sekoavat välillä liiaksikin. Useimmiten se ei haittaa, mutta joskus olisi parempi olla pelkästään sisko ilman minkäänlaista valmentajarasitetta. Kaikista eniten minua harmittaa se, että veli on valmennettavistani se, jolle yleensä viimeisenä suunnittelen treeniohjelmat ynnä muut. Muut valmennettavat menevät helposti edelle, koska ovat ns. ”maksavia asiakkaita”. Veljeni eroaa muista valmennettavistani myös siinä, että kukaan muu heistä ei kyseenalaista tekemiäni ohjelmiani yhtä paljon kuin hän. ”Siis tää mun ohjelma on viimeiset pari viikkoa näyttäny siltä kuin tekisit sitä jollekin 16-vuotiaalle tytölle!” Kukaan muu ei myöskään epäile harjoitusten tarpeellisuutta yhtä paljon kuin hän. Kukaan muu ei halua ohjelmaan yhtä paljon muutoksia kuin hän. Kukaan muu ei omatoimisesti ehdota, minkälaisia harjoituksia ohjelmassa voisi olla. Kukaan muu ei puhu valmentajalle yhtä suoraan. Yhteisymmärrykseen ollaan kuitenkin aina päästy, mikä on tarkoittanut sitä, että molempien on täytynyt tehdä kompromisseja. Näitä ei kuitenkaan saa tehdä riitelyt uhalla, sillä perheenjäsenen valmentamisessa on aina se pieni riski, että sukset menevät nopeasti ristiin. En kuitenkaan usko, että tätä tapahtuu sisarusten välisessä valmennussuhteessa yhtä helposti kuin vanhempien valmentaessa lastaan. Se, että perheenjäsenen valmentamisessa tunteet ovat vahvasti mukana, on sekä rikkaus että heikkous. Onnistumisista on mukava iloita läheisen ihmisen kanssa, urheilijan epäonnistumiset puolestaan ottaa välillä liiankin henkilökohtaisesti.

Perheenjäsenen valmentamisen tekee helpoksi erityisesti mutkaton kommunikaatio valmentajan ja urheilijan välillä. Vaikka olen läheinen muidenkin valmennettavieni kanssa, kenenkään muun kanssa en ole yhteydessä päivittäin. Jatkuva kommunikaatio helpottaa esimerkiksi urheilijan palautumisen seuraamista. Myös se helpottaa, kun toisen tuntee läpikotaisin. Pienetkin eleet kertovat nopeasti, minkälainen fiilis urheilijalla on. Urheilijan heikkouksien ja vahvuuksien painottaminen on myös helppoa, kun urheilijan tuntee niin hyvin – varsinkin, kun monet näistä ovat täsmälleen samoja vahvuuksia ja heikkouksia, joita minulla oli, kun kilpailin. Meillä on veljeni kanssa takana yhteinen urheilupolku, josta en vaihtaisi päivääkään (”hetkeäkään” olisi epäuskottava sanavalinta – kyllä olisin samantien valmis vaihtamaan ainakin kaikki seikkailukisojen riitelyhetket, rullasuksien lainaamiseen ja likaisena palauttamiseen liittyvät rakentavat keskustelut sekä sen, miten veli kommentoi minun hiihtotekniikkaani). Onneksi veli pääsee lomille armeijasta huomenna. Onkin ollut jo ikävä.

 

Hopeasompaleiriltä uusia valmennustuulia

Pääsin viime viikolla Vuokattiin valmentamaan valtakunnalliselle Hopeasompaleirille. Tällaisia leirejä ei ollut olemassa, kun olin nuorempi, mutta olin kuullut niistä paljon hyvää, sillä moni valmennettavistani on osallistunut kyseisille leireille. Siksi olikin mukavaa päästä mukaan näkemään, minkälaisia ne oikeasti ovat. Hienoa oli myös se, että uuden ryhmän valmentaminen toi itsellekin  uudenlaisia kokemuksia ja ajatuksia valmentamisesta. Kokonaisuudessaan leiri oli mielestäni onnistunut ja urheilijat sekä valmentajat innostuneita.

Valtakunnallisilla Hopeasompaleireillä on tyttöjä ja poikia kolmesta ikäluokasta, jotka tänä vuonna ovat 03, 02 ja 01. Leireille kutsutaan edellistalven Hopeasompa- tai KLL-tulosten perusteella ikäluokkiensa parhaimpia hiihtäjiä. Leirejä on kolme kappaletta: keväällä Pajulahdessa, kesällä Vuokatissa ja talvella Rovaniemellä. Ryhmissä on koosta riippuen 1-2 valmentajaa. 03-syntyneiden ryhmät olivat Vuokatissa kaikista suurimpia, sillä sekä tyttöjen että poikien ryhmissä oli noin 20 urheilijaa molemmissa. Itse olin leirillä 03-tyttöjen ryhmän toisena valmentajana.

Ennen leiriä en edes muistanut, kuinka erilaista on valmentaa nuoria tyttöjä verrattuna omaan sekaryhmääni, jossa suurin osa urheilijoista hiihtää 18-sarjassa. Suurimpana yllätyksenä tuli se, kuinka hiljaisia he alkuun olivat. Onneksi muutaman harjoituksen jälkeen myös harjoituksissa alkoi kuulua jutustelua. Valmentajan on nimittäin hankalaa tietää, mennäänkö PK-lenkillä liian kovaa, jos urheilijat eivät vaihda sanaakaan – johtuuko se vauhdista vai ujoudesta. Tätä ei yhtään helpota se, jos saa vastaukseksi kysymykseen ”Onko vauhti sopiva?” aina vaan ”ihan hyvä”. No, kai se sitten on ihan hyvä. Viimeisissä harjoituksissa vauhdin kontrollointi oli tämän suhteen paljon helpompaa, sillä verryttelyjen aikana kaikki olivat äänessä. Yllätyin myös siitä, kuinka väsynyt olin palatessani leiriltä kotiin. En niinkään lihaksista, sillä viimeisen päivän sauvarinnettä lukuun ottamatta omat sykkeet sai harjoituksissa pidettyä kohtuullisen matalina. Sen sijaan henkisesti olin niin poikki, että kun pitkän ajomatkan jälkeen pääsin kotiin, piti hetki maata eteisen lattialla X-asennossa ja vetää syvään henkeä. Tästä syytän tiivistä leiriohjelmaa (aamulenkit klo 7.15, iltapalat klo 21 ja välissä koko ajan menoa) sekä sitä, että näin nuorista ja minulle etukäteen vieraista urheilijoista tulee huolehdittua tavallistakin enemmän (valmentajan roolin lisäksi leirillä sai toimia mm. uimavalvojana, yövahtina ja ensiapuhenkilökuntana). Nyt arvostan entistäkin enemmän sitä, että omat urheilijani ovat sen verran vanhoja, että heidän peräänsä ei tarvitse katsoa öisin. Jos joku silloin riehuu, se on ihan oma ja tiedostettu valinta.

Harjoituksellisesti Vuokatin leiri oli tehokas, ja viimeisen päivän aamulenkillä moni valittelikin väsymystä. Tehokkaimpia harjoituksia olivat 3000 m testijuoksu, suoharjoitus ja sauvarinne. Näiden välissä tehtiin mm. yksi pidempi jalkalenkki sekä rullahiihtotreenejä perinteisellä ja vapaalla. Valmentajana olin äärimmäisen tyytyväinen siitä, kuinka paljon nuoret kehittyivät tekniikkatreenien aikana. Ensimmäisessä harjoituksessa harva uskalsi kunnolla tehdä painonsiirtoja, käsien liikeradat olivat hyvin suppeita ja hiihtoasento oli jäykkä ja suora. Loppuvaiheessa näytti siltä, kun tytöt olisivat vaihtuneet toisiin leirin aikana! Leirin lopussa moni kertoikin, että oppi leirillä tekniikkaa. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että emme juurikaan tehneet perinteisiä tekniikkatreenejä (”hiihdä nyt vuorohiihtoa ja minä katson, mitä siinä pitäisi korjata”), vaan suurin osa tekniikasta tehtiin erilaisten taitoharjoitteiden (sauvoittahiihto, temppu- ja taitoradat, erilaisilla rytmeillä hiihto) kautta. Tällaisia taito-osioita suosittelen kaikenikäisille rullahiihtoharjoitusten yhteyteen. Vaikka leiri oli teholtaan kova, se ei kuitenkaan tuntunut tyttöjä haittaavan, sillä kysyessämme heiltä leirin parasta harjoitusta moni valitsi vastauksekseen 3000 m juoksun tai suotreenin. Kunpa muillakin 13-vuotiailla olisi yhtä hyvä asenne urheilua kohtaan! Oma valintani leirin parhaasta harjoituksesta oli myös suoharjoitus. Perusteluna tähän on se, että suolla ei kovin usein tule tehtyä harjoituksia, siellä sai helposti tehtyä kovemman harjoituksen, mutta samalla lihakset tuntuivat palautuvan, viestit ja jalkapallo suolla paransivat ryhmän yhteishenkeä – ja olihan se mukavaa suon jälkeen juosta suoraan järveen kaikki vaatteet päällä.

Leiri päättyi sunnuntaina palautteenantotilaisuuteen. Totta kai olin innoissani siitä, kun osassa papereista valmentajille annettiin arvosanoiksi esimerkiksi ”mahtavaa 5/5”. Yhtälailla suun veti hymyyn pari paperia, joihin 13-vuotiaat tytöt olivat napakasti kirjoittaneet, että ”Hyvä, mutta aina on jotain parannettavaa”. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia valmennushaasteita.

Miksi valmennan?

Valmentaminen on tuskin yhdellekään valmentajalle pelkkää treenien suunnittelua ja toteutusta. Käytännön tekemisen lisäksi valmentaminen merkitsee minulle pitkää lista erilaisia kokemuksia ja tunnetiloja. Kuluneen vuoden aikana valmentajuus on vienyt minut pitkälti koko tunneskaalan läpi. Olen innostanut ja kannustanut muita. Innostunut itsekin. Huutanut ääneni käheäksi. Itkenyt onnesta. Toiminut olkapäänä murtuneille urheilijoille. Itkenyt itsekin. Pettynyt. Turhautunut. Vihastunut. Ihastunut. Jännittänyt. Päässyt upeisiin paikkoihin ulkomailla ja Suomessa (kuva Norjan leiriltä kesäkuussa 2016). Tavannut upeita urheilijoita ja valmentajia. Auttanut urheilijoita ylittämään itsensä. Ollut ylpeä. Ollut onnellinen. Uskonut itseeni. Saavuttanut urheilijoiden ja vanhempien luottamuksen. Tiennyt tekeväni työtä tärkeän asian parissa.

Valmentaminen ei ollut minulle hetken mielijohteesta syntynyt idea, vaan kasvoin valmentajaksi pikkuhiljaa. Kun oma kilpaileminen alkoi hiipua, oli hiihtoa luontevaa jatkaa ”toppatakkiosastolla”. Aloitin valmentamisen hiihtokoulun apuopettajana, josta siirryin eteenpäin Hopeasomparyhmän apuvalmentajaksi. Vuonna 2012 minulta kysyttiin, ottaisinko vastuulleni Hopeasomparyhmän päävalmentajuuden. Kieltäydyin monta kertaa, koska en uskonut, että minulla olisi vielä riittävästi valmennuskokemusta. Lopulta kuitenkin suostuin. Ja onneksi suostuin. Takana on monta hienoa vuotta kyseisen ryhmän päävalmentajana. Sittemmin ryhmästä on tullut ”Nuorten ryhmä”, joka kattaa 16–20-vuotiaiden sarjat. Näiden ikäluokkien urheilijoiden kanssa on kiva tehdä töitä, kun on alusta asti nähnyt heidän kasvamistaan urheilijan polulla.

Helppoa valmentaminen ei aina ole ollut – etenkään nuorena naisvalmentajana (tästä kokonainen teksti tulossa myöhemmin). Se, että en ole päässyt valmentajana liian helpolla, on kuitenkin varmasti vahvistanut ja opettanut minua. Onneksi hienoja kokemuksia ja positiivisia tunteita on ollut mukana valmentajaurani alusta saakka, sillä ne ovat aina motivoineet minua jatkamaan.

Ikimuistoisimpia hetkiä valmentajana on niin paljon, ettei yksikään niistä nouse yksittäisenä muiden ohitse. Viime talven pääkisoissa moni urheilijoistani ylitti itsensä ja saavutti mahtavia tuloksia. Valmentajalle se tarkoitti sitä, että ensin huutaa äänensä käheäksi ladun varressa, juoksee täyttä vauhtia maalialueelle, halaa onnellista urheilijaa maalissa ja samalla varovaisesti pyyhkäisee onnenkyyneleen poskelta (onneksi aurinkolasit on keksitty). Yhtä hyvin mieleen toisaalta painuvat myös ne hetket, kun kesken harjoituksen istuu murtuneen urheilijan viereen ruohikolle, ottaa häntä varovaisesti kiinni olkapäästä ja lohduttaa. Tuntuu hyvältä, kun urheilija uskaltaa näyttää tunteensa, eikä väkisin tee sellaista harjoitusta, joka ei syystä tai toisesta suju. Myös se tunne, mikä syntyy siitä, kun saa ulkomaalaisen, ensimmäistä kertaa suksilla seisovan pysymään pystyssä ja alkeellisesti jopa hiihtämään, on mahtava.

Viime talvena minua innostikin erityisesti se, kun pääsin opettamaan eri-ikäisiä ja tasoisia ihmisiä hiihdon parissa. Valmensin nuoria kilpahiihtäjiä, lasten hiihtokoululaisia sekä aikuisten hiihtokurssilaisia niin EHS:n kuin Electrofitin riveissä. Kaikkiin näihin ryhmiin mahtuu motivoituneita urheilijoita, jotka saavat valmentajankin motivaation nostettua korkealle. Hienointa on se, kun näkee urheilijoiden kehittymistä ja innostumista. Hiihtokoululaisella innostuminen näkyy kaikista selkeimmin – hommassa ollaan mukana joko 100 prosenttisesti tai ei ollenkaan. Kovin kauas tästä eivät jää myöskään aikuisten hiihtokoululaiset, jotka uutta opittuaan hiihtävät ladulla yhtä innokkaasti kuin pienet hiihtokoululaiset. Kun saa jäykän suomalaisen innostumaan ja onnistumaan niin, että hän tulee kurssin jälkeen monisanaisesti kiittämään, tietää, että on tehnyt jotain oikein. Ihan oma lukunsa on ulkomaalaiset, jotka haluavat oppia hiihtämään. Jo suksilla pysyminen, saati oikean hiihtorytmin löytäminen voi olla heille hyvin hankalaa. Mutta hitaasti, toistojen kautta ja valtavasti tsemppaamalla nekin yleensä löytyvät. Valmentajan saaman kiitosten määrä on jotain ihan muuta kuin suomalaisryhmissä.

Ulkomaalaisten opettaminen hiihdon pariin on lisäksi auttanut siinä, että kielitaitoni on pysynyt yllä. Henkilökohtaisista valmennettavistani ¾ on suomenruotsalaisia, joten heitä kuuntelemalla myös ruotsin taito pysyy väkisinkin yllä. Valmentajuus on myös tuonut esiintymisvarmuutta ja opetuskokemusta, joista on hyötyä muuallakin kuin ladun varressa. Oma kunto kohenee, kun valmentaa, sillä mitä kovakuntoisempia valmennettavistani tulee, sitä paremmassa kunnossa myös valmentajan täytyy olla. Nuorten kanssa toimiminen on palkitsevaa, etenkin silloin, kun itse huomaa olevansa heille tärkeä. Usein vanhemmat vahvistavat tämän jo ennen kuin sitä itse huomaa kertomalla, etteivät heidän lapsensa usko heitä, mutta minua kyllä kuunnellaan ja uskotaan. Vanhemmat ovat tyytyväisiä siitä, että heidän lapsensa uskaltavat joskus myös kertoa minulle sellaisia asioita, joista heille ei puhuta. Positiivinen palaute ja kiitoksen saaminen onkin yksi sellainen yksittäinen tekijä, josta saa hirveästi lisämotivaatiota. Valmentajuus on vienyt minut myös moniin hulluihin paikkoihin, jotka muuten olisi jäänyt kokematta. Tästä esimerkkinä Torniojokilaakson road trip, johon lähdimme viime keväänä kahden teinipojan kanssa. Alkuun roolikseni oli määritelty koutsi, kuski, varaäiti ja ruokahuoltaja, mutta lopulta voitelin pojille kisasuksetkin yhteen kisaan. Silloin tunsin ylittäneeni itseni.

Uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen on aina ollut minulle tärkeää. Valmentajana se onnistuu helposti ja mielekkäästi. Etenkin Hiihtoliiton tarjoamat erilaiset valmennuskoulutukset ja -seminaarit ovat olleet opettavaisia ja motivoivia. Hienoa on myös se, kuinka paljon niistä on saanut uusia valmentajakollegoita. Enää ei juuri koskaan tunnu siltä, että valmennusta tekisi ihan yksin, sillä koulutusten kautta tavattuihin valmentajiin on helppo ottaa yhteyttä ja pohtia valmennusasioita yhdessä.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑