Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Hiihto

MM-Lahti: hienoja kokemuksia ja hyviä muistoja

Jännitystä, iloa ja riemua, onnenkyyneleitä, liikutusta, urheilun draamaa, huutoa, pettymystä, muita urheiluhulluja, yhteishenkeä, loistavaa tunnelmaa niin paikan päällä kuin TV:n välityksellä – näitä kaikkia tarjosivat Lahden kotikisat 2017. Viimeisen kahden viikon ajan Lahti on ollut päällimmäisenä mielessä ja nyt kisojen jälkeen onkin pieni tyhjiö – eikö enää ajetakaan Lahteen ja eikö telkkarista tulekaan kisoja? Vielä kerran halusin syventyä Lahden muistoihin ja kokosin tähän top10-asiat, jotka kisoista jäivät mieleen. Idean poimin eilisestä Hesarista, jossa on heidän listauksensa kymmenestä asiasta, joista kotikisat tullaan muistamaan.

1 Loistava tunnelma

Pääsin seuraamaan kisoja Lahteen neljänä päivänä: sprinttitorstaina, skiathlonlauantaina, naisten viestin torstaina sekä kisojen päätöspäivänä, kun ohjelmassa oli miesten kuninkuusmatka. Kisoista jäi mieleen erittäin positiivinen tunnelma. Yleisö kannusti kaikkia ja antoi valtavan tuen suomalaisille. Monet norjalaiset hiihtokisat kokeneena voin sanoa, ettei tunnelma todellakaan yhtään kalpene edes Holmenkollenin kisojen tunnelman rinnalla. Vastaavaa kuin Lahden innostunut ja kannustava kisatunnelma en ole muualla päässyt kokemaan.

2 Ylen lähetykset

Koska joka päivä ei Lahteen saakka jaksanut matkustaa, piti Yle huolen siitä, ettei se ollut edes tarpeellista. Jään kaipaamaan Talvistudioita, pitkiä tv-lähetyksiä, urheilijoiden ja valmentajien haastatteluja, asiatuntijoiden kommentteja sekä mainioita selostuksia. Kisoja oli ilo seurata Ylen kanavilta.

3 Stadionin takakaarre

Mikä määrä pettymystä, huuhtoa, surua ja raivoa voikaan osua niin lyhyelle kisaradan pätkälle? Maalisuoran alku koitui liian monen suomalaisen kohtaloksi, mutta etenkin Iivon ja Iversenin kolarointi jäi ikuisesti mieleen. Valtava jännitys ja kannustus täytti kotisohvan, kun Iivo nousi kohti Tuplatunneleita, jännitys kiristyi entisestään Inkkarikukkulalla, J-mutkassa ei enää voinut istua sohvalla. Kaikki näytti täydelliseltä – melkein loppuun saakka. Noin viikko tapahtuneesta voi jo todeta, että ilman urheilun draamaa urheilu ei olisi urheilua.

4 Iivon kultamitali

Parisprintin pyllähdyksen ja täydellisen pettymyksen jälkeen tuntui niin oikealta, että Iivo voitti kultaa päämatkaltaan. Ja millä tavalla vielä! Kisa oli alusta saakka Iivon hallinnassa. On upeaa, että maajoukkueessa on Iivon kaltaisia nuorehkoja urheilijoita vastaamaan myös tulevaisuuden hiihtotoiveisiin, sillä kylmä faktahan on se, että Suomen maajoukkueen keski-ikä on niin korkealla, että moni urheilijoista lopettaa viimeistään kahden vuoden päästä.

5 Iivon haastattelut

Jostain syystä juuri Iivon haastattelut nostivat kylmiä väreitä, niin pettymysten kuin onnistumisten jälkeen. En selvinnyt 15 km maalisuorasta sekä mitalistien ja Iivon läheisten haastatteluista pyyhkimättä kyyneleitä poskilta. Urheilu todellakin herättää tunteita niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka urheilija on se, joka työn tekee ladulla, oli hienoa, että Iivo heti haastattelun kärkeen halusi kiittää myös taustajoukkojaan ja rakkaitaan. Paraskaan urheilija ei pärjää yksin, vaan tarvitsee ympärilleen välittäviä ihmisiä. Kuten Iivokin totesi, huonoina hetkinä ihmisiä ympärillä on ollut vähemmän, mutta ne jotka siellä silloin tukevat, ovat niitä, jotka oikeasti välittävät.

6 Matin pronssi

Matin pronssi oli upea saavutus suomalaisessa hiihdossa. Oli hyvä päätös lähteä vielä kisojen viimeisenä päivänä Lahteen ja nähdä paikan päällä, kun Suomi sai kisoista mitalin. Varmasti jokainen hiihdon ystävä on nähnyt Reijon kommentit Matin hiihdosta, mutta ne on vielä pakko linkata tähän. Päävalmentajamme reaktio kuvastaa sunnuntain fiilistä parhaimmillaan.

7 Ruuhka

DSC_0281Eivät kisat pelkkää hymyä ja auringonpaistetta olleet, vaikkakin edellä mainittujen määrä oli niin suuri, että ne jättivät vastoinkäymiset melko nopeasti varjoonsa. Kisojen ensimmäisenä lauantaina lähdimme kisapaikalle mielestämme hyvissä ajoin – mutta jouduimme silti seuraamaan suurimman osan kisasta puhelimen näytöltä Lahden moottoritiellä. Liikenne oli aivan tukossa ja matkan viimeiseen kymmeneen kilometriin kului aikaa reilusti yli tunti. Onneksi paikallisvaistoa oli sen verran, että heti moottoritieltä päästyämme muutimme radikaalisti reittisuunnitelmaa, saimme auton lähelle kisakeskusta, juoksimme loppumatkan stadionille ja ehdimme näkemään loppuratkaisut naisten kisasta – osittain. Emme olisi ehtineet enää katsomoon sisälle, mutta pikkuveli oli riittävän pitkä kurkkimaan katsomon aitojen yli, minun pituuteni ei tähän riittänyt. Onneksi selostuksista kuuli kuitenkin kaikista tärkeimmän – Krista toi Suomeen hopeaa. Koska kisapäivä oli loppuunmyyty, oli turha kuvitellakaan saavansa alueelta ruokaa tai pääsevänsä edes vessaan. Mutta olipahan ainakin kisatunnelmaa!

8 Median luomat huonot fiilikset

Suurin ihmetys kisojen aikana oli se, miksi mediassa edelleen piti palata Lahden 2001 tapahtumiin? Näistä kisoista on 16 vuotta aikaa ja urheilijat sekä urheilijoiden taustajoukot ovat viimein saaneet karistettua dopingmörön harteiltaan. Onko sitä jatkuvasti pakko nostaa sinne takaisin, kun syytä ei ole? 16 vuotta! Luulisi, että siltä ajalta keksisi jo jotain muutakin sanottavaa. Toinen ikävä uutisointi liittyy tappeluun Suomen huollon ja nimeltä mainitsemattoman urheilijan välillä. Oikeasti, huolto tekee kyllä kaikkensa suksien eteen, on tosi mautonta haukkua huolto lyttyyn tv-haastattelussa.

9 Suomen syttyminen hiihtourheilusta

Kun on itse henkeen ja vereen hiihtohullu, kuten myös suurin osa läheisimmistä ihmisistä, elää melkoisessa hiihtokuplassa. Kisojen aikana olikin upeaa nähdä, että kyllä kisoista syttyivät muutkin kuin tällaiset perinteiset hiihtoniilot. Hiihto kiinnostaa koko kansaa, sen pystyi näkemään kisayleisöstä, kisojen miljoonayleisöistä tv:n välityksellä ja muun muassa jopa ei-niin-hiihtohullujen kavereiden Facebook-päivityksistä. Ja mikä ele, että presidenttikin seurasi kisoja, onnitteli urheilijoita ja jopa soitteli urheilijoille!

10 Kisojen vaikutus muihin

Valmentajana ja tulevaisuuden hiihtotähtien kasvattajana ilahduin valtavasti siitä, mikä vaikutus kisoilla oli omiin valmennettaviin sekä muihin hiihtäjiin. Kun Iivo keskiviikkona otti kultaa, oli sää mitä kamalin Espoossa. Vettä ja räntää satoi kaatamalla. Silti ladulla tuli vastaan perheitä, jotka olivat lähteneet hiihtämään lastensa kanssa juuri sinä päivänä, koska Suomi sai hiihdosta kultaa! Viimeisen kahden viikon aikana treeneissä on ollut myös yksi puheenaihe ylitse muiden: Lahden kisat. Näittekö sen kaatumisen, näittekö sen venymisen, kuka oli paikalla eilen, kuka menee huomenna Lahteen? Turhia höpinöitä ei treenien jälkeen jääty vaihtamaan, koska kaikilla oli kiire katsomaan palkintojenjakoja.

Onneksi Suomi sai vuoden 2017 kotikisat. Toivottavasti kotikisojen tunnelmasta päästään nauttimaan vielä joskus tulevinakin vuosina. Vain yksi asia kisoihin liittyen jäi omalta osaltani harmittamaan. Antti Tuiskun keikalle olisi pitänyt päästä 😀 Jos kisojen jälkeen jäi pieni henkinen hiihtokisatyhjiö, täyttynee se lähiviikonloppuina Vierumäellä ja Rovaniemellä Nuorten SM-kisoissa tulevaisuuden Niskasia ja Pärmäkoskia seuratessa. Ai niin, ja maailmancup jatkuu jo huomenna Drammenissa!

DSC_0285

Espoon Hiihtoseuran juhlaa Hopeasommissa 2017

Viime vuonna Kuopion Hopeasompien jälkeen luotiin toisen Hopparivalmentajamme Timon kanssa selkeät tavoitteet tälle kaudelle: EHS on seuraavissa Hoppareissa toiseksi paras seura henkilökohtaisten kisojen pisteiden perusteella ja paras seura viestipisteissä. Viime vuonna olimme vastaavissa kategorioissa kolmanneksi ja toiseksi parhaat seurat. Lempäälän Hoppareissa urheilijat ylsivät huikeisiin suorituksiin ja edellä mainitut tavoitteet täyttyivät! Ei liene epäselvää, mitkä tavoitteemme ovat ensi kautta ajatellen. #roadtokuhmo ja treeni ykkössijojen turvaamiseksi alkakoon!

Hopeasommat ovat nuorille hiihtäjille kauden tärkeimmät kisat – kisat, joista puhutaan koko kauden ajan ja joissa halutaan menestyä. Siksi peli onkin niin raakaa. Aikuiset ja nuoret saavat mahdollisuuksia onnistua useammissa kisoissa, HS-ikäisillä on vain yksi selkeä pääkisa, ellei KLL-kisoja myös lasketa mukaan. Pitää siis toivoa, että talven aikana pysyy terveenä, jotta on kunnossa Hoppareissa. Hoppareiden osallistujamäärät pyörivät isoimmissa sarjoissa edelleen sadan tuntumassa, mutta valitettavaa on se, että tänä vuonna M13-sarjassa osallistujamäärä oli tippunut jo 81:een. Tosiasia on se, että niihin lukemiin, joita tuloslistoilla oli silloin, kun itse hiihdin Hoppareita, tuskin koskaan enää päästään (120+). Pientä nostoa määriin olisi kuitenkin hyvä saada, jotta olisi varmasti turvattua, että hyviä hiihtäjiä nousee aikuisten sarjoihin saakka jatkossakin. Mikä muu kisoissa on muuttunut 2000-luvun alusta? Muiden valmentajien kanssa pohdittiin tätä lauantai-iltana ja vastauksia nousi ilmaan kaksi: kisadiscoja ei ole näkynyt kisaohjelmassa hetkeen, eikä kukaan enää taida majoittua koulumajoituksissa. Yksi asia ei takuulla ole muuttunut mihinkään: urheilijoiden vanhemmat käyvät yhtä kovilla kierroksilla ennen kisaa kuin jo vuosikymmeniä sitten.

EHS:ta oli Lempäälän Hoppareissa mukana iso ja iskukykyinen joukkue. Perjantaina hiihdettiin sprintit perinteisellä. Espoolaisittain sprintit lähtivät hyvin käyntiin, vaikka muutamia valitettavia sattumia kisan aikana tapahtuikin – pyllähdysten ja hiihtotaparikkeiden muodossa. Rata S-mutkineen ei ollut helppo, minkä vuoksi useampikin hiihtäjä otti viikonlopun aikana lähituntumaa latuun. Espoolaissuoritukset perjantaina olivat seuraavat:

N14: 24. Pinja, 30. Victoria, 38. Heta, 45. Annu, 53. Anni, 80. Noora, 82. Hilda

M14: 4. Ike, 6. Topias, 47. Anton, 49. Elliot, 68. Christoffer, 75. Elias

N16: 15. Ida, 40. Vilja, 69. Meri, 99. Taru

M16: 12. Oskari, 22. Eemeli, 23. Patrik, 126. Otto

Lauantaina puolestaan hiihdettiin normaalimatkan kisat vapaalla väliaikalähdöllä. Lauantai-illalla espoolaisväriä nähtiin palkintojenjaoissa paljon, sillä tuloksellisesti päivä oli mainio. Palkinnoille hiihtivät seuraavat urheilijat:

N13: 8. Annu, 10. Noora

M13: 11. Anton, 17. Elliot

N14: 12. Anni, 24. Victoria

M14: 3. Ike, 7. Topias

M15: 3. Oskari, 23. Eemeli

N16: 11. Vilja, 12. Ida, 21. Aino

M16: 23. Patrik

Mahtavia venymisiä ja itsensä ylittämisiä tapahtui totta kai myös palkintosijojen ulkopuolella ja nämä olivat kaikki aivan yhtä tärkeitä suorituksia kuin palkinnoille yltäneet hiihdot!

Sunnuntai huipensi kisat, koska silloin vuorossa olivat viestit. Ääntä ei ole enää jäljellä ollenkaan, se jäi jo aamupäivällä ladun varteen. Mutta kaikki huuto ja kiljuminen oli ehdottomasti sen arvoista – sekä tytöt että pojat 14-sarjoissa ottivat voitot Espooseen! Onnea urheilijat ja Timo-valmentaja! Poikien kohdalla mitali oli alusta asti melko varma, mutta tytöt tekivät kisasta äärimmäisen jännittävän. Onneksi Victorian hirmuhiihto osui juuri tälle päivälle. Toinen hirmuhiihto nähtiin M16-sarjassa, jossa Patrik nosti joukkueen sijoitusta kakkososuudella yhdeksän sijaa ja oli osuusajoissa nopein. Lopulta pojat olivat viestissä viidensiä, mikä on kova suoritus. Myös tyttöjen 16-sarjan ykkösjoukkueen seitsemän sija oli loistavien hiihtojen tulos. N- ja M14-sarjoissa Espoolla oli molemmissa sarjoissa myös kakkos- ja kolmosjoukkueet sekä 16-tytöissä kaksi joukkuetta. Yksi päivän hienoimmista suorituksista oli mielestäni ehdottomasti myös se, että 11-vuotias Hilla suostui aamulla siihen, että hän ankkuroi 16-tyttöjen kakkosjoukkueen, sillä muuten viesti olisi jäänyt kesken, koska yksi hiihtäjistä sairastui yöllä. Hyvä Hilla!

img_pqaf6r

Kisoissa toimin valmentajan roolin lisäksi EHS:n joukkueenjohtajana. Nyt sunnuntai-iltana tunnelma on onnellinen, mutta äärimmäisen väsynyt. Kun selviää kolmipäiväisten kisojen joukkueenjohtajan roolista ja etenkin viestipäivästä ja sen valinnoista ja viime hetken muutoksista hengissä, voi ainakin olla varma, että ensi viikolla ei arjessa tule mitään yhtä suuria henkisiä paineita vastaan. Eikä puhelin takuulla soi yhtä usein. Työpäivät ovat myös huomattavasti lyhyempiä kuin kisapäivät. Onneksi Hopparit on vain kerran vuodessa! 😀

Tässä vielä linkki kisojen viestivideoon. Täältä pääsee siis nauttimaan kisan tunnelmasta ja hienoista selostuksista. Omaa mieltä lämmittää etenkin omien valmennettavieni meno kohdasta n. 4:14:00 alkaen 🙂 Samalla fiiiksellä sitten jatketaan Nuorten SM-kisoissa Vierumäellä ja Rovaniemellä maaliskuussa.

Toblach-Cortina kisaturistin silmin

Olin päättänyt jo kauan sitten, että tänäkin talvena on päästävä hiihtämään joku pitkän matkan kisa ulkomaille. Tavoitteeksi valikoitui Visma Ski Classicsin osakilpailu Toblachista Cortinaan 11.2., sillä tämä oli talven kalenterissani yksi harvoista vapaista viikonlopuista. Matkaseuraa ei kauaa tarvinnut etsiä, sillä ystäväni Kristiina oli saman tien valmis lähtemään mukaan kisaturistiksi ja huoltajaksi. Hoitihan hän vastaavat tehtävät mallikkaasti myös viime vuonna Obertilliachin kisareissulla. Kesän hakkasin rullilla tasatyöntöä paljon normaalia enemmän ja syystalvellakin sain hiihtokilometrejä alle sen verran paljon, että uskon, että kisa olisi voinut kulkea ihan hyvinkin. Mutta murtuneella kädellä kisaamaan ei kuitenkaan olisi voinut lähteä. Vaikka valtaosa tuttavistani totesi, että voihan matkan varmasti peruuttaa lääkärintodistuksella, olen kuitenkin tyytyväinen, ettei tämä ajatus edes käynyt mielessäni. Italian reissusta tuli upea ja urheilullinen, eikä murtunut käsi loppupeleissä edes juurikaan menoa hidastanut.

Kummallakaan meistä ei ollut reissun suhteen mitään erityisiä ennakkoajatuksia, sillä emme olleet koskaan aiemmin käyneet Toblachissa. Olin kuullut etukäteen useammalta kaveriltani, että paikka on hieno, sympaattinen ja ehdottomasti vierailemisen arvoinen. Allekirjoitan näistä väitteistä jokaisen. Matkaan pakattiin talviulkoiluun sopivia vaatteita ja kenkiä, mutta sukset päätettiin jättää kotiin – Kristiinalla ei edes ollut suurta tarvetta päästä ladulle, minä puolestaan en ollut varma, uskallanko vielä hiihtää. Pahimmillaan kaatuisin uudelleen ja saisin molemmat kädet pakettiin. Todettiin, että eiköhän suksia saa myös vuokrattua paikanpäältä, jos hiihtointo iskee. Iskihän se.

dsc_0113

Perjantaiaamuna herätyskello soi ennen neljää, ja oli aika lähteä lomalle. Matka tuntui loputtoman pitkältä – kiitos julkisen liikenteen, joka ei myöhästymisillään ja kielitaidottomilla kuskeillaan vakuuttanut meitä millään tavalla. Normaali ihminenhän olisi vuokrannut auton Münchenin kentältä ja ajanut Italiaan. Mutta meillä oli matkassa yksi yksikätinen ja yksi ”mä en sitten muuten aio ajaa Autobahnilla enkä vuoristossa”. Koska matkalla ei käytännössä muita teitä ollutkaan, piti matkasuunnitelmaa vähän muuttaa. Uskoin, että lyhyitä pätkiä murtuneellakin kädellä voi ajaa, joten junan ja bussin avulla matkustimme ensin Italian puolelle Bressanoneen, josta vuokrasimme auton. Bressanonesta ajoi Toblachiin reilussa tunnissa, ja oikeastaan ainoa ongelma murtuneella kädellä ajamisessa oli vilkun käyttö, joka vaati kipeän käden käyttöä. Saavuimme alkuillasta Toblachiin ja meitä oli vastassa uskomattoman hyväsydäminen pariskunta, jolta olimme vuokranneet huoneiston matkamme ajaksi. Illalla meitä odotti vielä kävelylenkki uudessa ja vanhassa Toblachissa, kisanumeron haku (pitihän reissusta jotain matkamuistoja saada) sekä Italiassa kun oltiin, niin tietysti pizzaa ja viiniä, nam.

Koska perjantaina oli jo hämärää, kun saavuimme Toblachiin, oli lauantaina uskomattoman hienoa herätä vuorten keskeltä. Lauantaina olimme kisaturisteja ja seurasimme kisaa niin Toblachin hiihtoareenalta kuin maalialueelta Cortinasta. Jo perjantain kisanumeron haku vakuutti meidät siitä, että kisajärjestelyt ovat Italiassa ihan toisella tasolla moneen suomalaiseen massahiihtoon verrattuna. Kisanumeron mukana sai niin paljon elintarvikkeita ja muuta oikeasti hyödyllistä tavaraa, että tällä jo sai osan kisamaksusta katettua. Ladut olivat loistavassa kunnossa, samoin huoltopisteiden ja maalin tarjoilut jotain ihan muuta kuin monessa Suomen kisassa. Näissä kisoissa ei tarvinnut todellakaan hiihtää mustikanvarpujen ja hiekan seassa, vaikka Italiassakin lumesta oli vielä edellisviikolla ollut puutetta. Kisan voitot menivät Team Santanderin Gjerdalenille sekä Smutnalle. Kisan jälkeen ajoimme Cortinan keskustaan tutustumaan kaupunkiin. Oli hämmentävä tunne, kun kaupungissa tuli vastaan miehiä minkkiturkeissaan. Huomasimme kyllä tuulihousuissamme ja lenkkareissamme, että emme ihan kuulu joukkoon 😀 Kauppoihin ei olisi tällä kylällä ollut asiaa, sen verran monta nollaa oli vaatteiden hintalapuissa. Cortina on kuitenkin ehdottomasti yksi kauneimmista kaupungeista, joissa olen koskaan ollut, joten suosittelen siellä käymistä.

img-20170212-wa0044Sunnuntaina pääsimme toden teolla itsekin urheilemaan, kun lähdimme vaellukselle. Tarkoituksena oli yrittää päästä mahdollisimman lähelle Tre Cime-huippuja, jotka esiintyivät jokaisessa Toblachin matkaesitteessä. Kesällä alueella on paljon vaellusreittejä, mutta talvella lähinnä lumivyöryvaroituksia. Siksi emme lähtiessä todellakaan tienneet, kuinka lähelle huippuja pääsisimme. Kuuteen tuntiin mahtui valtava määrä nousua niin helpommilla pätkillä (tietä/moottorikelkkapohjaa) kuin umpihangessa. Puoleen reiteen asti upottava umpihankiosuus oli vastassa yli 2000 metrin korkeudessa, joten täytyy sanoa, että se nosti sykettä suhteellisen paljon. Muutama epätoivon hetki/kiukuttelukohtaus mahtui tälle osuudelle, mutta ne kannattivat, sillä maisemat olivat huipulla aivan uskomattoman palkitsevat. Koskaan en ollut ennen näin hienoissa maisemissa vaeltanut, enkä itse asiassa koskaan edes itse noussut yli 2500 metriin.

dsc_0192Takaisintulomatka sujui huomattavasti helpommin ja nopeammin kuin vuorelle nouseminen. Hieman kateellisena katsottiin niitä, jotka laskivat moottorikelkkapätkää alas pulkilla. Päätettiin kuitenkin, että mehän ei tuollaisia vuokrata ja olla niin kuin alueen ”normaalit” turistit (moottorikelkalla ylös, pulkalla alas), vaan loppuun saakka kävellään. Noh, lopulta kuitenkin tultiin noin kilometri alamäestä pulkalla, kun italialaiset miehet niin kohteliaasti ehdottivat, että tulkaahan heidän kanssa, kyllä nyt neljä peppua kahteen pulkkaan mahtuu. Jos murtuma jatkaa paranemistaan hyvin niin kuin tähänkin saakka, suosittelen vaeltamista ja pulkkamäkeä parannuskeinoiksi kaikille, jotka murtavat kätensä 😉

 

dsc_0217Maanantaina halusin päästä hiihtämään, sillä huippukuntoiset ladut ja auringonpaiste suorastaan kutsuivat hiihtämään. Vuokrasukset olivat yllättävän hyvät, tai sitten vaan todennäköisesti menohalut niin kovat, että olisi ollut aivan sama, mitkä sukset jalassa olivat. Kristiina ei jaksanut höntyillä perässäni, vaan sovittiin, että nyt molemmat saavat hiihtää juuri niin kauan kuin haluavat ja omalla tahdilla. Hiihdin Tour de skin loivapiirteistä latua pari tuntia, minkä jälkeen oli todettava, että kuukauden tauon jälkeen sauvoittahiihto/yhdellä sauvalla hiihto alkaa aika ikävästi hapottaa reisiä. En kuitenkaan muista, koska olisin ollut niin onnellinen hiihtolenkillä – pitkästä aikaa sukset jalassa ja missä maisemissa vielä!

Jos loman aikana verenpaine ja stressitaso laskivat olemattomiin, nousivat ne tiistaina varmasti vähintäänkin sille tasolle kuin ne olivat ennen lomaa. Muun muassa ruuhkan ja useiden poliisitarkastusten vuoksi bussi oli pahimmillaan yli tunnin myöhässä aikataulusta. Olimme ihan varmoja, että myöhästymme lennolta. Tiukille se olisikin mennyt, ellei taksikuski olisi pyyhältänyt Münchenin keskustasta lentokentälle suurinta osaa matkasta vauhdilla 180 km/h. 😀 Ensi vuonna lähdetään takuulla uudestaan kisareissulle Toblachiin, sillä haluan päästä itsekin hiihtämään tuon kisan. Tälle reissulle on nyt jo avoinna toinen autokuskin paikka! Loman aikana myös todistin itselleni, että yhdellä toimivalla kädellä voi hyvin matkustaa, ajaa autoa, vaeltaa, laskea pulkalla ja hiihtää. Jos nyt lääkärini eksyy tätä tekstiä lukemaan, niin kyllä mulla kuitenkin oli järki päässä näissä kaikissa. Lupaan parantaa käden niin, ettei se vaivaa jatkossa.

img-20170212-wa0030

dsc_0169

PM-kisat Norjassa

Viime viikonloppuna (27.-29.1.) hiihdettiin nuorten Pohjoismaiden mestaruuskisat Norjassa. Kilpailu oli ensimmäinen tämän tasoinen arvokisa, johon pääsin henkilökohtaisena valmentajana osallistumaan. Totta kai toivon ja teen parhaani sen eteen, että tämä oli vasta alkua ja vastaavia kisoja tulee vielä paljon niin Rebecalle kuin muillekin valmennettavilleni. Suurin osa urheilijoista oli matkassa ilman omia valmentajia ja huoltajia ja ihan takuuvarmasti Rebeccakin olisi pärjännyt siellä liiton valmentajien kanssa. Mutta koska nyt oli kuitenkin mahdollisuus lähteä mukaan reissuun (ja vieläpä Norjaan 🙂 ), kannatti siihen tarttua.

Kun toukokuun alussa istuttiin Rebecan kanssa alas suunnittelemaan tulevaa kautta, nousi kauden yhdeksi selkeistä tavoitteista yksi asia: päästä mukaan Suomen joukkueeseen Pohjoismaiden mestaruuskisoihin. Joukkueeseen pääsy tuntui vielä tammikuun alussa varmalta. Sitten alkoivat erilaiset koettelemukset. Ensin vääntyi peukalo treeneissä ennen Jämin Suomen Cuppia, sitten juuri ennen Äänekosken Nuorten SM-kisoja kurkku tuli kipeäksi ja olo huonoksi. Valitettavasti juuri Äänekosken kisat olivat yksi tärkeimmistä näyttökisoista PM-joukkueeseen. Lauantaiksi olo kuitenkin parani sen verran, että päätettiin, että sprinttiin voi lähteä mukaan. Sunnuntain kisaan liittyi pelkkiä riskejä: hiihdä kisa ja sairastu – tai jätä kisa hiihtämättä ja putoa liian vähäisten näyttöjen takia PM-joukkueesta. Koska terveydellä ei kuitenkaan saa leikkiä, jätettiin kisa väliin ja toivottiin, että sprintin hyvät näytöt sekä Jämin kisat riittävät tuomaan paikan PM-joukkueessa. En muista, koska jokin asia on viimeksi jännittänyt niin paljon kuin päätöksen odottaminen joukkueen kokoonpanosta. Riemu olikin valtava, kun tieto joukkueeseen pääsystä tuli. Hymy meinasi alkuviikosta vielä moneen otteeseen hyytyä, kun yritin etsiä siedettävän hintaisia lentoja ja hotelleja muutaman päivän päähän. Lopulta nekin järjestyivät ja torstaiaamuna hyppäsin Oslon koneeseen.

Kisat hiihdettiin Orkangerissa, noin tunnin ajomatkan päässä Trondheimista. Vaikka olen matkustanut Norjaa ristiin rastiin ja asunutkin siellä, oli Orkanger minulle täysin uusi tuttavuus. Lunta ei sielläkään ollut juuri lainkaan, mutta muuten kylä (kaupunki?) oli oikein sympaattinen ja kaunis (artikkelikuva otettu Orkangerista torstai-illan iltalenkillä – maisemat auringonlaskussa 5/5). Kisapaikalla lunta oli sen verran, että maisema näytti talviselta ja vitosen latu ja hyppyrimäet oli saatu kunnostettua. Maastohiihtäjien lisäksi myös mäkihyppääjät ja yhdistetyn urheilijat kisasivat Norjassa PM-mitaleista.

dsc_0079

Hiihtäjien kisat käynnistyivät perjantaina sprinteillä. Lähes kaikki suomalaiset pääsivät karsinnasta erävaiheisiin. Erissä nähtiin kovia taisteluita, joista valitettavan moni päättyi maalikurotuksessa useimmiten norjalaisen tai ruotsalaisen eduksi. Stadionalueen mutkat koituivat monen suomalaisen kohtaloksi – vauhti hidastui niissä liikaa ja vastustaja sai kuitattua enemmän vauhtia maalisuoralle. Tästä viisastuneena viime maanantain yhteistreeneihin lähti mukaan kasa tötsiä, joita kierrettiin ja kaarrettiin niin kauan, kunnes kaikki selvisivät mutkista ongelmitta. Näin kovassa seurassa jatkopaikoista taistelemistakin voi kuitenkin pitää jo hienona suorituksena. Erähiihdot olivat myös hyvää treeniä tulevaisuutta varten, sillä ei tällaisia tiukkoja kisoja juurikaan pääse Suomessa hiihtämään. Nuorten SM-kisoissakin porukka useimmiten hajosi jo lähtösuoran jälkeen, eikä kuuden hiihtäjän kirikamppailuita päässyt syntymään. Perjantain parhaista suomalaissuorituksista vastasivat Miska Poikkimäki (3.) ja Josefiina Böök (5.). Välieriin saakka pääsivät lisäksi Annu, Leo ja Emil. Rebecca putosi niukasti välieristä, sillä hän hiihti alkuerässään kolmanneksi ja oli kokonaistuloksissa lopulta 15. Perjantaihin mahtui myös pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Toivoin kovasti, etten enää joutuisi näkemään kaatumisen aiheuttamia murtumia urheilijoilla, mutta toisin kävi. Nooran kisat loppuivat käytännössä ennen kuin ne edes ehtivät alkaa. Onneksi murtunut sormi kuitenkin ilmeisesti paranee melko nopeasti eikä hidasta treenaamista samalla tavalla kuin omaa menoa haittaava murtunut olkapää.

Lauantaina hiihdettiin vapaalla normimatkan kisat. Rata ja keli olivat tosi nopeita, minkä vuoksi esimerkiksi parhaat kolme suomalaistyttöä mahtuivat kahden sekunnin sisään. Tiia Olkkonen oli kisassa kuudes, Josefiina seitsemäs ja Rebecca yhdeksäs. Vielä hetki ennen maalia Rebecca taisteli itsekin kuudennesta sijasta, mutta valitettavasti selkä meni pahaan kramppiin noin puoli kilometriä ennen maalia, mikä hidasti hiihtoa. Poikien puolelta Miskalla oli kotiintuomisena lauantaina hopeinen mitali. Myös Petteri (8.) ja Emil (9.) hiihtivät kymppisakkiin. Lauantai-ilta päättyi bankettiin ja palkintojen jakoon. Banketissa suomalaisvalmentajien pöydässä yksi kuumimmista puheenaiheista oli norjalaisten ruokien hinta. Kisapaikalla päivällinen maksoi 31 €, lounas muutaman euron vähemmän. Onneksi heitin laukun pohjalle eväitä jo Suomessa, sillä minkäänlainen nälkä ei olisi saanut minua maksamaan lihapullista ja keitetyistä perunoista 31 euroa. Huh! 😀 Ja lounas tunnetusti Norjassa on pelkkää leipää (paitsi kisapaikalla myös nakkeja ja ranskalaisia), joten senkin osalta eväät olivat varma ja lompakkoystävällinen valinta. Ensi vuoden PM-kisat järjestetään Vuokatissa. Valmentajat jo suunnittelivat, että siellä voisi ruokalistalla olla pelkkää mämmiä – hyvään hintaan totta kai. Norjalaiset kisajärjestäjät osoittivat kauniin eleen urheilijoita kohtaan, sillä jokainen kilpailija palkittiin banketissa. Se taisi järjestäjiltä kuitenkin unohtua, että tällainen palkintojenjako venyy väkisinkin myöhään, ja urheilijoiden pitää olla lähtöviivalla aikaisin seuraavana aamuna…

Sunnuntaiaamuna vuorossa olivat viestit. Viestipäivä on aina jännittävä ja ainakin tyttöjen joukossa selvää hermostumista oli havaittavissa. Rebecca toi tytöt kuitenkin loistavalla hiihdollaan kakkosena vaihtoon aivan kärjen tuntumassa. Josefiina nosti omalla osuudellaan tytöt kärkeen. Takaa tuli kuitenkin valtavan kovia tyttöjä ja lopulta kaikkensa antanut Tiia toi joukkueen viidentenä maaliin. Ruotsi vei voiton, Norjan ykkösjoukkue oli toinen ja kakkosjoukkue kolmas. Poikien puolella tiukan kisan voiton vei Norja ja heti perässä olivat Ruotsi ja Suomi joukkueella Emil, Petteri ja Miska. Suomen kakkosjoukkue (Olli, Arsi, Leo) oli kisassa seitsemäs. Kaikkien kisapäivien tulokset löytyvät täältä:

http://www.skiforbundet.no/nordisk/results/

Kokonaisuudessaan kisat menivät Suomen joukkueelta mainiosti ja toivat urheilijoille kokemusta Suomen edustamisesta arvokilpailuissa ja ulkomailla kisaamisesta. Myös uusia tuttavuuksia ulkomaalaisten urheilijoiden kanssa solmittiin. Rebecan valmentajana olin todella tyytyväinen siitä, kuinka hän onnistui tekemään tähänastisen kauden ehdottomasti parhaat suorituksensa Norjassa. Mitä muuta kisoista jäi mieleen? Muutamaankin otteeseen pohdittiin sitä, onkohan suomalaisten hiihtoihmisten pipo liian kireällä. Norjan tulospalvelu toimi etenkin sprintissä vähän miten sattuu ja aikataulu sekosikin täysin, kun tuloksista ei saatu selvyyttä. Suomalaisten leirissä tuhistiin ja puhistiin ja kotimaastakin tuli paljon viestejä, että mikä vaivaa livetuloksia? Norjalaiset tuntuivat ottavan asian paljon tyynemmin. Pipoa kiristivät myös norjalaiset alkuverryttelijät ja turistihiihtäjät, joita oli pilvin pimein kisaladulla normimatkan kilpailun aikana. Kun Suomessa latu suljetaan ennen kilpailua, se todellakin suljetaan hiihtäjiltä. En sitten tiedä, kumman maan malli on parempi, mutta luultavasti jokin kultainen keskitie olisi näidenkin ääripäiden väliltä löydettävissä. PM-kisojen jälkeen ehti tehdä kolme ja puoli tiivistä työ- ja valmennuspäivää etelässä. Nyt mennään taas, tällä kertaa suuntana Keuruu ja SM-kisat.

Joku muu sen varmaan hoitaa…

Hyvää alkanutta vuotta kaikille blogin lukijoille! 🙂 Menneen vuoden aikana saadun palautteen perusteella oli hyvä idea alkaa kirjoittaa valmennusaiheista blogia. Tämän vuoden ensimmäinen kirjoitus on sävyltään ihmettelevän turhautunut. Esimerkkinä siinä on luonnollisesti käytetty niitä urheiluseuroja, joissa itse olen mukana. Ympäri Suomea asuvien eri lajien seuratoimijoiden kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta kuitenkin tiedän, että esimerkkinä olisi voinut olla mikä tahansa muukin perinteinen urheiluseura. Näissä kaikissa talkootyö (ja sen puute) herättää suuria tunteita tai vähintäänkin ihmetystä.

Vuosi vaihtui ja säätila Etelä-Suomessa teki vihdoin myös talviurheilun kannalta toivotun muutoksen. Yksi asia ei kuitenkaan muuttunut vuoden vaihtuessa miksikään – nimittäin vapaaehtoisten saaminen mukaan urheiluseuran toimintaan. Asia on taas hyvin ajankohtainen kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, koska oma seurani järjestää viikonloppuna isot kansalliset kisat. Kisoihin on kyllä tulossa paljon hiihtäjiä ja olosuhteet ovat viimeisen päälle kohdallaan. Mutta onko kisoihin ollut helppoa saada riittävästi tekijöitä? No ei. Toisekseen vapaaehtoisten osallistaminen seuran toimintaan on ajankohtaista siksi, koska ensi kauden valmennuskuviot pitäisi lyödä lukkoon pian. Jo nyt on tiedossa, että seuran harrastajamäärien kasvettua valmentajamäärä ei enää vastaa kysyntää. Mutta onko uusien valmentajien löytäminen mukaan seuran toimintaan helppoa? No ei. Turhauttaako se? No turhauttaa.

Minut on kasvatettu siihen ajatusmalliin, että urheiluseurassa kaikkien kuuluu osallistua talkootöihin. Jos ei ole aktiivisia seuratoimijoita ja talkoiden tekijöitä, ei ole kehittyvää ja hyvin johdettua urheiluseuraa, valmennusta, kilpailuja tai muitakaan tapahtumia, eikä sponsoreita. Ilman näitä urheiluseuran puolestaan on turha olla olemassa. Vaikka perinteisen urheiluseuran päätehtävä varmasti on se, että urheilijoille tarjotaan valmennusta, on urheiluseuralla kuitenkin lukuisia muitakin tehtäviä. Omakin seurani olisi näyttänyt aikojen kuluessa varsin erilaiselta, jos esimerkiksi näistä tehtävistä ei kukaan olisi ottanut koppia: ryhmien vastuuvalmentajat ja apuvalmentajat, joukkueenjohtajat, johtokunnan jäsenet, kilpailuihin ilmoittajat, kilpailuiden järjestäjät, varainhankintavastaavat, liikenteenohjaajat, ajanottajat, kisanumeroiden jakajat, mehunjakajat, makkaranpaistajat, joulukuusien myyjät, voitelupalvelun voitelijat, kisapalkintojen hankkijat, kisamajoitusten varaajat, latuvahdit ja mitä vielä. Järjestys on täysin mielivaltainen, eivätkä tehtävät ole missään tärkeysjärjestyksessä. Usein esimerkiksi makkaranpaistaja on ollut koko kisaorganisaation tärkein henkilö ja monen mieli on pahoittunut, jos makkara on loppunut liian aikaisin kesken. Pelastipa makkara viime vuonna eräätkin Hopeasompakisat, joissa urheilija sai niin pahoja kramppeja ennen starttia, että hätäpäissään huoltajat eivät keksineet suolan ja nesteen lähteeksi mitään muuta kuin makkarapisteen antimet. Hätäratkaisun ansiosta kilpailuista oli kotiintuomisina palkinto 🙂

Kuten edellä olevasta listastakin näkee, suurin osa urheiluseuran talkoovelvoitteista on usein kohtuullisen pieniä. Siinä tapauksessa, kun ne kasaantuvat vain muutamalle henkilölle, niistä tulee kuitenkin suuria. Olisikin reilua, että jokainen seuran toiminnassa oleva perhe jollain tavalla ottaisi vastuuta seuran toiminnasta, jotta tehtävät myös pysyisivät sen kokoisina, että kenen tahansa olisi helppo lähteä niihin mukaan. Viime vuosina olen entistä useammin kuullut sitä, että perheet haluaisivat ostaa itsensä ulos talkoovelvoitteista. Valitettavasti raha ei aina ratkaise kaikkea. Viime syksynä sinettiseuratapaamisessa joku mukana olleista seuratoimijoista tiivisti hyvin, että raha ei valmenna, ei jaa mehua eikä kisanumeroita, eikä raha paista makkaraa. Hyvin sanottu. Raha kuitenkin on monen talkootehtävän taustalla. Seuran on pakko hankkia rahaa, jotta se voi maksaa valmentajilleen korvauksia sekä tukea urheilijoitaan. Jos rahaa ei talkootöiden kautta saataisi, olisi valmennusmaksuja pakko nostaa merkittävästi tai toisaalta lopettaa urheilijoiden tukeminen. Nekään eivät kuulosta pidemmän päälle hyviltä ratkaisuilta.

Mikä talkootöissä sitten mättää niin pahasti, että moni haluaisi vapauttaa itsensä niistä rahalla? Minulla on kokemusta talkootöistä suuressa mittakaavassa hiihtoseurassa ja huomattavasti pienemmissä määrin suunnistusseurassa. Molemmissa seuroissa on isoja ongelmia löytää riittävästi talkoolaisia tekemään asioita yhteisen hyvän eteen. Tiedän, että ongelma koskettaa muitakin urheiluseuroja. Suunnistusseuraan en koskaan ole koskaan päässyt (halunnut päästä) niin syvälle sisään kuin hiihtoseuraan, joten siellä olen tehnyt vain ne tehtävät, joita minulle on etukäteen määrätty. Olen kuitenkin aina mielelläni lähtenyt toimitsijaksi kuntorasteille, sillä tiedän, ettei niitä voitaisi järjestää ilman talkoolaisia. Ihmetyttää, kun kuulemma valtaosa toimitsijan hommiin pyydetyistä jättää tulematta paikalle ja usein ilman mitään ilmoitusta. ”Joku muu ne hommat kuitenkin hoitaa” tuntuu näillä henkilöillä olevan ajatuksena. Hiihtoseurassa olen puolestaan valmentamisen lisäksi sanonut kyllä turhankin monelle nakille. Välillä on ollut helpompi suostua itse, kuin yrittää löytää joku muu tilalle. Tuntuu siltä, että silloin kun olin lapsi, kaikkien vanhemmat olivat mukana seuratoiminnassa. Edelleen tuntuu siltä, että pitkälti samat perheet pyörittävät seuraa – vaikka näiden vanhempien hiihtäjät ovat jo aikuisten sarjoissa. Tuntuu kuitenkin typerältä käyttää aikaa siihen, että yrittäisi houkutella uusia vanhempia mukaan. Soittamalla jonkun ehkä saisi, sähköpostitse vastausaktiivisuus on olematon. Osa vetoaa kiireeseen, osa väittää, ettei osaa tehdä seuratyötä (jokainen kyllä voidaan perehdyttää ja tehtävät ovat harvoin rakettitiedettä), osa jättää lapset harjoituksiin ”päivähoitoon” ja katoaa niin pian paikalta, että oikeastaan ei ole edes käsitystä, miltä kyseisen urheilijan huoltajat näyttävät. Samat vanhemmat kuitenkin osaavat vaatia seuralta ja valmennukselta usein lähes mahdottomia asioita. Se turhauttaa minua todella paljon. Niin paljon, että se saa välillä jopa kyseenalaistamaan valmentamisen mielekkyyden.

Aika on seuratoiminnan välttelylle mielestäni huono tekosyy. Kukapa täällä ei olisi kiireinen.   Jonkun työt on kuitenkin tehtävä. Valitettavasti jokainen sukkien myyntiin, joulukuusien kuljetukseen, hiihtokurssien organisoimiseen, kilpailuiden järjestämiseen, majoituksien varaamiseen, viestijoukkueiden sumplimiseen ja nettisivujen ja somen päivittämiseen käytetty tunti on poissa siitä minulle kaikista tärkeimmästä seuratehtävästä eli valmentamisesta. Valmentaminen itsessäänkin vie jo huomattavan määrän aikaa ja energiaa ja täyttää lähes kaikki arki-illat ja viikonloput. Välillä tuntuukin siltä, ettei aikaa jää mihinkään muuhun kuin hiihtoon. Miten hyvin tällaiset hetket tiivistyvätkään Antti Tuiskun toissa yönä julkaisemaan hiihtoaiheiseen biisiin, jonka luulen soivan päässäni useampaan otteeseen kuluvan talven aikana 😀

Mä nään tähtii
mä vaan hiihdän
mä rukoilen, mä hiihdän
sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän
meret nousee, mä hiihdän

Jaksaa, jaksaa

En kuitenkaan valita, koska hiihto on sitä, mistä pidän. Silloin harvoin, kun hiihto turhauttaa, se johtuukin siitä, koska aikaa vievät valmentamisen ulkopuoliset hiihtotehtävät. Yksittäisenä nämä olisivat pieniä tehtäviä – siksi edelleen toivoisin, että entistä enemmän aktiivisia toimijoita löytyisi, jotta tehtäviä saataisiin jaettua useammalle. En tiedä, onko tilanne parempi Pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Haluaisin ainakin uskoa, että muualla osallistumisaktiviteetti on korkeampi.

Seuratoiminnassa on kuitenkin paljon hyviä puolia. Valmennuksen hienoja puolia olen pohtinut jo monessa aiemmassa tekstissä. Valmennuksen lisäksi muutkin seuratehtävät ovat kuitenkin opettaneet ja tuoneet paljon hyviä kokemuksia. Seuratoiminnan kautta olen päässyt mukaan mielekkääseen ympäristöön, tutustunut samanhenkisiin ihmisiin, saanut uusia kavereita, päässyt toteuttamaan itseäni, oppinut uutta (mm. koodaamista – tässä mentiin vahvasti mukavuusalueen ulkopuolelle), päässyt haastamaan itseäni, päässyt osallistumaan erilaisiin seuratoiminnan kehittämiseen liittyviin projekteihin ja seminaareihin ympäri Suomea, päässyt erilaisiin urheilutapahtumiin, hyötynyt taloudellisesti (tai ainakin villakerrastollisesti), saanut kiitosta ja tuntenut tekemiseni tärkeäksi ja korvaamattomaksi. Olenkin kiitollinen kaikille niille, jotka ovat olleet toiminnassa mukana ja mahdollistaneet mielekkään toimintaympäristön sekä omissa urheiluseuroissani että kaikissa muissakin Suomen seuroissa. Ja sinä, joka harkitset mukaan lähtemistä, tervetuloa! Mikä tahansa seura on työpanoksestasi varmasti todella kiitollinen.

Valmentajakollegoista voimaa valmentamiseen

Mahtavat valmentajakollegat ovat yksi valmentamisen parhaista puolista. Suomi on täynnä hienoja valmentajia ja aina löytyykin joku, jonka kanssa jakaa valmennuskokemuksia ja jolta kysyä tarvittaessa apua. Kaikista parasta kuitenkin on, kun valmentajakollegasta saa vielä hyvän ystävän. Vierailevana tähtenä blogissa onkin tällä kertaa Anni Ruostekoski. Ajatus yhteisestä tekstistä heräsi jo aiemmin, mutta säästettiin jutun suunnittelu siihen, kun Anni palasi Itävallasta hiihtokongressista ja oli luonani kyläilemässä. Samassa reissussa hän pääsi myös seuraamaan treenejämme ja haastamaan urheilijoitamme nopeusvedoissa. Suurimmalle osalle ryhmäläisistäni Anni oli tuttu jo Habita- ja Hopeasompaleirien kautta, lopuille esittelin Annin Hiihto-lehden uusimpana kansikuvatyttönä 😉

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että kansikuvamallius tuli itsellenikin tietoon vasta siinä vaiheessa, kun lehti kolahti sisään postiluukusta kotona Jyväskylässä. Taas piti valmennettaville todeta, että tehkää mieluummin niin kuin sanon, älkää niin kuin minä teen. Nyt siis esimerkkinä tuo kansimallin ei niin eteenpäin hyökkäävä vuorohiihtoasento kuin olisi suotavaa 😉 Mutta se kansikuvista ja hiihtoasennoista, jos palataan asiaan ja valmennuksen pariin, niin oma valmennusurani alkoi varsinaisesti kutakuinkin samoihin aikoihin kuin liikuntabiologian opiskeluni Jyväskylän yliopistossa, eli noin viitisen vuotta sitten. Olen kuitenkin hiihtänyt itse kilpaa aivan pienestä pitäen, ja lukion viimeisinä vuosina ja muutama vuosi sen jälkeen valmensin itse itseäni, joten valmennuskokemusta tuli tavallaan kartutettua jo silloin. Olin tuolloin (ja edelleenkin) melko fanaattinen tiedonhakija kaikessa liikuntafysiologiaan ja liikuntaan liittyvissä asioissa, rakastan oppia ja kokeilla uutta, joten liikuntabiologian opintojen aloittaminen ja valmennuspolulle lähteminen tuntui siksi melko luonnolliselta vaihtoehdolta.

Tällä hetkellä olen opinnoissa siinä vaiheessa, että gradumittaukset ovat takana ja valmistuminen ei välttämättä tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta kuin muutamia vuosia sitten. Olen kuitenkin aloittanut tänä syksynä myös liikunnanopettajan opinnot, joten muutama lisävuosi yliopistossa on joka tapauksessa edessä, mutta yksi maisterin paperi liikunnalta maistuisi kuitenkin erittäin hyvältä jo lähitulevaisuudessa, ja se onkin yksi ensi vuoden suurista tavoitteista. Liikuntabiologian graduni käsittelee hyvin yllättäen hiihtoa, ja tein siihen kuuluvat mittaukset viime keväänä Vuokatissa. Vertaan gradussani mm. hiihdon ja rullahiihdon fysiologisia vasteita sekä sauvavoimia intervalliharjoituksessa, joka tehdään samalla radalla ja samoilla vauhdeilla sekä lumella että matolla. Graduni liittyy myös Marian jo mainitsemaan kongressimatkaan, sillä pääsin esittelemään saamiani tuloksia maailman kärkipään hiihtotutkijoille Itävallassa. Täytyy myöntää, että muutama yö jäi syksyn aikana nukkumatta ja muutama painajainen tuli nähtyä tuon esityksen vuoksi, mutta matka oli kokemuksena mahtava ja esityksestäkin jäi erittäin positiivinen fiilis. Esitys oli itselleni ensimmäinen kongressissa ja tulevaisuus näyttää, tuleeko niitä lisää. Ehkä, ehkä ei.

Tapasimme Annin kanssa ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Vierumäellä Hiihtoliiton kakkostason valmentajakoulutuksessa. Uskallan väittää, että kyseinen koulutus oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmennuksesta näin paljon. Kyseisen II-tason koulutuksen jälkeen kisoissa ja erilaisissa valmennusseminaareissa käymistä on odottanut entistäkin enemmän, kun tietää, että paikalla on aina niitä, joiden kanssa juttua riittää. Meillä oli koulutuksessa huikea ”supervalmentajakollegaporukka” (terkkuja Carlokselle ja Samille!), jonka kanssa valmennusasioita käsiteltiin nuorekkaalla ja innokkaalla otteella. Kurssin aikana huomasimme Annin kanssa, että olemme valmennus- ja muissakin asioissa hyvin samalla aaltopituudella. Lisäksi samanikäiset valmennettavat ja samanlaiset kokemukset nuorena naisvalmentajana yhdistivät meitä alusta saakka. Tämän on huomannut myös henkilökohtainen valmennettavani, joka joskus totesi, että saa meiltä molemmilta ihan samanlaisia valmennuksellisia vinkkejä.

Tuo II-tason valmentajakoulutus oli tosiaankin erittäin positiivinen ja innostava kokemus, ja yksi sen monista hyvistä puolista oli juurikin uusiin mahtaviin kollegoihin tutustuminen, ajatusten vaihtaminen sekä pitkät, joskus jopa kiivaat keskustelut (väittelyt?) valmennuksellisista asioista.  Tuon koulutuksen aikana huomasi erityisesti, kuinka tärkeitä keskustelut ja yhteiset pohdinnat ovatkaan valmentajana kehittymisen ja uuden oivaltamisen kannalta.  Avoimuus on avain kehittymiselle ja vain sitä kautta, että itse uskaltaa avata omia ajatuksiaan ja tuoda esille ideoitaan, voi saada myös muilta vastineeksi kullanarvoisia ajatuksia. Olen ollut valmentajana erittäin onnekas, sillä olen saanut työskennellä monien mahtavien, nuorten sekä kokeneiden, kollegojen kanssa eri ryhmissä. Ensimmäiset leirit valtakunnallisella HS-leirillä valmensin yhdessä Siveniuksen Hennan ja Immosen Jarin kanssa, ja heiltä saadut näkökulmat, ajatukset ja kommentit ovat antaneet pohjaa myös oman valmentajanpolkuni ensimetreille. Viimeisen kahden vuoden aikana olen valmentanut paljon Akun (Nikander) kanssa ja täytyy sanoa, että nämä vuodet ovat opettaneet minulle valmentajuudesta sekä vuorovaikutuksesta myös äärimmäisen paljon. Sain tänä keväänä myös mahdollisuuden lähteä yhdessä Akun kanssa koutsaamaan Jyväskylä-Lahti- Habitaryhmiä, ja vaikka aluksi epäilin ottaa haastetta vastaan, sain siihen Akulta kannustusta ja luottoa, ja päätinkin sitten lähteä mukaan. Tänään, koko kesän ja syksy kestäneen leirityksen jälkeen, en voi muuta sanoa kuin että onneksi lähdin. Kokemus oli sekä haastava sekä opettavainen, mutta samalla äärimmäisen mahtava, innostava ja palkitseva eli juuri sitä, mitä valmennus parhaimmillaan on. Odotan erittäin innolla talvea ja kisoja, joissa pääsen näkemään urheilijoiden edesottamuksia, sekä mahdollisesti haastamaan heitä numerolappu rinnassa myös itse.

Kuluneen vuoden aikana olemme törmäilleet Annin kanssa kisoissa, edustaneet nuorta valmentajasukupolvea Valmentajakerhon juhlaseminaarissa Vierumäellä ja valmentaneet Hopeasompaleirillä Vuokatissa sekä Rovaniemellä. Kaikkiin näistä liittyy paljon naurua, kannustusta ja valmennusasioiden jakamista. Valmennusasioiden ohella Anni on ollut tärkeänä tukena väitöstutkimukseni tekemisessä, sillä hän on ymmärtänyt aiheen tärkeyden ja kannustanut eteenpäin. Ihan ensimmäiseen pilottitutkimukseeni sain myös urheilijoita Annin kautta. Edellä mainituista valmennustapahtumista emme varmaan koskaan unohda Valmentajakerhon seminaaria – pukeutumisongelmien sekä Immo Kuutsan kannustavien sanojen takia. Olimme juuri aiemmin päivän aikana tuskailleet siitä, miten olla myös miesurheilijoiden silmissä uskottava valmentaja, joten se osui ja upposi, kun Immo Kuutsa totesi juhlapuheessaan, että ”Pojasta valmentajapolvi paranee, mutta tytöstä se vasta paraneekin”. Ja mitä niihin pukeutumisongelmiin tulee, niin voidaan molemmat luvata, että ei enää koskaan yritetä korjata ylipukeutumista yhdistämällä juhlamekko korkokenkien sijasta lenkkareihin – ei toimi 😀 Rovaniemen leiri on molemmilla vielä hyvin mielessä, joten päätimme kirjoittaa siitä vielä vähän enemmän.

Tämän vuoden Rovaniemen valtakunnallinen HS- leiri oli itselleni tosi merkityksellinen, sillä se oli viimeinen leiri -01 syntyneiden tyttöjen valmentajana ennen heidän siirtymistään Habita- ikäluokkaan. Olen ollut näiden tyttöjen koutsina lähes koko kolmen vuoden leirityksen ajan, ja heidän kanssaan on ollut suuri ilo toimia. Nämä tytöt ovat äärimmäisen motivoituneita, kunnianhimoisia, taitavia ja energisiä persoonia, jotka ovat taanneet, että yhtäkään leiriä ei voi kutsua tylsäksi. Hienoa on myös ollut heidän esimerkillinen käyttäytymisensä niin treeneissä kuin niiden ulkopuolellakin, joka on antanut mallia myös nuoremmille ikäluokille kaikilla leireillä. Tällä Rovaniemen leirillä teimme monta erittäin onnistunutta harjoitusta, joista erityisesti jäivät mieleen Marian vetämä sprinttitreeni sekä viimeisenä päivänä vedetty määräintervalliharjoitus juosten laktaattimittauksilla. Etenkin sprinttitreenissä oli mahtavaa, kun pystyi itse olemaan enemmän urheilijan roolissa ja tarkkailemaan samalla Marian ja Eskon, jotka olivat samaan aikaan Rovaniemellä III-tason koulutuksessa, toimintaa ryhmän valmentajina. Tarkkailemalla muiden valmentajien toimintaa voi itse oppia hyvinkin paljon ja keskustelujen lisäksi tämä muiden tekemisen seuraaminen olisi myös tärkeää valmentajana kasvamisen kannalta. Lisävalmentajien ansiosta pääsin siis itse vetämään nuo molemmat treenit mukana Rovaniemellä, ja ne toimivat erittäin hyvin. Minulle on valmentajana kullanarvoista, että pystyn vetämään joitakin treenejä yhdessä urheilijoiden kanssa ja saan sitä kautta todellisen tunteen treenin toimivuudesta ja tehoista. Tämä seikka motivoi vahvasti myös omaa harjoitteluani, sillä urheilijat alkavat olemaan jo niin kovakuntoisia, että se vaatii koutsiltakin jo paljon jos haluaa pysyä perässä. Ja toisaalta, myös urheilijat ovat kiitelleet sitä, että treenaan toisinaan heidän kanssaan tai toimin esimerkiksi jäniksenä testijuoksuissa. Haaste on siis näin molemmin puolinen 😉

Minulle Rovaniemen reissu oli hyvä yhdistelmä käytännön valmennustehtäviä HS-leirillä sekä uuden valmennustiedon oppimista III-tason valmennuskurssilla. Kurssin pääteemoja olivat kilpailukauden suunnittelu, erilaiset hiihtotekniikat ja hiihtäjän terveyteen liittyvät asiat. Aikaa oli hyvin varattu myös kaikkien kurssilaisten syksyn aikana tehtyjen kehittämistehtävien läpikäymiseen. Itse olin valinnut kehittämiskohteekseni sprinttiharjoittelun. Siksi sainkin tehtäväkseni vetää HS-leiriläisille sprinttiluennon sekä -harjoituksen. Molemmat onnistuivat niin hyvin, että toteutan saman yhdistelmän myös omille valmennettavilleni juuri ennen joulutaukoa. Koko kurssi oli kaikkiaan erittäin motivoiva ja innostava. Oli hienoa päästä tekemään yhteistyötä niin monien eri valmentajien kanssa, toimia apuvalmentajana vanhimpien ja tavoitteellisten tyttöjen ryhmässä, pohtia syvällisesti eri hiihtotekniikoita (kun niitä harjoittelee sisätiloissa ja ilman suksia, on oikeasti pakko ajatella, mitä tekee), ymmärtää syvällisemmin psyykkisen valmennuksen merkitystä ja saada tärkeitä vinkkejä oman valmennuksen kehittämiseen.

Kiitos Marialle tästä mahdollisuudesta päästä jutustelemaan blogiin. Oli mahtavaa päästä seuraamaan myös treenejä Espoon Oittaalle (ja tosiaan haastamaan EHS:n junnuja nopeusvedoissa ;), pitää kokeilla tätä myös omien Ski Jyväskylän junnujen kanssa Joulutauon jälkeen Jyväskylässä. Toivotaan että lunta tulee, niin etelämmässäkin päästään vähän leveämmille laduille. Oikein hyvää joulua kaikille, kisoissa nähdään!

Anni & Maria

Lumileiri Saariselällä

Yksi syksyn kohokohdista on joka vuosi se, kun pääsee Lappiin lumileirille. Näin kävi tänäkin vuonna, vaikka lunta hetken aikaa ehti Espoossakin olla. Lumi kuitenkin katosi liian nopeasti, joten etelän pimeys ja vesisade oli ihanaa vaihtaa Saariselän hankiin ja pakkasiin marras-joulukuun vaihteessa. Tänä vuonna rikoimme lumileirillä kaikkia seuran ennätyksiä, sillä mukana leirillä oli yli 100 EHS:n hiihtäjää! Kuinka moni muu seura voi lähteä näin suurella porukalla leirille?! Jo lentokentällä tuli hieno fiilis, kun tuttuja hiihtäjiä tuli vastaan joka suunnasta. Oma ryhmäni oli leirillä mukana koko 19-henkisessä vahvuudessaan. Myös HS-ryhmä sekä 10-ryhmä olivat liikkeellä vähintään yhtä suurella kokoonpanolla. Torstain leiriviestiin saimmekin kasattua yhdeksän kuusihenkistä joukkuetta – eikä tässä edes ollut kaikkia urheilijoita mukana, sillä leirillä sattui muutamia sairastumisia. Tätä voisi koko maankin laajuudessa kutsua jo melko suureksi viestikisatapahtumaksi!

Omalta osaltani leiri oli hieman poikkeuksellinen, sillä jouduin kesken leirin karkaamaan muutamaksi päiväksi Rovaniemelle. Lähdin Rovaniemelle tällä kertaa siksi, koska siellä pidettiin maastohiihdon 3. tason valmennuskurssin lähijakso, joka keskittyi muun muassa leirivalmennukseen, kilpailukauden ohjelmointiin ja hiihtäjän terveyteen. Harmitti lähteä pois leiriltä, varsinkin, kun moni oli sitä mieltä, että en saa lähteä. Valmennuskurssi oli kuitenkin niin antoisa ja motivoiva, että olen tyytyväinen, että lähdin sinne. Sitä paitsi, se vaikuttaa suoraan urheilijoihini, sillä heihinhän tulen purkamaan kurssilta kerätyt opit ja motivaation.

Rovaniemelle lähtö tietysti vaati sitä, että ryhmäni leiriohjelma piti suunnitella niin, että kaikki ne harjoitukset, joissa minun on pakko olla, piti sijoittaa leirin alkuvaiheeseen. Käytännössä tämä tarkoitti tekniikkaharjoituksia ja nopeusharjoituksia, joissa oli tärkeä keskittyä tekniikkaan. Loppuleiriksi yritin suunnitella ohjelman niin, että olisin sinä aikana mahdollisimman tarpeeton ja huoltajat voisivat vetää kyseiset treenit. Päätin samalla muuttaa perinteistä tekniikkatreenikonseptia ja osallistaa nuoria enemmän itse harjoitukseen. Jaoin nuoret pienryhmiin, joista jokaiselle varattiin aikaa 30 minuuttia. Tässä ajassa ehti käydä läpi ja kuvata kaksi tekniikkaa, kolmas pelkästään kuvattiin. Koska 19-hengen porukalla videoiden katsominen yhdessä ei olisi olut missään määrin järkevää, saivat nuoret ohjeeksi ottaa tekniikkatreeniin puhelimensa mukaan. Vuorotelen jokainen ryhmäläisistä (tai se ryhmäläinen, jonka sormet eivät olleet umpijäässä) pääsikin opettelemaan tekniikan kuvausta ja valmentaja pystyi keskittymään tekniikkaan ilman, että sitä piti tuijottaa kameran läpi. Treenin jälkeen nuoret saivat tehtäväkseen analysoida ryhmissä omia videoitaan ja sen jälkeen tulla omien analyysiensä kanssa esittelemään ne minulle. Tämän jälkeen tekniikkaa pohdittiin vielä yhdessä. Oli hienoa nähdä, kuinka hyvin osa ryhmistä otti kopin tästä tehtävästä ja löysi tekniikastaan sekä hyviä juttuja, että jotakin kehitettävää.

Koska syksy on mennyt pitkälti urheiluravitsemuksellisissa merkeissä, päätin vihdoin pitää myös omille urheilijoilleni kattavan luennon urheiluravitsemuksesta leirin aikana. Luennolla keskityttiin energian saantiin ja sen riittävyyteen, sillä tämän olen huomannut olevan ongelma monen kestävyysurheilijan kohdalla. Vanhemmilta ja urheilijoilta saatu hyvä palaute ja konkreettiset muutokset lautasella ja esimerkiksi pidempiin lenkkeihin valmistautuessa olivat hyvä merkki siitä, että luennolle oli tarvetta.

Kiitos somen, leirille oli helppo pitää yhteyttä myös silloin, kun en ollut siellä fyysisesti paikalla. Oli helpottavaa, että alamäkitreenin jälkeen puhelimeen kilahti 11 viestiä kertoen, että ollaan ”suurinpiirtein ehjinä”. Myöhemmin selvisi, että treeniin mahtui ainakin sauvarikko, haljennut huuli sekä venähtänyt varvas. No, tekevälle sattuu… Myös muut lenkit menivät oikein mallikkaasti – kiitos kaikille niille nuorten ryhmän vanhemmille, jotka ottivat apuvalmentajan roolin leirillä. Pakkanen pakotti tekemään joitakin muutoksia ohjelmaan, mutta onneksi lähes kaikki treenit saatiin tehtyä suunnitellusti. Teho- ja nopeustreenejä jouduttiin hieman karsimaan kylmyyden takia, mutta PK:ta tuli senkin edestä.

Leirin pitkästä lenkistä minulla oli etukäteen jo sellainen aavistus, että se tulee joillakin karkaamaan käsistä. Eikä siinä olisi auttanut sekään, että olisin ollut tuona päivänä paikalla. Lumileirin pitkä-PK on tyypillisesti ollut sellainen lenkki, josta jää kerrottavaa seuraaville leireille saakka. Ihan ensimmäisellä Saariselän leirillä pidettiin pitkällä lenkillä taukoa latukahvilassa, joka ei lopulta ollutkaan latukahvila. Kartan mukaan se kyllä oli. Mentiin sisälle, osa riisui monot jalastaan ja lämmitti varpaita takkatulen lämmössä ja ihmeteltiin, miksei paikalla ollut muita. Kun pihaan kurvasi moottorikelkalla vihainen ulkomaalainen mies huutaen ja raivoten, tuli meille melkoinen kiire takaisin ladulle. Juttu on vuosien varrella värittynyt ja siitä ei enää ole täyttä varmuutta, oliko miehellä asekin mukana. Kaikenlaista 😀 Koska mehut ja munkit jäivät saamatta ja energiat alkoivat hiipua, jaettiin seuraavassa mahdollisessa autiotuvassa pari jäätynyttä suklaapatukkaa koko ryhmän kesken. Mikä voisikaan vahvistaa yhteishenkeä paremmin! Yhteishenkeä vahvistava (tai no, kuulemma lenkin aikana tunnelma kiristyi välillä suhteellisen paljon) lenkki koettiin leirillä myös pari talvea sitten, kun silloiset nuorten sarjalaiset lähtivät pitkälle lenkille tunturiin. Iltapäivä oli jo pitkälti illan puolella, ulkona pilkkopimeää, eikä nuorista ollut näkö- eikä kuulohavaintoja koko päivältä. Siinä vaiheessa, kun jo vakavasti harkittiin etsintäpartion lähettämistä nuorten perään, saivat he yhteyden erääseen valmentajistamme. Nuoret saatiin kartalle ja lopulta turvallisesti perille. Kyllä maistui suklaa ja saunominen sinä iltana. Viime vuonna halusin itsekin päästä mukaan ajettujen latujen ulkopuolelle suuntautuvalle lenkille ja lähdin seuran mieshiihtäjien kanssa tunturiin. Lenkkiin mahtui pimeyttä, umpihankea, tunturia ja laskettelurinnettä, mutta eksymisiltä vältyttiin. Osa huoltoporukasta vaikutti pettyneiltä, kun tällä kertaa lenkiltä palattiin ”jo” iltapäivän aikana. Osa oman ryhmäni urheilijoista närkästyi, kun tein pitkän lenkin mieshiihtäjien kanssa ja päättikin hiihtää huomattavasti enemmän kuin ohjelmaan oli merkitty. Minä en kuulemma uskonut, että he hiihtäisivät näin paljon. Tästä alkoi kierre, joka toivottavasti katkeaa jossain vaiheessa, sillä se ei oikein tue kisakauteen valmistautumista. Viime vuodenvaihteessa nimittäin päätimme sitten Ylläksen lomalla parin leirillä mukana olleen pojan kanssa rikkoa nuo lumileirillä tehdyt kilometriennätykset. Mittariin kertyi yli 100 km. Tämän vuoden lumileirillä puolestaan osa pojista halusi hiihtää tätäkin enemmän. En tiedä, olisiko pitänyt olla tyytyväinen vai järkyttynyt, kun pojat laittoivat leiriltä kuvan, jonka mukaan he olivat hiihtäneet 104 km. Seuraavana päivänä poikia vähän väsytti…

Lopuksi vielä kahden urheilijan kommentteja leiristä:

Mun mielestä leiri onnistui hyvin ja oli hauskaa. Kaikki treenit olivat kivoja ja sujuivat hyvin. Oli kiva saada videoitua tekniikkaa ja sain siitä ainakin hyötyä. Pitkä lenkki oli myös mukava treeni. Ladut oli huippukunnossa ja oli kiva hiihtää eri latuja eri lenkeillä. Vapaa-ajalla meillä oli hauskaa ja 10-hengen huoneistossa majoittuminen oli tosi kivaa. Ruokakin oli hyvää ja valmennus oli myös tosi hyvä! (Ida)

Saariselän leiri oli valtavan palkitseva. Ryhmä ja valmentaja olivat uskomattoman hyviä, joukkuehenki oli hyvä ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hiihto-olosuhteet olivat loistavia, vaikka tiettyinä päivinä oli kylmä. Mutta joka tapauksessa oli kivaa päästä pois Etelä-Suomen sadepäivistä. (Erik)

Uskon, että kaikki 17 muutakin urheilijaa olisivat kommentoineet, että leirillä oli hauskaa ja että leiri oli kokonaisuudessaan onnistunut. On hienoa valmentaa tällaista ryhmää, jossa ryhmähenki on näin hyvä. Vaikka Rovaniemen kurssilta oli hieman haikeaa lähteä etuajassa pois, oli mieletön fiilis palata leirille ja viimeisen illan venyttelyihin, jossa sain kuulla tiivistettynä leirin kulun ja tähtihetket. Mutta mikä viimeistään sai valmentajan hymyn korviin oli se, kun koko porukka venyttelyjen jälkeen ahtautui parille sohvalle laulamaan karaokea. Koskaan eivät ole ”My heart will go on” ja ”Lumi teki enkelin eteiseen” kuulostaneet niin hienoilta kuin meidän hiihtäjäkuoron laulamina. 😀 Näillä fiiliksillä jatketaan kohti alkavaa kisakautta ja leirien pariin palataan ensi vuonna.

 

Syksy Rovaniemellä – urheilijan ja valmentajan ajatuksia Rebecan jaksovaihdosta

Lokakuussa kirjoitimme Rebecan kanssa siitä, miksi hän päätti lähteä lukiovaihtoon Rovaniemelle. Valmentajan ja varaäidin roolissa pääsin itsekin osallistumaan muutto- ja koulunaloituskuvioihin. Nyt lukion kakkosjakson koeviikko on ohi ja tuli aika palata Espooseen. Tässä jutussa pohdimme yhdessä sitä, millainen kokemus Ounasvaaran lukiovaihto oli Rebecalle. Myös valmentajalla on tässä sanansa sanottavana – tulihan Rovaniemellä käytyä vajaan parin kuukauden aikana peräti kolmesti.

Ensimmäinen reissuni ajoittui siihen, kun Rebecca lähti Rovaniemelle, toinen puolestaan marraskuun puoliväliin ja viimeinen marraskuun loppupuolelle, jolloin Rebecan kotiinpaluun aika koitti. Toisella ja kolmannella reissulla ehdin tehdä myös jatko-opintoihini liittyvää tutkimusta ja haastatella niin urheilijoita kuin valmentajiakin sekä pitää heille ravitsemukseen liittyviä luentoja. Paljon jäi kuitenkin myös aikaa Rebecan treenien seuraamiseen sekä omaan treenaamiseen – jälkimmäiseen ehkä jopa liikaakin 😀 Mutta eipä ole koskaan tullut hiihtokilometrejä näin paljon kasaan loka-marraskuussa, ei minulle eikä Rebecallekaan.

Isoimman yksittäisen plussan nostan lukiovaihdosta aamutreeneille, joita pidettiin kolmesti viikossa. Oli hienoa tietää, että silloinkin, kun en itse voinut olla treenejä seuraamassa, valmennus oli takuuvarmasti laadukasta ja harjoitukset monipuolisia. Kiitokset siis Jannelle! Olosuhteille puolestaan menee toinen plussa. Ensilumen latu oli Rovaniemellä alusta saakka todella hyvässä kunnossa ja niin pitkä, ettei siihen hetkessä edes ehtinyt kyllästyä. Vaikka Espoossakin käväisi yllätystalvi marraskuussa, sai Rebecca silti nauttia moninkertaisesti paremmista harjoitusolosuhteista Lapissa asuessaan.

Seuraavassa on Rebecan mietteitä siitä, miten vaihto meni ja millainen kokemus se kaikkiaan oli.

Ensimmäinen viikko meni Rovaniemellä tutustuen latu- sekä lenkkipohjiin. Aamutreenit olivat jotain aivan uutta minulle, koska en ole kotona urheilulukiossa. Pikkuhiljaa tähän rytmiin silti tottui ja oli ihanaa saada treenit jo tehtyä heti aamusta. Alkuaika koulussa oli hiukan vaikeaa, sillä suomenkieli ei ole varsinaisesti äidinkieleni. Lopulta koulukin alkoi sujumaan paremmin ja selviydyin kokeistakin kiitettävästi. Myös mahtava kouluruoka oli iso plussa ;).

Treenit kaiken kaikkiaan sujuivat todella hyvin, ja kuntoakin alkoi löytyä viimeisillä viikoilla tahmean lokakuun jälkeen (tosin reenitunteja tuli jonkin verran lokakuun puolella joka varmaan oli syy tähän… :D). Valmentaminen Rovaniemellä oli huippuluokkaa, ja porukkakin oli aivan huippu. Ensilumenlatukin oli aivan mahtavassa kunnossa koko sen ajan kun olin Rovaniemellä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta olen todellakin menossa Rovaniemelle uudestaan jaksovaihtoon ensi vuonna jos oma koulunkäynti sen vaan sallii!

Kauden toinen Suomen Cup hiihdettiin Rebecan toiseksi viimeisellä Rovaniemen viikolla. Kokonaisuudessaan Suomen Cupista jäi huomattavasti parempi maku kuin Vuokatin cup-avauksesta. Vaikka karvaita pettymyksiä mahtui sekä omien urheilijoideni kuin kavereideni suorituksiin, oli viikonlopussa myös paljon positiivista. Eteenpäin on menty jo lyhyessä ajassa. Jos Rebecan suoritusvarmuus kasvaa tätä tahtia sprinteissä, aletaan kohta jo hätyytellä jatkopaikkoja myös erissä.

Rovaniemen reissun jälkeen vedettiin pari päivää henkeä etelässä, mutta eilen jo lähdettiin EHS:n lumileirille Saariselälle. Pakkasta lukuun ottamatta täällä kyllä kelpaa hiihtäjän hiihdellä. Tai no, toiset saavat nauttia Saariselän hangista koko viikon ajan, toiset puolestaan lähtevät kesken viikon valmentajakurssille – minnekäs muuallekaan kuin Rovaniemelle. 😀

Hiihtokauden avaus Leppävirralla ja Vuokatissa

Kesäkuun Norjan leirin jälkeen sukset olivat saaneet odotella varastossa jo aivan liian kauan, mutta viimeisen parin viikon aikana sisä- ja ulkohiihtokausi pyörähtivät viimeinkin kunnolla käyntiin. Hiihtoputkeen ei ole ollut suurta hinkua, joten sen takia sinnekin tuli mentyä ”vasta” lokakuun puolivälin jälkeen. Ulkolumia puolestaan olen odotellut käytännössä siitä saakka kun edellistalven lumet sulivat pois.

EHS:lla on ollut syysleirejä Leppävirralla jo vuosikausia. Joka vuosi hiihtoa odottaa yhtä suurella innolla, vaikka vuosien kokemuksella jo tietää, että putkessa hiihtäminen ei ole mitään suurinta herkkua. Mutta onneksi sillä saa kuitenkin lihaksiston jo totutettua hiihtoon, jotta oikeilla lumilla pääseekin sitten jo kunnolla hiihdon makuun. Leiri vietiin läpi tutulla, hyväksi todetulla kaavalla. Suurimmassa osassa treenejä keskityttiin PK-hiihtoon, jota höystettiin nopeus-, VK-, voima- ja tekniikkaosioilla. Tekniikkakuvaukset jätettiin kokonaan pois, koska niillä saa putkessa aikaan vain kaaoksen (vinkki muillekin isoille seuroille…). Tekniikkaa ehtii myös hyvin kuvata lumileirien aikana, syksyllä nuorille tärkeintä on saada hiihto sujuvaksi ja päästä eroon rullahiihdon mahdollisesti aiheuttamista tekniikkaongelmista (mm. liian löysä potku perinteisessä). Leirin kova MK-treeni tehtiin sauvarinteessä, sillä sitä ei olisi mielekästä tehdä tupaten täydessä hiihtoputkessa, eikä muutenkaan vielä suksilla näin aikaisessa vaiheessa kautta.

Nuorten osalta leiri oli onnistunut. Laadukkaita ja monipuolisia treenejä tuli paljon ja niissä oli aistittavissa hyvää tekemisen meininkiä. Porttikieltoja kylpylään tuli myös huomattavasti edellisvuosia vähemmän, onkohan jotain kasvamista pikkuhiljaa tapahtunut? Omalta osaltani leiristä muistuttavat edelleen valtavat mustelmat polvissa – onneksi mekko- ja shortsikelejä ei hetkeen ole tiedossa. Yksi leiriläisistä otti ylämäessä vähän turhan läheistä kontaktia suksiini ja seurauksena oli kaatuminen jäiseen mäkeen. Leirillä mukana ollut lääkäri totesi turvotuksen ja kivun perusteella, että pahimmillaan polvesta meni eturistiside poikki. Jalkalenkit ja vapaan hiihto jäivät sitten kokonaan väliin, mutta perinteistä polvi onneksi kesti. Hyvä niin, sillä pää ei olisi kestänyt sitä, että muut pääsevät treenaamaan ja minä en.

Leppävirran leirin jälkeen kävin käännähtämässä kotona ennen Vuokatin reissua. Vuokattiin lähdin sekä huvin että hyödyn vuoksi. Tällä hetkellä jatko-opintojeni tutkimusvaihe on edennyt pisteeseen, jossa kerään urheilijoilta ja valmentajilta kyselytutkimuksella tietoja heidän ravitsemusosaamisestaan. Koska Vuokatissa oli suuri määrä nuoria urheilijoita paikalla, otti tutkimus reissun aikana ison harppauksen eteenpäin. Kaikin puolin antoisan ja onnistuneen reissun alkuosan olin Habitaleirien mukana, viikonlopun kisaturistina Suomen Cupissa ja loppuosan luennoimassa Vuokatti-Ruka Urheiluakatemian urheilijoille. Marraskuu tulee noudattamaan kaiken kaikkiaan hyvin samanlaista kaavaa – Vuokattiin on tulossa lisää tutkimusmatkoja, samoin ainakin Rovaniemelle ja mahdollisesti muuallekin. On ihan loistavaa päästä työmatkoille näihin paikkoihin, sillä samalla pääsee nauttimaan muiden hiihtoihmisten seurasta sekä hiihdosta ulkoladuilla.

Suomen Cup meni valmennettavieni osalta vaihtelevasti. Viikonloppuun mahtui paljon onnistumisia, mutta myös mm. sairastelun aiheuttamia epäonnistumisia. Kokonaisuudessaan seura onnistui jo ensimmäisen Suomen Cup -viikonlopun aikana hankkimaan enemmän cup-pisteitä kuin koko viime kaudella yhteensä. Ei hullumpi saavutus! Tästä on hyvä jatkaa kisakautta Rovaniemellä marraskuun puolivälin jälkeen. Kisakauden alku merkitsee valmentajallekin sitä, että tästä eteenpäin lähes kaikki talven viikonloput on ohjelmoitu täyteen. Mutta eipä se mitään, kisoissa ja reissussa on hyvä olla.

PS. Hiihtokausi toi mukanaan myös suksien voitelun. Voisipa aina valita suksien voiteluun kesäkuiset kelit ja Norjan maisemat. Autotallin seinissä ei samaa fiilistä oikein ole…

dsc_1055

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑