Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Hiihto

Kevätkuulumisia ladulta ja sen sivusta

Melkein kaikilla valmennettavillani varsinainen kisakausi päättyi viimeistään Kontiolahden SM-kisoihin. Sen jälkeen minunkin oli hyvä jättää talvikengät ja untuvatakki odottamaan ensi talvea ja siirtää ajatukset kohti kevättä. Kevät ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoittanut sitä, että olisin pysynyt poissa ladulta. Monet hiihtäjät karkaavat huhtikuussa viettämään siirtymäkautta ulkomaille tai vähintäänkin unohtavat hiihdon hetkeksi. Sitten on meitä, jotka haluavat olla ladulla viimeiseen saakka. Onneksi siihen oli tänä vuonna mahdollisuus ja sain viettää ison osan huhtikuusta Pohjois-Suomen hangilla. Tässä keväässä on muutenkin ollut monta syytä hymyyn. Tässä tärkeimmät poiminnat huhtikuulta – hiihtäjien ja valmentajien lomakuulta.

IMG-20170414-WA0017

Ylläksen reissu, Ylläs-Levi ja Lapponia

Kontiolahden jälkeen etelässä ehti käydä kääntymässä kolmen päivän ajan, minkä jälkeen auto starttasi taas kohti pohjoista. Vuorossa oli lomasta ja keväthangista nauttimista sekä huoltohommia niin Ylläs-Levi-hiihdossa kuin Lapponia-hiihdossa. Ilmoittauduin itse mukaan Suomen ensimmäiseen Visma Ski Classics kisaan Ylläkseltä Leville jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella. Olisi ollut hienoa päästä mukaan hiihtämään, sillä rata oli haastava, maisemat hienoja, sää täydellinen ja iso määrä kovia nimiä mukana kisassa. Kuten jo moneen kertaan todettu, murtunut käsi kuitenkin esti kovemmat hiihtelyt tältä talvelta. Onneksi pääsin silti osallistumaan kisaan huoltajan roolissa, sillä veljeni hiihti sen. Tai no, onneksi ja onneksi. Parkkeeraaminen epämääräisille paikoille ja ajaminen vieraissa paikoissa kun tunnetusti ovat vahvuuksiani 😉 Pahoin pelkään, että kisassa rankka rata olisi saattanut aiheuttaa minulle saman kohtalon kuin Miikalle. 55 kilometriin saakka hiihto kulki hyvin, mutta sen jälkeen totaalinen seinä tuli vastaan. Katsojalle nämä tapahtumat eivät (onneksi) välittyneet, vaan kisan viimeiset hetket ja maailman kärkihiihtäjien maaliintulot oli kiva seurata Levin maalialueella auringonpaisteessa. Miikan sippaaminen ei kuitenkaan näkynyt enää seuraavana päivänä ladulla, vaan sunnuntain ”kevyestä PK-lenkistä” tuli minulle käytännössä 3.30h tehoharjoitus. Käsi kuitenkin kesti jo hyvin – käden takia romahtanut kunto puolestaan ei…

Muutaman hiihtopäivän jälkeen olkapäälle teki hyvää pitää myös taukoa urheilusta, joten en pahastunut ollenkaan, kun huoltohommat jatkuivat tiistaina Lapponia-hiihdossa. Napapiirin Kuljetuksen kapteeni Ari Luusua nimittäin palkkasi minut yhdelle päivälle juottajaksi Lapponiaan. Juuri tuona tiistaina joukkueella oli valitettavasti epäonnea matkassa, kun sekä Arilta että Ristolta katkesi sauva. Tästä huolimatta päivän sijoitukset olivat kirikamppailun jälkeen 4. ja 3. Kolmipäiväisessä kokonaiskilpailussa Napapiirin Kuljetuksen panos oli varsin vahva: ykkösjoukkue (Aino-Kaisa, Ari ja Risto) voitti reilusti joukkuekilpailun ja kakkosjoukkue (Hennariikka, Sami ja Harri) oli viides. Voisi sitä kevätpäivän huonomminkin viettää kuin Pallaksen ja Oloksen maisemissa tämän tasoisia urheilijoita huoltaessa! 🙂

DSC_0399

Mitalikahvit

Meillä on jo usean vuoden ajan ollut urheilijoideni kanssa perinteenä, että kausi päätetään mitalikahveihin. Suut hymyssä ja maha täynnä makeaa on hyvä aloittaa siirtymäkausi. Lupasinkin ennen kisakauden alkua kaikille EHS:n HS- ja nuorten ryhmien urheilijoille, että jokaisesta SM-mitalista tulee yksi kakku mitalikahveille. Tammikuussa moni urheilijoista oli kovinkin huolissaan: ”voitko sä ollenkaan leipoa kakkuja tolla kädellä?!” Onneksi käsi parani, sillä kakkuja piti leipoa paljon! Koska valmennuksen tason laskeminen ei ole vaihtoehto, ensi vuonna pitääkin miettiä, voiko kakkuja lupailla enää samalla kriteerillä – seitsemän kakun leipominen (ja kuljettaminen!) ei nimittäin enää ollut ihan kevyt suoritus. Hienoja ja hyviä niistä kuulemma kuitenkin tuli 🙂

DSC_0379

Personal trainerilta vinkkejä omaan treeniin

Keväällä oli hyvä hetki myös pysähtyä miettimään, miten minä itse oikein treenaan ja onkohan siinä mitään järkeä… Kynnys lähteä ensimmäisen kerran salille oli varsin korkea. Mitä jos hajotan käden uudestaan ihan vaan omaa tyhmyyttäni? Pohdin tätä ääneen oikeassa paikassa ja väikkäriohjaajani ehdotti, että kävisin salilla hänen tuntemansa personal trainerin kanssa. PT:lta sain hyviä vinkkejä olkapään kuntouttamiseen ja käsitreeniin, mutta paljon myös jalkatreeniin, sillä se on aiemmin jäänyt liian vähiin. Nyt kyykyn tekniikat saatiin kohdalleen ja toistoja alle – sillä seurauksella, että jalkalihakset muistuttivat olemassaolostaan seuraavana, sitä seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja esimerkiksi rappujen käveleminen oli mahdotonta. Jatkossa lupaan itselleni, ettei näin pitkiä treenitaukoja pääse tulemaan. Mutta katsotaanpa vaan, miltä jaloissa tuntuu, kun ensi viikolla kaapin pohjalta kaivetaan niin suunnistus- kuin pyöräilykengätkin…

Rukan keväthanget

Kaverini lohdutti minua tammikuussa sillä, että ihan varmasti käsi on keväthankiin mennessä jo siinä kunnossa, että sillä voi hiihtää ja silloin saan ehdottomasti tulla kylään hänen luokseen Rukalle. Siksi lähdinkin huhtikuun viimeisenä maanantaina kohti Rukaa kyläilemään, hiihtämään, etätöihin ja lepolomalle. Kolme ensimmäisenä mainittua onnistuivat mainiosti, mutta sitä hetkeä odotan edelleen kuumeisesti, kun pääsisi lepäämään ja nukkumaan univelkoja pois. Ehkä vielä joku päivä. Hiihtämisen lisäksi uskaltauduin pitkän tauon jälkeen Rukalla myös rinteeseen – olipa kivaa!

Ravitsemustutkimus

Vaikka työpaikalla jossain vaiheessa alettiin jo epäillä, teenkö talvella muuta kuin hiihdän ja valmennan, niin vastaus on edelleen ehdottomasti kyllä. Epäilijöille tiedoksi, että töitä voi onneksi tehdä myös etänä. Ja jos sitäkin epäilee, niin viime vuoden työhommiin liittyvä artikkeli julkaistaan toivottavasti pikapuoleen lehdessä. Hiihtoliiton valmentajaseminaariin 29.-30.4. osallistuneet kuulivatkin jo joitakin poimintoja tämänhetkiseen tutkimukseeni liittyen, mutta suuremmalle yleisölle kestävyysurheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaamisen ongelmakohdat ja yleinen taso paljastetaan kesän aikana. Tämän aiheen parissa riittää tekemistä, etenkin urheilijoiden osalla!

Uudet valmennuskuviot

Toukokuussa alkaa uusi hiihtokausi, joka tuo tullessaan monia uusia juttuja niin omassa seurassa kuin muuallakin. Henkilökohtaisten valmennettavieni määrä kasvaa yhdellä mieshiihtäjällä, ja kaikkiaan omia valmennettavia on tulevalla kaudella viisi. Kaikki urheilijat ovat innostuneita ja motivoituneita huipputyyppejä, mikä innostaa myös valmentajaa. Innostava, aivan uusi kuvio on myös Pajulahden ja Vierumäen maastohiihdon yläkoululeiritys, josta vastataan tulevalla kaudella Sami Maunosen kanssa Hiihtoliiton lajivalmentajina. Uskon, että tästäkin tulee sellainen kokemus, jota en missään nimessä haluaisi jättää väliin. Nyt vielä viimeiset harjoitussuunnitelmat työn alle ja kohti kautta 2017-18 🙂

DSC_0467

Mainokset

65 päivän jälkeen taas syytä hymyyn

Jos joku olisi kaksi kuukautta sitten sanonut, että maaliskuun 19. päivä henkilökohtainen valmennettavani voittaa SM-kultaa ja minä pystyn lähes kivuttomasti hiihtämään kahdella sauvalla, en olisi uskonut. Tai no, ensimmäistä olisin toki sydämeni pohjasta toivonut, mutta oman hiihdon suhteen olin jo luovuttanut. Piti mennä ainakin pääsiäiseen saakka, ennen kuin hiihtoa saisi edes ajatella. Mieli painui välillä väkisinkin maahan, vaikka yritti ajatella positiivisesti.

Lähdettiin Rebecan kanssa kovin odotuksin Rovaniemelle Nuorten SM-kisoihin. Epäonnistumisia ja huonoa onnea piti olla jo riittävästi takana ja lauantai olisi se päivä, jolloin kaiken pitäisi onnistua. Näin ei käynyt. Päivä päättyi taas uusiin pettymisiin. Mieleen tuli väkisinkin ajatus, joka jäi pyörimään päähän koko päiväksi ja yöksi: mitä me ollaan tehty väärin? Oliko sittenkin virhe tehdä hieman erilaisempi kisoihin valmistava viikko, vaikka kaiken järjen mukaan sen piti olla hyvä ja toimiva? Mistä kaivaa motivaatio vielä sille matkalle, jonka ei lähtökohtaisesti pitänyt olla yhtä hyvä kuin lauantain?

Sunnuntain kisassa näki kuitenkin alusta saakka, että tänään on Rebecan päivä. Jossain vaiheessa ykkössija näytti karkaavan liian kauas, mutta mitali olisi joka tapauksessa mahdollinen ja aivan huikea saavutus. Mutta reilu kilometri ennen maalia kuulutukset kertoivat, että ykkössijasta taistelee tänään kaksi urheilijaa. Enempää ei tarvinnut kuulla, tiesimme maalialueella heti, että Rebecca on nostanut itsensä kultataisteluun. Kun tytöt luistelivat maalialueelle, meinasi valmentajalta lähteä sekä ääni että jalat alta. Rebecca taistelee kultamitalista vielä parisataa metriä ennen maalia! Tiesin, että jos tytöt tulevat maalisuoralle yhdessä, ei voittajasta tule olemaan epäselvyyttä. Valtavan määrän nopeustreenejä on nyt maksettava itsensä takaisin. Näin kävi. Vastaavaa sanoinkuvaamatonta onnentunnetta ei voi kokea kuin urheilun kautta. Jos valmentajasta tuntui tältä, voin vain kuvitella, millainen fiilis urheilijalla oli. Jokainen, joka kuuli espoolaisten riemunkiljahdukset maalialueella sunnuntaina, ymmärtää, kuinka iso juttu voitto oli. Lupaan ajatuksissani palata tähän hetkeen aina silloin, kun valmentaminen jostain syystä tökkii.

IMG-20170319-WA0003
Maalihali (kuva: Viestintäpalvelu Heidi Lehikoinen)

Heidi Lehikoinen onnistui tallentamaan urheilijan ja valmentajan ensikohtaamisen heti maalilinjan ylityksen jälkeen (joskin näyttää siltä, että yritän kuristaa Rebecan 😀 ). Kuvitelkaa kuvaan valtava määrä kiljumista, huutoa, nauramista ja onnenkyyneleitä, niin se pääsee entisestään oikeuksiinsa.

Olkaluumurtuman takia luulin tammikuussa, että tämän talven hiihdot on hiihdetty. Masentavaa ja harmittavaa, mutta ei kai muu auttaisi kuin kääntää ajatukset kohti ensi kautta. Pari viikkoa sitten kyllästyin kävelylenkkeilyyn ja kuntopyörään ja palasin ladulle yhdellä sauvalla. Voi mikä hapotuksen määrä! Ehtiipä kunto romahtaa hävyttömän lyhyessä ajassa. Yhdellä sauvalla hiihtäminenkin oli kuitenkin jo tyhjää parempaa ja Rovaniemellekin lähdin sillä ajatuksella, että siellä hiihtelisin helppoja latuja sauvoitta tai yhdellä sauvalla vielä kolmen lomapäivän ajan kisojen jälkeen. Sunnuntain kisojen jälkeinen tunnemyrsky sai kuitenkin ottamaan ladulle yhden sauvan sijaan molemmat sauvat. Ja kaiken lisäksi hiihto onnistui hyvin! Ensin kevyesti hiihdellen tasaisella. Seuraavalla kerralla helpohkossa, mutta mäkisessä maastossa vuorohiihtäen. Keskiviikon huipensin siihen, että kävin lenkin lopussa hiihtämässä yhden osion viikonlopun SM-ladusta. Eipä sattunut pahemmin ja mikä parasta, etukäteen pelkäämääni alamäkikammoa ei ollut sittenkään tullut.

Jos mitään takapakkia ei tule, sain käden lopulta paljon nopeammin takaisin käyttöön, kuin uskalsin toivoakaan. Tästä onnellisena on hyvä palata takaisin kotiin – ”nauttimaan” etelän viimeisistä lumista… Arvatkaapa muuten, mikä on takuuvarma kevään merkki? Pisamat nenänpäässä sekä vuodesta toiseen yhtä hurmaava piporaja otsassa. Onneksi huhtikuussa Lapin keväthangilla on vielä mahdollista tehdä kyseiselle rajalle jotain. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pikkuveljeni onnistuu poistamaan rajan ja saamaan tilalle hyvän rusketuksen, mutta minulla se vaan pahenee entisestään ja naaman värisävy on lähinnä puna-valkoinen. Elämä on epäreilua 😀 Pikkuveljestä puheen ollen lauantainakin oli kisoissa onneksi myös vähän syytä hymyyn, sillä pertsan kisassa Miikan hiihto alkoi pitkästä aikaa näyttää paremmalta. Suksilla ei saisi spekuloida, mutta olisipa niissä ollut edes aavistus pitoa, niin hiihto olisi ollut helpompaa… Sotilaiden SM-kisoissa kulku jatkuu hyvänä. Monen kuukauden sairastelun ja normaalista poikkeavien valmennusratkaisujen jälkeen (treenin ja tehojen määrä rajusti alas) alkaa tuntua siltä, että taudit on vihdoin selätetty.

DSC_0330

DSC_0342
Myös SM-kultamitalistin valmentaja palkittiin – kalapuukolla 🙂 Urheilijoilla oli neljä vaihtoehtoa, johon tätä käyttää: 1) ranteet auki, kun urheilijat pärjäävät huonosti, 2) selkäänpuukottamiseen, 3) jännitystä elämään ja puukko käsimatkatavaroihin kotimatkalla ja 4) siihen, mihin se on tarkoitettukin, eli kalojen fileointiin. Valitsin vaihtoehdon neljä ja lähdin heti sunnuntai-iltana etsimään parhaita pilkkipaikkoja Kemijoelta.

MM-Lahti: hienoja kokemuksia ja hyviä muistoja

Jännitystä, iloa ja riemua, onnenkyyneleitä, liikutusta, urheilun draamaa, huutoa, pettymystä, muita urheiluhulluja, yhteishenkeä, loistavaa tunnelmaa niin paikan päällä kuin TV:n välityksellä – näitä kaikkia tarjosivat Lahden kotikisat 2017. Viimeisen kahden viikon ajan Lahti on ollut päällimmäisenä mielessä ja nyt kisojen jälkeen onkin pieni tyhjiö – eikö enää ajetakaan Lahteen ja eikö telkkarista tulekaan kisoja? Vielä kerran halusin syventyä Lahden muistoihin ja kokosin tähän top10-asiat, jotka kisoista jäivät mieleen. Idean poimin eilisestä Hesarista, jossa on heidän listauksensa kymmenestä asiasta, joista kotikisat tullaan muistamaan.

1 Loistava tunnelma

Pääsin seuraamaan kisoja Lahteen neljänä päivänä: sprinttitorstaina, skiathlonlauantaina, naisten viestin torstaina sekä kisojen päätöspäivänä, kun ohjelmassa oli miesten kuninkuusmatka. Kisoista jäi mieleen erittäin positiivinen tunnelma. Yleisö kannusti kaikkia ja antoi valtavan tuen suomalaisille. Monet norjalaiset hiihtokisat kokeneena voin sanoa, ettei tunnelma todellakaan yhtään kalpene edes Holmenkollenin kisojen tunnelman rinnalla. Vastaavaa kuin Lahden innostunut ja kannustava kisatunnelma en ole muualla päässyt kokemaan.

2 Ylen lähetykset

Koska joka päivä ei Lahteen saakka jaksanut matkustaa, piti Yle huolen siitä, ettei se ollut edes tarpeellista. Jään kaipaamaan Talvistudioita, pitkiä tv-lähetyksiä, urheilijoiden ja valmentajien haastatteluja, asiatuntijoiden kommentteja sekä mainioita selostuksia. Kisoja oli ilo seurata Ylen kanavilta.

3 Stadionin takakaarre

Mikä määrä pettymystä, huuhtoa, surua ja raivoa voikaan osua niin lyhyelle kisaradan pätkälle? Maalisuoran alku koitui liian monen suomalaisen kohtaloksi, mutta etenkin Iivon ja Iversenin kolarointi jäi ikuisesti mieleen. Valtava jännitys ja kannustus täytti kotisohvan, kun Iivo nousi kohti Tuplatunneleita, jännitys kiristyi entisestään Inkkarikukkulalla, J-mutkassa ei enää voinut istua sohvalla. Kaikki näytti täydelliseltä – melkein loppuun saakka. Noin viikko tapahtuneesta voi jo todeta, että ilman urheilun draamaa urheilu ei olisi urheilua.

4 Iivon kultamitali

Parisprintin pyllähdyksen ja täydellisen pettymyksen jälkeen tuntui niin oikealta, että Iivo voitti kultaa päämatkaltaan. Ja millä tavalla vielä! Kisa oli alusta saakka Iivon hallinnassa. On upeaa, että maajoukkueessa on Iivon kaltaisia nuorehkoja urheilijoita vastaamaan myös tulevaisuuden hiihtotoiveisiin, sillä kylmä faktahan on se, että Suomen maajoukkueen keski-ikä on niin korkealla, että moni urheilijoista lopettaa viimeistään kahden vuoden päästä.

5 Iivon haastattelut

Jostain syystä juuri Iivon haastattelut nostivat kylmiä väreitä, niin pettymysten kuin onnistumisten jälkeen. En selvinnyt 15 km maalisuorasta sekä mitalistien ja Iivon läheisten haastatteluista pyyhkimättä kyyneleitä poskilta. Urheilu todellakin herättää tunteita niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka urheilija on se, joka työn tekee ladulla, oli hienoa, että Iivo heti haastattelun kärkeen halusi kiittää myös taustajoukkojaan ja rakkaitaan. Paraskaan urheilija ei pärjää yksin, vaan tarvitsee ympärilleen välittäviä ihmisiä. Kuten Iivokin totesi, huonoina hetkinä ihmisiä ympärillä on ollut vähemmän, mutta ne jotka siellä silloin tukevat, ovat niitä, jotka oikeasti välittävät.

6 Matin pronssi

Matin pronssi oli upea saavutus suomalaisessa hiihdossa. Oli hyvä päätös lähteä vielä kisojen viimeisenä päivänä Lahteen ja nähdä paikan päällä, kun Suomi sai kisoista mitalin. Varmasti jokainen hiihdon ystävä on nähnyt Reijon kommentit Matin hiihdosta, mutta ne on vielä pakko linkata tähän. Päävalmentajamme reaktio kuvastaa sunnuntain fiilistä parhaimmillaan.

7 Ruuhka

DSC_0281Eivät kisat pelkkää hymyä ja auringonpaistetta olleet, vaikkakin edellä mainittujen määrä oli niin suuri, että ne jättivät vastoinkäymiset melko nopeasti varjoonsa. Kisojen ensimmäisenä lauantaina lähdimme kisapaikalle mielestämme hyvissä ajoin – mutta jouduimme silti seuraamaan suurimman osan kisasta puhelimen näytöltä Lahden moottoritiellä. Liikenne oli aivan tukossa ja matkan viimeiseen kymmeneen kilometriin kului aikaa reilusti yli tunti. Onneksi paikallisvaistoa oli sen verran, että heti moottoritieltä päästyämme muutimme radikaalisti reittisuunnitelmaa, saimme auton lähelle kisakeskusta, juoksimme loppumatkan stadionille ja ehdimme näkemään loppuratkaisut naisten kisasta – osittain. Emme olisi ehtineet enää katsomoon sisälle, mutta pikkuveli oli riittävän pitkä kurkkimaan katsomon aitojen yli, minun pituuteni ei tähän riittänyt. Onneksi selostuksista kuuli kuitenkin kaikista tärkeimmän – Krista toi Suomeen hopeaa. Koska kisapäivä oli loppuunmyyty, oli turha kuvitellakaan saavansa alueelta ruokaa tai pääsevänsä edes vessaan. Mutta olipahan ainakin kisatunnelmaa!

8 Median luomat huonot fiilikset

Suurin ihmetys kisojen aikana oli se, miksi mediassa edelleen piti palata Lahden 2001 tapahtumiin? Näistä kisoista on 16 vuotta aikaa ja urheilijat sekä urheilijoiden taustajoukot ovat viimein saaneet karistettua dopingmörön harteiltaan. Onko sitä jatkuvasti pakko nostaa sinne takaisin, kun syytä ei ole? 16 vuotta! Luulisi, että siltä ajalta keksisi jo jotain muutakin sanottavaa. Toinen ikävä uutisointi liittyy tappeluun Suomen huollon ja nimeltä mainitsemattoman urheilijan välillä. Oikeasti, huolto tekee kyllä kaikkensa suksien eteen, on tosi mautonta haukkua huolto lyttyyn tv-haastattelussa.

9 Suomen syttyminen hiihtourheilusta

Kun on itse henkeen ja vereen hiihtohullu, kuten myös suurin osa läheisimmistä ihmisistä, elää melkoisessa hiihtokuplassa. Kisojen aikana olikin upeaa nähdä, että kyllä kisoista syttyivät muutkin kuin tällaiset perinteiset hiihtoniilot. Hiihto kiinnostaa koko kansaa, sen pystyi näkemään kisayleisöstä, kisojen miljoonayleisöistä tv:n välityksellä ja muun muassa jopa ei-niin-hiihtohullujen kavereiden Facebook-päivityksistä. Ja mikä ele, että presidenttikin seurasi kisoja, onnitteli urheilijoita ja jopa soitteli urheilijoille!

10 Kisojen vaikutus muihin

Valmentajana ja tulevaisuuden hiihtotähtien kasvattajana ilahduin valtavasti siitä, mikä vaikutus kisoilla oli omiin valmennettaviin sekä muihin hiihtäjiin. Kun Iivo keskiviikkona otti kultaa, oli sää mitä kamalin Espoossa. Vettä ja räntää satoi kaatamalla. Silti ladulla tuli vastaan perheitä, jotka olivat lähteneet hiihtämään lastensa kanssa juuri sinä päivänä, koska Suomi sai hiihdosta kultaa! Viimeisen kahden viikon aikana treeneissä on ollut myös yksi puheenaihe ylitse muiden: Lahden kisat. Näittekö sen kaatumisen, näittekö sen venymisen, kuka oli paikalla eilen, kuka menee huomenna Lahteen? Turhia höpinöitä ei treenien jälkeen jääty vaihtamaan, koska kaikilla oli kiire katsomaan palkintojenjakoja.

Onneksi Suomi sai vuoden 2017 kotikisat. Toivottavasti kotikisojen tunnelmasta päästään nauttimaan vielä joskus tulevinakin vuosina. Vain yksi asia kisoihin liittyen jäi omalta osaltani harmittamaan. Antti Tuiskun keikalle olisi pitänyt päästä 😀 Jos kisojen jälkeen jäi pieni henkinen hiihtokisatyhjiö, täyttynee se lähiviikonloppuina Vierumäellä ja Rovaniemellä Nuorten SM-kisoissa tulevaisuuden Niskasia ja Pärmäkoskia seuratessa. Ai niin, ja maailmancup jatkuu jo huomenna Drammenissa!

DSC_0285

Espoon Hiihtoseuran juhlaa Hopeasommissa 2017

Viime vuonna Kuopion Hopeasompien jälkeen luotiin toisen Hopparivalmentajamme Timon kanssa selkeät tavoitteet tälle kaudelle: EHS on seuraavissa Hoppareissa toiseksi paras seura henkilökohtaisten kisojen pisteiden perusteella ja paras seura viestipisteissä. Viime vuonna olimme vastaavissa kategorioissa kolmanneksi ja toiseksi parhaat seurat. Lempäälän Hoppareissa urheilijat ylsivät huikeisiin suorituksiin ja edellä mainitut tavoitteet täyttyivät! Ei liene epäselvää, mitkä tavoitteemme ovat ensi kautta ajatellen. #roadtokuhmo ja treeni ykkössijojen turvaamiseksi alkakoon!

Hopeasommat ovat nuorille hiihtäjille kauden tärkeimmät kisat – kisat, joista puhutaan koko kauden ajan ja joissa halutaan menestyä. Siksi peli onkin niin raakaa. Aikuiset ja nuoret saavat mahdollisuuksia onnistua useammissa kisoissa, HS-ikäisillä on vain yksi selkeä pääkisa, ellei KLL-kisoja myös lasketa mukaan. Pitää siis toivoa, että talven aikana pysyy terveenä, jotta on kunnossa Hoppareissa. Hoppareiden osallistujamäärät pyörivät isoimmissa sarjoissa edelleen sadan tuntumassa, mutta valitettavaa on se, että tänä vuonna M13-sarjassa osallistujamäärä oli tippunut jo 81:een. Tosiasia on se, että niihin lukemiin, joita tuloslistoilla oli silloin, kun itse hiihdin Hoppareita, tuskin koskaan enää päästään (120+). Pientä nostoa määriin olisi kuitenkin hyvä saada, jotta olisi varmasti turvattua, että hyviä hiihtäjiä nousee aikuisten sarjoihin saakka jatkossakin. Mikä muu kisoissa on muuttunut 2000-luvun alusta? Muiden valmentajien kanssa pohdittiin tätä lauantai-iltana ja vastauksia nousi ilmaan kaksi: kisadiscoja ei ole näkynyt kisaohjelmassa hetkeen, eikä kukaan enää taida majoittua koulumajoituksissa. Yksi asia ei takuulla ole muuttunut mihinkään: urheilijoiden vanhemmat käyvät yhtä kovilla kierroksilla ennen kisaa kuin jo vuosikymmeniä sitten.

EHS:ta oli Lempäälän Hoppareissa mukana iso ja iskukykyinen joukkue. Perjantaina hiihdettiin sprintit perinteisellä. Espoolaisittain sprintit lähtivät hyvin käyntiin, vaikka muutamia valitettavia sattumia kisan aikana tapahtuikin – pyllähdysten ja hiihtotaparikkeiden muodossa. Rata S-mutkineen ei ollut helppo, minkä vuoksi useampikin hiihtäjä otti viikonlopun aikana lähituntumaa latuun. Espoolaissuoritukset perjantaina olivat seuraavat:

N14: 24. Pinja, 30. Victoria, 38. Heta, 45. Annu, 53. Anni, 80. Noora, 82. Hilda

M14: 4. Ike, 6. Topias, 47. Anton, 49. Elliot, 68. Christoffer, 75. Elias

N16: 15. Ida, 40. Vilja, 69. Meri, 99. Taru

M16: 12. Oskari, 22. Eemeli, 23. Patrik, 126. Otto

Lauantaina puolestaan hiihdettiin normaalimatkan kisat vapaalla väliaikalähdöllä. Lauantai-illalla espoolaisväriä nähtiin palkintojenjaoissa paljon, sillä tuloksellisesti päivä oli mainio. Palkinnoille hiihtivät seuraavat urheilijat:

N13: 8. Annu, 10. Noora

M13: 11. Anton, 17. Elliot

N14: 12. Anni, 24. Victoria

M14: 3. Ike, 7. Topias

M15: 3. Oskari, 23. Eemeli

N16: 11. Vilja, 12. Ida, 21. Aino

M16: 23. Patrik

Mahtavia venymisiä ja itsensä ylittämisiä tapahtui totta kai myös palkintosijojen ulkopuolella ja nämä olivat kaikki aivan yhtä tärkeitä suorituksia kuin palkinnoille yltäneet hiihdot!

Sunnuntai huipensi kisat, koska silloin vuorossa olivat viestit. Ääntä ei ole enää jäljellä ollenkaan, se jäi jo aamupäivällä ladun varteen. Mutta kaikki huuto ja kiljuminen oli ehdottomasti sen arvoista – sekä tytöt että pojat 14-sarjoissa ottivat voitot Espooseen! Onnea urheilijat ja Timo-valmentaja! Poikien kohdalla mitali oli alusta asti melko varma, mutta tytöt tekivät kisasta äärimmäisen jännittävän. Onneksi Victorian hirmuhiihto osui juuri tälle päivälle. Toinen hirmuhiihto nähtiin M16-sarjassa, jossa Patrik nosti joukkueen sijoitusta kakkososuudella yhdeksän sijaa ja oli osuusajoissa nopein. Lopulta pojat olivat viestissä viidensiä, mikä on kova suoritus. Myös tyttöjen 16-sarjan ykkösjoukkueen seitsemän sija oli loistavien hiihtojen tulos. N- ja M14-sarjoissa Espoolla oli molemmissa sarjoissa myös kakkos- ja kolmosjoukkueet sekä 16-tytöissä kaksi joukkuetta. Yksi päivän hienoimmista suorituksista oli mielestäni ehdottomasti myös se, että 11-vuotias Hilla suostui aamulla siihen, että hän ankkuroi 16-tyttöjen kakkosjoukkueen, sillä muuten viesti olisi jäänyt kesken, koska yksi hiihtäjistä sairastui yöllä. Hyvä Hilla!

img_pqaf6r

Kisoissa toimin valmentajan roolin lisäksi EHS:n joukkueenjohtajana. Nyt sunnuntai-iltana tunnelma on onnellinen, mutta äärimmäisen väsynyt. Kun selviää kolmipäiväisten kisojen joukkueenjohtajan roolista ja etenkin viestipäivästä ja sen valinnoista ja viime hetken muutoksista hengissä, voi ainakin olla varma, että ensi viikolla ei arjessa tule mitään yhtä suuria henkisiä paineita vastaan. Eikä puhelin takuulla soi yhtä usein. Työpäivät ovat myös huomattavasti lyhyempiä kuin kisapäivät. Onneksi Hopparit on vain kerran vuodessa! 😀

Tässä vielä linkki kisojen viestivideoon. Täältä pääsee siis nauttimaan kisan tunnelmasta ja hienoista selostuksista. Omaa mieltä lämmittää etenkin omien valmennettavieni meno kohdasta n. 4:14:00 alkaen 🙂 Samalla fiiiksellä sitten jatketaan Nuorten SM-kisoissa Vierumäellä ja Rovaniemellä maaliskuussa.

Toblach-Cortina kisaturistin silmin

Olin päättänyt jo kauan sitten, että tänäkin talvena on päästävä hiihtämään joku pitkän matkan kisa ulkomaille. Tavoitteeksi valikoitui Visma Ski Classicsin osakilpailu Toblachista Cortinaan 11.2., sillä tämä oli talven kalenterissani yksi harvoista vapaista viikonlopuista. Matkaseuraa ei kauaa tarvinnut etsiä, sillä ystäväni Kristiina oli saman tien valmis lähtemään mukaan kisaturistiksi ja huoltajaksi. Hoitihan hän vastaavat tehtävät mallikkaasti myös viime vuonna Obertilliachin kisareissulla. Kesän hakkasin rullilla tasatyöntöä paljon normaalia enemmän ja syystalvellakin sain hiihtokilometrejä alle sen verran paljon, että uskon, että kisa olisi voinut kulkea ihan hyvinkin. Mutta murtuneella kädellä kisaamaan ei kuitenkaan olisi voinut lähteä. Vaikka valtaosa tuttavistani totesi, että voihan matkan varmasti peruuttaa lääkärintodistuksella, olen kuitenkin tyytyväinen, ettei tämä ajatus edes käynyt mielessäni. Italian reissusta tuli upea ja urheilullinen, eikä murtunut käsi loppupeleissä edes juurikaan menoa hidastanut.

Kummallakaan meistä ei ollut reissun suhteen mitään erityisiä ennakkoajatuksia, sillä emme olleet koskaan aiemmin käyneet Toblachissa. Olin kuullut etukäteen useammalta kaveriltani, että paikka on hieno, sympaattinen ja ehdottomasti vierailemisen arvoinen. Allekirjoitan näistä väitteistä jokaisen. Matkaan pakattiin talviulkoiluun sopivia vaatteita ja kenkiä, mutta sukset päätettiin jättää kotiin – Kristiinalla ei edes ollut suurta tarvetta päästä ladulle, minä puolestaan en ollut varma, uskallanko vielä hiihtää. Pahimmillaan kaatuisin uudelleen ja saisin molemmat kädet pakettiin. Todettiin, että eiköhän suksia saa myös vuokrattua paikanpäältä, jos hiihtointo iskee. Iskihän se.

dsc_0113

Perjantaiaamuna herätyskello soi ennen neljää, ja oli aika lähteä lomalle. Matka tuntui loputtoman pitkältä – kiitos julkisen liikenteen, joka ei myöhästymisillään ja kielitaidottomilla kuskeillaan vakuuttanut meitä millään tavalla. Normaali ihminenhän olisi vuokrannut auton Münchenin kentältä ja ajanut Italiaan. Mutta meillä oli matkassa yksi yksikätinen ja yksi ”mä en sitten muuten aio ajaa Autobahnilla enkä vuoristossa”. Koska matkalla ei käytännössä muita teitä ollutkaan, piti matkasuunnitelmaa vähän muuttaa. Uskoin, että lyhyitä pätkiä murtuneellakin kädellä voi ajaa, joten junan ja bussin avulla matkustimme ensin Italian puolelle Bressanoneen, josta vuokrasimme auton. Bressanonesta ajoi Toblachiin reilussa tunnissa, ja oikeastaan ainoa ongelma murtuneella kädellä ajamisessa oli vilkun käyttö, joka vaati kipeän käden käyttöä. Saavuimme alkuillasta Toblachiin ja meitä oli vastassa uskomattoman hyväsydäminen pariskunta, jolta olimme vuokranneet huoneiston matkamme ajaksi. Illalla meitä odotti vielä kävelylenkki uudessa ja vanhassa Toblachissa, kisanumeron haku (pitihän reissusta jotain matkamuistoja saada) sekä Italiassa kun oltiin, niin tietysti pizzaa ja viiniä, nam.

Koska perjantaina oli jo hämärää, kun saavuimme Toblachiin, oli lauantaina uskomattoman hienoa herätä vuorten keskeltä. Lauantaina olimme kisaturisteja ja seurasimme kisaa niin Toblachin hiihtoareenalta kuin maalialueelta Cortinasta. Jo perjantain kisanumeron haku vakuutti meidät siitä, että kisajärjestelyt ovat Italiassa ihan toisella tasolla moneen suomalaiseen massahiihtoon verrattuna. Kisanumeron mukana sai niin paljon elintarvikkeita ja muuta oikeasti hyödyllistä tavaraa, että tällä jo sai osan kisamaksusta katettua. Ladut olivat loistavassa kunnossa, samoin huoltopisteiden ja maalin tarjoilut jotain ihan muuta kuin monessa Suomen kisassa. Näissä kisoissa ei tarvinnut todellakaan hiihtää mustikanvarpujen ja hiekan seassa, vaikka Italiassakin lumesta oli vielä edellisviikolla ollut puutetta. Kisan voitot menivät Team Santanderin Gjerdalenille sekä Smutnalle. Kisan jälkeen ajoimme Cortinan keskustaan tutustumaan kaupunkiin. Oli hämmentävä tunne, kun kaupungissa tuli vastaan miehiä minkkiturkeissaan. Huomasimme kyllä tuulihousuissamme ja lenkkareissamme, että emme ihan kuulu joukkoon 😀 Kauppoihin ei olisi tällä kylällä ollut asiaa, sen verran monta nollaa oli vaatteiden hintalapuissa. Cortina on kuitenkin ehdottomasti yksi kauneimmista kaupungeista, joissa olen koskaan ollut, joten suosittelen siellä käymistä.

img-20170212-wa0044Sunnuntaina pääsimme toden teolla itsekin urheilemaan, kun lähdimme vaellukselle. Tarkoituksena oli yrittää päästä mahdollisimman lähelle Tre Cime-huippuja, jotka esiintyivät jokaisessa Toblachin matkaesitteessä. Kesällä alueella on paljon vaellusreittejä, mutta talvella lähinnä lumivyöryvaroituksia. Siksi emme lähtiessä todellakaan tienneet, kuinka lähelle huippuja pääsisimme. Kuuteen tuntiin mahtui valtava määrä nousua niin helpommilla pätkillä (tietä/moottorikelkkapohjaa) kuin umpihangessa. Puoleen reiteen asti upottava umpihankiosuus oli vastassa yli 2000 metrin korkeudessa, joten täytyy sanoa, että se nosti sykettä suhteellisen paljon. Muutama epätoivon hetki/kiukuttelukohtaus mahtui tälle osuudelle, mutta ne kannattivat, sillä maisemat olivat huipulla aivan uskomattoman palkitsevat. Koskaan en ollut ennen näin hienoissa maisemissa vaeltanut, enkä itse asiassa koskaan edes itse noussut yli 2500 metriin.

dsc_0192Takaisintulomatka sujui huomattavasti helpommin ja nopeammin kuin vuorelle nouseminen. Hieman kateellisena katsottiin niitä, jotka laskivat moottorikelkkapätkää alas pulkilla. Päätettiin kuitenkin, että mehän ei tuollaisia vuokrata ja olla niin kuin alueen ”normaalit” turistit (moottorikelkalla ylös, pulkalla alas), vaan loppuun saakka kävellään. Noh, lopulta kuitenkin tultiin noin kilometri alamäestä pulkalla, kun italialaiset miehet niin kohteliaasti ehdottivat, että tulkaahan heidän kanssa, kyllä nyt neljä peppua kahteen pulkkaan mahtuu. Jos murtuma jatkaa paranemistaan hyvin niin kuin tähänkin saakka, suosittelen vaeltamista ja pulkkamäkeä parannuskeinoiksi kaikille, jotka murtavat kätensä 😉

 

dsc_0217Maanantaina halusin päästä hiihtämään, sillä huippukuntoiset ladut ja auringonpaiste suorastaan kutsuivat hiihtämään. Vuokrasukset olivat yllättävän hyvät, tai sitten vaan todennäköisesti menohalut niin kovat, että olisi ollut aivan sama, mitkä sukset jalassa olivat. Kristiina ei jaksanut höntyillä perässäni, vaan sovittiin, että nyt molemmat saavat hiihtää juuri niin kauan kuin haluavat ja omalla tahdilla. Hiihdin Tour de skin loivapiirteistä latua pari tuntia, minkä jälkeen oli todettava, että kuukauden tauon jälkeen sauvoittahiihto/yhdellä sauvalla hiihto alkaa aika ikävästi hapottaa reisiä. En kuitenkaan muista, koska olisin ollut niin onnellinen hiihtolenkillä – pitkästä aikaa sukset jalassa ja missä maisemissa vielä!

Jos loman aikana verenpaine ja stressitaso laskivat olemattomiin, nousivat ne tiistaina varmasti vähintäänkin sille tasolle kuin ne olivat ennen lomaa. Muun muassa ruuhkan ja useiden poliisitarkastusten vuoksi bussi oli pahimmillaan yli tunnin myöhässä aikataulusta. Olimme ihan varmoja, että myöhästymme lennolta. Tiukille se olisikin mennyt, ellei taksikuski olisi pyyhältänyt Münchenin keskustasta lentokentälle suurinta osaa matkasta vauhdilla 180 km/h. 😀 Ensi vuonna lähdetään takuulla uudestaan kisareissulle Toblachiin, sillä haluan päästä itsekin hiihtämään tuon kisan. Tälle reissulle on nyt jo avoinna toinen autokuskin paikka! Loman aikana myös todistin itselleni, että yhdellä toimivalla kädellä voi hyvin matkustaa, ajaa autoa, vaeltaa, laskea pulkalla ja hiihtää. Jos nyt lääkärini eksyy tätä tekstiä lukemaan, niin kyllä mulla kuitenkin oli järki päässä näissä kaikissa. Lupaan parantaa käden niin, ettei se vaivaa jatkossa.

img-20170212-wa0030

dsc_0169

PM-kisat Norjassa

Viime viikonloppuna (27.-29.1.) hiihdettiin nuorten Pohjoismaiden mestaruuskisat Norjassa. Kilpailu oli ensimmäinen tämän tasoinen arvokisa, johon pääsin henkilökohtaisena valmentajana osallistumaan. Totta kai toivon ja teen parhaani sen eteen, että tämä oli vasta alkua ja vastaavia kisoja tulee vielä paljon niin Rebecalle kuin muillekin valmennettavilleni. Suurin osa urheilijoista oli matkassa ilman omia valmentajia ja huoltajia ja ihan takuuvarmasti Rebeccakin olisi pärjännyt siellä liiton valmentajien kanssa. Mutta koska nyt oli kuitenkin mahdollisuus lähteä mukaan reissuun (ja vieläpä Norjaan 🙂 ), kannatti siihen tarttua.

Kun toukokuun alussa istuttiin Rebecan kanssa alas suunnittelemaan tulevaa kautta, nousi kauden yhdeksi selkeistä tavoitteista yksi asia: päästä mukaan Suomen joukkueeseen Pohjoismaiden mestaruuskisoihin. Joukkueeseen pääsy tuntui vielä tammikuun alussa varmalta. Sitten alkoivat erilaiset koettelemukset. Ensin vääntyi peukalo treeneissä ennen Jämin Suomen Cuppia, sitten juuri ennen Äänekosken Nuorten SM-kisoja kurkku tuli kipeäksi ja olo huonoksi. Valitettavasti juuri Äänekosken kisat olivat yksi tärkeimmistä näyttökisoista PM-joukkueeseen. Lauantaiksi olo kuitenkin parani sen verran, että päätettiin, että sprinttiin voi lähteä mukaan. Sunnuntain kisaan liittyi pelkkiä riskejä: hiihdä kisa ja sairastu – tai jätä kisa hiihtämättä ja putoa liian vähäisten näyttöjen takia PM-joukkueesta. Koska terveydellä ei kuitenkaan saa leikkiä, jätettiin kisa väliin ja toivottiin, että sprintin hyvät näytöt sekä Jämin kisat riittävät tuomaan paikan PM-joukkueessa. En muista, koska jokin asia on viimeksi jännittänyt niin paljon kuin päätöksen odottaminen joukkueen kokoonpanosta. Riemu olikin valtava, kun tieto joukkueeseen pääsystä tuli. Hymy meinasi alkuviikosta vielä moneen otteeseen hyytyä, kun yritin etsiä siedettävän hintaisia lentoja ja hotelleja muutaman päivän päähän. Lopulta nekin järjestyivät ja torstaiaamuna hyppäsin Oslon koneeseen.

Kisat hiihdettiin Orkangerissa, noin tunnin ajomatkan päässä Trondheimista. Vaikka olen matkustanut Norjaa ristiin rastiin ja asunutkin siellä, oli Orkanger minulle täysin uusi tuttavuus. Lunta ei sielläkään ollut juuri lainkaan, mutta muuten kylä (kaupunki?) oli oikein sympaattinen ja kaunis (artikkelikuva otettu Orkangerista torstai-illan iltalenkillä – maisemat auringonlaskussa 5/5). Kisapaikalla lunta oli sen verran, että maisema näytti talviselta ja vitosen latu ja hyppyrimäet oli saatu kunnostettua. Maastohiihtäjien lisäksi myös mäkihyppääjät ja yhdistetyn urheilijat kisasivat Norjassa PM-mitaleista.

dsc_0079

Hiihtäjien kisat käynnistyivät perjantaina sprinteillä. Lähes kaikki suomalaiset pääsivät karsinnasta erävaiheisiin. Erissä nähtiin kovia taisteluita, joista valitettavan moni päättyi maalikurotuksessa useimmiten norjalaisen tai ruotsalaisen eduksi. Stadionalueen mutkat koituivat monen suomalaisen kohtaloksi – vauhti hidastui niissä liikaa ja vastustaja sai kuitattua enemmän vauhtia maalisuoralle. Tästä viisastuneena viime maanantain yhteistreeneihin lähti mukaan kasa tötsiä, joita kierrettiin ja kaarrettiin niin kauan, kunnes kaikki selvisivät mutkista ongelmitta. Näin kovassa seurassa jatkopaikoista taistelemistakin voi kuitenkin pitää jo hienona suorituksena. Erähiihdot olivat myös hyvää treeniä tulevaisuutta varten, sillä ei tällaisia tiukkoja kisoja juurikaan pääse Suomessa hiihtämään. Nuorten SM-kisoissakin porukka useimmiten hajosi jo lähtösuoran jälkeen, eikä kuuden hiihtäjän kirikamppailuita päässyt syntymään. Perjantain parhaista suomalaissuorituksista vastasivat Miska Poikkimäki (3.) ja Josefiina Böök (5.). Välieriin saakka pääsivät lisäksi Annu, Leo ja Emil. Rebecca putosi niukasti välieristä, sillä hän hiihti alkuerässään kolmanneksi ja oli kokonaistuloksissa lopulta 15. Perjantaihin mahtui myös pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Toivoin kovasti, etten enää joutuisi näkemään kaatumisen aiheuttamia murtumia urheilijoilla, mutta toisin kävi. Nooran kisat loppuivat käytännössä ennen kuin ne edes ehtivät alkaa. Onneksi murtunut sormi kuitenkin ilmeisesti paranee melko nopeasti eikä hidasta treenaamista samalla tavalla kuin omaa menoa haittaava murtunut olkapää.

Lauantaina hiihdettiin vapaalla normimatkan kisat. Rata ja keli olivat tosi nopeita, minkä vuoksi esimerkiksi parhaat kolme suomalaistyttöä mahtuivat kahden sekunnin sisään. Tiia Olkkonen oli kisassa kuudes, Josefiina seitsemäs ja Rebecca yhdeksäs. Vielä hetki ennen maalia Rebecca taisteli itsekin kuudennesta sijasta, mutta valitettavasti selkä meni pahaan kramppiin noin puoli kilometriä ennen maalia, mikä hidasti hiihtoa. Poikien puolelta Miskalla oli kotiintuomisena lauantaina hopeinen mitali. Myös Petteri (8.) ja Emil (9.) hiihtivät kymppisakkiin. Lauantai-ilta päättyi bankettiin ja palkintojen jakoon. Banketissa suomalaisvalmentajien pöydässä yksi kuumimmista puheenaiheista oli norjalaisten ruokien hinta. Kisapaikalla päivällinen maksoi 31 €, lounas muutaman euron vähemmän. Onneksi heitin laukun pohjalle eväitä jo Suomessa, sillä minkäänlainen nälkä ei olisi saanut minua maksamaan lihapullista ja keitetyistä perunoista 31 euroa. Huh! 😀 Ja lounas tunnetusti Norjassa on pelkkää leipää (paitsi kisapaikalla myös nakkeja ja ranskalaisia), joten senkin osalta eväät olivat varma ja lompakkoystävällinen valinta. Ensi vuoden PM-kisat järjestetään Vuokatissa. Valmentajat jo suunnittelivat, että siellä voisi ruokalistalla olla pelkkää mämmiä – hyvään hintaan totta kai. Norjalaiset kisajärjestäjät osoittivat kauniin eleen urheilijoita kohtaan, sillä jokainen kilpailija palkittiin banketissa. Se taisi järjestäjiltä kuitenkin unohtua, että tällainen palkintojenjako venyy väkisinkin myöhään, ja urheilijoiden pitää olla lähtöviivalla aikaisin seuraavana aamuna…

Sunnuntaiaamuna vuorossa olivat viestit. Viestipäivä on aina jännittävä ja ainakin tyttöjen joukossa selvää hermostumista oli havaittavissa. Rebecca toi tytöt kuitenkin loistavalla hiihdollaan kakkosena vaihtoon aivan kärjen tuntumassa. Josefiina nosti omalla osuudellaan tytöt kärkeen. Takaa tuli kuitenkin valtavan kovia tyttöjä ja lopulta kaikkensa antanut Tiia toi joukkueen viidentenä maaliin. Ruotsi vei voiton, Norjan ykkösjoukkue oli toinen ja kakkosjoukkue kolmas. Poikien puolella tiukan kisan voiton vei Norja ja heti perässä olivat Ruotsi ja Suomi joukkueella Emil, Petteri ja Miska. Suomen kakkosjoukkue (Olli, Arsi, Leo) oli kisassa seitsemäs. Kaikkien kisapäivien tulokset löytyvät täältä:

http://www.skiforbundet.no/nordisk/results/

Kokonaisuudessaan kisat menivät Suomen joukkueelta mainiosti ja toivat urheilijoille kokemusta Suomen edustamisesta arvokilpailuissa ja ulkomailla kisaamisesta. Myös uusia tuttavuuksia ulkomaalaisten urheilijoiden kanssa solmittiin. Rebecan valmentajana olin todella tyytyväinen siitä, kuinka hän onnistui tekemään tähänastisen kauden ehdottomasti parhaat suorituksensa Norjassa. Mitä muuta kisoista jäi mieleen? Muutamaankin otteeseen pohdittiin sitä, onkohan suomalaisten hiihtoihmisten pipo liian kireällä. Norjan tulospalvelu toimi etenkin sprintissä vähän miten sattuu ja aikataulu sekosikin täysin, kun tuloksista ei saatu selvyyttä. Suomalaisten leirissä tuhistiin ja puhistiin ja kotimaastakin tuli paljon viestejä, että mikä vaivaa livetuloksia? Norjalaiset tuntuivat ottavan asian paljon tyynemmin. Pipoa kiristivät myös norjalaiset alkuverryttelijät ja turistihiihtäjät, joita oli pilvin pimein kisaladulla normimatkan kilpailun aikana. Kun Suomessa latu suljetaan ennen kilpailua, se todellakin suljetaan hiihtäjiltä. En sitten tiedä, kumman maan malli on parempi, mutta luultavasti jokin kultainen keskitie olisi näidenkin ääripäiden väliltä löydettävissä. PM-kisojen jälkeen ehti tehdä kolme ja puoli tiivistä työ- ja valmennuspäivää etelässä. Nyt mennään taas, tällä kertaa suuntana Keuruu ja SM-kisat.

Joku muu sen varmaan hoitaa…

Hyvää alkanutta vuotta kaikille blogin lukijoille! 🙂 Menneen vuoden aikana saadun palautteen perusteella oli hyvä idea alkaa kirjoittaa valmennusaiheista blogia. Tämän vuoden ensimmäinen kirjoitus on sävyltään ihmettelevän turhautunut. Esimerkkinä siinä on luonnollisesti käytetty niitä urheiluseuroja, joissa itse olen mukana. Ympäri Suomea asuvien eri lajien seuratoimijoiden kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta kuitenkin tiedän, että esimerkkinä olisi voinut olla mikä tahansa muukin perinteinen urheiluseura. Näissä kaikissa talkootyö (ja sen puute) herättää suuria tunteita tai vähintäänkin ihmetystä.

Vuosi vaihtui ja säätila Etelä-Suomessa teki vihdoin myös talviurheilun kannalta toivotun muutoksen. Yksi asia ei kuitenkaan muuttunut vuoden vaihtuessa miksikään – nimittäin vapaaehtoisten saaminen mukaan urheiluseuran toimintaan. Asia on taas hyvin ajankohtainen kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, koska oma seurani järjestää viikonloppuna isot kansalliset kisat. Kisoihin on kyllä tulossa paljon hiihtäjiä ja olosuhteet ovat viimeisen päälle kohdallaan. Mutta onko kisoihin ollut helppoa saada riittävästi tekijöitä? No ei. Toisekseen vapaaehtoisten osallistaminen seuran toimintaan on ajankohtaista siksi, koska ensi kauden valmennuskuviot pitäisi lyödä lukkoon pian. Jo nyt on tiedossa, että seuran harrastajamäärien kasvettua valmentajamäärä ei enää vastaa kysyntää. Mutta onko uusien valmentajien löytäminen mukaan seuran toimintaan helppoa? No ei. Turhauttaako se? No turhauttaa.

Minut on kasvatettu siihen ajatusmalliin, että urheiluseurassa kaikkien kuuluu osallistua talkootöihin. Jos ei ole aktiivisia seuratoimijoita ja talkoiden tekijöitä, ei ole kehittyvää ja hyvin johdettua urheiluseuraa, valmennusta, kilpailuja tai muitakaan tapahtumia, eikä sponsoreita. Ilman näitä urheiluseuran puolestaan on turha olla olemassa. Vaikka perinteisen urheiluseuran päätehtävä varmasti on se, että urheilijoille tarjotaan valmennusta, on urheiluseuralla kuitenkin lukuisia muitakin tehtäviä. Omakin seurani olisi näyttänyt aikojen kuluessa varsin erilaiselta, jos esimerkiksi näistä tehtävistä ei kukaan olisi ottanut koppia: ryhmien vastuuvalmentajat ja apuvalmentajat, joukkueenjohtajat, johtokunnan jäsenet, kilpailuihin ilmoittajat, kilpailuiden järjestäjät, varainhankintavastaavat, liikenteenohjaajat, ajanottajat, kisanumeroiden jakajat, mehunjakajat, makkaranpaistajat, joulukuusien myyjät, voitelupalvelun voitelijat, kisapalkintojen hankkijat, kisamajoitusten varaajat, latuvahdit ja mitä vielä. Järjestys on täysin mielivaltainen, eivätkä tehtävät ole missään tärkeysjärjestyksessä. Usein esimerkiksi makkaranpaistaja on ollut koko kisaorganisaation tärkein henkilö ja monen mieli on pahoittunut, jos makkara on loppunut liian aikaisin kesken. Pelastipa makkara viime vuonna eräätkin Hopeasompakisat, joissa urheilija sai niin pahoja kramppeja ennen starttia, että hätäpäissään huoltajat eivät keksineet suolan ja nesteen lähteeksi mitään muuta kuin makkarapisteen antimet. Hätäratkaisun ansiosta kilpailuista oli kotiintuomisina palkinto 🙂

Kuten edellä olevasta listastakin näkee, suurin osa urheiluseuran talkoovelvoitteista on usein kohtuullisen pieniä. Siinä tapauksessa, kun ne kasaantuvat vain muutamalle henkilölle, niistä tulee kuitenkin suuria. Olisikin reilua, että jokainen seuran toiminnassa oleva perhe jollain tavalla ottaisi vastuuta seuran toiminnasta, jotta tehtävät myös pysyisivät sen kokoisina, että kenen tahansa olisi helppo lähteä niihin mukaan. Viime vuosina olen entistä useammin kuullut sitä, että perheet haluaisivat ostaa itsensä ulos talkoovelvoitteista. Valitettavasti raha ei aina ratkaise kaikkea. Viime syksynä sinettiseuratapaamisessa joku mukana olleista seuratoimijoista tiivisti hyvin, että raha ei valmenna, ei jaa mehua eikä kisanumeroita, eikä raha paista makkaraa. Hyvin sanottu. Raha kuitenkin on monen talkootehtävän taustalla. Seuran on pakko hankkia rahaa, jotta se voi maksaa valmentajilleen korvauksia sekä tukea urheilijoitaan. Jos rahaa ei talkootöiden kautta saataisi, olisi valmennusmaksuja pakko nostaa merkittävästi tai toisaalta lopettaa urheilijoiden tukeminen. Nekään eivät kuulosta pidemmän päälle hyviltä ratkaisuilta.

Mikä talkootöissä sitten mättää niin pahasti, että moni haluaisi vapauttaa itsensä niistä rahalla? Minulla on kokemusta talkootöistä suuressa mittakaavassa hiihtoseurassa ja huomattavasti pienemmissä määrin suunnistusseurassa. Molemmissa seuroissa on isoja ongelmia löytää riittävästi talkoolaisia tekemään asioita yhteisen hyvän eteen. Tiedän, että ongelma koskettaa muitakin urheiluseuroja. Suunnistusseuraan en koskaan ole koskaan päässyt (halunnut päästä) niin syvälle sisään kuin hiihtoseuraan, joten siellä olen tehnyt vain ne tehtävät, joita minulle on etukäteen määrätty. Olen kuitenkin aina mielelläni lähtenyt toimitsijaksi kuntorasteille, sillä tiedän, ettei niitä voitaisi järjestää ilman talkoolaisia. Ihmetyttää, kun kuulemma valtaosa toimitsijan hommiin pyydetyistä jättää tulematta paikalle ja usein ilman mitään ilmoitusta. ”Joku muu ne hommat kuitenkin hoitaa” tuntuu näillä henkilöillä olevan ajatuksena. Hiihtoseurassa olen puolestaan valmentamisen lisäksi sanonut kyllä turhankin monelle nakille. Välillä on ollut helpompi suostua itse, kuin yrittää löytää joku muu tilalle. Tuntuu siltä, että silloin kun olin lapsi, kaikkien vanhemmat olivat mukana seuratoiminnassa. Edelleen tuntuu siltä, että pitkälti samat perheet pyörittävät seuraa – vaikka näiden vanhempien hiihtäjät ovat jo aikuisten sarjoissa. Tuntuu kuitenkin typerältä käyttää aikaa siihen, että yrittäisi houkutella uusia vanhempia mukaan. Soittamalla jonkun ehkä saisi, sähköpostitse vastausaktiivisuus on olematon. Osa vetoaa kiireeseen, osa väittää, ettei osaa tehdä seuratyötä (jokainen kyllä voidaan perehdyttää ja tehtävät ovat harvoin rakettitiedettä), osa jättää lapset harjoituksiin ”päivähoitoon” ja katoaa niin pian paikalta, että oikeastaan ei ole edes käsitystä, miltä kyseisen urheilijan huoltajat näyttävät. Samat vanhemmat kuitenkin osaavat vaatia seuralta ja valmennukselta usein lähes mahdottomia asioita. Se turhauttaa minua todella paljon. Niin paljon, että se saa välillä jopa kyseenalaistamaan valmentamisen mielekkyyden.

Aika on seuratoiminnan välttelylle mielestäni huono tekosyy. Kukapa täällä ei olisi kiireinen.   Jonkun työt on kuitenkin tehtävä. Valitettavasti jokainen sukkien myyntiin, joulukuusien kuljetukseen, hiihtokurssien organisoimiseen, kilpailuiden järjestämiseen, majoituksien varaamiseen, viestijoukkueiden sumplimiseen ja nettisivujen ja somen päivittämiseen käytetty tunti on poissa siitä minulle kaikista tärkeimmästä seuratehtävästä eli valmentamisesta. Valmentaminen itsessäänkin vie jo huomattavan määrän aikaa ja energiaa ja täyttää lähes kaikki arki-illat ja viikonloput. Välillä tuntuukin siltä, ettei aikaa jää mihinkään muuhun kuin hiihtoon. Miten hyvin tällaiset hetket tiivistyvätkään Antti Tuiskun toissa yönä julkaisemaan hiihtoaiheiseen biisiin, jonka luulen soivan päässäni useampaan otteeseen kuluvan talven aikana 😀

Mä nään tähtii
mä vaan hiihdän
mä rukoilen, mä hiihdän
sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän
meret nousee, mä hiihdän

Jaksaa, jaksaa

En kuitenkaan valita, koska hiihto on sitä, mistä pidän. Silloin harvoin, kun hiihto turhauttaa, se johtuukin siitä, koska aikaa vievät valmentamisen ulkopuoliset hiihtotehtävät. Yksittäisenä nämä olisivat pieniä tehtäviä – siksi edelleen toivoisin, että entistä enemmän aktiivisia toimijoita löytyisi, jotta tehtäviä saataisiin jaettua useammalle. En tiedä, onko tilanne parempi Pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Haluaisin ainakin uskoa, että muualla osallistumisaktiviteetti on korkeampi.

Seuratoiminnassa on kuitenkin paljon hyviä puolia. Valmennuksen hienoja puolia olen pohtinut jo monessa aiemmassa tekstissä. Valmennuksen lisäksi muutkin seuratehtävät ovat kuitenkin opettaneet ja tuoneet paljon hyviä kokemuksia. Seuratoiminnan kautta olen päässyt mukaan mielekkääseen ympäristöön, tutustunut samanhenkisiin ihmisiin, saanut uusia kavereita, päässyt toteuttamaan itseäni, oppinut uutta (mm. koodaamista – tässä mentiin vahvasti mukavuusalueen ulkopuolelle), päässyt haastamaan itseäni, päässyt osallistumaan erilaisiin seuratoiminnan kehittämiseen liittyviin projekteihin ja seminaareihin ympäri Suomea, päässyt erilaisiin urheilutapahtumiin, hyötynyt taloudellisesti (tai ainakin villakerrastollisesti), saanut kiitosta ja tuntenut tekemiseni tärkeäksi ja korvaamattomaksi. Olenkin kiitollinen kaikille niille, jotka ovat olleet toiminnassa mukana ja mahdollistaneet mielekkään toimintaympäristön sekä omissa urheiluseuroissani että kaikissa muissakin Suomen seuroissa. Ja sinä, joka harkitset mukaan lähtemistä, tervetuloa! Mikä tahansa seura on työpanoksestasi varmasti todella kiitollinen.

Highlights from the coaching year 2016

When I started my blog I was asked whether I could write some of the texts also in English. My foreign friends told me that google translating the texts from Finnish to other languages have been quite entertaining but the main message of the texts is not always clear. I don’t doubt that!  That is why I promised them I would think about writing in English every now and then. As I tend to keep my promises I realized that it could be a good idea to summarize the highlights from the coaching year 2016 in English. So, my dear non-Finnish friends, this one is especially for you!

As all of my background info is also in Finnish I’ll start with briefly introducing myself. Even though I come from the southern (too often non-snowy) part of Finland, cross-country skiing has always been one of my biggest passions in life – earlier as a competitive skier and more recently as a coach. Luckily, my youngest brother and my best friends are also into skiing (or other endurance sports) so they understand why one would want to spend most of the freetime on a skiing track. My other big passions are my PhD studies in sports nutrition and Norway. I studied in Norway five years ago and instantly fell in love with the country. I just love the nature, the skiing and hiking possibilities and the friends that I have there. Since I moved back home I’ve been the head coach in the youth group in Espoon Hiihtoseura (the local the skiing club in Helsinki area) for twenty 14-17 year old athletes. In addition to that, I coach four athletes individually.

I think that over the years, coaching is becoming more and more important to me. Coaching has given me plenty of good memories, taught me a lot, kept me in good shape and brought great people into my life. When I started to go through the pictures from 2016 I realized that coaching or skiing were somehow involved in many of the most unforgettable memories this year. In short, here are the highlights from the coaching/skiing year of 2016:

January – February

dsc_0467

The Christmas weather in the southern Finland was just as horrible a year ago. I was extremely thankful when I was invited to spend the days around New Year’s Eve in Lapland with a family from my skiing club. We really enjoyed it there and skied a lot (one day I made my record with skiing over 100 km at once!). After the perfect and snowy holiday it was nice to come back home and get prepared for the competition season which started for most of the athletes in my group in January. In the end of January I took part in a long-distance ski race, Dolomitenlauf, in Austria with my friends. That was absolutely one of the best trips during the whole year. Skiing conditions in Austria were really tough but all of us were very satisfied with our results. To be honest, I remember February mostly from sitting in a car (competitions around Finland) and from failures. My athletes were mostly unhappy with the results in the important competitions in February. In addition to that I hurt my back pretty bad during a long distance race in February. Luckily, the memories from March are much, much better.

March – April

hs-kisat_maria

Success, smiles, laught, tears of joy and results beyond all expectations. This is what I mostly remember when I think of March. All the athletes in my team did really well in the youth Finnish Championships. It’s always nice to end the season with good results and not with disappointments. Especially the awesome results from relays meant a lot to me. We were rated as as the second best skiing club in Finland after the relay day in the youth Finnish Championships (Hopeasompa). That was simply unbelievable.

dsc_0847I had promised to bake a cake for every medal won at the Finnish Championships which meant that I was quite busy in the kitchen after the season 😀 April has always been the month to take a little break from coaching because we don’t have any trainings together in April. The competition season also ends in April. My personal highlight in April is always the trip to Lapland with my family. Nothing is better than skiing there when the sun is shining and the skiing conditions and company are perfect.

May – June

DSC_1128

The main highlight in May/June was, without any doubt, the skiing camp at Sognefjellet in Norway with Team EHS (the elite team of our skiing club’s adult skiers). Of course, the start of a new season in the beginning of May is always a highlight but nothing can be compared with the feeling I had throughout the camp. We travelled there right after an interesting ski coaching seminar. Those two seminar days were filled with lots of interesting lectures, good food, great company, networking, too little sleep, you name it… The only bad thing at the skiing camp at Sognefjellet is the endless drive from Finland to Norway. Especially this year it felt endless because of the injury in my back. Luckily, my brother and our friend took care of the driving. When we arrived in Norway the weather was, well, typical Norwegian weather. Despite the rain and fog the views in the mountain area were incredible. I still can’t believe how lucky we were: the first night we arrived there was the only day with rain. The following ten days brought us only sunshine and warmth. The coach/athlete ratio was really good which meant that the athletes were able to keep the quality of trainings on a high level. We typically skied once a day and the second training was either roller skiing, running or strength training. The Norwegian ski teams and some elite skiers from Finland were at a camp at the same time with us. It was really interesting to see how they trained and also to get some inspiration from them. Another inspiring event in June was a coaching course held by the Finnish Ski Association in Vuokatti. The course started in June and the last lectures will be held in Lahti in January 2017.

July – August

dsc_0176

In July I had a summer holiday from coaching (or to be precise, only from the group trainings and not from other coaching related stuff 😀 ). I spent July mostly travelling and hiking with my friends in Kuusamo and Norway. For me that was the perfect way to enjoy the summer. After the hiking holidays I travelled to Vuokatti to coach on a big skiing camp. Nearly 100 young skiers took part in the camp. I learned a lot from coaching those young athletes and from the other coaches on the camp.

September – October

img_20160912_183311

Different tests (strength, running, roller skiing etc.) and basic training filled my September. It’s always nice to get back to the normal training rhythm with my group (trainings 3 times/week) after the summer holidays. That keeps both the athletes and their coach motivated. This September differed from past Septembers in the amount of athletes in the trainings. There have never been over 10 – 15 athetes in the trainings on a normal autumn day. This must be because of the team spirit which is really good in our group. The team spirit got even better on a camp that we had in October in Leppävirta. For me, a camp in a crowded skiing tunnel has never been a highlight but I guess it was for most of the athletes. For me, the opening of the competition season in Vuokatti next week was much bigger highlight even though, almost all of my athletes were really dissapointed after the competitions. Well, it doesn’t matter at all in October, there’s still plenty of time before the important competitions are in view. However, my main highlight in October was the unexpected trip to Rovaniemi. One of the girls that I’m coaching moved to Rovaniemi for her second term in highschool. She was going to travel there with her mum but she suddendly got sick. I couldn’t say no to the opportunity to travel to Lapland to help her and to train with her. The long weekend was amazing in many ways and I was so happy I was able to travel there.

November – December

dsc_0382

I only spent five days at home in November! December was pretty busy, too. That’s why I wasn’t really surprised when I got sick during the Christmas holiday. My PhD studies and coaching kept me busy during these past few months. I travelled through Finland and collected data for my first articles from athletes and their coaches. Working with them was really cool, something that I’ve always wanted to do. There were also camps, competitions and additional trips to Rovaniemi in November/December. Even though I was tired after all the travelling I’ve never been so happy at this time of year. The camps, trips to competitions and just the basic trainings with my group have been really rewarding. The trips to Rovaniemi to visit Rebecca meant a lot to me both as a coach, a friend and an athlete myself. In addition to those activities, the camp in snowy Saariselkä and coaching course in Rovaniemi were the highlights of my December. It’s too bad that the course is already ending next week and that there won’t be any camps for many months. But it just means that it’s time to get prepared for the competition season now.

Yay, I made it all the way here in English. Who knows, maybe there will be more posts in English in the future. Just let me know if there should be! However, the main the language of the blog will still be Finnish… 🙂

Happy and sporty new year!

Valmentajakollegoista voimaa valmentamiseen

Mahtavat valmentajakollegat ovat yksi valmentamisen parhaista puolista. Suomi on täynnä hienoja valmentajia ja aina löytyykin joku, jonka kanssa jakaa valmennuskokemuksia ja jolta kysyä tarvittaessa apua. Kaikista parasta kuitenkin on, kun valmentajakollegasta saa vielä hyvän ystävän. Vierailevana tähtenä blogissa onkin tällä kertaa Anni Ruostekoski. Ajatus yhteisestä tekstistä heräsi jo aiemmin, mutta säästettiin jutun suunnittelu siihen, kun Anni palasi Itävallasta hiihtokongressista ja oli luonani kyläilemässä. Samassa reissussa hän pääsi myös seuraamaan treenejämme ja haastamaan urheilijoitamme nopeusvedoissa. Suurimmalle osalle ryhmäläisistäni Anni oli tuttu jo Habita- ja Hopeasompaleirien kautta, lopuille esittelin Annin Hiihto-lehden uusimpana kansikuvatyttönä 😉

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että kansikuvamallius tuli itsellenikin tietoon vasta siinä vaiheessa, kun lehti kolahti sisään postiluukusta kotona Jyväskylässä. Taas piti valmennettaville todeta, että tehkää mieluummin niin kuin sanon, älkää niin kuin minä teen. Nyt siis esimerkkinä tuo kansimallin ei niin eteenpäin hyökkäävä vuorohiihtoasento kuin olisi suotavaa 😉 Mutta se kansikuvista ja hiihtoasennoista, jos palataan asiaan ja valmennuksen pariin, niin oma valmennusurani alkoi varsinaisesti kutakuinkin samoihin aikoihin kuin liikuntabiologian opiskeluni Jyväskylän yliopistossa, eli noin viitisen vuotta sitten. Olen kuitenkin hiihtänyt itse kilpaa aivan pienestä pitäen, ja lukion viimeisinä vuosina ja muutama vuosi sen jälkeen valmensin itse itseäni, joten valmennuskokemusta tuli tavallaan kartutettua jo silloin. Olin tuolloin (ja edelleenkin) melko fanaattinen tiedonhakija kaikessa liikuntafysiologiaan ja liikuntaan liittyvissä asioissa, rakastan oppia ja kokeilla uutta, joten liikuntabiologian opintojen aloittaminen ja valmennuspolulle lähteminen tuntui siksi melko luonnolliselta vaihtoehdolta.

Tällä hetkellä olen opinnoissa siinä vaiheessa, että gradumittaukset ovat takana ja valmistuminen ei välttämättä tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta kuin muutamia vuosia sitten. Olen kuitenkin aloittanut tänä syksynä myös liikunnanopettajan opinnot, joten muutama lisävuosi yliopistossa on joka tapauksessa edessä, mutta yksi maisterin paperi liikunnalta maistuisi kuitenkin erittäin hyvältä jo lähitulevaisuudessa, ja se onkin yksi ensi vuoden suurista tavoitteista. Liikuntabiologian graduni käsittelee hyvin yllättäen hiihtoa, ja tein siihen kuuluvat mittaukset viime keväänä Vuokatissa. Vertaan gradussani mm. hiihdon ja rullahiihdon fysiologisia vasteita sekä sauvavoimia intervalliharjoituksessa, joka tehdään samalla radalla ja samoilla vauhdeilla sekä lumella että matolla. Graduni liittyy myös Marian jo mainitsemaan kongressimatkaan, sillä pääsin esittelemään saamiani tuloksia maailman kärkipään hiihtotutkijoille Itävallassa. Täytyy myöntää, että muutama yö jäi syksyn aikana nukkumatta ja muutama painajainen tuli nähtyä tuon esityksen vuoksi, mutta matka oli kokemuksena mahtava ja esityksestäkin jäi erittäin positiivinen fiilis. Esitys oli itselleni ensimmäinen kongressissa ja tulevaisuus näyttää, tuleeko niitä lisää. Ehkä, ehkä ei.

Tapasimme Annin kanssa ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Vierumäellä Hiihtoliiton kakkostason valmentajakoulutuksessa. Uskallan väittää, että kyseinen koulutus oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmennuksesta näin paljon. Kyseisen II-tason koulutuksen jälkeen kisoissa ja erilaisissa valmennusseminaareissa käymistä on odottanut entistäkin enemmän, kun tietää, että paikalla on aina niitä, joiden kanssa juttua riittää. Meillä oli koulutuksessa huikea ”supervalmentajakollegaporukka” (terkkuja Carlokselle ja Samille!), jonka kanssa valmennusasioita käsiteltiin nuorekkaalla ja innokkaalla otteella. Kurssin aikana huomasimme Annin kanssa, että olemme valmennus- ja muissakin asioissa hyvin samalla aaltopituudella. Lisäksi samanikäiset valmennettavat ja samanlaiset kokemukset nuorena naisvalmentajana yhdistivät meitä alusta saakka. Tämän on huomannut myös henkilökohtainen valmennettavani, joka joskus totesi, että saa meiltä molemmilta ihan samanlaisia valmennuksellisia vinkkejä.

Tuo II-tason valmentajakoulutus oli tosiaankin erittäin positiivinen ja innostava kokemus, ja yksi sen monista hyvistä puolista oli juurikin uusiin mahtaviin kollegoihin tutustuminen, ajatusten vaihtaminen sekä pitkät, joskus jopa kiivaat keskustelut (väittelyt?) valmennuksellisista asioista.  Tuon koulutuksen aikana huomasi erityisesti, kuinka tärkeitä keskustelut ja yhteiset pohdinnat ovatkaan valmentajana kehittymisen ja uuden oivaltamisen kannalta.  Avoimuus on avain kehittymiselle ja vain sitä kautta, että itse uskaltaa avata omia ajatuksiaan ja tuoda esille ideoitaan, voi saada myös muilta vastineeksi kullanarvoisia ajatuksia. Olen ollut valmentajana erittäin onnekas, sillä olen saanut työskennellä monien mahtavien, nuorten sekä kokeneiden, kollegojen kanssa eri ryhmissä. Ensimmäiset leirit valtakunnallisella HS-leirillä valmensin yhdessä Siveniuksen Hennan ja Immosen Jarin kanssa, ja heiltä saadut näkökulmat, ajatukset ja kommentit ovat antaneet pohjaa myös oman valmentajanpolkuni ensimetreille. Viimeisen kahden vuoden aikana olen valmentanut paljon Akun (Nikander) kanssa ja täytyy sanoa, että nämä vuodet ovat opettaneet minulle valmentajuudesta sekä vuorovaikutuksesta myös äärimmäisen paljon. Sain tänä keväänä myös mahdollisuuden lähteä yhdessä Akun kanssa koutsaamaan Jyväskylä-Lahti- Habitaryhmiä, ja vaikka aluksi epäilin ottaa haastetta vastaan, sain siihen Akulta kannustusta ja luottoa, ja päätinkin sitten lähteä mukaan. Tänään, koko kesän ja syksy kestäneen leirityksen jälkeen, en voi muuta sanoa kuin että onneksi lähdin. Kokemus oli sekä haastava sekä opettavainen, mutta samalla äärimmäisen mahtava, innostava ja palkitseva eli juuri sitä, mitä valmennus parhaimmillaan on. Odotan erittäin innolla talvea ja kisoja, joissa pääsen näkemään urheilijoiden edesottamuksia, sekä mahdollisesti haastamaan heitä numerolappu rinnassa myös itse.

Kuluneen vuoden aikana olemme törmäilleet Annin kanssa kisoissa, edustaneet nuorta valmentajasukupolvea Valmentajakerhon juhlaseminaarissa Vierumäellä ja valmentaneet Hopeasompaleirillä Vuokatissa sekä Rovaniemellä. Kaikkiin näistä liittyy paljon naurua, kannustusta ja valmennusasioiden jakamista. Valmennusasioiden ohella Anni on ollut tärkeänä tukena väitöstutkimukseni tekemisessä, sillä hän on ymmärtänyt aiheen tärkeyden ja kannustanut eteenpäin. Ihan ensimmäiseen pilottitutkimukseeni sain myös urheilijoita Annin kautta. Edellä mainituista valmennustapahtumista emme varmaan koskaan unohda Valmentajakerhon seminaaria – pukeutumisongelmien sekä Immo Kuutsan kannustavien sanojen takia. Olimme juuri aiemmin päivän aikana tuskailleet siitä, miten olla myös miesurheilijoiden silmissä uskottava valmentaja, joten se osui ja upposi, kun Immo Kuutsa totesi juhlapuheessaan, että ”Pojasta valmentajapolvi paranee, mutta tytöstä se vasta paraneekin”. Ja mitä niihin pukeutumisongelmiin tulee, niin voidaan molemmat luvata, että ei enää koskaan yritetä korjata ylipukeutumista yhdistämällä juhlamekko korkokenkien sijasta lenkkareihin – ei toimi 😀 Rovaniemen leiri on molemmilla vielä hyvin mielessä, joten päätimme kirjoittaa siitä vielä vähän enemmän.

Tämän vuoden Rovaniemen valtakunnallinen HS- leiri oli itselleni tosi merkityksellinen, sillä se oli viimeinen leiri -01 syntyneiden tyttöjen valmentajana ennen heidän siirtymistään Habita- ikäluokkaan. Olen ollut näiden tyttöjen koutsina lähes koko kolmen vuoden leirityksen ajan, ja heidän kanssaan on ollut suuri ilo toimia. Nämä tytöt ovat äärimmäisen motivoituneita, kunnianhimoisia, taitavia ja energisiä persoonia, jotka ovat taanneet, että yhtäkään leiriä ei voi kutsua tylsäksi. Hienoa on myös ollut heidän esimerkillinen käyttäytymisensä niin treeneissä kuin niiden ulkopuolellakin, joka on antanut mallia myös nuoremmille ikäluokille kaikilla leireillä. Tällä Rovaniemen leirillä teimme monta erittäin onnistunutta harjoitusta, joista erityisesti jäivät mieleen Marian vetämä sprinttitreeni sekä viimeisenä päivänä vedetty määräintervalliharjoitus juosten laktaattimittauksilla. Etenkin sprinttitreenissä oli mahtavaa, kun pystyi itse olemaan enemmän urheilijan roolissa ja tarkkailemaan samalla Marian ja Eskon, jotka olivat samaan aikaan Rovaniemellä III-tason koulutuksessa, toimintaa ryhmän valmentajina. Tarkkailemalla muiden valmentajien toimintaa voi itse oppia hyvinkin paljon ja keskustelujen lisäksi tämä muiden tekemisen seuraaminen olisi myös tärkeää valmentajana kasvamisen kannalta. Lisävalmentajien ansiosta pääsin siis itse vetämään nuo molemmat treenit mukana Rovaniemellä, ja ne toimivat erittäin hyvin. Minulle on valmentajana kullanarvoista, että pystyn vetämään joitakin treenejä yhdessä urheilijoiden kanssa ja saan sitä kautta todellisen tunteen treenin toimivuudesta ja tehoista. Tämä seikka motivoi vahvasti myös omaa harjoitteluani, sillä urheilijat alkavat olemaan jo niin kovakuntoisia, että se vaatii koutsiltakin jo paljon jos haluaa pysyä perässä. Ja toisaalta, myös urheilijat ovat kiitelleet sitä, että treenaan toisinaan heidän kanssaan tai toimin esimerkiksi jäniksenä testijuoksuissa. Haaste on siis näin molemmin puolinen 😉

Minulle Rovaniemen reissu oli hyvä yhdistelmä käytännön valmennustehtäviä HS-leirillä sekä uuden valmennustiedon oppimista III-tason valmennuskurssilla. Kurssin pääteemoja olivat kilpailukauden suunnittelu, erilaiset hiihtotekniikat ja hiihtäjän terveyteen liittyvät asiat. Aikaa oli hyvin varattu myös kaikkien kurssilaisten syksyn aikana tehtyjen kehittämistehtävien läpikäymiseen. Itse olin valinnut kehittämiskohteekseni sprinttiharjoittelun. Siksi sainkin tehtäväkseni vetää HS-leiriläisille sprinttiluennon sekä -harjoituksen. Molemmat onnistuivat niin hyvin, että toteutan saman yhdistelmän myös omille valmennettavilleni juuri ennen joulutaukoa. Koko kurssi oli kaikkiaan erittäin motivoiva ja innostava. Oli hienoa päästä tekemään yhteistyötä niin monien eri valmentajien kanssa, toimia apuvalmentajana vanhimpien ja tavoitteellisten tyttöjen ryhmässä, pohtia syvällisesti eri hiihtotekniikoita (kun niitä harjoittelee sisätiloissa ja ilman suksia, on oikeasti pakko ajatella, mitä tekee), ymmärtää syvällisemmin psyykkisen valmennuksen merkitystä ja saada tärkeitä vinkkejä oman valmennuksen kehittämiseen.

Kiitos Marialle tästä mahdollisuudesta päästä jutustelemaan blogiin. Oli mahtavaa päästä seuraamaan myös treenejä Espoon Oittaalle (ja tosiaan haastamaan EHS:n junnuja nopeusvedoissa ;), pitää kokeilla tätä myös omien Ski Jyväskylän junnujen kanssa Joulutauon jälkeen Jyväskylässä. Toivotaan että lunta tulee, niin etelämmässäkin päästään vähän leveämmille laduille. Oikein hyvää joulua kaikille, kisoissa nähdään!

Anni & Maria

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑