Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Hiihto

Plan b:t käyttöön

Tekevälle sattuu ja suunnitelmat muuttuvat. Niin pienissä kuin suurissa asioissa. Positiivinen asenne on kuitenkin se, joka ratkaisee, tuleeko suunnitelmien muutosten aiheuttamista ongelmista pieniä vai suuria.

Syyskuun alkupuolella päätin, että seuraava blogitekstini koskisi 30 eri urheilulajin kokeilemista syys-lokakuun aikana. Sain idean amerikkalaiselta ystävältäni, joka laati hyvissä ajoin ennen 30 ikävuoden rajapyykkiä 30-kohtaisen listan erilaisista haasteista, jotka hän haluaisi toteuttaa, kun ikänumero alkaa vielä kakkosella. Erällä syyskuisella juoksulenkillä hänen listansa yhtäkkiä pompahti jostain päähäni ja mietin, että olisipa ollut hauskaa toteuttaa tuollainen itsekin. Aina puhun siitä, että urheilijan pitää harjoitella monipuolisesti – miksen siis itsekin olisi monipuolisempi?

Ensin piti miettiä, keksinkö edes 30 eri urheilulajia. Helposti. Lajikokeilu olisikin siis täysin toteutettavissa – tosin mäkihypyt, formulat ja koskenlaskut ehkä pitäisi korvata tylsemmillä vaihtoehdoilla 😀 Mutta ehkä tämä olisi sauma, jolloin vihdoin pääsisin kokeilemaan myös lajeja, joista olen haaveillut pitkään. Esimerkiksi ampumahiihtoa. En kuitenkaan uskaltanut hehkuttaa haasteesta kovaan ääneen muille kuin perheelleni, koska olisi noloa viimeisenä iltana todeta, että listalta puuttuu vielä puolet lajeista…

20180907_195542
Syyskuisella soutulenkillä

Ehkä oli hyvä, että pidin suuni kiinni. Ehdin 7.9. jälkeen kerätä kasaan juoksun, soudun, pyöräilyn, molempien tyylien rullahiihdon, sauvakävelyn, kuntosalin, uinnin, vesijuoksun ja jopa pesäpallon, kunnes syyskuun puolivälissä selkä tuli niin kipeäksi, että kevytkään liikkuminen ei onnistunut. Magneettikuva paljasti selästä ison välilevyn pullistuman. Tämän syksyn urheilut olivat tässä.

 

Selkä aloitti oireilun elokuussa pitkällä automatkalla Vuokattiin. Se kuitenkin toimi normaalisti syyskuun yläkoululeiriin saakka, jolloin se sanoi itsensä irti käytöstä. Jo leirillä osasin pelätä, mistä on kyse – tämä kun ei ole ensimmäinen välilevyongelma.

Vanhasta muistista tiedän, että paluu monoihin ja lenkkareihin on hidas, mutta toteutettavissa. Se vaatii kompromisseja, kivunsietokykyä, pitkää lepoa sekä kuntoutusta, mutta ennen kaikkea positiivista asennetta. Vesijuoksu ja kevyt kävely tulevat tutuiksi. Vaikka ne eivät tuota lähellekään sitä määrää endorfiineja kuin urheilu normaalisti, ovat ne kuinkin jotain muuta kuin neljän seinän sisällä olemista.

Entistä harmillisemman tilanteesta kuitenkin teki se, että vesijuoksualtaat olivat syyskuun aikana jo tulleet tutuiksi pikkuveljen seurassa. Juuri ennen oman selän hajoamista oli pikkuveljelläni ongelmia selän kanssa. Kesken tasatyöntötreenin selkä sanoi poks, ja mies liikkui pari viikkoa kuin rautakanki. Lihasperäinen vaiva kuitenkin parani muutaman viikon levolla ja korvaavalla treenillä ja nyt on onneksi palattu jo normaalin treenin pariin.

Ensimmäiset pari viikkoa selän kipeytymisen jälkeen olin melko syvässä alakulossa, eikä mikään muu kuin nukkuminen oikein kiinnostanut. Sitten hiljalleen sain vähän vähentää lääkemäärää ja samalla mielikin parani. Kivulla ja vahvoilla kipulääkkeillä on yllättävän suuri vaikutus siihen, miten ympäröivään maailmaan suhtautuu. Vaikka kipu itsessään ei ole muuttunut viime aikoina juuri miksikään, auttaa positiivinen asenne paljon.

20181020_172711
Voittajafiilis 20 min kävelylenkin jälkeen…

Tänään riemuitsin siitä, kun sain sukat melkein normaalisti jalkaan. Viikonloppuna olin todella onnellinen 20 minuutin kävelylenkistä ilman kipuja. Vaikka sen jälkeen kivut palasivat kahta kauheampina, on kuitenkin toivoa, että ne jossain vaiheessa hellittävät.

Työt ovat syksyn aikana edenneet normaalisti ja treenitkin jotenkuten, tai apuvalmentajien avulla. Yksi isoimmista haasteista oli se, miten pystyn valmentamaan Vuokatin syysleirillä. Fysioterapeutilta, ystävältä ja valmentajakollegoilta tuli vahva kehotus jäädä leirin ajaksi kotiin. Moni tuttu kuitenkin näytti vihreää valoa, tosin sillä ehdolla, että leirille on mentävä lentäen, sillä automatka on tässä tapauksessa aivan liian pitkä. Kun äitikin oli sitä mieltä, että henkisesti on tärkeää, että lähden leirille, päätin sinne lähteä. Päätös oli oikea. Myös kipeällä selällä pystyy suunnittelemaan treenit ja olemaan treenien ulkopuolisella ajalla entistäkin enemmän läsnä urheilijoille, kun ei ole itse ihan urheilun väsyttämä.

Leiri onnistui mainiosti. Kiitos siitä meidän mahtaville ja ymmärtäväisille urheilijoille sekä kaikille apuvalmentajille! Viimeistään nyt opin, että asenne ratkaisee todella paljon. Jos luottaa siihen, että asiat menevät hyvin, ei pyri täydellisyyteen ja toisaalta luottaa ympärillä olevaan tukiverkostoon, on asioilla lopulta tapana järjestyä. Loppupeleissä en tiedä, olisiko leiri välttämättä henkisesti ollut itselleni näin hyvä kokemus, jos olisin päässyt sinne ihan terveenä.

20181017_130523.jpg
Meidän tiimillä Vuokatissa

Kaikessa on siis jotain hyvää. Myös siinä, että suunnitelmat välillä muuttuvat. Oppiipahan ainakin arvostamaan tavallista, tervettä arkea entistäkin enemmän. Ja läheisiä. Kuinka ihana hetki oli esimerkiksi kuukausi sitten, kun selkä oli niin kipeä, etten jaksanut tehdä mitään. Pikkuveli ilmestyi silloin oveni taakse mukanaan lempijäätelöäni ja muutenkin täydennystä jääkaappiin ❤ Myös muiden valmennettavieni kanssa olen viime aikoina käynyt ulkona syömässä, kun yhteinen treenaaminen ei ole onnistunut. Nämä hetket merkitsevät paljon.

Hymyillen kohti kivuttomampaa huomista. Ja hetkeä, jolloin ikänumero alkaa kolmosella. Ehkä toteutan lajihaasteen ensi kesänä. Mutta sitä ennen haluan jo kokeilla ampumahiihtoa. Heti, kun selkä siihen antaa luvan.

20181021_184225-e1540390270980.jpg
Määrätietoisesti eteenpäin. Jo kohta 30 vuoden ajan.

Marcialonga, Toblach-Cortina ja Vuokattihiihto: 170 kilometriä, joiden vuoksi olen jatkossa viisaampi

Talven aikana tuntui siltä, että kyky tuottaa epätieteellistä tekstiä on kadonnut jonnekin. Jostain syystä samanaikaisesti omista talven hiihtosuorituksista löytyi myös lievä tutkimuksellinen asetelma. Tiedenörtimpi voisi todeta, että kieli poskessa kirjoitettu ”tutkimusartikkeli” ei täytä puoliakaan oikean artikkelin laatuvaatimuksista, mutta eipä tällaisessa avoimessa julkaisukanavassa onneksi mitään laatuvaatimuksia olekaan 😀 Tässäpä siis talven kolme massahiihtoa ja niistä seurannut olotila yhdeksi tekstiksi kirjoitettuna.

TIIVISTELMÄ

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, kuinka ei-kilpaurheileva hiihtäjä selviää kolmesta pitkän matkan hiihdosta (70 + 50 + 50 km) tammi–maaliskuun aikana. Hiihdoista kaksi hiihdettiin Italiassa ja yksi Suomessa. Oma kuntotaso ja etenkin palautumisnopeus arvioitiin yläkanttiin, todennäköisesti johtuen siitä, että oikeiden kilpaurheilijoiden valmentaminen sokaisi ja sai luulemaan, että itsekin pääsisi suksilla lujaa. Kaikista kilpailuista löytyi jotain hyvää, mutta jokainen oli omalla tavallaan myös opettavainen.

JOHDANTO

Pitkän matkan hiihto (ts. maraton- tai massahiihto) vaatii kovaa fyysistä ja psyykkistä kuntoa. Tyypillisesti massahiihtojen pituus on noin 50–90 km, mutta myös paljon pidempiä kilpailuita löytyy. Tapahtumat tekee mielenkiintoiseksi se, että niihin osallistuu sekä kovan luokan kilpahiihtäjiä että kuntoilijoita. Koska kilpailumatkat ovat pitkiä, selviytyy niistä huomattavasti helpommin, kun on hyvässä kunnossa. Huonokuntoisempien tulisi sovittaa matkavauhtinsa oikein ja huolehtia hyvästä palautumisesta.

Marcialonga on arvostuksessaan ja osallistujamäärissään Vasaloppetin ohella yksi maratonhiihtojen kuningashiihdoista. Se hiihdetään Pohjois-Italiassa Moenasta Cavaleseen. Marcialongan reitin pituus on 70 km, ja kilpailu hiihdetään kelin ja lumitilanteen ollessa mikä tahansa. Tänä vuonna lunta oli ladulla hyvä määrä, mutta haastetta aiheuttivat peilijäiset alamäet. Marcialonga käynnistyy 18 km loivalla ylämäellä, jonka jälkeen hiihdetään pitkään tasaista tai alamäkivoittoista latua. Reitin huipentaa lähes 3 km pituinen rankka nousu, jonka päällä maali on.

Pohjois-Italiaan sijoittuu myös Toblach-Cortina, joka on 50 km mittainen kilpailu nimensä mukaisesti Toblachista Cortinaan. Reittiprofiili on nousuvoittoista 40 km saakka, jonka jälkeen viimeiset kymmenen kilometriä tullaan vauhdikasta alamäkiosuutta maaliin. Ensimmäisen kymmenen kilometrin jälkeen käväistään poimimassa Toblachin FIS-kisaladuilta muutama raastava ylämäki ennen kuin loivempi mäkiosuus jatkuu. Tänä vuonna kisalatujen lumitilanne oli erinomainen ja parani vielä kisan aikana. Uusi pakkaslumi teki laduista entistäkin raskaammat.

Vuokattihiihtoa puolestaan markkinoidaan kevään aurinkoisimpana massahiihtona. Valittavana on paljon eri pituisia matkoja parista kympistä 100 kilometriin. Vaihtelevassa maastossa hiihdettävä kisa alkaa ja päättyy Vuokatin urheiluopiston kentälle. Tänä vuonna hiihto hiihdettiin maaliskuun toisena viikonloppuna paukkupakkasessa.

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, kuinka ei-kilpaurheileva hiihtäjä selviää vajaan viikon ”palautusajalla”* kahdesta pitkän matkan kilpailusta ja viiden viikon päästä tästä vielä kolmannesta kilpailusta.

*Palautusaikana tarkoitetaan tässä yhteydessä intensiivistä harjoittelua kahden hyväkuntoisen mieshiihtäjän seurassa Pohjois-Italian vuoristossa (fiksumpi saattaa jo tässä vaiheessa huomata, että katastrofin ainekset ovat tässä esillä).

IMG-20180127-WA0012

MATERIAALIT JA MENETELMÄT

Tutkittavana on 29-vuotias espoolainen nainen (n=1), joka on todennäköisesti keskimääräistä hiihtoniiloa paremmassa kunnossa, mutta omaan tasoonsa selvästi huonommassa kunnossa kuin aiempina talvina. Syy tähän löytyy vuoden takaisesta olkapäämurtumasta ja siitä seuranneesta harjoittelutauosta, jota seurasi loppukesästä joulukuulle kestänyt kiireen ja stressin yhdistelmä, joka vei ensinnäkin kaiken harjoitteluajan, mutta myös elimistöstä kaiken virran. Hiihtäjän harjoittelu onkin koostunut pääasiassa juniorihiihtäjien valmentamisesta. Halu päästä haastamaan rajojaan massahiihtoihin on silti kova.

Tutkimuksessa hiihdettiin Marcialongan 70 km perinteisellä 28.1., Toblach-Cortinan 50 km perinteisellä 3.2. sekä Vuokattihiihdon 50 km perinteisellä 10.3.2018.

Kaikissa kisoissa oli välineinä isän kotona sen hetkisen (3–10 vrk ennen kisaa) sääennusteen mukaisesti voidellut, suhteellisen rajallisesta kalustosta valitut sukset. Marcialongaan jalkaan valikoituivat puhtaat liisterisukset (virhe), Toblach-Cortinaan kovan pakkaskelin sukset liian pehmeällä voiteella (virhe) ja Vuokattihiihtoon kovan pakkaskelin sukset kovalla purkkivoiteella (oikea valinta).

Marcialongan ja Toblach-Cortinan välillä hiihdettiin kahden nuoren mieshiihtäjän kanssa kahden treenin päivätahdilla. Kyseisten hiihtäjien tavoitteena oli hiihtää paljon hyvissä olosuhteissa, mutta selvästi heikkokuntoisemmalta naishiihtäjältä (ja kyseisten miesten valmentajalta) unohtui, ettei tämä välttämättä ollut omana tavoitteena. Tavoitteena ei ainakaan ollut hiihtää vapaalla tehoharjoituksia, mutta jostain syystä näinkin pääsi käymään. Toblach-Cortinan ja Vuokattihiihdon välillä harjoittelu oli hyvin kevyttä – tyypillistä alipalautuneen tilan liikuntaa. Tehoharjoituksia tällä välillä ei tehty kertaakaan.

Marcialongaan ja Vuokattihiihtoon tehtiin kotioloissa kolme päivää kestänyt hiilihydraattitankkaus, jolloin hiilihydraattien sekä nesteen kokonaissaanti oli normaalia suurempaa. Marcialongan ja Toblach-Cortinan välillä syötiin päivittäin hyvää pizzaa ja pastaa, mutta suuren harjoittelumäärän takia hiilihydraattien saatavuus saattoi jäädä liian pieneksi. Kaikissa kisoissa juoma- ja energiahuollosta vastasivat kisajärjestäjät sekä omat geelit. Kisavaatteet valikoitiin menetelmällä ”viimeksi, kun olen kisapuvun pukenut päälle, siellä oli muistaakseni juuri tämä kerrasto alla. Mennään näillä nytkin”.

TULOKSET JA NIIDEN POHDINTA

Marcialonga oli kokemuksena mielenkiintoinen. Lähtöpaikalla on kisassa iso merkitys. Kun lähti matkaan heikolla numerolla (>2500), joutui kisan aikana seisoskelemaan minuuttikaupalla paikallaan ennen ylä- ja alamäkiä ja odottamaan omaa vuoroaan. Kylien läpi menevät ladut olivat myös todellista muussia, kun niistä oli mennyt jo yli parituhatta hiihtäjää. Alamäet puolestaan oli aurattu peilijäälle. Niissä piti vuorotellen pujotella kaatuneita ihmisiä, sauvanpalasia tai irronneita suksia. Näistä syistä johtuen oli matkan varrella todettava, että on parempi löysätä ruuvia ja suhtautua tilanteeseen laturetkenä. Retken heikoimmat hetket osuivat noin 20 kilometrin kohdalle sekä loppunousuun. Alku oli rankkaa heikohkon luiston takia (edellisen päivän suksitestit tehtiin aivan väärässä paikassa…), lopussa puolestaan väsymys alkoi iskeä. Välillä 20–60 km oli mukavaa hiihtää. Mitä lämpimämmäksi keli matkan aikana muuttui, sitä paremmin suksi alkoi toimia. Pito tosin heikkeni, mutta sillä ei ollut väliä – viimeiseen nousuun liisteriä lisättiin niin paljon, että siitä olisi riittänyt pienen kylän tarpeisiin.

Marcialongassa tuli turvauduttua ylimääräiseen juomapisteeseen n. 50 km kohdalla sekä ennen loppunousua. Ensimmäinen näistä oli suuri virhe. Ainakin opin, että kartalle merkitsemättömistä juomapisteistä voi saada ihan mitä tahansa. Luulin saavani mehua, sainkin todennäköisesti punaviiniä. Hups. Ei tehnyt kyllä hyvää kesken hiihdon. Loppunousun alla ylimääräinen cocacola puolestaan oli taivaallista. Vauhdin hidastus oikean matkanjärjestäjän kohdalla, cocislasi käteen, samalla joku vei sukset jalasta, juoma naamaan, liisteröidyt sukset jalkaan ja matka jatkui.

Maalialueella matkaseurue oli vastassa sanoin: ”Luojan kiitos oot hengissä ja kaikki välineetkin on ehjinä – miten se on edes mahdollista?!” Heidän kohtalokseen oli koitunut kaatua ensimmäisen alamäen joukkokolariin. Toiselta sauva poikki ja myöhemmin vielä toinenkin sauva poikki, toiselta suksi rikki. Silti sisukkaasti maaliin. Matka olisi voinut alkaa paremminkin. Aikaa reissulla kului 4:48, mutta loppusijoitus oli kuitenkin onneksi huomattavasti lähtönumeroa parempi.

Energiatankkaus onnistui ja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen päälle puetut kisavaatteet osuivat myös oikeaan. Myös uudet monot toimivat (edeltävällä viikolla niitä venytettiin mm. kuumentamalla hiustenkuivaajalla sekä pukemalla jalkaan useammat villasukat jalassa), vaikka oli riskinä, että niistä tulee paljon rakkuloita.

IMG-20180130-WA0026[1003]

Toblach-Cortinaa edeltävä, optimaalinen harjoittelu olisi todennäköisesti koostunut rauhallisesta PK-hiihdosta ja hölkkäilystä sekä levosta. Ei kahden treenin päivistä liian kovilla sykkeillä oikeiden urheilijoiden perässä roikkuen. Varsinkin, kun Marcialongan jälkeinen huono olo ja päänsärky venyivät pitkälle seuraavan viikon puolelle. Tulipahan huolehdittua, että viimeisetkin nesteet ja hiilihydraatit tuli kulutettua loppuun ennen Toblach-Cortinaa. Mutta kuka noissa maisemissa malttaisi maata sängyn pohjalla?!

Kisasta ei montaa positiivista muistoa jäänyt. Hiihto tuntui ensimmäisen kerran huonolta 300 m hiihdon jälkeen (jep…) ja kympin kohdalla tuntui siltä, ettei tässä ole mitään järkeä – ja FIS-latu oli vasta edessä. Suksi ei luistanut uudella pakkaslumella mihinkään. Ei mihinkään. Eikä edes pitänyt. Tasaiset osuudetkin tuntuivat ylämäeltä, tekniikkakin todennäköisesti näytti siltä – tuli välillä räpiköityä haarakäynnillä lähes tasaisella. En koskaan ole ollut hiihtokisassa niin lähellä keskeyttämistä – keskelle suoaluetta vaan olisi ollut turha keskeyttää, kun sieltä olisi kuitenkin pitänyt hiihtää pois. Oli kaivettava mieleen kaikki mahdolliset avainsanaharjoitukset, joita on urheilijoillekin psyykkisen valmennuksen luennoilla esittänyt. Geelitkin loppuivat kesken matkan. Kun mittariin tuli 40 km, tapahtui ihme. Latu siirtyi alueelle, jossa ei ollut satanut lunta ja suksi alkoi toimia aivan maagisen hyvin. Yhtäkkiä tuttuja selkiä tulikin vauhdilla vastaan (mm. tuulipukuinen mies, jolla oli herätyskello päällä hiihdon aikana (miksi?!) sekä mies, jonka kisatrikoot oli tehty hawaii-kuosisesta kankaasta). Lopulta kisasta jäi melko hyvä mieli, vaikka välillä 0–40 km mietin, etten tällä kaudella enää koskekaan suksiin. Viimeisellä 10 kilometrillä ainoa harmittava asia oli se, että sormet olivat niin jäässä, että niitä särki ja vihloi.

aika min/km km/h sijoitus
14km 00:55:36 03:59 15.10 26
33km 02:39:44 05:29 10.95 34
maali 03:33:58 03:12 18.81 29
toblach-cortina
Toblach-Cortinan (50 km perinteisellä) korkeus- ja sykekäyrä

Heti Toblachin loman jälkeen olo ei edes ollut erityisen väsynyt. Väsymys iski muutaman päivän viiveellä. Yhtäkkiä mikä tahansa urheilu tuntui todella raskaalta. Tein lyhyitä, palauttavia treenejä sekä lepäsin. Kahden viikon päästä kisasta kävin salilla. Tein muutaman kyykkyliikkeen murto-osalla niistä painoista, joita syksyllä käytin. Jalat olivat kipeänä lähes viikon. Kun olo alkoi normalisoitua, kävin hiihtämässä ensimmäistä kertaa yksin koko talven aikana, innostuin liikaa ja hiihdin saman tien neljä tuntia. Olo huononi seuraavalla viikolla samalle tasolle kuin Italian reissun jälkeen. Vasta kuukauden päästä Toblach-Cortinasta treenaaminen tuntui ensimmäisen kerran normaalilta. Myös olo oli palautunut normaaliksi, eikä koko aikaa enää huimannut, palellut ja pyörryttänyt. Mietin, onkohan mitään järkeä hiihtää Vuokattihiihtoa, kun kroppa ei selvästi tässä kunnossa pitkiä kisoja oikein jaksa. Hierojalta kuitenkin tuli lupa lähteä hiihtämään, joten sinnehän lähdettiin.

Vuokattihiihdosta päällimmäiseksi tunteeksi jäi kylmyys. Sormet, reidet ja takapuoli jäätyivät totaalisesti. Samaten geelit. Niistä ei ensimmäisen kympin jälkeen ollut mitään iloa. Niiden sijaan oli pakko mutustaa jäätyneitä ja lumella kuorrutettuja rusinoita jäljellä olevista juomapisteistä. Onneksi loppumatkasta tuli vastaan tuttu, joka vaihtoi jäätyneen geelin sulaan. Toisin kuin koskaan ennen kisa kulki kaikista helpoimmin ylämäkivoittoisessa maastossa ja tasatyöntö koitui heikkoudeksi. Normaalisti olisin odottanut pitkää tasatyöntöpätkää järven jäällä kaikista eniten – nyt vaan toivoin, että se loppuisi. Kahdestakin syystä: -16 asteinen pakkanen tuntui siellä hyytävän kylmältä ja lisäksi tasatyöntö tuntui jostain syystä tosi tahmealta. Alkutalven väsymyksen ja koko kauden vähäisen treenaamisen jälkeen 3.30 aika ja kisan 6. sija tuntuivat kuitenkin ihan kohtuullisilta.

POHDINTA

Hiihto on kivaa silloin, kun on kunnossa. Se huomaa etenkin, kun on joskus ollut kunnossa, mutta ei enää ole. Onneksi tälle asialle voi tehdä jotain. Tämän talven pitkänmatkankisojen jälkeen motivaatio siihen on korkealla. Ei tunnu mukavalta, kun palautuminen kestää loputtoman kauan. Niin kauan, että lähipiiristä useampi toteaa, että ”ota huomioon, että et ole mikään juniori enää”.

Mitä opin tästä kaikesta? Paljonkin. Ensinnäkin sen, että järjen käyttö on sallittua myös omalla kohdalla, ei vain omien valmennettavien kohdalla. Toisekseen sen, että palautumista ei tosiaan saisi jättää puolitiehen ja että kroppa reagoi todella kummallisesti, kun se on äärimmäisen väsynyt. Kolmanneksi sen, että oma suksikalusto on auttamattoman rajallinen. Neljänneksi sen, että kun pakkasta on riittävästi, suurikaan sokeripitoisuus ei estä geelejä jäätymästä. Se olisi toki tällä koulutustaustalla ehkä pitänyt jo tietää (elintarviketieteiden maisteri, pääaineena elintarvikekemia…).

Tieteellisessä mielessä tulosten soveltamista käytäntöön rajoittaa se, että tutkittavien määrä on pieni. Itselle se riittää kertomaan, että liikkeelle siitä, tai turha edes haaveilla pitkistä kisoista ensi talvena. Jätä kuitenkin suosiolla tämän talven Ylläs-Levi väliin ja kaiva jo lenkkarit esille.

Tutkimuksella ei (valitettavasti) ole ulkopuolista rahoittajaa. Erityiskiitokset menevät isälle suksien voitelusta ja Miikalle ja Matiakselle Italian matkaseurasta.

JOHTOPÄÄTÖKSET

Jatkossa olen viisaampi.

Näkemiin 2017 – onnettomuuksien ja onnellisten leirien vuosi

Tässä vaiheessa vuotta kuuluisi varmaan hehkuttaa, kuinka mahtavan upea mennyt vuosi oli. Sitä en aio tehdä. Vuosi 2017 oli ehdottomasti tähänastisen elämäni kiireisin, kuluttavin ja stressaavin vuosi. Oma loukkaantuminen, urheilijoiden loukkaantumisia, suruja ja huolia, liikaa töitä ja opintoja, liian vähän unta. Totta kai kuluneeseen vuoteen mahtui myös lukuisia ilon hetkiä. Päällimmäisenä jäivät mieleen hienot ulkomaan reissut, uudet valmennuskokemukset, ensimmäinen tieteellinen julkaisu, mutta myös tavalliset arki-illat ystävien kanssa. Kaikista parhaimmat muistot jäivät kuitenkin leireistä. Syksyn ja alkutalven hiihtoleirien ansiosta pään jaksoi pitää pinnalla myös valtavan stressin ja ahdistuksen keskellä. Vaikka leirit vaativat valmentajalta paljon aikaa ja energiaa, on vaikea sanoin kuvailla, kuinka paljon niistä myös saa voimaa. Varsinkin, kun saa valmentaa ihan parhaita urheilijoita.

Tässä kuvitettu katsaus siihen, mitä minulle jäi parhaiten mieleen menneestä vuodesta. Ketään tuskin yllättää, että iso osa muistoista liittyy jollain tavalla valmennukseen tai urheiluun.

Vuosi alkoi hyvissä merkeissä – kunnon talvikelissä ja hyvässä seurassa III-tason valmentajakoulutuksessa. Äkkiä hymy hyytyi ja vaihtui kipuun ja kyyneliin. Tuli perjantai 13. päivä ja olkapäämurtuma. Omat urheilut piti hetkeksi unohtaa, vaatteiden pukemisesta, syömisestä ja paikasta toiseen siirtymisestä tuli vaikeaa, hiusten laittamisesta ponnarille mahdotonta, töistä ja treeneistä selvisi kipulääkkeiden avulla.

IMG_20170115_165457_285

 

Äänekosken Nuorten SM-kisoista jäi vähän muistikuvia, Norjan PM-kisoissa ajatus jo sentään pelasi ja niistä sai hienon arvokisakokemuksen. Hienoa, että Suomi myös pärjäsi kisoissa hyvin.

 

IMG_20170129_130113_182

Alkutalven parhaat muistot liittyvät Italian reissuun, jossa alun perin oli tarkoitus hiihtää Toblach-Cortina-kisa. Se jäi kuitenkin väliin, mutta reissusta tuli silti hieno ja ikimuistoinen. Aurinkoa, vuorimaisemia, hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja ulkoilua – yllättävän hyvin siitäkin selvisi hajonnella kädellä.

Hyviä muistoja jäi myös Hopeasommista – koko seura saavutti kisoissa paljon onnistumisia. Ja totta kai Lahden kisatkin olivat ikimuistoinen kokemus. Kotikisoja saisi olla useamminkin!

img_pqaf6r

Maaliskuussa käden sai vihdoin takaisin käyttöön ja työntekokin hiljalleen helpottui. Kuukauden ehdoton tähtihetki osui Rovaniemen Nuorten SM-kisoihin. Rebecan SM-kulta ja muidenkin valmennettavien onnistumiset! Kaikki talven murheet pyyhkiytyivät hetkessä pois.

Huhtikuussa oli paljon aihetta hymyyn. Pitkästä aikaa pääsin itsekin kunnolla urheilemaan, mikä tuntui hyvältä passiivisen alkutalven jälkeen. Nautin lumesta ja auringosta niin perheen kanssa Ylläksellä kuin kaverin luona Rukalla.

IMG-20170414-WA0017

IMG_20170426_075549_040

Ja tulihan huhtikuussa myös ahkeroitua keittiössä ja leivottua mitalikakut kaikille seuran SM-mitalisteille.

DSC_0377_3

Toukokuu oli ensimakua sille, mitä myöhemmin syksyllä oli tiedossa… Töiden ja opintojen määrä kasvoi järjettömäksi, ja niitä tuli huomaamatta tehtyä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kun uusi harjoituskausi oli vasta alussa, oli helppo haalia liikaa muuta tehtävää, mikä kostautui jatkuvana kiireenä ja stressinä. Töitä oli ympäri Suomea, mikä ei ainakaan vähentänyt kiirettä ja reissaamista. Kovan työpuristuksen lomassa oli kuitenkin ihanaa hieman käydä hiihtämässä ja valmentamassa Norjassa.

Kesäkuussa tiivis työnteko jatkui, mutta sen vastapainona oli onneksi paljon kaikkea muutakin mukavaa. Ensin tuli Jukola ja sitten Hopeasompaleiri. Talven valmennusuurastukset palkittiin valinnalla Etelä-Suomen vuoden hiihtohenkilöksi.

 

IMG_20170630_155353_977

Pian Vuokatin leirin jälkeen iski iso valmennuksellinen takaisku – Rebecan polvi murtui. Polvikipu varjosti myös omaa kesää. Siitä huolimatta kesäloman kohokohdasta, eli Norjan vaelluksesta muutamin reittimuutoksin, urheiluteipin, särkylääkkeiden, kävelysauvojen ja totta kai rakkaan ystävän tuella selvittiin pääasiassa hyvin muistoin.

Loma oli hyvä lopettaa Pajulahti-Vierumäen ensimmäiseen maastohiihtäjien yläkoululeiriin. Jo ensimmäisellä leirillä huomasi, että nyt on valmennettavana hyvä ja motivoitunut porukka. Myöhemmillä leireillä ryhmähenki tiivistyi entisestään.

Pian tämän jälkeen alkoikin sitten katastrofaalinen syksy. Luulin, että pahin kiire kestää vaan syyskuun, mutta olin todella väärässä. Kiire ja stressi nousivat sellaiselle tasolle, jolla ne eivät koskaan ennen ole olleet. Oli väitöskirjaan liittyviä töitä ja deadlineja, opintoja parissa eri yliopistossa, kaksi opetettavaa kurssia yliopistolla, valmennusta, viikonlopputöitä ja ravitsemukseen liittyviä töitä ympäri Etelä-Suomea. Kiire kasaantui syksyn edetessä koko ajan vain pahemmaksi. Marraskuussa työpäivät venyivät usein 14-tuntisiksi, ja kotiin tullessa piti valita, pesenkö hampaat vai syönkö iltapalan – molempiin ei riittänyt energia. Lähes kaikki tekeminen oli kuitenkin antoisaa ja mielenkiintoista, sitä vaan kertyi ihan liikaa yhdelle ihmiselle. Vaikka syksy olikin varsinainen selviytymistaistelu, oli sitä rytmittämässä myös mukavia asioita, joiden avulla kiireen hetkeksi unohti.

Syyskuussa kävin lataamassa akkuja kavereiden luona Norjassa, lokakuussa oli yläkoululeiri, EHS:n syysleiri ja Robinin keikka 😊 Ja ainiin, ensimmäinen tieteellinen artikkeli julkaistiin, sekä allekirjoitin tähänastisen elämäni pisimmän työsopimuksen. Sen turvin jatko-opiskelu on toivottavasti tulevaisuudessa hieman vähemmän stressaavaa.

Syksyn leirit onnistuivat loistavasti ja olivat positiivinen kokemus niin valmentajille kuin urheilijoille. Pajulahti ja Vuokatti toimivat leiripaikkoina mainiosti ja saimme molemmilla leireillä aikaan hyvää harjoittelua motivoituneella porukalla. Pajulahden yläkoululeirillä keskityimme laadukkaaseen syysharjoitteluun ja hyödynsimme viimeiset hetket rullahiihdon taito- ja tekniikkaharjoitteluun; EHS:n Vuokatin leirillä puolestaan haimme jo lumituntumaa sekä hyödynsimme Vuokatin hienoja maastoja.

IMG_20171005_213105_204

IMG_20171018_135140_031

Marraskuun lopussa alkoi kolmen leirin leiriputki, jonka ansiosta syksystä jäi lopulta myös hyvin positiivisia muistoja. Leiriputki käynnistyi Rovaniemen valtakunnalliselta Hopeasompaleiriltä. Valitettavasti pääsin itse mukaan leirille vasta hieman myöhässä, mutta onneksi iso osa urheilijoista ja valmentajista oli tuttuja, joten mukaan pääsi helposti vielä tässäkin vaiheessa. Ja syytä olikin päästä – roolinani oli nimittäin toimia koko leirin rehtorina. Tehtäväni oli huolehtia, että kaikissa ryhmissä treenit sujuvat hyvin ja yhteistyö III-tason valmentajakoulutuksen valmentajien kanssa toimii hyvin. Pääsinpä nopeus-/sprinttitreenissä myös kirittämään tyttöjä, jotta saatiin riittävän isot ryhmät ryhmähiihtoa varten. Juuri ja juuri pysyin vielä itsekin mukana 😀 Kyseinen sähäkkä harjoitus nousi monen lempiharjoitukseksi koko leirillä. Leirikisa oli myös yksi suosikkiharjoituksista. Se toteutettiin joukkuekisana siten, että jokainen sai hiihtää taito-osuuksia sisältävän sprinttiradan pariin otteeseen. Kisasta tuli tiukka ja aikasakkojakin jouduttiin antamaan.

DSC_0286
Tällä kisaorganisaatiolla mielellään järjestäisin kisoja jatkossakin! Meillä oli hauskaa ja homma toimi – se toivottavasti välittyi urheilijoihinkin

Heti yläkoululeirin perään oli vuorossa EHS:n lumileiri Rovaniemellä. Lumileiristä päällimmäiseksi tunteeksi jäi onnellisuus ja ylpeys – kuinka hienoa onkaan valmentaa 16 urheilijan ryhmää, jossa ryhmähenki ja tekemisen into ovat käsittämättömän hyvällä tasolla. Koko seuran puolesta sai leirillä myös olla ylpeä – kuinka monelta muulta seuralta lumileirille lähtee yli 100-henkinen joukko! Leiriläisten isosta määrästä johtuen leiripaikaksi valikoitui täksi vuodeksi Rovaniemen urheiluopisto, jonne mahduimme Pohjois-Lapin hotelleja paremmin. Paikka osoittautui mitä parhaimmaksi ja laadukkaita treenejä saatiin tehtyä siitä huolimatta, että välillä oli paljon pakkasta, välillä taas satoi paljon lunta ja välillä oltiin lähes plussakeleissä.

IMG_20171206_214624_764
100-vuotiaan Suomen juhlistamista niin ladulla kuin juhlaillallisella

Kauden kolmas yläkoululeiritys viimeisteli syksyn loistavan leiriputken. Leirin teemana oli tällä kertaa kisakausi. Koska muilla samaan aikaan leireilevillä lajeilla leiri ajoittui harjoituskaudelle, päätimme vetää hiihtäjien leirin ihan vaan omana pikkuporukkanamme. Näin pääsimme räätälöimään harjoitusten ja luentojen sisällöt ja aikataulut juuri sellaisiksi kuin itse halusimme. Sanoin on vaikea selittää, kuinka hieno ryhmähenki urheilijoilla oli niin yläkoululeireillä kuin EHS:n leireillä ja kuinka paljon se tuo lisämotivaatiota niin valmentajille kuin urheilijoille. Ketään ei jätetä yksin, ruokailuissa ollaan kaikki samassa pöydässä, kavereita tsempataan ja autetaan. Tai tilataan viimeiseksi illaksi jättipitsat ja syödään ne porukalla, kuten lumileirillä. Tai mennään koko porukalla kylpylään tai leivotaan yhdessä joulutorttuja, kuten yläkoululeirillä. Yläkoululeirillä urheilijat totesivat, että tuntuu siltä, kuin olisimme lomalla ihan parhaan suurperheen kanssa. En voinut kuin olla onnellinen näistä ”tyttäristämme ja pojistamme”.

IMG_20171219_182537_112
”Maailman paras suurperhe” Vierumäellä

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikki ystävät, valmentajakollegat, urheilijat, perhe ja työkaverit! Onnellista ja sopivan kiireistä uutta vuotta 2018!

 

 

 

Syömishäiriöt ovat todellinen ongelma kestävyysurheilussa

Urheilijoiden riski sairastua syömishäiriöihin on muuta väestöä suurempi. Syömishäiriöoireilua myös esiintyy urheilijoilla muuta väestöä enemmän. Syömishäiriöt ovat todellinen ongelma urheilussa – lajista riippuen naisurheilijoista 6–45 % ja miesurheilijoista 0–19 % kärsii syömishäiriöoireilusta (Bratland-Sanda & Sundgot-Borgen 2013). Liian monen urheilu-ura päättyy ennen aikojaan tällaisen oireilun takia.

Mitä syömishäiriöt ovat?

Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joilla on lukuisia vakavia fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia. Jo lievät syömisen häiriöt voivat heikentää suorituskykyä, laskea tulostasoa ja aiheuttaa väsymystä ja mielialavaihteluita. Urheilu voi lisätä syömishäiriöriskiä usealla tavalla, minkä vuoksi urheilijoiden parissa työskentelevien on hyvä tiedostaa asia. Esimerkiksi urheilulaji, urheilijan persoonallisuus (ylitunnollisuus, pyrkimys täydellisyyteen), vääristynyt kehonkuva, valmentajasuhde ja menestymispaine ovat riskitekijöitä, jotka voivat johtaa syömishäiriöoireiluun.

Valmentajan sanomisilla ja esimerkillä on iso merkitys. Valmentajan puolihuolimaton toteamus, että urheilija voisi pudottaa painoaan muutaman kilon, voi pahimmillaan ajaa urheilijan syömishäiriökierteeseen, joka vie niin urheilijan terveyden kuin urheilu-uran. Useita tällaisia tapauksia uutisoitiin esimerkiksi viime kesänä.

symishirit

Syömishäiriöoireilu ei rajoitu vain esteettisiin ja painoluokkalajeihin, vaan voi olla itse asiassa jopa yleisempää kestävyysurheilijoilla. Tuoreen katsausartikkelin mukaan kolmanneksella kestävyyslajien tytöistä ja naisista oli esiintynyt oireilua, pojista ja miehistä joka seitsemännellä. Esteettisissä lajeissa vastaavat luvut olivat hieman pienemmät, kuten oheisesta taulukosta käy ilmi.

Syömishäiriöoireiden yleisyys eri lajiluokissa (lähteenä Poikkimäki ym. 2017)

Laji Syömishäiriöoireiden yleisyys, tytöt ja naiset Syömishäiriöoireiden yleisyys, pojat ja miehet
kestävyyslajit 35 % 14 %
esteettiset lajit 27 % 14 %
painoluokkalajit 28 % 49 %
palloilulajit 16 % 5 %

 

Nostin syömishäiriöaiheen esille, koska tiedän monen yllättyvän kuullessaan, että syömishäiriöt ovat ongelma myös kestävyysurheilussa. Syömishäiriöoireilu, esimerkiksi painoon ja syömiseen liittyvät vääristymät tulisi ottaa vakavasti. Nämä vaikuttavat väistämättä urheilijoiden suorituskykyyn ja palautumiseen ja voivat johtaa kliiniseen syömishäiriöön, josta toipuminen voi viedä vuosia. Uskon, että kun asiasta puhutaan enemmän, on urheilijoiden ja valmentajien helpompi löytää keinoja, joilla syömishäiriöoireilua voidaan ennaltaehkäistä. Mitä paremmin oireilua tunnistetaan, sitä helpompi siihen on puuttua.

Norja, hiihto ja syömishäiriöt

Syömishäiriöistä onneksi puhutaan nykyään avoimemmin kuin ennen. Suomessa uutisointi liittyy kuitenkin pitkälti yksittäistapauksiin, joissa nykyiset tai entiset urheilijat ovat kertoneet syömiseen liittyvistä ongelmistaan. Kaikkialla asiat eivät ole näin. Hiihtäjän ja ravitsemustutkijan näkökulmasta Norja on kaikin puolin mielenkiintoinen maa. Norjassa tehdään laadukasta syömishäiriötutkimusta kilpaurheilijoilla useassa eri yliopistossa. Tämän vuoksi useissa syömishäiriötutkimuksissa kerrotaan norjalaisurheilijoista. Todellisuudessa ongelma varmasti koskettaa yhtä laajasti myös muita maita.

Viime vuonna julkaistun tutkimusartikkelin mukaan viidenneksellä nuorista norjalaisista naishiihtäjistä tai -ampumahiihtäjistä on syömishäiriö. Norjan maajoukkueurheilijoita puolestaan on jouduttu 2010-luvulla jättämään pois leireiltä ja kilpailuista syömishäiriöiden vuoksi. Halu huipulle on niin kova, että moni on valmis tekemään huonoja ratkaisuja. Syömisen rajoittaminen, pakonomainen liikkuminen ja epäterveelliset painonhallintatavat eivät saisi olla keinoja matkalla parempaan menestykseen. Siksi on tärkeää, että esimerkiksi Norjan olympiakomitea on asiaan puuttunut. Yksi esimerkki tästä on ”Sunn Idrett” (”terve urheilu”) yhteistyöprojekti, jonka tavoitteena on ehkäistä syömishäiriöitä ja parantaa nuorten norjalaisurheilijoiden ravitsemusosaamista. Projektia koordinoivat Norjan kestävyyslajien lajiliitot, Norges Idrettsforbund sekä Olympiatoppen.

Oma tutkimus aiheesta

Omassa väitöstutkimuksessani puolestaan tutkin nuorten suomalaisten kestävyysurheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaamista. Viime vuonna selvitin yli 300 nuorelta kestävyysurheilijalta, millaista heidän ravitsemusosaamisensa on. Kaikkiaan urheilijoiden ravitsemustiedoissa on paljon puutteita. Valmentajien tilanne on keskimäärin parempi.

Yksi kyselytutkimuksen osa-alueista liittyi urheilijoiden kehonkuvaan. Oikein/väärin-väittämien aiheina olivat esimerkiksi painonhallinta ja lihaskasvu, laihduttaminen sekä vähäisen energiansaannin aiheuttamat ongelmat. Esimerkeiksi kysymyksistä valitsin tähän: ”Nopea laihtuminen kohdistuu aina rasvakudokseen” ja ” Jos kestävyysurheilija laihduttaa, hänen kannattaa karsia ruokavaliostaan kaikki hiilihydraatit” (molemmat väärin). Ilahduttavan moni urheilija osasi vastata oikein jokaiseen (n=9) kehonkuvaan liittyvään kysymykseen.

Huolestuttavaa on kuitenkin se, että osa urheilijoista vastasi vain kolmannekseen kysymyksistä oikein. Jos ravitsemustiedot ovat puutteelliset, miten urheilija voisi tehdä ruokavalintoja, jotka tukisivat hänen kehittymistään, suorituskykyään ja palautumistaan parhaalla mahdollisella tavalla? Tämä onkin seuraava tavoite, johon tutkimuksessani puutun.

Aiemmin mainitsin yksittäisistä urheilijoista, jotka ovat niin rohkeita, että uskaltavat kertoa kaikille syömiseen liittyvistä ongelmistaan. Suosittelen tutustumaan tekstiin, jonka kirjoitin kesällä yhdessä kävelijälupaus Taika Nummen kanssa. Tekstissä Taika kertoo erilaisista haasteista, joita on kohdannut uransa aikana. Liiallinen harjoittelu ja liian vähäinen energiansaanti olivat tärkeitä tekijöitä, jotka aiheuttivat Taikalle loukkaantumiskierteen, joka keskeytti lupaavan urheilu-uran.

Jos syömishäiriöt kiinnostavat enemmän, suosittelen tutustumaan seuraaviin artikkeleihin:

Bratland-Sanda S, Sundgot-Borgen J. 2013.  Eating disorders in athletes: Overview of prevalence, risk factors and recommendations for prevention and treatment. Eur J Sport Sci 2013:5:499-508.

Pettersen I, Hernæs E, Skårderud F. Pursuit of performance excellence: a population study of Norwegian adolescent female cross-country skiers and biathletes with disordered eating. BMJ Open Sport Exerc Med 2016:2:e000115.

Poikkimäki T, Rantala E, Nurkkala M, Keisala J, Korpelainen R, Vanhala M. Eri-ikäisten urheilijoiden syömishäiriökäyttäytyminen lajityypeittäin. Kirjallisuuskatsaus. Liikunta & Tiede 2017:54 (2-3), 113-120.

Eikö naisvalmentaja vieläkään riitä?

Reilu vuosi sitten kirjoitin aiheesta, joka vaivasi minua hyvin paljon valmennusurani alkuvaiheessa. Koin tuolloin, etten voisi koskaan olla uskottava valmentaja, koska olen nainen ja koska olen nuori. Olin valmis lopettamaan valmentamisen ennen kuin sitä kunnolla aloitinkaan, koska tunsin, etten riitä urheilijoideni vanhemmille tai muille valmentajille. Teksti oli viime vuonna selvästi luetuin ja jaetuin juttuni, ja se löytyy täältä.

Enää en onneksi aikoihin ole ollut sitä mieltä, ettenkö voisi olla naisena uskottava valmentaja, vaan olen kääntänyt asian vahvuudeksi. Nuorten urheilijoiden kanssa toimiessani olen huomannut, että valmennuksessa tarvitaan myös naisia. Siksi minua harmittikin valtavasti, kun eilisiltana sain eräältä valmentajakollegaltani viestin. Anonyymisti ja hänen luvallaan jaan viestin tärkeimmän sisällön:

Samat ongelmat, joista on ennenkin puhuttu, kuitenkin jatkuu vielä: mieskoutsit jyrää täysin päättömillä mielipiteillä ja mietin, haluanko ollenkaan jatkaa valmennusta enää. Miten hoidit tällaisen tilanteen, töitä pitää varmaankin tehdä, jos haluaa valmennusta vielä jatkaa?

Harmistukseni oli entistä suurempi, kun kuulin, etteivät kyseessä edes ole ns. vanhan liiton valmentajat, vaan kyseinen valmentaja on saanut negatiivisia ja arvostelevia kommentteja suhteellisen nuorilta kollegoiltaan. He eivät pidä naisvalmentajia uskottavina, vaan heidän mielestään valmentajan auktoriteetin määrittää se, kuinka kovaa jaksaa huutaa ladun varressa. Valmennusryhmä ei kuulemma myöskään voi toimia, jos siinä on kaksi naista päävalmentajana, koska silloin kukaan ei pidä kuria urheilijoille. Menin tässä vaiheessa sanattomaksi.

Missä on vika, mistä tällaiset ajatukset kumpuavat, mitä niille voisi tehdä? Toivoisin, että teksti herättäisi ajatuksia ja keskustelua, auttaisi muita samojen asioiden kanssa painivia valmentajia ja toisaalta avaisi myös kokeneempien valmentajien silmiä. Sain omilla kokemuksillani tsempattua valmentajakaverini vielä jatkamaan valmentamista – kokeilemaan valmennusta mahdollisesti toisessa seurassa ja/tai henkilökohtaisena valmentajana sekä sopivissa hetkissä kyseenalaistamaan muita ja olemaan itse vahva. Yksikään nuori valmentaja (sukupuolesta riippumatta) ei saisi jäädä sivuun valmennuksesta siksi, ettei koe olevansa riittävän hyvä. Jokainen meistä oppii ja kehittyy valtavasti lyhyessäkin ajassa, kun vaan haluaa ja uskaltaa. Jos voin olla esimerkkinä jollekin ja kannustaa valmentamaan, olen erittäin tyytyväinen.

Kun nyt katson taaksepäin niihin vuosiin, jolloin aloitin valmentamisen, voin rehellisesti sanoa, etten ollut silloin kovin hyvä valmentaja. Mutta kaikki oppimisen palo ja aito halu auttaa urheilijoita on kantanut pitkälle. Vieläkin on todella monia osa-alueita, joissa haluaisin olla paljon parempi, mutta siitä huolimatta uskallan jo pitää itseäni aika hyvänä valmentajana. Tuskin treeneissä muuten kävisi marraskuun kaatosateissa ennätysmäärä urheilijoita, tuskin muuten suunnittelisin tälläkin hetkellä tulevia leiriohjelmia ja pian alkavan valmentajakoulutuksen materiaaleja ja tuskin muuten nauttisin valmentamisesta näin paljon. Siksi olenkin kiitollinen itselleni siitä, etten luovuttanut aikoinaan, vaan menin reilusti epämukavuusalueelle ja lopulta näin erilaisuuteni omana vahvuutenani valmentajana.

Ystäväpiiriini kuuluu paljon Hiihtoliiton ryhmissä valmentavia valmentajia, joiden kanssa olen tätä asiaa myös pohtinut. En koe, että heillä olisi mitään naisvalmentajia vastaan. Päinvastoin. Eräskin kaveri totesi äskettäin, että ”teidät hiihdon naisvalmentajat voi laskea helposti yhden käden sormilla, eikä niistäkään sormista tarvita kaikkia – mutta ei tilanteen kuuluisi olla tällainen”. Esimerkiksi sellaisilla leireillä, joilla olen ollut ainoana naisvalmentajana, olen huomannut, että läsnäoloni on ollut tärkeä. Varmasti tytöt olisivat pärjänneet miesvalmentajienkin kanssa, mutta moni pieni asia olisi voinut jäädä kertomatta ja kysymättä. Tai monet nilkat teippaamatta ja haavat puhdistamatta. Joissain asioissa tytön vaan on helpompi luottaa naisvalmentajaan, tiedän sen myös omasta kokemuksesta. Siksi olisi tärkeää, että meitä olisi enemmän.

Päätin aiemman naisvalmentajuuteen liittyvän jutun näihin sanoihin: Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni. Allekirjoitan tämän lopetuksen edelleenkin. Kun ajattelu yhteiskunnassa tuntuu entistä enemmän menevän sukupuolettomaan suuntaan, saisi tämä näkyä myös valmennuksessa. Jokaiselle hyvälle tyypille pitää antaa mahdollisuus valmentaa ja oppia valmentamista, sillä jokainen valmentaja on omalla tavallaan ainutlaatuinen ja korvaamaton.

Pajulahti-Vierumäen yläkoululeiritys käyntiin

Kunpa yläkoululeirityksiä olisi ollut silloinkin, kun olin yläasteella! Näin ajattelin silloin, kun ensimmäisen kerran kuulin yläkoululeirityksistä ja entistä enemmän näin ajattelen nyt, kun olen ollut toiminnassa mukana. Jo ensimmäisen leirin perusteella yläkoululeirityksen leirit voittavat monipuolisella sisällöllään ja toteutuksellaan mennen tullen kaikki ne leirit, joita minulle oli aikoinaan tarjolla yläasteikäisenä. Itse olen nyt yläkoululeirityksessä mukana Hiihtoliiton lajivalmentajana. Tarkoituksena on käynnistää Pajulahden ja Vierumäen yhteinen leiritys maastohiihtäjille. Monissa muissa lajeissa yläkoululeiritystä kyseisillä urheiluopistoilla onkin jo ollut. Yläkoululeirityksen periaatteet ovat samat kaikissa lajeissa, joten tämän tekstin voivat hyvin lukea myös muiden lajien parissa toimivat.

Mikä ihmeen yläkoululeiritys?

Yläkoululeiritystä järjestetään tavoitteellisesti urheileville nuorille urheiluopistoilla yhteistyössä urheiluakatemioiden, lajiliittojen ja seurojen kanssa. Toimintaa koordinoi Suomen Olympiakomitean Urheiluakatemiaohjelma. Painopisteenä leirityksissä ovat koulu ja opiskelu, urheilijana kehittyminen ja tätä tukevien elämäntaitojen oppiminen. Leirityksen tarkoituksena onkin tukea nuorta urheilun ja koulun yhdistämisessä sekä edistää nuoren kasvua tavoitteelliseksi urheilijaksi. Hiihdossa yläkoululeirityksiä on jo aiemmin järjestetty pohjoisessa, mutta tällä kaudella myös etelän urheiluopistoja saatiin toimintaan mukaan. Tämä on tärkeää, sillä iso osa Suomen hiihtäjistä asuu Vuokatti-Rovaniemi-akselin eteläpuolella. Kaikkiaan maastohiihtäjien yläkoululeirityksistä vastaa nyt viisi urheiluopistoa: Vuokatti, Rovaniemi, Vöyri, Jämi-Varala sekä Pajulahti-Vierumäki.

Pajulahden ja Vierumäen yhteinen maastohiihdon yläkoululeiritys käynnistettiin siis tällä kaudella, koska leiritystarjontaa haluttiin saada myös etelään. Leireistä kaksi ensimmäistä (elo- ja lokakuu) pidetään Pajulahdessa ja kaksi jälkimmäistä (joulu- ja tammikuu) Vierumäellä. Vierumäellä on tykkilumilatu, joka mahdollistaa hiihtoharjoittelun leirillä myös siinä tapauksessa, jos tulevakin talvi on huono. Ensimmäinen Pajulahden leireistä osui kesälomalle, joten yksi yläkoululeirityksen oleellisista osasista, nimittäin koulunkäynti, jäi ohjelmasta pois. Jatkossa koulunkäyntiä sisällytetään ohjelmaan noin kolme tuntia päivässä. Koulunkäynti on ohjattua ja oman koulun tehtävät suoritetaan sen aikana läksyperiaatteella. Tarvittaessa myös kokeet voi tehdä leirin aikana. Näin ollen koulusta ei leirin takia jää jälkeen. Eli toisin kuin esimerkiksi seuran leireillä, läksyt tulevat yläkoululeirityksessä oikeasti tehtyä, kun niille on varattu aikaa – muutenkin kuin kotimatkalle ja viimeiseen iltaan…

Ensimmäisellä leirillä päivän ohjelma noudatteli pitkälti seuraavaa kaavaa. Myös jatkossa laadukkaalle treenaamiselle ja uusien elämäntaitojen oppimiselle tulee jäämään paljon aikaa. Ainoa, mistä vähän joudutaan tinkimään, on ylimääräinen vapaa-aika aamu- ja iltapäivällä. 🙂

Aamureippailu (esim. juoksu + kuminauhajumppa)

Aamupala

Lajiharjoitus (esim. rullahiihto, taito)

Lounas

Elämäntaitoluento (esim. ravinto)

Ominaisuusharjoitus (esim. nopeus)

Päivällinen

Lajiharjoitus/kehonhuolto (esim. koordinaatiot ja jalkapallo + venyttely)

Iltapala

Pajulahden maastot ja olosuhteet sekä innostuneet leiriläiset ja valmentajat mahdollistivat sen, että leiri onnistui mainiosti. Meitä oli leirillä suhteellisen pieni porukka, mutta se takasi sen, että jokainen sai leirillä paljon myös henkilökohtaista palautetta. Pienen ryhmän etuja oli myös se, että kaikki oppivat nopeasti tuntemaan toisensa. Jatkossa ominaisuusharjoituksissa (nopeus, voima, taito, kestävyys) sekä luennoilla urheilijoiden määrä kasvaa huomattavasti, sillä näihin tulevat myös mukaan kaikki muut yläkoululeiriläiset. Näin ollen kavereiden saaminen lajirajojen ulkopuolelta ja uusien taitojen oppiminen muiden lajien parista onnistuu jatkossa helposti. Lajiharjoituksissa pysytään kuitenkin omassa porukassa – se voi olla parasta kaikkien turvallisuuden kannalta, varsinkin, kun meillä on seuraavalla leirillä tiukka teho- ja rullahiihtopainotus.

Jo kuluneella leirillä yksi leirin selkeästä erosta moniin muihin hiihtoleireihin nähden oli se, kuinka paljon erilaisia ominaisuusharjoituksia leirillä painotettiin. Pajulahden ammattilaiset vetivät nämä treenit (esim. painonnostotekniikoita, aitakoordinaatioita, melontaa jne.), sillä heillä oli tähän valtavasti omaa osaamista. Me hiihtovalmentajat (allekirjoittanut sekä Juha-Matti Mikkolainen) keskityimme tekniikan katsomiseen, apuvalmentamiseen ja samalla uuden oppimiseen. Uskon, että jokainen leiriläinen sai leiriltä paljon uusia vinkkejä omaan harjoitteluunsa, niin ominaisuustreeneistä kuin varsinaisista lajiharjoituksista. Oheisesta videosta löytyy tiivistetysti tunnelmapaloja leiriltä.

Seuraavan kerran jatketaan monipuolisen syysharjoittelun ja sekä rullahiihtoteeman parissa lokakuun alussa Pajulahdessa. Vaikka leiritys on jo alkanut, saa sinne vielä hakea mukaan seuraaville kolmelle leirille. Tässä tapauksessa ota elokuun loppuun mennessä yhteyttä minuun! Täältä löytyy myös vielä lisätietoja leirityksestä:

http://pajulahti.com/valmennuskeskus/ylakoululeiritys/maastohiihto/

Vuosi hiihto- ja ravitsemusbloggarina

Reilu vuosi sitten olin pyörittänyt ajatusta blogin perustamisesta jo jonkin aikaa mielessä. Aiheen ja nimen valinta kuitenkin tuottivat vaikeuksia – vaihtoehtoja oli liikaa. Valinnat taisivat kuitenkin osua kohdilleen, sillä olen saanut melko tarkalleen vuosi sitten perustamastani blogista paljon hyvää palautetta. ”Oli muuten tosi hyvä se sun edellinen kirjoitus.” ”Tykkään sun tyylistä kirjoittaa.” ”Taidat pitää kirjoittamisesta.” ”Mä päätin soittaa sulle, koska oon lueskellut tota sun blogia…” Jopa nykyisiä ja tulevia työtehtäviä varten blogista on ollut hyötyä. Täytyy siis yrittää pysyä asialinjalla. Tuleva työnantaja, älä siis muodosta kuvaa minusta vain alla olevan tekstin perusteella! 😉 Blogi sai alkunsa siitä, että tuttavani tiesivät minun pitävän kirjoittamisesta ja ehdottivat, että voisin sillä tavoin toteuttaa itseäni ja jakaa tietoa myös muille. Ensimmäistä tekstiä kirjoittaessani ajattelin, että samapa tuo lukeeko juttuja perheeni ja kavereideni lisäksi kukaan muu. Siksi nyt tuntuukin tosi hienolta, että blogin juttuja on luettu ja jaettu paljon! Luulen siis, että niistä on ollut iloa muillekin ja aihevalinnatkin ovat ainakin pääasiassa osuneet kohdalleen. Itse kirjoittamisen ohella hauskinta on ollut seurata, minkälaiset jutut saavat paljon lukijoita, mistä maista niitä luetaan ja millä hakutermeillä blogiin päädytään. Toivottavasti ”pikkumattotesti”, ”rullahiihtorata helsinki” ja ”hiihtämään norjaan” termejä hakukoneisiin kirjoittaneet löysivät blogista jotain luettavaa. Se, joka päätyi blogiin termillä ”hääkuva maria heikkilä” joutui kyllä luultavasti pettymään 😀

Vaikka nyt tuntuu itsestään selvältä, että kirjoitan valmentamisesta, urheilusta ja ravitsemuksesta, oli blogille kuitenkin myös hyvinkin erilaisia vaihtoehtoisia teemoja, ainakin viisi kappaletta. En kuitenkaan usko, että näiden parista olisin jaksanut keksiä kirjoitettavaa kovin pitkäksi aikaa – toisin kuin nykyisistä aiheista.

20150905_163747Kaverini (etenkin ei-hiihtäjät 😀 ) olivat sitä mieltä, että minun pitäisi perustaa kakkublogi. ”Noi sun kakut on niin hienoja ja hyviä!” Tavallaan ajatus kiinnosti, mutta toisaalta ei. Netti on täynnä hyviä leivontablogeja, enkä olisi halunnut kilpailla niiden kanssa. Lisäksi viihdyn leivontahommissa melko kausiluontoisesti. Välillä teen kakkuja innoissani pari vuorokautta aamusta iltaan mitalikahveja tai muita juhlia varten ja sen jälkeen seuraa vaihe, jonka aikana en halua nähdäkään leivontavälineitä. Lupaan jatkossakin tehdä kakut sukulaisten ja hiihtäjien juhliin (tänä kesänä vielä ainakin yhdet rippijuhlat jäljellä ja hui, ensi kesänä hääkeikka Norjassa! 😀 ) ja ottaa parhaista yksilöistä kuvat vaikkapa instagramiin, mutta sen enempää ei niistä kuitenkaan irtoa juttua.

Yhtä kauas urheilumaailmasta olisi mennyt myös seuraava teema, joka todennäköisesti olisi vaatinut piiloutumista jonkun nimimerkin taakse – ihan kaikkea ei omalla nimellä kehtaa kirjoittaa. Myös tässä aihevalinnassa kaverini olivat taustalla: ”Perusta sinkkublogi – sulla jos kellä kyllä riittäis materiaalia käsittämättömistä treffeistä ja siitä, kuinka hyvällä tyypillä voi olla uskomattoman huono tuuri.” Myös tämän aiheen parista löytyy muilta sielunsiskoilta kuitenkin jo surkuhupaisia blogeja, joten annoin tämänkin olla ja jään elämään siinä olemattomassa toivonkipinässä, että ihmeitä tapahtuu myös tällä rintamalla ja tälle blogille olisi tullut loppu ennen aikojaan.

Lähempänä urheilumaailmaa olisi ollut seuraava aihe, johon myöskin löytyy valitettavan paljon materiaalia omasta takaa. Olisin voinut perustaa tapaturmablogin ja tarjota sillä myötätuntoa muille urheiluvammoista kärsiville. Nimittäin jos joku onnistuu telomaan itsensä, se olen minä! Selkäkivuista ja murtuneesta kädestä olen jauhanut jo riittämiin. Selälle en mitään voi, olkapäänmurtuman olisin toki voinut välttää, jos en olisi alamäessä onnistunut löytämään pikkukiveä, joka pysäytti suksien vauhdin totaalisesti ja aiheutti kuperkeikkaisen matkan, joka päättyi jonnekin Jämin latupohjien ulkopuolelle. Koska käsi ja selkä ovat pidempään jo olleet hyvinä, niin eiköhän polvessa ole tällä hetkellä pieni rusto/jännevamma, joka sai alkunsa Jukolassa, otti takapakkia Vuokatin leirillä ja närkästyi toden teolla vaellusreissulla Norjassa. Kuinkakohan monennen kerran suhteellisen lyhyen ajan sisällä olen juoksukiellossa ja särkylääkekuurilla…? Toivottavasti kipu kuitenkin menee niillä ohi, alkaa kyllästyttää jo jatkuva kipu jossain. Polvikipukin on kuitenkin aiheena suhteellisen tylsä ja tavallinen. Mutta kuinka moni esimerkiksi on saanut painavasta kuntopallosta päähänsä tai lävistänyt varpaansa vahingossa pyöränpinnalla juuri ennen muuttoa ulkomaille? Tai väistänyt pikkukoiraa polkupyörällä ja lentänyt voltilla ohjaustangon yli? Tai kävellyt ihan viattomasti aamulenkillä ja saanut pikkukoiran kiinni pohkeeseensa? Puhumattakaan siitä, että joutuisi oman urheilijansa kampittamaksi hiihtoladulla, minkä seurauksena polvi oli kipeä ja turvoksissa pitkän aikaa. Dramaattisin oli kuitenkin eräs vadelmanpoimintareissu pari vuotta sitten.

Normaali-ihminen kerää vadelmat ämpäriin, palaa kotiin, pakkaa marjat pakkaseen ja that’s it. Sitten on niitä, jotka saavat ämpärin täyteen ja ovat lähdössä jo kotiin, kun yhtäkkiä sattuu sairaasti pakaraan ja takareiteen. Seuraavan sekunnin aikana tämä ihminen kerää puolet marjoista uudelleen maasta ämpäriin, ymmärtää ympäröivän surinan tulevan ampiaisista ja juoksee sadan metrin ennätysajan keskellä metsää kumpparit jalassa. Ampiaiset kuitenkin ehtivät pistää parikymmentä kertaa, minkä seurauksena syntyy niin voimakas allerginen reaktio, että hengitys vaikeutuu. Kyypakkaus naamaan, henki pihisten päivystykseen ja suorinta reittiä tiputukseen. Automatkasta ei ole muuta muistikuvaa kuin järjetön kipu reisissä ja pakaroissa, mutta ensiavun aulasta muistan ikuisesti mummojen vihaiset katseet ”tuommoinen typykkä trikoot jalassa tulee ja ohittaa heidät jonossa, pyh!”. Valtavat kutiavat läntit jaloissa sekä korkea kuume muistuttivat ampiaista vielä pitkään, mutta täytyy sanoa, että kyseiset vadelmat maistuivat suhteellisen hyviltä seuraavana talvena aamupuurossa.

”Oisko mun parempi vaa pysyy himas, ettei nyt vaan sattuis mitään”

DSC_0149Näitähän riittää ja lisää tulee…tekevälle sattuu ja urheilija ei tervettä päivää näe. Kuitenkin toivon, että jossain vaiheessa aiheet olisivat loppuneet, eikä blogia tästäkään olisi kannattanut kirjoittaa. Joskin aiheiden vähentyessä aikuisajalta olisi lapsuudesta löytynyt monta tapaturmaa muillekin jaettavaksi. Jos aikuisiällä ”ampiaistapaturmasta” on riittänyt paljon juttua kerrottavaksi jälkikäteen, niin lapsuudestani ”lempitapaturmiksi” nousevat seuraavat. Seikkailunhalusta ja lievästä itsepäisyydestä johtuen naamassani on edelleen jäljellä tikkien arpia – kalliolle kiipeäminen ei ollutkaan ihan helppo homma. Eskarin valokuvat puolestaan paljastavat, kuinka juuri ennen valokuvauspäivää leikittiin kavereiden kanssa sokkoa pihalla sillä seurauksella, että törmäsin lampputolppaan. Äidin mielestä musta silmä ja prinsessamekko eivät näyttäneet kuvassa hyvältä yhdistelmältä.

Takaisin asiaan. Yksi vaihtoehtoinen aihe blogille oli myös pelkkä urheiluravitsemus tai pelkkä valmennus. Tällaisiakin blogeja ja muita tekstejä netistä kuitenkin jo löytyy, joten kiinnostavammalta tuntui yhdistää nämä molemmat. Ja sitä paitsi tällä kombinaatiolla on helpompi perustella esimerkiksi sitä, miksi tykkään puhua hiilihydraattien puolesta. Ne kun kulkevat käsi kädessä kestävyysurheilun kanssa.

Siinäpä vähän pohjaa siihen, miksi blogista tuli tällainen kuin tuli. Minulta on useampaankin kertaan kysytty, onko aiheiden keksiminen vaikeaa ja tuntuuko joskus siltä, että kirjoittaminen on pakkopullaa. Vastaus molempiin on ei. Yleensä aihe vaan putkahtaa jostain mieleen (tämän tekstin tapauksessa siihen riitti se, että tutkin blogin tilastoja, naureskelin omituisille hakutermeille (kaikki eivät julkaisukelpoisia) ja kuuntelin jo aiemmin mainittua Nikke Ankaran kappaletta ”Ettei nyt vaan sattuis mitään”). Syksyn osalta odotan jo sitä, että pääsisin kertomaan väitöstutkimukseeni liittyviä tuloksia – sitä, millaista suomalaisten kestävyysurheilijoiden ravitsemusosaaminen on. Paljon muitakin ravitsemukseen ja urheiluun liittyviä ideoita on myös jo hautumassa, joten pysy kuulolla!

Kohti kesää sukset jalassa

Norjalaisten kavereideni mielestä täytyy olla umpihullu, kun pakkaa Suomessa auton täyteen suksia, treenivaatteita ja ruokaa, ajaa auton laivaan ja seuraavana päivänä ajaa Ruotsin halki Norjan vuorille. Hullua tai ei, Norjan kesäleiri on perinne monille suomalaisille hiihtäjille. Itse olen ollut mukana leirillä hiihtäjänä 2006 ja 2007 sekä sittemmin valmentajana tasan kymmenen vuotta edellisten leirien jälkeen. Viime vuoden leiri onnistui niin loistavasti, että silloin päätettiin Miikan ja Matiaksen kanssa, että näistä Norjan reissuista tulee perinne myös meidän ”Team MH:lle”. Tänä vuonna ilmassa oli tosin suuri uhka siitä, että Norjan vuoriston sijaan poikien maisemina olisi suomalaista valtion metsää – onneksi armeijasta heltisi kuitenkin urheilulomaa ja matkaan päästiin, joskin lyhyemmäksi aikaa kuin viime vuonna.

DSC_0054

Leirille lähti lähes sama Teme Ski Teamin/Team EHS:n/maajoukkuehiihtäjistä koostuva treeniporukka (Antti, Valtteri, Laura, Maija ja Lari) kuin viimekin vuonna, joten pojat pääsivät treenaamaan takuulla kovassa seurassa. Teemu vastasi leirin päävalmentajan roolista. Samaan aikaan leireilemässä oli myös muita suomalaisia kovan tason hiihtäjiä sekä Norjan maajoukkueet ja Ruotsin naisten maajoukkue. Hyvistä peeseistä ei siis ollut pulaa 😉 Meille kokonaisia treenipäiviä kertyi viisi – muut matkustavat leiriltä kotiin torstaina, kun meidän kotimatkamme käynnistyi jo sunnuntaina.

Ensimmäinen takapakki leirillä osui jo menomatkalle, kun Matias sairastui. Kuume hellitti vasta loppuleiristä niin, että ainoastaan viimeisenä treenipäivänä pääsimme kaikki yhdessä hiihtämään. Leirin toinen takapakki tai oikeammin iso virhe tapahtui perjantain hiihtolenkillä. Lenkille lähtiessä keli ei ollut erityisen aurinkoinen, joten aurinkorasva jäi autoon. Arvatenkin aurinko ilmestyi jossain vaiheessa kirkastamaan pitkää PK-lenkkiä ja tämän seurauksena naama näyttää siltä, että tätä tekstiä kirjoittaessani pohdin kuumeisesti, pitäisikö tiistaina palata töihin pussi päässä vai pipo silmillä. Kaikkien talven takapakkien jälkeen ilahduttavaa oli se, että olkapäähän ei sattunut leirillä enää käytännössä ollenkaan. Kyllä siitä sittenkin taitaa vielä hyvä käsi tulla 🙂 Harmitti kyllä valtavasti, kun tammikuun kaatumisesta on jäänyt alamäkikammo, joka saattaa yllättää ihan yhtäkkiä. Toisilla lenkeillä alamäkien kanssa ei ollut mitään ongelmaa, toisilla taas pakokauhu iski ennen jokaista mäkeä. Tilannetta ei ainakaan helpottanut se, että osalla lenkeistä sumua oli niin paljon, ettei alamäissä nähnyt yhtään mitään. Jännittäminen on kuitenkin ihan tyhmää, koska silloin kaatuu varmasti. Mitenköhän tästä tunteesta pääsisi eroon?

Viiteen treenipäivään mahtui kuusi hiihtolenkkiä, rullahiihtoa sekä helpossa maastossa että ylämäessä, kuntosalia ja juoksua. Pääpaino oli PK-harjoittelussa, voima-, VK- ja nopeustreeneillä höystettynä. Jos kaikista harjoituksista pitäisi valita parhaiten onnistunut treeni, olisi se ehkä lauantai-illan parituntinen pertsan rullahiihto ylämäkeen. Tällaisia ei tosiaankaan pääse Suomessa tekemään ja tässä ei kroppaa päästetä helpolla. Tekniikka on pidettävä kasassa koko ajan, jos meinaa päästä eteenpäin. Sen totesin, kun kävin itsekin hiihtämässä harjoituksen. Norjalaiseen tapaan treenaamaan päästiin viikon aikana todella vaihtelevissa keleissä: sadetta, aurinkoa, tuulta, pakkasta, lämmintä, sumua… Kaikista hurjin keli oli vastassa lauantaiaamun hiihtolenkillä, kun näkyvyys ladulla oli sumun takia vain muutaman metrin. Onneksi siinä vaiheessa jo suurin piirtein muisti, mihin suuntaan latu kääntyy mutkissa.

DSC_0105

Taas kerran Norjassa ilahdutti, minkälainen kulttuuriero siellä on autoilijoiden ja rullahiihtäjien tai pyöräilijöiden kohtaamisissa. Urheilijoille annetaan tilaa, heidät kierretään autotiellä kaukaa ja lenkillä saa jopa kannustusta. Myös valmentaja! Espoossa olen tottunut siihen, että jos rullasukset jalassa joutuu tekemisiin jonkun ulkopuolisen kanssa, palaute on kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Toinen ilahduttava asia norjalaisessa hiihtokulttuurissa oli paikallisen urheiluseuran harjoitusten seuraaminen ja etenkin luento, jota nuorille ladun varressa pidettiin. Kovan tason valmentaja kertoi nuorille, että hiihtoon riittää kahdet, maksimissaan kolmet sukset: yhdet vapaalle, yhdet pertsalle ja mahdollisesti yhdet kivikelille. Samanaikaisesti Suomessa moni nuori tekee suksisopimuksia ja tarvitsee vähintään kahden käden sormet suksipariensa laskemiseen. Löytyisiköhän tästäkin yksi syy siihen, miksi Norjasta nousee huomattavasti enemmän kilpahiihtäjiä aikuisten sarjoihin saakka. Meillä varusteista tehdään monesti niin iso hässäkkä jo juniorisarjoissa, että moni voi turhaan pelästyä hiihdon hankaluutta ja kallista hintaa.

Jos sairastumista ei lasketa, onnistui leiri mainiosti tänäkin vuonna. Harmitti kyllä lähteä kotiin siinä vaiheessa, kun muut jäivät nauttimaan Norjan maisemista ja treeniolosuhteista vielä useiksi päiviksi. Olisin tosin saanut jäädä asumaan muiden suomalaisten kanssa, mutta tuntui hassulta jäädä Norjaan, kun omat valmennettavat lähtevät kotiin ja Suomessa odottaa valtava määrä töitä, jotka haluan saada valmiiksi ennen kesälomia. Ensi vuonna kuitenkin palataan taas, ihan varmasti!

DSC_0027

Onnistumisia ja innostamista 1-tason valmentajakursseilla

Viime syksynä sain Hiihtoliitolta mukavan pyynnön: lähtisinkö tulevan vuoden aikana kouluttamaan uusia 1-tason valmentajia Etelä-Suomeen. Tulijoita kurssille olisi Pääkaupunkiseudun ja Lahden alueelta kuulemma niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuisi yhdelle kurssille. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, totta kai lähtisin. Olin itse nauttinut liiton valmentajakoulutuksista niin paljon, että jos saisin saman innostuksenkipinän tartutettua johonkin uuteen valmentajaan, voisin olla enemmän kuin tyytyväinen. Hieman kuitenkin mietitytti, mitenköhän koulutus sujuu, kun sellaisesta ei ole juurikaan aiempaa kokemusta. Onneksi uusille kouluttajille järjestettiin kouluttajakoulutus, jossa monet asiat kuitenkin selvenivät. Kaikista parasta kuitenkin oli se, että sama pyyntö oli mennyt myös valmentajakollegalleni Sami Maunoselle. Myös Sami lupautui kouluttajaksi. Ja myöskin toiseksi kirjoittajaksi tähän tekstiin. 🙂 Ensikertalaisina toivoimme molemmat, että saisimme vetää koulutuksia yhdessä. Koulutukset onnistuivat paremmin kuin olimme haaveilleetkaan ja viimeisen koulutuspäivän jälkeen totesimmekin, että toivottavasti nämä eivät jääneet viimeisiksi yhteisiksi koulutuksiksemme.

”Kurssi oli paras käymäni valmennuskurssi ja sain paljon informaatiota sekä oppia lisää omaan työskentelyyni” palautetta kurssista

1-tason valmentajakoulutus on ensimmäinen Hiihtoliiton kolmiportaisesta valmentajakoulutuksesta, ja sen avulla valmentaja saa yleiskuvan hiihtourheilusta ja sen vaatimuksista. Kurssikuvauksen mukaan koulutuksen suoritettuaan valmentajan tulisi ymmärtää kokonaisvaltaista valmennusta ja osata suunnitella ja toteuttaa yksittäinen harjoitustapahtuma. Valmentaja myös oppii tietoja ja taitoja hiihdon harjoitteista ja opettamisesta, sekä ymmärtää lapsen ja nuoren kasvua ja kehittymistä sekä tiedostaa tunteiden ja vuorovaikutuksen merkityksen valmennustilanteissa. Etelän valmentajakoulutuksia pidettiin keväällä 2017 Espoossa ja Lahdessa. Näin kurssien päävetovastuutkin saatiin helposti jaettua kouluttajien asuinpaikkojen perusteella. Espoon kurssille osallistui 12 henkilöä, Lahteen puolestaan 14, mikä on kokonaisuudessaan oikein hyvä määrä uusia hiihtovalmentajia etelään. Osallistujista suurin osa oli lasten ja nuorten hiihtäjien vanhempia, osa nuoria kilpahiihtäjiä ja loppuosa (kouluttajat mukaan lukien) kaikkea tältä väliltä. Molemmilla kursseilla oli kaksi lähijaksoa (viikonloppu/neljä arki-iltaa), joista toinen pidettiin lumiseen aikaan ja toinen keväämmällä. Tai no, tänä keväänä luminen aika on ollut suhteellisen liukuva käsite… Toukokuun 6.-7. saatiin Lahden uusille valmentajille todistukset käteen ja 12.-13.5. oli sama edessä Espoossa. Seuraavassa Samin ja Marian ajatuksia valmentajien koulutuksesta.

Moikka Marian blogin lukijoille! Olen Sami Maunonen, 27-vuotias urheilusta ja valmentamisesta kiinnostunut Päijät-Hämeessä asustava turkulainen. Valmennuksen ja ylipäätään urheilun puolella ykkösjuttu on kestävyysurheilu ja etenkin maastohiihto. Pidän kuitenkin liikkumista ja liikettä itsessään suuressa arvossa ja koenkin edustavani valmentajana jonkinlaista ”uutta aaltoa” varsinkin näin perinteisen lajin parissa. Toimin Lahden Hiihtoseuran maastohiihtojaostossa Hopeasompa-ryhmän päävalmentajana ja myös Hiihtoliiton puolella olen mukana nuorten valmennustoiminnassa. Ja kuten Maria totesi, nyt on hypätty myös kouluttajan rooliin!

Menneenä talvena ja keväänä järjestetyt 1-tason valmentajakoulutukset ovat olleet huikea kokemus. Sekä Lahdessa että Espoossa mukana oli runsaslukuinen joukko koulutettavia ja meininki oli todella hyvä läpi koulutuspäivien. Liiton työskentelytapojen ja materiaalien osalta uudistettu koulutus oli meillä ensimmäisenä kokeilussa. Sekä omien fiilisten että saadun palautteen pohjalta uudistus on enemmän kuin toimiva! Uudessa koulutuksessa painotetaan paljon osallistujien osaamisen jakamista erilaisten vuorovaikutteisten opetusmenetelmien kautta. Tämän avulla saavutettiin hyvä ryhmähenki ja luottamuksen ilmapiiri, jossa sekä osallistujien että meidän kouluttajien oli helppo heittäytyä mukaan. Totta kai parannettaviakin asioita löytyy, mutta suunta on oikea 🙂

Hyvää ryhmähenkeä myös korostettiin monissa kurssipalautteissa. Onkin tärkeää, että heti kurssin alussa saatiin ryhmäytettyä osallistujia niin, etteivät he kokeneet ryhmätöitä ja -keskusteluja haastaviksi, vaan päinvastoin ymmärsivät, mikä rikkaus muiden valmentajien kanssa käydyt keskustelut ovat. Onneksi keskusteluja syntyi hyvin myös taukojen aikana, sillä yksi isoimmista miinuksista, joka tällaisessa oman kodin lähellä pidetyssä kurssissa on, on se, että kurssilaiset eivät majoitu samassa paikassa. Oman valmentajanurani aikana juurikin kaikista ruokapöytäkeskusteluista on saanut valtavan määrän hyviä ideoita myös omaan toimintaan. Toisaalta kurssilaisia kehotettiin pitämään yhteyttä ja rohkaistiin kyselemään apua muilta valmentajilta, jos joku asia mietityttää. Mielestäni yksi kurssin sanomista onkin se, että valmennuksen ollessa niin kokonaisvaltaista, kenenkään ei tarvitse hallita kaikkea yksin. On rohkeampaa pyytää tietyn erikoisalan asiantuntijoita apuun, kun yrittää selvitä liian vieraista asioista itse.

” Kiitos todella mukavista viikonlopuista! Kouluttajat olivat huippukivoja ja selvästi alan asiantuntijoita! Mukavaa että opittiin asioita myös muillakin tavoilla kuin dioja ja luennointia seuraamalla! Ryhmähenki oli loistava.” palautetta kurssista

Olen erityisen innoissani siitä, että uudentyyppinen koulutus keskittyy lasten ja nuorten valmennukseen kokonaisvaltaisesti. Varsinaista hiihtoharjoittelua käsitellään loppujen lopuksi melko vähän. Sen sijaan painotus on enemmänkin yleisesti valmennuksen perusasioiden sekä fyysisten ominaisuuksien ja taidon opettelussa. Lisäksi tärkeää on luonnollisesti muun muassa kasvun ja kehityksen vaikutusten ymmärtäminen ja huomioiminen. Seuraavilla koulutuksen tasoilla mennään syvemmälle hiihtoharjoittelun maailmaan ja syvennetään entisestään 1-tasolla opittuja tietoja ja taitoja. Kukaan ei ole hyvä hiihtäjä ennen kuin on yleistaitava liikkuja. Tämän faktan pohjalta koulutuksen tasot etenevät loogisesti. Lasten ja nuorten valmentajien ei tulisi pyrkiä tekemään kenestäkään ensisijaisesti kyseisen lajin urheilijaa, vaan tarjota mahdollisuus harrastaa mielekästä lajia turvallisessa ilmapiirissä. Tätä kautta lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus löytää se kuuluisa rakkaus lajiin ja motivaatio voi kantaa vaikka kuinka pitkälle. Urheilijakeskeisyys vs. Valmentajakeskeisyys. Tässä pohdittavaa myös kokeneemmille valmentajille!

Edellä mainituista asioista keskusteltiin koulutuksissa paljon ja vaikuttaa siltä, että koulutukseen osallistujat olivat yhtä mieltä monipuolisuuden ja harjoitusten mielekkyyden tärkeydestä. Kun harjoituksissa on hauskaa ja turvallista, ollaan jo isosti voiton puolella. Hauskaa ja turvallista oli mielestäni myös koulutustapahtumissa! Näiden isojen linjausten lisäksi sytyin suuresti päästessäni keskustelemaan esimerkiksi taitojen oppimisesta ja opettamisesta, voimaharjoittelusta sekä liikkuvuudesta ja liikkumisesta. Sanonta ”opettamalla oppii parhaiten” tuntuu pitävän ainakin allekirjoittaneen kohdalla paikkansa. Tein näiden koulutusten aikana paljon muistiinpanoja itselleni sekä tulevia koulutuksia että käytännön valmennustyötä silmällä pitäen.

”Opin paljon valmentamisesta. Tärkeintä on ehkä se, että sai rohkeutta valmentaa, itseluottamusta. Sai vahvistusta omille tiedoille ja olettamuksille, mutta myös paljon uutta tietoa.” palautetta kurssista

Vaikka positiivisen palautteen määrä jopa yllätti meidät, jatketaan tekemistä kuitenkin suomalaiseen tyyliin nöyrinä ja liikaa ylpeilemättä. Kehityskohteet on kirjattu ylös ja niitä tullaan pohtimaan jo seuraavien kurssien suunnittelussa. Meillä Samin kanssa seuraava yhteinen haaste on Pajulahti-Vierumäen maastohiihdon yläkoululeirityksen käynnistäminen. Yläkoululaiset ympäri Suomen voivat hakea leiritykseen mukaan, joten nyt äkkiä viimeisetkin hakemukset sisään! Hakuaika loppuu toukokuun loppupuolella. Voit kertoa, että olet kuullut, että leireillä on hyviä tyyppejä valmentajina 😉

Miksi valitsin tekstin otsikkokuvaksi sinivuokkoja? Sen lisäksi, että ihailin niitä viimeksi eilen metsässä, kuvastavat kukkaset mielessäni sitä, kuinka uudet valmentajatkin ovat nyt koulutukset myötä viimeistään puhjenneet kukkaan 🙂 Tsemppiä kaikille uusiin valmennushaasteisiin!

Maria & Sami

DSC_0302

 

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑