Etsi

Maria Heikkilä

kategoria

Hiihto

Marcialonga, Toblach-Cortina ja Vuokattihiihto: 170 kilometriä, joiden vuoksi olen jatkossa viisaampi

Talven aikana tuntui siltä, että kyky tuottaa epätieteellistä tekstiä on kadonnut jonnekin. Jostain syystä samanaikaisesti omista talven hiihtosuorituksista löytyi myös lievä tutkimuksellinen asetelma. Tiedenörtimpi voisi todeta, että kieli poskessa kirjoitettu ”tutkimusartikkeli” ei täytä puoliakaan oikean artikkelin laatuvaatimuksista, mutta eipä tällaisessa avoimessa julkaisukanavassa onneksi mitään laatuvaatimuksia olekaan 😀 Tässäpä siis talven kolme massahiihtoa ja niistä seurannut olotila yhdeksi tekstiksi kirjoitettuna.

TIIVISTELMÄ

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, kuinka ei-kilpaurheileva hiihtäjä selviää kolmesta pitkän matkan hiihdosta (70 + 50 + 50 km) tammi–maaliskuun aikana. Hiihdoista kaksi hiihdettiin Italiassa ja yksi Suomessa. Oma kuntotaso ja etenkin palautumisnopeus arvioitiin yläkanttiin, todennäköisesti johtuen siitä, että oikeiden kilpaurheilijoiden valmentaminen sokaisi ja sai luulemaan, että itsekin pääsisi suksilla lujaa. Kaikista kilpailuista löytyi jotain hyvää, mutta jokainen oli omalla tavallaan myös opettavainen.

JOHDANTO

Pitkän matkan hiihto (ts. maraton- tai massahiihto) vaatii kovaa fyysistä ja psyykkistä kuntoa. Tyypillisesti massahiihtojen pituus on noin 50–90 km, mutta myös paljon pidempiä kilpailuita löytyy. Tapahtumat tekee mielenkiintoiseksi se, että niihin osallistuu sekä kovan luokan kilpahiihtäjiä että kuntoilijoita. Koska kilpailumatkat ovat pitkiä, selviytyy niistä huomattavasti helpommin, kun on hyvässä kunnossa. Huonokuntoisempien tulisi sovittaa matkavauhtinsa oikein ja huolehtia hyvästä palautumisesta.

Marcialonga on arvostuksessaan ja osallistujamäärissään Vasaloppetin ohella yksi maratonhiihtojen kuningashiihdoista. Se hiihdetään Pohjois-Italiassa Moenasta Cavaleseen. Marcialongan reitin pituus on 70 km, ja kilpailu hiihdetään kelin ja lumitilanteen ollessa mikä tahansa. Tänä vuonna lunta oli ladulla hyvä määrä, mutta haastetta aiheuttivat peilijäiset alamäet. Marcialonga käynnistyy 18 km loivalla ylämäellä, jonka jälkeen hiihdetään pitkään tasaista tai alamäkivoittoista latua. Reitin huipentaa lähes 3 km pituinen rankka nousu, jonka päällä maali on.

Pohjois-Italiaan sijoittuu myös Toblach-Cortina, joka on 50 km mittainen kilpailu nimensä mukaisesti Toblachista Cortinaan. Reittiprofiili on nousuvoittoista 40 km saakka, jonka jälkeen viimeiset kymmenen kilometriä tullaan vauhdikasta alamäkiosuutta maaliin. Ensimmäisen kymmenen kilometrin jälkeen käväistään poimimassa Toblachin FIS-kisaladuilta muutama raastava ylämäki ennen kuin loivempi mäkiosuus jatkuu. Tänä vuonna kisalatujen lumitilanne oli erinomainen ja parani vielä kisan aikana. Uusi pakkaslumi teki laduista entistäkin raskaammat.

Vuokattihiihtoa puolestaan markkinoidaan kevään aurinkoisimpana massahiihtona. Valittavana on paljon eri pituisia matkoja parista kympistä 100 kilometriin. Vaihtelevassa maastossa hiihdettävä kisa alkaa ja päättyy Vuokatin urheiluopiston kentälle. Tänä vuonna hiihto hiihdettiin maaliskuun toisena viikonloppuna paukkupakkasessa.

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, kuinka ei-kilpaurheileva hiihtäjä selviää vajaan viikon ”palautusajalla”* kahdesta pitkän matkan kilpailusta ja viiden viikon päästä tästä vielä kolmannesta kilpailusta.

*Palautusaikana tarkoitetaan tässä yhteydessä intensiivistä harjoittelua kahden hyväkuntoisen mieshiihtäjän seurassa Pohjois-Italian vuoristossa (fiksumpi saattaa jo tässä vaiheessa huomata, että katastrofin ainekset ovat tässä esillä).

IMG-20180127-WA0012

MATERIAALIT JA MENETELMÄT

Tutkittavana on 29-vuotias espoolainen nainen (n=1), joka on todennäköisesti keskimääräistä hiihtoniiloa paremmassa kunnossa, mutta omaan tasoonsa selvästi huonommassa kunnossa kuin aiempina talvina. Syy tähän löytyy vuoden takaisesta olkapäämurtumasta ja siitä seuranneesta harjoittelutauosta, jota seurasi loppukesästä joulukuulle kestänyt kiireen ja stressin yhdistelmä, joka vei ensinnäkin kaiken harjoitteluajan, mutta myös elimistöstä kaiken virran. Hiihtäjän harjoittelu onkin koostunut pääasiassa juniorihiihtäjien valmentamisesta. Halu päästä haastamaan rajojaan massahiihtoihin on silti kova.

Tutkimuksessa hiihdettiin Marcialongan 70 km perinteisellä 28.1., Toblach-Cortinan 50 km perinteisellä 3.2. sekä Vuokattihiihdon 50 km perinteisellä 10.3.2018.

Kaikissa kisoissa oli välineinä isän kotona sen hetkisen (3–10 vrk ennen kisaa) sääennusteen mukaisesti voidellut, suhteellisen rajallisesta kalustosta valitut sukset. Marcialongaan jalkaan valikoituivat puhtaat liisterisukset (virhe), Toblach-Cortinaan kovan pakkaskelin sukset liian pehmeällä voiteella (virhe) ja Vuokattihiihtoon kovan pakkaskelin sukset kovalla purkkivoiteella (oikea valinta).

Marcialongan ja Toblach-Cortinan välillä hiihdettiin kahden nuoren mieshiihtäjän kanssa kahden treenin päivätahdilla. Kyseisten hiihtäjien tavoitteena oli hiihtää paljon hyvissä olosuhteissa, mutta selvästi heikkokuntoisemmalta naishiihtäjältä (ja kyseisten miesten valmentajalta) unohtui, ettei tämä välttämättä ollut omana tavoitteena. Tavoitteena ei ainakaan ollut hiihtää vapaalla tehoharjoituksia, mutta jostain syystä näinkin pääsi käymään. Toblach-Cortinan ja Vuokattihiihdon välillä harjoittelu oli hyvin kevyttä – tyypillistä alipalautuneen tilan liikuntaa. Tehoharjoituksia tällä välillä ei tehty kertaakaan.

Marcialongaan ja Vuokattihiihtoon tehtiin kotioloissa kolme päivää kestänyt hiilihydraattitankkaus, jolloin hiilihydraattien sekä nesteen kokonaissaanti oli normaalia suurempaa. Marcialongan ja Toblach-Cortinan välillä syötiin päivittäin hyvää pizzaa ja pastaa, mutta suuren harjoittelumäärän takia hiilihydraattien saatavuus saattoi jäädä liian pieneksi. Kaikissa kisoissa juoma- ja energiahuollosta vastasivat kisajärjestäjät sekä omat geelit. Kisavaatteet valikoitiin menetelmällä ”viimeksi, kun olen kisapuvun pukenut päälle, siellä oli muistaakseni juuri tämä kerrasto alla. Mennään näillä nytkin”.

TULOKSET JA NIIDEN POHDINTA

Marcialonga oli kokemuksena mielenkiintoinen. Lähtöpaikalla on kisassa iso merkitys. Kun lähti matkaan heikolla numerolla (>2500), joutui kisan aikana seisoskelemaan minuuttikaupalla paikallaan ennen ylä- ja alamäkiä ja odottamaan omaa vuoroaan. Kylien läpi menevät ladut olivat myös todellista muussia, kun niistä oli mennyt jo yli parituhatta hiihtäjää. Alamäet puolestaan oli aurattu peilijäälle. Niissä piti vuorotellen pujotella kaatuneita ihmisiä, sauvanpalasia tai irronneita suksia. Näistä syistä johtuen oli matkan varrella todettava, että on parempi löysätä ruuvia ja suhtautua tilanteeseen laturetkenä. Retken heikoimmat hetket osuivat noin 20 kilometrin kohdalle sekä loppunousuun. Alku oli rankkaa heikohkon luiston takia (edellisen päivän suksitestit tehtiin aivan väärässä paikassa…), lopussa puolestaan väsymys alkoi iskeä. Välillä 20–60 km oli mukavaa hiihtää. Mitä lämpimämmäksi keli matkan aikana muuttui, sitä paremmin suksi alkoi toimia. Pito tosin heikkeni, mutta sillä ei ollut väliä – viimeiseen nousuun liisteriä lisättiin niin paljon, että siitä olisi riittänyt pienen kylän tarpeisiin.

Marcialongassa tuli turvauduttua ylimääräiseen juomapisteeseen n. 50 km kohdalla sekä ennen loppunousua. Ensimmäinen näistä oli suuri virhe. Ainakin opin, että kartalle merkitsemättömistä juomapisteistä voi saada ihan mitä tahansa. Luulin saavani mehua, sainkin todennäköisesti punaviiniä. Hups. Ei tehnyt kyllä hyvää kesken hiihdon. Loppunousun alla ylimääräinen cocacola puolestaan oli taivaallista. Vauhdin hidastus oikean matkanjärjestäjän kohdalla, cocislasi käteen, samalla joku vei sukset jalasta, juoma naamaan, liisteröidyt sukset jalkaan ja matka jatkui.

Maalialueella matkaseurue oli vastassa sanoin: ”Luojan kiitos oot hengissä ja kaikki välineetkin on ehjinä – miten se on edes mahdollista?!” Heidän kohtalokseen oli koitunut kaatua ensimmäisen alamäen joukkokolariin. Toiselta sauva poikki ja myöhemmin vielä toinenkin sauva poikki, toiselta suksi rikki. Silti sisukkaasti maaliin. Matka olisi voinut alkaa paremminkin. Aikaa reissulla kului 4:48, mutta loppusijoitus oli kuitenkin onneksi huomattavasti lähtönumeroa parempi.

Energiatankkaus onnistui ja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen päälle puetut kisavaatteet osuivat myös oikeaan. Myös uudet monot toimivat (edeltävällä viikolla niitä venytettiin mm. kuumentamalla hiustenkuivaajalla sekä pukemalla jalkaan useammat villasukat jalassa), vaikka oli riskinä, että niistä tulee paljon rakkuloita.

IMG-20180130-WA0026[1003]

Toblach-Cortinaa edeltävä, optimaalinen harjoittelu olisi todennäköisesti koostunut rauhallisesta PK-hiihdosta ja hölkkäilystä sekä levosta. Ei kahden treenin päivistä liian kovilla sykkeillä oikeiden urheilijoiden perässä roikkuen. Varsinkin, kun Marcialongan jälkeinen huono olo ja päänsärky venyivät pitkälle seuraavan viikon puolelle. Tulipahan huolehdittua, että viimeisetkin nesteet ja hiilihydraatit tuli kulutettua loppuun ennen Toblach-Cortinaa. Mutta kuka noissa maisemissa malttaisi maata sängyn pohjalla?!

Kisasta ei montaa positiivista muistoa jäänyt. Hiihto tuntui ensimmäisen kerran huonolta 300 m hiihdon jälkeen (jep…) ja kympin kohdalla tuntui siltä, ettei tässä ole mitään järkeä – ja FIS-latu oli vasta edessä. Suksi ei luistanut uudella pakkaslumella mihinkään. Ei mihinkään. Eikä edes pitänyt. Tasaiset osuudetkin tuntuivat ylämäeltä, tekniikkakin todennäköisesti näytti siltä – tuli välillä räpiköityä haarakäynnillä lähes tasaisella. En koskaan ole ollut hiihtokisassa niin lähellä keskeyttämistä – keskelle suoaluetta vaan olisi ollut turha keskeyttää, kun sieltä olisi kuitenkin pitänyt hiihtää pois. Oli kaivettava mieleen kaikki mahdolliset avainsanaharjoitukset, joita on urheilijoillekin psyykkisen valmennuksen luennoilla esittänyt. Geelitkin loppuivat kesken matkan. Kun mittariin tuli 40 km, tapahtui ihme. Latu siirtyi alueelle, jossa ei ollut satanut lunta ja suksi alkoi toimia aivan maagisen hyvin. Yhtäkkiä tuttuja selkiä tulikin vauhdilla vastaan (mm. tuulipukuinen mies, jolla oli herätyskello päällä hiihdon aikana (miksi?!) sekä mies, jonka kisatrikoot oli tehty hawaii-kuosisesta kankaasta). Lopulta kisasta jäi melko hyvä mieli, vaikka välillä 0–40 km mietin, etten tällä kaudella enää koskekaan suksiin. Viimeisellä 10 kilometrillä ainoa harmittava asia oli se, että sormet olivat niin jäässä, että niitä särki ja vihloi.

aika min/km km/h sijoitus
14km 00:55:36 03:59 15.10 26
33km 02:39:44 05:29 10.95 34
maali 03:33:58 03:12 18.81 29
toblach-cortina
Toblach-Cortinan (50 km perinteisellä) korkeus- ja sykekäyrä

Heti Toblachin loman jälkeen olo ei edes ollut erityisen väsynyt. Väsymys iski muutaman päivän viiveellä. Yhtäkkiä mikä tahansa urheilu tuntui todella raskaalta. Tein lyhyitä, palauttavia treenejä sekä lepäsin. Kahden viikon päästä kisasta kävin salilla. Tein muutaman kyykkyliikkeen murto-osalla niistä painoista, joita syksyllä käytin. Jalat olivat kipeänä lähes viikon. Kun olo alkoi normalisoitua, kävin hiihtämässä ensimmäistä kertaa yksin koko talven aikana, innostuin liikaa ja hiihdin saman tien neljä tuntia. Olo huononi seuraavalla viikolla samalle tasolle kuin Italian reissun jälkeen. Vasta kuukauden päästä Toblach-Cortinasta treenaaminen tuntui ensimmäisen kerran normaalilta. Myös olo oli palautunut normaaliksi, eikä koko aikaa enää huimannut, palellut ja pyörryttänyt. Mietin, onkohan mitään järkeä hiihtää Vuokattihiihtoa, kun kroppa ei selvästi tässä kunnossa pitkiä kisoja oikein jaksa. Hierojalta kuitenkin tuli lupa lähteä hiihtämään, joten sinnehän lähdettiin.

Vuokattihiihdosta päällimmäiseksi tunteeksi jäi kylmyys. Sormet, reidet ja takapuoli jäätyivät totaalisesti. Samaten geelit. Niistä ei ensimmäisen kympin jälkeen ollut mitään iloa. Niiden sijaan oli pakko mutustaa jäätyneitä ja lumella kuorrutettuja rusinoita jäljellä olevista juomapisteistä. Onneksi loppumatkasta tuli vastaan tuttu, joka vaihtoi jäätyneen geelin sulaan. Toisin kuin koskaan ennen kisa kulki kaikista helpoimmin ylämäkivoittoisessa maastossa ja tasatyöntö koitui heikkoudeksi. Normaalisti olisin odottanut pitkää tasatyöntöpätkää järven jäällä kaikista eniten – nyt vaan toivoin, että se loppuisi. Kahdestakin syystä: -16 asteinen pakkanen tuntui siellä hyytävän kylmältä ja lisäksi tasatyöntö tuntui jostain syystä tosi tahmealta. Alkutalven väsymyksen ja koko kauden vähäisen treenaamisen jälkeen 3.30 aika ja kisan 6. sija tuntuivat kuitenkin ihan kohtuullisilta.

POHDINTA

Hiihto on kivaa silloin, kun on kunnossa. Se huomaa etenkin, kun on joskus ollut kunnossa, mutta ei enää ole. Onneksi tälle asialle voi tehdä jotain. Tämän talven pitkänmatkankisojen jälkeen motivaatio siihen on korkealla. Ei tunnu mukavalta, kun palautuminen kestää loputtoman kauan. Niin kauan, että lähipiiristä useampi toteaa, että ”ota huomioon, että et ole mikään juniori enää”.

Mitä opin tästä kaikesta? Paljonkin. Ensinnäkin sen, että järjen käyttö on sallittua myös omalla kohdalla, ei vain omien valmennettavien kohdalla. Toisekseen sen, että palautumista ei tosiaan saisi jättää puolitiehen ja että kroppa reagoi todella kummallisesti, kun se on äärimmäisen väsynyt. Kolmanneksi sen, että oma suksikalusto on auttamattoman rajallinen. Neljänneksi sen, että kun pakkasta on riittävästi, suurikaan sokeripitoisuus ei estä geelejä jäätymästä. Se olisi toki tällä koulutustaustalla ehkä pitänyt jo tietää (elintarviketieteiden maisteri, pääaineena elintarvikekemia…).

Tieteellisessä mielessä tulosten soveltamista käytäntöön rajoittaa se, että tutkittavien määrä on pieni. Itselle se riittää kertomaan, että liikkeelle siitä, tai turha edes haaveilla pitkistä kisoista ensi talvena. Jätä kuitenkin suosiolla tämän talven Ylläs-Levi väliin ja kaiva jo lenkkarit esille.

Tutkimuksella ei (valitettavasti) ole ulkopuolista rahoittajaa. Erityiskiitokset menevät isälle suksien voitelusta ja Miikalle ja Matiakselle Italian matkaseurasta.

JOHTOPÄÄTÖKSET

Jatkossa olen viisaampi.

Syömishäiriöt ovat todellinen ongelma kestävyysurheilussa

Urheilijoiden riski sairastua syömishäiriöihin on muuta väestöä suurempi. Syömishäiriöoireilua myös esiintyy urheilijoilla muuta väestöä enemmän. Syömishäiriöt ovat todellinen ongelma urheilussa – lajista riippuen naisurheilijoista 6–45 % ja miesurheilijoista 0–19 % kärsii syömishäiriöoireilusta (Bratland-Sanda & Sundgot-Borgen 2013). Liian monen urheilu-ura päättyy ennen aikojaan tällaisen oireilun takia.

Mitä syömishäiriöt ovat?

Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joilla on lukuisia vakavia fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia. Jo lievät syömisen häiriöt voivat heikentää suorituskykyä, laskea tulostasoa ja aiheuttaa väsymystä ja mielialavaihteluita. Urheilu voi lisätä syömishäiriöriskiä usealla tavalla, minkä vuoksi urheilijoiden parissa työskentelevien on hyvä tiedostaa asia. Esimerkiksi urheilulaji, urheilijan persoonallisuus (ylitunnollisuus, pyrkimys täydellisyyteen), vääristynyt kehonkuva, valmentajasuhde ja menestymispaine ovat riskitekijöitä, jotka voivat johtaa syömishäiriöoireiluun.

Valmentajan sanomisilla ja esimerkillä on iso merkitys. Valmentajan puolihuolimaton toteamus, että urheilija voisi pudottaa painoaan muutaman kilon, voi pahimmillaan ajaa urheilijan syömishäiriökierteeseen, joka vie niin urheilijan terveyden kuin urheilu-uran. Useita tällaisia tapauksia uutisoitiin esimerkiksi viime kesänä.

symishirit

Syömishäiriöoireilu ei rajoitu vain esteettisiin ja painoluokkalajeihin, vaan voi olla itse asiassa jopa yleisempää kestävyysurheilijoilla. Tuoreen katsausartikkelin mukaan kolmanneksella kestävyyslajien tytöistä ja naisista oli esiintynyt oireilua, pojista ja miehistä joka seitsemännellä. Esteettisissä lajeissa vastaavat luvut olivat hieman pienemmät, kuten oheisesta taulukosta käy ilmi.

Syömishäiriöoireiden yleisyys eri lajiluokissa (lähteenä Poikkimäki ym. 2017)

Laji Syömishäiriöoireiden yleisyys, tytöt ja naiset Syömishäiriöoireiden yleisyys, pojat ja miehet
kestävyyslajit 35 % 14 %
esteettiset lajit 27 % 14 %
painoluokkalajit 28 % 49 %
palloilulajit 16 % 5 %

 

Nostin syömishäiriöaiheen esille, koska tiedän monen yllättyvän kuullessaan, että syömishäiriöt ovat ongelma myös kestävyysurheilussa. Syömishäiriöoireilu, esimerkiksi painoon ja syömiseen liittyvät vääristymät tulisi ottaa vakavasti. Nämä vaikuttavat väistämättä urheilijoiden suorituskykyyn ja palautumiseen ja voivat johtaa kliiniseen syömishäiriöön, josta toipuminen voi viedä vuosia. Uskon, että kun asiasta puhutaan enemmän, on urheilijoiden ja valmentajien helpompi löytää keinoja, joilla syömishäiriöoireilua voidaan ennaltaehkäistä. Mitä paremmin oireilua tunnistetaan, sitä helpompi siihen on puuttua.

Norja, hiihto ja syömishäiriöt

Syömishäiriöistä onneksi puhutaan nykyään avoimemmin kuin ennen. Suomessa uutisointi liittyy kuitenkin pitkälti yksittäistapauksiin, joissa nykyiset tai entiset urheilijat ovat kertoneet syömiseen liittyvistä ongelmistaan. Kaikkialla asiat eivät ole näin. Hiihtäjän ja ravitsemustutkijan näkökulmasta Norja on kaikin puolin mielenkiintoinen maa. Norjassa tehdään laadukasta syömishäiriötutkimusta kilpaurheilijoilla useassa eri yliopistossa. Tämän vuoksi useissa syömishäiriötutkimuksissa kerrotaan norjalaisurheilijoista. Todellisuudessa ongelma varmasti koskettaa yhtä laajasti myös muita maita.

Viime vuonna julkaistun tutkimusartikkelin mukaan viidenneksellä nuorista norjalaisista naishiihtäjistä tai -ampumahiihtäjistä on syömishäiriö. Norjan maajoukkueurheilijoita puolestaan on jouduttu 2010-luvulla jättämään pois leireiltä ja kilpailuista syömishäiriöiden vuoksi. Halu huipulle on niin kova, että moni on valmis tekemään huonoja ratkaisuja. Syömisen rajoittaminen, pakonomainen liikkuminen ja epäterveelliset painonhallintatavat eivät saisi olla keinoja matkalla parempaan menestykseen. Siksi on tärkeää, että esimerkiksi Norjan olympiakomitea on asiaan puuttunut. Yksi esimerkki tästä on ”Sunn Idrett” (”terve urheilu”) yhteistyöprojekti, jonka tavoitteena on ehkäistä syömishäiriöitä ja parantaa nuorten norjalaisurheilijoiden ravitsemusosaamista. Projektia koordinoivat Norjan kestävyyslajien lajiliitot, Norges Idrettsforbund sekä Olympiatoppen.

Oma tutkimus aiheesta

Omassa väitöstutkimuksessani puolestaan tutkin nuorten suomalaisten kestävyysurheilijoiden ja valmentajien ravitsemusosaamista. Viime vuonna selvitin yli 300 nuorelta kestävyysurheilijalta, millaista heidän ravitsemusosaamisensa on. Kaikkiaan urheilijoiden ravitsemustiedoissa on paljon puutteita. Valmentajien tilanne on keskimäärin parempi.

Yksi kyselytutkimuksen osa-alueista liittyi urheilijoiden kehonkuvaan. Oikein/väärin-väittämien aiheina olivat esimerkiksi painonhallinta ja lihaskasvu, laihduttaminen sekä vähäisen energiansaannin aiheuttamat ongelmat. Esimerkeiksi kysymyksistä valitsin tähän: ”Nopea laihtuminen kohdistuu aina rasvakudokseen” ja ” Jos kestävyysurheilija laihduttaa, hänen kannattaa karsia ruokavaliostaan kaikki hiilihydraatit” (molemmat väärin). Ilahduttavan moni urheilija osasi vastata oikein jokaiseen (n=9) kehonkuvaan liittyvään kysymykseen.

Huolestuttavaa on kuitenkin se, että osa urheilijoista vastasi vain kolmannekseen kysymyksistä oikein. Jos ravitsemustiedot ovat puutteelliset, miten urheilija voisi tehdä ruokavalintoja, jotka tukisivat hänen kehittymistään, suorituskykyään ja palautumistaan parhaalla mahdollisella tavalla? Tämä onkin seuraava tavoite, johon tutkimuksessani puutun.

Aiemmin mainitsin yksittäisistä urheilijoista, jotka ovat niin rohkeita, että uskaltavat kertoa kaikille syömiseen liittyvistä ongelmistaan. Suosittelen tutustumaan tekstiin, jonka kirjoitin kesällä yhdessä kävelijälupaus Taika Nummen kanssa. Tekstissä Taika kertoo erilaisista haasteista, joita on kohdannut uransa aikana. Liiallinen harjoittelu ja liian vähäinen energiansaanti olivat tärkeitä tekijöitä, jotka aiheuttivat Taikalle loukkaantumiskierteen, joka keskeytti lupaavan urheilu-uran.

Jos syömishäiriöt kiinnostavat enemmän, suosittelen tutustumaan seuraaviin artikkeleihin:

Bratland-Sanda S, Sundgot-Borgen J. 2013.  Eating disorders in athletes: Overview of prevalence, risk factors and recommendations for prevention and treatment. Eur J Sport Sci 2013:5:499-508.

Pettersen I, Hernæs E, Skårderud F. Pursuit of performance excellence: a population study of Norwegian adolescent female cross-country skiers and biathletes with disordered eating. BMJ Open Sport Exerc Med 2016:2:e000115.

Poikkimäki T, Rantala E, Nurkkala M, Keisala J, Korpelainen R, Vanhala M. Eri-ikäisten urheilijoiden syömishäiriökäyttäytyminen lajityypeittäin. Kirjallisuuskatsaus. Liikunta & Tiede 2017:54 (2-3), 113-120.

Eikö naisvalmentaja vieläkään riitä?

Reilu vuosi sitten kirjoitin aiheesta, joka vaivasi minua hyvin paljon valmennusurani alkuvaiheessa. Koin tuolloin, etten voisi koskaan olla uskottava valmentaja, koska olen nainen ja koska olen nuori. Olin valmis lopettamaan valmentamisen ennen kuin sitä kunnolla aloitinkaan, koska tunsin, etten riitä urheilijoideni vanhemmille tai muille valmentajille. Teksti oli viime vuonna selvästi luetuin ja jaetuin juttuni, ja se löytyy täältä.

Enää en onneksi aikoihin ole ollut sitä mieltä, ettenkö voisi olla naisena uskottava valmentaja, vaan olen kääntänyt asian vahvuudeksi. Nuorten urheilijoiden kanssa toimiessani olen huomannut, että valmennuksessa tarvitaan myös naisia. Siksi minua harmittikin valtavasti, kun eilisiltana sain eräältä valmentajakollegaltani viestin. Anonyymisti ja hänen luvallaan jaan viestin tärkeimmän sisällön:

Samat ongelmat, joista on ennenkin puhuttu, kuitenkin jatkuu vielä: mieskoutsit jyrää täysin päättömillä mielipiteillä ja mietin, haluanko ollenkaan jatkaa valmennusta enää. Miten hoidit tällaisen tilanteen, töitä pitää varmaankin tehdä, jos haluaa valmennusta vielä jatkaa?

Harmistukseni oli entistä suurempi, kun kuulin, etteivät kyseessä edes ole ns. vanhan liiton valmentajat, vaan kyseinen valmentaja on saanut negatiivisia ja arvostelevia kommentteja suhteellisen nuorilta kollegoiltaan. He eivät pidä naisvalmentajia uskottavina, vaan heidän mielestään valmentajan auktoriteetin määrittää se, kuinka kovaa jaksaa huutaa ladun varressa. Valmennusryhmä ei kuulemma myöskään voi toimia, jos siinä on kaksi naista päävalmentajana, koska silloin kukaan ei pidä kuria urheilijoille. Menin tässä vaiheessa sanattomaksi.

Missä on vika, mistä tällaiset ajatukset kumpuavat, mitä niille voisi tehdä? Toivoisin, että teksti herättäisi ajatuksia ja keskustelua, auttaisi muita samojen asioiden kanssa painivia valmentajia ja toisaalta avaisi myös kokeneempien valmentajien silmiä. Sain omilla kokemuksillani tsempattua valmentajakaverini vielä jatkamaan valmentamista – kokeilemaan valmennusta mahdollisesti toisessa seurassa ja/tai henkilökohtaisena valmentajana sekä sopivissa hetkissä kyseenalaistamaan muita ja olemaan itse vahva. Yksikään nuori valmentaja (sukupuolesta riippumatta) ei saisi jäädä sivuun valmennuksesta siksi, ettei koe olevansa riittävän hyvä. Jokainen meistä oppii ja kehittyy valtavasti lyhyessäkin ajassa, kun vaan haluaa ja uskaltaa. Jos voin olla esimerkkinä jollekin ja kannustaa valmentamaan, olen erittäin tyytyväinen.

Kun nyt katson taaksepäin niihin vuosiin, jolloin aloitin valmentamisen, voin rehellisesti sanoa, etten ollut silloin kovin hyvä valmentaja. Mutta kaikki oppimisen palo ja aito halu auttaa urheilijoita on kantanut pitkälle. Vieläkin on todella monia osa-alueita, joissa haluaisin olla paljon parempi, mutta siitä huolimatta uskallan jo pitää itseäni aika hyvänä valmentajana. Tuskin treeneissä muuten kävisi marraskuun kaatosateissa ennätysmäärä urheilijoita, tuskin muuten suunnittelisin tälläkin hetkellä tulevia leiriohjelmia ja pian alkavan valmentajakoulutuksen materiaaleja ja tuskin muuten nauttisin valmentamisesta näin paljon. Siksi olenkin kiitollinen itselleni siitä, etten luovuttanut aikoinaan, vaan menin reilusti epämukavuusalueelle ja lopulta näin erilaisuuteni omana vahvuutenani valmentajana.

Ystäväpiiriini kuuluu paljon Hiihtoliiton ryhmissä valmentavia valmentajia, joiden kanssa olen tätä asiaa myös pohtinut. En koe, että heillä olisi mitään naisvalmentajia vastaan. Päinvastoin. Eräskin kaveri totesi äskettäin, että ”teidät hiihdon naisvalmentajat voi laskea helposti yhden käden sormilla, eikä niistäkään sormista tarvita kaikkia – mutta ei tilanteen kuuluisi olla tällainen”. Esimerkiksi sellaisilla leireillä, joilla olen ollut ainoana naisvalmentajana, olen huomannut, että läsnäoloni on ollut tärkeä. Varmasti tytöt olisivat pärjänneet miesvalmentajienkin kanssa, mutta moni pieni asia olisi voinut jäädä kertomatta ja kysymättä. Tai monet nilkat teippaamatta ja haavat puhdistamatta. Joissain asioissa tytön vaan on helpompi luottaa naisvalmentajaan, tiedän sen myös omasta kokemuksesta. Siksi olisi tärkeää, että meitä olisi enemmän.

Päätin aiemman naisvalmentajuuteen liittyvän jutun näihin sanoihin: Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni. Allekirjoitan tämän lopetuksen edelleenkin. Kun ajattelu yhteiskunnassa tuntuu entistä enemmän menevän sukupuolettomaan suuntaan, saisi tämä näkyä myös valmennuksessa. Jokaiselle hyvälle tyypille pitää antaa mahdollisuus valmentaa ja oppia valmentamista, sillä jokainen valmentaja on omalla tavallaan ainutlaatuinen ja korvaamaton.

Pajulahti-Vierumäen yläkoululeiritys käyntiin

Kunpa yläkoululeirityksiä olisi ollut silloinkin, kun olin yläasteella! Näin ajattelin silloin, kun ensimmäisen kerran kuulin yläkoululeirityksistä ja entistä enemmän näin ajattelen nyt, kun olen ollut toiminnassa mukana. Jo ensimmäisen leirin perusteella yläkoululeirityksen leirit voittavat monipuolisella sisällöllään ja toteutuksellaan mennen tullen kaikki ne leirit, joita minulle oli aikoinaan tarjolla yläasteikäisenä. Itse olen nyt yläkoululeirityksessä mukana Hiihtoliiton lajivalmentajana. Tarkoituksena on käynnistää Pajulahden ja Vierumäen yhteinen leiritys maastohiihtäjille. Monissa muissa lajeissa yläkoululeiritystä kyseisillä urheiluopistoilla onkin jo ollut. Yläkoululeirityksen periaatteet ovat samat kaikissa lajeissa, joten tämän tekstin voivat hyvin lukea myös muiden lajien parissa toimivat.

Mikä ihmeen yläkoululeiritys?

Yläkoululeiritystä järjestetään tavoitteellisesti urheileville nuorille urheiluopistoilla yhteistyössä urheiluakatemioiden, lajiliittojen ja seurojen kanssa. Toimintaa koordinoi Suomen Olympiakomitean Urheiluakatemiaohjelma. Painopisteenä leirityksissä ovat koulu ja opiskelu, urheilijana kehittyminen ja tätä tukevien elämäntaitojen oppiminen. Leirityksen tarkoituksena onkin tukea nuorta urheilun ja koulun yhdistämisessä sekä edistää nuoren kasvua tavoitteelliseksi urheilijaksi. Hiihdossa yläkoululeirityksiä on jo aiemmin järjestetty pohjoisessa, mutta tällä kaudella myös etelän urheiluopistoja saatiin toimintaan mukaan. Tämä on tärkeää, sillä iso osa Suomen hiihtäjistä asuu Vuokatti-Rovaniemi-akselin eteläpuolella. Kaikkiaan maastohiihtäjien yläkoululeirityksistä vastaa nyt viisi urheiluopistoa: Vuokatti, Rovaniemi, Vöyri, Jämi-Varala sekä Pajulahti-Vierumäki.

Pajulahden ja Vierumäen yhteinen maastohiihdon yläkoululeiritys käynnistettiin siis tällä kaudella, koska leiritystarjontaa haluttiin saada myös etelään. Leireistä kaksi ensimmäistä (elo- ja lokakuu) pidetään Pajulahdessa ja kaksi jälkimmäistä (joulu- ja tammikuu) Vierumäellä. Vierumäellä on tykkilumilatu, joka mahdollistaa hiihtoharjoittelun leirillä myös siinä tapauksessa, jos tulevakin talvi on huono. Ensimmäinen Pajulahden leireistä osui kesälomalle, joten yksi yläkoululeirityksen oleellisista osasista, nimittäin koulunkäynti, jäi ohjelmasta pois. Jatkossa koulunkäyntiä sisällytetään ohjelmaan noin kolme tuntia päivässä. Koulunkäynti on ohjattua ja oman koulun tehtävät suoritetaan sen aikana läksyperiaatteella. Tarvittaessa myös kokeet voi tehdä leirin aikana. Näin ollen koulusta ei leirin takia jää jälkeen. Eli toisin kuin esimerkiksi seuran leireillä, läksyt tulevat yläkoululeirityksessä oikeasti tehtyä, kun niille on varattu aikaa – muutenkin kuin kotimatkalle ja viimeiseen iltaan…

Ensimmäisellä leirillä päivän ohjelma noudatteli pitkälti seuraavaa kaavaa. Myös jatkossa laadukkaalle treenaamiselle ja uusien elämäntaitojen oppimiselle tulee jäämään paljon aikaa. Ainoa, mistä vähän joudutaan tinkimään, on ylimääräinen vapaa-aika aamu- ja iltapäivällä. 🙂

Aamureippailu (esim. juoksu + kuminauhajumppa)

Aamupala

Lajiharjoitus (esim. rullahiihto, taito)

Lounas

Elämäntaitoluento (esim. ravinto)

Ominaisuusharjoitus (esim. nopeus)

Päivällinen

Lajiharjoitus/kehonhuolto (esim. koordinaatiot ja jalkapallo + venyttely)

Iltapala

Pajulahden maastot ja olosuhteet sekä innostuneet leiriläiset ja valmentajat mahdollistivat sen, että leiri onnistui mainiosti. Meitä oli leirillä suhteellisen pieni porukka, mutta se takasi sen, että jokainen sai leirillä paljon myös henkilökohtaista palautetta. Pienen ryhmän etuja oli myös se, että kaikki oppivat nopeasti tuntemaan toisensa. Jatkossa ominaisuusharjoituksissa (nopeus, voima, taito, kestävyys) sekä luennoilla urheilijoiden määrä kasvaa huomattavasti, sillä näihin tulevat myös mukaan kaikki muut yläkoululeiriläiset. Näin ollen kavereiden saaminen lajirajojen ulkopuolelta ja uusien taitojen oppiminen muiden lajien parista onnistuu jatkossa helposti. Lajiharjoituksissa pysytään kuitenkin omassa porukassa – se voi olla parasta kaikkien turvallisuuden kannalta, varsinkin, kun meillä on seuraavalla leirillä tiukka teho- ja rullahiihtopainotus.

Jo kuluneella leirillä yksi leirin selkeästä erosta moniin muihin hiihtoleireihin nähden oli se, kuinka paljon erilaisia ominaisuusharjoituksia leirillä painotettiin. Pajulahden ammattilaiset vetivät nämä treenit (esim. painonnostotekniikoita, aitakoordinaatioita, melontaa jne.), sillä heillä oli tähän valtavasti omaa osaamista. Me hiihtovalmentajat (allekirjoittanut sekä Juha-Matti Mikkolainen) keskityimme tekniikan katsomiseen, apuvalmentamiseen ja samalla uuden oppimiseen. Uskon, että jokainen leiriläinen sai leiriltä paljon uusia vinkkejä omaan harjoitteluunsa, niin ominaisuustreeneistä kuin varsinaisista lajiharjoituksista. Oheisesta videosta löytyy tiivistetysti tunnelmapaloja leiriltä.

Seuraavan kerran jatketaan monipuolisen syysharjoittelun ja sekä rullahiihtoteeman parissa lokakuun alussa Pajulahdessa. Vaikka leiritys on jo alkanut, saa sinne vielä hakea mukaan seuraaville kolmelle leirille. Tässä tapauksessa ota elokuun loppuun mennessä yhteyttä minuun! Täältä löytyy myös vielä lisätietoja leirityksestä:

http://pajulahti.com/valmennuskeskus/ylakoululeiritys/maastohiihto/

Kohti kesää sukset jalassa

Norjalaisten kavereideni mielestä täytyy olla umpihullu, kun pakkaa Suomessa auton täyteen suksia, treenivaatteita ja ruokaa, ajaa auton laivaan ja seuraavana päivänä ajaa Ruotsin halki Norjan vuorille. Hullua tai ei, Norjan kesäleiri on perinne monille suomalaisille hiihtäjille. Itse olen ollut mukana leirillä hiihtäjänä 2006 ja 2007 sekä sittemmin valmentajana tasan kymmenen vuotta edellisten leirien jälkeen. Viime vuoden leiri onnistui niin loistavasti, että silloin päätettiin Miikan ja Matiaksen kanssa, että näistä Norjan reissuista tulee perinne myös meidän ”Team MH:lle”. Tänä vuonna ilmassa oli tosin suuri uhka siitä, että Norjan vuoriston sijaan poikien maisemina olisi suomalaista valtion metsää – onneksi armeijasta heltisi kuitenkin urheilulomaa ja matkaan päästiin, joskin lyhyemmäksi aikaa kuin viime vuonna.

DSC_0054

Leirille lähti lähes sama Teme Ski Teamin/Team EHS:n/maajoukkuehiihtäjistä koostuva treeniporukka (Antti, Valtteri, Laura, Maija ja Lari) kuin viimekin vuonna, joten pojat pääsivät treenaamaan takuulla kovassa seurassa. Teemu vastasi leirin päävalmentajan roolista. Samaan aikaan leireilemässä oli myös muita suomalaisia kovan tason hiihtäjiä sekä Norjan maajoukkueet ja Ruotsin naisten maajoukkue. Hyvistä peeseistä ei siis ollut pulaa 😉 Meille kokonaisia treenipäiviä kertyi viisi – muut matkustavat leiriltä kotiin torstaina, kun meidän kotimatkamme käynnistyi jo sunnuntaina.

Ensimmäinen takapakki leirillä osui jo menomatkalle, kun Matias sairastui. Kuume hellitti vasta loppuleiristä niin, että ainoastaan viimeisenä treenipäivänä pääsimme kaikki yhdessä hiihtämään. Leirin toinen takapakki tai oikeammin iso virhe tapahtui perjantain hiihtolenkillä. Lenkille lähtiessä keli ei ollut erityisen aurinkoinen, joten aurinkorasva jäi autoon. Arvatenkin aurinko ilmestyi jossain vaiheessa kirkastamaan pitkää PK-lenkkiä ja tämän seurauksena naama näyttää siltä, että tätä tekstiä kirjoittaessani pohdin kuumeisesti, pitäisikö tiistaina palata töihin pussi päässä vai pipo silmillä. Kaikkien talven takapakkien jälkeen ilahduttavaa oli se, että olkapäähän ei sattunut leirillä enää käytännössä ollenkaan. Kyllä siitä sittenkin taitaa vielä hyvä käsi tulla 🙂 Harmitti kyllä valtavasti, kun tammikuun kaatumisesta on jäänyt alamäkikammo, joka saattaa yllättää ihan yhtäkkiä. Toisilla lenkeillä alamäkien kanssa ei ollut mitään ongelmaa, toisilla taas pakokauhu iski ennen jokaista mäkeä. Tilannetta ei ainakaan helpottanut se, että osalla lenkeistä sumua oli niin paljon, ettei alamäissä nähnyt yhtään mitään. Jännittäminen on kuitenkin ihan tyhmää, koska silloin kaatuu varmasti. Mitenköhän tästä tunteesta pääsisi eroon?

Viiteen treenipäivään mahtui kuusi hiihtolenkkiä, rullahiihtoa sekä helpossa maastossa että ylämäessä, kuntosalia ja juoksua. Pääpaino oli PK-harjoittelussa, voima-, VK- ja nopeustreeneillä höystettynä. Jos kaikista harjoituksista pitäisi valita parhaiten onnistunut treeni, olisi se ehkä lauantai-illan parituntinen pertsan rullahiihto ylämäkeen. Tällaisia ei tosiaankaan pääse Suomessa tekemään ja tässä ei kroppaa päästetä helpolla. Tekniikka on pidettävä kasassa koko ajan, jos meinaa päästä eteenpäin. Sen totesin, kun kävin itsekin hiihtämässä harjoituksen. Norjalaiseen tapaan treenaamaan päästiin viikon aikana todella vaihtelevissa keleissä: sadetta, aurinkoa, tuulta, pakkasta, lämmintä, sumua… Kaikista hurjin keli oli vastassa lauantaiaamun hiihtolenkillä, kun näkyvyys ladulla oli sumun takia vain muutaman metrin. Onneksi siinä vaiheessa jo suurin piirtein muisti, mihin suuntaan latu kääntyy mutkissa.

DSC_0105

Taas kerran Norjassa ilahdutti, minkälainen kulttuuriero siellä on autoilijoiden ja rullahiihtäjien tai pyöräilijöiden kohtaamisissa. Urheilijoille annetaan tilaa, heidät kierretään autotiellä kaukaa ja lenkillä saa jopa kannustusta. Myös valmentaja! Espoossa olen tottunut siihen, että jos rullasukset jalassa joutuu tekemisiin jonkun ulkopuolisen kanssa, palaute on kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Toinen ilahduttava asia norjalaisessa hiihtokulttuurissa oli paikallisen urheiluseuran harjoitusten seuraaminen ja etenkin luento, jota nuorille ladun varressa pidettiin. Kovan tason valmentaja kertoi nuorille, että hiihtoon riittää kahdet, maksimissaan kolmet sukset: yhdet vapaalle, yhdet pertsalle ja mahdollisesti yhdet kivikelille. Samanaikaisesti Suomessa moni nuori tekee suksisopimuksia ja tarvitsee vähintään kahden käden sormet suksipariensa laskemiseen. Löytyisiköhän tästäkin yksi syy siihen, miksi Norjasta nousee huomattavasti enemmän kilpahiihtäjiä aikuisten sarjoihin saakka. Meillä varusteista tehdään monesti niin iso hässäkkä jo juniorisarjoissa, että moni voi turhaan pelästyä hiihdon hankaluutta ja kallista hintaa.

Jos sairastumista ei lasketa, onnistui leiri mainiosti tänäkin vuonna. Harmitti kyllä lähteä kotiin siinä vaiheessa, kun muut jäivät nauttimaan Norjan maisemista ja treeniolosuhteista vielä useiksi päiviksi. Olisin tosin saanut jäädä asumaan muiden suomalaisten kanssa, mutta tuntui hassulta jäädä Norjaan, kun omat valmennettavat lähtevät kotiin ja Suomessa odottaa valtava määrä töitä, jotka haluan saada valmiiksi ennen kesälomia. Ensi vuonna kuitenkin palataan taas, ihan varmasti!

DSC_0027

Onnistumisia ja innostamista 1-tason valmentajakursseilla

Viime syksynä sain Hiihtoliitolta mukavan pyynnön: lähtisinkö tulevan vuoden aikana kouluttamaan uusia 1-tason valmentajia Etelä-Suomeen. Tulijoita kurssille olisi Pääkaupunkiseudun ja Lahden alueelta kuulemma niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuisi yhdelle kurssille. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, totta kai lähtisin. Olin itse nauttinut liiton valmentajakoulutuksista niin paljon, että jos saisin saman innostuksenkipinän tartutettua johonkin uuteen valmentajaan, voisin olla enemmän kuin tyytyväinen. Hieman kuitenkin mietitytti, mitenköhän koulutus sujuu, kun sellaisesta ei ole juurikaan aiempaa kokemusta. Onneksi uusille kouluttajille järjestettiin kouluttajakoulutus, jossa monet asiat kuitenkin selvenivät. Kaikista parasta kuitenkin oli se, että sama pyyntö oli mennyt myös valmentajakollegalleni Sami Maunoselle. Myös Sami lupautui kouluttajaksi. Ja myöskin toiseksi kirjoittajaksi tähän tekstiin. 🙂 Ensikertalaisina toivoimme molemmat, että saisimme vetää koulutuksia yhdessä. Koulutukset onnistuivat paremmin kuin olimme haaveilleetkaan ja viimeisen koulutuspäivän jälkeen totesimmekin, että toivottavasti nämä eivät jääneet viimeisiksi yhteisiksi koulutuksiksemme.

”Kurssi oli paras käymäni valmennuskurssi ja sain paljon informaatiota sekä oppia lisää omaan työskentelyyni” palautetta kurssista

1-tason valmentajakoulutus on ensimmäinen Hiihtoliiton kolmiportaisesta valmentajakoulutuksesta, ja sen avulla valmentaja saa yleiskuvan hiihtourheilusta ja sen vaatimuksista. Kurssikuvauksen mukaan koulutuksen suoritettuaan valmentajan tulisi ymmärtää kokonaisvaltaista valmennusta ja osata suunnitella ja toteuttaa yksittäinen harjoitustapahtuma. Valmentaja myös oppii tietoja ja taitoja hiihdon harjoitteista ja opettamisesta, sekä ymmärtää lapsen ja nuoren kasvua ja kehittymistä sekä tiedostaa tunteiden ja vuorovaikutuksen merkityksen valmennustilanteissa. Etelän valmentajakoulutuksia pidettiin keväällä 2017 Espoossa ja Lahdessa. Näin kurssien päävetovastuutkin saatiin helposti jaettua kouluttajien asuinpaikkojen perusteella. Espoon kurssille osallistui 12 henkilöä, Lahteen puolestaan 14, mikä on kokonaisuudessaan oikein hyvä määrä uusia hiihtovalmentajia etelään. Osallistujista suurin osa oli lasten ja nuorten hiihtäjien vanhempia, osa nuoria kilpahiihtäjiä ja loppuosa (kouluttajat mukaan lukien) kaikkea tältä väliltä. Molemmilla kursseilla oli kaksi lähijaksoa (viikonloppu/neljä arki-iltaa), joista toinen pidettiin lumiseen aikaan ja toinen keväämmällä. Tai no, tänä keväänä luminen aika on ollut suhteellisen liukuva käsite… Toukokuun 6.-7. saatiin Lahden uusille valmentajille todistukset käteen ja 12.-13.5. oli sama edessä Espoossa. Seuraavassa Samin ja Marian ajatuksia valmentajien koulutuksesta.

Moikka Marian blogin lukijoille! Olen Sami Maunonen, 27-vuotias urheilusta ja valmentamisesta kiinnostunut Päijät-Hämeessä asustava turkulainen. Valmennuksen ja ylipäätään urheilun puolella ykkösjuttu on kestävyysurheilu ja etenkin maastohiihto. Pidän kuitenkin liikkumista ja liikettä itsessään suuressa arvossa ja koenkin edustavani valmentajana jonkinlaista ”uutta aaltoa” varsinkin näin perinteisen lajin parissa. Toimin Lahden Hiihtoseuran maastohiihtojaostossa Hopeasompa-ryhmän päävalmentajana ja myös Hiihtoliiton puolella olen mukana nuorten valmennustoiminnassa. Ja kuten Maria totesi, nyt on hypätty myös kouluttajan rooliin!

Menneenä talvena ja keväänä järjestetyt 1-tason valmentajakoulutukset ovat olleet huikea kokemus. Sekä Lahdessa että Espoossa mukana oli runsaslukuinen joukko koulutettavia ja meininki oli todella hyvä läpi koulutuspäivien. Liiton työskentelytapojen ja materiaalien osalta uudistettu koulutus oli meillä ensimmäisenä kokeilussa. Sekä omien fiilisten että saadun palautteen pohjalta uudistus on enemmän kuin toimiva! Uudessa koulutuksessa painotetaan paljon osallistujien osaamisen jakamista erilaisten vuorovaikutteisten opetusmenetelmien kautta. Tämän avulla saavutettiin hyvä ryhmähenki ja luottamuksen ilmapiiri, jossa sekä osallistujien että meidän kouluttajien oli helppo heittäytyä mukaan. Totta kai parannettaviakin asioita löytyy, mutta suunta on oikea 🙂

Hyvää ryhmähenkeä myös korostettiin monissa kurssipalautteissa. Onkin tärkeää, että heti kurssin alussa saatiin ryhmäytettyä osallistujia niin, etteivät he kokeneet ryhmätöitä ja -keskusteluja haastaviksi, vaan päinvastoin ymmärsivät, mikä rikkaus muiden valmentajien kanssa käydyt keskustelut ovat. Onneksi keskusteluja syntyi hyvin myös taukojen aikana, sillä yksi isoimmista miinuksista, joka tällaisessa oman kodin lähellä pidetyssä kurssissa on, on se, että kurssilaiset eivät majoitu samassa paikassa. Oman valmentajanurani aikana juurikin kaikista ruokapöytäkeskusteluista on saanut valtavan määrän hyviä ideoita myös omaan toimintaan. Toisaalta kurssilaisia kehotettiin pitämään yhteyttä ja rohkaistiin kyselemään apua muilta valmentajilta, jos joku asia mietityttää. Mielestäni yksi kurssin sanomista onkin se, että valmennuksen ollessa niin kokonaisvaltaista, kenenkään ei tarvitse hallita kaikkea yksin. On rohkeampaa pyytää tietyn erikoisalan asiantuntijoita apuun, kun yrittää selvitä liian vieraista asioista itse.

” Kiitos todella mukavista viikonlopuista! Kouluttajat olivat huippukivoja ja selvästi alan asiantuntijoita! Mukavaa että opittiin asioita myös muillakin tavoilla kuin dioja ja luennointia seuraamalla! Ryhmähenki oli loistava.” palautetta kurssista

Olen erityisen innoissani siitä, että uudentyyppinen koulutus keskittyy lasten ja nuorten valmennukseen kokonaisvaltaisesti. Varsinaista hiihtoharjoittelua käsitellään loppujen lopuksi melko vähän. Sen sijaan painotus on enemmänkin yleisesti valmennuksen perusasioiden sekä fyysisten ominaisuuksien ja taidon opettelussa. Lisäksi tärkeää on luonnollisesti muun muassa kasvun ja kehityksen vaikutusten ymmärtäminen ja huomioiminen. Seuraavilla koulutuksen tasoilla mennään syvemmälle hiihtoharjoittelun maailmaan ja syvennetään entisestään 1-tasolla opittuja tietoja ja taitoja. Kukaan ei ole hyvä hiihtäjä ennen kuin on yleistaitava liikkuja. Tämän faktan pohjalta koulutuksen tasot etenevät loogisesti. Lasten ja nuorten valmentajien ei tulisi pyrkiä tekemään kenestäkään ensisijaisesti kyseisen lajin urheilijaa, vaan tarjota mahdollisuus harrastaa mielekästä lajia turvallisessa ilmapiirissä. Tätä kautta lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus löytää se kuuluisa rakkaus lajiin ja motivaatio voi kantaa vaikka kuinka pitkälle. Urheilijakeskeisyys vs. Valmentajakeskeisyys. Tässä pohdittavaa myös kokeneemmille valmentajille!

Edellä mainituista asioista keskusteltiin koulutuksissa paljon ja vaikuttaa siltä, että koulutukseen osallistujat olivat yhtä mieltä monipuolisuuden ja harjoitusten mielekkyyden tärkeydestä. Kun harjoituksissa on hauskaa ja turvallista, ollaan jo isosti voiton puolella. Hauskaa ja turvallista oli mielestäni myös koulutustapahtumissa! Näiden isojen linjausten lisäksi sytyin suuresti päästessäni keskustelemaan esimerkiksi taitojen oppimisesta ja opettamisesta, voimaharjoittelusta sekä liikkuvuudesta ja liikkumisesta. Sanonta ”opettamalla oppii parhaiten” tuntuu pitävän ainakin allekirjoittaneen kohdalla paikkansa. Tein näiden koulutusten aikana paljon muistiinpanoja itselleni sekä tulevia koulutuksia että käytännön valmennustyötä silmällä pitäen.

”Opin paljon valmentamisesta. Tärkeintä on ehkä se, että sai rohkeutta valmentaa, itseluottamusta. Sai vahvistusta omille tiedoille ja olettamuksille, mutta myös paljon uutta tietoa.” palautetta kurssista

Vaikka positiivisen palautteen määrä jopa yllätti meidät, jatketaan tekemistä kuitenkin suomalaiseen tyyliin nöyrinä ja liikaa ylpeilemättä. Kehityskohteet on kirjattu ylös ja niitä tullaan pohtimaan jo seuraavien kurssien suunnittelussa. Meillä Samin kanssa seuraava yhteinen haaste on Pajulahti-Vierumäen maastohiihdon yläkoululeirityksen käynnistäminen. Yläkoululaiset ympäri Suomen voivat hakea leiritykseen mukaan, joten nyt äkkiä viimeisetkin hakemukset sisään! Hakuaika loppuu toukokuun loppupuolella. Voit kertoa, että olet kuullut, että leireillä on hyviä tyyppejä valmentajina 😉

Miksi valitsin tekstin otsikkokuvaksi sinivuokkoja? Sen lisäksi, että ihailin niitä viimeksi eilen metsässä, kuvastavat kukkaset mielessäni sitä, kuinka uudet valmentajatkin ovat nyt koulutukset myötä viimeistään puhjenneet kukkaan 🙂 Tsemppiä kaikille uusiin valmennushaasteisiin!

Maria & Sami

DSC_0302

 

65 päivän jälkeen taas syytä hymyyn

Jos joku olisi kaksi kuukautta sitten sanonut, että maaliskuun 19. päivä henkilökohtainen valmennettavani voittaa SM-kultaa ja minä pystyn lähes kivuttomasti hiihtämään kahdella sauvalla, en olisi uskonut. Tai no, ensimmäistä olisin toki sydämeni pohjasta toivonut, mutta oman hiihdon suhteen olin jo luovuttanut. Piti mennä ainakin pääsiäiseen saakka, ennen kuin hiihtoa saisi edes ajatella. Mieli painui välillä väkisinkin maahan, vaikka yritti ajatella positiivisesti.

Lähdettiin Rebecan kanssa kovin odotuksin Rovaniemelle Nuorten SM-kisoihin. Epäonnistumisia ja huonoa onnea piti olla jo riittävästi takana ja lauantai olisi se päivä, jolloin kaiken pitäisi onnistua. Näin ei käynyt. Päivä päättyi taas uusiin pettymisiin. Mieleen tuli väkisinkin ajatus, joka jäi pyörimään päähän koko päiväksi ja yöksi: mitä me ollaan tehty väärin? Oliko sittenkin virhe tehdä hieman erilaisempi kisoihin valmistava viikko, vaikka kaiken järjen mukaan sen piti olla hyvä ja toimiva? Mistä kaivaa motivaatio vielä sille matkalle, jonka ei lähtökohtaisesti pitänyt olla yhtä hyvä kuin lauantain?

Sunnuntain kisassa näki kuitenkin alusta saakka, että tänään on Rebecan päivä. Jossain vaiheessa ykkössija näytti karkaavan liian kauas, mutta mitali olisi joka tapauksessa mahdollinen ja aivan huikea saavutus. Mutta reilu kilometri ennen maalia kuulutukset kertoivat, että ykkössijasta taistelee tänään kaksi urheilijaa. Enempää ei tarvinnut kuulla, tiesimme maalialueella heti, että Rebecca on nostanut itsensä kultataisteluun. Kun tytöt luistelivat maalialueelle, meinasi valmentajalta lähteä sekä ääni että jalat alta. Rebecca taistelee kultamitalista vielä parisataa metriä ennen maalia! Tiesin, että jos tytöt tulevat maalisuoralle yhdessä, ei voittajasta tule olemaan epäselvyyttä. Valtavan määrän nopeustreenejä on nyt maksettava itsensä takaisin. Näin kävi. Vastaavaa sanoinkuvaamatonta onnentunnetta ei voi kokea kuin urheilun kautta. Jos valmentajasta tuntui tältä, voin vain kuvitella, millainen fiilis urheilijalla oli. Jokainen, joka kuuli espoolaisten riemunkiljahdukset maalialueella sunnuntaina, ymmärtää, kuinka iso juttu voitto oli. Lupaan ajatuksissani palata tähän hetkeen aina silloin, kun valmentaminen jostain syystä tökkii.

IMG-20170319-WA0003
Maalihali (kuva: Viestintäpalvelu Heidi Lehikoinen)

Heidi Lehikoinen onnistui tallentamaan urheilijan ja valmentajan ensikohtaamisen heti maalilinjan ylityksen jälkeen (joskin näyttää siltä, että yritän kuristaa Rebecan 😀 ). Kuvitelkaa kuvaan valtava määrä kiljumista, huutoa, nauramista ja onnenkyyneleitä, niin se pääsee entisestään oikeuksiinsa.

Olkaluumurtuman takia luulin tammikuussa, että tämän talven hiihdot on hiihdetty. Masentavaa ja harmittavaa, mutta ei kai muu auttaisi kuin kääntää ajatukset kohti ensi kautta. Pari viikkoa sitten kyllästyin kävelylenkkeilyyn ja kuntopyörään ja palasin ladulle yhdellä sauvalla. Voi mikä hapotuksen määrä! Ehtiipä kunto romahtaa hävyttömän lyhyessä ajassa. Yhdellä sauvalla hiihtäminenkin oli kuitenkin jo tyhjää parempaa ja Rovaniemellekin lähdin sillä ajatuksella, että siellä hiihtelisin helppoja latuja sauvoitta tai yhdellä sauvalla vielä kolmen lomapäivän ajan kisojen jälkeen. Sunnuntain kisojen jälkeinen tunnemyrsky sai kuitenkin ottamaan ladulle yhden sauvan sijaan molemmat sauvat. Ja kaiken lisäksi hiihto onnistui hyvin! Ensin kevyesti hiihdellen tasaisella. Seuraavalla kerralla helpohkossa, mutta mäkisessä maastossa vuorohiihtäen. Keskiviikon huipensin siihen, että kävin lenkin lopussa hiihtämässä yhden osion viikonlopun SM-ladusta. Eipä sattunut pahemmin ja mikä parasta, etukäteen pelkäämääni alamäkikammoa ei ollut sittenkään tullut.

Jos mitään takapakkia ei tule, sain käden lopulta paljon nopeammin takaisin käyttöön, kuin uskalsin toivoakaan. Tästä onnellisena on hyvä palata takaisin kotiin – ”nauttimaan” etelän viimeisistä lumista… Arvatkaapa muuten, mikä on takuuvarma kevään merkki? Pisamat nenänpäässä sekä vuodesta toiseen yhtä hurmaava piporaja otsassa. Onneksi huhtikuussa Lapin keväthangilla on vielä mahdollista tehdä kyseiselle rajalle jotain. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pikkuveljeni onnistuu poistamaan rajan ja saamaan tilalle hyvän rusketuksen, mutta minulla se vaan pahenee entisestään ja naaman värisävy on lähinnä puna-valkoinen. Elämä on epäreilua 😀 Pikkuveljestä puheen ollen lauantainakin oli kisoissa onneksi myös vähän syytä hymyyn, sillä pertsan kisassa Miikan hiihto alkoi pitkästä aikaa näyttää paremmalta. Suksilla ei saisi spekuloida, mutta olisipa niissä ollut edes aavistus pitoa, niin hiihto olisi ollut helpompaa… Sotilaiden SM-kisoissa kulku jatkuu hyvänä. Monen kuukauden sairastelun ja normaalista poikkeavien valmennusratkaisujen jälkeen (treenin ja tehojen määrä rajusti alas) alkaa tuntua siltä, että taudit on vihdoin selätetty.

DSC_0330

DSC_0342
Myös SM-kultamitalistin valmentaja palkittiin – kalapuukolla 🙂 Urheilijoilla oli neljä vaihtoehtoa, johon tätä käyttää: 1) ranteet auki, kun urheilijat pärjäävät huonosti, 2) selkäänpuukottamiseen, 3) jännitystä elämään ja puukko käsimatkatavaroihin kotimatkalla ja 4) siihen, mihin se on tarkoitettukin, eli kalojen fileointiin. Valitsin vaihtoehdon neljä ja lähdin heti sunnuntai-iltana etsimään parhaita pilkkipaikkoja Kemijoelta.

Espoon Hiihtoseuran juhlaa Hopeasommissa 2017

Viime vuonna Kuopion Hopeasompien jälkeen luotiin toisen Hopparivalmentajamme Timon kanssa selkeät tavoitteet tälle kaudelle: EHS on seuraavissa Hoppareissa toiseksi paras seura henkilökohtaisten kisojen pisteiden perusteella ja paras seura viestipisteissä. Viime vuonna olimme vastaavissa kategorioissa kolmanneksi ja toiseksi parhaat seurat. Lempäälän Hoppareissa urheilijat ylsivät huikeisiin suorituksiin ja edellä mainitut tavoitteet täyttyivät! Ei liene epäselvää, mitkä tavoitteemme ovat ensi kautta ajatellen. #roadtokuhmo ja treeni ykkössijojen turvaamiseksi alkakoon!

Hopeasommat ovat nuorille hiihtäjille kauden tärkeimmät kisat – kisat, joista puhutaan koko kauden ajan ja joissa halutaan menestyä. Siksi peli onkin niin raakaa. Aikuiset ja nuoret saavat mahdollisuuksia onnistua useammissa kisoissa, HS-ikäisillä on vain yksi selkeä pääkisa, ellei KLL-kisoja myös lasketa mukaan. Pitää siis toivoa, että talven aikana pysyy terveenä, jotta on kunnossa Hoppareissa. Hoppareiden osallistujamäärät pyörivät isoimmissa sarjoissa edelleen sadan tuntumassa, mutta valitettavaa on se, että tänä vuonna M13-sarjassa osallistujamäärä oli tippunut jo 81:een. Tosiasia on se, että niihin lukemiin, joita tuloslistoilla oli silloin, kun itse hiihdin Hoppareita, tuskin koskaan enää päästään (120+). Pientä nostoa määriin olisi kuitenkin hyvä saada, jotta olisi varmasti turvattua, että hyviä hiihtäjiä nousee aikuisten sarjoihin saakka jatkossakin. Mikä muu kisoissa on muuttunut 2000-luvun alusta? Muiden valmentajien kanssa pohdittiin tätä lauantai-iltana ja vastauksia nousi ilmaan kaksi: kisadiscoja ei ole näkynyt kisaohjelmassa hetkeen, eikä kukaan enää taida majoittua koulumajoituksissa. Yksi asia ei takuulla ole muuttunut mihinkään: urheilijoiden vanhemmat käyvät yhtä kovilla kierroksilla ennen kisaa kuin jo vuosikymmeniä sitten.

EHS:ta oli Lempäälän Hoppareissa mukana iso ja iskukykyinen joukkue. Perjantaina hiihdettiin sprintit perinteisellä. Espoolaisittain sprintit lähtivät hyvin käyntiin, vaikka muutamia valitettavia sattumia kisan aikana tapahtuikin – pyllähdysten ja hiihtotaparikkeiden muodossa. Rata S-mutkineen ei ollut helppo, minkä vuoksi useampikin hiihtäjä otti viikonlopun aikana lähituntumaa latuun. Espoolaissuoritukset perjantaina olivat seuraavat:

N14: 24. Pinja, 30. Victoria, 38. Heta, 45. Annu, 53. Anni, 80. Noora, 82. Hilda

M14: 4. Ike, 6. Topias, 47. Anton, 49. Elliot, 68. Christoffer, 75. Elias

N16: 15. Ida, 40. Vilja, 69. Meri, 99. Taru

M16: 12. Oskari, 22. Eemeli, 23. Patrik, 126. Otto

Lauantaina puolestaan hiihdettiin normaalimatkan kisat vapaalla väliaikalähdöllä. Lauantai-illalla espoolaisväriä nähtiin palkintojenjaoissa paljon, sillä tuloksellisesti päivä oli mainio. Palkinnoille hiihtivät seuraavat urheilijat:

N13: 8. Annu, 10. Noora

M13: 11. Anton, 17. Elliot

N14: 12. Anni, 24. Victoria

M14: 3. Ike, 7. Topias

M15: 3. Oskari, 23. Eemeli

N16: 11. Vilja, 12. Ida, 21. Aino

M16: 23. Patrik

Mahtavia venymisiä ja itsensä ylittämisiä tapahtui totta kai myös palkintosijojen ulkopuolella ja nämä olivat kaikki aivan yhtä tärkeitä suorituksia kuin palkinnoille yltäneet hiihdot!

Sunnuntai huipensi kisat, koska silloin vuorossa olivat viestit. Ääntä ei ole enää jäljellä ollenkaan, se jäi jo aamupäivällä ladun varteen. Mutta kaikki huuto ja kiljuminen oli ehdottomasti sen arvoista – sekä tytöt että pojat 14-sarjoissa ottivat voitot Espooseen! Onnea urheilijat ja Timo-valmentaja! Poikien kohdalla mitali oli alusta asti melko varma, mutta tytöt tekivät kisasta äärimmäisen jännittävän. Onneksi Victorian hirmuhiihto osui juuri tälle päivälle. Toinen hirmuhiihto nähtiin M16-sarjassa, jossa Patrik nosti joukkueen sijoitusta kakkososuudella yhdeksän sijaa ja oli osuusajoissa nopein. Lopulta pojat olivat viestissä viidensiä, mikä on kova suoritus. Myös tyttöjen 16-sarjan ykkösjoukkueen seitsemän sija oli loistavien hiihtojen tulos. N- ja M14-sarjoissa Espoolla oli molemmissa sarjoissa myös kakkos- ja kolmosjoukkueet sekä 16-tytöissä kaksi joukkuetta. Yksi päivän hienoimmista suorituksista oli mielestäni ehdottomasti myös se, että 11-vuotias Hilla suostui aamulla siihen, että hän ankkuroi 16-tyttöjen kakkosjoukkueen, sillä muuten viesti olisi jäänyt kesken, koska yksi hiihtäjistä sairastui yöllä. Hyvä Hilla!

img_pqaf6r

Kisoissa toimin valmentajan roolin lisäksi EHS:n joukkueenjohtajana. Nyt sunnuntai-iltana tunnelma on onnellinen, mutta äärimmäisen väsynyt. Kun selviää kolmipäiväisten kisojen joukkueenjohtajan roolista ja etenkin viestipäivästä ja sen valinnoista ja viime hetken muutoksista hengissä, voi ainakin olla varma, että ensi viikolla ei arjessa tule mitään yhtä suuria henkisiä paineita vastaan. Eikä puhelin takuulla soi yhtä usein. Työpäivät ovat myös huomattavasti lyhyempiä kuin kisapäivät. Onneksi Hopparit on vain kerran vuodessa! 😀

Tässä vielä linkki kisojen viestivideoon. Täältä pääsee siis nauttimaan kisan tunnelmasta ja hienoista selostuksista. Omaa mieltä lämmittää etenkin omien valmennettavieni meno kohdasta n. 4:14:00 alkaen 🙂 Samalla fiiiksellä sitten jatketaan Nuorten SM-kisoissa Vierumäellä ja Rovaniemellä maaliskuussa.

Joku muu sen varmaan hoitaa…

Hyvää alkanutta vuotta kaikille blogin lukijoille! 🙂 Menneen vuoden aikana saadun palautteen perusteella oli hyvä idea alkaa kirjoittaa valmennusaiheista blogia. Tämän vuoden ensimmäinen kirjoitus on sävyltään ihmettelevän turhautunut. Esimerkkinä siinä on luonnollisesti käytetty niitä urheiluseuroja, joissa itse olen mukana. Ympäri Suomea asuvien eri lajien seuratoimijoiden kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta kuitenkin tiedän, että esimerkkinä olisi voinut olla mikä tahansa muukin perinteinen urheiluseura. Näissä kaikissa talkootyö (ja sen puute) herättää suuria tunteita tai vähintäänkin ihmetystä.

Vuosi vaihtui ja säätila Etelä-Suomessa teki vihdoin myös talviurheilun kannalta toivotun muutoksen. Yksi asia ei kuitenkaan muuttunut vuoden vaihtuessa miksikään – nimittäin vapaaehtoisten saaminen mukaan urheiluseuran toimintaan. Asia on taas hyvin ajankohtainen kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, koska oma seurani järjestää viikonloppuna isot kansalliset kisat. Kisoihin on kyllä tulossa paljon hiihtäjiä ja olosuhteet ovat viimeisen päälle kohdallaan. Mutta onko kisoihin ollut helppoa saada riittävästi tekijöitä? No ei. Toisekseen vapaaehtoisten osallistaminen seuran toimintaan on ajankohtaista siksi, koska ensi kauden valmennuskuviot pitäisi lyödä lukkoon pian. Jo nyt on tiedossa, että seuran harrastajamäärien kasvettua valmentajamäärä ei enää vastaa kysyntää. Mutta onko uusien valmentajien löytäminen mukaan seuran toimintaan helppoa? No ei. Turhauttaako se? No turhauttaa.

Minut on kasvatettu siihen ajatusmalliin, että urheiluseurassa kaikkien kuuluu osallistua talkootöihin. Jos ei ole aktiivisia seuratoimijoita ja talkoiden tekijöitä, ei ole kehittyvää ja hyvin johdettua urheiluseuraa, valmennusta, kilpailuja tai muitakaan tapahtumia, eikä sponsoreita. Ilman näitä urheiluseuran puolestaan on turha olla olemassa. Vaikka perinteisen urheiluseuran päätehtävä varmasti on se, että urheilijoille tarjotaan valmennusta, on urheiluseuralla kuitenkin lukuisia muitakin tehtäviä. Omakin seurani olisi näyttänyt aikojen kuluessa varsin erilaiselta, jos esimerkiksi näistä tehtävistä ei kukaan olisi ottanut koppia: ryhmien vastuuvalmentajat ja apuvalmentajat, joukkueenjohtajat, johtokunnan jäsenet, kilpailuihin ilmoittajat, kilpailuiden järjestäjät, varainhankintavastaavat, liikenteenohjaajat, ajanottajat, kisanumeroiden jakajat, mehunjakajat, makkaranpaistajat, joulukuusien myyjät, voitelupalvelun voitelijat, kisapalkintojen hankkijat, kisamajoitusten varaajat, latuvahdit ja mitä vielä. Järjestys on täysin mielivaltainen, eivätkä tehtävät ole missään tärkeysjärjestyksessä. Usein esimerkiksi makkaranpaistaja on ollut koko kisaorganisaation tärkein henkilö ja monen mieli on pahoittunut, jos makkara on loppunut liian aikaisin kesken. Pelastipa makkara viime vuonna eräätkin Hopeasompakisat, joissa urheilija sai niin pahoja kramppeja ennen starttia, että hätäpäissään huoltajat eivät keksineet suolan ja nesteen lähteeksi mitään muuta kuin makkarapisteen antimet. Hätäratkaisun ansiosta kilpailuista oli kotiintuomisina palkinto 🙂

Kuten edellä olevasta listastakin näkee, suurin osa urheiluseuran talkoovelvoitteista on usein kohtuullisen pieniä. Siinä tapauksessa, kun ne kasaantuvat vain muutamalle henkilölle, niistä tulee kuitenkin suuria. Olisikin reilua, että jokainen seuran toiminnassa oleva perhe jollain tavalla ottaisi vastuuta seuran toiminnasta, jotta tehtävät myös pysyisivät sen kokoisina, että kenen tahansa olisi helppo lähteä niihin mukaan. Viime vuosina olen entistä useammin kuullut sitä, että perheet haluaisivat ostaa itsensä ulos talkoovelvoitteista. Valitettavasti raha ei aina ratkaise kaikkea. Viime syksynä sinettiseuratapaamisessa joku mukana olleista seuratoimijoista tiivisti hyvin, että raha ei valmenna, ei jaa mehua eikä kisanumeroita, eikä raha paista makkaraa. Hyvin sanottu. Raha kuitenkin on monen talkootehtävän taustalla. Seuran on pakko hankkia rahaa, jotta se voi maksaa valmentajilleen korvauksia sekä tukea urheilijoitaan. Jos rahaa ei talkootöiden kautta saataisi, olisi valmennusmaksuja pakko nostaa merkittävästi tai toisaalta lopettaa urheilijoiden tukeminen. Nekään eivät kuulosta pidemmän päälle hyviltä ratkaisuilta.

Mikä talkootöissä sitten mättää niin pahasti, että moni haluaisi vapauttaa itsensä niistä rahalla? Minulla on kokemusta talkootöistä suuressa mittakaavassa hiihtoseurassa ja huomattavasti pienemmissä määrin suunnistusseurassa. Molemmissa seuroissa on isoja ongelmia löytää riittävästi talkoolaisia tekemään asioita yhteisen hyvän eteen. Tiedän, että ongelma koskettaa muitakin urheiluseuroja. Suunnistusseuraan en koskaan ole koskaan päässyt (halunnut päästä) niin syvälle sisään kuin hiihtoseuraan, joten siellä olen tehnyt vain ne tehtävät, joita minulle on etukäteen määrätty. Olen kuitenkin aina mielelläni lähtenyt toimitsijaksi kuntorasteille, sillä tiedän, ettei niitä voitaisi järjestää ilman talkoolaisia. Ihmetyttää, kun kuulemma valtaosa toimitsijan hommiin pyydetyistä jättää tulematta paikalle ja usein ilman mitään ilmoitusta. ”Joku muu ne hommat kuitenkin hoitaa” tuntuu näillä henkilöillä olevan ajatuksena. Hiihtoseurassa olen puolestaan valmentamisen lisäksi sanonut kyllä turhankin monelle nakille. Välillä on ollut helpompi suostua itse, kuin yrittää löytää joku muu tilalle. Tuntuu siltä, että silloin kun olin lapsi, kaikkien vanhemmat olivat mukana seuratoiminnassa. Edelleen tuntuu siltä, että pitkälti samat perheet pyörittävät seuraa – vaikka näiden vanhempien hiihtäjät ovat jo aikuisten sarjoissa. Tuntuu kuitenkin typerältä käyttää aikaa siihen, että yrittäisi houkutella uusia vanhempia mukaan. Soittamalla jonkun ehkä saisi, sähköpostitse vastausaktiivisuus on olematon. Osa vetoaa kiireeseen, osa väittää, ettei osaa tehdä seuratyötä (jokainen kyllä voidaan perehdyttää ja tehtävät ovat harvoin rakettitiedettä), osa jättää lapset harjoituksiin ”päivähoitoon” ja katoaa niin pian paikalta, että oikeastaan ei ole edes käsitystä, miltä kyseisen urheilijan huoltajat näyttävät. Samat vanhemmat kuitenkin osaavat vaatia seuralta ja valmennukselta usein lähes mahdottomia asioita. Se turhauttaa minua todella paljon. Niin paljon, että se saa välillä jopa kyseenalaistamaan valmentamisen mielekkyyden.

Aika on seuratoiminnan välttelylle mielestäni huono tekosyy. Kukapa täällä ei olisi kiireinen.   Jonkun työt on kuitenkin tehtävä. Valitettavasti jokainen sukkien myyntiin, joulukuusien kuljetukseen, hiihtokurssien organisoimiseen, kilpailuiden järjestämiseen, majoituksien varaamiseen, viestijoukkueiden sumplimiseen ja nettisivujen ja somen päivittämiseen käytetty tunti on poissa siitä minulle kaikista tärkeimmästä seuratehtävästä eli valmentamisesta. Valmentaminen itsessäänkin vie jo huomattavan määrän aikaa ja energiaa ja täyttää lähes kaikki arki-illat ja viikonloput. Välillä tuntuukin siltä, ettei aikaa jää mihinkään muuhun kuin hiihtoon. Miten hyvin tällaiset hetket tiivistyvätkään Antti Tuiskun toissa yönä julkaisemaan hiihtoaiheiseen biisiin, jonka luulen soivan päässäni useampaan otteeseen kuluvan talven aikana 😀

Mä nään tähtii
mä vaan hiihdän
mä rukoilen, mä hiihdän
sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän
meret nousee, mä hiihdän

Jaksaa, jaksaa

En kuitenkaan valita, koska hiihto on sitä, mistä pidän. Silloin harvoin, kun hiihto turhauttaa, se johtuukin siitä, koska aikaa vievät valmentamisen ulkopuoliset hiihtotehtävät. Yksittäisenä nämä olisivat pieniä tehtäviä – siksi edelleen toivoisin, että entistä enemmän aktiivisia toimijoita löytyisi, jotta tehtäviä saataisiin jaettua useammalle. En tiedä, onko tilanne parempi Pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Haluaisin ainakin uskoa, että muualla osallistumisaktiviteetti on korkeampi.

Seuratoiminnassa on kuitenkin paljon hyviä puolia. Valmennuksen hienoja puolia olen pohtinut jo monessa aiemmassa tekstissä. Valmennuksen lisäksi muutkin seuratehtävät ovat kuitenkin opettaneet ja tuoneet paljon hyviä kokemuksia. Seuratoiminnan kautta olen päässyt mukaan mielekkääseen ympäristöön, tutustunut samanhenkisiin ihmisiin, saanut uusia kavereita, päässyt toteuttamaan itseäni, oppinut uutta (mm. koodaamista – tässä mentiin vahvasti mukavuusalueen ulkopuolelle), päässyt haastamaan itseäni, päässyt osallistumaan erilaisiin seuratoiminnan kehittämiseen liittyviin projekteihin ja seminaareihin ympäri Suomea, päässyt erilaisiin urheilutapahtumiin, hyötynyt taloudellisesti (tai ainakin villakerrastollisesti), saanut kiitosta ja tuntenut tekemiseni tärkeäksi ja korvaamattomaksi. Olenkin kiitollinen kaikille niille, jotka ovat olleet toiminnassa mukana ja mahdollistaneet mielekkään toimintaympäristön sekä omissa urheiluseuroissani että kaikissa muissakin Suomen seuroissa. Ja sinä, joka harkitset mukaan lähtemistä, tervetuloa! Mikä tahansa seura on työpanoksestasi varmasti todella kiitollinen.

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑