Etsi

Maria Heikkilä

Kirjoittaja

Maria Heikkilä

Hiihtovalmentaja ja ravitsemustieteilijä

Kun pelkkä fysiikkavalmennus ei riitä

Oli hienoa huomata, että viimeisin tekstini aiheutti ainakin yhden pienen, mutta konkreettisen teon. Ystäväni nimittäin soitti minulle ja kertoi viimein vaihtaneensa rullahiihtosauvojensa kuluneet piikit uusiin. Myös eväitä ja kuivia vaatteita oli alettu ottaa yhä useammin treeneihin mukaan. Samoin hiihdon maajoukkuevalmentaja totesi, että jutussa oli käsitelty tärkeitä asioita. Koska edellinen juttu käsitteli sitä, että pääsy huipulle vaatii urheilijalta paljon muutakin kuin fyysistä harjoittelua, on juttua hyvä jatkaa myös valmentajan näkökulmasta. Kuinka kukaan voi kasvaa parhaaksi mahdolliseksi urheilijaksi, jos valmentaja ei pidä tärkeänä mitään muuta kuin treeniä ja kilpailua?

Kyseistä aihetta olen pohtinut moneen kertaan aiemminkin esimerkiksi erilaisten valmennuskoulutusten yhteydessä. Minusta tuntuu, että jokaiseen käymääni valmennuskoulutukseen on aina eksynyt vähintään yksi sellainen henkilö, joka haluaisi saada tarkan kausi- ja viikko-ohjelman, jolla urheilijasta tehdään mahdollisimman hyvä. Minusta tämä on ajatuksenakin aivan älytön, sillä jokainen urheilija on yksilö. Ei ole mitään takeita siitä, että jonkun harjoitusohjelma toimisi sellaisenaan hyvin jollakin toisella. Eikä se muutenkaan riitä, että valmentaja suunnittelee urheilijalle ohjelmat, seuraa treenejä ja analysoi harjoittelun onnistumista. Valmentajan on kyettävä myös tuntemaan urheilija kokonaisvaltaisesti ja eläytymään fysiikkavalmentajan lisäksi moniin muihinkin rooleihin tai vähintäänkin osattava ohjata urheilija oikeiden henkilöiden luo, jos oma osaaminen rajoittuu pelkkään urheiluun.

Itse kävin läpi muutamassa päivässä pitkän liudan erilaisia valmentajuuteen liittyviä rooleja, kun lähdin viime pääsiäisenä kahden 15-vuotiaan pojan kanssa kisakiertueelle Lappiin. Mikä määrä rooleja ehtii kokonaisen kauden aikana ollakaan, kun jo viikossa saa todenteolla olla muutakin kuin fysiikkavalmentaja. Ennen reissua määrittelin tuleviksi rooleikseni ainakin varaäidin, kuskin, järjen äänen ja ruokahuoltajan. Yksi etukäteen suurimmista peloistani tapahtui reissun aikana ja minusta tuli myös suksihuoltaja. Koskaan en ole kuitenkaan yhtä tasaisia liisterisotkuja saanut levitettyä suksien pohjaan kuin ainiovaaralaisen mökin vessassa välineinäni hiustenkuivaaja sekä aivan liian monta liisterituubia, joista valita. Mikä fiilis siitä tulikaan, kun suksilla jopa pärjättiin seuraavan päivän kisoissa 😉 Pojat saivat voitelusession aikana pistää kaikki köksäntunneilla oppimansa taidot käyttöön ja valmistaa meille iltapastat, koska joku työjako sentään piti olla. Reissu oli hektinen, mutta kaikin puolin hyvä kokemus meille kaikille. Erotuomarin roolia ei reissussa onneksi tarvittu ja psyykkinen puolikin hoidettiin vain melko kevyillä keskusteluilla.

Kotona ja arvokisoissa olen huomannut, että urheilijat kaipaavat psyykkistä valmennusta huomattavasti enemmän. Hyvän valmentajan tulee voida kuunnella urheilijaansa, toimia tarvittaessa olkapäänä ja osoittaa urheilijalle, että on tämän luottamuksen arvoinen. Nuorten valmentajana luottamuksen tunnistaa helposti siitä, kertovatko urheilijat valmentajalle sellaisia asioita, joista ei vanhemmille puhuta sanaakaan. Itse olen valmentajana erityisen tyytyväinen siitä, että monet valmennettavistani uskaltavat puhua minulle avoimesti. Jos mieltä askarruttavat esimerkiksi pienetkin terveysongelmat, koulustressi ja muut arjen asiat tai rakkausilot ja -surut, on mielestäni tärkeää, että näistä puhutaan yhdessä. Nämä kaikki kuuluvat elämään ja niillä voi olla yllättävä vaikutus harjoitteluun niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Minusta valmentajan onkin tärkeää tuntea urheilijansa ilot ja murheet, kouluaikataulut ja muut urheilun ulkopuoliseen elämään kuuluvat asiat – olla tarvittaessa ystävä, mutta samalla kuitenkin sopiva auktoriteetti. Kun urheilijalla on luottohenkilö, jolle puhua kaikesta, on hänenkin helpompi käsitellä niitä esteitä, joita huippua tavoitellessa vastaan voi tulla.

Pelkällä jutustelulla ja fysiikkavalmennuksella ei kuitenkaan vielä pääse suoraviivaisinta reittiä maaliin saakka. Vaikka lääkärin tai fysioterapeutin tasoista fysiologista osaamista ei valmentajalta löytyisi, sitä helpompaa valmentaminen on, mitä paremmin ihmiskehon tuntee. Esimerkiksi nuorten valmennuksessa nuorten eriaikainen kehittyminen ja murrosiän mukanaan tuomat fyysiset ja psyykkiset asiat täytyy osata ottaa huomioon, jotta valmennus olisi mahdollisimman tehokasta. Ison ryhmän valmentamisen yksi suurimmista haasteista onkin se, että kaikki ryhmän jäsenet eivät ole vielä valmiita samanlaiseen harjoitteluun esimerkiksi voimaharjoittelun osalta. Lisäksi ei olisi pahitteeksi, jos valmentajalla olisi laaja-alaista kokemusta myös muista terveys- ja ravitsemusasioista. Miten hoitaa ja ehkäistä esimerkiksi rasitusvammoja, jos näihin liittyviä mekanismeja ei tunne? Entä kuinka reagoida siihen, jos naisurheilijan kuukautiset jäävät kovan harjoittelun ja kevyen syömisen vuoksi pois? Mitä tehdä, kun urheilija sairastelee jatkuvasti tai ei palaudu? Ravitsemuksella on näihin kaikkiin valtavan suuri merkitys, mutta sitä en tässä jutussa painota, sillä kirjoitan siitä takuuvarmasti vielä joskus myöhemmin.

Viimeiseksi valitsin ne roolit, jotka menevät kaikista kauimmaksi itse valmentamisesta. Ensimmäinen näistä on yleinen organisoija ja tiedottaja, eli sähköpostilaatikkojen täyttäjä. Vaikka meilläkin on ryhmässä joukkueenjohtaja, jää valmentajan tehtäväksi silti valtava määrä erilaista organisointia – treenien ja muiden tilaisuuksien suunnittelua ja aikataulutusta, ohjeiden lähettelyä, kisa- ja leiritiedottamista ynnä muuta. Nämäkin jonkun on kuitenkin tehtävä. Toinen puolestaan on ”lastentarhanopettaja”. Valmentajana on osattava katsoa urheilijoidensa perään niin leireillä kuin arjen harjoituksissakin. Montakohan kertaa viimekin talvena piti muistuttaa, että ”ette te vaan voi hiihtää viisi hiihtäjää rinnakkain, täällä on muitakin” ja ”jätä vähän enemmän tilaa, kun ohitat toisen hiihtäjän”.

Aivan viimeisimpänä on tärkeä osa-alue, joka on minulle kaikista haastavin. Se on nimittäin nykyteknologioiden asiantuntija. Valmentajalle on olemassa valtava määrä erilaisia sovelluksia, joilla voi mm. ottaa aikoja, kuvata ja analysoida tekniikkaa, tehdä harjoitusohjelmia sekä seurata urheilijan syömistä. Osasta näistä on oikeasti paljon konkreettista hyötyä, osan kanssa menee vain hermot ja aikaa. Veikkaan, että tulevina vuosina teknologian hyödyntäminen valmentamisessa kuitenkin vain lisääntyy lisääntymistään, joten hyviin ja toimiviin sovelluksiin suhtaudun toki positiivisesti ja opettelen käyttämään niitä.

Jotta valmentamiseen liittyvät tehtävät tuntuisivat ulkopuoliseltakin konkreettisemmalta, kirjasin alle ne asiat, jotka tulevalla viikollani ihan suoraan liittyvät valmentamiseen tai tukevat sitä. Lisäksi urheilijat saavat olla yhteydessä minuun milloin tahansa ja yleensä päivittäin hoidetaankin useamman urheilijan asioita.

Ma: Henkilökohtaisen valmennettavan pikkumattotesti, EHS:n valmentajapalaveri Teemun johdolla, urheiluravitsemuksen sivuaineopinnot alkavat, muistutusviestit ryhmälle viikon tärkeistä päivämääristä (selkäfyssarit, seura-asujen tilaus, leiri-ilmoittautumiset, kisamajoitukset jne.)

Ti: Urheilijoilla nopeus- ja loikkatestit + testien analysointia, henkilökohtaisen valmennettavan ruokapäiväkirjojen analysointia

Ke: Hiihtäjän selkävaivoihin liittyvä luento urheilijoille ja valmentajille fysioterapeutin johdolla

To: Hiihtokoulun palaveri aamulla, illalla hiihtäjän selkävaivojen ehkäisyyn liittyvä kuntopiiri urheilijoille ja valmentajille fysioterapeutin johdolla

Pe: Pikkuveli lomille armeijasta – treeniä yhdessä ja jutustelua siitä, missä mennään ja miltä tuntuu

La: Ravitsemus- ja valmennusluento + treenipäivä FSS:n hiihtäjien kanssa Kisakeskuksessa

Su: Henkilökohtaisten valmennettavien treeniohjelmien suunnittelu seuraavalle viikolle, sähköpostia koko valmennusryhmälle tulevan viikon tapahtumista

Joka päivä ja lähes 24/7 tarvittaessa: kommunikointia urheilijoiden ja heidän vanhempiensa kanssa.

Jäljelle jäävä aika onkin sitten varattu töille ja muulle normaalielämälle 🙂

Urheilija – ethän seiso unelmiesi edessä?

Monet tuntemistani urheilijoista haluavat päästä urheilussa huipulle. Heidän harjoittelunsa tähtääkin epäilemättä täysillä sitä kohti. Myös monet tuntemani valmentajat haluavat, että heidän urheilijansa tekevät huippusuorituksia kilpailuissa. Kaikki tehdään sen eteen, että urheilijoiden harjoittelu tähtää kohti huippukuntoa. Niin urheilijoilta kuin valmentajilta tuntuu kuitenkin usein unohtuvan, että urheilija on paljon muutakin kuin urheilusuoritustensa summa.

Isän kanssa aina kiistellään aiheesta ”Mitä teille oikein koulussa opetettiin?”. Ilmeisesti moni oleellinen asia on jäänyt oppimatta (tai pois nykyopetussuunnitelmasta), mutta minulle ainakin opetettiin, että ihminen on aina psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Tämä pätee myös huippu-urheilijaan. Pelkkä fysiikka ei riitä, vaan myös tiedollisen, emotionaalisen ja sosiaalisen puolen on oltava kunnossa. Olen tyytyväinen, että tätä näkökulmaa painotetaan nykyään myös valmentajien koulutuksissa. Tavoitteitaan kohti on helpompi kulkea, kun tunnistaa ne esteet ja motivaationlähteet, joita matkalla huipulle on. Usein nämä esteet saattavat löytyä tunnetasolta tai muualta psyykkiseltä puolelta. Urheilijan hyvä minäkuva, viihtyminen muiden urheilijoiden kanssa, urheilullisen elämäntavan toteuttaminen harjoittelun ulkopuolisessa elämässä, avoin keskusteluyhteys valmentajan ja muiden tukihenkilöiden kanssa sekä tarvittaessa myös urheilupsykologin tapaaminen ovat mielestäni avaimia kohti huipputasoa. Ja lisäksi tietysti täytyy muistaa urheilua tukeva ravinto sekä riittävä lepo. Jos nämä kaksi eivät ole kunnossa ja tasapainossa urheilun kanssa, karkaa huippu väistämättä kauemmas.

Mielestäni on valitettavaa, että monien urheilijoiden tekemisessä on paljon pieniä yksityiskohtia, jotka huomioimalla huipputaso tulisi nopeammin lähettyville. On jokaisen oma asia, miten näihin ”pikkuasioihin” suhtautuu. Pahimmillaan koko urheilu-ura voi kärsiä siitä, kun suhtautuu näihin vähäpätöisesti. Onko urheilijan elämäntyyliä silloin edes sisäistetty kunnolla? Esimerkiksi meidän valmennusryhmässämme on ollut kyseisistä urheilijan elämäntyyliä tukevista asioista moneen otteeseen puhetta, enkä sen vuoksi jaksa nipottaa niistä jokaisessa harjoituksessa. Silti viikosta toiseen ihmettelen muun muassa seuraavia asioita:

Miksi harjoitusten jälkeen ei vaihdeta kuivia vaatteita, edes kuivaa paitaa? Miksi pidemmille lenkeille ei oteta juomapulloa mukaan? Miksi pakkassäällä ei voi laittaa pipoa päähän, vaan silloinkin kuljetaan panta päässä? Miksi harjoitusten jälkeen ei heti syödä pientä välipalaa, jotta palautuminen nopeutuisi? Miksi illalla ei mennä nukkumaan ajoissa (kiitos Whatsapp, kun kerrot valmentajalle, koska urheilijat ovat viimeksi olleet paikalla)? Miksi kisapaikalle jäädään katsomaan kavereiden kisoja tennarit ja farkut jalassa ja pahimmillaan vielä ilman pipoa? Miksi kilpailusuoritukseen keskitytään, mutta alku- ja loppuverryttelyt tehdään miten sattuu? Miksi leirille lähdetään flunssaisena ja suurella todennäköisyydellä tartutetaan myös hiihtokaverit? Miksi harkkapäiväkirjaa ei täytetä ajallaan tai ollenkaan? Miksi yhteisharjoituksiin ei tulla ajoissa? Miksi ennen kovaa harjoitusta ei verrytellä kunnolla? Miksi kuluneita lenkkareita ei vaihdeta ajoissa uusiin? Miksi ennen rullahiihtoharjoituksia ei teroiteta sauvojen piikkejä? Miksi syödään mitä sattuu?

Haluan elää siinä uskossa, että jos itse olisin huippu-urheilija, tekisin kaiken mahdollisimman hyvin, jotta pääsisin kohti unelmiani. En olisi valmis antamaan kilpakumppaneille tasoitusta esimerkiksi edellä mainituilla asioilla. Itse sain hyviä vinkkejä omien arvojen motivoivasta voimasta sekä mahdollisten esteiden käsittelemisestä, kun osallistuin opintojani tukevaan koulutukseen ”Elintapamuutoksen tukeminen arvo- ja hyväksyntäpohjaisen lähestymistavan avulla”. Vaikka urheilijan ei todennäköisesti tarvitse tehdä radikaalia muutosta elintavoissaan, tekee jokaiselle varmasti hyvää hetkeksi pysähtyä ja miettiä, mikä itselle on oikeasti tärkeää. Viekö kaikki tekeminen tätä kohti? Tämä helpottuu esimerkiksi sillä, että kirjaa paperille itselle tärkeimmät arvot ja asiat ja miettii vielä erikseen jokaisen kohdalla, toteutuuko tämä asia nykytilanteessa niin kuin itse haluaisi. Jos ei, mitä asialle voisi tehdä? Itselle tärkeää ja hyvää elämää voi edistää elämällä arvojensa mukaisesti. Toivottavasti seuraavasta esimerkistä joku urheilijakin voi ottaa vaikutteita omaan ajatusmaailmaansa.

Minulla on paljon tavoitteita niin urheilu- kuin työmaailmassakin. Omassa arvokartassani puolestaan kiireettömyys tai tässä hetkessä eläminen on yksi tärkeistä arvoista. Sen toteutuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvää ja olen huomannut, että se saattaa välillä estää tai ainakin hidastaa matkaa kohti tavoitteitani. Ihan liian kauan olen juossut paikasta toiseen ”sitten kun” -asenteella. ”Kaikki muuttuu sitten kun mulla on unelmatyö, sitten kun mun selkään ei yhtään satu, sitten kun mulla on mies, sitten kun asun jossain muualla.” Pahimmillaan pysähtymättömyys on johtanut siihen, että itselle tärkeät asiat ovat jääneet pitkäksi aikaa taka-alalle. Tästä kärsii niin valmentaminen, oma urheilu kuin muu elämäkin. Yhtälailla joku muu arvo voi olla se, joka estää urheilijaa elämästä täysillä kohti unelmaansa. Kun tiedostaa sen, mikä on oikeasti tärkeää ja miten tavoitteisiin voi päästä, on matka niitä kohti jo pitkällä. Minulle yksi konkreettinen askel on taltuttaa turha kiire ja iloita niistä hetkistä, jotka tapahtuvat nyt. On turha murehtia liikaa sellaisista asioista, joihin ei välttämättä edes voi vaikuttaa. Vielä reilu vuosi sitten tuskailin, koska olin mielestäni lukenut liian vähän ravitsemustiedettä. Harmittelin myös sitä, etten ollut tehnyt pedagogisia opintoja, enkä ammattivalmentajan tutkintoa. Noin vuosi myöhemmin nautin valmentamisesta enemmän kuin koskaan ennen, ravitsemustieteestä on tullut minulle työ ja lisäksi pääsen syksyllä myös opettamaan avoimessa yliopistossa. Tarinan opetus: luota itseesi, tee täysillä sitä mitä haluat tehdä, äläkä luovuta.

”Mitä ikinä sun unelmat onkaan et saavuta niitä unessa koskaan

Ota ittees niskast kii

Kelaa mitä haluut ja tee lista siit

Ja sit elät sitä aamusta iltaan ja kun yöllä oot saanut taas virtaa

Teet taas kaikkes sen eteen vaikka välillä se vaikeeks taas menee”

(Robin feat. Elastinen: Kipinän hetki)

Hopeasompaleiriltä uusia valmennustuulia

Pääsin viime viikolla Vuokattiin valmentamaan valtakunnalliselle Hopeasompaleirille. Tällaisia leirejä ei ollut olemassa, kun olin nuorempi, mutta olin kuullut niistä paljon hyvää, sillä moni valmennettavistani on osallistunut kyseisille leireille. Siksi olikin mukavaa päästä mukaan näkemään, minkälaisia ne oikeasti ovat. Hienoa oli myös se, että uuden ryhmän valmentaminen toi itsellekin  uudenlaisia kokemuksia ja ajatuksia valmentamisesta. Kokonaisuudessaan leiri oli mielestäni onnistunut ja urheilijat sekä valmentajat innostuneita.

Valtakunnallisilla Hopeasompaleireillä on tyttöjä ja poikia kolmesta ikäluokasta, jotka tänä vuonna ovat 03, 02 ja 01. Leireille kutsutaan edellistalven Hopeasompa- tai KLL-tulosten perusteella ikäluokkiensa parhaimpia hiihtäjiä. Leirejä on kolme kappaletta: keväällä Pajulahdessa, kesällä Vuokatissa ja talvella Rovaniemellä. Ryhmissä on koosta riippuen 1-2 valmentajaa. 03-syntyneiden ryhmät olivat Vuokatissa kaikista suurimpia, sillä sekä tyttöjen että poikien ryhmissä oli noin 20 urheilijaa molemmissa. Itse olin leirillä 03-tyttöjen ryhmän toisena valmentajana.

Ennen leiriä en edes muistanut, kuinka erilaista on valmentaa nuoria tyttöjä verrattuna omaan sekaryhmääni, jossa suurin osa urheilijoista hiihtää 18-sarjassa. Suurimpana yllätyksenä tuli se, kuinka hiljaisia he alkuun olivat. Onneksi muutaman harjoituksen jälkeen myös harjoituksissa alkoi kuulua jutustelua. Valmentajan on nimittäin hankalaa tietää, mennäänkö PK-lenkillä liian kovaa, jos urheilijat eivät vaihda sanaakaan – johtuuko se vauhdista vai ujoudesta. Tätä ei yhtään helpota se, jos saa vastaukseksi kysymykseen ”Onko vauhti sopiva?” aina vaan ”ihan hyvä”. No, kai se sitten on ihan hyvä. Viimeisissä harjoituksissa vauhdin kontrollointi oli tämän suhteen paljon helpompaa, sillä verryttelyjen aikana kaikki olivat äänessä. Yllätyin myös siitä, kuinka väsynyt olin palatessani leiriltä kotiin. En niinkään lihaksista, sillä viimeisen päivän sauvarinnettä lukuun ottamatta omat sykkeet sai harjoituksissa pidettyä kohtuullisen matalina. Sen sijaan henkisesti olin niin poikki, että kun pitkän ajomatkan jälkeen pääsin kotiin, piti hetki maata eteisen lattialla X-asennossa ja vetää syvään henkeä. Tästä syytän tiivistä leiriohjelmaa (aamulenkit klo 7.15, iltapalat klo 21 ja välissä koko ajan menoa) sekä sitä, että näin nuorista ja minulle etukäteen vieraista urheilijoista tulee huolehdittua tavallistakin enemmän (valmentajan roolin lisäksi leirillä sai toimia mm. uimavalvojana, yövahtina ja ensiapuhenkilökuntana). Nyt arvostan entistäkin enemmän sitä, että omat urheilijani ovat sen verran vanhoja, että heidän peräänsä ei tarvitse katsoa öisin. Jos joku silloin riehuu, se on ihan oma ja tiedostettu valinta.

Harjoituksellisesti Vuokatin leiri oli tehokas, ja viimeisen päivän aamulenkillä moni valittelikin väsymystä. Tehokkaimpia harjoituksia olivat 3000 m testijuoksu, suoharjoitus ja sauvarinne. Näiden välissä tehtiin mm. yksi pidempi jalkalenkki sekä rullahiihtotreenejä perinteisellä ja vapaalla. Valmentajana olin äärimmäisen tyytyväinen siitä, kuinka paljon nuoret kehittyivät tekniikkatreenien aikana. Ensimmäisessä harjoituksessa harva uskalsi kunnolla tehdä painonsiirtoja, käsien liikeradat olivat hyvin suppeita ja hiihtoasento oli jäykkä ja suora. Loppuvaiheessa näytti siltä, kun tytöt olisivat vaihtuneet toisiin leirin aikana! Leirin lopussa moni kertoikin, että oppi leirillä tekniikkaa. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että emme juurikaan tehneet perinteisiä tekniikkatreenejä (”hiihdä nyt vuorohiihtoa ja minä katson, mitä siinä pitäisi korjata”), vaan suurin osa tekniikasta tehtiin erilaisten taitoharjoitteiden (sauvoittahiihto, temppu- ja taitoradat, erilaisilla rytmeillä hiihto) kautta. Tällaisia taito-osioita suosittelen kaikenikäisille rullahiihtoharjoitusten yhteyteen. Vaikka leiri oli teholtaan kova, se ei kuitenkaan tuntunut tyttöjä haittaavan, sillä kysyessämme heiltä leirin parasta harjoitusta moni valitsi vastauksekseen 3000 m juoksun tai suotreenin. Kunpa muillakin 13-vuotiailla olisi yhtä hyvä asenne urheilua kohtaan! Oma valintani leirin parhaasta harjoituksesta oli myös suoharjoitus. Perusteluna tähän on se, että suolla ei kovin usein tule tehtyä harjoituksia, siellä sai helposti tehtyä kovemman harjoituksen, mutta samalla lihakset tuntuivat palautuvan, viestit ja jalkapallo suolla paransivat ryhmän yhteishenkeä – ja olihan se mukavaa suon jälkeen juosta suoraan järveen kaikki vaatteet päällä.

Leiri päättyi sunnuntaina palautteenantotilaisuuteen. Totta kai olin innoissani siitä, kun osassa papereista valmentajille annettiin arvosanoiksi esimerkiksi ”mahtavaa 5/5”. Yhtälailla suun veti hymyyn pari paperia, joihin 13-vuotiaat tytöt olivat napakasti kirjoittaneet, että ”Hyvä, mutta aina on jotain parannettavaa”. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia valmennushaasteita.

Urheilulomalla Norjassa

Tulin eilen kotiin vaelluslomalta Norjasta. Taas Norjasta, voisi tähän joku todeta. Viime vuosina nimittäin lähes kaikki ulkomaanmatkani ovat suuntautuneet Norjaan. Tähän on muutama yksinkertainen syy: rakastan Norjaa, sinne on helppo matkustaa, minulla on siellä hyviä ystäviä ja lisäksi asuin siellä vuoden 2011-12. Lähdin aikanaan vaihto-opiskelemaan Norjaan, koska uskoin maan sopivan hyvin ulkoilmaurheilijalle. Olin oikeassa. Ohessa on pieni matkakertomus kesän reissuista sekä muutamia suosituksia niin hiihtoa kuin vaellusta varten Norjassa. Ehkä joku muukin voisi tekstin luettuaan inspiroitua naapurimaastamme ja valita sen seuraavaksi aktiivilomakohteekseen.

Tänä kesänä olen käynyt kolmesti Norjassa. Touko-kesäkuun vaihteessa Team EHS:n ja Teme Ski Teamin leirillä Sognefjelletissä, juhannuksena ruotsalais-norjalaisissa juhannusjuhlissa ystäväni luona Oslon lähellä ja nyt vaellusreissulla Hardangerviddassa. Alkukesän leiri oli aivan täydellinen (paras leiri, jolla olen koskaan ollut) ja lisäsi valtavasti niin urheilijoiden kuin valmentajan motivaatiota. Olosuhteissa ja säässä oli pelkkää kehuttavaa – en ole koskaan ollut noin pitkää aikaa vuoristossa ilman sumua ja vesisadetta. Latua oli Sognefjellshyttan alueella noin kahdeksan kilometriä, joten kovin montaa kertaa ei samaa pätkää tarvinnut hiihtää yhden lenkin aikana. T-paidassa ja shortseissa tarkeni ladulla hyvin, mutta latu ei silti pahasti mössööntynyt lämmöstä. Samaan aikaan kanssamme leireili myös suomalaisia huippuhiihtäjiä, sekä mm. Norjan maajoukkue. Treeniseura oli siis taatusti kovaa! Suuri osa suomalaisista hiihtäjistä osallistui leirimme harjoituksiin, mikä oli mukavaa, sillä Espoon hiihtäjät saivat tästä hyvää harjoitusvastusta ja -seuraa. Valmentajan näkökulmasta oli mukavaa tutustua uusiin hiihtäjiin ja nähdä heidän harjoitteluaan.

Skjoldenista, vuonon rannalla sijainneen majoituksemme edestä lähteneet rullahiihtomaastot olivat myös jotain ihan muuta kuin Suomessa. Urheilijat saattoivat hiihtää parikin tuntia pelkkää ylämäkeä, minkä jälkeen valmentajat kuskasivat heidät turvallisesti alas. Tällaisista mäistä ei voi kuin haaveilla kotona. Koska näistä maastoista haluttiin ottaa kaikki irti, keskittyi leiri pääasiassa hiihtoon ja rullahiihtoon – siis mäkeen ja määräharjoitteluun. Totta kai ohjelmaan mahtui myös juoksua, salia, kuntopallon heittoa ja rantalentopalloa. Valmentajalle myös jalkalenkkimaastot tulivat varsin tutuiksi, koska selässäni tuolloin ollut välilevyn pullistuma ei ollenkaan tykännyt perinteisen hiihdosta tai rullahiihdosta. Selälle parasta oli mäkisessä maastossa kävely – ja sitä maastoahan Norjassa riittää. Oli mukavaa, että sykkeet pysyivät jopa lähellä aerobista kynnystä ihan vain kävellessä. Tästäkään on kotimaastoissa turha muuta kuin haaveilla.

Mäkiä tuli kiipeiltyä myös juhannusreissun yhteydessä tehdyillä lenkeillä sekä viime viikon vaelluksella. Vaikka kyseinen reissu tehtiin täysin ilman sykemittaria ja veren makua suussa, sai sillä jalat siitä huolimatta hyvään jumiin. Teimme reissun aikana pelkästään päivävaelluksia, sillä sateinen sää ei houkutellut yhtenäiselle pitkälle vaellukselle, vaikka Norjassa vaellusmökkien verkosto mahdollistaakin sen, että vaatteet olisi yön aikana saanut kuivattua sisätiloissa. Kaikissa näissä mökeissä on vähintäänkin keittiö ja sänkyjä, osasta on mahdollista ostaa myös lämmintä ruokaa. Viime viikolla kaikista hienoin, kuten myös raskain vaellus oli 22 km pituinen reissu Trolltungalle (ks. jutun kuva). Maisemat olivat uskomattomat, vaikka kielekkeen reunalla vähän huimasikin!

Lisää tietoa Norjan vaellusmahdollisuuksista ja reittien suunnittelusta löytyy täältä:

http://www.ut.no/

Tässä lisäksi hyväksi todettuja paikkoja hiihtoa ja vaelluksia varten. Rullahiihtäjiä Norjassa näkee lähes joka tienpätkällä, joten siihen en erityisempiä suosituksia kirjoitellut. Jos lähtee mäkiseen maastoon, kannattaa olla mukana kuski, sillä alamäissä vauhti kasvaa melkoisesti.

Testattuja ja hyväksi todettuja hiihtopaikkoja:

  • Sognefjellet (parhaimmillaan alkukesästä – keväällä tie on lumen takia suljettu, mutta loppukesästä lumi on jo sulanut ladultakin)
  • Holmenkollen + muut Oslon alueen latupohjat (näitä on paljon ja julkisilla kulkuneuvoilla pääsee helposti lähelle!)
  • Drøbak (Oslosta n. 40 km etelään, tykkilumilatu)
  • Skeikampen (Lillehammerista n. 40 km pohjoiseen, pääsee hiihtämään jo melko aikaisin, esim. vuonna 2015 marraskuun puolivälissä)
  • Sjusjøen (Lillehammerin lähellä, tykkilumilatu)
  • Geilo (n. 200 km Oslosta)

Testattuja ja hyväksi todettuja vaelluspaikkoja:

  • Sognefjellet + ympäristö (etenkin Norjan korkein huippu Galdhøpiggen (2469 m) on näkemisen arvoinen, samoin yö Fannaråkhyttassa ja sen jälkeinen jäätikkövaellus ovat kokemisen arvoisia)
  • Lofootit (uskomattomat maisemat)
  • Bergen
  • Hardangervidda (paljon hyviä päivävaellusmahdollisuuksia tai vaihtoehtoisesti pidempi vaellus mökiltä mökille). Lähellä sijaitsevat myös mm.:
  • Odda (22 km vaellus Trolltungalle ja takaisin on maisemiltaan yksi hienoimmista reissuista, joita olen koskaan kokenut)
  • Finse-Flåm (joko kävellen tai pyörällä)
  • Stavanger (päivävaellus Preikestoleniin täytyy sisällyttää ohjelmaan, tällaista ei voi kokea muualla, ks. kuva alla)

IMG_1618

 

Miksi valmennan?

Valmentaminen on tuskin yhdellekään valmentajalle pelkkää treenien suunnittelua ja toteutusta. Käytännön tekemisen lisäksi valmentaminen merkitsee minulle pitkää lista erilaisia kokemuksia ja tunnetiloja. Kuluneen vuoden aikana valmentajuus on vienyt minut pitkälti koko tunneskaalan läpi. Olen innostanut ja kannustanut muita. Innostunut itsekin. Huutanut ääneni käheäksi. Itkenyt onnesta. Toiminut olkapäänä murtuneille urheilijoille. Itkenyt itsekin. Pettynyt. Turhautunut. Vihastunut. Ihastunut. Jännittänyt. Päässyt upeisiin paikkoihin ulkomailla ja Suomessa (kuva Norjan leiriltä kesäkuussa 2016). Tavannut upeita urheilijoita ja valmentajia. Auttanut urheilijoita ylittämään itsensä. Ollut ylpeä. Ollut onnellinen. Uskonut itseeni. Saavuttanut urheilijoiden ja vanhempien luottamuksen. Tiennyt tekeväni työtä tärkeän asian parissa.

Valmentaminen ei ollut minulle hetken mielijohteesta syntynyt idea, vaan kasvoin valmentajaksi pikkuhiljaa. Kun oma kilpaileminen alkoi hiipua, oli hiihtoa luontevaa jatkaa ”toppatakkiosastolla”. Aloitin valmentamisen hiihtokoulun apuopettajana, josta siirryin eteenpäin Hopeasomparyhmän apuvalmentajaksi. Vuonna 2012 minulta kysyttiin, ottaisinko vastuulleni Hopeasomparyhmän päävalmentajuuden. Kieltäydyin monta kertaa, koska en uskonut, että minulla olisi vielä riittävästi valmennuskokemusta. Lopulta kuitenkin suostuin. Ja onneksi suostuin. Takana on monta hienoa vuotta kyseisen ryhmän päävalmentajana. Sittemmin ryhmästä on tullut ”Nuorten ryhmä”, joka kattaa 16–20-vuotiaiden sarjat. Näiden ikäluokkien urheilijoiden kanssa on kiva tehdä töitä, kun on alusta asti nähnyt heidän kasvamistaan urheilijan polulla.

Helppoa valmentaminen ei aina ole ollut – etenkään nuorena naisvalmentajana (tästä kokonainen teksti tulossa myöhemmin). Se, että en ole päässyt valmentajana liian helpolla, on kuitenkin varmasti vahvistanut ja opettanut minua. Onneksi hienoja kokemuksia ja positiivisia tunteita on ollut mukana valmentajaurani alusta saakka, sillä ne ovat aina motivoineet minua jatkamaan.

Ikimuistoisimpia hetkiä valmentajana on niin paljon, ettei yksikään niistä nouse yksittäisenä muiden ohitse. Viime talven pääkisoissa moni urheilijoistani ylitti itsensä ja saavutti mahtavia tuloksia. Valmentajalle se tarkoitti sitä, että ensin huutaa äänensä käheäksi ladun varressa, juoksee täyttä vauhtia maalialueelle, halaa onnellista urheilijaa maalissa ja samalla varovaisesti pyyhkäisee onnenkyyneleen poskelta (onneksi aurinkolasit on keksitty). Yhtä hyvin mieleen toisaalta painuvat myös ne hetket, kun kesken harjoituksen istuu murtuneen urheilijan viereen ruohikolle, ottaa häntä varovaisesti kiinni olkapäästä ja lohduttaa. Tuntuu hyvältä, kun urheilija uskaltaa näyttää tunteensa, eikä väkisin tee sellaista harjoitusta, joka ei syystä tai toisesta suju. Myös se tunne, mikä syntyy siitä, kun saa ulkomaalaisen, ensimmäistä kertaa suksilla seisovan pysymään pystyssä ja alkeellisesti jopa hiihtämään, on mahtava.

Viime talvena minua innostikin erityisesti se, kun pääsin opettamaan eri-ikäisiä ja tasoisia ihmisiä hiihdon parissa. Valmensin nuoria kilpahiihtäjiä, lasten hiihtokoululaisia sekä aikuisten hiihtokurssilaisia niin EHS:n kuin Electrofitin riveissä. Kaikkiin näihin ryhmiin mahtuu motivoituneita urheilijoita, jotka saavat valmentajankin motivaation nostettua korkealle. Hienointa on se, kun näkee urheilijoiden kehittymistä ja innostumista. Hiihtokoululaisella innostuminen näkyy kaikista selkeimmin – hommassa ollaan mukana joko 100 prosenttisesti tai ei ollenkaan. Kovin kauas tästä eivät jää myöskään aikuisten hiihtokoululaiset, jotka uutta opittuaan hiihtävät ladulla yhtä innokkaasti kuin pienet hiihtokoululaiset. Kun saa jäykän suomalaisen innostumaan ja onnistumaan niin, että hän tulee kurssin jälkeen monisanaisesti kiittämään, tietää, että on tehnyt jotain oikein. Ihan oma lukunsa on ulkomaalaiset, jotka haluavat oppia hiihtämään. Jo suksilla pysyminen, saati oikean hiihtorytmin löytäminen voi olla heille hyvin hankalaa. Mutta hitaasti, toistojen kautta ja valtavasti tsemppaamalla nekin yleensä löytyvät. Valmentajan saaman kiitosten määrä on jotain ihan muuta kuin suomalaisryhmissä.

Ulkomaalaisten opettaminen hiihdon pariin on lisäksi auttanut siinä, että kielitaitoni on pysynyt yllä. Henkilökohtaisista valmennettavistani ¾ on suomenruotsalaisia, joten heitä kuuntelemalla myös ruotsin taito pysyy väkisinkin yllä. Valmentajuus on myös tuonut esiintymisvarmuutta ja opetuskokemusta, joista on hyötyä muuallakin kuin ladun varressa. Oma kunto kohenee, kun valmentaa, sillä mitä kovakuntoisempia valmennettavistani tulee, sitä paremmassa kunnossa myös valmentajan täytyy olla. Nuorten kanssa toimiminen on palkitsevaa, etenkin silloin, kun itse huomaa olevansa heille tärkeä. Usein vanhemmat vahvistavat tämän jo ennen kuin sitä itse huomaa kertomalla, etteivät heidän lapsensa usko heitä, mutta minua kyllä kuunnellaan ja uskotaan. Vanhemmat ovat tyytyväisiä siitä, että heidän lapsensa uskaltavat joskus myös kertoa minulle sellaisia asioita, joista heille ei puhuta. Positiivinen palaute ja kiitoksen saaminen onkin yksi sellainen yksittäinen tekijä, josta saa hirveästi lisämotivaatiota. Valmentajuus on vienyt minut myös moniin hulluihin paikkoihin, jotka muuten olisi jäänyt kokematta. Tästä esimerkkinä Torniojokilaakson road trip, johon lähdimme viime keväänä kahden teinipojan kanssa. Alkuun roolikseni oli määritelty koutsi, kuski, varaäiti ja ruokahuoltaja, mutta lopulta voitelin pojille kisasuksetkin yhteen kisaan. Silloin tunsin ylittäneeni itseni.

Uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen on aina ollut minulle tärkeää. Valmentajana se onnistuu helposti ja mielekkäästi. Etenkin Hiihtoliiton tarjoamat erilaiset valmennuskoulutukset ja -seminaarit ovat olleet opettavaisia ja motivoivia. Hienoa on myös se, kuinka paljon niistä on saanut uusia valmentajakollegoita. Enää ei juuri koskaan tunnu siltä, että valmennusta tekisi ihan yksin, sillä koulutusten kautta tavattuihin valmentajiin on helppo ottaa yhteyttä ja pohtia valmennusasioita yhdessä.

Miksi juuri hiihto?

”Siis sä olet Espoosta ja tykkäät hiihdosta ja suunnistuksesta. Okei…”

Ei ole yksi, eikä toinenkaan, joka on mennyt hiljaiseksi, pyöritellyt silmiään ja ihmetellyt lajivalintojani. Sain jo ala-asteella oppia, että monen mielestä kyseiset lajit eivät sovi pääkaupunkiseutulaiseen identiteettiin. Varsinkin teininä tietyissä piireissä oli välillä parempi vain toivoa, ettei keskustelu käänny urheiluharrastuksiin. Jännittävää on ollut huomata, että moni yläaste- ja lukioaikaisista, paatuneista hiihtovihaajista on myöhemmällä iällä tullut kertomaan, että ”ostin muuten viime talvena sukset ja hiihto on aika kivaa”.

Minulta on kysytty todella monta kertaa, miksi olen valinnut lajikseni juuri hiihdon? Olen vastatessani aina ylistänyt sen monipuolisuutta, luonnossa liikkumista ja sitä, että olen harrastanut hiihtoa ihan pienestä saakka. Oikeastaan äskettäin vasta tajusin, että olisi ollut ihan mahdollista, ettei minusta koskaan olisi tullut hiihtäjää – lapsena tykkäsin nimittäin paljon myös suunnistuksesta ja yleisurheilusta. Miksei minusta sitten tullut suunnistajaa tai yleisurheilijaa? Yleisurheilu karsiutui harrastuksista yksinkertaisesti sen vuoksi pois, ettei minulla ollut yleisurheilutreeneissä kavereita. En myöskään muista, että ryhmässä olisi ollut hyvää ryhmähenkeä, eikä valmentajakaan ole jäänyt mieleen millään tavalla. Oli paljon kivempi käydä sellaisissa harrastuksissa, joissa kavereita oli aina paikalla. Suunnistus roikkui hiihdon rinnalla yläasteelle saakka. Sekin päättyi lopulta aika selkein perustein – olin niin huono suunnistaja, että motivaation kaivaminen parista onnistuneesta kisasta oli vaikeaa. Valitettavan moni kisa päättyi siihen, että muut olivat jo kotona, kun löysin maaliin. Kun näitä kokemuksia oli riittävästi, totesin, että ei kiitos enää ikinä karttaa ja kompassia minulle. No, onneksi muutaman taukovuoden jälkeen löysin suunnistuksen uudestaan aikuisiällä. Mikään ei voita suunnistusta kesäharjoittelumuotona, ja nykyään reittivalinnoissani on jopa silloin tällöin järkeä. Eikä minusta muuten myöskään tullut pianonsoittajaa. Jääkööt musiikkiharrastukset suosiolla musikaalisemmille ihmisille. Mutta miksikö minusta sitten tuli hiihtäjä?

Toisin kuin yleisurheilutreeneissä, hiihtotreeneissä minulla oli kavereita. Hiihtokoulusta aina nuorten sarjoihin saakka sain urheilla sellaisessa ryhmässä, jossa oli hyvä yhteishenki ja harjoituksiin oli aina mukava tulla. Lähes kaikki parhaat kaverini olen tavannut jollain tavalla hiihdon kautta. Myös valmentajallani oli iso rooli siinä, että hiihto valikoitui lajikseni. Valmentajani oli innostava ja kannustava, hänelle uskalsi puhua kaikesta ja hän oli aina mukana kaikissa tärkeissä kilpailuissa, harjoituksissa ja leireillä. Olen onnellinen siitä, että vaikka valmennussuhteemme aikanaan päättyi, ei se vaikuttanut ystävyyssuhteeseemme. Nykyään olen entisen valmentajani pojan kummitäti. Hiihdon kautta olenkin tutustunut niin moniin upeisiin ihmisiin, että onneksi jo pienenä tajusin, että tästä lajista kannattaa pitää kiinni. Ei ole montaa päivää, kun juttelin seurassani olevan kokeneen hiihtäjän kanssa siitä, kuinka hienoa on, kun hiihtäjät ovat kuin yhtä suurta perhettä. Esimerkiksi kisapaikoille on talvella mukava mennä, kun tietää, että siellä on aina tuttuja.

Olisi hienoa, jos tämä sama yhteenkuuluvuuden tunne siirtyisi myös omille urheilijoilleni. Siihen varmasti auttaa yhteisharjoitusten lisäksi erityisesti leirit. Erilaiset seuran ja alueen leirit olivat myös yksi niistä syistä, miksi halusin pienenä harrastaa hiihtoa. Leireillä oli yksinkertaisesti niin kivaa. Myös kisamatkoilla oli samanlaista yhteenkuuluvuutta ja jännittävää tunnetta kuin leireillä. Onneksi niitäkin on hiihtäjä- ja valmentajaurani aikana tullut tehtyä paljon. Ilman hiihtoharrastusta Suomen kartalla olisi huomattavasti enemmän paikkoja, joissa en koskaan olisi käynyt.

Totta kai lajivalintani on muodostunut pitkälti myös sen pohjalta, että fyysiset ominaisuuteni sopivat hyvin hiihtoon. Etenkin tasatyöntö oli juniorisarjoissa vahvuuteni, joka innosti minua eteenpäin – näin myöhemmin ajateltuna varsinaista edellä käymistä nykyajan hiihtotrendeihin. Vaikka perinteinen on aina ollut minulle selvästi vahvempi hiihtotyyli, on hiihdossa hienoa sen monipuolisuus. On kaksi eri tekniikkaa, monta erilaista osatekniikkaa, tehdään kestävyys-, nopeus- ja voimaharjoittelua, treenataan ympäri vuoden ja päästään harjoituksissa lähelle luontoa. Onnistumisen tunnetta hiihtoon innoittajana ei myöskään saa unohtaa. Mikä ilo siitä pienelle hiihtäjälle tulikaan, kun esimerkiksi tekniikassa saatiin asioita loksahtamaan paikalleen tai silloin, kun kilpailuissa onnistui hyvin.

Vaikka opiskeluaikana sitten kävi niin, että kilpahiihto loppui on ollut mahtavaa jatkaa mukana tässä suuressa hiihtoperheessä valmentajan roolissa. Seuraava kirjoitus käsitteleekin sitä, miksi minusta tuli valmentaja.

Tästä lähtee

Minulle ehdotettiin pari vuotta sitten, että alkaisin kirjoittaa omaa blogia. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta tosi paljon, mutta siitä huolimatta asiaa piti näköjään pohtia jokunen hetki. Nyt kuitenkin alkoi tuntua siltä, että kirjoittamisen aiheita olisi niin paljon, että miksei niistä blogikin syntyisi. Hiihto ja valmennus valikoituivat helposti aihevalinnaksi, vaikka uskallan väittää, että esimerkiksi leivontablogikin olisin yhtä hyvin voinut perustaa. Hiihto ja valmennus täyttävät varsinkin talvisin lähes kaikki arki-illat ja viikonloput – oikeastaan kaiken vapaa-ajan. Sellaisesta, mikä on lähellä sydäntä, on myös helppo kirjoittaa. Blogi tuleekin käsittelemään urheilua niin valmentajan kuin kestävyysurheiluhullun näkökulmasta. Haluan osaltani olla mukana viemässä Suomen hiihtokulttuuria avoimempaan suuntaan ja siksi päätinkin kirjoittaa blogia omalla nimelläni, enkä minkään mystisen nimimerkin takaa.

Valmennan tällä hetkellä Suomen mittakaavassa isoa nuorten hiihtäjien ryhmää Espoossa, minkä lisäksi minulla on henkilökohtaisia valmennettavia niin kyseisessä ryhmässä, kuin sen ulkopuolella. Itse hiihdin kilpaa nuorempana, mutta mielestäni sen ihan oman juttuni hiihdon parista löysin vasta suhteellisen myöhään, eli selvästi yli parikymppisenä. Se oma juttu on pitkät matkat – mitä pidempi kisamatka on, sitä parempi. Alle 40 kilometrin kilpailut jätän suosiolla niille, jotka pääsevät käyntiin niin lyhyellä matkalla.

Se aika, jota en käytä valmentamiseen, menee pitkälti ravitsemustieteen jatko-opintojen parissa. Myös väitöskirjani liittyy tiiviisti urheiluun, sillä tutkin siinä nuorten kestävyysurheilijoiden ja heidän valmentajiensa ravitsemusosaamista. Tutkimuksen tuloksia saattaakin olla esillä myös tässä blogissa, kun sen aika tulee. Pitkä ja huolellinen blogiin liittyvä alkuverryttely on siis takana ja on aika astua lähtösuoralle. Tästä se nyt lähtee – pysy kuulolla juuri sinä, jolle urheilu ja valmentaminen on myös sydämen asia!

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑