Etsi

Maria Heikkilä

Kirjoittaja

Maria Heikkilä

Hiihtovalmentaja ja ravitsemustieteilijä

Pajulahti-Vierumäen yläkoululeiritys käyntiin

Kunpa yläkoululeirityksiä olisi ollut silloinkin, kun olin yläasteella! Näin ajattelin silloin, kun ensimmäisen kerran kuulin yläkoululeirityksistä ja entistä enemmän näin ajattelen nyt, kun olen ollut toiminnassa mukana. Jo ensimmäisen leirin perusteella yläkoululeirityksen leirit voittavat monipuolisella sisällöllään ja toteutuksellaan mennen tullen kaikki ne leirit, joita minulle oli aikoinaan tarjolla yläasteikäisenä. Itse olen nyt yläkoululeirityksessä mukana Hiihtoliiton lajivalmentajana. Tarkoituksena on käynnistää Pajulahden ja Vierumäen yhteinen leiritys maastohiihtäjille. Monissa muissa lajeissa yläkoululeiritystä kyseisillä urheiluopistoilla onkin jo ollut. Yläkoululeirityksen periaatteet ovat samat kaikissa lajeissa, joten tämän tekstin voivat hyvin lukea myös muiden lajien parissa toimivat.

Mikä ihmeen yläkoululeiritys?

Yläkoululeiritystä järjestetään tavoitteellisesti urheileville nuorille urheiluopistoilla yhteistyössä urheiluakatemioiden, lajiliittojen ja seurojen kanssa. Toimintaa koordinoi Suomen Olympiakomitean Urheiluakatemiaohjelma. Painopisteenä leirityksissä ovat koulu ja opiskelu, urheilijana kehittyminen ja tätä tukevien elämäntaitojen oppiminen. Leirityksen tarkoituksena onkin tukea nuorta urheilun ja koulun yhdistämisessä sekä edistää nuoren kasvua tavoitteelliseksi urheilijaksi. Hiihdossa yläkoululeirityksiä on jo aiemmin järjestetty pohjoisessa, mutta tällä kaudella myös etelän urheiluopistoja saatiin toimintaan mukaan. Tämä on tärkeää, sillä iso osa Suomen hiihtäjistä asuu Vuokatti-Rovaniemi-akselin eteläpuolella. Kaikkiaan maastohiihtäjien yläkoululeirityksistä vastaa nyt viisi urheiluopistoa: Vuokatti, Rovaniemi, Vöyri, Jämi-Varala sekä Pajulahti-Vierumäki.

Pajulahden ja Vierumäen yhteinen maastohiihdon yläkoululeiritys käynnistettiin siis tällä kaudella, koska leiritystarjontaa haluttiin saada myös etelään. Leireistä kaksi ensimmäistä (elo- ja lokakuu) pidetään Pajulahdessa ja kaksi jälkimmäistä (joulu- ja tammikuu) Vierumäellä. Vierumäellä on tykkilumilatu, joka mahdollistaa hiihtoharjoittelun leirillä myös siinä tapauksessa, jos tulevakin talvi on huono. Ensimmäinen Pajulahden leireistä osui kesälomalle, joten yksi yläkoululeirityksen oleellisista osasista, nimittäin koulunkäynti, jäi ohjelmasta pois. Jatkossa koulunkäyntiä sisällytetään ohjelmaan noin kolme tuntia päivässä. Koulunkäynti on ohjattua ja oman koulun tehtävät suoritetaan sen aikana läksyperiaatteella. Tarvittaessa myös kokeet voi tehdä leirin aikana. Näin ollen koulusta ei leirin takia jää jälkeen. Eli toisin kuin esimerkiksi seuran leireillä, läksyt tulevat yläkoululeirityksessä oikeasti tehtyä, kun niille on varattu aikaa – muutenkin kuin kotimatkalle ja viimeiseen iltaan…

Ensimmäisellä leirillä päivän ohjelma noudatteli pitkälti seuraavaa kaavaa. Myös jatkossa laadukkaalle treenaamiselle ja uusien elämäntaitojen oppimiselle tulee jäämään paljon aikaa. Ainoa, mistä vähän joudutaan tinkimään, on ylimääräinen vapaa-aika aamu- ja iltapäivällä. 🙂

Aamureippailu (esim. juoksu + kuminauhajumppa)

Aamupala

Lajiharjoitus (esim. rullahiihto, taito)

Lounas

Elämäntaitoluento (esim. ravinto)

Ominaisuusharjoitus (esim. nopeus)

Päivällinen

Lajiharjoitus/kehonhuolto (esim. koordinaatiot ja jalkapallo + venyttely)

Iltapala

Pajulahden maastot ja olosuhteet sekä innostuneet leiriläiset ja valmentajat mahdollistivat sen, että leiri onnistui mainiosti. Meitä oli leirillä suhteellisen pieni porukka, mutta se takasi sen, että jokainen sai leirillä paljon myös henkilökohtaista palautetta. Pienen ryhmän etuja oli myös se, että kaikki oppivat nopeasti tuntemaan toisensa. Jatkossa ominaisuusharjoituksissa (nopeus, voima, taito, kestävyys) sekä luennoilla urheilijoiden määrä kasvaa huomattavasti, sillä näihin tulevat myös mukaan kaikki muut yläkoululeiriläiset. Näin ollen kavereiden saaminen lajirajojen ulkopuolelta ja uusien taitojen oppiminen muiden lajien parista onnistuu jatkossa helposti. Lajiharjoituksissa pysytään kuitenkin omassa porukassa – se voi olla parasta kaikkien turvallisuuden kannalta, varsinkin, kun meillä on seuraavalla leirillä tiukka teho- ja rullahiihtopainotus.

Jo kuluneella leirillä yksi leirin selkeästä erosta moniin muihin hiihtoleireihin nähden oli se, kuinka paljon erilaisia ominaisuusharjoituksia leirillä painotettiin. Pajulahden ammattilaiset vetivät nämä treenit (esim. painonnostotekniikoita, aitakoordinaatioita, melontaa jne.), sillä heillä oli tähän valtavasti omaa osaamista. Me hiihtovalmentajat (allekirjoittanut sekä Juha-Matti Mikkolainen) keskityimme tekniikan katsomiseen, apuvalmentamiseen ja samalla uuden oppimiseen. Uskon, että jokainen leiriläinen sai leiriltä paljon uusia vinkkejä omaan harjoitteluunsa, niin ominaisuustreeneistä kuin varsinaisista lajiharjoituksista. Oheisesta videosta löytyy tiivistetysti tunnelmapaloja leiriltä.

Seuraavan kerran jatketaan monipuolisen syysharjoittelun ja sekä rullahiihtoteeman parissa lokakuun alussa Pajulahdessa. Vaikka leiritys on jo alkanut, saa sinne vielä hakea mukaan seuraaville kolmelle leirille. Tässä tapauksessa ota elokuun loppuun mennessä yhteyttä minuun! Täältä löytyy myös vielä lisätietoja leirityksestä:

http://pajulahti.com/valmennuskeskus/ylakoululeiritys/maastohiihto/

Liika on liikaa urheilijallekin

Painonlaskua, rasitusvammoja, sairastelukierteitä, syömishäiriöitä, tulostason hiipumisia ja urheilu-urien päättymisiä – esimerkiksi kaikkia näitä voi urheilijan suhteellinen energiavaje aiheuttaa. Moni lahjakas urheilijanalku ei koskaan pääse aikuisten sarjoihin saakka, sillä energiavajeen ja sen aiheuttamien seurausten vuoksi ura hiipuu jo tätä ennen. Valitettavasti urheilijan suhteellinen energiavaje on ilmiönä äärimmäisen yleinen, kuten tästä Ylen jutusta käy ilmi. Tähän hyvin tärkeään aiheeseen on viimeinkin herätty myös Suomen medioissa. Päätin itsekin tuoda lusikkani tähän soppaan, koska mitä suurempaa näkyvyyttä asia saa, sítä parempi se on koko suomalaiselle urheiluyhteisölle. Mukaan tähän blogitekstiin pyysin espoolaisen, Suomen parhaan kilpakävelijän Taika Nummen. Taika on maailman positiivisin urheilija ja uskomaton monilahjakkuus, jonka uraa on ollut mahtavaa päästä seuraamaan vierestä. Mielestäni Taikan rohkeus kertoa hänen valtavista harjoittelumääristään, liian vähäisestä syömisestä ja loukkaantumisista on yksi niistä syistä, miksi etenkin naisurheilijoiden energiansaannista ja syömishäiriöistä on ollut paljon puhetta viime aikoina. Ainakin Hesari ja Yle ovat uutisoineet Taikan harjoittelusta ja urasta tämän kesän aikana. Valitettavasti Taikan lupaavasti alkanut kilpailukausi päättyi tänä vuonna ennen aikojaan terveysongelmiin.

Hei! Kuten Maria tuossa esitteli niin olen siis Taika. Olen 19-vuotias kestävyysurheilija, lajeinani triathlon, hiihto, juoksu ja kilpakävely. Määrällisesti eniten on viime vuosina tullut uitua, mutta parhaiten olen pärjännyt kilpakävelyssä ja siitä minut myös ehkä parhaiten tunnetaan. Olen kilpakävelyssä tehnyt useita ikäluokkani Suomen ennätyksiä, vuoden 2015 nuorten EM-kisoissa olin kuudes kuten myös viime vuoden nuorten MM-kisoissa. Tänä vuonna siirryin aikuisten sarjoihin ja kilpailumatka kaksinkertaistui. Ensimmäinen 20km:n kisa meni täysin yli odotusten. 16 viikon kävelykiellon jälkeen onnistuin kävelemään alle Lontoon MM-rajan. Siihen kesäni kumminkin jäi. Uusi rasitusmurtuma.

Itse en kuitenkaan pidä itseäni urheilijana. En ole ennen tätä kevättä täyttänyt harjoituspäiväkirjaa, enkä käyttänyt sykemittaria, puhumattakaan harjoitusohjelman seuraamisesta tai nukkumisesta. Ammattimaisuudesta ei siis voida todellakaan puhua. Oikeastaan olen urheilijana mennyt niin metsään kuin olla ja voi. Olen enemmänkin impulsiivinen addikti, joka rakastaa liikkumista ja jolla on elämässä ollut ihan liian hyvä tuuri. 

Vaikka olen käyttänyt älyttömästi aikaa urheiluun, on ykkösjuttuni aina ollut opiskeleminen. Rakastan oppia uutta! Lukiossa luin lähes kaikki kurssit, jota tarjolla oli (yhteensä 130) ja siksi peruspäiväni oli aina hyvin hektinen. Aamulla treeni, sitten kello kahdeksasta neljään tai viiteen vietin koulussa. Illalla menin musiikkiharrastuksiini, eli laulutunneille, pianotunneille ja teatteriin, jonka jälkeen vielä toiseen treeniin. Onneksi olin musiikkilukiossa, niin sain edes joitain musiikkiharrastuksia siirrettyä kouluajalle. Vasta nyt lukion loputtua ymmärrän, kuinka äärirajoilla olen vetänyt kaikin puolin. Nyt on suuntana Aalto yliopisto ja kauppakorkeakoulu. Koitan siellä ottaa edes vähän rennommin. 😉

Haluan puhua omista ongelmistani naiskestävyysurheilijana, koska olen nähnyt näiden vuosien aikana kuinka moni kärsii samoista ongelmista kuin minä. Mikä on kuitenkin huolestuttavinta, on se, kuinka vähän ongelmista on varsinkin täällä Suomessa puhuttu. Pahimmat ongelmat eivät edes ole huipulla vaan sinne pyrkivillä, aikuisuuden portailla olevilla nuorilla. Asiaan on tultava muutos. Tabuja on pakko alkaa käsitellä, jotta niistä päästäisiin eroon. On tärkeä muistaa, että vaikka liian vähäisen energiansaannin ja liiallisen treenimäärän seuraukset ovat kaikilla hyvin samankaltaiset, jokainen on yksilö ja syyt ovat hyvin erilaiset. Toivon kumminkin, että oma tarinani antaisi lohtua ja apua muille.

Vaikka julkisuudessa on ollut esillä Taikan ohella muitakin naisurheilijoita, jotka ovat kärsineet vähäisen energian saatavuuden aiheuttamista ongelmista, koskettaa asia kuitenkin myös miesurheilijoita. Kun aiemmin ravitsemus- ja liikunta-alan kirjallisuudessa on puhuttu naisurheilijan oireyhtymästä (female athlete triad: vähäinen energian saatavuus, kova harjoittelu, kuukautiskierron häiriöt ja luun terveyden heikkeneminen), on tämä nykyään monessa paikassa korvattu termillä ”suhteellinen energiavaje urheilussa” (RED-S, relative energy deficiency in sport). Suhteellisella energiavajeella, joka johtuu liian vähäisestä energiansaannista ja/tai suuresta energiankulutuksesta, on lukuisia vaikutuksia urheilijan terveyteen ja suorituskykyyn sekä suoraan että epäsuorasti. Kehittyminen ja palautuminen hidastuvat, kun energian saatavuus on liian vähäistä. Myös fyysinen suorituskyky voi heikentyä ja sen myötä tuloskunto laskea. Vastustuskyky laskee, mutta rasitusvammojen ja loukkaantumisten sekä erilaisten psyykkisten häiriöiden riski kasvaa. Paino voi laskea liikaa, eikä ainoastaan rasvakudoksesta, vaan myös lihaskudoksesta. Suhteellinen energiavaje voi aiheuttaa myös häiriöitä hormonitoiminnassa. Naisilla nämä ovat helpommin havaittavissa, sillä hormonierityksen häiriintyessä kuukautiskiertoon tulee häiriöitä tai ne voivat jäädä kokonaan pois. Kuukautiskierron häiriintyminen ja estrogeenihormonin pitoisuuden lasku ovat suoraan yhteydessä luuston terveyteen. Luun tiheys heikkenee, jolloin rasitusmurtumien ja esimerkiksi osteoporoosin riski kasvaa, sekä urheilu-uran aikana että sen jälkeen. Valitettavasti edelleen löytyy myös niitä valmentajia ja urheilijoita, joiden mukaan se, että kuukautiset jäävät pois, on vain merkki hyvästä harjoittelusta. Tämä on kuitenkin suhteellisen lyhytnäköinen ajattelutapa, jossa mennään täysin tulostavoitteet eikä urheilijan terveys edellä. Jos urheilijan suhteellinen energiavaje kiinnostaa enemmän, löytyy siihen kattava ja hyvä kirjoitus täältä. Taikan omakohtaiset kokemukset puolestaan jatkuvat ohessa.

Niin sanotut ongelmat alkoivat minun kohdallani noin kolme vuotta sitten. Jouduin rasitusmurtumaputkeen, jossa yhä olen. Rakkaimman harrastukseni, kestävyysjuoksun, jouduin pitkälti lopettamaan, koska paikat eivät kestäneet iskutusta. Siirryin tällöin kävelyyn. Pysyin tällöin hiukan pidempään poissa telakalta. Olin kuitenkin jatkuvasti uima-altaalla tai rullahiihtämässä. Jotenkin onnistuin aina pääsemään kesäksi aivan uskomattomaan kävelykuntoon hyvinkin pienillä kävelymäärillä. Oikeastaan ongelmien syy ei löydy viimeisten kolme vuoden tekemisistä. Pahimmat virheet tehtiin jo kauan sitten. Oikeat ongelmat alkoivat jo seitsemän vuotta sitten ollessani noin kahdentoista ikäinen. Nuorempana liikuin aina paljon ja monipuolisesti. Minulla oli varmaan 20 eri harrastusta. En malttanut pysyä paikoillani. Vaikka olin kömpelö, hidas ja jäin muille mennen tullen lajissa kuin lajissa, urheilusta tuli äkkiä minulle tapa, joka auttoi keskittymään muihin elämän askareisiin. Rakastuin liikkumiseen. Minun ei tarvinnut voittaa. Niin kauan kun pysyin liikkeessä, kaikki oli hyvin.

Niin sanottu treenaaminen alkoi 12-vuotiaana. Aloin käymään kavereiden kanssa kestävyysjuoksuryhmässä ja piirileireillä. Käsitykseni liikkumisesta ja urheilusta muuttui. Piirileireillä sanottiin, että viikossa tulisi treenata vähintään 20 tuntia. Tämä oli nyrkkisääntö. Lisäksi oikea urheilija katsoi tarkkaan mitä söi. Otimme asian kavereiden kanssa ikään kuin haasteena vastaan tajuamatta oikeasti mihin ryhtyisimme. En tajunnut tuolloin, mikä oli oikeanlaista treenaamista. En voinut ymmärtää, että 20 tuntia sisälsi myös pyöräilyt kouluun ja pihaleikit. Juoksin harrastuksesta toiseen keräten tunteja kuin mikäkin hurahtanut keräilijä. Pian aloin olla sitä mieltä, että en ollut treenannut riittävästi, jos päivään ei kertynyt vähintään kolme tuntia urheilua. Karkit ja makeiset jäivät pois. Eihän ne ollut hyväksi terveydelle. Näin oltiin minulle sanottu. Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti treenasin kovaa ja paljon. Energiankulutus kasvoi. Energiansaanti tippui. Sen seurauksena paino putosi aika rutkasti.

Ei minulla ole koskaan ollut suoranaisesti ongelmaa ruuan kanssa, mutta en tajunnut, mikä oli oikeanlainen ruokavalio. Kulutukseen nähden en saanut riittävästi energiaa. Pahimmillaan saatoin päivässä kuluttaa yli 4000 kcal ja syödä noin 2500 kcal verran. 12-vuotiaan silmissä ongelmaa ei ollut. En ollut enää joukon huonoin juoksija ja eikö kestävyysurheilijan kuulukin olla laiha? Huomasin myös, että koulukin alkoi sujumaan paremmin. Mitä enemmän treenasin, sen paremmin pystyin keskittymään kaikkeen muuhun. Sain niin paljon aikaiseksi. Tuntui siltä, että pystyin mihin vaan. Kävin koulussa, musiikkiharrastuksissa, treeneissä ja missä lienee. En koskaan levännyt. Se oli aivan turhaa ajanhukkaa. Kaikki meni niin mallikkaasti. Elämä oli juuri sellaista kuin halusin. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi.

15-vuotiaana aloin hieman huolestua itsekin. Muut tytöt aikuistuivat ja itse olin ikään kuin pysähtynyt paikoilleen. Ei ollut kuukautisia ja näytin yhä 12-vuotiaalta. Kysäisin asiasta pariin otteeseen terveydenhoitajalta ja lääkäriltä ja vastaukseksi sain, että myöhäinen kasvu on tyypillistä kestävyysurheilijalle. Kaipa se niin sitten oli. Kaipa nyt vain olin tällainen. 15-vuotiaalle itselleni kuukautisista puhuminen ei ollut mieluisin asia, joten oli helpompi vain antaa olla.

16-vuotiaana alkoi vammaputki. Jouduin pitkälti lopettamaan juoksun ja siirtymään kävelyyn, koska paikat eivät enää kestäneet. Kävely alkoikin kulkea kovempaa kuin koskaan ja voitin Kalevan kisoissa kultaa. Päältäpäin kaikki näytti siis yhä hyvältä ja minusta tuntuikin hyvältä. Mietin kyllä, miksi olin koko ajan telakalla, mutta annoin asian olla. Eihän urheilu ollut minulle kamalan tärkeä asia. Se oli vain hauskaa. Lopettaisin varmaan kumminkin kohtapuolin ja sitten kaikki korjaantuisi itsestään.

Viime syksynä olin jo lopettamaisillani, vaikka en sitä virallisesti sanonutkaan ääneen. Kesä oli mennyt hyvin. Mielettömän hyvin siihen nähden, että olin maksimissaan treenannut neljä viikkoa putkeen ehjänä viimeisen kolmen vuoden ajan. Olin tullut kumminkin siihen päätökseen, että olin vetänyt itseni äärirajoille. Kroppani ei toiminut kuten naisen kropan kuuluisi toimia ja luuntiheys ei ollut parhaimmasta päästä – ei todellakaan. Halusin myös olla hyvä roolimalli nuorille urheilijoille. En halunnut muiden ajattelevan, että tulee olla laiha pärjätäkseen. Pidin itseäni huonona esikuvana. Jätin ruotsiottelun ja pohjoismaiset väliin ja valmistauduin lähtemään kahdeksan viikon reissulle Amerikkaan ja Meksikoon. Siellä en miettisi urheilua. Nauttisin vain matkustamisesta. Suunnitelma ei mennyt ihan putkeen. Treenasin ylimenokaudella sananmukaisesti yli. Ei ollut enää mitään mikä olisi jarruttanut. En ollut kilpaurheilija, eli palautumisella ei ollut lainkaan väliä. Sain tehdä mitä huvitti.

Pari viikkoa ennen matkaa sain viestiä Australiasta, josta kysyttiin, haluaisinko osallistua kuuden viikon kilpakävelijöihin tehtävään tutkimukseen. Minulle maksettaisiin kaikki ja saisin treenata maailman huippujen kanssa. En voinut muuta kuin tarttua tilaisuuteen. Ei tällaista tullut ihan joka päivä. Lyhyeksi jäi siis kilpaurheilun lopettaminen. Lähtisin ensiksi Amerikkaan ja siitä lentäisin Australiaan. Edessä oli 15 viikon reissu ympäri maailman. En tajunnut kuinka paljon matka tulisi muuttamaan suhtautumistani urheiluun ja itseeni.

20068315_1557304607668733_1290449106_n

En yleensä sanoisi, että rasitusmurtuma on tuuria. Minulle se oli. Ehdin treenata Australiassa pari viikkoa, kunnes koko etureidessä paljastui rasitusosteopatiaa. Edessä olisi 16 viikon uintiputki ja hidas paluu arkeen. Mikä kumminkin teki tästä urheiluvammasta lottovoiton, oli se, ettei Australiassa annettu asian olla. Vaikka olin tutkimukselle hyödytön, minuun käytettiin äärettömän paljon resursseja. Samana päivänä kun rasitusmurtuma todettiin, minulle hoidettiin lääkäri, fysioterapeutti, valmentaja, ravintoasiantuntija ja urheilupsykologi, joiden kanssa lähdettiin perinpohjin tutkimaan syitä murtumalle. Tajusin ensimmäistä kertaa oikeasti, kuinka paljon liikuin. Eihän edes maailman huiput liikkuneet yhtä paljon kuin minä. He eivät oikeastaan liikkuneet lainkaan. He treenasivat ja treenien välissä he makasivat. Toisin kuin minä, joka pompin aina kenguruiden perässä vapaa-ajalla. Australian jälkeen tiesin, mitkä ongelmani olivat. Päätin, että on tehtävä jotain. Mitä enemmän olen puhunut asiasta, sitä enemmän olen saanut myös apua ja tukea.

Taikan tapaan moni urheilija kärsii suhteellisesta energiavajeesta siksi, että energiansaanti jää kauas kulutuksesta. Usein etenkin hiilihydraattien osuus ravinnossa on riittämätön. Etenkin kestävyysurheilijoilla hiilihydraatit ovat kuitenkin ravinnon tärkein energianlähde. Väestötasolla hiilihydraattien osuuden energiansaannista suositellaan olevan noin 45–60 %. Kestävyysurheilijoilla jopa yli 65 % energiasta voi tulla hiilihydraateista, tai vähintäänkin puolet energiasta. Kun nauttii hiilihydraatteja noin 8–12 g/painokilo/vrk pääsee lähelle näitä suosituksia. Liian harva kuitenkin saa ravinnostaan näin paljon hiilihydraatteja, mikä voi suoraan vaikuttaa esimerkiksi suorituskykyyn ja palautumiseen. Kovatehoinen ja laadukas harjoittelu ei ole mahdollista ilman riittävää hiilihydraatinsaantia. Moni pelkää hiilihydraatteja siksi, koska mediassa on viime vuosina ihannoitu vähähiilihydraattisia ruokavalioita ja ylistetty proteiineja. Urheilijan tulisi kuitenkin muistaa, että ei-urheilevien ruokavaliot eivät välttämättä sellaisenaan taivu paljon kuluttavan urheilijan käyttöön. Liialliseen täydellisyyteen ruokavaliossa ei myöskään kannata pyrkiä, sillä tiukat rajoitukset johtavat pahimmillaan syömishäiriöihin tai ainakin häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen. Nämä puolestaan voivat olla esimerkiksi suhteellisen energiavajeen taustalla. Ohessa on Taikan mietteitä siitä, miten hänen suhtautumisensa hiilareihin muuttui Australian matkan aikana.

Minua oli siis pyydetty Australiaan osallistumaan 6 viikkoa kestävään tutkimukseen, jossa pyrittiin selvittämään rasvaruokavalion hyödyt. Tämän vuoden tutkimus, joka toteutettiin Louise Burken johdolla, oli jatkoa viime vuoden tutkimukselle, jossa 20 kilpakävelijää pistettiin kolmeksi viikoksi kolmelle eri ruokavaliolle: rasva-, hiilihydraatti- tai jaksotetulle ruokavaliolle.  Tutkimuksessa haluttiin selvittää, kykeneekö kroppa hyödyntämään paremmin rasvaa energianlähteenä rasvaruokavalion jälkeen. Tämän vuoden tutkimus erosi viime vuodesta siinä, että se oli tuplasti pidempi, sillä kolmen viikon dieetin jälkeen kaikki siirtyivät korkeahiilihydraattipitoiseen ruokaan toisen kolmen viikon ajaksi.  Pyrkimyksenä oli nähdä, mitä tapahtuu, kun rasvaruokavaliosta palataan takaisin hiilihydraatteihin. Tutkimukseen osallistui noin 30 kilpakävelijää ympäri maailman ja porukkaan mahtui muun muassa kolminkertainen Olympiamitalisti Jared Tallent. Itse olin porukan nuorin ja kokemattomin. Oikeastaan olin ainoa, joka ei ollut vielä ehtinyt kilpailla kahdenkymmenen kilometrin matkalla. En tiennyt lainkaan mitä odottaa. Olin valmis ottamaan vastaan mitä vaan.

Jouduin rasvadieetille. Tämä tarkoitti sitä, että n. 80% päivittäisistä kaloreistani tuli rasvoista ja n. 20% proteiineista. Hiilihydraateille ei jäänyt lähes ollenkaan tilaa. Tämä tarkoitti, että periaatteessa eläisin kolme viikkoa avokadolla, pähkinöillä, juustolla, kookosrasvalla, öljyisellä salaatilla ja lohella. Eikä ruuasta voi kuitenkaan valittaa. Se oli oikein maukasta. Sen sijaan treenaaminen oli aivan kamalaa. Rasvaruokavaliolla kroppa oli aivan täysin energiaton, vaikka periaatteessa saimme yhtä paljon energiaa kuin mitä kulutimme. Ensimmäisen kahden päivän aikana glykogeenivarastot lihaksissa tyhjenivät täysin ja kroppa ei vain kyennyt hyödyntämään rasvoja energianlähteenä samalla tavalla kuin hiilihydraatteja.  Varsinkin kovissa treeneissä tämän tunsi. Yleensä pystyn suhteellisen helposti kävelemään 5.30 min/km vauhtia. Ensimmäisellä viikolla en selviytynyt edes kilometrin vedoista sillä vauhdilla – puhumattakaan pitkistä lenkeistä. Pahinta oli se, että korkeahiilihydraattiryhmällä ja jaksotetulla hiilihydraattiryhmällä näytti menevän oikein leppoisasti. Mikä kuitenkin piristi ja sai hymyilemään, oli se, että ryhmässä oli pari maailman huippumieskävelijää, jotka eivät edes pysyneet minun perässä lenkeillä. Asiat olisivat siis voineet olla paljon huonomminkin. Arvostus hiilihydraatteja kohtaan kasvoi huimasti tutkimuksen aikana. Ilman niitä kenestäkään ei tule huippu-urheilijaa. Voin sanoa tämän täysin oman kokemukseni pohjalta. Jos joku väittää vastaan, niin pyydän koittamaan rasvaruokavaliota. Olen täysin varma, että mielipide muuttuu aika nopeasti.

Oma urheilu-urani perässä on suuri kysymysmerkki. Vaikka olen kymmenen kiloa painavampi kuin mitä olen saman pituisena ollut ja minulla on nykyään epäsäännöllisen säännöllisesti kuukautiset, luuntiheyteni on sellainen, ettei se enää koskaan tule olemaan sillä tasolla millä sen pitäisi. Periksi ei olla vielä antamassa ja nyt koitan tehdä asioita niin hyvin kuin vain pystyn ilman, että otan kumminkaan liikaa stressiä. Tilanne tietenkin harmittaa. Varsinkin kun on niin paljon uskomattoman hienoja ihmisiä tavannut urheilun kautta ja on vielä niin hirveästi asioita ja maita näkemättä, mutta onneksi elämässä on paljon kaikkea muutakin kuin pelkästään huippu-urheilu. Tämän takia olen kuitenkin halunnut puhua asiasta julkisesti, koska kyseinen asia on saanut aivan liian vähän huomiota. Olemme Suomessa todella paljon muita länsimaita jäljessä ja ongelmia ei ehkäistä kuten esimerkiksi Australiassa ja Amerikassa.

Uskon, että tiedolla voidaan tulevaisuudessa ehkäistä paljon nuorien urheilijoiden vaivoja. Kuitenkin jos olen itse rehellinen itselleni, en tiedä, olisinko itse tehnyt asioita toisin, vaikka minulle oltaisiin sanottu nuorempana, että olen 20-vuotiaana tällaisessa tilanteessa. Olin jääräpää, tiesin paremmin kuin muut ja mikään ei pysäyttäisi minua. Omalla kohdalla olen tarvinnut nämä vastoinkäymiset, jotta olen oppinut arvostamaan huippu-urheilua. Vähän ironista tietenkin, että mitä huonommassa jamassa olen ollut niin sitä enemmän olen halunnut urheilla. Olen kuitenkin kasvanut valtavasti ihmisenä ja tiedän, että vaikka tämä olisi nyt tässä, niin urheilu on antanut minulle enemmän kuin mitä se on ottanut ja enemmän kuin mitä olisin koskaan edes olettanut.

Olen Taikan kanssa samaa mieltä siitä, että tiedolla ja asioista ääneen puhumalla voidaan auttaa monia nykyisiä ja tulevia urheilijoita. Meitä molempia saa tulla vetämään hihasta, jos haluaa jutella asiasta. Valmentajia, vanhempia ja muita urheilijan tukijoukkoja haluaisin vielä muistuttaa siitä, että teillä on valtava merkitys siihen, miten urheilija suhtautuu esimerkiksi syömiseen ja harjoitteluun. Parhaimmillaan avoimella keskustelulla ja hyvillä esimerkeillä edellä kuvatut ongelmat on mahdollista välttää – pahimmillaan pienetkin huomautukset esimerkiksi urheilijan painosta voivat ajaa urheilijan vaikeaan syömishäiriökierteeseen. Taikalle vielä iso kiitos siitä, että olet rohkeasti puhumassa naisurheilijoiden puolesta!

Takaiskuista voimaa harjoitteluun

Viime perjantaina klo 21.08 aika pysähtyi hetkeksi. Samalla tavalla kuin se noin puoli vuotta aiemmin pysähtyi Kampin Terveystalossa. Sillä kerralla lääkäri totesi minulle, että käteni on murtunut, eikä sillä kuluvan talven aikana tehdä mitään. Tällä kerralla tuijotin suu auki puhelimen näyttöä, jolla luki ”mun polvilumpio on murtunu”. Pian seurasi suuttumus ja epätoivo – voiko tämä edes olla totta?!

Palataanpa ajassa hetki taaksepäin, sunnuntaihin 2.7. – päivään, jolloin kaikki oli paremmin kuin hyvin. Tehtiin Vuokatissa pitkää lenkkiä Rebecan kanssa ja juteltiin tulevasta kaudesta, hyvin menneistä leireistä, yhteisen valmennusuramme alkuhetkistä, tyttöjen juttuja, ihan kaikkea. Myös ajomatka Vuokatista kotiin sujui hetkessä, ja meillä molemmilla oli hyvä tunne siitä, että tästä on hyvä jatkaa kesän harjoittelua. Seuraavan kerran oli tarkoitus nähdä heinäkuun aikana Rebecan mökillä lenkkeilyn ja hyvän ruoan merkeissä. Sitten tuli perjantai 7.7. ja kaikki muuttui hetkessä – saaristomaisemien sijaan nähtiinkin Jorvin sairaalassa. Perjantain rullahiihtotreeni oli päättynyt kaatumiseen. Vaikka näin ikävät kuvat polvesta ja käsistä heti treenin jälkeen, en vielä osannut pelätä mitään haavoja pahempaa. Onneksi Rebecca kuitenkin ymmärsi lähteä lääkäriin. Vielä alkuillasta kaikki vaikutti melko hyvältä, kunnes myöhemmin röntgenkuvat paljastivat totuuden: polvessa on murtuma.

En tiedä, onko murtumia ollut lähipiirissäni aina yhtä paljon, vai onko niihin alkanut kiinnittää enemmän huomiota viime aikoina. Äkilliset urheilutapaturmat ovat tämän vuoden puolella murtaneet ainakin oman olkapääni, entisen valmentajani ranteen ja Rebecan polven. Lisäksi ihan liian monella nuorella urheilijalla ja kaverillani on ollut rasitusmurtumia. Vaikka diagnoosin saaminen harmittaa, ei asiaa saa jäädä harmittelemaan liian pitkäksi aikaa. Pää pystyyn ja eteenpäin! Yhdestä asiasta voin olla ihan varma: takaiskuja kokenut urheilija palaa henkisesti vahvempana takaisin. Ainakin itse sain harjoitteluun myös yllättävää motivaatiota siitä, kun huomasin, kuinka nopeasti paranemista tapahtuu. Kevyitä kuminauhaliikkeitä – rankempia kuminauhaliikkeitä – liikkeitä painojen kanssa – punnerruksia ja lopulta viime viikolla myös leuanvetoja (monikko tosin kyseenalainen muoto 😀 )! Jos kehittymistä tapahtuu jatkossakin näin paljon, niin kohtahan niitä leukojakin menee enemmän kuin koskaan ennen 😉

Muutokset harjoitusohjelmassa eivät aina ole myöskään huono asia. Tuleepa ainakin hetki aikaa vahvistaa niitä lihaksia ja osa-alueita, jotka muuten voisivat jäädä vähemmälle huomiolle. Näin kävi minullekin ja näin tulee käymään myös Rebecalle, se on jo päätetty. Kun käteen ei muutamaan kuukauteen voinut luottaa, oli hyvin aikaa vahvistaa jalkoja ja nyt niissä on varmasti enemmän voimaa kuin ennen. Hiihto ilman sauvoja ja yhdellä sauvalla onnistuivat jo suhteellisen pian kolarista, lisäksi myöhemmin keväällä otin fysioterapeutin kanssa kyykkyprojektin käden kuntouttamisen ohelle. Nyt kyykyn tekniikka alkaa olla kunnossa ja sitä voi tehdä huoletta jo hyvien painojenkin kanssa. Itse asiassa tähän uskoin jopa vähemmän kuin siihen, että käsi tulisi taas kuntoon! Toimivan käden ohelle sain siis paljon enemmän voimaa jalkoihin kuin tavallisena keväänä ja kesänä olisin saanut. Rebecan tavoitteeksi tuleekin vahvistaa ylävartaloa ja käsiä enemmän kuin koskaan ennen. Sairaalassa päätettiin, että kukaan ei ensi kaudella tule olemaan ylävartalostaan häntä vahvempi!

Lopullinen kuntoutuminen tulee totta kai viemään aikaa, eikä juoksuvetoja pääse tekemään välittömästi, kun kipsi on poistettu, mutta hyvällä kuntoutuksella jalkakin on varmasti hyvässä kunnossa pian. Jos minullekin sanottiin moneen kertaan, että ”oot niin nuori, että oot pian taas kunnossa”, niin Rebecca vasta nopeasti kunnossa onkin! Kisakauteen on vielä pitkä aika, joten tässä ei ole mitään hätää.

DSC_0252

Suunnattomalla innolla Joensuun Jukola-viikonlopussa

Kesän odotetuin viikonloppu on ollut jo hyvän aikaa takana päin. Vaikka kroppa on edelleen vähän väsynyt, on mieli innostunut ja onnellinen, joskin vähän haikea. Taasko pitää odottaa kokonainen vuosi seuraavaa Jukolaa?! Jukolan viesti on mielestäni ehdottomasti paras tapahtuma, joka Suomesta löytyy. Jos ei ole kokenut Jukolan yön taikaa, voi olla vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen lähtemään viikonlopuksi valvomaan pahimmassa tapauksessa kaatosateen keskelle mutaisille pelloille ja metsiin. Mutta kyseisiltä pelloilta ja metsistä löytyy niin paljon asioita, jotka viehättävät, että joka ikinen kesä Jukola kokoaa yhteen jopa 40 000 juoksijaa ja katsojaa.

Mikä Jukolasta sitten tekee niin erityisen? Siihen on todella monta syytä. Ihan ensimmäiseksi tietysti se, että suunnistus on hieno ja kiehtova kestävyyslaji. Kilpailun konsepti on myös ainutlaatuinen: ei ole kovin montaa kansainvälistä kisatapahtumaa, jossa maailman huiput ja tavalliset tallaajat voivat kisata samassa sarjassa. Vaikka lappu rinnassa mennään kovaa, ei Jukola silti tunnu samanlaiselta hampaat irvessä ja veren maku suussa -kiiruhtamiselta kuin moni muu urheilukilpailu, vaan myös kisan aikana suurtapahtuman tunnelmasta ehtii nauttia. Tai no, jos ei oikeasti kisan aikana niin ainakin heti sen jälkeen ja sitä ennen. Koska kaikki ovat mukana Jukolassa, on Jukola myös takuuvarma paikka tavata ystäviä ja tuttavia niin Suomesta kuin ulkomailta. Jukolan lähdön seuraaminen on unohtumaton kokemus. Kilpailun seuraaminen yön pimeinä tunteina on myös kiehtovaa. Ihan ensimmäisissä Jukolan viesteissäni minulle oli yllätys, että koko kisakeskus todella elää ympäri vuorokauden ja on ihan ok käydä vaikka shoppailemassa keskellä yötä. Myös telttasaunassa on oma viehätyksensä, varsinkin, kun sen jälkeen ei koskaan tiedä, tuleeko suihkusta haaleaa vai jääkylmää vettä. Ja kaikki ne spekulaatiot! Niiden avulla Jukolaviikonloppua saa helposti venytettyä myös seuraavalle viikolle. Olisiko sittenkin pitänyt mennä tuolta? Mitä ihmettä tein tuolla? Millainen maasto ensi vuonna on? Tänä vuonna kisaan oli erityisen kiva lähteä, sillä norjalainen ystäväni lensi Jukolan takia Suomeen jo torstaina ja saimme näin paljon aikaa päivittää kaikki uusimmat kuulumiset niin Espoossa, Joensuussa kuin pitkien automatkojen aikana.

Joensuussa juostu Venlojen viesti oli nimetty Suomi 100 Venlojen juhlaviestiksi, sillä Venlat juostiin nyt 40. kertaa. Myös minulla kyseessä oli jonkinlainen juhlavuosi, sillä juoksin nyt kymmenettä kertaa Venloissa sekä ensimmäistä kertaa Jukolassa. Venloissa joukkueeni oli jo tuttuun tapaan Suunnaton Into ja matkana avausosuus. Tulin joukkueeseen mukaan Kuopio-Jukolassa mammalomasijaiseksi, mutta nyt myös ”virallinen status” joukkueessa on saavutettu. Saatiin tänä vuonna myös ensimmäistä kertaa mukaan kaksi naisjoukkuetta Innosta, ja molemmat joukkueet rikkoivat heti aiempia ennätyksiämme. Hienoa! Jukolaan puolestaan lupauduin Teme Ski Teamin kakkosjoukkueeseen vitososuudelle. Hieman hirvitti lähteä juoksemaan saman viikonlopun aikana kahta suoritusta, mutta samalla ajatus tuntui kiehtovalta. Myös norjalaisen suunnistajakaverini mielestä olin aika cool, kun lähdin mukaan molempiin viesteihin.

IMG-20170617-WA0008

Olin tyytyväinen Venlojen suoritukseeni, vaikka tiedän, että parempiakin sijoja olisi ollut tarjolla. Jos en olisi hyytynyt täysin viimeisellä 500 metrillä, olisin tehnyt oman Venlojen sijoitusennätykseni. Rata ei ollut minulle kovinkaan suosiollinen, sillä aloitusosuudella juostiin melkein kilometri asfaltilla täysillä. En ole mikään juoksija ja tuntuikin, että porukkaa painoi ohi oikealta ja vasemmalta ennen K-pistettä. K-pisteeltä lähdettiinkin sitten suoraan pitkään ylämäkeen, joka tällä kunnolla tuntui loputtoman pitkältä. Viime viikon sairastelu ja alkutalven usean kuukauden treenitauko eivät todellakaan edesauttaneet etenemistä. Olin kuitenkin todella helpottunut huomatessani, että kevään katastrofaalisten kuntorastisuoritusten jälkeen Venlojen suunnistus oli kuitenkin suhteellisen järkevää. Omalla mittapuullani en juurikaan tehnyt pummeja, muutamia pieniä kiertoja toki. Radan keskivaiheilla helle teki tehtävänsä ja aloin voida pahoin ja palella ja tulihan siinä samassa myös kaaduttua. Noudatin kaverini neuvoa ”jos sun on pakko pannuttaa metsässä, niin älä sen murtuneen käden päälle kaadu” ja otin kaatumisen vastaan oikealla ranteella. Onneksi se oli sentään lujaa tekoa. Ilman juomarastia en olisi varmaankaan selvinnyt metsästä pois. Ihan loppuun saakka siitä ei kuitenkaan riittänyt virtaa, vaan viimeisen rastin ja maalin välillä romahdin sijoituksissa alas niin, että rytinä vaan kävi. Joka tapauksessa olin kisaan tyytyväinen ja sainpa jopa nostettua sykkeetkin korkeammalle kuin moneen vuoteen!

Jukolan osalta suunnistus oli kaukana nautinnosta. Jos Venloissa pahimmat virheet jäivät väliin, Jukolassa niitä tuli senkin edestä. Edeltävän päivän rasitus, huonosti nukuttu yö ja epämääräinen syöminen ja juominen takasivat sen, että maha oli kipeä jo ennen kisaa ja jokainen juoksuaskel sattui. Kun mahakipu lopulta hellitti, kramppasi reisi niin pahasti, että koko vasen jalka sanoutui irti juoksemisesta. Vaikka sekä suunnistus että juoksu ontuivat, onnistuin kuin ihmeen kaupalla kuitenkin nostamaan joukkueeni sijoitusta. Jotain hyvää sentään! Ja oli siellä metsässä välillä ihan hauskaakin, varsinkin, kun osa herrasmiehistä piti huolta siitä, ettei neiti ole hukassa ja ettei hän vaan liukastu kalliolla tai satuta itseään tiheikössä 😀

Metsässä kuultua: ”Mitäs herrat tuumii, missä me oikein ollaan? – eikun seis – mitäs herrat ja rouva tuumii, missä ihmeessä me oikein ollaan?”

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tyytyväinen siitä, että osallistuin vihdoin molempiin viesteihin. Vaikka Jukolan maalissa mietin, etten tee tätä enää ikinä, ei se varmasti mahdottomuus olisi uudelleenkaan. Silloin vaan voisi pitää huolta siitä, että muistaisi oikeasti syödä ja juoda kunnolla Venlojen jälkeen ja koittaisi oikeasti myös nukkua yöllä.

Jukolasta jää harvemmin mitään negatiivista sanottavaa (paitsi viime vuoden katastrofaalinen sää!), mutta muutamia kehityskohtia tämän vuoden kisoissa kyllä oli. Välimatkat olivat kohtuuttoman pitkiä – meiltä meinasi esimerkiksi viestinviejä myöhästyä lähdöstä, kun parkista olikin ilmoitetun 3,5 km sijaan yli 5 km kisakeskukseen. Teltoille oli myös sen verran pitkä matka, että oli kurjaa, kun kisakeskuksen kuulutukset eivät kuuluneet teltoille. Osa tunnelmasta jäi näin kokematta. Lähtöpaikan näyttötaulut olivat myös tyhmä uudistus ja toivottavasti tulevissa Jukoloissa palataan normaaliin systeemiin. Yritäpä saada näyttötaulusta jotain selvää, kun aurinko paistaa suoraan siihen. Muuten tapahtuma onnistui mainiosti ja siitä jäi paljon hyviä muistoja.

Ensi vuonna sitten Lahteen! Sitä ennen lupaan a) juosta enemmän ja b) juosta kovempaa. Josko näillä eväillä suunnistaminen olisi asteen verran nautinnollisempaa – ja ehkä sitä Jukolaakin voisi kovempikuntoisena harkita uudestaan… 🙂

Kohti kesää sukset jalassa

Norjalaisten kavereideni mielestä täytyy olla umpihullu, kun pakkaa Suomessa auton täyteen suksia, treenivaatteita ja ruokaa, ajaa auton laivaan ja seuraavana päivänä ajaa Ruotsin halki Norjan vuorille. Hullua tai ei, Norjan kesäleiri on perinne monille suomalaisille hiihtäjille. Itse olen ollut mukana leirillä hiihtäjänä 2006 ja 2007 sekä sittemmin valmentajana tasan kymmenen vuotta edellisten leirien jälkeen. Viime vuoden leiri onnistui niin loistavasti, että silloin päätettiin Miikan ja Matiaksen kanssa, että näistä Norjan reissuista tulee perinne myös meidän ”Team MH:lle”. Tänä vuonna ilmassa oli tosin suuri uhka siitä, että Norjan vuoriston sijaan poikien maisemina olisi suomalaista valtion metsää – onneksi armeijasta heltisi kuitenkin urheilulomaa ja matkaan päästiin, joskin lyhyemmäksi aikaa kuin viime vuonna.

DSC_0054

Leirille lähti lähes sama Teme Ski Teamin/Team EHS:n/maajoukkuehiihtäjistä koostuva treeniporukka (Antti, Valtteri, Laura, Maija ja Lari) kuin viimekin vuonna, joten pojat pääsivät treenaamaan takuulla kovassa seurassa. Teemu vastasi leirin päävalmentajan roolista. Samaan aikaan leireilemässä oli myös muita suomalaisia kovan tason hiihtäjiä sekä Norjan maajoukkueet ja Ruotsin naisten maajoukkue. Hyvistä peeseistä ei siis ollut pulaa 😉 Meille kokonaisia treenipäiviä kertyi viisi – muut matkustavat leiriltä kotiin torstaina, kun meidän kotimatkamme käynnistyi jo sunnuntaina.

Ensimmäinen takapakki leirillä osui jo menomatkalle, kun Matias sairastui. Kuume hellitti vasta loppuleiristä niin, että ainoastaan viimeisenä treenipäivänä pääsimme kaikki yhdessä hiihtämään. Leirin toinen takapakki tai oikeammin iso virhe tapahtui perjantain hiihtolenkillä. Lenkille lähtiessä keli ei ollut erityisen aurinkoinen, joten aurinkorasva jäi autoon. Arvatenkin aurinko ilmestyi jossain vaiheessa kirkastamaan pitkää PK-lenkkiä ja tämän seurauksena naama näyttää siltä, että tätä tekstiä kirjoittaessani pohdin kuumeisesti, pitäisikö tiistaina palata töihin pussi päässä vai pipo silmillä. Kaikkien talven takapakkien jälkeen ilahduttavaa oli se, että olkapäähän ei sattunut leirillä enää käytännössä ollenkaan. Kyllä siitä sittenkin taitaa vielä hyvä käsi tulla 🙂 Harmitti kyllä valtavasti, kun tammikuun kaatumisesta on jäänyt alamäkikammo, joka saattaa yllättää ihan yhtäkkiä. Toisilla lenkeillä alamäkien kanssa ei ollut mitään ongelmaa, toisilla taas pakokauhu iski ennen jokaista mäkeä. Tilannetta ei ainakaan helpottanut se, että osalla lenkeistä sumua oli niin paljon, ettei alamäissä nähnyt yhtään mitään. Jännittäminen on kuitenkin ihan tyhmää, koska silloin kaatuu varmasti. Mitenköhän tästä tunteesta pääsisi eroon?

Viiteen treenipäivään mahtui kuusi hiihtolenkkiä, rullahiihtoa sekä helpossa maastossa että ylämäessä, kuntosalia ja juoksua. Pääpaino oli PK-harjoittelussa, voima-, VK- ja nopeustreeneillä höystettynä. Jos kaikista harjoituksista pitäisi valita parhaiten onnistunut treeni, olisi se ehkä lauantai-illan parituntinen pertsan rullahiihto ylämäkeen. Tällaisia ei tosiaankaan pääse Suomessa tekemään ja tässä ei kroppaa päästetä helpolla. Tekniikka on pidettävä kasassa koko ajan, jos meinaa päästä eteenpäin. Sen totesin, kun kävin itsekin hiihtämässä harjoituksen. Norjalaiseen tapaan treenaamaan päästiin viikon aikana todella vaihtelevissa keleissä: sadetta, aurinkoa, tuulta, pakkasta, lämmintä, sumua… Kaikista hurjin keli oli vastassa lauantaiaamun hiihtolenkillä, kun näkyvyys ladulla oli sumun takia vain muutaman metrin. Onneksi siinä vaiheessa jo suurin piirtein muisti, mihin suuntaan latu kääntyy mutkissa.

DSC_0105

Taas kerran Norjassa ilahdutti, minkälainen kulttuuriero siellä on autoilijoiden ja rullahiihtäjien tai pyöräilijöiden kohtaamisissa. Urheilijoille annetaan tilaa, heidät kierretään autotiellä kaukaa ja lenkillä saa jopa kannustusta. Myös valmentaja! Espoossa olen tottunut siihen, että jos rullasukset jalassa joutuu tekemisiin jonkun ulkopuolisen kanssa, palaute on kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Toinen ilahduttava asia norjalaisessa hiihtokulttuurissa oli paikallisen urheiluseuran harjoitusten seuraaminen ja etenkin luento, jota nuorille ladun varressa pidettiin. Kovan tason valmentaja kertoi nuorille, että hiihtoon riittää kahdet, maksimissaan kolmet sukset: yhdet vapaalle, yhdet pertsalle ja mahdollisesti yhdet kivikelille. Samanaikaisesti Suomessa moni nuori tekee suksisopimuksia ja tarvitsee vähintään kahden käden sormet suksipariensa laskemiseen. Löytyisiköhän tästäkin yksi syy siihen, miksi Norjasta nousee huomattavasti enemmän kilpahiihtäjiä aikuisten sarjoihin saakka. Meillä varusteista tehdään monesti niin iso hässäkkä jo juniorisarjoissa, että moni voi turhaan pelästyä hiihdon hankaluutta ja kallista hintaa.

Jos sairastumista ei lasketa, onnistui leiri mainiosti tänäkin vuonna. Harmitti kyllä lähteä kotiin siinä vaiheessa, kun muut jäivät nauttimaan Norjan maisemista ja treeniolosuhteista vielä useiksi päiviksi. Olisin tosin saanut jäädä asumaan muiden suomalaisten kanssa, mutta tuntui hassulta jäädä Norjaan, kun omat valmennettavat lähtevät kotiin ja Suomessa odottaa valtava määrä töitä, jotka haluan saada valmiiksi ennen kesälomia. Ensi vuonna kuitenkin palataan taas, ihan varmasti!

DSC_0027

Onnistumisia ja innostamista 1-tason valmentajakursseilla

Viime syksynä sain Hiihtoliitolta mukavan pyynnön: lähtisinkö tulevan vuoden aikana kouluttamaan uusia 1-tason valmentajia Etelä-Suomeen. Tulijoita kurssille olisi Pääkaupunkiseudun ja Lahden alueelta kuulemma niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuisi yhdelle kurssille. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, totta kai lähtisin. Olin itse nauttinut liiton valmentajakoulutuksista niin paljon, että jos saisin saman innostuksenkipinän tartutettua johonkin uuteen valmentajaan, voisin olla enemmän kuin tyytyväinen. Hieman kuitenkin mietitytti, mitenköhän koulutus sujuu, kun sellaisesta ei ole juurikaan aiempaa kokemusta. Onneksi uusille kouluttajille järjestettiin kouluttajakoulutus, jossa monet asiat kuitenkin selvenivät. Kaikista parasta kuitenkin oli se, että sama pyyntö oli mennyt myös valmentajakollegalleni Sami Maunoselle. Myös Sami lupautui kouluttajaksi. Ja myöskin toiseksi kirjoittajaksi tähän tekstiin. 🙂 Ensikertalaisina toivoimme molemmat, että saisimme vetää koulutuksia yhdessä. Koulutukset onnistuivat paremmin kuin olimme haaveilleetkaan ja viimeisen koulutuspäivän jälkeen totesimmekin, että toivottavasti nämä eivät jääneet viimeisiksi yhteisiksi koulutuksiksemme.

”Kurssi oli paras käymäni valmennuskurssi ja sain paljon informaatiota sekä oppia lisää omaan työskentelyyni” palautetta kurssista

1-tason valmentajakoulutus on ensimmäinen Hiihtoliiton kolmiportaisesta valmentajakoulutuksesta, ja sen avulla valmentaja saa yleiskuvan hiihtourheilusta ja sen vaatimuksista. Kurssikuvauksen mukaan koulutuksen suoritettuaan valmentajan tulisi ymmärtää kokonaisvaltaista valmennusta ja osata suunnitella ja toteuttaa yksittäinen harjoitustapahtuma. Valmentaja myös oppii tietoja ja taitoja hiihdon harjoitteista ja opettamisesta, sekä ymmärtää lapsen ja nuoren kasvua ja kehittymistä sekä tiedostaa tunteiden ja vuorovaikutuksen merkityksen valmennustilanteissa. Etelän valmentajakoulutuksia pidettiin keväällä 2017 Espoossa ja Lahdessa. Näin kurssien päävetovastuutkin saatiin helposti jaettua kouluttajien asuinpaikkojen perusteella. Espoon kurssille osallistui 12 henkilöä, Lahteen puolestaan 14, mikä on kokonaisuudessaan oikein hyvä määrä uusia hiihtovalmentajia etelään. Osallistujista suurin osa oli lasten ja nuorten hiihtäjien vanhempia, osa nuoria kilpahiihtäjiä ja loppuosa (kouluttajat mukaan lukien) kaikkea tältä väliltä. Molemmilla kursseilla oli kaksi lähijaksoa (viikonloppu/neljä arki-iltaa), joista toinen pidettiin lumiseen aikaan ja toinen keväämmällä. Tai no, tänä keväänä luminen aika on ollut suhteellisen liukuva käsite… Toukokuun 6.-7. saatiin Lahden uusille valmentajille todistukset käteen ja 12.-13.5. oli sama edessä Espoossa. Seuraavassa Samin ja Marian ajatuksia valmentajien koulutuksesta.

Moikka Marian blogin lukijoille! Olen Sami Maunonen, 27-vuotias urheilusta ja valmentamisesta kiinnostunut Päijät-Hämeessä asustava turkulainen. Valmennuksen ja ylipäätään urheilun puolella ykkösjuttu on kestävyysurheilu ja etenkin maastohiihto. Pidän kuitenkin liikkumista ja liikettä itsessään suuressa arvossa ja koenkin edustavani valmentajana jonkinlaista ”uutta aaltoa” varsinkin näin perinteisen lajin parissa. Toimin Lahden Hiihtoseuran maastohiihtojaostossa Hopeasompa-ryhmän päävalmentajana ja myös Hiihtoliiton puolella olen mukana nuorten valmennustoiminnassa. Ja kuten Maria totesi, nyt on hypätty myös kouluttajan rooliin!

Menneenä talvena ja keväänä järjestetyt 1-tason valmentajakoulutukset ovat olleet huikea kokemus. Sekä Lahdessa että Espoossa mukana oli runsaslukuinen joukko koulutettavia ja meininki oli todella hyvä läpi koulutuspäivien. Liiton työskentelytapojen ja materiaalien osalta uudistettu koulutus oli meillä ensimmäisenä kokeilussa. Sekä omien fiilisten että saadun palautteen pohjalta uudistus on enemmän kuin toimiva! Uudessa koulutuksessa painotetaan paljon osallistujien osaamisen jakamista erilaisten vuorovaikutteisten opetusmenetelmien kautta. Tämän avulla saavutettiin hyvä ryhmähenki ja luottamuksen ilmapiiri, jossa sekä osallistujien että meidän kouluttajien oli helppo heittäytyä mukaan. Totta kai parannettaviakin asioita löytyy, mutta suunta on oikea 🙂

Hyvää ryhmähenkeä myös korostettiin monissa kurssipalautteissa. Onkin tärkeää, että heti kurssin alussa saatiin ryhmäytettyä osallistujia niin, etteivät he kokeneet ryhmätöitä ja -keskusteluja haastaviksi, vaan päinvastoin ymmärsivät, mikä rikkaus muiden valmentajien kanssa käydyt keskustelut ovat. Onneksi keskusteluja syntyi hyvin myös taukojen aikana, sillä yksi isoimmista miinuksista, joka tällaisessa oman kodin lähellä pidetyssä kurssissa on, on se, että kurssilaiset eivät majoitu samassa paikassa. Oman valmentajanurani aikana juurikin kaikista ruokapöytäkeskusteluista on saanut valtavan määrän hyviä ideoita myös omaan toimintaan. Toisaalta kurssilaisia kehotettiin pitämään yhteyttä ja rohkaistiin kyselemään apua muilta valmentajilta, jos joku asia mietityttää. Mielestäni yksi kurssin sanomista onkin se, että valmennuksen ollessa niin kokonaisvaltaista, kenenkään ei tarvitse hallita kaikkea yksin. On rohkeampaa pyytää tietyn erikoisalan asiantuntijoita apuun, kun yrittää selvitä liian vieraista asioista itse.

” Kiitos todella mukavista viikonlopuista! Kouluttajat olivat huippukivoja ja selvästi alan asiantuntijoita! Mukavaa että opittiin asioita myös muillakin tavoilla kuin dioja ja luennointia seuraamalla! Ryhmähenki oli loistava.” palautetta kurssista

Olen erityisen innoissani siitä, että uudentyyppinen koulutus keskittyy lasten ja nuorten valmennukseen kokonaisvaltaisesti. Varsinaista hiihtoharjoittelua käsitellään loppujen lopuksi melko vähän. Sen sijaan painotus on enemmänkin yleisesti valmennuksen perusasioiden sekä fyysisten ominaisuuksien ja taidon opettelussa. Lisäksi tärkeää on luonnollisesti muun muassa kasvun ja kehityksen vaikutusten ymmärtäminen ja huomioiminen. Seuraavilla koulutuksen tasoilla mennään syvemmälle hiihtoharjoittelun maailmaan ja syvennetään entisestään 1-tasolla opittuja tietoja ja taitoja. Kukaan ei ole hyvä hiihtäjä ennen kuin on yleistaitava liikkuja. Tämän faktan pohjalta koulutuksen tasot etenevät loogisesti. Lasten ja nuorten valmentajien ei tulisi pyrkiä tekemään kenestäkään ensisijaisesti kyseisen lajin urheilijaa, vaan tarjota mahdollisuus harrastaa mielekästä lajia turvallisessa ilmapiirissä. Tätä kautta lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus löytää se kuuluisa rakkaus lajiin ja motivaatio voi kantaa vaikka kuinka pitkälle. Urheilijakeskeisyys vs. Valmentajakeskeisyys. Tässä pohdittavaa myös kokeneemmille valmentajille!

Edellä mainituista asioista keskusteltiin koulutuksissa paljon ja vaikuttaa siltä, että koulutukseen osallistujat olivat yhtä mieltä monipuolisuuden ja harjoitusten mielekkyyden tärkeydestä. Kun harjoituksissa on hauskaa ja turvallista, ollaan jo isosti voiton puolella. Hauskaa ja turvallista oli mielestäni myös koulutustapahtumissa! Näiden isojen linjausten lisäksi sytyin suuresti päästessäni keskustelemaan esimerkiksi taitojen oppimisesta ja opettamisesta, voimaharjoittelusta sekä liikkuvuudesta ja liikkumisesta. Sanonta ”opettamalla oppii parhaiten” tuntuu pitävän ainakin allekirjoittaneen kohdalla paikkansa. Tein näiden koulutusten aikana paljon muistiinpanoja itselleni sekä tulevia koulutuksia että käytännön valmennustyötä silmällä pitäen.

”Opin paljon valmentamisesta. Tärkeintä on ehkä se, että sai rohkeutta valmentaa, itseluottamusta. Sai vahvistusta omille tiedoille ja olettamuksille, mutta myös paljon uutta tietoa.” palautetta kurssista

Vaikka positiivisen palautteen määrä jopa yllätti meidät, jatketaan tekemistä kuitenkin suomalaiseen tyyliin nöyrinä ja liikaa ylpeilemättä. Kehityskohteet on kirjattu ylös ja niitä tullaan pohtimaan jo seuraavien kurssien suunnittelussa. Meillä Samin kanssa seuraava yhteinen haaste on Pajulahti-Vierumäen maastohiihdon yläkoululeirityksen käynnistäminen. Yläkoululaiset ympäri Suomen voivat hakea leiritykseen mukaan, joten nyt äkkiä viimeisetkin hakemukset sisään! Hakuaika loppuu toukokuun loppupuolella. Voit kertoa, että olet kuullut, että leireillä on hyviä tyyppejä valmentajina 😉

Miksi valitsin tekstin otsikkokuvaksi sinivuokkoja? Sen lisäksi, että ihailin niitä viimeksi eilen metsässä, kuvastavat kukkaset mielessäni sitä, kuinka uudet valmentajatkin ovat nyt koulutukset myötä viimeistään puhjenneet kukkaan 🙂 Tsemppiä kaikille uusiin valmennushaasteisiin!

Maria & Sami

DSC_0302

 

65 päivän jälkeen taas syytä hymyyn

Jos joku olisi kaksi kuukautta sitten sanonut, että maaliskuun 19. päivä henkilökohtainen valmennettavani voittaa SM-kultaa ja minä pystyn lähes kivuttomasti hiihtämään kahdella sauvalla, en olisi uskonut. Tai no, ensimmäistä olisin toki sydämeni pohjasta toivonut, mutta oman hiihdon suhteen olin jo luovuttanut. Piti mennä ainakin pääsiäiseen saakka, ennen kuin hiihtoa saisi edes ajatella. Mieli painui välillä väkisinkin maahan, vaikka yritti ajatella positiivisesti.

Lähdettiin Rebecan kanssa kovin odotuksin Rovaniemelle Nuorten SM-kisoihin. Epäonnistumisia ja huonoa onnea piti olla jo riittävästi takana ja lauantai olisi se päivä, jolloin kaiken pitäisi onnistua. Näin ei käynyt. Päivä päättyi taas uusiin pettymisiin. Mieleen tuli väkisinkin ajatus, joka jäi pyörimään päähän koko päiväksi ja yöksi: mitä me ollaan tehty väärin? Oliko sittenkin virhe tehdä hieman erilaisempi kisoihin valmistava viikko, vaikka kaiken järjen mukaan sen piti olla hyvä ja toimiva? Mistä kaivaa motivaatio vielä sille matkalle, jonka ei lähtökohtaisesti pitänyt olla yhtä hyvä kuin lauantain?

Sunnuntain kisassa näki kuitenkin alusta saakka, että tänään on Rebecan päivä. Jossain vaiheessa ykkössija näytti karkaavan liian kauas, mutta mitali olisi joka tapauksessa mahdollinen ja aivan huikea saavutus. Mutta reilu kilometri ennen maalia kuulutukset kertoivat, että ykkössijasta taistelee tänään kaksi urheilijaa. Enempää ei tarvinnut kuulla, tiesimme maalialueella heti, että Rebecca on nostanut itsensä kultataisteluun. Kun tytöt luistelivat maalialueelle, meinasi valmentajalta lähteä sekä ääni että jalat alta. Rebecca taistelee kultamitalista vielä parisataa metriä ennen maalia! Tiesin, että jos tytöt tulevat maalisuoralle yhdessä, ei voittajasta tule olemaan epäselvyyttä. Valtavan määrän nopeustreenejä on nyt maksettava itsensä takaisin. Näin kävi. Vastaavaa sanoinkuvaamatonta onnentunnetta ei voi kokea kuin urheilun kautta. Jos valmentajasta tuntui tältä, voin vain kuvitella, millainen fiilis urheilijalla oli. Jokainen, joka kuuli espoolaisten riemunkiljahdukset maalialueella sunnuntaina, ymmärtää, kuinka iso juttu voitto oli. Lupaan ajatuksissani palata tähän hetkeen aina silloin, kun valmentaminen jostain syystä tökkii.

IMG-20170319-WA0003
Maalihali (kuva: Viestintäpalvelu Heidi Lehikoinen)

Heidi Lehikoinen onnistui tallentamaan urheilijan ja valmentajan ensikohtaamisen heti maalilinjan ylityksen jälkeen (joskin näyttää siltä, että yritän kuristaa Rebecan 😀 ). Kuvitelkaa kuvaan valtava määrä kiljumista, huutoa, nauramista ja onnenkyyneleitä, niin se pääsee entisestään oikeuksiinsa.

Olkaluumurtuman takia luulin tammikuussa, että tämän talven hiihdot on hiihdetty. Masentavaa ja harmittavaa, mutta ei kai muu auttaisi kuin kääntää ajatukset kohti ensi kautta. Pari viikkoa sitten kyllästyin kävelylenkkeilyyn ja kuntopyörään ja palasin ladulle yhdellä sauvalla. Voi mikä hapotuksen määrä! Ehtiipä kunto romahtaa hävyttömän lyhyessä ajassa. Yhdellä sauvalla hiihtäminenkin oli kuitenkin jo tyhjää parempaa ja Rovaniemellekin lähdin sillä ajatuksella, että siellä hiihtelisin helppoja latuja sauvoitta tai yhdellä sauvalla vielä kolmen lomapäivän ajan kisojen jälkeen. Sunnuntain kisojen jälkeinen tunnemyrsky sai kuitenkin ottamaan ladulle yhden sauvan sijaan molemmat sauvat. Ja kaiken lisäksi hiihto onnistui hyvin! Ensin kevyesti hiihdellen tasaisella. Seuraavalla kerralla helpohkossa, mutta mäkisessä maastossa vuorohiihtäen. Keskiviikon huipensin siihen, että kävin lenkin lopussa hiihtämässä yhden osion viikonlopun SM-ladusta. Eipä sattunut pahemmin ja mikä parasta, etukäteen pelkäämääni alamäkikammoa ei ollut sittenkään tullut.

Jos mitään takapakkia ei tule, sain käden lopulta paljon nopeammin takaisin käyttöön, kuin uskalsin toivoakaan. Tästä onnellisena on hyvä palata takaisin kotiin – ”nauttimaan” etelän viimeisistä lumista… Arvatkaapa muuten, mikä on takuuvarma kevään merkki? Pisamat nenänpäässä sekä vuodesta toiseen yhtä hurmaava piporaja otsassa. Onneksi huhtikuussa Lapin keväthangilla on vielä mahdollista tehdä kyseiselle rajalle jotain. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pikkuveljeni onnistuu poistamaan rajan ja saamaan tilalle hyvän rusketuksen, mutta minulla se vaan pahenee entisestään ja naaman värisävy on lähinnä puna-valkoinen. Elämä on epäreilua 😀 Pikkuveljestä puheen ollen lauantainakin oli kisoissa onneksi myös vähän syytä hymyyn, sillä pertsan kisassa Miikan hiihto alkoi pitkästä aikaa näyttää paremmalta. Suksilla ei saisi spekuloida, mutta olisipa niissä ollut edes aavistus pitoa, niin hiihto olisi ollut helpompaa… Sotilaiden SM-kisoissa kulku jatkuu hyvänä. Monen kuukauden sairastelun ja normaalista poikkeavien valmennusratkaisujen jälkeen (treenin ja tehojen määrä rajusti alas) alkaa tuntua siltä, että taudit on vihdoin selätetty.

DSC_0330

DSC_0342
Myös SM-kultamitalistin valmentaja palkittiin – kalapuukolla 🙂 Urheilijoilla oli neljä vaihtoehtoa, johon tätä käyttää: 1) ranteet auki, kun urheilijat pärjäävät huonosti, 2) selkäänpuukottamiseen, 3) jännitystä elämään ja puukko käsimatkatavaroihin kotimatkalla ja 4) siihen, mihin se on tarkoitettukin, eli kalojen fileointiin. Valitsin vaihtoehdon neljä ja lähdin heti sunnuntai-iltana etsimään parhaita pilkkipaikkoja Kemijoelta.

Espoon Hiihtoseuran juhlaa Hopeasommissa 2017

Viime vuonna Kuopion Hopeasompien jälkeen luotiin toisen Hopparivalmentajamme Timon kanssa selkeät tavoitteet tälle kaudelle: EHS on seuraavissa Hoppareissa toiseksi paras seura henkilökohtaisten kisojen pisteiden perusteella ja paras seura viestipisteissä. Viime vuonna olimme vastaavissa kategorioissa kolmanneksi ja toiseksi parhaat seurat. Lempäälän Hoppareissa urheilijat ylsivät huikeisiin suorituksiin ja edellä mainitut tavoitteet täyttyivät! Ei liene epäselvää, mitkä tavoitteemme ovat ensi kautta ajatellen. #roadtokuhmo ja treeni ykkössijojen turvaamiseksi alkakoon!

Hopeasommat ovat nuorille hiihtäjille kauden tärkeimmät kisat – kisat, joista puhutaan koko kauden ajan ja joissa halutaan menestyä. Siksi peli onkin niin raakaa. Aikuiset ja nuoret saavat mahdollisuuksia onnistua useammissa kisoissa, HS-ikäisillä on vain yksi selkeä pääkisa, ellei KLL-kisoja myös lasketa mukaan. Pitää siis toivoa, että talven aikana pysyy terveenä, jotta on kunnossa Hoppareissa. Hoppareiden osallistujamäärät pyörivät isoimmissa sarjoissa edelleen sadan tuntumassa, mutta valitettavaa on se, että tänä vuonna M13-sarjassa osallistujamäärä oli tippunut jo 81:een. Tosiasia on se, että niihin lukemiin, joita tuloslistoilla oli silloin, kun itse hiihdin Hoppareita, tuskin koskaan enää päästään (120+). Pientä nostoa määriin olisi kuitenkin hyvä saada, jotta olisi varmasti turvattua, että hyviä hiihtäjiä nousee aikuisten sarjoihin saakka jatkossakin. Mikä muu kisoissa on muuttunut 2000-luvun alusta? Muiden valmentajien kanssa pohdittiin tätä lauantai-iltana ja vastauksia nousi ilmaan kaksi: kisadiscoja ei ole näkynyt kisaohjelmassa hetkeen, eikä kukaan enää taida majoittua koulumajoituksissa. Yksi asia ei takuulla ole muuttunut mihinkään: urheilijoiden vanhemmat käyvät yhtä kovilla kierroksilla ennen kisaa kuin jo vuosikymmeniä sitten.

EHS:ta oli Lempäälän Hoppareissa mukana iso ja iskukykyinen joukkue. Perjantaina hiihdettiin sprintit perinteisellä. Espoolaisittain sprintit lähtivät hyvin käyntiin, vaikka muutamia valitettavia sattumia kisan aikana tapahtuikin – pyllähdysten ja hiihtotaparikkeiden muodossa. Rata S-mutkineen ei ollut helppo, minkä vuoksi useampikin hiihtäjä otti viikonlopun aikana lähituntumaa latuun. Espoolaissuoritukset perjantaina olivat seuraavat:

N14: 24. Pinja, 30. Victoria, 38. Heta, 45. Annu, 53. Anni, 80. Noora, 82. Hilda

M14: 4. Ike, 6. Topias, 47. Anton, 49. Elliot, 68. Christoffer, 75. Elias

N16: 15. Ida, 40. Vilja, 69. Meri, 99. Taru

M16: 12. Oskari, 22. Eemeli, 23. Patrik, 126. Otto

Lauantaina puolestaan hiihdettiin normaalimatkan kisat vapaalla väliaikalähdöllä. Lauantai-illalla espoolaisväriä nähtiin palkintojenjaoissa paljon, sillä tuloksellisesti päivä oli mainio. Palkinnoille hiihtivät seuraavat urheilijat:

N13: 8. Annu, 10. Noora

M13: 11. Anton, 17. Elliot

N14: 12. Anni, 24. Victoria

M14: 3. Ike, 7. Topias

M15: 3. Oskari, 23. Eemeli

N16: 11. Vilja, 12. Ida, 21. Aino

M16: 23. Patrik

Mahtavia venymisiä ja itsensä ylittämisiä tapahtui totta kai myös palkintosijojen ulkopuolella ja nämä olivat kaikki aivan yhtä tärkeitä suorituksia kuin palkinnoille yltäneet hiihdot!

Sunnuntai huipensi kisat, koska silloin vuorossa olivat viestit. Ääntä ei ole enää jäljellä ollenkaan, se jäi jo aamupäivällä ladun varteen. Mutta kaikki huuto ja kiljuminen oli ehdottomasti sen arvoista – sekä tytöt että pojat 14-sarjoissa ottivat voitot Espooseen! Onnea urheilijat ja Timo-valmentaja! Poikien kohdalla mitali oli alusta asti melko varma, mutta tytöt tekivät kisasta äärimmäisen jännittävän. Onneksi Victorian hirmuhiihto osui juuri tälle päivälle. Toinen hirmuhiihto nähtiin M16-sarjassa, jossa Patrik nosti joukkueen sijoitusta kakkososuudella yhdeksän sijaa ja oli osuusajoissa nopein. Lopulta pojat olivat viestissä viidensiä, mikä on kova suoritus. Myös tyttöjen 16-sarjan ykkösjoukkueen seitsemän sija oli loistavien hiihtojen tulos. N- ja M14-sarjoissa Espoolla oli molemmissa sarjoissa myös kakkos- ja kolmosjoukkueet sekä 16-tytöissä kaksi joukkuetta. Yksi päivän hienoimmista suorituksista oli mielestäni ehdottomasti myös se, että 11-vuotias Hilla suostui aamulla siihen, että hän ankkuroi 16-tyttöjen kakkosjoukkueen, sillä muuten viesti olisi jäänyt kesken, koska yksi hiihtäjistä sairastui yöllä. Hyvä Hilla!

img_pqaf6r

Kisoissa toimin valmentajan roolin lisäksi EHS:n joukkueenjohtajana. Nyt sunnuntai-iltana tunnelma on onnellinen, mutta äärimmäisen väsynyt. Kun selviää kolmipäiväisten kisojen joukkueenjohtajan roolista ja etenkin viestipäivästä ja sen valinnoista ja viime hetken muutoksista hengissä, voi ainakin olla varma, että ensi viikolla ei arjessa tule mitään yhtä suuria henkisiä paineita vastaan. Eikä puhelin takuulla soi yhtä usein. Työpäivät ovat myös huomattavasti lyhyempiä kuin kisapäivät. Onneksi Hopparit on vain kerran vuodessa! 😀

Tässä vielä linkki kisojen viestivideoon. Täältä pääsee siis nauttimaan kisan tunnelmasta ja hienoista selostuksista. Omaa mieltä lämmittää etenkin omien valmennettavieni meno kohdasta n. 4:14:00 alkaen 🙂 Samalla fiiiksellä sitten jatketaan Nuorten SM-kisoissa Vierumäellä ja Rovaniemellä maaliskuussa.

Hiihtokausi paketissa tammikuun puolivälissä

Olin aina pitänyt hiihtoa suhteellisen turvallisena lajina. Pieniä pyllähtämisiä toki silloin tällöin tapahtuu, mutta harvemmin niistä mitään mustelmaa suurempaa seuraa. Selvisin 28-vuotiaaksi saakka murtamatta ainuttakaan luuta tai edes katkaisematta suksia. Sitten tuli perjantai 13. päivä 2017 ja kertarytinällä murtuivat sekä käsi että sukset. Hiihtotaukoa tälle kädelle tulee vähintään kaksi kuukautta, mikä tarkoittaa sitä, että oma hiihtokausi 2016-17 alkaa olla aika lailla taputeltu.

Viime viikonloppuna hiihdettiin Jämillä Suomen Cup, jonka latuihin kävimme tutustumassa perjantaina. Kovin montaa kilometriä ei mittariin ehtinyt kertyä ennen kuin reissu katkesi kaatumiseen. Pitikin suorassa mäessä mennä kaatumaan! Olisi edes ollut edeltävä laskettelurinteen mutkainen jääränni, niin kaatuminen olisi ollut ymmärrettävämpää, mutta ei. Ladulla oli valtavan paljon kiviä – en tiedä, tökkäsikö suksi sellaiseen, vaiko johonkin epätasaiseen kohtaan lumessa, vai mitä tapahtui. Vauhti tyssäsi kuin seinään ja muutama kuperkeikka tuli pyörähdettyä ennen lopullista laskeutumista ladun sivuun. Onneksi pikkuveljen reaktiokyky oli suhteellisen nopea ja hän ehti hypätä mäessä ylitseni – muuten olisi voinut käydä tosi huonosti. Päällimmäisenä tunteena kaatumisesta oli valtava harmi, sillä lempisukseni menivät poikki. Vasta sitten tajusin, että käsikin on suhteellisen kipeä. Pienen konsultointikierroksen jälkeen todettiin, että kaatuminen oli sen verran paha, että päivystykseen on lähdettävä. Diagnoosiksi tuli, että olkanivel on venähtänyt, mutta särkylääkkeillä siitä selviää. No, tässä uskossa mentiin viikonloppu. Kipu oli valtava, mutta turha siitä olisi ollut koko aikaa valittaa, jos venähdykselle ei kuitenkaan mitään oltaisi tehty.

Maanantaina menin sitten kuitenkin kotosalla uudestaan lääkäriin. Tiivistettynä käynti meni jotakuinkin näin:

L: ”Aika kipeältä käsi vaikuttaa, ootko varma, ettei se ole/ole ollut sijoiltaan?”

M: ”No ööö..oon varma, kun siellä päivystyksessä sanottiin, että se on ihan paikoillaan kyllä.”

L: ”Käypä röntgenissä ja tule takaisin” …. ”Ootko varma, ettei se käsi ole/ole ollut sijoiltaan?”

M: ”No ööö..en taida olla varma.”

L: ”Katsopa näitä kuvia. Se on siinä rytinässä lähtenyt ihan huolella paikaltaan. Kyllä se paikalleenkin on tullut, mutta siinä samassa murtanut myös olkaluun. Käsi kantoliinaan, viikon päästä uusi röntgen ja ainakin pari viikkoa käsi liikkumatta. Sairaslomaa kirjoitan sulle 2 kuukautta”

M: ”Mutku Finlandiahiihto on kolmen viikon päästä…”

L: ”Sun hiihdot on kyllä tältä talvelta takana.”

M: ”Aijaa… :(”

Nyt olen vajaat pari päivää opetellut elämään vain oikeakätisenä. Ei ole ihan helppoa ja aika avuton olo on. Pahin kipu kuitenkin on laantunut ja pikkuhiljaa alkaa mielikin olla parempi. Vähän jo hymyilyttää pikkuveljen sanat ”Oot aika mimmi, ku viikonlopun vetelit tolla kädellä”. Ei kyllä ollut kovin viisasta, mutta enpä silloin tiennyt, että se on enemmänkin rikki. Eniten harmittaa, kun pitkän matkan kisat jäävät talvella väliin. Ne mielessä tuli kuitenkin kaikki kesän ja syksyn treenit tehtyä. Ehdin jo ilmoittautua Finlandiaan, Dobbiaco-Cortinaan ja Ylläs-Leviin. Jos haluat ostaa lähtöpaikat minulta, niin laita viestiä! Murehtimaan on kuitenkin turha jäädä, vaan pakko mennä eteenpäin. Keskivartaloa ja liikkuvuutta voi vahvistaa käsipuolenakin ja antoi lääkäri onneksi luvan vähän myöhemmin talvella myös kuntopyöräilyyn, jos mökkihöperyys muuten iskee (jos jollain on ylimääräinen kunto-/spinningpyörä, voisin ottaa sen lainaan kevääksi!). Eikä se oikeastaan yhtään haittaa, että matka Italian kisoihin on jo varattu. Katsellaan sitten maisemia ja nautitaan kisafiiliksestä ladun sivussa. Sehän se tutumpi paikka minulle muutenkin on 😀 Ihan varovaisena haaveena on myös se, että keväthangilla pääsisi vielä laduille. Ylläkseltä on mökki varattuna vajaan kolmen kuukauden päähän – täytyy pitää peukkuja siis pystyssä! Rukalla asuva kaveri myös onneksi kutsui kylään ja lohdutti, että siellä keväthanget kestävät vappuun saakka, joten eihän tässä ole mitään hätää.

Haluaisin vielä kiittää kaikkia, jotka olivat tukenani ja apunani viikonlopun aikana! En olisi pärjännyt ilman teitä 🙂 Viimeistään silloin, kun ei itse saa paitaa päälle eikä hiuksia ponnarille, ymmärtää, kuinka tärkeitä ympärillä olevat ihmiset ovat. Onneksi teitä on paljon. Eikä siitä viikonlopusta onneksi pelkkiä henkisiä ja fyysisiä haavoja jäänyt. EHS:n nuoret hiihtivät viikonloppuna mainiosti niin normimatkoilla kuin sprinteissä, joten valmentajana tähän sai olla hyvin tyytyväinen. Tyttöjen sprintissä pääsi jopa kaksi EHS-hiihtäjää finaaliin!

 

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑