Aloitetaanpa kysymyksellä: Jos urheilija pärjää lajissaan erittäin hyvin, onko mielestäsi hänen ulkonäöllään, painollaan tai luonteenpiirteillään jotain väliä? Jos siis puhutaan esimerkiksi kestävyys- tai palloilulajeista tai muista lajeista, joissa ei erikseen arvioida esimerkiksi suorituksen esteettisyyttä tai kilpailla tietyssä painoluokassa.

Kaiken järjen mukaan ei pitäisi olla. Mutta todellisuudessa on kuitenkin.

Luin tällä viikolla surullisena erään hiihtoidolini Britta Johansson Norgrenin kommentteja, joiden mukaan hän kokee, että naishiihtäjiin kohdistuu isoja ulkoisia paineita. Pitäisi näyttää kauniilta, olla laiha, kiltti ja täydellinen. Hänen mukaansa ei riitä, että vaan hiihtää mahdollisimman lujaa. Kyseessä on kuitenkin kaksinkertainen MM-mitalisti, joten meriitit hiihtopuoleltakin ovat niin kovat, ettei tosiaan ole kyse vain jostain kateellisten huutelusta.

Vuosi sitten mediassa nostettiin esille useita rohkeita tarinoita entisten ja nykyisten urheilijoiden taisteluista syömishäiriöitä vastaan. Monissa näissä tarinoissa oli yhdistävänä tekijänä muiden luomat ulkoiset paineet, jotka johtivat syömishäiriöoireilun puhkeamiseen. Kirjoitin silloin, kuinka valmentajat voivat harkitsemattomilla sanomisillaan ajaa urheilijan painonpudotuskierteeseen ja tyytymättömyyteen omaa kehoaan kohtaan. Valmentaja ehkä ajattelee tekevänsä hyvää, mutta lopputulos on usein kaukana siitä. Näitä tapauksia oli tullut uutisten lisäksi vastaan jo silloin myös omien tuttujen parissa.

Vuosi on toisaalta pitkä aika, toisaalta hyvinkin lyhyt. Olisi ollut naivia ajatella, että vuodessa ulkoiset paineet olisivat hävinneet kokonaan, valmentajien sanomiset muuttuneet harkituiksi ja urheilijoiden syömishäiriöoireilu vähentynyt. Tuntuu siltä, että päinvastoin huonompaan suuntaan ollaan menossa. Toki syömishäiriöihin liittyvä uutisointi varmasti tapahtuu tietynlaisissa aalloissa ja tällä hetkellä ollaan taas aallonharjalla. Silti tuntuu kohtuuttomalta, että viimeisen viikon aikana silmiini on osunut ainakin kolmen huipputason urheilijan painoon, kehonkuvaan tai häiriintyneeseen syömiseen liittyvä uutisointi. Voi olla, että tapauksia on tänä lyhyenä aikana ollut esillä enemmänkin, mutta nämä jäivät päällimmäisenä mieleen.

Kokosin näistä tiivistelmät seuraaviin kappaleisiin. Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että niin sanottujen syömishäiriöiden riskilajien ohella myös jalkapallo rikkoi uutiskynnyksen. Turhan usein syömishäiriöistä nimittäin puhutaan vain esteettisten, kestävyys- ja painoluokkalajien kohdalla. Vaikka näitä yleisesti kutsutaankin syömishäiriöiden riskilajeiksi, yhtä lailla myös esimerkiksi palloilulajeissa syömishäiriöoireilua esiintyy – sukupuolesta riippumatta.

Kuva2

”Kehoni on sellainen – valmentajien sanat mursivat pelaajan itkuun, jätti maajoukkueen lopullisesti”. Näin kirjoitti Ilta-Sanomat 8.11. norjalaisesta Kristine Nøstmosta, joka pelasi maalivahtina Norjan jalkapallomaajoukkueessa. Hän on kuitenkin päättänyt jättää maajoukkueen lopullisesti. Syynä tähän on joukkueen valmennusjohto. Nøstmon mukaan hän oli saanut valmentajilta hyvää palautetta peleistään, mutta samalla he olivat todenneet, että pelaaminen olisi hänelle helpompaa, jos hän olisi muutaman kilon kevyempi. Tähän hän reagoi voimaharjoittelun ja syömisen määrää vähentämällä ja juoksulenkkien lisäämisellä. Järkeviä ohjeita hän ei tuekseen saanut – valmentajat vaan painottivat painonpudotusta ja ehdottivat esimerkiksi, että hän alkaisi treenata makuuhuoneen lattialla aina ennen aamiaista, vaikka hän jo harjoitteli kahdesti päivässä ilman lepopäiviä.

Hän alkoi kokea riittämättömyyttä ja paineita ulkonäöstään. Hän kertoo, että kukaan ei kysynyt, mitä hän teki päivittäin. Esimerkiksi kuinka paljon hän harjoitteli tai mitä söi. Valmentajat vain olettivat hänen ulkonäkönsä perusteella, että hän söi epäterveellisesti ja oli liian iso. Hän kertoo, että valmennusjohdon mukaan hänellä oli liikaa rasvaa verrattuna lihakseen. Se tuntui nousevan isoimmaksi ongelmaksi ja sivuutti sen, että hän kuitenkin pelasi hyvin. Kaiken lisäksi ravitsemusasiantuntija kertoi hänelle, että harjoitusmääriin nähden hän syö itseasiassa aivan liian vähän.

Kiitos huonosti hoidetun palautteenannon, Norjan maajoukkue menetti hyvän maalivahdin. Huonon palautteenannon ja valtavien vaatimusten vuoksi joutui kärsimään myös huippujuoksija Mary Cain.

Helsingin Sanomat kirjoitti 12.11. nuoresta huippujuoksijasta Mary Cainista otsikolla ”Olin Yhdysvaltojen nopein tyttö, kunnes Nike tuli kuvioihin – huippulahjakas Mary Cain syyttää Alberto Salazaria rajusta laihduttamisesta, joka johti dramaattisiin seurauksiin”. Junioreiden maailmanmestari Cain kertoo, että hänen valmentajansa yritti jatkuvasti saada hänet pudottamaan painoaan, huolimatta siitä, ettei heidän joukkueessaan ollut pätevää ravitsemusasiantuntijaa eikä urheilupsykologia. Cainin mukaan häntä häpäistiin muiden edessä, jotta hän todennäköisemmin pääsisi valmentajan asettamaan 51 kilon tavoitepainoon. Avuksi valmentaja tarjosi urheilijalle e-pillereitä ja diureetteja, eli virtsan eritystä lisääviä lääkkeitä. Energiavaje johti siihen, että urheilijalta loppuivat kuukautiset kolmeksi vuodeksi ja lisäksi häneltä katkesi viisi luuta. Nämä ovat tyypillisiä naisurheilijan oireyhtymän oireita. Hän kärsi myös itsetuhoisista ajatuksista ja alkoi viillellä itseään.

Cainin valmentajaan on kohdistunut lukuisia muitakin syytöksiä viime aikoina. Hän on esimerkiksi rikkonut antidopingsääntöjä ja on siksi hyllytetty valmennustehtävistä. Hesarin uutisessa mainitaan myös, että samassa valmennusprojektissa ollut urheilija Amy Yoder Begley sai 2011 potkut valmennusryhmästä, koska oli vasta kuudes Yhdysvaltojen mestaruuskisoissa. Syynä potkuille oli se, että ”hän oli liian lihava ja hänellä oli kilpailuun osallistuneiden suurin takapuoli”. Kyseinen Niken sponsoroima valmennusprojekti on nyt lopetettu.

MTV uutisoi puolestaan Britta Johansson Norgrenista seuraavalla otsikolla: Ruotsalaishiihtäjältä kova avautuminen: ”Naisen pitää näyttää hyvältä, olla laiha ja täydellinen”. Hän kokee, että on vaikeaa olla oma itsensä, kun yrittää olla moitteeton ja hyvä roolimalli, sellainen kuin muut haluavat. Hän myös kokee, että sosiaaliset paineet esimerkiksi ulkonäöstä kohdistuvat erityisesti naishiihtäjiin. Hän haluaisi, että voisi täyttää kyseiset odotukset, mutta samalla hän haluaisi luottaa siihen, että se riittäisi, että tekee parhaansa, eikä ajattele, mitä muut tekevät.

Kyseiset uutiset ovat yksittäisten ihmisten kokemuksia, eikä tietenkään tarkoita, että koko valmennuskenttä on pilalla. Yksikin tällainen uutinen on kuitenkin liikaa ja niin turhaa.

Ulkonäön tai luonteenpiirteen perusteella ei voi päätellä, kuinka hyvässä kunnossa urheilija on. Parin kilon painonlasku tai painonnousu ei automaattisesti tarkoita, että urheilijan suorituskyvylle tapahtuu jotain. Painon ja kehonkoostumuksen tarkkailu huippu-urheilussa on usein perusteltua. Silloin tulisi kuitenkin tietää, miten, milloin ja miksi sitä tehdään ja keneltä urheilija saa tukea ja apua. On myös pidettävä selkeä ero huippu-urheilun ja junioriurheilun välillä. Oli kyseessä sitten minkä tahansa tason urheilija, ei kehonkoostumukseen koskaan saisi vaikuttaa terveyden kustannuksella.