Tekevälle sattuu ja suunnitelmat muuttuvat. Niin pienissä kuin suurissa asioissa. Positiivinen asenne on kuitenkin se, joka ratkaisee, tuleeko suunnitelmien muutosten aiheuttamista ongelmista pieniä vai suuria.

Syyskuun alkupuolella päätin, että seuraava blogitekstini koskisi 30 eri urheilulajin kokeilemista syys-lokakuun aikana. Sain idean amerikkalaiselta ystävältäni, joka laati hyvissä ajoin ennen 30 ikävuoden rajapyykkiä 30-kohtaisen listan erilaisista haasteista, jotka hän haluaisi toteuttaa, kun ikänumero alkaa vielä kakkosella. Erällä syyskuisella juoksulenkillä hänen listansa yhtäkkiä pompahti jostain päähäni ja mietin, että olisipa ollut hauskaa toteuttaa tuollainen itsekin. Aina puhun siitä, että urheilijan pitää harjoitella monipuolisesti – miksen siis itsekin olisi monipuolisempi?

Ensin piti miettiä, keksinkö edes 30 eri urheilulajia. Helposti. Lajikokeilu olisikin siis täysin toteutettavissa – tosin mäkihypyt, formulat ja koskenlaskut ehkä pitäisi korvata tylsemmillä vaihtoehdoilla 😀 Mutta ehkä tämä olisi sauma, jolloin vihdoin pääsisin kokeilemaan myös lajeja, joista olen haaveillut pitkään. Esimerkiksi ampumahiihtoa. En kuitenkaan uskaltanut hehkuttaa haasteesta kovaan ääneen muille kuin perheelleni, koska olisi noloa viimeisenä iltana todeta, että listalta puuttuu vielä puolet lajeista…

20180907_195542
Syyskuisella soutulenkillä

Ehkä oli hyvä, että pidin suuni kiinni. Ehdin 7.9. jälkeen kerätä kasaan juoksun, soudun, pyöräilyn, molempien tyylien rullahiihdon, sauvakävelyn, kuntosalin, uinnin, vesijuoksun ja jopa pesäpallon, kunnes syyskuun puolivälissä selkä tuli niin kipeäksi, että kevytkään liikkuminen ei onnistunut. Magneettikuva paljasti selästä ison välilevyn pullistuman. Tämän syksyn urheilut olivat tässä.

 

Selkä aloitti oireilun elokuussa pitkällä automatkalla Vuokattiin. Se kuitenkin toimi normaalisti syyskuun yläkoululeiriin saakka, jolloin se sanoi itsensä irti käytöstä. Jo leirillä osasin pelätä, mistä on kyse – tämä kun ei ole ensimmäinen välilevyongelma.

Vanhasta muistista tiedän, että paluu monoihin ja lenkkareihin on hidas, mutta toteutettavissa. Se vaatii kompromisseja, kivunsietokykyä, pitkää lepoa sekä kuntoutusta, mutta ennen kaikkea positiivista asennetta. Vesijuoksu ja kevyt kävely tulevat tutuiksi. Vaikka ne eivät tuota lähellekään sitä määrää endorfiineja kuin urheilu normaalisti, ovat ne kuinkin jotain muuta kuin neljän seinän sisällä olemista.

Entistä harmillisemman tilanteesta kuitenkin teki se, että vesijuoksualtaat olivat syyskuun aikana jo tulleet tutuiksi pikkuveljen seurassa. Juuri ennen oman selän hajoamista oli pikkuveljelläni ongelmia selän kanssa. Kesken tasatyöntötreenin selkä sanoi poks, ja mies liikkui pari viikkoa kuin rautakanki. Lihasperäinen vaiva kuitenkin parani muutaman viikon levolla ja korvaavalla treenillä ja nyt on onneksi palattu jo normaalin treenin pariin.

Ensimmäiset pari viikkoa selän kipeytymisen jälkeen olin melko syvässä alakulossa, eikä mikään muu kuin nukkuminen oikein kiinnostanut. Sitten hiljalleen sain vähän vähentää lääkemäärää ja samalla mielikin parani. Kivulla ja vahvoilla kipulääkkeillä on yllättävän suuri vaikutus siihen, miten ympäröivään maailmaan suhtautuu. Vaikka kipu itsessään ei ole muuttunut viime aikoina juuri miksikään, auttaa positiivinen asenne paljon.

20181020_172711
Voittajafiilis 20 min kävelylenkin jälkeen…

Tänään riemuitsin siitä, kun sain sukat melkein normaalisti jalkaan. Viikonloppuna olin todella onnellinen 20 minuutin kävelylenkistä ilman kipuja. Vaikka sen jälkeen kivut palasivat kahta kauheampina, on kuitenkin toivoa, että ne jossain vaiheessa hellittävät.

Työt ovat syksyn aikana edenneet normaalisti ja treenitkin jotenkuten, tai apuvalmentajien avulla. Yksi isoimmista haasteista oli se, miten pystyn valmentamaan Vuokatin syysleirillä. Fysioterapeutilta, ystävältä ja valmentajakollegoilta tuli vahva kehotus jäädä leirin ajaksi kotiin. Moni tuttu kuitenkin näytti vihreää valoa, tosin sillä ehdolla, että leirille on mentävä lentäen, sillä automatka on tässä tapauksessa aivan liian pitkä. Kun äitikin oli sitä mieltä, että henkisesti on tärkeää, että lähden leirille, päätin sinne lähteä. Päätös oli oikea. Myös kipeällä selällä pystyy suunnittelemaan treenit ja olemaan treenien ulkopuolisella ajalla entistäkin enemmän läsnä urheilijoille, kun ei ole itse ihan urheilun väsyttämä.

Leiri onnistui mainiosti. Kiitos siitä meidän mahtaville ja ymmärtäväisille urheilijoille sekä kaikille apuvalmentajille! Viimeistään nyt opin, että asenne ratkaisee todella paljon. Jos luottaa siihen, että asiat menevät hyvin, ei pyri täydellisyyteen ja toisaalta luottaa ympärillä olevaan tukiverkostoon, on asioilla lopulta tapana järjestyä. Loppupeleissä en tiedä, olisiko leiri välttämättä henkisesti ollut itselleni näin hyvä kokemus, jos olisin päässyt sinne ihan terveenä.

20181017_130523.jpg
Meidän tiimillä Vuokatissa

Kaikessa on siis jotain hyvää. Myös siinä, että suunnitelmat välillä muuttuvat. Oppiipahan ainakin arvostamaan tavallista, tervettä arkea entistäkin enemmän. Ja läheisiä. Kuinka ihana hetki oli esimerkiksi kuukausi sitten, kun selkä oli niin kipeä, etten jaksanut tehdä mitään. Pikkuveli ilmestyi silloin oveni taakse mukanaan lempijäätelöäni ja muutenkin täydennystä jääkaappiin ❤ Myös muiden valmennettavieni kanssa olen viime aikoina käynyt ulkona syömässä, kun yhteinen treenaaminen ei ole onnistunut. Nämä hetket merkitsevät paljon.

Hymyillen kohti kivuttomampaa huomista. Ja hetkeä, jolloin ikänumero alkaa kolmosella. Ehkä toteutan lajihaasteen ensi kesänä. Mutta sitä ennen haluan jo kokeilla ampumahiihtoa. Heti, kun selkä siihen antaa luvan.

20181021_184225-e1540390270980.jpg
Määrätietoisesti eteenpäin. Jo kohta 30 vuoden ajan.