Talven aikana tuntui siltä, että kyky tuottaa epätieteellistä tekstiä on kadonnut jonnekin. Jostain syystä samanaikaisesti omista talven hiihtosuorituksista löytyi myös lievä tutkimuksellinen asetelma. Tiedenörtimpi voisi todeta, että kieli poskessa kirjoitettu ”tutkimusartikkeli” ei täytä puoliakaan oikean artikkelin laatuvaatimuksista, mutta eipä tällaisessa avoimessa julkaisukanavassa onneksi mitään laatuvaatimuksia olekaan 😀 Tässäpä siis talven kolme massahiihtoa ja niistä seurannut olotila yhdeksi tekstiksi kirjoitettuna.

TIIVISTELMÄ

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, kuinka ei-kilpaurheileva hiihtäjä selviää kolmesta pitkän matkan hiihdosta (70 + 50 + 50 km) tammi–maaliskuun aikana. Hiihdoista kaksi hiihdettiin Italiassa ja yksi Suomessa. Oma kuntotaso ja etenkin palautumisnopeus arvioitiin yläkanttiin, todennäköisesti johtuen siitä, että oikeiden kilpaurheilijoiden valmentaminen sokaisi ja sai luulemaan, että itsekin pääsisi suksilla lujaa. Kaikista kilpailuista löytyi jotain hyvää, mutta jokainen oli omalla tavallaan myös opettavainen.

JOHDANTO

Pitkän matkan hiihto (ts. maraton- tai massahiihto) vaatii kovaa fyysistä ja psyykkistä kuntoa. Tyypillisesti massahiihtojen pituus on noin 50–90 km, mutta myös paljon pidempiä kilpailuita löytyy. Tapahtumat tekee mielenkiintoiseksi se, että niihin osallistuu sekä kovan luokan kilpahiihtäjiä että kuntoilijoita. Koska kilpailumatkat ovat pitkiä, selviytyy niistä huomattavasti helpommin, kun on hyvässä kunnossa. Huonokuntoisempien tulisi sovittaa matkavauhtinsa oikein ja huolehtia hyvästä palautumisesta.

Marcialonga on arvostuksessaan ja osallistujamäärissään Vasaloppetin ohella yksi maratonhiihtojen kuningashiihdoista. Se hiihdetään Pohjois-Italiassa Moenasta Cavaleseen. Marcialongan reitin pituus on 70 km, ja kilpailu hiihdetään kelin ja lumitilanteen ollessa mikä tahansa. Tänä vuonna lunta oli ladulla hyvä määrä, mutta haastetta aiheuttivat peilijäiset alamäet. Marcialonga käynnistyy 18 km loivalla ylämäellä, jonka jälkeen hiihdetään pitkään tasaista tai alamäkivoittoista latua. Reitin huipentaa lähes 3 km pituinen rankka nousu, jonka päällä maali on.

Pohjois-Italiaan sijoittuu myös Toblach-Cortina, joka on 50 km mittainen kilpailu nimensä mukaisesti Toblachista Cortinaan. Reittiprofiili on nousuvoittoista 40 km saakka, jonka jälkeen viimeiset kymmenen kilometriä tullaan vauhdikasta alamäkiosuutta maaliin. Ensimmäisen kymmenen kilometrin jälkeen käväistään poimimassa Toblachin FIS-kisaladuilta muutama raastava ylämäki ennen kuin loivempi mäkiosuus jatkuu. Tänä vuonna kisalatujen lumitilanne oli erinomainen ja parani vielä kisan aikana. Uusi pakkaslumi teki laduista entistäkin raskaammat.

Vuokattihiihtoa puolestaan markkinoidaan kevään aurinkoisimpana massahiihtona. Valittavana on paljon eri pituisia matkoja parista kympistä 100 kilometriin. Vaihtelevassa maastossa hiihdettävä kisa alkaa ja päättyy Vuokatin urheiluopiston kentälle. Tänä vuonna hiihto hiihdettiin maaliskuun toisena viikonloppuna paukkupakkasessa.

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, kuinka ei-kilpaurheileva hiihtäjä selviää vajaan viikon ”palautusajalla”* kahdesta pitkän matkan kilpailusta ja viiden viikon päästä tästä vielä kolmannesta kilpailusta.

*Palautusaikana tarkoitetaan tässä yhteydessä intensiivistä harjoittelua kahden hyväkuntoisen mieshiihtäjän seurassa Pohjois-Italian vuoristossa (fiksumpi saattaa jo tässä vaiheessa huomata, että katastrofin ainekset ovat tässä esillä).

IMG-20180127-WA0012

MATERIAALIT JA MENETELMÄT

Tutkittavana on 29-vuotias espoolainen nainen (n=1), joka on todennäköisesti keskimääräistä hiihtoniiloa paremmassa kunnossa, mutta omaan tasoonsa selvästi huonommassa kunnossa kuin aiempina talvina. Syy tähän löytyy vuoden takaisesta olkapäämurtumasta ja siitä seuranneesta harjoittelutauosta, jota seurasi loppukesästä joulukuulle kestänyt kiireen ja stressin yhdistelmä, joka vei ensinnäkin kaiken harjoitteluajan, mutta myös elimistöstä kaiken virran. Hiihtäjän harjoittelu onkin koostunut pääasiassa juniorihiihtäjien valmentamisesta. Halu päästä haastamaan rajojaan massahiihtoihin on silti kova.

Tutkimuksessa hiihdettiin Marcialongan 70 km perinteisellä 28.1., Toblach-Cortinan 50 km perinteisellä 3.2. sekä Vuokattihiihdon 50 km perinteisellä 10.3.2018.

Kaikissa kisoissa oli välineinä isän kotona sen hetkisen (3–10 vrk ennen kisaa) sääennusteen mukaisesti voidellut, suhteellisen rajallisesta kalustosta valitut sukset. Marcialongaan jalkaan valikoituivat puhtaat liisterisukset (virhe), Toblach-Cortinaan kovan pakkaskelin sukset liian pehmeällä voiteella (virhe) ja Vuokattihiihtoon kovan pakkaskelin sukset kovalla purkkivoiteella (oikea valinta).

Marcialongan ja Toblach-Cortinan välillä hiihdettiin kahden nuoren mieshiihtäjän kanssa kahden treenin päivätahdilla. Kyseisten hiihtäjien tavoitteena oli hiihtää paljon hyvissä olosuhteissa, mutta selvästi heikkokuntoisemmalta naishiihtäjältä (ja kyseisten miesten valmentajalta) unohtui, ettei tämä välttämättä ollut omana tavoitteena. Tavoitteena ei ainakaan ollut hiihtää vapaalla tehoharjoituksia, mutta jostain syystä näinkin pääsi käymään. Toblach-Cortinan ja Vuokattihiihdon välillä harjoittelu oli hyvin kevyttä – tyypillistä alipalautuneen tilan liikuntaa. Tehoharjoituksia tällä välillä ei tehty kertaakaan.

Marcialongaan ja Vuokattihiihtoon tehtiin kotioloissa kolme päivää kestänyt hiilihydraattitankkaus, jolloin hiilihydraattien sekä nesteen kokonaissaanti oli normaalia suurempaa. Marcialongan ja Toblach-Cortinan välillä syötiin päivittäin hyvää pizzaa ja pastaa, mutta suuren harjoittelumäärän takia hiilihydraattien saatavuus saattoi jäädä liian pieneksi. Kaikissa kisoissa juoma- ja energiahuollosta vastasivat kisajärjestäjät sekä omat geelit. Kisavaatteet valikoitiin menetelmällä ”viimeksi, kun olen kisapuvun pukenut päälle, siellä oli muistaakseni juuri tämä kerrasto alla. Mennään näillä nytkin”.

TULOKSET JA NIIDEN POHDINTA

Marcialonga oli kokemuksena mielenkiintoinen. Lähtöpaikalla on kisassa iso merkitys. Kun lähti matkaan heikolla numerolla (>2500), joutui kisan aikana seisoskelemaan minuuttikaupalla paikallaan ennen ylä- ja alamäkiä ja odottamaan omaa vuoroaan. Kylien läpi menevät ladut olivat myös todellista muussia, kun niistä oli mennyt jo yli parituhatta hiihtäjää. Alamäet puolestaan oli aurattu peilijäälle. Niissä piti vuorotellen pujotella kaatuneita ihmisiä, sauvanpalasia tai irronneita suksia. Näistä syistä johtuen oli matkan varrella todettava, että on parempi löysätä ruuvia ja suhtautua tilanteeseen laturetkenä. Retken heikoimmat hetket osuivat noin 20 kilometrin kohdalle sekä loppunousuun. Alku oli rankkaa heikohkon luiston takia (edellisen päivän suksitestit tehtiin aivan väärässä paikassa…), lopussa puolestaan väsymys alkoi iskeä. Välillä 20–60 km oli mukavaa hiihtää. Mitä lämpimämmäksi keli matkan aikana muuttui, sitä paremmin suksi alkoi toimia. Pito tosin heikkeni, mutta sillä ei ollut väliä – viimeiseen nousuun liisteriä lisättiin niin paljon, että siitä olisi riittänyt pienen kylän tarpeisiin.

Marcialongassa tuli turvauduttua ylimääräiseen juomapisteeseen n. 50 km kohdalla sekä ennen loppunousua. Ensimmäinen näistä oli suuri virhe. Ainakin opin, että kartalle merkitsemättömistä juomapisteistä voi saada ihan mitä tahansa. Luulin saavani mehua, sainkin todennäköisesti punaviiniä. Hups. Ei tehnyt kyllä hyvää kesken hiihdon. Loppunousun alla ylimääräinen cocacola puolestaan oli taivaallista. Vauhdin hidastus oikean matkanjärjestäjän kohdalla, cocislasi käteen, samalla joku vei sukset jalasta, juoma naamaan, liisteröidyt sukset jalkaan ja matka jatkui.

Maalialueella matkaseurue oli vastassa sanoin: ”Luojan kiitos oot hengissä ja kaikki välineetkin on ehjinä – miten se on edes mahdollista?!” Heidän kohtalokseen oli koitunut kaatua ensimmäisen alamäen joukkokolariin. Toiselta sauva poikki ja myöhemmin vielä toinenkin sauva poikki, toiselta suksi rikki. Silti sisukkaasti maaliin. Matka olisi voinut alkaa paremminkin. Aikaa reissulla kului 4:48, mutta loppusijoitus oli kuitenkin onneksi huomattavasti lähtönumeroa parempi.

Energiatankkaus onnistui ja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen päälle puetut kisavaatteet osuivat myös oikeaan. Myös uudet monot toimivat (edeltävällä viikolla niitä venytettiin mm. kuumentamalla hiustenkuivaajalla sekä pukemalla jalkaan useammat villasukat jalassa), vaikka oli riskinä, että niistä tulee paljon rakkuloita.

IMG-20180130-WA0026[1003]

Toblach-Cortinaa edeltävä, optimaalinen harjoittelu olisi todennäköisesti koostunut rauhallisesta PK-hiihdosta ja hölkkäilystä sekä levosta. Ei kahden treenin päivistä liian kovilla sykkeillä oikeiden urheilijoiden perässä roikkuen. Varsinkin, kun Marcialongan jälkeinen huono olo ja päänsärky venyivät pitkälle seuraavan viikon puolelle. Tulipahan huolehdittua, että viimeisetkin nesteet ja hiilihydraatit tuli kulutettua loppuun ennen Toblach-Cortinaa. Mutta kuka noissa maisemissa malttaisi maata sängyn pohjalla?!

Kisasta ei montaa positiivista muistoa jäänyt. Hiihto tuntui ensimmäisen kerran huonolta 300 m hiihdon jälkeen (jep…) ja kympin kohdalla tuntui siltä, ettei tässä ole mitään järkeä – ja FIS-latu oli vasta edessä. Suksi ei luistanut uudella pakkaslumella mihinkään. Ei mihinkään. Eikä edes pitänyt. Tasaiset osuudetkin tuntuivat ylämäeltä, tekniikkakin todennäköisesti näytti siltä – tuli välillä räpiköityä haarakäynnillä lähes tasaisella. En koskaan ole ollut hiihtokisassa niin lähellä keskeyttämistä – keskelle suoaluetta vaan olisi ollut turha keskeyttää, kun sieltä olisi kuitenkin pitänyt hiihtää pois. Oli kaivettava mieleen kaikki mahdolliset avainsanaharjoitukset, joita on urheilijoillekin psyykkisen valmennuksen luennoilla esittänyt. Geelitkin loppuivat kesken matkan. Kun mittariin tuli 40 km, tapahtui ihme. Latu siirtyi alueelle, jossa ei ollut satanut lunta ja suksi alkoi toimia aivan maagisen hyvin. Yhtäkkiä tuttuja selkiä tulikin vauhdilla vastaan (mm. tuulipukuinen mies, jolla oli herätyskello päällä hiihdon aikana (miksi?!) sekä mies, jonka kisatrikoot oli tehty hawaii-kuosisesta kankaasta). Lopulta kisasta jäi melko hyvä mieli, vaikka välillä 0–40 km mietin, etten tällä kaudella enää koskekaan suksiin. Viimeisellä 10 kilometrillä ainoa harmittava asia oli se, että sormet olivat niin jäässä, että niitä särki ja vihloi.

aika min/km km/h sijoitus
14km 00:55:36 03:59 15.10 26
33km 02:39:44 05:29 10.95 34
maali 03:33:58 03:12 18.81 29
toblach-cortina
Toblach-Cortinan (50 km perinteisellä) korkeus- ja sykekäyrä

Heti Toblachin loman jälkeen olo ei edes ollut erityisen väsynyt. Väsymys iski muutaman päivän viiveellä. Yhtäkkiä mikä tahansa urheilu tuntui todella raskaalta. Tein lyhyitä, palauttavia treenejä sekä lepäsin. Kahden viikon päästä kisasta kävin salilla. Tein muutaman kyykkyliikkeen murto-osalla niistä painoista, joita syksyllä käytin. Jalat olivat kipeänä lähes viikon. Kun olo alkoi normalisoitua, kävin hiihtämässä ensimmäistä kertaa yksin koko talven aikana, innostuin liikaa ja hiihdin saman tien neljä tuntia. Olo huononi seuraavalla viikolla samalle tasolle kuin Italian reissun jälkeen. Vasta kuukauden päästä Toblach-Cortinasta treenaaminen tuntui ensimmäisen kerran normaalilta. Myös olo oli palautunut normaaliksi, eikä koko aikaa enää huimannut, palellut ja pyörryttänyt. Mietin, onkohan mitään järkeä hiihtää Vuokattihiihtoa, kun kroppa ei selvästi tässä kunnossa pitkiä kisoja oikein jaksa. Hierojalta kuitenkin tuli lupa lähteä hiihtämään, joten sinnehän lähdettiin.

Vuokattihiihdosta päällimmäiseksi tunteeksi jäi kylmyys. Sormet, reidet ja takapuoli jäätyivät totaalisesti. Samaten geelit. Niistä ei ensimmäisen kympin jälkeen ollut mitään iloa. Niiden sijaan oli pakko mutustaa jäätyneitä ja lumella kuorrutettuja rusinoita jäljellä olevista juomapisteistä. Onneksi loppumatkasta tuli vastaan tuttu, joka vaihtoi jäätyneen geelin sulaan. Toisin kuin koskaan ennen kisa kulki kaikista helpoimmin ylämäkivoittoisessa maastossa ja tasatyöntö koitui heikkoudeksi. Normaalisti olisin odottanut pitkää tasatyöntöpätkää järven jäällä kaikista eniten – nyt vaan toivoin, että se loppuisi. Kahdestakin syystä: -16 asteinen pakkanen tuntui siellä hyytävän kylmältä ja lisäksi tasatyöntö tuntui jostain syystä tosi tahmealta. Alkutalven väsymyksen ja koko kauden vähäisen treenaamisen jälkeen 3.30 aika ja kisan 6. sija tuntuivat kuitenkin ihan kohtuullisilta.

POHDINTA

Hiihto on kivaa silloin, kun on kunnossa. Se huomaa etenkin, kun on joskus ollut kunnossa, mutta ei enää ole. Onneksi tälle asialle voi tehdä jotain. Tämän talven pitkänmatkankisojen jälkeen motivaatio siihen on korkealla. Ei tunnu mukavalta, kun palautuminen kestää loputtoman kauan. Niin kauan, että lähipiiristä useampi toteaa, että ”ota huomioon, että et ole mikään juniori enää”.

Mitä opin tästä kaikesta? Paljonkin. Ensinnäkin sen, että järjen käyttö on sallittua myös omalla kohdalla, ei vain omien valmennettavien kohdalla. Toisekseen sen, että palautumista ei tosiaan saisi jättää puolitiehen ja että kroppa reagoi todella kummallisesti, kun se on äärimmäisen väsynyt. Kolmanneksi sen, että oma suksikalusto on auttamattoman rajallinen. Neljänneksi sen, että kun pakkasta on riittävästi, suurikaan sokeripitoisuus ei estä geelejä jäätymästä. Se olisi toki tällä koulutustaustalla ehkä pitänyt jo tietää (elintarviketieteiden maisteri, pääaineena elintarvikekemia…).

Tieteellisessä mielessä tulosten soveltamista käytäntöön rajoittaa se, että tutkittavien määrä on pieni. Itselle se riittää kertomaan, että liikkeelle siitä, tai turha edes haaveilla pitkistä kisoista ensi talvena. Jätä kuitenkin suosiolla tämän talven Ylläs-Levi väliin ja kaiva jo lenkkarit esille.

Tutkimuksella ei (valitettavasti) ole ulkopuolista rahoittajaa. Erityiskiitokset menevät isälle suksien voitelusta ja Miikalle ja Matiakselle Italian matkaseurasta.

JOHTOPÄÄTÖKSET

Jatkossa olen viisaampi.