Etsi

Maria Heikkilä

Kuukausi

tammikuu 2018

Käsittelemätön vai prosessoitu ruoka – molemmat mahtuvat mainiosti urheilijan lautaselle

Ruokaan liittyy asioita, jotka suututtavat lähes yhtä paljon kuin se, kun joku kävelee hiihtoladulla. Myönnän, että verenpaineeni nousee joka kerta, kun kuulen jonkun toteavan, että prosessoitu ruoka on aina pahasta. Tai miettivän sitä, voiko urheilija juoda rasvatonta maitoa. Tai laukovan, että urheilijan jos kenen ei kuuluisi syödä eineksiä, vaan puhdasta ruokaa.

Tunnistaako joku kuulleensa tällaisia ajatuksia? Tai myöntääkö joku itse ajattelevansa näin? Ja onkohan tilanne nyt oikeasti ihan näin?

Olen huomannut, että kyseiset ajatusmallit ovat melko yleisiä urheilijoiden keskuudessa. Lähes yhtä usein huomaan, että perustelut prosessoidun ruoan ja einesten välttelylle ovat ontuvat ja tunnepitoiset. Minua lähinnä ihmetyttää, miten prosessoitua ruokaa on ylipäätään mahdollista vältellä – kaikki ruoankäsittely ja -valmistaminen kun on prosessointia. En minä ainakaan halua syödä juureksiani multaisina, viljoja suoraan pellosta tai lihaa raakana.

Prosessoinnin asteet toki vaihtelevat. Toisessa laidassa on minimaalisesti käsiteltyä ruokaa (esim. pestyt ja pakatut hedelmät ja salaatit) ja toisessa ultraprosessoitua ruokaa (esim. kananugetit, karkit ja energiajuomat). Juuri näitä ultraprosessoituja elintarvikkeita ei ruokavalioon kannata ylen määrin kuulua, sillä ne ovat usein myös ravintoaineköyhiä ja varsin energiapitoisia. Silti kaikkien prosessoitujen tuotteiden vältteleminen on sekä typerää että mahdotonta – tapahtuuhan prosessointia myös kotona, valmistitpa sitten mitä tahansa ruokaa.

Löysin äskettäin Facebookista videon, jossa pikajuoksija Samuli Samuelsson esittelee ruokapäiväkirjaansa yhden treenipäivänsä osalta. Hän tähtää Suomen nopeimmaksi juoksijaksi ja tiedostaa sen, että tämä vaatii paljon treeniä, lepoa ja oikeanlaista ravintoa. Yksittäinen päivä ei toki kerro kaikkea kenenkään ruokavaliosta, mutta kyseisellä videolla miehen syöminen vaikuttaa säännölliseltä ja monipuoliselta. Jokaiselta aterialta löytyy mukavasti hiilihydraatin ja proteiinin lähteitä sekä kasviksia, marjoja tai hedelmiä. Pehmeää rasvaakaan ei ole unohdettu.

Kuitenkin somesta löytyi heti myös kommentteja kyseiseen videoon. Niissä pohdittiin sitä, että urheilijan ei pitäisi syödä eineksiä, vaan ruokaa, josta saa kunnollista energiaa. Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla puolustuspuhe eineksille. Ei suinkaan. Mutta toivoisin, että se herättäisi ajattelemaan, että ei ruoan käsitteleminen automaattisesti huononna sitä.

Itse asiassa esimerkiksi proteiinien imeytyminen voi parantua, kun proteiinit ovat esimerkiksi kuumennuskäsittelyn ansiosta osittain denaturoituneet. Tai pakastekasvis voi todellisuudessa olla paljon tuoreempi kuin pakastamaton versio. Esimerkiksi suomalaisten elintarvikeyritysten pakasteherneiden tulee olla pakastettuna pusseissaan parin tunnin sisällä siitä, kun ne on poimittu. Pakastaminen lisäksi tuhoaa vitamiineja vain vähän. Voikin miettiä, valitseeko esimerkiksi talvella kesästä asti varastossa pikkuhiljaa nahistuneen porkkanan, vaiko kasviksia pakkasesta.

Harvempi meistä ehtii jokaisena päivänä kauppaan tai valmistamaan jokaisen ateriansa alusta asti itse. Nykyaikaisen elintarviketeollisuuden ansiosta meidän ei näin tarvitsekaan tehdä.

Yksi eineksistä, jonka urheilija kyseisen videon aikana nauttii, on suomalaisen elintarvikeyrityksen valmistama ohrapuuro. Puuron ainesosat ovat järjestyksessään: täysmaito, vesi, ohrasuurimo ja jodioitu suola. Kun itse valmistan ohrapuuroni, sen ainesosat ovat järjestyksessään: täysmaito, vesi, ohrasuurimo ja jodioitu suola. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kyseisen puuron nauttimisesta eineksenä pitäisi potea huonoa omaatuntoa.

Eikä videolla ollut oikeastaan muitakaan sellaisia eineksiä, joiden syöminen olisi kiellettyä. Kävin katsomassa kaikkien videolla esiintyvien einesten ravintosisällöt ja ainesosaluettelon ja ilolla totesin, että nehän ovat itse asiassa melko lyhyitä. Uskon, että muilla valmistajilla tilanne on samanlainen. Tämä kertoo siitä, että elintarvikeyritykset oikeasti vastaavat kuluttajien toiveisiin ja kantavat vastuutaan siitä, että suomalaisille on tarjolla myös terveellisempiä, valmiita vaihtoehtoja.

Mahdollisimman puhtaan ruoan tavoitteluun liittyy myös useita koomisia piirteitä, joista nostin tähän omat suosikkini.

Maito on usein valokeilassa, kun puhutaan prosessoidusta ruoasta. Varsinkin rasvatonta maitoa haukutaan jos jonkinlaiseksi valkoiseksi värjätyksi litkuksi. No, se nyt ei onneksi todellakaan pidä paikkaansa. Huvittavaa on myös se, että usein juuri rasvatonta maitoa parjataan siitä, kun se on niin prosessoitua. Itse asiassa eri maitolaaduista rasvaton maitohan on se kaikista vähiten prosessoitu versio. Maidon käsittelyn alkuvaiheessa täysmaidosta erotetaan maidon rasvaosa, jolloin jäljelle jää kermaa ja rasvatonta maitoa. Rasvaisemmat maitolaadut saadaan, kun rasvattomaan maitoon lisätään tarvittava määrä kermaa.

Raakamaito ja raakasuklaa ovat usein myös esillä, kun puhutaan puhtaan ja aidon ruoan puolesta. Maidon lämpökäsittelylle on oikeasti syynsä. Käsittelemättömässä raakamaidossa voi esiintyä niin monia vakaviakin taudinaiheuttajia (esim. listeria ja salmonella), etten ymmärrä, miksi niitä ehdoin tahdoin pitäisi hankkia elimistöönsä. Raakasuklaan ”raakuudesta” puolestaan voi olla montaa mieltä. Nimittäin kaakaoplantaaseilla kaakaon siemeniä fermentoidaan ja kuivataan auringossa lämpötiloissa, jotka voivat helposti kohota yli 40 asteen. Tätä yleensä pidetään lämpötilarajana, jota korkeammissa lämpötiloissa raakaruoan ainesosia ei saa käsitellä.

Yksi ikuisista inhokeistani on gojimarja. Jos syö puhtaasti ja terveellisesti, miksi ihmeessä ruokavalioon pitää kuulua kaukaa ulkomailta tuotuja kuivattuja marjoja. Varsinkin, kun kyseisten marjojen puhtautta voi pitää varsin kyseenalaisena. Olen ymmärtänyt, että ne jäävät usein tullin haaviin, koska sisältävät niin paljon torjunta-aineita. Olisiko järkevämpää suosia superfoodina ihan omien metsien mustikoita, lakkoja ja karpaloita? Niistäkin kun valitettavasti jää valtaosa metsiin poimimatta.

Gojimarjojen rinnalle uudeksi inhokkisuosikiksini ovat nousseet chia-siemenet. Kyseessä on uuselintarvike, jolla ei Euroopassa ole vielä kovin pitkää käyttöhistoriaa, eikä sen turvallisuudestakaan olla ihan varmoja. Myös näitä siemeniä myydään superfoodina. Mikäli iltapäivälehtiin on uskominen, niihin kuitenkin liittyy myös ruokamyrkytysriski, ja voivatpa ne vettä sitoessaan ja turvotessaan ilmeisesti tukkia myös ruoansulatuskanavan. Oli miten oli, myös näille löytyy ihan varmasti korvaavia tuotteita muualtakin kuin Keski-Amerikasta asti tänne raahattuna.

Ja vielä viimeisenä – lisäaineet. Monessa elintarvikkeessa niillä on ihan oikeasti tarkoituksensa, eikä niiden liiallisessa varomisessa ole mitään järkeä. Esimerkiksi lihatuotteet ovat huomattavasti turvallisempia, kun niissä on säilöntäaineita, jotka heikentävät vaarallisten ruokamyrkytysbakteerien kasvuolosuhteita. Sitä paitsi, kaikki EU-alueella käytetyt lisäaineet ovat tutkittuja ja nykytiedon valossa turvallisiksi todettuja. Kun syö monipuolisesti, minkään yksittäisen lisäaineen saantimäärä ei pääse nousemaan liian suureksi. Jos lisäaineita haluaa vältellä, kannattaa ruokavaliosta jättää pois juurikin ne ultraprosessoidut tuotteet, joissa myös hyödyllisten ravintoaineiden määrä on varsin pieni.

Ruokavalio on kokonaisuus. Yksittäiset valinnat eivät sitä automaattisesti huononna tai paranna. Terveelliseenkin syömiseen mahtuu heikompia valintoja, kunhan ruokavalio on pääosin kunnossa. On kaksi kuvaa, jotka urheilijoiden haluaisin muistavan syömisiään suunnitellessa.

Toinen on urheilijan lautasmalli. Ja toinen on ruokakolmio. Jos ruokaa syö näissä suhteissa ja tekee ruokavalinnat ruokakolmion pohjalta, pääsee todennäköisesti jo pitkälle.

urheilijan lautasmalli
Urheilijan lautasmalli. Lähde: UKK-instituutti/ http://www.terveurheilija.fi
https://i1.wp.com/syohyvaa.fi/wp-content/uploads/2014/02/Ruokakolmio_ilman-otsikkoa1.jpg
Ruokakolmio. Lähde: Valtion ravitsemusneuvottelukunta/ Suomalaiset ravitsemussuositukset 2014.

Näkemiin 2017 – onnettomuuksien ja onnellisten leirien vuosi

Tässä vaiheessa vuotta kuuluisi varmaan hehkuttaa, kuinka mahtavan upea mennyt vuosi oli. Sitä en aio tehdä. Vuosi 2017 oli ehdottomasti tähänastisen elämäni kiireisin, kuluttavin ja stressaavin vuosi. Oma loukkaantuminen, urheilijoiden loukkaantumisia, suruja ja huolia, liikaa töitä ja opintoja, liian vähän unta. Totta kai kuluneeseen vuoteen mahtui myös lukuisia ilon hetkiä. Päällimmäisenä jäivät mieleen hienot ulkomaan reissut, uudet valmennuskokemukset, ensimmäinen tieteellinen julkaisu, mutta myös tavalliset arki-illat ystävien kanssa. Kaikista parhaimmat muistot jäivät kuitenkin leireistä. Syksyn ja alkutalven hiihtoleirien ansiosta pään jaksoi pitää pinnalla myös valtavan stressin ja ahdistuksen keskellä. Vaikka leirit vaativat valmentajalta paljon aikaa ja energiaa, on vaikea sanoin kuvailla, kuinka paljon niistä myös saa voimaa. Varsinkin, kun saa valmentaa ihan parhaita urheilijoita.

Tässä kuvitettu katsaus siihen, mitä minulle jäi parhaiten mieleen menneestä vuodesta. Ketään tuskin yllättää, että iso osa muistoista liittyy jollain tavalla valmennukseen tai urheiluun.

Vuosi alkoi hyvissä merkeissä – kunnon talvikelissä ja hyvässä seurassa III-tason valmentajakoulutuksessa. Äkkiä hymy hyytyi ja vaihtui kipuun ja kyyneliin. Tuli perjantai 13. päivä ja olkapäämurtuma. Omat urheilut piti hetkeksi unohtaa, vaatteiden pukemisesta, syömisestä ja paikasta toiseen siirtymisestä tuli vaikeaa, hiusten laittamisesta ponnarille mahdotonta, töistä ja treeneistä selvisi kipulääkkeiden avulla.

IMG_20170115_165457_285

 

Äänekosken Nuorten SM-kisoista jäi vähän muistikuvia, Norjan PM-kisoissa ajatus jo sentään pelasi ja niistä sai hienon arvokisakokemuksen. Hienoa, että Suomi myös pärjäsi kisoissa hyvin.

 

IMG_20170129_130113_182

Alkutalven parhaat muistot liittyvät Italian reissuun, jossa alun perin oli tarkoitus hiihtää Toblach-Cortina-kisa. Se jäi kuitenkin väliin, mutta reissusta tuli silti hieno ja ikimuistoinen. Aurinkoa, vuorimaisemia, hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja ulkoilua – yllättävän hyvin siitäkin selvisi hajonnella kädellä.

Hyviä muistoja jäi myös Hopeasommista – koko seura saavutti kisoissa paljon onnistumisia. Ja totta kai Lahden kisatkin olivat ikimuistoinen kokemus. Kotikisoja saisi olla useamminkin!

img_pqaf6r

Maaliskuussa käden sai vihdoin takaisin käyttöön ja työntekokin hiljalleen helpottui. Kuukauden ehdoton tähtihetki osui Rovaniemen Nuorten SM-kisoihin. Rebecan SM-kulta ja muidenkin valmennettavien onnistumiset! Kaikki talven murheet pyyhkiytyivät hetkessä pois.

Huhtikuussa oli paljon aihetta hymyyn. Pitkästä aikaa pääsin itsekin kunnolla urheilemaan, mikä tuntui hyvältä passiivisen alkutalven jälkeen. Nautin lumesta ja auringosta niin perheen kanssa Ylläksellä kuin kaverin luona Rukalla.

IMG-20170414-WA0017

IMG_20170426_075549_040

Ja tulihan huhtikuussa myös ahkeroitua keittiössä ja leivottua mitalikakut kaikille seuran SM-mitalisteille.

DSC_0377_3

Toukokuu oli ensimakua sille, mitä myöhemmin syksyllä oli tiedossa… Töiden ja opintojen määrä kasvoi järjettömäksi, ja niitä tuli huomaamatta tehtyä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kun uusi harjoituskausi oli vasta alussa, oli helppo haalia liikaa muuta tehtävää, mikä kostautui jatkuvana kiireenä ja stressinä. Töitä oli ympäri Suomea, mikä ei ainakaan vähentänyt kiirettä ja reissaamista. Kovan työpuristuksen lomassa oli kuitenkin ihanaa hieman käydä hiihtämässä ja valmentamassa Norjassa.

Kesäkuussa tiivis työnteko jatkui, mutta sen vastapainona oli onneksi paljon kaikkea muutakin mukavaa. Ensin tuli Jukola ja sitten Hopeasompaleiri. Talven valmennusuurastukset palkittiin valinnalla Etelä-Suomen vuoden hiihtohenkilöksi.

 

IMG_20170630_155353_977

Pian Vuokatin leirin jälkeen iski iso valmennuksellinen takaisku – Rebecan polvi murtui. Polvikipu varjosti myös omaa kesää. Siitä huolimatta kesäloman kohokohdasta, eli Norjan vaelluksesta muutamin reittimuutoksin, urheiluteipin, särkylääkkeiden, kävelysauvojen ja totta kai rakkaan ystävän tuella selvittiin pääasiassa hyvin muistoin.

Loma oli hyvä lopettaa Pajulahti-Vierumäen ensimmäiseen maastohiihtäjien yläkoululeiriin. Jo ensimmäisellä leirillä huomasi, että nyt on valmennettavana hyvä ja motivoitunut porukka. Myöhemmillä leireillä ryhmähenki tiivistyi entisestään.

Pian tämän jälkeen alkoikin sitten katastrofaalinen syksy. Luulin, että pahin kiire kestää vaan syyskuun, mutta olin todella väärässä. Kiire ja stressi nousivat sellaiselle tasolle, jolla ne eivät koskaan ennen ole olleet. Oli väitöskirjaan liittyviä töitä ja deadlineja, opintoja parissa eri yliopistossa, kaksi opetettavaa kurssia yliopistolla, valmennusta, viikonlopputöitä ja ravitsemukseen liittyviä töitä ympäri Etelä-Suomea. Kiire kasaantui syksyn edetessä koko ajan vain pahemmaksi. Marraskuussa työpäivät venyivät usein 14-tuntisiksi, ja kotiin tullessa piti valita, pesenkö hampaat vai syönkö iltapalan – molempiin ei riittänyt energia. Lähes kaikki tekeminen oli kuitenkin antoisaa ja mielenkiintoista, sitä vaan kertyi ihan liikaa yhdelle ihmiselle. Vaikka syksy olikin varsinainen selviytymistaistelu, oli sitä rytmittämässä myös mukavia asioita, joiden avulla kiireen hetkeksi unohti.

Syyskuussa kävin lataamassa akkuja kavereiden luona Norjassa, lokakuussa oli yläkoululeiri, EHS:n syysleiri ja Robinin keikka 😊 Ja ainiin, ensimmäinen tieteellinen artikkeli julkaistiin, sekä allekirjoitin tähänastisen elämäni pisimmän työsopimuksen. Sen turvin jatko-opiskelu on toivottavasti tulevaisuudessa hieman vähemmän stressaavaa.

Syksyn leirit onnistuivat loistavasti ja olivat positiivinen kokemus niin valmentajille kuin urheilijoille. Pajulahti ja Vuokatti toimivat leiripaikkoina mainiosti ja saimme molemmilla leireillä aikaan hyvää harjoittelua motivoituneella porukalla. Pajulahden yläkoululeirillä keskityimme laadukkaaseen syysharjoitteluun ja hyödynsimme viimeiset hetket rullahiihdon taito- ja tekniikkaharjoitteluun; EHS:n Vuokatin leirillä puolestaan haimme jo lumituntumaa sekä hyödynsimme Vuokatin hienoja maastoja.

IMG_20171005_213105_204

IMG_20171018_135140_031

Marraskuun lopussa alkoi kolmen leirin leiriputki, jonka ansiosta syksystä jäi lopulta myös hyvin positiivisia muistoja. Leiriputki käynnistyi Rovaniemen valtakunnalliselta Hopeasompaleiriltä. Valitettavasti pääsin itse mukaan leirille vasta hieman myöhässä, mutta onneksi iso osa urheilijoista ja valmentajista oli tuttuja, joten mukaan pääsi helposti vielä tässäkin vaiheessa. Ja syytä olikin päästä – roolinani oli nimittäin toimia koko leirin rehtorina. Tehtäväni oli huolehtia, että kaikissa ryhmissä treenit sujuvat hyvin ja yhteistyö III-tason valmentajakoulutuksen valmentajien kanssa toimii hyvin. Pääsinpä nopeus-/sprinttitreenissä myös kirittämään tyttöjä, jotta saatiin riittävän isot ryhmät ryhmähiihtoa varten. Juuri ja juuri pysyin vielä itsekin mukana 😀 Kyseinen sähäkkä harjoitus nousi monen lempiharjoitukseksi koko leirillä. Leirikisa oli myös yksi suosikkiharjoituksista. Se toteutettiin joukkuekisana siten, että jokainen sai hiihtää taito-osuuksia sisältävän sprinttiradan pariin otteeseen. Kisasta tuli tiukka ja aikasakkojakin jouduttiin antamaan.

DSC_0286
Tällä kisaorganisaatiolla mielellään järjestäisin kisoja jatkossakin! Meillä oli hauskaa ja homma toimi – se toivottavasti välittyi urheilijoihinkin

Heti yläkoululeirin perään oli vuorossa EHS:n lumileiri Rovaniemellä. Lumileiristä päällimmäiseksi tunteeksi jäi onnellisuus ja ylpeys – kuinka hienoa onkaan valmentaa 16 urheilijan ryhmää, jossa ryhmähenki ja tekemisen into ovat käsittämättömän hyvällä tasolla. Koko seuran puolesta sai leirillä myös olla ylpeä – kuinka monelta muulta seuralta lumileirille lähtee yli 100-henkinen joukko! Leiriläisten isosta määrästä johtuen leiripaikaksi valikoitui täksi vuodeksi Rovaniemen urheiluopisto, jonne mahduimme Pohjois-Lapin hotelleja paremmin. Paikka osoittautui mitä parhaimmaksi ja laadukkaita treenejä saatiin tehtyä siitä huolimatta, että välillä oli paljon pakkasta, välillä taas satoi paljon lunta ja välillä oltiin lähes plussakeleissä.

IMG_20171206_214624_764
100-vuotiaan Suomen juhlistamista niin ladulla kuin juhlaillallisella

Kauden kolmas yläkoululeiritys viimeisteli syksyn loistavan leiriputken. Leirin teemana oli tällä kertaa kisakausi. Koska muilla samaan aikaan leireilevillä lajeilla leiri ajoittui harjoituskaudelle, päätimme vetää hiihtäjien leirin ihan vaan omana pikkuporukkanamme. Näin pääsimme räätälöimään harjoitusten ja luentojen sisällöt ja aikataulut juuri sellaisiksi kuin itse halusimme. Sanoin on vaikea selittää, kuinka hieno ryhmähenki urheilijoilla oli niin yläkoululeireillä kuin EHS:n leireillä ja kuinka paljon se tuo lisämotivaatiota niin valmentajille kuin urheilijoille. Ketään ei jätetä yksin, ruokailuissa ollaan kaikki samassa pöydässä, kavereita tsempataan ja autetaan. Tai tilataan viimeiseksi illaksi jättipitsat ja syödään ne porukalla, kuten lumileirillä. Tai mennään koko porukalla kylpylään tai leivotaan yhdessä joulutorttuja, kuten yläkoululeirillä. Yläkoululeirillä urheilijat totesivat, että tuntuu siltä, kuin olisimme lomalla ihan parhaan suurperheen kanssa. En voinut kuin olla onnellinen näistä ”tyttäristämme ja pojistamme”.

IMG_20171219_182537_112
”Maailman paras suurperhe” Vierumäellä

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikki ystävät, valmentajakollegat, urheilijat, perhe ja työkaverit! Onnellista ja sopivan kiireistä uutta vuotta 2018!

 

 

 

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑