Reilu vuosi sitten kirjoitin aiheesta, joka vaivasi minua hyvin paljon valmennusurani alkuvaiheessa. Koin tuolloin, etten voisi koskaan olla uskottava valmentaja, koska olen nainen ja koska olen nuori. Olin valmis lopettamaan valmentamisen ennen kuin sitä kunnolla aloitinkaan, koska tunsin, etten riitä urheilijoideni vanhemmille tai muille valmentajille. Teksti oli viime vuonna selvästi luetuin ja jaetuin juttuni, ja se löytyy täältä.

Enää en onneksi aikoihin ole ollut sitä mieltä, ettenkö voisi olla naisena uskottava valmentaja, vaan olen kääntänyt asian vahvuudeksi. Nuorten urheilijoiden kanssa toimiessani olen huomannut, että valmennuksessa tarvitaan myös naisia. Siksi minua harmittikin valtavasti, kun eilisiltana sain eräältä valmentajakollegaltani viestin. Anonyymisti ja hänen luvallaan jaan viestin tärkeimmän sisällön:

Samat ongelmat, joista on ennenkin puhuttu, kuitenkin jatkuu vielä: mieskoutsit jyrää täysin päättömillä mielipiteillä ja mietin, haluanko ollenkaan jatkaa valmennusta enää. Miten hoidit tällaisen tilanteen, töitä pitää varmaankin tehdä, jos haluaa valmennusta vielä jatkaa?

Harmistukseni oli entistä suurempi, kun kuulin, etteivät kyseessä edes ole ns. vanhan liiton valmentajat, vaan kyseinen valmentaja on saanut negatiivisia ja arvostelevia kommentteja suhteellisen nuorilta kollegoiltaan. He eivät pidä naisvalmentajia uskottavina, vaan heidän mielestään valmentajan auktoriteetin määrittää se, kuinka kovaa jaksaa huutaa ladun varressa. Valmennusryhmä ei kuulemma myöskään voi toimia, jos siinä on kaksi naista päävalmentajana, koska silloin kukaan ei pidä kuria urheilijoille. Menin tässä vaiheessa sanattomaksi.

Missä on vika, mistä tällaiset ajatukset kumpuavat, mitä niille voisi tehdä? Toivoisin, että teksti herättäisi ajatuksia ja keskustelua, auttaisi muita samojen asioiden kanssa painivia valmentajia ja toisaalta avaisi myös kokeneempien valmentajien silmiä. Sain omilla kokemuksillani tsempattua valmentajakaverini vielä jatkamaan valmentamista – kokeilemaan valmennusta mahdollisesti toisessa seurassa ja/tai henkilökohtaisena valmentajana sekä sopivissa hetkissä kyseenalaistamaan muita ja olemaan itse vahva. Yksikään nuori valmentaja (sukupuolesta riippumatta) ei saisi jäädä sivuun valmennuksesta siksi, ettei koe olevansa riittävän hyvä. Jokainen meistä oppii ja kehittyy valtavasti lyhyessäkin ajassa, kun vaan haluaa ja uskaltaa. Jos voin olla esimerkkinä jollekin ja kannustaa valmentamaan, olen erittäin tyytyväinen.

Kun nyt katson taaksepäin niihin vuosiin, jolloin aloitin valmentamisen, voin rehellisesti sanoa, etten ollut silloin kovin hyvä valmentaja. Mutta kaikki oppimisen palo ja aito halu auttaa urheilijoita on kantanut pitkälle. Vieläkin on todella monia osa-alueita, joissa haluaisin olla paljon parempi, mutta siitä huolimatta uskallan jo pitää itseäni aika hyvänä valmentajana. Tuskin treeneissä muuten kävisi marraskuun kaatosateissa ennätysmäärä urheilijoita, tuskin muuten suunnittelisin tälläkin hetkellä tulevia leiriohjelmia ja pian alkavan valmentajakoulutuksen materiaaleja ja tuskin muuten nauttisin valmentamisesta näin paljon. Siksi olenkin kiitollinen itselleni siitä, etten luovuttanut aikoinaan, vaan menin reilusti epämukavuusalueelle ja lopulta näin erilaisuuteni omana vahvuutenani valmentajana.

Ystäväpiiriini kuuluu paljon Hiihtoliiton ryhmissä valmentavia valmentajia, joiden kanssa olen tätä asiaa myös pohtinut. En koe, että heillä olisi mitään naisvalmentajia vastaan. Päinvastoin. Eräskin kaveri totesi äskettäin, että ”teidät hiihdon naisvalmentajat voi laskea helposti yhden käden sormilla, eikä niistäkään sormista tarvita kaikkia – mutta ei tilanteen kuuluisi olla tällainen”. Esimerkiksi sellaisilla leireillä, joilla olen ollut ainoana naisvalmentajana, olen huomannut, että läsnäoloni on ollut tärkeä. Varmasti tytöt olisivat pärjänneet miesvalmentajienkin kanssa, mutta moni pieni asia olisi voinut jäädä kertomatta ja kysymättä. Tai monet nilkat teippaamatta ja haavat puhdistamatta. Joissain asioissa tytön vaan on helpompi luottaa naisvalmentajaan, tiedän sen myös omasta kokemuksesta. Siksi olisi tärkeää, että meitä olisi enemmän.

Päätin aiemman naisvalmentajuuteen liittyvän jutun näihin sanoihin: Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni. Allekirjoitan tämän lopetuksen edelleenkin. Kun ajattelu yhteiskunnassa tuntuu entistä enemmän menevän sukupuolettomaan suuntaan, saisi tämä näkyä myös valmennuksessa. Jokaiselle hyvälle tyypille pitää antaa mahdollisuus valmentaa ja oppia valmentamista, sillä jokainen valmentaja on omalla tavallaan ainutlaatuinen ja korvaamaton.

Mainokset