Kesän odotetuin viikonloppu on ollut jo hyvän aikaa takana päin. Vaikka kroppa on edelleen vähän väsynyt, on mieli innostunut ja onnellinen, joskin vähän haikea. Taasko pitää odottaa kokonainen vuosi seuraavaa Jukolaa?! Jukolan viesti on mielestäni ehdottomasti paras tapahtuma, joka Suomesta löytyy. Jos ei ole kokenut Jukolan yön taikaa, voi olla vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen lähtemään viikonlopuksi valvomaan pahimmassa tapauksessa kaatosateen keskelle mutaisille pelloille ja metsiin. Mutta kyseisiltä pelloilta ja metsistä löytyy niin paljon asioita, jotka viehättävät, että joka ikinen kesä Jukola kokoaa yhteen jopa 40 000 juoksijaa ja katsojaa.

Mikä Jukolasta sitten tekee niin erityisen? Siihen on todella monta syytä. Ihan ensimmäiseksi tietysti se, että suunnistus on hieno ja kiehtova kestävyyslaji. Kilpailun konsepti on myös ainutlaatuinen: ei ole kovin montaa kansainvälistä kisatapahtumaa, jossa maailman huiput ja tavalliset tallaajat voivat kisata samassa sarjassa. Vaikka lappu rinnassa mennään kovaa, ei Jukola silti tunnu samanlaiselta hampaat irvessä ja veren maku suussa -kiiruhtamiselta kuin moni muu urheilukilpailu, vaan myös kisan aikana suurtapahtuman tunnelmasta ehtii nauttia. Tai no, jos ei oikeasti kisan aikana niin ainakin heti sen jälkeen ja sitä ennen. Koska kaikki ovat mukana Jukolassa, on Jukola myös takuuvarma paikka tavata ystäviä ja tuttavia niin Suomesta kuin ulkomailta. Jukolan lähdön seuraaminen on unohtumaton kokemus. Kilpailun seuraaminen yön pimeinä tunteina on myös kiehtovaa. Ihan ensimmäisissä Jukolan viesteissäni minulle oli yllätys, että koko kisakeskus todella elää ympäri vuorokauden ja on ihan ok käydä vaikka shoppailemassa keskellä yötä. Myös telttasaunassa on oma viehätyksensä, varsinkin, kun sen jälkeen ei koskaan tiedä, tuleeko suihkusta haaleaa vai jääkylmää vettä. Ja kaikki ne spekulaatiot! Niiden avulla Jukolaviikonloppua saa helposti venytettyä myös seuraavalle viikolle. Olisiko sittenkin pitänyt mennä tuolta? Mitä ihmettä tein tuolla? Millainen maasto ensi vuonna on? Tänä vuonna kisaan oli erityisen kiva lähteä, sillä norjalainen ystäväni lensi Jukolan takia Suomeen jo torstaina ja saimme näin paljon aikaa päivittää kaikki uusimmat kuulumiset niin Espoossa, Joensuussa kuin pitkien automatkojen aikana.

Joensuussa juostu Venlojen viesti oli nimetty Suomi 100 Venlojen juhlaviestiksi, sillä Venlat juostiin nyt 40. kertaa. Myös minulla kyseessä oli jonkinlainen juhlavuosi, sillä juoksin nyt kymmenettä kertaa Venloissa sekä ensimmäistä kertaa Jukolassa. Venloissa joukkueeni oli jo tuttuun tapaan Suunnaton Into ja matkana avausosuus. Tulin joukkueeseen mukaan Kuopio-Jukolassa mammalomasijaiseksi, mutta nyt myös ”virallinen status” joukkueessa on saavutettu. Saatiin tänä vuonna myös ensimmäistä kertaa mukaan kaksi naisjoukkuetta Innosta, ja molemmat joukkueet rikkoivat heti aiempia ennätyksiämme. Hienoa! Jukolaan puolestaan lupauduin Teme Ski Teamin kakkosjoukkueeseen vitososuudelle. Hieman hirvitti lähteä juoksemaan saman viikonlopun aikana kahta suoritusta, mutta samalla ajatus tuntui kiehtovalta. Myös norjalaisen suunnistajakaverini mielestä olin aika cool, kun lähdin mukaan molempiin viesteihin.

IMG-20170617-WA0008

Olin tyytyväinen Venlojen suoritukseeni, vaikka tiedän, että parempiakin sijoja olisi ollut tarjolla. Jos en olisi hyytynyt täysin viimeisellä 500 metrillä, olisin tehnyt oman Venlojen sijoitusennätykseni. Rata ei ollut minulle kovinkaan suosiollinen, sillä aloitusosuudella juostiin melkein kilometri asfaltilla täysillä. En ole mikään juoksija ja tuntuikin, että porukkaa painoi ohi oikealta ja vasemmalta ennen K-pistettä. K-pisteeltä lähdettiinkin sitten suoraan pitkään ylämäkeen, joka tällä kunnolla tuntui loputtoman pitkältä. Viime viikon sairastelu ja alkutalven usean kuukauden treenitauko eivät todellakaan edesauttaneet etenemistä. Olin kuitenkin todella helpottunut huomatessani, että kevään katastrofaalisten kuntorastisuoritusten jälkeen Venlojen suunnistus oli kuitenkin suhteellisen järkevää. Omalla mittapuullani en juurikaan tehnyt pummeja, muutamia pieniä kiertoja toki. Radan keskivaiheilla helle teki tehtävänsä ja aloin voida pahoin ja palella ja tulihan siinä samassa myös kaaduttua. Noudatin kaverini neuvoa ”jos sun on pakko pannuttaa metsässä, niin älä sen murtuneen käden päälle kaadu” ja otin kaatumisen vastaan oikealla ranteella. Onneksi se oli sentään lujaa tekoa. Ilman juomarastia en olisi varmaankaan selvinnyt metsästä pois. Ihan loppuun saakka siitä ei kuitenkaan riittänyt virtaa, vaan viimeisen rastin ja maalin välillä romahdin sijoituksissa alas niin, että rytinä vaan kävi. Joka tapauksessa olin kisaan tyytyväinen ja sainpa jopa nostettua sykkeetkin korkeammalle kuin moneen vuoteen!

Jukolan osalta suunnistus oli kaukana nautinnosta. Jos Venloissa pahimmat virheet jäivät väliin, Jukolassa niitä tuli senkin edestä. Edeltävän päivän rasitus, huonosti nukuttu yö ja epämääräinen syöminen ja juominen takasivat sen, että maha oli kipeä jo ennen kisaa ja jokainen juoksuaskel sattui. Kun mahakipu lopulta hellitti, kramppasi reisi niin pahasti, että koko vasen jalka sanoutui irti juoksemisesta. Vaikka sekä suunnistus että juoksu ontuivat, onnistuin kuin ihmeen kaupalla kuitenkin nostamaan joukkueeni sijoitusta. Jotain hyvää sentään! Ja oli siellä metsässä välillä ihan hauskaakin, varsinkin, kun osa herrasmiehistä piti huolta siitä, ettei neiti ole hukassa ja ettei hän vaan liukastu kalliolla tai satuta itseään tiheikössä 😀

Metsässä kuultua: ”Mitäs herrat tuumii, missä me oikein ollaan? – eikun seis – mitäs herrat ja rouva tuumii, missä ihmeessä me oikein ollaan?”

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tyytyväinen siitä, että osallistuin vihdoin molempiin viesteihin. Vaikka Jukolan maalissa mietin, etten tee tätä enää ikinä, ei se varmasti mahdottomuus olisi uudelleenkaan. Silloin vaan voisi pitää huolta siitä, että muistaisi oikeasti syödä ja juoda kunnolla Venlojen jälkeen ja koittaisi oikeasti myös nukkua yöllä.

Jukolasta jää harvemmin mitään negatiivista sanottavaa (paitsi viime vuoden katastrofaalinen sää!), mutta muutamia kehityskohtia tämän vuoden kisoissa kyllä oli. Välimatkat olivat kohtuuttoman pitkiä – meiltä meinasi esimerkiksi viestinviejä myöhästyä lähdöstä, kun parkista olikin ilmoitetun 3,5 km sijaan yli 5 km kisakeskukseen. Teltoille oli myös sen verran pitkä matka, että oli kurjaa, kun kisakeskuksen kuulutukset eivät kuuluneet teltoille. Osa tunnelmasta jäi näin kokematta. Lähtöpaikan näyttötaulut olivat myös tyhmä uudistus ja toivottavasti tulevissa Jukoloissa palataan normaaliin systeemiin. Yritäpä saada näyttötaulusta jotain selvää, kun aurinko paistaa suoraan siihen. Muuten tapahtuma onnistui mainiosti ja siitä jäi paljon hyviä muistoja.

Ensi vuonna sitten Lahteen! Sitä ennen lupaan a) juosta enemmän ja b) juosta kovempaa. Josko näillä eväillä suunnistaminen olisi asteen verran nautinnollisempaa – ja ehkä sitä Jukolaakin voisi kovempikuntoisena harkita uudestaan… 🙂

Mainokset