Etsi

Maria Heikkilä

Kuukausi

kesäkuu 2017

Suunnattomalla innolla Joensuun Jukola-viikonlopussa

Kesän odotetuin viikonloppu on ollut jo hyvän aikaa takana päin. Vaikka kroppa on edelleen vähän väsynyt, on mieli innostunut ja onnellinen, joskin vähän haikea. Taasko pitää odottaa kokonainen vuosi seuraavaa Jukolaa?! Jukolan viesti on mielestäni ehdottomasti paras tapahtuma, joka Suomesta löytyy. Jos ei ole kokenut Jukolan yön taikaa, voi olla vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen lähtemään viikonlopuksi valvomaan pahimmassa tapauksessa kaatosateen keskelle mutaisille pelloille ja metsiin. Mutta kyseisiltä pelloilta ja metsistä löytyy niin paljon asioita, jotka viehättävät, että joka ikinen kesä Jukola kokoaa yhteen jopa 40 000 juoksijaa ja katsojaa.

Mikä Jukolasta sitten tekee niin erityisen? Siihen on todella monta syytä. Ihan ensimmäiseksi tietysti se, että suunnistus on hieno ja kiehtova kestävyyslaji. Kilpailun konsepti on myös ainutlaatuinen: ei ole kovin montaa kansainvälistä kisatapahtumaa, jossa maailman huiput ja tavalliset tallaajat voivat kisata samassa sarjassa. Vaikka lappu rinnassa mennään kovaa, ei Jukola silti tunnu samanlaiselta hampaat irvessä ja veren maku suussa -kiiruhtamiselta kuin moni muu urheilukilpailu, vaan myös kisan aikana suurtapahtuman tunnelmasta ehtii nauttia. Tai no, jos ei oikeasti kisan aikana niin ainakin heti sen jälkeen ja sitä ennen. Koska kaikki ovat mukana Jukolassa, on Jukola myös takuuvarma paikka tavata ystäviä ja tuttavia niin Suomesta kuin ulkomailta. Jukolan lähdön seuraaminen on unohtumaton kokemus. Kilpailun seuraaminen yön pimeinä tunteina on myös kiehtovaa. Ihan ensimmäisissä Jukolan viesteissäni minulle oli yllätys, että koko kisakeskus todella elää ympäri vuorokauden ja on ihan ok käydä vaikka shoppailemassa keskellä yötä. Myös telttasaunassa on oma viehätyksensä, varsinkin, kun sen jälkeen ei koskaan tiedä, tuleeko suihkusta haaleaa vai jääkylmää vettä. Ja kaikki ne spekulaatiot! Niiden avulla Jukolaviikonloppua saa helposti venytettyä myös seuraavalle viikolle. Olisiko sittenkin pitänyt mennä tuolta? Mitä ihmettä tein tuolla? Millainen maasto ensi vuonna on? Tänä vuonna kisaan oli erityisen kiva lähteä, sillä norjalainen ystäväni lensi Jukolan takia Suomeen jo torstaina ja saimme näin paljon aikaa päivittää kaikki uusimmat kuulumiset niin Espoossa, Joensuussa kuin pitkien automatkojen aikana.

Joensuussa juostu Venlojen viesti oli nimetty Suomi 100 Venlojen juhlaviestiksi, sillä Venlat juostiin nyt 40. kertaa. Myös minulla kyseessä oli jonkinlainen juhlavuosi, sillä juoksin nyt kymmenettä kertaa Venloissa sekä ensimmäistä kertaa Jukolassa. Venloissa joukkueeni oli jo tuttuun tapaan Suunnaton Into ja matkana avausosuus. Tulin joukkueeseen mukaan Kuopio-Jukolassa mammalomasijaiseksi, mutta nyt myös ”virallinen status” joukkueessa on saavutettu. Saatiin tänä vuonna myös ensimmäistä kertaa mukaan kaksi naisjoukkuetta Innosta, ja molemmat joukkueet rikkoivat heti aiempia ennätyksiämme. Hienoa! Jukolaan puolestaan lupauduin Teme Ski Teamin kakkosjoukkueeseen vitososuudelle. Hieman hirvitti lähteä juoksemaan saman viikonlopun aikana kahta suoritusta, mutta samalla ajatus tuntui kiehtovalta. Myös norjalaisen suunnistajakaverini mielestä olin aika cool, kun lähdin mukaan molempiin viesteihin.

IMG-20170617-WA0008

Olin tyytyväinen Venlojen suoritukseeni, vaikka tiedän, että parempiakin sijoja olisi ollut tarjolla. Jos en olisi hyytynyt täysin viimeisellä 500 metrillä, olisin tehnyt oman Venlojen sijoitusennätykseni. Rata ei ollut minulle kovinkaan suosiollinen, sillä aloitusosuudella juostiin melkein kilometri asfaltilla täysillä. En ole mikään juoksija ja tuntuikin, että porukkaa painoi ohi oikealta ja vasemmalta ennen K-pistettä. K-pisteeltä lähdettiinkin sitten suoraan pitkään ylämäkeen, joka tällä kunnolla tuntui loputtoman pitkältä. Viime viikon sairastelu ja alkutalven usean kuukauden treenitauko eivät todellakaan edesauttaneet etenemistä. Olin kuitenkin todella helpottunut huomatessani, että kevään katastrofaalisten kuntorastisuoritusten jälkeen Venlojen suunnistus oli kuitenkin suhteellisen järkevää. Omalla mittapuullani en juurikaan tehnyt pummeja, muutamia pieniä kiertoja toki. Radan keskivaiheilla helle teki tehtävänsä ja aloin voida pahoin ja palella ja tulihan siinä samassa myös kaaduttua. Noudatin kaverini neuvoa ”jos sun on pakko pannuttaa metsässä, niin älä sen murtuneen käden päälle kaadu” ja otin kaatumisen vastaan oikealla ranteella. Onneksi se oli sentään lujaa tekoa. Ilman juomarastia en olisi varmaankaan selvinnyt metsästä pois. Ihan loppuun saakka siitä ei kuitenkaan riittänyt virtaa, vaan viimeisen rastin ja maalin välillä romahdin sijoituksissa alas niin, että rytinä vaan kävi. Joka tapauksessa olin kisaan tyytyväinen ja sainpa jopa nostettua sykkeetkin korkeammalle kuin moneen vuoteen!

Jukolan osalta suunnistus oli kaukana nautinnosta. Jos Venloissa pahimmat virheet jäivät väliin, Jukolassa niitä tuli senkin edestä. Edeltävän päivän rasitus, huonosti nukuttu yö ja epämääräinen syöminen ja juominen takasivat sen, että maha oli kipeä jo ennen kisaa ja jokainen juoksuaskel sattui. Kun mahakipu lopulta hellitti, kramppasi reisi niin pahasti, että koko vasen jalka sanoutui irti juoksemisesta. Vaikka sekä suunnistus että juoksu ontuivat, onnistuin kuin ihmeen kaupalla kuitenkin nostamaan joukkueeni sijoitusta. Jotain hyvää sentään! Ja oli siellä metsässä välillä ihan hauskaakin, varsinkin, kun osa herrasmiehistä piti huolta siitä, ettei neiti ole hukassa ja ettei hän vaan liukastu kalliolla tai satuta itseään tiheikössä 😀

Metsässä kuultua: ”Mitäs herrat tuumii, missä me oikein ollaan? – eikun seis – mitäs herrat ja rouva tuumii, missä ihmeessä me oikein ollaan?”

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tyytyväinen siitä, että osallistuin vihdoin molempiin viesteihin. Vaikka Jukolan maalissa mietin, etten tee tätä enää ikinä, ei se varmasti mahdottomuus olisi uudelleenkaan. Silloin vaan voisi pitää huolta siitä, että muistaisi oikeasti syödä ja juoda kunnolla Venlojen jälkeen ja koittaisi oikeasti myös nukkua yöllä.

Jukolasta jää harvemmin mitään negatiivista sanottavaa (paitsi viime vuoden katastrofaalinen sää!), mutta muutamia kehityskohtia tämän vuoden kisoissa kyllä oli. Välimatkat olivat kohtuuttoman pitkiä – meiltä meinasi esimerkiksi viestinviejä myöhästyä lähdöstä, kun parkista olikin ilmoitetun 3,5 km sijaan yli 5 km kisakeskukseen. Teltoille oli myös sen verran pitkä matka, että oli kurjaa, kun kisakeskuksen kuulutukset eivät kuuluneet teltoille. Osa tunnelmasta jäi näin kokematta. Lähtöpaikan näyttötaulut olivat myös tyhmä uudistus ja toivottavasti tulevissa Jukoloissa palataan normaaliin systeemiin. Yritäpä saada näyttötaulusta jotain selvää, kun aurinko paistaa suoraan siihen. Muuten tapahtuma onnistui mainiosti ja siitä jäi paljon hyviä muistoja.

Ensi vuonna sitten Lahteen! Sitä ennen lupaan a) juosta enemmän ja b) juosta kovempaa. Josko näillä eväillä suunnistaminen olisi asteen verran nautinnollisempaa – ja ehkä sitä Jukolaakin voisi kovempikuntoisena harkita uudestaan… 🙂

Mainokset

Kohti kesää sukset jalassa

Norjalaisten kavereideni mielestä täytyy olla umpihullu, kun pakkaa Suomessa auton täyteen suksia, treenivaatteita ja ruokaa, ajaa auton laivaan ja seuraavana päivänä ajaa Ruotsin halki Norjan vuorille. Hullua tai ei, Norjan kesäleiri on perinne monille suomalaisille hiihtäjille. Itse olen ollut mukana leirillä hiihtäjänä 2006 ja 2007 sekä sittemmin valmentajana tasan kymmenen vuotta edellisten leirien jälkeen. Viime vuoden leiri onnistui niin loistavasti, että silloin päätettiin Miikan ja Matiaksen kanssa, että näistä Norjan reissuista tulee perinne myös meidän ”Team MH:lle”. Tänä vuonna ilmassa oli tosin suuri uhka siitä, että Norjan vuoriston sijaan poikien maisemina olisi suomalaista valtion metsää – onneksi armeijasta heltisi kuitenkin urheilulomaa ja matkaan päästiin, joskin lyhyemmäksi aikaa kuin viime vuonna.

DSC_0054

Leirille lähti lähes sama Teme Ski Teamin/Team EHS:n/maajoukkuehiihtäjistä koostuva treeniporukka (Antti, Valtteri, Laura, Maija ja Lari) kuin viimekin vuonna, joten pojat pääsivät treenaamaan takuulla kovassa seurassa. Teemu vastasi leirin päävalmentajan roolista. Samaan aikaan leireilemässä oli myös muita suomalaisia kovan tason hiihtäjiä sekä Norjan maajoukkueet ja Ruotsin naisten maajoukkue. Hyvistä peeseistä ei siis ollut pulaa 😉 Meille kokonaisia treenipäiviä kertyi viisi – muut matkustavat leiriltä kotiin torstaina, kun meidän kotimatkamme käynnistyi jo sunnuntaina.

Ensimmäinen takapakki leirillä osui jo menomatkalle, kun Matias sairastui. Kuume hellitti vasta loppuleiristä niin, että ainoastaan viimeisenä treenipäivänä pääsimme kaikki yhdessä hiihtämään. Leirin toinen takapakki tai oikeammin iso virhe tapahtui perjantain hiihtolenkillä. Lenkille lähtiessä keli ei ollut erityisen aurinkoinen, joten aurinkorasva jäi autoon. Arvatenkin aurinko ilmestyi jossain vaiheessa kirkastamaan pitkää PK-lenkkiä ja tämän seurauksena naama näyttää siltä, että tätä tekstiä kirjoittaessani pohdin kuumeisesti, pitäisikö tiistaina palata töihin pussi päässä vai pipo silmillä. Kaikkien talven takapakkien jälkeen ilahduttavaa oli se, että olkapäähän ei sattunut leirillä enää käytännössä ollenkaan. Kyllä siitä sittenkin taitaa vielä hyvä käsi tulla 🙂 Harmitti kyllä valtavasti, kun tammikuun kaatumisesta on jäänyt alamäkikammo, joka saattaa yllättää ihan yhtäkkiä. Toisilla lenkeillä alamäkien kanssa ei ollut mitään ongelmaa, toisilla taas pakokauhu iski ennen jokaista mäkeä. Tilannetta ei ainakaan helpottanut se, että osalla lenkeistä sumua oli niin paljon, ettei alamäissä nähnyt yhtään mitään. Jännittäminen on kuitenkin ihan tyhmää, koska silloin kaatuu varmasti. Mitenköhän tästä tunteesta pääsisi eroon?

Viiteen treenipäivään mahtui kuusi hiihtolenkkiä, rullahiihtoa sekä helpossa maastossa että ylämäessä, kuntosalia ja juoksua. Pääpaino oli PK-harjoittelussa, voima-, VK- ja nopeustreeneillä höystettynä. Jos kaikista harjoituksista pitäisi valita parhaiten onnistunut treeni, olisi se ehkä lauantai-illan parituntinen pertsan rullahiihto ylämäkeen. Tällaisia ei tosiaankaan pääse Suomessa tekemään ja tässä ei kroppaa päästetä helpolla. Tekniikka on pidettävä kasassa koko ajan, jos meinaa päästä eteenpäin. Sen totesin, kun kävin itsekin hiihtämässä harjoituksen. Norjalaiseen tapaan treenaamaan päästiin viikon aikana todella vaihtelevissa keleissä: sadetta, aurinkoa, tuulta, pakkasta, lämmintä, sumua… Kaikista hurjin keli oli vastassa lauantaiaamun hiihtolenkillä, kun näkyvyys ladulla oli sumun takia vain muutaman metrin. Onneksi siinä vaiheessa jo suurin piirtein muisti, mihin suuntaan latu kääntyy mutkissa.

DSC_0105

Taas kerran Norjassa ilahdutti, minkälainen kulttuuriero siellä on autoilijoiden ja rullahiihtäjien tai pyöräilijöiden kohtaamisissa. Urheilijoille annetaan tilaa, heidät kierretään autotiellä kaukaa ja lenkillä saa jopa kannustusta. Myös valmentaja! Espoossa olen tottunut siihen, että jos rullasukset jalassa joutuu tekemisiin jonkun ulkopuolisen kanssa, palaute on kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Toinen ilahduttava asia norjalaisessa hiihtokulttuurissa oli paikallisen urheiluseuran harjoitusten seuraaminen ja etenkin luento, jota nuorille ladun varressa pidettiin. Kovan tason valmentaja kertoi nuorille, että hiihtoon riittää kahdet, maksimissaan kolmet sukset: yhdet vapaalle, yhdet pertsalle ja mahdollisesti yhdet kivikelille. Samanaikaisesti Suomessa moni nuori tekee suksisopimuksia ja tarvitsee vähintään kahden käden sormet suksipariensa laskemiseen. Löytyisiköhän tästäkin yksi syy siihen, miksi Norjasta nousee huomattavasti enemmän kilpahiihtäjiä aikuisten sarjoihin saakka. Meillä varusteista tehdään monesti niin iso hässäkkä jo juniorisarjoissa, että moni voi turhaan pelästyä hiihdon hankaluutta ja kallista hintaa.

Jos sairastumista ei lasketa, onnistui leiri mainiosti tänäkin vuonna. Harmitti kyllä lähteä kotiin siinä vaiheessa, kun muut jäivät nauttimaan Norjan maisemista ja treeniolosuhteista vielä useiksi päiviksi. Olisin tosin saanut jäädä asumaan muiden suomalaisten kanssa, mutta tuntui hassulta jäädä Norjaan, kun omat valmennettavat lähtevät kotiin ja Suomessa odottaa valtava määrä töitä, jotka haluan saada valmiiksi ennen kesälomia. Ensi vuonna kuitenkin palataan taas, ihan varmasti!

DSC_0027

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑