Olin päättänyt jo kauan sitten, että tänäkin talvena on päästävä hiihtämään joku pitkän matkan kisa ulkomaille. Tavoitteeksi valikoitui Visma Ski Classicsin osakilpailu Toblachista Cortinaan 11.2., sillä tämä oli talven kalenterissani yksi harvoista vapaista viikonlopuista. Matkaseuraa ei kauaa tarvinnut etsiä, sillä ystäväni Kristiina oli saman tien valmis lähtemään mukaan kisaturistiksi ja huoltajaksi. Hoitihan hän vastaavat tehtävät mallikkaasti myös viime vuonna Obertilliachin kisareissulla. Kesän hakkasin rullilla tasatyöntöä paljon normaalia enemmän ja syystalvellakin sain hiihtokilometrejä alle sen verran paljon, että uskon, että kisa olisi voinut kulkea ihan hyvinkin. Mutta murtuneella kädellä kisaamaan ei kuitenkaan olisi voinut lähteä. Vaikka valtaosa tuttavistani totesi, että voihan matkan varmasti peruuttaa lääkärintodistuksella, olen kuitenkin tyytyväinen, ettei tämä ajatus edes käynyt mielessäni. Italian reissusta tuli upea ja urheilullinen, eikä murtunut käsi loppupeleissä edes juurikaan menoa hidastanut.

Kummallakaan meistä ei ollut reissun suhteen mitään erityisiä ennakkoajatuksia, sillä emme olleet koskaan aiemmin käyneet Toblachissa. Olin kuullut etukäteen useammalta kaveriltani, että paikka on hieno, sympaattinen ja ehdottomasti vierailemisen arvoinen. Allekirjoitan näistä väitteistä jokaisen. Matkaan pakattiin talviulkoiluun sopivia vaatteita ja kenkiä, mutta sukset päätettiin jättää kotiin – Kristiinalla ei edes ollut suurta tarvetta päästä ladulle, minä puolestaan en ollut varma, uskallanko vielä hiihtää. Pahimmillaan kaatuisin uudelleen ja saisin molemmat kädet pakettiin. Todettiin, että eiköhän suksia saa myös vuokrattua paikanpäältä, jos hiihtointo iskee. Iskihän se.

dsc_0113

Perjantaiaamuna herätyskello soi ennen neljää, ja oli aika lähteä lomalle. Matka tuntui loputtoman pitkältä – kiitos julkisen liikenteen, joka ei myöhästymisillään ja kielitaidottomilla kuskeillaan vakuuttanut meitä millään tavalla. Normaali ihminenhän olisi vuokrannut auton Münchenin kentältä ja ajanut Italiaan. Mutta meillä oli matkassa yksi yksikätinen ja yksi ”mä en sitten muuten aio ajaa Autobahnilla enkä vuoristossa”. Koska matkalla ei käytännössä muita teitä ollutkaan, piti matkasuunnitelmaa vähän muuttaa. Uskoin, että lyhyitä pätkiä murtuneellakin kädellä voi ajaa, joten junan ja bussin avulla matkustimme ensin Italian puolelle Bressanoneen, josta vuokrasimme auton. Bressanonesta ajoi Toblachiin reilussa tunnissa, ja oikeastaan ainoa ongelma murtuneella kädellä ajamisessa oli vilkun käyttö, joka vaati kipeän käden käyttöä. Saavuimme alkuillasta Toblachiin ja meitä oli vastassa uskomattoman hyväsydäminen pariskunta, jolta olimme vuokranneet huoneiston matkamme ajaksi. Illalla meitä odotti vielä kävelylenkki uudessa ja vanhassa Toblachissa, kisanumeron haku (pitihän reissusta jotain matkamuistoja saada) sekä Italiassa kun oltiin, niin tietysti pizzaa ja viiniä, nam.

Koska perjantaina oli jo hämärää, kun saavuimme Toblachiin, oli lauantaina uskomattoman hienoa herätä vuorten keskeltä. Lauantaina olimme kisaturisteja ja seurasimme kisaa niin Toblachin hiihtoareenalta kuin maalialueelta Cortinasta. Jo perjantain kisanumeron haku vakuutti meidät siitä, että kisajärjestelyt ovat Italiassa ihan toisella tasolla moneen suomalaiseen massahiihtoon verrattuna. Kisanumeron mukana sai niin paljon elintarvikkeita ja muuta oikeasti hyödyllistä tavaraa, että tällä jo sai osan kisamaksusta katettua. Ladut olivat loistavassa kunnossa, samoin huoltopisteiden ja maalin tarjoilut jotain ihan muuta kuin monessa Suomen kisassa. Näissä kisoissa ei tarvinnut todellakaan hiihtää mustikanvarpujen ja hiekan seassa, vaikka Italiassakin lumesta oli vielä edellisviikolla ollut puutetta. Kisan voitot menivät Team Santanderin Gjerdalenille sekä Smutnalle. Kisan jälkeen ajoimme Cortinan keskustaan tutustumaan kaupunkiin. Oli hämmentävä tunne, kun kaupungissa tuli vastaan miehiä minkkiturkeissaan. Huomasimme kyllä tuulihousuissamme ja lenkkareissamme, että emme ihan kuulu joukkoon 😀 Kauppoihin ei olisi tällä kylällä ollut asiaa, sen verran monta nollaa oli vaatteiden hintalapuissa. Cortina on kuitenkin ehdottomasti yksi kauneimmista kaupungeista, joissa olen koskaan ollut, joten suosittelen siellä käymistä.

img-20170212-wa0044Sunnuntaina pääsimme toden teolla itsekin urheilemaan, kun lähdimme vaellukselle. Tarkoituksena oli yrittää päästä mahdollisimman lähelle Tre Cime-huippuja, jotka esiintyivät jokaisessa Toblachin matkaesitteessä. Kesällä alueella on paljon vaellusreittejä, mutta talvella lähinnä lumivyöryvaroituksia. Siksi emme lähtiessä todellakaan tienneet, kuinka lähelle huippuja pääsisimme. Kuuteen tuntiin mahtui valtava määrä nousua niin helpommilla pätkillä (tietä/moottorikelkkapohjaa) kuin umpihangessa. Puoleen reiteen asti upottava umpihankiosuus oli vastassa yli 2000 metrin korkeudessa, joten täytyy sanoa, että se nosti sykettä suhteellisen paljon. Muutama epätoivon hetki/kiukuttelukohtaus mahtui tälle osuudelle, mutta ne kannattivat, sillä maisemat olivat huipulla aivan uskomattoman palkitsevat. Koskaan en ollut ennen näin hienoissa maisemissa vaeltanut, enkä itse asiassa koskaan edes itse noussut yli 2500 metriin.

dsc_0192Takaisintulomatka sujui huomattavasti helpommin ja nopeammin kuin vuorelle nouseminen. Hieman kateellisena katsottiin niitä, jotka laskivat moottorikelkkapätkää alas pulkilla. Päätettiin kuitenkin, että mehän ei tuollaisia vuokrata ja olla niin kuin alueen ”normaalit” turistit (moottorikelkalla ylös, pulkalla alas), vaan loppuun saakka kävellään. Noh, lopulta kuitenkin tultiin noin kilometri alamäestä pulkalla, kun italialaiset miehet niin kohteliaasti ehdottivat, että tulkaahan heidän kanssa, kyllä nyt neljä peppua kahteen pulkkaan mahtuu. Jos murtuma jatkaa paranemistaan hyvin niin kuin tähänkin saakka, suosittelen vaeltamista ja pulkkamäkeä parannuskeinoiksi kaikille, jotka murtavat kätensä 😉

 

dsc_0217Maanantaina halusin päästä hiihtämään, sillä huippukuntoiset ladut ja auringonpaiste suorastaan kutsuivat hiihtämään. Vuokrasukset olivat yllättävän hyvät, tai sitten vaan todennäköisesti menohalut niin kovat, että olisi ollut aivan sama, mitkä sukset jalassa olivat. Kristiina ei jaksanut höntyillä perässäni, vaan sovittiin, että nyt molemmat saavat hiihtää juuri niin kauan kuin haluavat ja omalla tahdilla. Hiihdin Tour de skin loivapiirteistä latua pari tuntia, minkä jälkeen oli todettava, että kuukauden tauon jälkeen sauvoittahiihto/yhdellä sauvalla hiihto alkaa aika ikävästi hapottaa reisiä. En kuitenkaan muista, koska olisin ollut niin onnellinen hiihtolenkillä – pitkästä aikaa sukset jalassa ja missä maisemissa vielä!

Jos loman aikana verenpaine ja stressitaso laskivat olemattomiin, nousivat ne tiistaina varmasti vähintäänkin sille tasolle kuin ne olivat ennen lomaa. Muun muassa ruuhkan ja useiden poliisitarkastusten vuoksi bussi oli pahimmillaan yli tunnin myöhässä aikataulusta. Olimme ihan varmoja, että myöhästymme lennolta. Tiukille se olisikin mennyt, ellei taksikuski olisi pyyhältänyt Münchenin keskustasta lentokentälle suurinta osaa matkasta vauhdilla 180 km/h. 😀 Ensi vuonna lähdetään takuulla uudestaan kisareissulle Toblachiin, sillä haluan päästä itsekin hiihtämään tuon kisan. Tälle reissulle on nyt jo avoinna toinen autokuskin paikka! Loman aikana myös todistin itselleni, että yhdellä toimivalla kädellä voi hyvin matkustaa, ajaa autoa, vaeltaa, laskea pulkalla ja hiihtää. Jos nyt lääkärini eksyy tätä tekstiä lukemaan, niin kyllä mulla kuitenkin oli järki päässä näissä kaikissa. Lupaan parantaa käden niin, ettei se vaivaa jatkossa.

img-20170212-wa0030

dsc_0169

Mainokset