Viime viikonloppuna (27.-29.1.) hiihdettiin nuorten Pohjoismaiden mestaruuskisat Norjassa. Kilpailu oli ensimmäinen tämän tasoinen arvokisa, johon pääsin henkilökohtaisena valmentajana osallistumaan. Totta kai toivon ja teen parhaani sen eteen, että tämä oli vasta alkua ja vastaavia kisoja tulee vielä paljon niin Rebecalle kuin muillekin valmennettavilleni. Suurin osa urheilijoista oli matkassa ilman omia valmentajia ja huoltajia ja ihan takuuvarmasti Rebeccakin olisi pärjännyt siellä liiton valmentajien kanssa. Mutta koska nyt oli kuitenkin mahdollisuus lähteä mukaan reissuun (ja vieläpä Norjaan 🙂 ), kannatti siihen tarttua.

Kun toukokuun alussa istuttiin Rebecan kanssa alas suunnittelemaan tulevaa kautta, nousi kauden yhdeksi selkeistä tavoitteista yksi asia: päästä mukaan Suomen joukkueeseen Pohjoismaiden mestaruuskisoihin. Joukkueeseen pääsy tuntui vielä tammikuun alussa varmalta. Sitten alkoivat erilaiset koettelemukset. Ensin vääntyi peukalo treeneissä ennen Jämin Suomen Cuppia, sitten juuri ennen Äänekosken Nuorten SM-kisoja kurkku tuli kipeäksi ja olo huonoksi. Valitettavasti juuri Äänekosken kisat olivat yksi tärkeimmistä näyttökisoista PM-joukkueeseen. Lauantaiksi olo kuitenkin parani sen verran, että päätettiin, että sprinttiin voi lähteä mukaan. Sunnuntain kisaan liittyi pelkkiä riskejä: hiihdä kisa ja sairastu – tai jätä kisa hiihtämättä ja putoa liian vähäisten näyttöjen takia PM-joukkueesta. Koska terveydellä ei kuitenkaan saa leikkiä, jätettiin kisa väliin ja toivottiin, että sprintin hyvät näytöt sekä Jämin kisat riittävät tuomaan paikan PM-joukkueessa. En muista, koska jokin asia on viimeksi jännittänyt niin paljon kuin päätöksen odottaminen joukkueen kokoonpanosta. Riemu olikin valtava, kun tieto joukkueeseen pääsystä tuli. Hymy meinasi alkuviikosta vielä moneen otteeseen hyytyä, kun yritin etsiä siedettävän hintaisia lentoja ja hotelleja muutaman päivän päähän. Lopulta nekin järjestyivät ja torstaiaamuna hyppäsin Oslon koneeseen.

Kisat hiihdettiin Orkangerissa, noin tunnin ajomatkan päässä Trondheimista. Vaikka olen matkustanut Norjaa ristiin rastiin ja asunutkin siellä, oli Orkanger minulle täysin uusi tuttavuus. Lunta ei sielläkään ollut juuri lainkaan, mutta muuten kylä (kaupunki?) oli oikein sympaattinen ja kaunis (artikkelikuva otettu Orkangerista torstai-illan iltalenkillä – maisemat auringonlaskussa 5/5). Kisapaikalla lunta oli sen verran, että maisema näytti talviselta ja vitosen latu ja hyppyrimäet oli saatu kunnostettua. Maastohiihtäjien lisäksi myös mäkihyppääjät ja yhdistetyn urheilijat kisasivat Norjassa PM-mitaleista.

dsc_0079

Hiihtäjien kisat käynnistyivät perjantaina sprinteillä. Lähes kaikki suomalaiset pääsivät karsinnasta erävaiheisiin. Erissä nähtiin kovia taisteluita, joista valitettavan moni päättyi maalikurotuksessa useimmiten norjalaisen tai ruotsalaisen eduksi. Stadionalueen mutkat koituivat monen suomalaisen kohtaloksi – vauhti hidastui niissä liikaa ja vastustaja sai kuitattua enemmän vauhtia maalisuoralle. Tästä viisastuneena viime maanantain yhteistreeneihin lähti mukaan kasa tötsiä, joita kierrettiin ja kaarrettiin niin kauan, kunnes kaikki selvisivät mutkista ongelmitta. Näin kovassa seurassa jatkopaikoista taistelemistakin voi kuitenkin pitää jo hienona suorituksena. Erähiihdot olivat myös hyvää treeniä tulevaisuutta varten, sillä ei tällaisia tiukkoja kisoja juurikaan pääse Suomessa hiihtämään. Nuorten SM-kisoissakin porukka useimmiten hajosi jo lähtösuoran jälkeen, eikä kuuden hiihtäjän kirikamppailuita päässyt syntymään. Perjantain parhaista suomalaissuorituksista vastasivat Miska Poikkimäki (3.) ja Josefiina Böök (5.). Välieriin saakka pääsivät lisäksi Annu, Leo ja Emil. Rebecca putosi niukasti välieristä, sillä hän hiihti alkuerässään kolmanneksi ja oli kokonaistuloksissa lopulta 15. Perjantaihin mahtui myös pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Toivoin kovasti, etten enää joutuisi näkemään kaatumisen aiheuttamia murtumia urheilijoilla, mutta toisin kävi. Nooran kisat loppuivat käytännössä ennen kuin ne edes ehtivät alkaa. Onneksi murtunut sormi kuitenkin ilmeisesti paranee melko nopeasti eikä hidasta treenaamista samalla tavalla kuin omaa menoa haittaava murtunut olkapää.

Lauantaina hiihdettiin vapaalla normimatkan kisat. Rata ja keli olivat tosi nopeita, minkä vuoksi esimerkiksi parhaat kolme suomalaistyttöä mahtuivat kahden sekunnin sisään. Tiia Olkkonen oli kisassa kuudes, Josefiina seitsemäs ja Rebecca yhdeksäs. Vielä hetki ennen maalia Rebecca taisteli itsekin kuudennesta sijasta, mutta valitettavasti selkä meni pahaan kramppiin noin puoli kilometriä ennen maalia, mikä hidasti hiihtoa. Poikien puolelta Miskalla oli kotiintuomisena lauantaina hopeinen mitali. Myös Petteri (8.) ja Emil (9.) hiihtivät kymppisakkiin. Lauantai-ilta päättyi bankettiin ja palkintojen jakoon. Banketissa suomalaisvalmentajien pöydässä yksi kuumimmista puheenaiheista oli norjalaisten ruokien hinta. Kisapaikalla päivällinen maksoi 31 €, lounas muutaman euron vähemmän. Onneksi heitin laukun pohjalle eväitä jo Suomessa, sillä minkäänlainen nälkä ei olisi saanut minua maksamaan lihapullista ja keitetyistä perunoista 31 euroa. Huh! 😀 Ja lounas tunnetusti Norjassa on pelkkää leipää (paitsi kisapaikalla myös nakkeja ja ranskalaisia), joten senkin osalta eväät olivat varma ja lompakkoystävällinen valinta. Ensi vuoden PM-kisat järjestetään Vuokatissa. Valmentajat jo suunnittelivat, että siellä voisi ruokalistalla olla pelkkää mämmiä – hyvään hintaan totta kai. Norjalaiset kisajärjestäjät osoittivat kauniin eleen urheilijoita kohtaan, sillä jokainen kilpailija palkittiin banketissa. Se taisi järjestäjiltä kuitenkin unohtua, että tällainen palkintojenjako venyy väkisinkin myöhään, ja urheilijoiden pitää olla lähtöviivalla aikaisin seuraavana aamuna…

Sunnuntaiaamuna vuorossa olivat viestit. Viestipäivä on aina jännittävä ja ainakin tyttöjen joukossa selvää hermostumista oli havaittavissa. Rebecca toi tytöt kuitenkin loistavalla hiihdollaan kakkosena vaihtoon aivan kärjen tuntumassa. Josefiina nosti omalla osuudellaan tytöt kärkeen. Takaa tuli kuitenkin valtavan kovia tyttöjä ja lopulta kaikkensa antanut Tiia toi joukkueen viidentenä maaliin. Ruotsi vei voiton, Norjan ykkösjoukkue oli toinen ja kakkosjoukkue kolmas. Poikien puolella tiukan kisan voiton vei Norja ja heti perässä olivat Ruotsi ja Suomi joukkueella Emil, Petteri ja Miska. Suomen kakkosjoukkue (Olli, Arsi, Leo) oli kisassa seitsemäs. Kaikkien kisapäivien tulokset löytyvät täältä:

http://www.skiforbundet.no/nordisk/results/

Kokonaisuudessaan kisat menivät Suomen joukkueelta mainiosti ja toivat urheilijoille kokemusta Suomen edustamisesta arvokilpailuissa ja ulkomailla kisaamisesta. Myös uusia tuttavuuksia ulkomaalaisten urheilijoiden kanssa solmittiin. Rebecan valmentajana olin todella tyytyväinen siitä, kuinka hän onnistui tekemään tähänastisen kauden ehdottomasti parhaat suorituksensa Norjassa. Mitä muuta kisoista jäi mieleen? Muutamaankin otteeseen pohdittiin sitä, onkohan suomalaisten hiihtoihmisten pipo liian kireällä. Norjan tulospalvelu toimi etenkin sprintissä vähän miten sattuu ja aikataulu sekosikin täysin, kun tuloksista ei saatu selvyyttä. Suomalaisten leirissä tuhistiin ja puhistiin ja kotimaastakin tuli paljon viestejä, että mikä vaivaa livetuloksia? Norjalaiset tuntuivat ottavan asian paljon tyynemmin. Pipoa kiristivät myös norjalaiset alkuverryttelijät ja turistihiihtäjät, joita oli pilvin pimein kisaladulla normimatkan kilpailun aikana. Kun Suomessa latu suljetaan ennen kilpailua, se todellakin suljetaan hiihtäjiltä. En sitten tiedä, kumman maan malli on parempi, mutta luultavasti jokin kultainen keskitie olisi näidenkin ääripäiden väliltä löydettävissä. PM-kisojen jälkeen ehti tehdä kolme ja puoli tiivistä työ- ja valmennuspäivää etelässä. Nyt mennään taas, tällä kertaa suuntana Keuruu ja SM-kisat.

Mainokset