Olin aina pitänyt hiihtoa suhteellisen turvallisena lajina. Pieniä pyllähtämisiä toki silloin tällöin tapahtuu, mutta harvemmin niistä mitään mustelmaa suurempaa seuraa. Selvisin 28-vuotiaaksi saakka murtamatta ainuttakaan luuta tai edes katkaisematta suksia. Sitten tuli perjantai 13. päivä 2017 ja kertarytinällä murtuivat sekä käsi että sukset. Hiihtotaukoa tälle kädelle tulee vähintään kaksi kuukautta, mikä tarkoittaa sitä, että oma hiihtokausi 2016-17 alkaa olla aika lailla taputeltu.

Viime viikonloppuna hiihdettiin Jämillä Suomen Cup, jonka latuihin kävimme tutustumassa perjantaina. Kovin montaa kilometriä ei mittariin ehtinyt kertyä ennen kuin reissu katkesi kaatumiseen. Pitikin suorassa mäessä mennä kaatumaan! Olisi edes ollut edeltävä laskettelurinteen mutkainen jääränni, niin kaatuminen olisi ollut ymmärrettävämpää, mutta ei. Ladulla oli valtavan paljon kiviä – en tiedä, tökkäsikö suksi sellaiseen, vaiko johonkin epätasaiseen kohtaan lumessa, vai mitä tapahtui. Vauhti tyssäsi kuin seinään ja muutama kuperkeikka tuli pyörähdettyä ennen lopullista laskeutumista ladun sivuun. Onneksi pikkuveljen reaktiokyky oli suhteellisen nopea ja hän ehti hypätä mäessä ylitseni – muuten olisi voinut käydä tosi huonosti. Päällimmäisenä tunteena kaatumisesta oli valtava harmi, sillä lempisukseni menivät poikki. Vasta sitten tajusin, että käsikin on suhteellisen kipeä. Pienen konsultointikierroksen jälkeen todettiin, että kaatuminen oli sen verran paha, että päivystykseen on lähdettävä. Diagnoosiksi tuli, että olkanivel on venähtänyt, mutta särkylääkkeillä siitä selviää. No, tässä uskossa mentiin viikonloppu. Kipu oli valtava, mutta turha siitä olisi ollut koko aikaa valittaa, jos venähdykselle ei kuitenkaan mitään oltaisi tehty.

Maanantaina menin sitten kuitenkin kotosalla uudestaan lääkäriin. Tiivistettynä käynti meni jotakuinkin näin:

L: ”Aika kipeältä käsi vaikuttaa, ootko varma, ettei se ole/ole ollut sijoiltaan?”

M: ”No ööö..oon varma, kun siellä päivystyksessä sanottiin, että se on ihan paikoillaan kyllä.”

L: ”Käypä röntgenissä ja tule takaisin” …. ”Ootko varma, ettei se käsi ole/ole ollut sijoiltaan?”

M: ”No ööö..en taida olla varma.”

L: ”Katsopa näitä kuvia. Se on siinä rytinässä lähtenyt ihan huolella paikaltaan. Kyllä se paikalleenkin on tullut, mutta siinä samassa murtanut myös olkaluun. Käsi kantoliinaan, viikon päästä uusi röntgen ja ainakin pari viikkoa käsi liikkumatta. Sairaslomaa kirjoitan sulle 2 kuukautta”

M: ”Mutku Finlandiahiihto on kolmen viikon päästä…”

L: ”Sun hiihdot on kyllä tältä talvelta takana.”

M: ”Aijaa… :(”

Nyt olen vajaat pari päivää opetellut elämään vain oikeakätisenä. Ei ole ihan helppoa ja aika avuton olo on. Pahin kipu kuitenkin on laantunut ja pikkuhiljaa alkaa mielikin olla parempi. Vähän jo hymyilyttää pikkuveljen sanat ”Oot aika mimmi, ku viikonlopun vetelit tolla kädellä”. Ei kyllä ollut kovin viisasta, mutta enpä silloin tiennyt, että se on enemmänkin rikki. Eniten harmittaa, kun pitkän matkan kisat jäävät talvella väliin. Ne mielessä tuli kuitenkin kaikki kesän ja syksyn treenit tehtyä. Ehdin jo ilmoittautua Finlandiaan, Dobbiaco-Cortinaan ja Ylläs-Leviin. Jos haluat ostaa lähtöpaikat minulta, niin laita viestiä! Murehtimaan on kuitenkin turha jäädä, vaan pakko mennä eteenpäin. Keskivartaloa ja liikkuvuutta voi vahvistaa käsipuolenakin ja antoi lääkäri onneksi luvan vähän myöhemmin talvella myös kuntopyöräilyyn, jos mökkihöperyys muuten iskee (jos jollain on ylimääräinen kunto-/spinningpyörä, voisin ottaa sen lainaan kevääksi!). Eikä se oikeastaan yhtään haittaa, että matka Italian kisoihin on jo varattu. Katsellaan sitten maisemia ja nautitaan kisafiiliksestä ladun sivussa. Sehän se tutumpi paikka minulle muutenkin on 😀 Ihan varovaisena haaveena on myös se, että keväthangilla pääsisi vielä laduille. Ylläkseltä on mökki varattuna vajaan kolmen kuukauden päähän – täytyy pitää peukkuja siis pystyssä! Rukalla asuva kaveri myös onneksi kutsui kylään ja lohdutti, että siellä keväthanget kestävät vappuun saakka, joten eihän tässä ole mitään hätää.

Haluaisin vielä kiittää kaikkia, jotka olivat tukenani ja apunani viikonlopun aikana! En olisi pärjännyt ilman teitä 🙂 Viimeistään silloin, kun ei itse saa paitaa päälle eikä hiuksia ponnarille, ymmärtää, kuinka tärkeitä ympärillä olevat ihmiset ovat. Onneksi teitä on paljon. Eikä siitä viikonlopusta onneksi pelkkiä henkisiä ja fyysisiä haavoja jäänyt. EHS:n nuoret hiihtivät viikonloppuna mainiosti niin normimatkoilla kuin sprinteissä, joten valmentajana tähän sai olla hyvin tyytyväinen. Tyttöjen sprintissä pääsi jopa kaksi EHS-hiihtäjää finaaliin!

 

Mainokset