Etsi

Maria Heikkilä

Kuukausi

tammikuu 2017

Hiihtokausi paketissa tammikuun puolivälissä

Olin aina pitänyt hiihtoa suhteellisen turvallisena lajina. Pieniä pyllähtämisiä toki silloin tällöin tapahtuu, mutta harvemmin niistä mitään mustelmaa suurempaa seuraa. Selvisin 28-vuotiaaksi saakka murtamatta ainuttakaan luuta tai edes katkaisematta suksia. Sitten tuli perjantai 13. päivä 2017 ja kertarytinällä murtuivat sekä käsi että sukset. Hiihtotaukoa tälle kädelle tulee vähintään kaksi kuukautta, mikä tarkoittaa sitä, että oma hiihtokausi 2016-17 alkaa olla aika lailla taputeltu.

Viime viikonloppuna hiihdettiin Jämillä Suomen Cup, jonka latuihin kävimme tutustumassa perjantaina. Kovin montaa kilometriä ei mittariin ehtinyt kertyä ennen kuin reissu katkesi kaatumiseen. Pitikin suorassa mäessä mennä kaatumaan! Olisi edes ollut edeltävä laskettelurinteen mutkainen jääränni, niin kaatuminen olisi ollut ymmärrettävämpää, mutta ei. Ladulla oli valtavan paljon kiviä – en tiedä, tökkäsikö suksi sellaiseen, vaiko johonkin epätasaiseen kohtaan lumessa, vai mitä tapahtui. Vauhti tyssäsi kuin seinään ja muutama kuperkeikka tuli pyörähdettyä ennen lopullista laskeutumista ladun sivuun. Onneksi pikkuveljen reaktiokyky oli suhteellisen nopea ja hän ehti hypätä mäessä ylitseni – muuten olisi voinut käydä tosi huonosti. Päällimmäisenä tunteena kaatumisesta oli valtava harmi, sillä lempisukseni menivät poikki. Vasta sitten tajusin, että käsikin on suhteellisen kipeä. Pienen konsultointikierroksen jälkeen todettiin, että kaatuminen oli sen verran paha, että päivystykseen on lähdettävä. Diagnoosiksi tuli, että olkanivel on venähtänyt, mutta särkylääkkeillä siitä selviää. No, tässä uskossa mentiin viikonloppu. Kipu oli valtava, mutta turha siitä olisi ollut koko aikaa valittaa, jos venähdykselle ei kuitenkaan mitään oltaisi tehty.

Maanantaina menin sitten kuitenkin kotosalla uudestaan lääkäriin. Tiivistettynä käynti meni jotakuinkin näin:

L: ”Aika kipeältä käsi vaikuttaa, ootko varma, ettei se ole/ole ollut sijoiltaan?”

M: ”No ööö..oon varma, kun siellä päivystyksessä sanottiin, että se on ihan paikoillaan kyllä.”

L: ”Käypä röntgenissä ja tule takaisin” …. ”Ootko varma, ettei se käsi ole/ole ollut sijoiltaan?”

M: ”No ööö..en taida olla varma.”

L: ”Katsopa näitä kuvia. Se on siinä rytinässä lähtenyt ihan huolella paikaltaan. Kyllä se paikalleenkin on tullut, mutta siinä samassa murtanut myös olkaluun. Käsi kantoliinaan, viikon päästä uusi röntgen ja ainakin pari viikkoa käsi liikkumatta. Sairaslomaa kirjoitan sulle 2 kuukautta”

M: ”Mutku Finlandiahiihto on kolmen viikon päästä…”

L: ”Sun hiihdot on kyllä tältä talvelta takana.”

M: ”Aijaa… :(”

Nyt olen vajaat pari päivää opetellut elämään vain oikeakätisenä. Ei ole ihan helppoa ja aika avuton olo on. Pahin kipu kuitenkin on laantunut ja pikkuhiljaa alkaa mielikin olla parempi. Vähän jo hymyilyttää pikkuveljen sanat ”Oot aika mimmi, ku viikonlopun vetelit tolla kädellä”. Ei kyllä ollut kovin viisasta, mutta enpä silloin tiennyt, että se on enemmänkin rikki. Eniten harmittaa, kun pitkän matkan kisat jäävät talvella väliin. Ne mielessä tuli kuitenkin kaikki kesän ja syksyn treenit tehtyä. Ehdin jo ilmoittautua Finlandiaan, Dobbiaco-Cortinaan ja Ylläs-Leviin. Jos haluat ostaa lähtöpaikat minulta, niin laita viestiä! Murehtimaan on kuitenkin turha jäädä, vaan pakko mennä eteenpäin. Keskivartaloa ja liikkuvuutta voi vahvistaa käsipuolenakin ja antoi lääkäri onneksi luvan vähän myöhemmin talvella myös kuntopyöräilyyn, jos mökkihöperyys muuten iskee (jos jollain on ylimääräinen kunto-/spinningpyörä, voisin ottaa sen lainaan kevääksi!). Eikä se oikeastaan yhtään haittaa, että matka Italian kisoihin on jo varattu. Katsellaan sitten maisemia ja nautitaan kisafiiliksestä ladun sivussa. Sehän se tutumpi paikka minulle muutenkin on 😀 Ihan varovaisena haaveena on myös se, että keväthangilla pääsisi vielä laduille. Ylläkseltä on mökki varattuna vajaan kolmen kuukauden päähän – täytyy pitää peukkuja siis pystyssä! Rukalla asuva kaveri myös onneksi kutsui kylään ja lohdutti, että siellä keväthanget kestävät vappuun saakka, joten eihän tässä ole mitään hätää.

Haluaisin vielä kiittää kaikkia, jotka olivat tukenani ja apunani viikonlopun aikana! En olisi pärjännyt ilman teitä 🙂 Viimeistään silloin, kun ei itse saa paitaa päälle eikä hiuksia ponnarille, ymmärtää, kuinka tärkeitä ympärillä olevat ihmiset ovat. Onneksi teitä on paljon. Eikä siitä viikonlopusta onneksi pelkkiä henkisiä ja fyysisiä haavoja jäänyt. EHS:n nuoret hiihtivät viikonloppuna mainiosti niin normimatkoilla kuin sprinteissä, joten valmentajana tähän sai olla hyvin tyytyväinen. Tyttöjen sprintissä pääsi jopa kaksi EHS-hiihtäjää finaaliin!

 

Mainokset

Joku muu sen varmaan hoitaa…

Hyvää alkanutta vuotta kaikille blogin lukijoille! 🙂 Menneen vuoden aikana saadun palautteen perusteella oli hyvä idea alkaa kirjoittaa valmennusaiheista blogia. Tämän vuoden ensimmäinen kirjoitus on sävyltään ihmettelevän turhautunut. Esimerkkinä siinä on luonnollisesti käytetty niitä urheiluseuroja, joissa itse olen mukana. Ympäri Suomea asuvien eri lajien seuratoimijoiden kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta kuitenkin tiedän, että esimerkkinä olisi voinut olla mikä tahansa muukin perinteinen urheiluseura. Näissä kaikissa talkootyö (ja sen puute) herättää suuria tunteita tai vähintäänkin ihmetystä.

Vuosi vaihtui ja säätila Etelä-Suomessa teki vihdoin myös talviurheilun kannalta toivotun muutoksen. Yksi asia ei kuitenkaan muuttunut vuoden vaihtuessa miksikään – nimittäin vapaaehtoisten saaminen mukaan urheiluseuran toimintaan. Asia on taas hyvin ajankohtainen kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, koska oma seurani järjestää viikonloppuna isot kansalliset kisat. Kisoihin on kyllä tulossa paljon hiihtäjiä ja olosuhteet ovat viimeisen päälle kohdallaan. Mutta onko kisoihin ollut helppoa saada riittävästi tekijöitä? No ei. Toisekseen vapaaehtoisten osallistaminen seuran toimintaan on ajankohtaista siksi, koska ensi kauden valmennuskuviot pitäisi lyödä lukkoon pian. Jo nyt on tiedossa, että seuran harrastajamäärien kasvettua valmentajamäärä ei enää vastaa kysyntää. Mutta onko uusien valmentajien löytäminen mukaan seuran toimintaan helppoa? No ei. Turhauttaako se? No turhauttaa.

Minut on kasvatettu siihen ajatusmalliin, että urheiluseurassa kaikkien kuuluu osallistua talkootöihin. Jos ei ole aktiivisia seuratoimijoita ja talkoiden tekijöitä, ei ole kehittyvää ja hyvin johdettua urheiluseuraa, valmennusta, kilpailuja tai muitakaan tapahtumia, eikä sponsoreita. Ilman näitä urheiluseuran puolestaan on turha olla olemassa. Vaikka perinteisen urheiluseuran päätehtävä varmasti on se, että urheilijoille tarjotaan valmennusta, on urheiluseuralla kuitenkin lukuisia muitakin tehtäviä. Omakin seurani olisi näyttänyt aikojen kuluessa varsin erilaiselta, jos esimerkiksi näistä tehtävistä ei kukaan olisi ottanut koppia: ryhmien vastuuvalmentajat ja apuvalmentajat, joukkueenjohtajat, johtokunnan jäsenet, kilpailuihin ilmoittajat, kilpailuiden järjestäjät, varainhankintavastaavat, liikenteenohjaajat, ajanottajat, kisanumeroiden jakajat, mehunjakajat, makkaranpaistajat, joulukuusien myyjät, voitelupalvelun voitelijat, kisapalkintojen hankkijat, kisamajoitusten varaajat, latuvahdit ja mitä vielä. Järjestys on täysin mielivaltainen, eivätkä tehtävät ole missään tärkeysjärjestyksessä. Usein esimerkiksi makkaranpaistaja on ollut koko kisaorganisaation tärkein henkilö ja monen mieli on pahoittunut, jos makkara on loppunut liian aikaisin kesken. Pelastipa makkara viime vuonna eräätkin Hopeasompakisat, joissa urheilija sai niin pahoja kramppeja ennen starttia, että hätäpäissään huoltajat eivät keksineet suolan ja nesteen lähteeksi mitään muuta kuin makkarapisteen antimet. Hätäratkaisun ansiosta kilpailuista oli kotiintuomisina palkinto 🙂

Kuten edellä olevasta listastakin näkee, suurin osa urheiluseuran talkoovelvoitteista on usein kohtuullisen pieniä. Siinä tapauksessa, kun ne kasaantuvat vain muutamalle henkilölle, niistä tulee kuitenkin suuria. Olisikin reilua, että jokainen seuran toiminnassa oleva perhe jollain tavalla ottaisi vastuuta seuran toiminnasta, jotta tehtävät myös pysyisivät sen kokoisina, että kenen tahansa olisi helppo lähteä niihin mukaan. Viime vuosina olen entistä useammin kuullut sitä, että perheet haluaisivat ostaa itsensä ulos talkoovelvoitteista. Valitettavasti raha ei aina ratkaise kaikkea. Viime syksynä sinettiseuratapaamisessa joku mukana olleista seuratoimijoista tiivisti hyvin, että raha ei valmenna, ei jaa mehua eikä kisanumeroita, eikä raha paista makkaraa. Hyvin sanottu. Raha kuitenkin on monen talkootehtävän taustalla. Seuran on pakko hankkia rahaa, jotta se voi maksaa valmentajilleen korvauksia sekä tukea urheilijoitaan. Jos rahaa ei talkootöiden kautta saataisi, olisi valmennusmaksuja pakko nostaa merkittävästi tai toisaalta lopettaa urheilijoiden tukeminen. Nekään eivät kuulosta pidemmän päälle hyviltä ratkaisuilta.

Mikä talkootöissä sitten mättää niin pahasti, että moni haluaisi vapauttaa itsensä niistä rahalla? Minulla on kokemusta talkootöistä suuressa mittakaavassa hiihtoseurassa ja huomattavasti pienemmissä määrin suunnistusseurassa. Molemmissa seuroissa on isoja ongelmia löytää riittävästi talkoolaisia tekemään asioita yhteisen hyvän eteen. Tiedän, että ongelma koskettaa muitakin urheiluseuroja. Suunnistusseuraan en koskaan ole koskaan päässyt (halunnut päästä) niin syvälle sisään kuin hiihtoseuraan, joten siellä olen tehnyt vain ne tehtävät, joita minulle on etukäteen määrätty. Olen kuitenkin aina mielelläni lähtenyt toimitsijaksi kuntorasteille, sillä tiedän, ettei niitä voitaisi järjestää ilman talkoolaisia. Ihmetyttää, kun kuulemma valtaosa toimitsijan hommiin pyydetyistä jättää tulematta paikalle ja usein ilman mitään ilmoitusta. ”Joku muu ne hommat kuitenkin hoitaa” tuntuu näillä henkilöillä olevan ajatuksena. Hiihtoseurassa olen puolestaan valmentamisen lisäksi sanonut kyllä turhankin monelle nakille. Välillä on ollut helpompi suostua itse, kuin yrittää löytää joku muu tilalle. Tuntuu siltä, että silloin kun olin lapsi, kaikkien vanhemmat olivat mukana seuratoiminnassa. Edelleen tuntuu siltä, että pitkälti samat perheet pyörittävät seuraa – vaikka näiden vanhempien hiihtäjät ovat jo aikuisten sarjoissa. Tuntuu kuitenkin typerältä käyttää aikaa siihen, että yrittäisi houkutella uusia vanhempia mukaan. Soittamalla jonkun ehkä saisi, sähköpostitse vastausaktiivisuus on olematon. Osa vetoaa kiireeseen, osa väittää, ettei osaa tehdä seuratyötä (jokainen kyllä voidaan perehdyttää ja tehtävät ovat harvoin rakettitiedettä), osa jättää lapset harjoituksiin ”päivähoitoon” ja katoaa niin pian paikalta, että oikeastaan ei ole edes käsitystä, miltä kyseisen urheilijan huoltajat näyttävät. Samat vanhemmat kuitenkin osaavat vaatia seuralta ja valmennukselta usein lähes mahdottomia asioita. Se turhauttaa minua todella paljon. Niin paljon, että se saa välillä jopa kyseenalaistamaan valmentamisen mielekkyyden.

Aika on seuratoiminnan välttelylle mielestäni huono tekosyy. Kukapa täällä ei olisi kiireinen.   Jonkun työt on kuitenkin tehtävä. Valitettavasti jokainen sukkien myyntiin, joulukuusien kuljetukseen, hiihtokurssien organisoimiseen, kilpailuiden järjestämiseen, majoituksien varaamiseen, viestijoukkueiden sumplimiseen ja nettisivujen ja somen päivittämiseen käytetty tunti on poissa siitä minulle kaikista tärkeimmästä seuratehtävästä eli valmentamisesta. Valmentaminen itsessäänkin vie jo huomattavan määrän aikaa ja energiaa ja täyttää lähes kaikki arki-illat ja viikonloput. Välillä tuntuukin siltä, ettei aikaa jää mihinkään muuhun kuin hiihtoon. Miten hyvin tällaiset hetket tiivistyvätkään Antti Tuiskun toissa yönä julkaisemaan hiihtoaiheiseen biisiin, jonka luulen soivan päässäni useampaan otteeseen kuluvan talven aikana 😀

Mä nään tähtii
mä vaan hiihdän
mä rukoilen, mä hiihdän
sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän
meret nousee, mä hiihdän

Jaksaa, jaksaa

En kuitenkaan valita, koska hiihto on sitä, mistä pidän. Silloin harvoin, kun hiihto turhauttaa, se johtuukin siitä, koska aikaa vievät valmentamisen ulkopuoliset hiihtotehtävät. Yksittäisenä nämä olisivat pieniä tehtäviä – siksi edelleen toivoisin, että entistä enemmän aktiivisia toimijoita löytyisi, jotta tehtäviä saataisiin jaettua useammalle. En tiedä, onko tilanne parempi Pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Haluaisin ainakin uskoa, että muualla osallistumisaktiviteetti on korkeampi.

Seuratoiminnassa on kuitenkin paljon hyviä puolia. Valmennuksen hienoja puolia olen pohtinut jo monessa aiemmassa tekstissä. Valmennuksen lisäksi muutkin seuratehtävät ovat kuitenkin opettaneet ja tuoneet paljon hyviä kokemuksia. Seuratoiminnan kautta olen päässyt mukaan mielekkääseen ympäristöön, tutustunut samanhenkisiin ihmisiin, saanut uusia kavereita, päässyt toteuttamaan itseäni, oppinut uutta (mm. koodaamista – tässä mentiin vahvasti mukavuusalueen ulkopuolelle), päässyt haastamaan itseäni, päässyt osallistumaan erilaisiin seuratoiminnan kehittämiseen liittyviin projekteihin ja seminaareihin ympäri Suomea, päässyt erilaisiin urheilutapahtumiin, hyötynyt taloudellisesti (tai ainakin villakerrastollisesti), saanut kiitosta ja tuntenut tekemiseni tärkeäksi ja korvaamattomaksi. Olenkin kiitollinen kaikille niille, jotka ovat olleet toiminnassa mukana ja mahdollistaneet mielekkään toimintaympäristön sekä omissa urheiluseuroissani että kaikissa muissakin Suomen seuroissa. Ja sinä, joka harkitset mukaan lähtemistä, tervetuloa! Mikä tahansa seura on työpanoksestasi varmasti todella kiitollinen.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑