Etsi

Maria Heikkilä

Kuukausi

syyskuu 2016

Nuorena naisvalmentajana urheilumaailmassa

Valmentajapolkuni ei ole aina edennyt helposti ja kivuttomasti. Vielä muutama vuosi sitten olin valmis lopettamaan koko valmentamisen. Suurimpana syynä ei suinkaan ollut esimerkiksi se, että valmentaminen vie paljon aikaa. Suurimpana syynä oli se, että tuolloin uskoin, ettei minusta voi koskaan tulla uskottavaa valmentajaa. Koska olen nuori ja koska olen nainen. Olen varma, että olisin päässyt valmentajana huomattavasti helpommalla, jos olisin vanhempi ja etenkin jos olisin mies. Ihan jokainen naisvalmentaja, jonka kanssa olen jutellut asiasta, on ollut samaa mieltä. Ennen kuin joku lupaava naisvalmentajanalku lopettaa uransa, jokaisen kannattaisikin miettiä, miten valmentajiin suhtautuu. Ei kai erilaisuuden tarvitse tarkoittaa automaattisesti sitä, että on huonompi kuin muut?

Suuri osa hiihtovalmentajista on miehiä, huoltohenkilöistä lähes kaikki, vanhemmista ja urheilijoista sentään molemmat sukupuolet ovat tasaisesti edustettuina. Miesvaltaisuus selittänee sen kurjan tosiasian, että kaikki tuntemani naisvalmentajat ovat saaneet jossain vaiheessa valmentajauraansa osakseen tytöttelyä ja tietynlaista epäluottamusta. En tosin väitä, että miehet olisivat tähän ainoastaan syyllisiä – kyllä naisetkin osaavat aliarvioida toisiaan.

Syyskuun alussa törmäsin Helsingin Sanomissa uutiseen, joka vahvistaa sen, että kaikkien mielestä naiset eivät sovi valmentajaksi, etenkään miesurheilijoille. Uutisessa todetaan, että naisten matka valmentajaksi on huomattavasti haastavampi kuin miesten. Osasyynä tähän on se, että miesvaltaisella alalla miehet saavat luotua keskenään vahvempia verkostoja, joiden kautta esimerkiksi välitetään tietoa valmentajatarpeista. Toinen tärkeä syy on se, että urheilua pidetään edelleenkin enemmän miesten alueena. Suomen ammattivalmentajista vain alle neljäsosa onkin naisia. Kuten jutussakin hyvin tuodaan ilmi, ihmettelen itsekin usein sitä, miksei valmentaja voi olla vain valmentaja, ilman sukupuolen mukanaan tuomaa suhtautumista. Eivätkö valmentajan taidot ja kyky tulla toimeen ihmisten kanssa kuitenkin ratkaise huomattavasti enemmän kuin se, onko valmentaja mies vai nainen?

Pahin epäusko omiin kykyihini, mutta toisaalta muutos kohti onnellista nykytilannetta, osui eräälle lumileirille jokunen vuosi sitten. Silloin muut valmentajat (miehiä) ja isät istuivat iltaa useana päivänä peräkkäin ja tekivät leiriin liittyviä päätöksiä. Mielipiteilläni ei ollut mitään merkitystä, enhän edes saanut kutsua kyseisiin tilaisuuksiin. Tuolloin totesin, että ainoa tapa päästä uskottavaksi valmentajaksi on saavuttaa ensin nuorten 100-prosenttinen luottamus. Siihen ei kauaa mennyt, koska välit heidän kanssaan olivat aina olleet hyvät. Pikkuhiljaa urheilijoiden luottamuksen ja urheilijoiden parantuneiden tulosten kautta syntyi myös vanhempien ja muiden valmentajien luottamus ja tarinan loppu onkin onnellinen. Voin tuntea olevani oikeastaan missä tahansa täysin uskottava valmentaja, vaikken olekaan mies.

Olen onnellinen siitä, että Hiihtoliitossa on koko valmentajaurani ajan ollut vahvoja naisvalmentajia. Heidän esimerkistään olen saanut uskoa siitä, että valmentaja voi halutessaan nousta korkeallekin, jos vain haluaa – ja vaikka olisi nainen. Ja sitä paitsi, heistä on saanut hyviä kavereita ja lisäksi hyvän naisvalmentajaverkoston. Vaikka heitäkin on välillä raivostuttanut valmennusalan mieshenkisyys ja se, kuinka paljon enemmän naisena saa tehdä töitä uskottavuutensa eteen, ovat he löytäneet asiasta myös hyvää. Naisena jää helpommin mieleen ja valmennuksen huippupaikoille eteneminen voi loppupeleissä olla helpompaa, kun erottuu massasta. Vaikka nuo huippupaikat eivät välttämättä ole omissa tavoitteissani, olen itsekin alun epäuskon jälkeen löytänyt naisvalmentajuudesta paljon hyviä puolia. Ohessa on niistä osa.

Todella karkean yleistyksen mukaan miehet ovat suoraviivaisia ja naiset puolestaan ajattelevat kaikesta monimutkaisesti. Tästä voi olla etua myös valmennuksessa. Jos puhuu urheilijalle hienotunteisesti, välttää todennäköisemmin myös mahdolliset konfliktitilanteet. Kaksi esimerkkiä tästä: Kuulin juniorina moneen kertaan, kun isät juttelivat keskenään, että ”taas meidän lapselle pitää ostaa uudet sukset, kun se painaa niin paljon enemmän kuin viime talvena”. Jos tämä ei loukkaa murrosiän keskellä olevaa nuorta, niin mikä sitten? Vaikka asia olisi pelkkää faktaa, voisi sen muotoilla hieman hienotunteisemmin. Toinen esimerkki liittyy myös siihen, kuinka asiat voi sanoa liian suoraan tai kauniimmin, jolloin vaikutus on myös parempi. Muistan edelleen, kun eräissä nuorten SM-kisoissa pelkäsin alkuun kuollakseni jyrkkää ja mutkaista alamäkeä. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että kaikki isät totesivat, että eihän tässä mitään ongelmaa ole, vauhtia vaan. Valmentajani kuitenkin suhtautui asiaan hieman erilaisella otteella ja juttelun ja parin treenikerran jälkeen mäessä ei ollutkaan enää mitään pelättävää. Joskin kyllä siinä seuraavana päivänä meni moni kanssakilpailija puuta päin, joten ei se ihan helpoimmasta päästä ollut. Välillä ajattelen asiat liiankin monimutkaisesti, mutta silti olen sitä mieltä, että liian suoraviivaisuuden välttely ja asioiden pohtiminen monelta kantilta voi johtaa parempiin tuloksiin myös valmentamisessa. Rajansa tosin kaikella.

Naisvalmentaja on suurella todennäköisyydellä tunteellisempi kuin miesvalmentaja. Tietynlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen ei kuitenkaan mielestäni ole huono juttu. Silloin urheilijakin tietää, että valmentaja on täysillä mukana siinä, mitä tekee. Voin ainakin itse rehellisesti myöntää, että itku ei ole ollut kaukana silloin, kun joku urheilijoistani on pärjännyt arvokisoissa joko erittäin hyvin tai erittäin huonosti. Yhdessä koetut isot tunteet yhdistävät urheilijaa ja valmentajaa paremmin kuin mikään muu.

Naisvalmentajana myös tyttöjen terveysasioihin on helppo suhtautua, koska niistä on omakohtaista kokemusta. Klassinen esimerkki näistä on kuukautiset. Niistä on kyllä ollut puhetta kaikissa valmentajakoulutuksissa ja miesvalmentajat tuntuvat myös sisäistäneen sen, että niillä on merkitystä naisurheilijan terveyden kannalta. Mutta usein asia kuitataan sillä, että jos kuukautiset tulevat edes jollain tapaa säännöllisesti, asia on käsitelty, eikä siihen tarvitse hetkeen palata uudelleen. Jouduin (vai pääsin?) jopa luennoimaan kerran valmennuskoulutuksessa asiasta miesvalmentajille ja kertomaan, ettei asia ole ihan näin mustavalkoinen. Naisvalmentajana on helppo suhtautua siihen, että joillekin kuukautiset voivat tarkoittaa järjetöntä kipua, tunteiden vuoristorataa, tukkoista ja flunssaista oloa ja muuttunutta ruokahalua – toisille niistä ei ole minkäännäköistä vaikusta ja jollain ne voivat jopa parantaa suorituskykyä. Uskon, että tyttöjen on helpompi jutella kyseisestä asiasta toiselle naiselle, jolloin yhdessä voidaan pohtia, miten näihin tulee kiinnittää huomiota valmennuksessa.

Vaikka pohdin tekstissä naisvalmentajan roolia, toivoisin itse, että käytännön työssä valmentajan sukupuolella ei olisi merkitystä. Enkä väitä, etteivätkö miehetkin voisi suhtautua valmentamiseen samalla tavalla kuin naiset. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että valmentajan ammatti on Suomessa huomattavasti useammin miehelle kuin naiselle suunnattu. Etenkin tämä koskee huipputason valmentajapaikkoja. Ehkä asia vielä vuosien kuluessa muuttuu erilaisten hankkeiden (esim. ”Valmentaa kuin nainen”) kautta. Sitä ennen suhtautuminen naisvalmentajiin on kuitenkin jokaisen omista asenteista kiinni.

Mainokset

Mitä tehdä nuorten selkäkivuille?

Havahduin viimeistään viime talvena siihen, että lähipiirissäni olevilla nuorilla hiihtäjillä on aivan liikaa alaselän rasitusmurtumia ja muita lievempiä kiputiloja. Juttelin asiasta myös muiden suomalaisten valmentajien kanssa ja sain valitettavan vahvistuksen asiaan. Kaikki tunsivat nuoria, joilla oli ollut rasitusmurtuma selässä. Kävi myös ilmi, että hiihto ei suinkaan ole ainoa laji, jossa selkäongelmien määrä on kasvanut hurjasti viime vuosina. Päätin, että asialle pitää tehdä jotain, sillä yhtään potentiaalista nuorta hiihtäjää ei ole varaa menettää rasitusvammojen takia.

Otin yhteyttä Espoossa toimipistettään pitävään urheilufysioterapeutti Juha Koistiseen. Hän toimii muun muassa vastaavana fysioterapeuttina Suomen Olympiakomiteassa. Juhalta löytyy myös hiihtotausta, ja hän lupautuikin mielellään auttamaan EHS:n nuorisovalmentajia hiihtäjien rasitusvammojen ehkäisyssä. Keskiviikkona kävimme urheilijoiden, valmentajien ja vanhempien kanssa kuuntelemassa tietoiskua selän ja polven alueen rasitusvammoista, siitä mikä niihin vaikuttaa ja millä toimenpiteillä niitä voisi ehkäistä. Torstaina pääsimme itse asiaan, eli kuntopiiriin, jossa teimme Juhan johdolla keskivartaloa vahvistavia liikkeitä ja liikkuvuusharjoitteita. Nyt kaikilla ryhmäläisilläni on käsitys siitä, miten syviä vatsalihaksia, kylkiä, selkälihaksia ja pakaroita kannattaa vahvistaa. Kaikki harjoittelu ei suinkaan saa olla isoilla painoilla tapahtuvaa voimatreeniä. Toisaalta, kun keskivartalon alueen hallinnan saa hyväksi ja mm. selkää ja polvia rasittavat virheasennot pois, uskaltaa kovempiin voimatreeneihin ottaa myös kunnon painot mukaan. Myös kuntopiirissä läpikäymämme liikkeet olivat sellaisia, että niitä on mahdollista koventaa lisäpainojen avulla – joskin kaikki saivat ne tuntumaan hyvin myös ilman lisäpainoja.

Koko ryhmän tasolla suurimmiksi haasteiksi muodostuivat lantion alueen jäykkyys ja selän asennon hallinta. Lantion alueen jäykkyyttä oli havaittavissa esimerkiksi kyykkyliikkeissä ja kyykkyasennossa tehtävissä liikkuvuusharjoitteissa. Osalla oli näiden kanssa hyvin suuria ongelmia. Tämä saattaa osalla rajoittaa myös taloudelliseen hiihtoasentoon pääsemistä. Toinen ryhmätason ongelmakohta oli selän asennon hallinta. Turhia selän pyöristymisiä ja notkistumisia tuli paljon liikkeiden aikana. Näihin tulemme kiinnittämään huomiota entistä enemmän treeneissä, jotta turhilta selkäkivuilta vältytään. Tärkeintä kuitenkin on, että nuoret ottavat liikkeet mukaansa omaan harjoitteluun, sillä yhteisharjoittelussa aika ei vain millään riitä, jos iso osa siitä pitäisi käyttää tukilihaksiston harjoitteluun. Nyt kun liikemallit ovat kaikilla hallussa, toivonkin, että oppimistamme harjoituksista tulee osa nuorten normaalia harjoitusohjelmaa.

Syitä selkäongelmien lisääntymiseen olemme pohtineet moneen kertaan niin valmentajien, vanhempien kuin itse urheilijoidenkin kanssa. Osansa keskusteluun toi myös kokenut fysioterapeutti eilisessä tietoiskussaan. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että monipuolisen liikunnan väheneminen lapsena vaikuttaa selvästi selkäoireiden lisääntymiseen. Vielä minun lapsuudessani leikittiin pihalla, kiipeiltiin puissa, juostiin ja riehuttiin. Tuntuu siltä, että tällaisen luonnollisen liikunnan harrastaminen lapsuudessa vähenee vuosi vuodelta ja korvaantuu passiivisella istumisella ja näyttöruutujen tuijottamisella. Omatoimisen liikunnan sijaan entistä useampi kuitenkin harrastaa urheilua jossain urheiluseurassa. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Kun pelkkää lajitreeniä tulee liian aikaisin, ei kroppa välttämättä kestä sitä kaikessa yksipuolisuudessaan. Monipuolinen harjoittelu ja aktiivinen vapaa-aika onkin äärimmäisen tärkeää kaikkien rasitusvammojen ehkäisyssä. Hiihtokoulua vetäessä on ollut pelottavaa huomata, kuinka huonot kehonhallinta- ja koordinaatiotaidot monella lapsella ovat. Jotta ne vahvistuisivat kunnolla, lajiharjoittelun ohella on pakko tehdä muutakin ja samalla luoda valmiudet vanhemmalla iällä tapahtuvalle varsinaiselle hiihtoharjoittelulle.

Liika istuminen kipeyttää aikuisten selkien ohella myös lasten ja nuorten selkiä. Olisikin tärkeää, että pitkäaikaista ja turhaa istumista vältettäisiin mahdollisimman paljon. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että ainakin välilevynpullistumien kanssa istuminen on pahinta, mitä selälle voi tehdä. Kun on pakko istua, kannattaa ainakin kiinnittää huomiota siihen, missä asennossa istuu. Pyöristynyt alaselkä lisää kipua valtavasti.

Selän notkistumista tai pyöristymistä hiihdon ja muun urheilun aikana voivat aiheuttaa kireät etureidet ja lonkankoukistajat (notkistuminen) ja takareidet (pyöristyminen). Esimerkiksi perinteisen potkussa alaselän on pakko notkistua, jos lonkankoukistajat kiristävät liikaa. Tämä oli syynä ainakin yhdessä ryhmäläiseni selän rasitusmurtumassa. Kireyttä oli etureisissä ja lonkankoukistajissa liikaa – ja kun joustoa ei saatu sieltä, sitä oli pakko hakea muualta. Tässä tapauksessa heikoimmaksi lenkiksi osoittautui selkä, johon syntyi rasitusmurtuma. Lantion alueen ja etureisien venyttely on siis äärimmäisen tärkeää hiihtäjälle. Venytellessä kannattaa kuitenkin keskittyä hyviin ja hallittuihin asentoihin, jottei niillä riko paikkoja. Hyvä on muistaa, että lähes aina vatsalihaksista pitää löytyä tuki myös venyttelyyn. Selän asento on usein myös varsin suora, eikä sen anneta pyöristyä väkisin (esim. ei selkä pyöreänä nenää maahan istuen tehtävässä takareisivenytyksessä, vaan ennemminkin koko ylävartalo suorana eteenpäin). Myös pakara-, vatsa-, selkä- ja kylkilihasten on oltava riittävän vahvoja, jotta ranka saa tukea niistä, eikä pääse rasittumaan.

Kasvupyrähdys yhdistettynä urheiluun on myös yksi syy siihen, miksi selkäkipujen määrä juuri nuorilla on korkea. Totta kai riskiä voisi pienentää, jos jo ennen kasvupyrähdystä ja sen aikana muistaisi keskittyä tukilihasten vahvistamiseen ja monipuoliseen lajien kokeilemiseen ja liikkumiseen. Kun monipuolisen harjoittelun vielä yhdistää hyvään tukilihaksiston harjoitteluun, liikkuvuusharjoitteluun, sopivaan kuormitusmäärään, hyvään ravintoon ja lepoon, järkevä paketti alkaa olla kasassa. Suosittelen kaikille urheilijoille ja heidän tukijoukoilleen sitä, että tukilihaksiston harjoitteluun käydään hakemassa joko henkilökohtaisia tai edes ryhmätason ohjeita hyvältä fysioterapeutilta. Me ainakin olimme tähän ratkaisuun äärimmäisen tyytyväisiä!

Kun pelkkä fysiikkavalmennus ei riitä

Oli hienoa huomata, että viimeisin tekstini aiheutti ainakin yhden pienen, mutta konkreettisen teon. Ystäväni nimittäin soitti minulle ja kertoi viimein vaihtaneensa rullahiihtosauvojensa kuluneet piikit uusiin. Myös eväitä ja kuivia vaatteita oli alettu ottaa yhä useammin treeneihin mukaan. Samoin hiihdon maajoukkuevalmentaja totesi, että jutussa oli käsitelty tärkeitä asioita. Koska edellinen juttu käsitteli sitä, että pääsy huipulle vaatii urheilijalta paljon muutakin kuin fyysistä harjoittelua, on juttua hyvä jatkaa myös valmentajan näkökulmasta. Kuinka kukaan voi kasvaa parhaaksi mahdolliseksi urheilijaksi, jos valmentaja ei pidä tärkeänä mitään muuta kuin treeniä ja kilpailua?

Kyseistä aihetta olen pohtinut moneen kertaan aiemminkin esimerkiksi erilaisten valmennuskoulutusten yhteydessä. Minusta tuntuu, että jokaiseen käymääni valmennuskoulutukseen on aina eksynyt vähintään yksi sellainen henkilö, joka haluaisi saada tarkan kausi- ja viikko-ohjelman, jolla urheilijasta tehdään mahdollisimman hyvä. Minusta tämä on ajatuksenakin aivan älytön, sillä jokainen urheilija on yksilö. Ei ole mitään takeita siitä, että jonkun harjoitusohjelma toimisi sellaisenaan hyvin jollakin toisella. Eikä se muutenkaan riitä, että valmentaja suunnittelee urheilijalle ohjelmat, seuraa treenejä ja analysoi harjoittelun onnistumista. Valmentajan on kyettävä myös tuntemaan urheilija kokonaisvaltaisesti ja eläytymään fysiikkavalmentajan lisäksi moniin muihinkin rooleihin tai vähintäänkin osattava ohjata urheilija oikeiden henkilöiden luo, jos oma osaaminen rajoittuu pelkkään urheiluun.

Itse kävin läpi muutamassa päivässä pitkän liudan erilaisia valmentajuuteen liittyviä rooleja, kun lähdin viime pääsiäisenä kahden 15-vuotiaan pojan kanssa kisakiertueelle Lappiin. Mikä määrä rooleja ehtii kokonaisen kauden aikana ollakaan, kun jo viikossa saa todenteolla olla muutakin kuin fysiikkavalmentaja. Ennen reissua määrittelin tuleviksi rooleikseni ainakin varaäidin, kuskin, järjen äänen ja ruokahuoltajan. Yksi etukäteen suurimmista peloistani tapahtui reissun aikana ja minusta tuli myös suksihuoltaja. Koskaan en ole kuitenkaan yhtä tasaisia liisterisotkuja saanut levitettyä suksien pohjaan kuin ainiovaaralaisen mökin vessassa välineinäni hiustenkuivaaja sekä aivan liian monta liisterituubia, joista valita. Mikä fiilis siitä tulikaan, kun suksilla jopa pärjättiin seuraavan päivän kisoissa 😉 Pojat saivat voitelusession aikana pistää kaikki köksäntunneilla oppimansa taidot käyttöön ja valmistaa meille iltapastat, koska joku työjako sentään piti olla. Reissu oli hektinen, mutta kaikin puolin hyvä kokemus meille kaikille. Erotuomarin roolia ei reissussa onneksi tarvittu ja psyykkinen puolikin hoidettiin vain melko kevyillä keskusteluilla.

Kotona ja arvokisoissa olen huomannut, että urheilijat kaipaavat psyykkistä valmennusta huomattavasti enemmän. Hyvän valmentajan tulee voida kuunnella urheilijaansa, toimia tarvittaessa olkapäänä ja osoittaa urheilijalle, että on tämän luottamuksen arvoinen. Nuorten valmentajana luottamuksen tunnistaa helposti siitä, kertovatko urheilijat valmentajalle sellaisia asioita, joista ei vanhemmille puhuta sanaakaan. Itse olen valmentajana erityisen tyytyväinen siitä, että monet valmennettavistani uskaltavat puhua minulle avoimesti. Jos mieltä askarruttavat esimerkiksi pienetkin terveysongelmat, koulustressi ja muut arjen asiat tai rakkausilot ja -surut, on mielestäni tärkeää, että näistä puhutaan yhdessä. Nämä kaikki kuuluvat elämään ja niillä voi olla yllättävä vaikutus harjoitteluun niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Minusta valmentajan onkin tärkeää tuntea urheilijansa ilot ja murheet, kouluaikataulut ja muut urheilun ulkopuoliseen elämään kuuluvat asiat – olla tarvittaessa ystävä, mutta samalla kuitenkin sopiva auktoriteetti. Kun urheilijalla on luottohenkilö, jolle puhua kaikesta, on hänenkin helpompi käsitellä niitä esteitä, joita huippua tavoitellessa vastaan voi tulla.

Pelkällä jutustelulla ja fysiikkavalmennuksella ei kuitenkaan vielä pääse suoraviivaisinta reittiä maaliin saakka. Vaikka lääkärin tai fysioterapeutin tasoista fysiologista osaamista ei valmentajalta löytyisi, sitä helpompaa valmentaminen on, mitä paremmin ihmiskehon tuntee. Esimerkiksi nuorten valmennuksessa nuorten eriaikainen kehittyminen ja murrosiän mukanaan tuomat fyysiset ja psyykkiset asiat täytyy osata ottaa huomioon, jotta valmennus olisi mahdollisimman tehokasta. Ison ryhmän valmentamisen yksi suurimmista haasteista onkin se, että kaikki ryhmän jäsenet eivät ole vielä valmiita samanlaiseen harjoitteluun esimerkiksi voimaharjoittelun osalta. Lisäksi ei olisi pahitteeksi, jos valmentajalla olisi laaja-alaista kokemusta myös muista terveys- ja ravitsemusasioista. Miten hoitaa ja ehkäistä esimerkiksi rasitusvammoja, jos näihin liittyviä mekanismeja ei tunne? Entä kuinka reagoida siihen, jos naisurheilijan kuukautiset jäävät kovan harjoittelun ja kevyen syömisen vuoksi pois? Mitä tehdä, kun urheilija sairastelee jatkuvasti tai ei palaudu? Ravitsemuksella on näihin kaikkiin valtavan suuri merkitys, mutta sitä en tässä jutussa painota, sillä kirjoitan siitä takuuvarmasti vielä joskus myöhemmin.

Viimeiseksi valitsin ne roolit, jotka menevät kaikista kauimmaksi itse valmentamisesta. Ensimmäinen näistä on yleinen organisoija ja tiedottaja, eli sähköpostilaatikkojen täyttäjä. Vaikka meilläkin on ryhmässä joukkueenjohtaja, jää valmentajan tehtäväksi silti valtava määrä erilaista organisointia – treenien ja muiden tilaisuuksien suunnittelua ja aikataulutusta, ohjeiden lähettelyä, kisa- ja leiritiedottamista ynnä muuta. Nämäkin jonkun on kuitenkin tehtävä. Toinen puolestaan on ”lastentarhanopettaja”. Valmentajana on osattava katsoa urheilijoidensa perään niin leireillä kuin arjen harjoituksissakin. Montakohan kertaa viimekin talvena piti muistuttaa, että ”ette te vaan voi hiihtää viisi hiihtäjää rinnakkain, täällä on muitakin” ja ”jätä vähän enemmän tilaa, kun ohitat toisen hiihtäjän”.

Aivan viimeisimpänä on tärkeä osa-alue, joka on minulle kaikista haastavin. Se on nimittäin nykyteknologioiden asiantuntija. Valmentajalle on olemassa valtava määrä erilaisia sovelluksia, joilla voi mm. ottaa aikoja, kuvata ja analysoida tekniikkaa, tehdä harjoitusohjelmia sekä seurata urheilijan syömistä. Osasta näistä on oikeasti paljon konkreettista hyötyä, osan kanssa menee vain hermot ja aikaa. Veikkaan, että tulevina vuosina teknologian hyödyntäminen valmentamisessa kuitenkin vain lisääntyy lisääntymistään, joten hyviin ja toimiviin sovelluksiin suhtaudun toki positiivisesti ja opettelen käyttämään niitä.

Jotta valmentamiseen liittyvät tehtävät tuntuisivat ulkopuoliseltakin konkreettisemmalta, kirjasin alle ne asiat, jotka tulevalla viikollani ihan suoraan liittyvät valmentamiseen tai tukevat sitä. Lisäksi urheilijat saavat olla yhteydessä minuun milloin tahansa ja yleensä päivittäin hoidetaankin useamman urheilijan asioita.

Ma: Henkilökohtaisen valmennettavan pikkumattotesti, EHS:n valmentajapalaveri Teemun johdolla, urheiluravitsemuksen sivuaineopinnot alkavat, muistutusviestit ryhmälle viikon tärkeistä päivämääristä (selkäfyssarit, seura-asujen tilaus, leiri-ilmoittautumiset, kisamajoitukset jne.)

Ti: Urheilijoilla nopeus- ja loikkatestit + testien analysointia, henkilökohtaisen valmennettavan ruokapäiväkirjojen analysointia

Ke: Hiihtäjän selkävaivoihin liittyvä luento urheilijoille ja valmentajille fysioterapeutin johdolla

To: Hiihtokoulun palaveri aamulla, illalla hiihtäjän selkävaivojen ehkäisyyn liittyvä kuntopiiri urheilijoille ja valmentajille fysioterapeutin johdolla

Pe: Pikkuveli lomille armeijasta – treeniä yhdessä ja jutustelua siitä, missä mennään ja miltä tuntuu

La: Ravitsemus- ja valmennusluento + treenipäivä FSS:n hiihtäjien kanssa Kisakeskuksessa

Su: Henkilökohtaisten valmennettavien treeniohjelmien suunnittelu seuraavalle viikolle, sähköpostia koko valmennusryhmälle tulevan viikon tapahtumista

Joka päivä ja lähes 24/7 tarvittaessa: kommunikointia urheilijoiden ja heidän vanhempiensa kanssa.

Jäljelle jäävä aika onkin sitten varattu töille ja muulle normaalielämälle 🙂

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑