Tiedän hyvin paljon sellaisia perheitä, joissa jompikumpi vanhemmista valmentaa lastaan. Tiedän muutamia tapauksia, joissa veli valmentaa veljeään. Mutta en tunne toista siskoa, joka valmentaisi veljeään. Meidän perheessämme oli kuitenkin alusta asti selvää, että valmentaisin pikkuveljeäni, ja valmennussuhteemme on saattanut jopa lähentää muutenkin läheisiä välejämme.

Pikkuveljeni aloitti hiihdon siskonsa ja jalkapallon veljensä esimerkistä. Hän harrasti molempia lajeja käytännössä viime kevääseen saakka, kunnes lopetti jalkapallon seuratasolla. Harrastusten tärkeysjärjestys on vuosien varrella vaihdellut. Muistan edelleen, kuinka hän ennen ensimmäisiä Hopeasompiaan sanoi minulle, että ”voin sun mieliksesi hiihtää yhdet Hopeasommat, mutta sitten tämä oli tässä”. Jotain kuitenkin tapahtui (ja mielestäni ilman minkäänlaista painostusta tai uhkailua) ja hiihdosta tuli sittemmin hänen päälajinsa. Kuten minullakin, uskon, että hänelläkin tähän suuresti vaikuttavina tekijöinä olivat hiihdon kautta saadut ystävät sekä hiihdon monipuolisuus.

img115

Hyvin läheisen urheilijan valmentamisessa on hyvät ja huonot puolensa. Veljeni oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmentamisesta. Hänen kauttansa päädyin aikoinaan apuvalmentajaksi EHS:n 10-ryhmään, minkä jälkeen nousin hiljalleen valmentajaksi muihinkin ryhmiin. Valmentajanpolkuni eri ryhmien valmentajana eteni samassa rytmissä kuin hänen urheilijanpolkunsa – kunnes nuorten ryhmän kohdalla totesin, että tähän ryhmään haluan jäädä valmentajaksi pidemmäksikin aikaa. Ryhmävalmentajuuden lisäksi hän tutustutti minut henkilökohtaiseen valmentamiseen, sillä hän oli ensimmäinen urheilija, jolle tein henkilökohtaista valmennusohjelmaa. Erilaisia harjoituskokeiluja (mm. rytmitykset, voima- ja tehoharjoitusten sisältö) on hänen kanssaan uskaltanut tehdä melko vapaasti, mikä on opettanut minulle paljon valmentamisesta. Samoin välitön palautteen saanti ja käymämme valmennuskeskustelut ovat opettaneet minua paljon. Rohkeuteni valmentajana on tätä myöten myös kasvanut ja kynnys valmentaa myös aikuisia on laskenut huomattavasti.

Vuosien varrella olen saanut veljeni hiihtokavereista itsekin hyviä kavereita, joihin tuskin olisin tutustunut ilman häntä. Heidän kanssaan koetut Ylläksen ja Norjan leirit, kovatehoiset harjoitukset kotona sekä kisamatkat olisivat takuulla jääneet väliin, jos en valmentaisi veljeäni. Todennäköisesti olisin viettänyt aikaa veljeni kanssa elämäni aikana huomattavasti vähemmän, jos olisin hänelle vain sisko. Myös kaikista parhaimmat ja ikimuistoisimmat hiihtolenkkini olen tehnyt veljeni kanssa. Reseptinä näihin ovat aina olleet Ylläksen keväthanget, hankikanto, mahdollisimman kauas, mahdollisimman monta tunturia ja eväät reppuun. Lupaan, että omat reittivalintani olisivat olleet huomattavasti tylsempiä, eikä niillä olisi päässyt sisarussuhdetta hetkellisesti heikentäviin, mutta loppupeleissä vahvistaviin totaalisippaamisiin ladun varrella. Veljeni on käytännössä ainoa henkilö, joka saa minut treenaamaan kovaa ja epämukavuusalueella myös kotiolosuhteissa. Omilla lenkeillä meno jää turhan usein kevyeksi ja myös omien kavereiden kanssa vauhti on yleensä sellaista, että jutustelu onnistuu.

Vaikka olen itsekin saanut valtavasti siitä, että valmennan veljeäni, ei valmentaminen ole ollut aina helppoa. Valmentajan ja siskon roolit sekoavat välillä liiaksikin. Useimmiten se ei haittaa, mutta joskus olisi parempi olla pelkästään sisko ilman minkäänlaista valmentajarasitetta. Kaikista eniten minua harmittaa se, että veli on valmennettavistani se, jolle yleensä viimeisenä suunnittelen treeniohjelmat ynnä muut. Muut valmennettavat menevät helposti edelle, koska ovat ns. ”maksavia asiakkaita”. Veljeni eroaa muista valmennettavistani myös siinä, että kukaan muu heistä ei kyseenalaista tekemiäni ohjelmiani yhtä paljon kuin hän. ”Siis tää mun ohjelma on viimeiset pari viikkoa näyttäny siltä kuin tekisit sitä jollekin 16-vuotiaalle tytölle!” Kukaan muu ei myöskään epäile harjoitusten tarpeellisuutta yhtä paljon kuin hän. Kukaan muu ei halua ohjelmaan yhtä paljon muutoksia kuin hän. Kukaan muu ei omatoimisesti ehdota, minkälaisia harjoituksia ohjelmassa voisi olla. Kukaan muu ei puhu valmentajalle yhtä suoraan. Yhteisymmärrykseen ollaan kuitenkin aina päästy, mikä on tarkoittanut sitä, että molempien on täytynyt tehdä kompromisseja. Näitä ei kuitenkaan saa tehdä riitelyt uhalla, sillä perheenjäsenen valmentamisessa on aina se pieni riski, että sukset menevät nopeasti ristiin. En kuitenkaan usko, että tätä tapahtuu sisarusten välisessä valmennussuhteessa yhtä helposti kuin vanhempien valmentaessa lastaan. Se, että perheenjäsenen valmentamisessa tunteet ovat vahvasti mukana, on sekä rikkaus että heikkous. Onnistumisista on mukava iloita läheisen ihmisen kanssa, urheilijan epäonnistumiset puolestaan ottaa välillä liiankin henkilökohtaisesti.

Perheenjäsenen valmentamisen tekee helpoksi erityisesti mutkaton kommunikaatio valmentajan ja urheilijan välillä. Vaikka olen läheinen muidenkin valmennettavieni kanssa, kenenkään muun kanssa en ole yhteydessä päivittäin. Jatkuva kommunikaatio helpottaa esimerkiksi urheilijan palautumisen seuraamista. Myös se helpottaa, kun toisen tuntee läpikotaisin. Pienetkin eleet kertovat nopeasti, minkälainen fiilis urheilijalla on. Urheilijan heikkouksien ja vahvuuksien painottaminen on myös helppoa, kun urheilijan tuntee niin hyvin – varsinkin, kun monet näistä ovat täsmälleen samoja vahvuuksia ja heikkouksia, joita minulla oli, kun kilpailin. Meillä on veljeni kanssa takana yhteinen urheilupolku, josta en vaihtaisi päivääkään (”hetkeäkään” olisi epäuskottava sanavalinta – kyllä olisin samantien valmis vaihtamaan ainakin kaikki seikkailukisojen riitelyhetket, rullasuksien lainaamiseen ja likaisena palauttamiseen liittyvät rakentavat keskustelut sekä sen, miten veli kommentoi minun hiihtotekniikkaani). Onneksi veli pääsee lomille armeijasta huomenna. Onkin ollut jo ikävä.

 

Mainokset