Etsi

Maria Heikkilä

Kuukausi

elokuu 2016

Urheilija – ethän seiso unelmiesi edessä?

Monet tuntemistani urheilijoista haluavat päästä urheilussa huipulle. Heidän harjoittelunsa tähtääkin epäilemättä täysillä sitä kohti. Myös monet tuntemani valmentajat haluavat, että heidän urheilijansa tekevät huippusuorituksia kilpailuissa. Kaikki tehdään sen eteen, että urheilijoiden harjoittelu tähtää kohti huippukuntoa. Niin urheilijoilta kuin valmentajilta tuntuu kuitenkin usein unohtuvan, että urheilija on paljon muutakin kuin urheilusuoritustensa summa.

Isän kanssa aina kiistellään aiheesta ”Mitä teille oikein koulussa opetettiin?”. Ilmeisesti moni oleellinen asia on jäänyt oppimatta (tai pois nykyopetussuunnitelmasta), mutta minulle ainakin opetettiin, että ihminen on aina psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Tämä pätee myös huippu-urheilijaan. Pelkkä fysiikka ei riitä, vaan myös tiedollisen, emotionaalisen ja sosiaalisen puolen on oltava kunnossa. Olen tyytyväinen, että tätä näkökulmaa painotetaan nykyään myös valmentajien koulutuksissa. Tavoitteitaan kohti on helpompi kulkea, kun tunnistaa ne esteet ja motivaationlähteet, joita matkalla huipulle on. Usein nämä esteet saattavat löytyä tunnetasolta tai muualta psyykkiseltä puolelta. Urheilijan hyvä minäkuva, viihtyminen muiden urheilijoiden kanssa, urheilullisen elämäntavan toteuttaminen harjoittelun ulkopuolisessa elämässä, avoin keskusteluyhteys valmentajan ja muiden tukihenkilöiden kanssa sekä tarvittaessa myös urheilupsykologin tapaaminen ovat mielestäni avaimia kohti huipputasoa. Ja lisäksi tietysti täytyy muistaa urheilua tukeva ravinto sekä riittävä lepo. Jos nämä kaksi eivät ole kunnossa ja tasapainossa urheilun kanssa, karkaa huippu väistämättä kauemmas.

Mielestäni on valitettavaa, että monien urheilijoiden tekemisessä on paljon pieniä yksityiskohtia, jotka huomioimalla huipputaso tulisi nopeammin lähettyville. On jokaisen oma asia, miten näihin ”pikkuasioihin” suhtautuu. Pahimmillaan koko urheilu-ura voi kärsiä siitä, kun suhtautuu näihin vähäpätöisesti. Onko urheilijan elämäntyyliä silloin edes sisäistetty kunnolla? Esimerkiksi meidän valmennusryhmässämme on ollut kyseisistä urheilijan elämäntyyliä tukevista asioista moneen otteeseen puhetta, enkä sen vuoksi jaksa nipottaa niistä jokaisessa harjoituksessa. Silti viikosta toiseen ihmettelen muun muassa seuraavia asioita:

Miksi harjoitusten jälkeen ei vaihdeta kuivia vaatteita, edes kuivaa paitaa? Miksi pidemmille lenkeille ei oteta juomapulloa mukaan? Miksi pakkassäällä ei voi laittaa pipoa päähän, vaan silloinkin kuljetaan panta päässä? Miksi harjoitusten jälkeen ei heti syödä pientä välipalaa, jotta palautuminen nopeutuisi? Miksi illalla ei mennä nukkumaan ajoissa (kiitos Whatsapp, kun kerrot valmentajalle, koska urheilijat ovat viimeksi olleet paikalla)? Miksi kisapaikalle jäädään katsomaan kavereiden kisoja tennarit ja farkut jalassa ja pahimmillaan vielä ilman pipoa? Miksi kilpailusuoritukseen keskitytään, mutta alku- ja loppuverryttelyt tehdään miten sattuu? Miksi leirille lähdetään flunssaisena ja suurella todennäköisyydellä tartutetaan myös hiihtokaverit? Miksi harkkapäiväkirjaa ei täytetä ajallaan tai ollenkaan? Miksi yhteisharjoituksiin ei tulla ajoissa? Miksi ennen kovaa harjoitusta ei verrytellä kunnolla? Miksi kuluneita lenkkareita ei vaihdeta ajoissa uusiin? Miksi ennen rullahiihtoharjoituksia ei teroiteta sauvojen piikkejä? Miksi syödään mitä sattuu?

Haluan elää siinä uskossa, että jos itse olisin huippu-urheilija, tekisin kaiken mahdollisimman hyvin, jotta pääsisin kohti unelmiani. En olisi valmis antamaan kilpakumppaneille tasoitusta esimerkiksi edellä mainituilla asioilla. Itse sain hyviä vinkkejä omien arvojen motivoivasta voimasta sekä mahdollisten esteiden käsittelemisestä, kun osallistuin opintojani tukevaan koulutukseen ”Elintapamuutoksen tukeminen arvo- ja hyväksyntäpohjaisen lähestymistavan avulla”. Vaikka urheilijan ei todennäköisesti tarvitse tehdä radikaalia muutosta elintavoissaan, tekee jokaiselle varmasti hyvää hetkeksi pysähtyä ja miettiä, mikä itselle on oikeasti tärkeää. Viekö kaikki tekeminen tätä kohti? Tämä helpottuu esimerkiksi sillä, että kirjaa paperille itselle tärkeimmät arvot ja asiat ja miettii vielä erikseen jokaisen kohdalla, toteutuuko tämä asia nykytilanteessa niin kuin itse haluaisi. Jos ei, mitä asialle voisi tehdä? Itselle tärkeää ja hyvää elämää voi edistää elämällä arvojensa mukaisesti. Toivottavasti seuraavasta esimerkistä joku urheilijakin voi ottaa vaikutteita omaan ajatusmaailmaansa.

Minulla on paljon tavoitteita niin urheilu- kuin työmaailmassakin. Omassa arvokartassani puolestaan kiireettömyys tai tässä hetkessä eläminen on yksi tärkeistä arvoista. Sen toteutuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvää ja olen huomannut, että se saattaa välillä estää tai ainakin hidastaa matkaa kohti tavoitteitani. Ihan liian kauan olen juossut paikasta toiseen ”sitten kun” -asenteella. ”Kaikki muuttuu sitten kun mulla on unelmatyö, sitten kun mun selkään ei yhtään satu, sitten kun mulla on mies, sitten kun asun jossain muualla.” Pahimmillaan pysähtymättömyys on johtanut siihen, että itselle tärkeät asiat ovat jääneet pitkäksi aikaa taka-alalle. Tästä kärsii niin valmentaminen, oma urheilu kuin muu elämäkin. Yhtälailla joku muu arvo voi olla se, joka estää urheilijaa elämästä täysillä kohti unelmaansa. Kun tiedostaa sen, mikä on oikeasti tärkeää ja miten tavoitteisiin voi päästä, on matka niitä kohti jo pitkällä. Minulle yksi konkreettinen askel on taltuttaa turha kiire ja iloita niistä hetkistä, jotka tapahtuvat nyt. On turha murehtia liikaa sellaisista asioista, joihin ei välttämättä edes voi vaikuttaa. Vielä reilu vuosi sitten tuskailin, koska olin mielestäni lukenut liian vähän ravitsemustiedettä. Harmittelin myös sitä, etten ollut tehnyt pedagogisia opintoja, enkä ammattivalmentajan tutkintoa. Noin vuosi myöhemmin nautin valmentamisesta enemmän kuin koskaan ennen, ravitsemustieteestä on tullut minulle työ ja lisäksi pääsen syksyllä myös opettamaan avoimessa yliopistossa. Tarinan opetus: luota itseesi, tee täysillä sitä mitä haluat tehdä, äläkä luovuta.

”Mitä ikinä sun unelmat onkaan et saavuta niitä unessa koskaan

Ota ittees niskast kii

Kelaa mitä haluut ja tee lista siit

Ja sit elät sitä aamusta iltaan ja kun yöllä oot saanut taas virtaa

Teet taas kaikkes sen eteen vaikka välillä se vaikeeks taas menee”

(Robin feat. Elastinen: Kipinän hetki)

Mainokset

Pikkuveli henkilökohtaisena valmennettavana

Tiedän hyvin paljon sellaisia perheitä, joissa jompikumpi vanhemmista valmentaa lastaan. Tiedän muutamia tapauksia, joissa veli valmentaa veljeään. Mutta en tunne toista siskoa, joka valmentaisi veljeään. Meidän perheessämme oli kuitenkin alusta asti selvää, että valmentaisin pikkuveljeäni, ja valmennussuhteemme on saattanut jopa lähentää muutenkin läheisiä välejämme.

Pikkuveljeni aloitti hiihdon siskonsa ja jalkapallon veljensä esimerkistä. Hän harrasti molempia lajeja käytännössä viime kevääseen saakka, kunnes lopetti jalkapallon seuratasolla. Harrastusten tärkeysjärjestys on vuosien varrella vaihdellut. Muistan edelleen, kuinka hän ennen ensimmäisiä Hopeasompiaan sanoi minulle, että ”voin sun mieliksesi hiihtää yhdet Hopeasommat, mutta sitten tämä oli tässä”. Jotain kuitenkin tapahtui (ja mielestäni ilman minkäänlaista painostusta tai uhkailua) ja hiihdosta tuli sittemmin hänen päälajinsa. Kuten minullakin, uskon, että hänelläkin tähän suuresti vaikuttavina tekijöinä olivat hiihdon kautta saadut ystävät sekä hiihdon monipuolisuus.

img115

Hyvin läheisen urheilijan valmentamisessa on hyvät ja huonot puolensa. Veljeni oli yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat minut innostumaan valmentamisesta. Hänen kauttansa päädyin aikoinaan apuvalmentajaksi EHS:n 10-ryhmään, minkä jälkeen nousin hiljalleen valmentajaksi muihinkin ryhmiin. Valmentajanpolkuni eri ryhmien valmentajana eteni samassa rytmissä kuin hänen urheilijanpolkunsa – kunnes nuorten ryhmän kohdalla totesin, että tähän ryhmään haluan jäädä valmentajaksi pidemmäksikin aikaa. Ryhmävalmentajuuden lisäksi hän tutustutti minut henkilökohtaiseen valmentamiseen, sillä hän oli ensimmäinen urheilija, jolle tein henkilökohtaista valmennusohjelmaa. Erilaisia harjoituskokeiluja (mm. rytmitykset, voima- ja tehoharjoitusten sisältö) on hänen kanssaan uskaltanut tehdä melko vapaasti, mikä on opettanut minulle paljon valmentamisesta. Samoin välitön palautteen saanti ja käymämme valmennuskeskustelut ovat opettaneet minua paljon. Rohkeuteni valmentajana on tätä myöten myös kasvanut ja kynnys valmentaa myös aikuisia on laskenut huomattavasti.

Vuosien varrella olen saanut veljeni hiihtokavereista itsekin hyviä kavereita, joihin tuskin olisin tutustunut ilman häntä. Heidän kanssaan koetut Ylläksen ja Norjan leirit, kovatehoiset harjoitukset kotona sekä kisamatkat olisivat takuulla jääneet väliin, jos en valmentaisi veljeäni. Todennäköisesti olisin viettänyt aikaa veljeni kanssa elämäni aikana huomattavasti vähemmän, jos olisin hänelle vain sisko. Myös kaikista parhaimmat ja ikimuistoisimmat hiihtolenkkini olen tehnyt veljeni kanssa. Reseptinä näihin ovat aina olleet Ylläksen keväthanget, hankikanto, mahdollisimman kauas, mahdollisimman monta tunturia ja eväät reppuun. Lupaan, että omat reittivalintani olisivat olleet huomattavasti tylsempiä, eikä niillä olisi päässyt sisarussuhdetta hetkellisesti heikentäviin, mutta loppupeleissä vahvistaviin totaalisippaamisiin ladun varrella. Veljeni on käytännössä ainoa henkilö, joka saa minut treenaamaan kovaa ja epämukavuusalueella myös kotiolosuhteissa. Omilla lenkeillä meno jää turhan usein kevyeksi ja myös omien kavereiden kanssa vauhti on yleensä sellaista, että jutustelu onnistuu.

Vaikka olen itsekin saanut valtavasti siitä, että valmennan veljeäni, ei valmentaminen ole ollut aina helppoa. Valmentajan ja siskon roolit sekoavat välillä liiaksikin. Useimmiten se ei haittaa, mutta joskus olisi parempi olla pelkästään sisko ilman minkäänlaista valmentajarasitetta. Kaikista eniten minua harmittaa se, että veli on valmennettavistani se, jolle yleensä viimeisenä suunnittelen treeniohjelmat ynnä muut. Muut valmennettavat menevät helposti edelle, koska ovat ns. ”maksavia asiakkaita”. Veljeni eroaa muista valmennettavistani myös siinä, että kukaan muu heistä ei kyseenalaista tekemiäni ohjelmiani yhtä paljon kuin hän. ”Siis tää mun ohjelma on viimeiset pari viikkoa näyttäny siltä kuin tekisit sitä jollekin 16-vuotiaalle tytölle!” Kukaan muu ei myöskään epäile harjoitusten tarpeellisuutta yhtä paljon kuin hän. Kukaan muu ei halua ohjelmaan yhtä paljon muutoksia kuin hän. Kukaan muu ei omatoimisesti ehdota, minkälaisia harjoituksia ohjelmassa voisi olla. Kukaan muu ei puhu valmentajalle yhtä suoraan. Yhteisymmärrykseen ollaan kuitenkin aina päästy, mikä on tarkoittanut sitä, että molempien on täytynyt tehdä kompromisseja. Näitä ei kuitenkaan saa tehdä riitelyt uhalla, sillä perheenjäsenen valmentamisessa on aina se pieni riski, että sukset menevät nopeasti ristiin. En kuitenkaan usko, että tätä tapahtuu sisarusten välisessä valmennussuhteessa yhtä helposti kuin vanhempien valmentaessa lastaan. Se, että perheenjäsenen valmentamisessa tunteet ovat vahvasti mukana, on sekä rikkaus että heikkous. Onnistumisista on mukava iloita läheisen ihmisen kanssa, urheilijan epäonnistumiset puolestaan ottaa välillä liiankin henkilökohtaisesti.

Perheenjäsenen valmentamisen tekee helpoksi erityisesti mutkaton kommunikaatio valmentajan ja urheilijan välillä. Vaikka olen läheinen muidenkin valmennettavieni kanssa, kenenkään muun kanssa en ole yhteydessä päivittäin. Jatkuva kommunikaatio helpottaa esimerkiksi urheilijan palautumisen seuraamista. Myös se helpottaa, kun toisen tuntee läpikotaisin. Pienetkin eleet kertovat nopeasti, minkälainen fiilis urheilijalla on. Urheilijan heikkouksien ja vahvuuksien painottaminen on myös helppoa, kun urheilijan tuntee niin hyvin – varsinkin, kun monet näistä ovat täsmälleen samoja vahvuuksia ja heikkouksia, joita minulla oli, kun kilpailin. Meillä on veljeni kanssa takana yhteinen urheilupolku, josta en vaihtaisi päivääkään (”hetkeäkään” olisi epäuskottava sanavalinta – kyllä olisin samantien valmis vaihtamaan ainakin kaikki seikkailukisojen riitelyhetket, rullasuksien lainaamiseen ja likaisena palauttamiseen liittyvät rakentavat keskustelut sekä sen, miten veli kommentoi minun hiihtotekniikkaani). Onneksi veli pääsee lomille armeijasta huomenna. Onkin ollut jo ikävä.

 

Hopeasompaleiriltä uusia valmennustuulia

Pääsin viime viikolla Vuokattiin valmentamaan valtakunnalliselle Hopeasompaleirille. Tällaisia leirejä ei ollut olemassa, kun olin nuorempi, mutta olin kuullut niistä paljon hyvää, sillä moni valmennettavistani on osallistunut kyseisille leireille. Siksi olikin mukavaa päästä mukaan näkemään, minkälaisia ne oikeasti ovat. Hienoa oli myös se, että uuden ryhmän valmentaminen toi itsellekin  uudenlaisia kokemuksia ja ajatuksia valmentamisesta. Kokonaisuudessaan leiri oli mielestäni onnistunut ja urheilijat sekä valmentajat innostuneita.

Valtakunnallisilla Hopeasompaleireillä on tyttöjä ja poikia kolmesta ikäluokasta, jotka tänä vuonna ovat 03, 02 ja 01. Leireille kutsutaan edellistalven Hopeasompa- tai KLL-tulosten perusteella ikäluokkiensa parhaimpia hiihtäjiä. Leirejä on kolme kappaletta: keväällä Pajulahdessa, kesällä Vuokatissa ja talvella Rovaniemellä. Ryhmissä on koosta riippuen 1-2 valmentajaa. 03-syntyneiden ryhmät olivat Vuokatissa kaikista suurimpia, sillä sekä tyttöjen että poikien ryhmissä oli noin 20 urheilijaa molemmissa. Itse olin leirillä 03-tyttöjen ryhmän toisena valmentajana.

Ennen leiriä en edes muistanut, kuinka erilaista on valmentaa nuoria tyttöjä verrattuna omaan sekaryhmääni, jossa suurin osa urheilijoista hiihtää 18-sarjassa. Suurimpana yllätyksenä tuli se, kuinka hiljaisia he alkuun olivat. Onneksi muutaman harjoituksen jälkeen myös harjoituksissa alkoi kuulua jutustelua. Valmentajan on nimittäin hankalaa tietää, mennäänkö PK-lenkillä liian kovaa, jos urheilijat eivät vaihda sanaakaan – johtuuko se vauhdista vai ujoudesta. Tätä ei yhtään helpota se, jos saa vastaukseksi kysymykseen ”Onko vauhti sopiva?” aina vaan ”ihan hyvä”. No, kai se sitten on ihan hyvä. Viimeisissä harjoituksissa vauhdin kontrollointi oli tämän suhteen paljon helpompaa, sillä verryttelyjen aikana kaikki olivat äänessä. Yllätyin myös siitä, kuinka väsynyt olin palatessani leiriltä kotiin. En niinkään lihaksista, sillä viimeisen päivän sauvarinnettä lukuun ottamatta omat sykkeet sai harjoituksissa pidettyä kohtuullisen matalina. Sen sijaan henkisesti olin niin poikki, että kun pitkän ajomatkan jälkeen pääsin kotiin, piti hetki maata eteisen lattialla X-asennossa ja vetää syvään henkeä. Tästä syytän tiivistä leiriohjelmaa (aamulenkit klo 7.15, iltapalat klo 21 ja välissä koko ajan menoa) sekä sitä, että näin nuorista ja minulle etukäteen vieraista urheilijoista tulee huolehdittua tavallistakin enemmän (valmentajan roolin lisäksi leirillä sai toimia mm. uimavalvojana, yövahtina ja ensiapuhenkilökuntana). Nyt arvostan entistäkin enemmän sitä, että omat urheilijani ovat sen verran vanhoja, että heidän peräänsä ei tarvitse katsoa öisin. Jos joku silloin riehuu, se on ihan oma ja tiedostettu valinta.

Harjoituksellisesti Vuokatin leiri oli tehokas, ja viimeisen päivän aamulenkillä moni valittelikin väsymystä. Tehokkaimpia harjoituksia olivat 3000 m testijuoksu, suoharjoitus ja sauvarinne. Näiden välissä tehtiin mm. yksi pidempi jalkalenkki sekä rullahiihtotreenejä perinteisellä ja vapaalla. Valmentajana olin äärimmäisen tyytyväinen siitä, kuinka paljon nuoret kehittyivät tekniikkatreenien aikana. Ensimmäisessä harjoituksessa harva uskalsi kunnolla tehdä painonsiirtoja, käsien liikeradat olivat hyvin suppeita ja hiihtoasento oli jäykkä ja suora. Loppuvaiheessa näytti siltä, kun tytöt olisivat vaihtuneet toisiin leirin aikana! Leirin lopussa moni kertoikin, että oppi leirillä tekniikkaa. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että emme juurikaan tehneet perinteisiä tekniikkatreenejä (”hiihdä nyt vuorohiihtoa ja minä katson, mitä siinä pitäisi korjata”), vaan suurin osa tekniikasta tehtiin erilaisten taitoharjoitteiden (sauvoittahiihto, temppu- ja taitoradat, erilaisilla rytmeillä hiihto) kautta. Tällaisia taito-osioita suosittelen kaikenikäisille rullahiihtoharjoitusten yhteyteen. Vaikka leiri oli teholtaan kova, se ei kuitenkaan tuntunut tyttöjä haittaavan, sillä kysyessämme heiltä leirin parasta harjoitusta moni valitsi vastauksekseen 3000 m juoksun tai suotreenin. Kunpa muillakin 13-vuotiailla olisi yhtä hyvä asenne urheilua kohtaan! Oma valintani leirin parhaasta harjoituksesta oli myös suoharjoitus. Perusteluna tähän on se, että suolla ei kovin usein tule tehtyä harjoituksia, siellä sai helposti tehtyä kovemman harjoituksen, mutta samalla lihakset tuntuivat palautuvan, viestit ja jalkapallo suolla paransivat ryhmän yhteishenkeä – ja olihan se mukavaa suon jälkeen juosta suoraan järveen kaikki vaatteet päällä.

Leiri päättyi sunnuntaina palautteenantotilaisuuteen. Totta kai olin innoissani siitä, kun osassa papereista valmentajille annettiin arvosanoiksi esimerkiksi ”mahtavaa 5/5”. Yhtälailla suun veti hymyyn pari paperia, joihin 13-vuotiaat tytöt olivat napakasti kirjoittaneet, että ”Hyvä, mutta aina on jotain parannettavaa”. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia valmennushaasteita.

Urheilulomalla Norjassa

Tulin eilen kotiin vaelluslomalta Norjasta. Taas Norjasta, voisi tähän joku todeta. Viime vuosina nimittäin lähes kaikki ulkomaanmatkani ovat suuntautuneet Norjaan. Tähän on muutama yksinkertainen syy: rakastan Norjaa, sinne on helppo matkustaa, minulla on siellä hyviä ystäviä ja lisäksi asuin siellä vuoden 2011-12. Lähdin aikanaan vaihto-opiskelemaan Norjaan, koska uskoin maan sopivan hyvin ulkoilmaurheilijalle. Olin oikeassa. Ohessa on pieni matkakertomus kesän reissuista sekä muutamia suosituksia niin hiihtoa kuin vaellusta varten Norjassa. Ehkä joku muukin voisi tekstin luettuaan inspiroitua naapurimaastamme ja valita sen seuraavaksi aktiivilomakohteekseen.

Tänä kesänä olen käynyt kolmesti Norjassa. Touko-kesäkuun vaihteessa Team EHS:n ja Teme Ski Teamin leirillä Sognefjelletissä, juhannuksena ruotsalais-norjalaisissa juhannusjuhlissa ystäväni luona Oslon lähellä ja nyt vaellusreissulla Hardangerviddassa. Alkukesän leiri oli aivan täydellinen (paras leiri, jolla olen koskaan ollut) ja lisäsi valtavasti niin urheilijoiden kuin valmentajan motivaatiota. Olosuhteissa ja säässä oli pelkkää kehuttavaa – en ole koskaan ollut noin pitkää aikaa vuoristossa ilman sumua ja vesisadetta. Latua oli Sognefjellshyttan alueella noin kahdeksan kilometriä, joten kovin montaa kertaa ei samaa pätkää tarvinnut hiihtää yhden lenkin aikana. T-paidassa ja shortseissa tarkeni ladulla hyvin, mutta latu ei silti pahasti mössööntynyt lämmöstä. Samaan aikaan kanssamme leireili myös suomalaisia huippuhiihtäjiä, sekä mm. Norjan maajoukkue. Treeniseura oli siis taatusti kovaa! Suuri osa suomalaisista hiihtäjistä osallistui leirimme harjoituksiin, mikä oli mukavaa, sillä Espoon hiihtäjät saivat tästä hyvää harjoitusvastusta ja -seuraa. Valmentajan näkökulmasta oli mukavaa tutustua uusiin hiihtäjiin ja nähdä heidän harjoitteluaan.

Skjoldenista, vuonon rannalla sijainneen majoituksemme edestä lähteneet rullahiihtomaastot olivat myös jotain ihan muuta kuin Suomessa. Urheilijat saattoivat hiihtää parikin tuntia pelkkää ylämäkeä, minkä jälkeen valmentajat kuskasivat heidät turvallisesti alas. Tällaisista mäistä ei voi kuin haaveilla kotona. Koska näistä maastoista haluttiin ottaa kaikki irti, keskittyi leiri pääasiassa hiihtoon ja rullahiihtoon – siis mäkeen ja määräharjoitteluun. Totta kai ohjelmaan mahtui myös juoksua, salia, kuntopallon heittoa ja rantalentopalloa. Valmentajalle myös jalkalenkkimaastot tulivat varsin tutuiksi, koska selässäni tuolloin ollut välilevyn pullistuma ei ollenkaan tykännyt perinteisen hiihdosta tai rullahiihdosta. Selälle parasta oli mäkisessä maastossa kävely – ja sitä maastoahan Norjassa riittää. Oli mukavaa, että sykkeet pysyivät jopa lähellä aerobista kynnystä ihan vain kävellessä. Tästäkään on kotimaastoissa turha muuta kuin haaveilla.

Mäkiä tuli kiipeiltyä myös juhannusreissun yhteydessä tehdyillä lenkeillä sekä viime viikon vaelluksella. Vaikka kyseinen reissu tehtiin täysin ilman sykemittaria ja veren makua suussa, sai sillä jalat siitä huolimatta hyvään jumiin. Teimme reissun aikana pelkästään päivävaelluksia, sillä sateinen sää ei houkutellut yhtenäiselle pitkälle vaellukselle, vaikka Norjassa vaellusmökkien verkosto mahdollistaakin sen, että vaatteet olisi yön aikana saanut kuivattua sisätiloissa. Kaikissa näissä mökeissä on vähintäänkin keittiö ja sänkyjä, osasta on mahdollista ostaa myös lämmintä ruokaa. Viime viikolla kaikista hienoin, kuten myös raskain vaellus oli 22 km pituinen reissu Trolltungalle (ks. jutun kuva). Maisemat olivat uskomattomat, vaikka kielekkeen reunalla vähän huimasikin!

Lisää tietoa Norjan vaellusmahdollisuuksista ja reittien suunnittelusta löytyy täältä:

http://www.ut.no/

Tässä lisäksi hyväksi todettuja paikkoja hiihtoa ja vaelluksia varten. Rullahiihtäjiä Norjassa näkee lähes joka tienpätkällä, joten siihen en erityisempiä suosituksia kirjoitellut. Jos lähtee mäkiseen maastoon, kannattaa olla mukana kuski, sillä alamäissä vauhti kasvaa melkoisesti.

Testattuja ja hyväksi todettuja hiihtopaikkoja:

  • Sognefjellet (parhaimmillaan alkukesästä – keväällä tie on lumen takia suljettu, mutta loppukesästä lumi on jo sulanut ladultakin)
  • Holmenkollen + muut Oslon alueen latupohjat (näitä on paljon ja julkisilla kulkuneuvoilla pääsee helposti lähelle!)
  • Drøbak (Oslosta n. 40 km etelään, tykkilumilatu)
  • Skeikampen (Lillehammerista n. 40 km pohjoiseen, pääsee hiihtämään jo melko aikaisin, esim. vuonna 2015 marraskuun puolivälissä)
  • Sjusjøen (Lillehammerin lähellä, tykkilumilatu)
  • Geilo (n. 200 km Oslosta)

Testattuja ja hyväksi todettuja vaelluspaikkoja:

  • Sognefjellet + ympäristö (etenkin Norjan korkein huippu Galdhøpiggen (2469 m) on näkemisen arvoinen, samoin yö Fannaråkhyttassa ja sen jälkeinen jäätikkövaellus ovat kokemisen arvoisia)
  • Lofootit (uskomattomat maisemat)
  • Bergen
  • Hardangervidda (paljon hyviä päivävaellusmahdollisuuksia tai vaihtoehtoisesti pidempi vaellus mökiltä mökille). Lähellä sijaitsevat myös mm.:
  • Odda (22 km vaellus Trolltungalle ja takaisin on maisemiltaan yksi hienoimmista reissuista, joita olen koskaan kokenut)
  • Finse-Flåm (joko kävellen tai pyörällä)
  • Stavanger (päivävaellus Preikestoleniin täytyy sisällyttää ohjelmaan, tällaista ei voi kokea muualla, ks. kuva alla)

IMG_1618

 

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑