”Siis sä olet Espoosta ja tykkäät hiihdosta ja suunnistuksesta. Okei…”

Ei ole yksi, eikä toinenkaan, joka on mennyt hiljaiseksi, pyöritellyt silmiään ja ihmetellyt lajivalintojani. Sain jo ala-asteella oppia, että monen mielestä kyseiset lajit eivät sovi pääkaupunkiseutulaiseen identiteettiin. Varsinkin teininä tietyissä piireissä oli välillä parempi vain toivoa, ettei keskustelu käänny urheiluharrastuksiin. Jännittävää on ollut huomata, että moni yläaste- ja lukioaikaisista, paatuneista hiihtovihaajista on myöhemmällä iällä tullut kertomaan, että ”ostin muuten viime talvena sukset ja hiihto on aika kivaa”.

Minulta on kysytty todella monta kertaa, miksi olen valinnut lajikseni juuri hiihdon? Olen vastatessani aina ylistänyt sen monipuolisuutta, luonnossa liikkumista ja sitä, että olen harrastanut hiihtoa ihan pienestä saakka. Oikeastaan äskettäin vasta tajusin, että olisi ollut ihan mahdollista, ettei minusta koskaan olisi tullut hiihtäjää – lapsena tykkäsin nimittäin paljon myös suunnistuksesta ja yleisurheilusta. Miksei minusta sitten tullut suunnistajaa tai yleisurheilijaa? Yleisurheilu karsiutui harrastuksista yksinkertaisesti sen vuoksi pois, ettei minulla ollut yleisurheilutreeneissä kavereita. En myöskään muista, että ryhmässä olisi ollut hyvää ryhmähenkeä, eikä valmentajakaan ole jäänyt mieleen millään tavalla. Oli paljon kivempi käydä sellaisissa harrastuksissa, joissa kavereita oli aina paikalla. Suunnistus roikkui hiihdon rinnalla yläasteelle saakka. Sekin päättyi lopulta aika selkein perustein – olin niin huono suunnistaja, että motivaation kaivaminen parista onnistuneesta kisasta oli vaikeaa. Valitettavan moni kisa päättyi siihen, että muut olivat jo kotona, kun löysin maaliin. Kun näitä kokemuksia oli riittävästi, totesin, että ei kiitos enää ikinä karttaa ja kompassia minulle. No, onneksi muutaman taukovuoden jälkeen löysin suunnistuksen uudestaan aikuisiällä. Mikään ei voita suunnistusta kesäharjoittelumuotona, ja nykyään reittivalinnoissani on jopa silloin tällöin järkeä. Eikä minusta muuten myöskään tullut pianonsoittajaa. Jääkööt musiikkiharrastukset suosiolla musikaalisemmille ihmisille. Mutta miksikö minusta sitten tuli hiihtäjä?

Toisin kuin yleisurheilutreeneissä, hiihtotreeneissä minulla oli kavereita. Hiihtokoulusta aina nuorten sarjoihin saakka sain urheilla sellaisessa ryhmässä, jossa oli hyvä yhteishenki ja harjoituksiin oli aina mukava tulla. Lähes kaikki parhaat kaverini olen tavannut jollain tavalla hiihdon kautta. Myös valmentajallani oli iso rooli siinä, että hiihto valikoitui lajikseni. Valmentajani oli innostava ja kannustava, hänelle uskalsi puhua kaikesta ja hän oli aina mukana kaikissa tärkeissä kilpailuissa, harjoituksissa ja leireillä. Olen onnellinen siitä, että vaikka valmennussuhteemme aikanaan päättyi, ei se vaikuttanut ystävyyssuhteeseemme. Nykyään olen entisen valmentajani pojan kummitäti. Hiihdon kautta olenkin tutustunut niin moniin upeisiin ihmisiin, että onneksi jo pienenä tajusin, että tästä lajista kannattaa pitää kiinni. Ei ole montaa päivää, kun juttelin seurassani olevan kokeneen hiihtäjän kanssa siitä, kuinka hienoa on, kun hiihtäjät ovat kuin yhtä suurta perhettä. Esimerkiksi kisapaikoille on talvella mukava mennä, kun tietää, että siellä on aina tuttuja.

Olisi hienoa, jos tämä sama yhteenkuuluvuuden tunne siirtyisi myös omille urheilijoilleni. Siihen varmasti auttaa yhteisharjoitusten lisäksi erityisesti leirit. Erilaiset seuran ja alueen leirit olivat myös yksi niistä syistä, miksi halusin pienenä harrastaa hiihtoa. Leireillä oli yksinkertaisesti niin kivaa. Myös kisamatkoilla oli samanlaista yhteenkuuluvuutta ja jännittävää tunnetta kuin leireillä. Onneksi niitäkin on hiihtäjä- ja valmentajaurani aikana tullut tehtyä paljon. Ilman hiihtoharrastusta Suomen kartalla olisi huomattavasti enemmän paikkoja, joissa en koskaan olisi käynyt.

Totta kai lajivalintani on muodostunut pitkälti myös sen pohjalta, että fyysiset ominaisuuteni sopivat hyvin hiihtoon. Etenkin tasatyöntö oli juniorisarjoissa vahvuuteni, joka innosti minua eteenpäin – näin myöhemmin ajateltuna varsinaista edellä käymistä nykyajan hiihtotrendeihin. Vaikka perinteinen on aina ollut minulle selvästi vahvempi hiihtotyyli, on hiihdossa hienoa sen monipuolisuus. On kaksi eri tekniikkaa, monta erilaista osatekniikkaa, tehdään kestävyys-, nopeus- ja voimaharjoittelua, treenataan ympäri vuoden ja päästään harjoituksissa lähelle luontoa. Onnistumisen tunnetta hiihtoon innoittajana ei myöskään saa unohtaa. Mikä ilo siitä pienelle hiihtäjälle tulikaan, kun esimerkiksi tekniikassa saatiin asioita loksahtamaan paikalleen tai silloin, kun kilpailuissa onnistui hyvin.

Vaikka opiskeluaikana sitten kävi niin, että kilpahiihto loppui on ollut mahtavaa jatkaa mukana tässä suuressa hiihtoperheessä valmentajan roolissa. Seuraava kirjoitus käsitteleekin sitä, miksi minusta tuli valmentaja.

Mainokset