Etsi

Maria Heikkilä

Kuukausi

heinäkuu 2016

Miksi valmennan?

Valmentaminen on tuskin yhdellekään valmentajalle pelkkää treenien suunnittelua ja toteutusta. Käytännön tekemisen lisäksi valmentaminen merkitsee minulle pitkää lista erilaisia kokemuksia ja tunnetiloja. Kuluneen vuoden aikana valmentajuus on vienyt minut pitkälti koko tunneskaalan läpi. Olen innostanut ja kannustanut muita. Innostunut itsekin. Huutanut ääneni käheäksi. Itkenyt onnesta. Toiminut olkapäänä murtuneille urheilijoille. Itkenyt itsekin. Pettynyt. Turhautunut. Vihastunut. Ihastunut. Jännittänyt. Päässyt upeisiin paikkoihin ulkomailla ja Suomessa (kuva Norjan leiriltä kesäkuussa 2016). Tavannut upeita urheilijoita ja valmentajia. Auttanut urheilijoita ylittämään itsensä. Ollut ylpeä. Ollut onnellinen. Uskonut itseeni. Saavuttanut urheilijoiden ja vanhempien luottamuksen. Tiennyt tekeväni työtä tärkeän asian parissa.

Valmentaminen ei ollut minulle hetken mielijohteesta syntynyt idea, vaan kasvoin valmentajaksi pikkuhiljaa. Kun oma kilpaileminen alkoi hiipua, oli hiihtoa luontevaa jatkaa ”toppatakkiosastolla”. Aloitin valmentamisen hiihtokoulun apuopettajana, josta siirryin eteenpäin Hopeasomparyhmän apuvalmentajaksi. Vuonna 2012 minulta kysyttiin, ottaisinko vastuulleni Hopeasomparyhmän päävalmentajuuden. Kieltäydyin monta kertaa, koska en uskonut, että minulla olisi vielä riittävästi valmennuskokemusta. Lopulta kuitenkin suostuin. Ja onneksi suostuin. Takana on monta hienoa vuotta kyseisen ryhmän päävalmentajana. Sittemmin ryhmästä on tullut ”Nuorten ryhmä”, joka kattaa 16–20-vuotiaiden sarjat. Näiden ikäluokkien urheilijoiden kanssa on kiva tehdä töitä, kun on alusta asti nähnyt heidän kasvamistaan urheilijan polulla.

Helppoa valmentaminen ei aina ole ollut – etenkään nuorena naisvalmentajana (tästä kokonainen teksti tulossa myöhemmin). Se, että en ole päässyt valmentajana liian helpolla, on kuitenkin varmasti vahvistanut ja opettanut minua. Onneksi hienoja kokemuksia ja positiivisia tunteita on ollut mukana valmentajaurani alusta saakka, sillä ne ovat aina motivoineet minua jatkamaan.

Ikimuistoisimpia hetkiä valmentajana on niin paljon, ettei yksikään niistä nouse yksittäisenä muiden ohitse. Viime talven pääkisoissa moni urheilijoistani ylitti itsensä ja saavutti mahtavia tuloksia. Valmentajalle se tarkoitti sitä, että ensin huutaa äänensä käheäksi ladun varressa, juoksee täyttä vauhtia maalialueelle, halaa onnellista urheilijaa maalissa ja samalla varovaisesti pyyhkäisee onnenkyyneleen poskelta (onneksi aurinkolasit on keksitty). Yhtä hyvin mieleen toisaalta painuvat myös ne hetket, kun kesken harjoituksen istuu murtuneen urheilijan viereen ruohikolle, ottaa häntä varovaisesti kiinni olkapäästä ja lohduttaa. Tuntuu hyvältä, kun urheilija uskaltaa näyttää tunteensa, eikä väkisin tee sellaista harjoitusta, joka ei syystä tai toisesta suju. Myös se tunne, mikä syntyy siitä, kun saa ulkomaalaisen, ensimmäistä kertaa suksilla seisovan pysymään pystyssä ja alkeellisesti jopa hiihtämään, on mahtava.

Viime talvena minua innostikin erityisesti se, kun pääsin opettamaan eri-ikäisiä ja tasoisia ihmisiä hiihdon parissa. Valmensin nuoria kilpahiihtäjiä, lasten hiihtokoululaisia sekä aikuisten hiihtokurssilaisia niin EHS:n kuin Electrofitin riveissä. Kaikkiin näihin ryhmiin mahtuu motivoituneita urheilijoita, jotka saavat valmentajankin motivaation nostettua korkealle. Hienointa on se, kun näkee urheilijoiden kehittymistä ja innostumista. Hiihtokoululaisella innostuminen näkyy kaikista selkeimmin – hommassa ollaan mukana joko 100 prosenttisesti tai ei ollenkaan. Kovin kauas tästä eivät jää myöskään aikuisten hiihtokoululaiset, jotka uutta opittuaan hiihtävät ladulla yhtä innokkaasti kuin pienet hiihtokoululaiset. Kun saa jäykän suomalaisen innostumaan ja onnistumaan niin, että hän tulee kurssin jälkeen monisanaisesti kiittämään, tietää, että on tehnyt jotain oikein. Ihan oma lukunsa on ulkomaalaiset, jotka haluavat oppia hiihtämään. Jo suksilla pysyminen, saati oikean hiihtorytmin löytäminen voi olla heille hyvin hankalaa. Mutta hitaasti, toistojen kautta ja valtavasti tsemppaamalla nekin yleensä löytyvät. Valmentajan saaman kiitosten määrä on jotain ihan muuta kuin suomalaisryhmissä.

Ulkomaalaisten opettaminen hiihdon pariin on lisäksi auttanut siinä, että kielitaitoni on pysynyt yllä. Henkilökohtaisista valmennettavistani ¾ on suomenruotsalaisia, joten heitä kuuntelemalla myös ruotsin taito pysyy väkisinkin yllä. Valmentajuus on myös tuonut esiintymisvarmuutta ja opetuskokemusta, joista on hyötyä muuallakin kuin ladun varressa. Oma kunto kohenee, kun valmentaa, sillä mitä kovakuntoisempia valmennettavistani tulee, sitä paremmassa kunnossa myös valmentajan täytyy olla. Nuorten kanssa toimiminen on palkitsevaa, etenkin silloin, kun itse huomaa olevansa heille tärkeä. Usein vanhemmat vahvistavat tämän jo ennen kuin sitä itse huomaa kertomalla, etteivät heidän lapsensa usko heitä, mutta minua kyllä kuunnellaan ja uskotaan. Vanhemmat ovat tyytyväisiä siitä, että heidän lapsensa uskaltavat joskus myös kertoa minulle sellaisia asioita, joista heille ei puhuta. Positiivinen palaute ja kiitoksen saaminen onkin yksi sellainen yksittäinen tekijä, josta saa hirveästi lisämotivaatiota. Valmentajuus on vienyt minut myös moniin hulluihin paikkoihin, jotka muuten olisi jäänyt kokematta. Tästä esimerkkinä Torniojokilaakson road trip, johon lähdimme viime keväänä kahden teinipojan kanssa. Alkuun roolikseni oli määritelty koutsi, kuski, varaäiti ja ruokahuoltaja, mutta lopulta voitelin pojille kisasuksetkin yhteen kisaan. Silloin tunsin ylittäneeni itseni.

Uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen on aina ollut minulle tärkeää. Valmentajana se onnistuu helposti ja mielekkäästi. Etenkin Hiihtoliiton tarjoamat erilaiset valmennuskoulutukset ja -seminaarit ovat olleet opettavaisia ja motivoivia. Hienoa on myös se, kuinka paljon niistä on saanut uusia valmentajakollegoita. Enää ei juuri koskaan tunnu siltä, että valmennusta tekisi ihan yksin, sillä koulutusten kautta tavattuihin valmentajiin on helppo ottaa yhteyttä ja pohtia valmennusasioita yhdessä.

Hienoa, että olet löytänyt blogini

Blogi on nyt ollut pystyssä muutaman päivän ja sivuilla on ollut jo satoja vierailijoita. Isot kiitokset kaikille blogin löytäneille! On mukavaa huomata, että hiihto-, valmennus- ja ravitsemusasiat kiinnostavat monia. Jos on joku erityinen aihe, josta haluaisit lukea lisää, kerro se minulle. Juttuja saa tietysti myös kommentoida, sillä olisi hienoa, jos aiheet herättäisivät keskustelua.

Edellisessä tekstissä muuten kerroin, että olen harrastanut hiihtoa pienestä saakka. Viikonloppuna satuin selailemaan vanhoja valokuvia ja ne tosiaan vahvistivat asian. Ainakin 2-vuotiaasta Mariasta on jo kuvia sukset jalassa ja sauvat kädessä. Hiihto on helpointa aloittaa nuorena, mutta onneksi me valmentajat voimme auttaa myös niitä, jotka eivät ole ihan näin nuoresta saakka olleet suksien päällä.

Miksi juuri hiihto?

”Siis sä olet Espoosta ja tykkäät hiihdosta ja suunnistuksesta. Okei…”

Ei ole yksi, eikä toinenkaan, joka on mennyt hiljaiseksi, pyöritellyt silmiään ja ihmetellyt lajivalintojani. Sain jo ala-asteella oppia, että monen mielestä kyseiset lajit eivät sovi pääkaupunkiseutulaiseen identiteettiin. Varsinkin teininä tietyissä piireissä oli välillä parempi vain toivoa, ettei keskustelu käänny urheiluharrastuksiin. Jännittävää on ollut huomata, että moni yläaste- ja lukioaikaisista, paatuneista hiihtovihaajista on myöhemmällä iällä tullut kertomaan, että ”ostin muuten viime talvena sukset ja hiihto on aika kivaa”.

Minulta on kysytty todella monta kertaa, miksi olen valinnut lajikseni juuri hiihdon? Olen vastatessani aina ylistänyt sen monipuolisuutta, luonnossa liikkumista ja sitä, että olen harrastanut hiihtoa ihan pienestä saakka. Oikeastaan äskettäin vasta tajusin, että olisi ollut ihan mahdollista, ettei minusta koskaan olisi tullut hiihtäjää – lapsena tykkäsin nimittäin paljon myös suunnistuksesta ja yleisurheilusta. Miksei minusta sitten tullut suunnistajaa tai yleisurheilijaa? Yleisurheilu karsiutui harrastuksista yksinkertaisesti sen vuoksi pois, ettei minulla ollut yleisurheilutreeneissä kavereita. En myöskään muista, että ryhmässä olisi ollut hyvää ryhmähenkeä, eikä valmentajakaan ole jäänyt mieleen millään tavalla. Oli paljon kivempi käydä sellaisissa harrastuksissa, joissa kavereita oli aina paikalla. Suunnistus roikkui hiihdon rinnalla yläasteelle saakka. Sekin päättyi lopulta aika selkein perustein – olin niin huono suunnistaja, että motivaation kaivaminen parista onnistuneesta kisasta oli vaikeaa. Valitettavan moni kisa päättyi siihen, että muut olivat jo kotona, kun löysin maaliin. Kun näitä kokemuksia oli riittävästi, totesin, että ei kiitos enää ikinä karttaa ja kompassia minulle. No, onneksi muutaman taukovuoden jälkeen löysin suunnistuksen uudestaan aikuisiällä. Mikään ei voita suunnistusta kesäharjoittelumuotona, ja nykyään reittivalinnoissani on jopa silloin tällöin järkeä. Eikä minusta muuten myöskään tullut pianonsoittajaa. Jääkööt musiikkiharrastukset suosiolla musikaalisemmille ihmisille. Mutta miksikö minusta sitten tuli hiihtäjä?

Toisin kuin yleisurheilutreeneissä, hiihtotreeneissä minulla oli kavereita. Hiihtokoulusta aina nuorten sarjoihin saakka sain urheilla sellaisessa ryhmässä, jossa oli hyvä yhteishenki ja harjoituksiin oli aina mukava tulla. Lähes kaikki parhaat kaverini olen tavannut jollain tavalla hiihdon kautta. Myös valmentajallani oli iso rooli siinä, että hiihto valikoitui lajikseni. Valmentajani oli innostava ja kannustava, hänelle uskalsi puhua kaikesta ja hän oli aina mukana kaikissa tärkeissä kilpailuissa, harjoituksissa ja leireillä. Olen onnellinen siitä, että vaikka valmennussuhteemme aikanaan päättyi, ei se vaikuttanut ystävyyssuhteeseemme. Nykyään olen entisen valmentajani pojan kummitäti. Hiihdon kautta olenkin tutustunut niin moniin upeisiin ihmisiin, että onneksi jo pienenä tajusin, että tästä lajista kannattaa pitää kiinni. Ei ole montaa päivää, kun juttelin seurassani olevan kokeneen hiihtäjän kanssa siitä, kuinka hienoa on, kun hiihtäjät ovat kuin yhtä suurta perhettä. Esimerkiksi kisapaikoille on talvella mukava mennä, kun tietää, että siellä on aina tuttuja.

Olisi hienoa, jos tämä sama yhteenkuuluvuuden tunne siirtyisi myös omille urheilijoilleni. Siihen varmasti auttaa yhteisharjoitusten lisäksi erityisesti leirit. Erilaiset seuran ja alueen leirit olivat myös yksi niistä syistä, miksi halusin pienenä harrastaa hiihtoa. Leireillä oli yksinkertaisesti niin kivaa. Myös kisamatkoilla oli samanlaista yhteenkuuluvuutta ja jännittävää tunnetta kuin leireillä. Onneksi niitäkin on hiihtäjä- ja valmentajaurani aikana tullut tehtyä paljon. Ilman hiihtoharrastusta Suomen kartalla olisi huomattavasti enemmän paikkoja, joissa en koskaan olisi käynyt.

Totta kai lajivalintani on muodostunut pitkälti myös sen pohjalta, että fyysiset ominaisuuteni sopivat hyvin hiihtoon. Etenkin tasatyöntö oli juniorisarjoissa vahvuuteni, joka innosti minua eteenpäin – näin myöhemmin ajateltuna varsinaista edellä käymistä nykyajan hiihtotrendeihin. Vaikka perinteinen on aina ollut minulle selvästi vahvempi hiihtotyyli, on hiihdossa hienoa sen monipuolisuus. On kaksi eri tekniikkaa, monta erilaista osatekniikkaa, tehdään kestävyys-, nopeus- ja voimaharjoittelua, treenataan ympäri vuoden ja päästään harjoituksissa lähelle luontoa. Onnistumisen tunnetta hiihtoon innoittajana ei myöskään saa unohtaa. Mikä ilo siitä pienelle hiihtäjälle tulikaan, kun esimerkiksi tekniikassa saatiin asioita loksahtamaan paikalleen tai silloin, kun kilpailuissa onnistui hyvin.

Vaikka opiskeluaikana sitten kävi niin, että kilpahiihto loppui on ollut mahtavaa jatkaa mukana tässä suuressa hiihtoperheessä valmentajan roolissa. Seuraava kirjoitus käsitteleekin sitä, miksi minusta tuli valmentaja.

Tästä lähtee

Minulle ehdotettiin pari vuotta sitten, että alkaisin kirjoittaa omaa blogia. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta tosi paljon, mutta siitä huolimatta asiaa piti näköjään pohtia jokunen hetki. Nyt kuitenkin alkoi tuntua siltä, että kirjoittamisen aiheita olisi niin paljon, että miksei niistä blogikin syntyisi. Hiihto ja valmennus valikoituivat helposti aihevalinnaksi, vaikka uskallan väittää, että esimerkiksi leivontablogikin olisin yhtä hyvin voinut perustaa. Hiihto ja valmennus täyttävät varsinkin talvisin lähes kaikki arki-illat ja viikonloput – oikeastaan kaiken vapaa-ajan. Sellaisesta, mikä on lähellä sydäntä, on myös helppo kirjoittaa. Blogi tuleekin käsittelemään urheilua niin valmentajan kuin kestävyysurheiluhullun näkökulmasta. Haluan osaltani olla mukana viemässä Suomen hiihtokulttuuria avoimempaan suuntaan ja siksi päätinkin kirjoittaa blogia omalla nimelläni, enkä minkään mystisen nimimerkin takaa.

Valmennan tällä hetkellä Suomen mittakaavassa isoa nuorten hiihtäjien ryhmää Espoossa, minkä lisäksi minulla on henkilökohtaisia valmennettavia niin kyseisessä ryhmässä, kuin sen ulkopuolella. Itse hiihdin kilpaa nuorempana, mutta mielestäni sen ihan oman juttuni hiihdon parista löysin vasta suhteellisen myöhään, eli selvästi yli parikymppisenä. Se oma juttu on pitkät matkat – mitä pidempi kisamatka on, sitä parempi. Alle 40 kilometrin kilpailut jätän suosiolla niille, jotka pääsevät käyntiin niin lyhyellä matkalla.

Se aika, jota en käytä valmentamiseen, menee pitkälti ravitsemustieteen jatko-opintojen parissa. Myös väitöskirjani liittyy tiiviisti urheiluun, sillä tutkin siinä nuorten kestävyysurheilijoiden ja heidän valmentajiensa ravitsemusosaamista. Tutkimuksen tuloksia saattaakin olla esillä myös tässä blogissa, kun sen aika tulee. Pitkä ja huolellinen blogiin liittyvä alkuverryttely on siis takana ja on aika astua lähtösuoralle. Tästä se nyt lähtee – pysy kuulolla juuri sinä, jolle urheilu ja valmentaminen on myös sydämen asia!

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑